Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

Christine Webb : Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

360s.

Kosmos 2025

Alkuteos The Arrogant Ape: The Myth of Human Exceptionalism

Suomennos Kaisa Kortekallio

Jokainen seuraeläimen kanssa vähintään elänyt voinee hyvillä mielin todeta, että eläimillä on tietoisuus. Eikä pelkästään itsestään, vaan myös kanssaeläjistään - toisista samanlajisista, toislajisista, meistä ihmisistäkin. Pieniä esimerkkejä: kun asuin vielä entisen kumppanini kanssa, jo edesmenneen koiramme kera, osasi lemmikkimme mennä noin 15 minuuttia ennen kumppanin töiden päättymistä ovelle odottamaan. Se hahmotti maailmaa hajuin; oletetaan, että koira aistii tosiaan tilassa hälvenevän tuoksun perusteella ajankulua, ja koska kumppanini työaika oli säännöllinen, tiesi koiramme siitä päätellä milloin paluuta on hyvä jo alkaa valmiiksi odttelemaan. Toisaalta olin viime keväänä siskoni luona, nukuin päiväunia hänen koiransa kainalossani siskoni pitäessä etäpalaveria heidän asuntonsa työhuoneessa. Yhtäkkiä heräsin kesken syvän unen: koira loikkasi päältäni, ja syöksyi työhuoneen ovelle. Se oli kuullut, kun siskoni napsautti langattoman hiiren pois päältä, mikä tarkoitti aina työhuoneesta poistumista. Koira oli jälleen ovella vastassa, ennen kuin sisareni oli edes noussut tuoliltaan. Kummassakin tapauksessa lopputulema on sama, päättelyketju vain perustui eri vihjeisiin. Silti molemmat koirat tiesivät a. odottaa tiettyä vihjettä ja b. alkaa toimia sen mukaan, eli ottaa kovasti odotetun ihmisensä vastaan. Behaviorismia, Pavlovin koiria, väittäisi joku. Mutta toislajisten tutkijat tietävät jo paremmin - kyse on tietoisuudesta, sekä itsestä että toisen. Läsnäolosta, vuorovaikutuksesta, jaetusta todellisuudesta.

Yhdysvaltalaisen kädellistutkija Christine Webbin viime vuonna suomeksikin ilmestynyt Erityisin eläin - myytti ihmisen ylivertaisuudesta astuu juuri ylläkuvatun kaltaisiin tilanteisiin, ja näyttää kunnioitettavan laajan lähteistönsä avulla, miten kujalla eläin- ja luontokäsityksemme on viimeiset vuosisadat euroamerikkalaisessa tiedemaailmassa ollutkaan. On vieläkin, sillä yhä konservatiisivimmat tutkijat kiistävät eläinten monimutkaiset emootiot, hyönteisten tietoisuuden, kalojen kipukokemuksen sekä kasvien kyvyn viestiä ympäristöönsä vaikuttavista asioista toisilleen, noin muutaman listatakseni. Eläin- ja luonnontiedettä vaivaa yhä edelleen ihmiskeskeisyys, omaan ylemmyyteemme perustuva harha, joka estää meitä näkemästä luonnon ja toislajisten todellista moninaisuutta. Kun ylennämme itsemme muita alentamalla, kadotamme kirjaimellisesti näkyvistämme kokonaisen maailman.

"...saattaa heijastella syvempään juurtunutta taipumusta varata positiivisia luonteenpiireitä (kuten empatia) itsellemme, siinä missä negatiiviset taipumukset (kuten aggressio, pahantahtoisuus ja mustasukkaisuus) voidaan helpommin liittää eläimelliseen luontoon. Kuitenkin, kuten Stephen Jay Gould meitä muistuttaa: 'Miksi ilkeytemme olisi apinamenneisyytemme taakka ja lempeytemme ainutlaatuisesti inhimillistä? Miksi emme myös 'jalompien' taipumustemme kohdalla etisisi jatkumoa eläinten kanssa?'"

Webb näyttää lähes 300-sivuisella tietokirjallaan, miten olemme edenneet descartesilaisesta mekaaninen eläin -käsityksestä tikapuumaiseen arvojärjestelmään, jossa lajittelemme ja luokittelemme elämää "korkeamman" ja "alemman tasoiseksi elämäksi" lähinnä sen mukaan, miten (vähän) kyseistä elämänmuotoa todellisuudessa ymmärrämme. Webb osoittaa taiten myös miten tällainen omaan ylivertaisuuteemme perustuva eläinkäsitys on vinouttanut tiedettä jo vuosisatoja: miten olemme löytäneet luonnosta lähinnä kilpailua ja aggressiota lähinnä etsimällä todisteita kilpailusta ja aggressiosta, tai miten mittaamme eläinten kognitiota pienissä häkeissä, yksin kalterien takaa, ja vertaamme saamaamme tietoa äitinsä läheisyydessä tekevän pienen lapsen tuloksiin. Toisaalta pyrimme myös erottamaan itsemme muunlajisista kertomalla mitä kukakin eläimiltä puuttuvan, ikään kuin todisteena siitä, että olemme ehdottomasti parempia, kehittyneempiä ja viisaampia. Kuten Webb kuitenkin argumentoi, vertaamme toisiin vain niitä taitoja, joissa olemme valmiiksi hyviä, ja jätämme huomiotta ne, jotka eivät toimisi meidän eduksemme. Vai miksemme muka kilpaile kyyhkyjen kanssa suunnistustaidoissa? Tai yritä limasienen tapaan ratkaista mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman haastavia labyrinttejä? Tai yksinkertaisesti vain haista milloin kumppanimme on tulossa töistä kotiin?

Monen muun tutkijan ja tutkimuksen kanssa Webb haastaa paitsi ihmiskeskeisen käsityksemme siitä mitä on luonto ja miten sitä voi kohdella, myös tutkimuskenttää pitkään vaivanneen ajatuksen siitä, saako muunlajisia inhimillistää "liikaa". Mutta mikä on liikaa? Mitä me jätämme huomiotta, jos emme etsi samankaltaisuuksia? Millaiset sosiaaliset käytösmallit jäävät ilman tieteellistä painoarvoa, jos emme kirjaa niitä ylös? Tai kuten Webb itsekin sen esittää, miten ymmärrämme evoluution jo toimivan pääsääntöisesti yhteistyön ja symbioottisuuden kautta, mutta yritämme silti jatkuvasti etsiä ainoastaan todisteita muunlajisten erilaisuudesta ja erillisyydestä? Ehkä luonto ja sen ymmärrys onkin lähempänä kuin kuvittelitkaan. Ehkä se onkin me, meissä, siinä missä koirassani, pihan talitiaisessa tai suuressa, vuosikymmeniä vanhassa kuusessakin. Ehkä me todella olemme enemmän yhtä kuin erilaista, ja sen näkeminen on viimein portti myös toisenlaisen maan- ja ympäristön "käytön" ymmärtämiseen.

SIENISTÄ SEKAISIN – NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MERLIN SHELDRAKE : NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MITEN SIENET MUOKKAAVAT MAAILMAAMME, MIELIÄMME JA TULEVAISUUTTAMME

    354s.

Gummerus 2024

Alkuteos: Entangled Life: 

How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds & Shape Our Futures, 2021

Suom. Ulla Lempinen

Pyydetty arvostelukappaleena

”Jos sienet ja levät ovat ekologisesti yhteensopivia, toisin sanoen laulavat yhdessä ’aineenvaihduntalaulua’, johon kumpikaan ei pysty yksinään, ne luovat uusia symbioottisia suhteita. Tässä mielessä kasvien syntyyn johtanut sienten ja levien liittoutuminen on osa suurempa tarinaa, evolutiivista kertosäettä.”

Miljardeja vuosia sitten maapallo oli karu planeetta, jossa elämä kulki ainoastaan vedessä, syvänteissä, yksinkertaisimmissa muodoissaan. Aikaa kului, ja jonkinlaisia ensimmäisiä kasvikunnan eliöitä alkoi ilmestyä, muun muassa levien muodossa. Taas kului tähtitieteellinen tovi, ja levät alkoivat rantautua. Kasvisolut eivät kuitenkaan pärjänneet yksin ravintoa kerätessään, niiltä puuttui nimittäin juuret. Ne selvisivät kuitenkin, kivien raoissa ja rantakallioilla: ne olivat löytäneet kumppanin. Ne olivat löytäneet sienen. Merlin Sheldraken juuri suomennettu Näkymätön valtakunta - miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme on tarina juuri tästä – tai siis siitä, että miten kaikki sai alkunsa. Miten me saimme alkumme. Ja miten oleellinen osa sienet rihmastoineen ovat olleet aina tätä evolutionaarista tarinaa.

Mykologia eli sienitiede on ollut pitkään ihmisten tekemien luokitteluvirheiden vuoksi marginaalinen kasvitieteen alainen tutkimushaara, jossa ei oikein olla ymmärretty, miksei luonto taivu siihen täydelliseen taksonomiaan, jota ihminen niin kovin rakastaa. Mykologia haastaa, sillä se ei asetu kauniiseen, lineaariseen järjestykseen. Se poukkoilee, muodostaa verkkoja, suunnistaa labyrinteissa (kirjaimellisesti!), tekee rihmastoja, ylläpitää kaikkea elämää ja ennen kaikkea, se haastaa ihmisen kaavamaisen, lajitteluun taipuvan mielen, se muistuttaa universaalisesta luonnonlaista, joka on ristiriidassa luokitteluhalumme kanssa: se tekee ilmiselväksi, että luonnossa ei ole tarkkarajaisia lajeja, yksilöitä lainkaan. On vain enemmän tai vähemmän pieniä ekosysteemejä, symbiooseja, liittoja ja mikrouniversumeita, joista yksikään laji ei selviäisi ilman toista. On jäkäliä, jotka muodostuvat sienen ja kasvin liitosta. On metsän ekosysteemejä, jossa erilajiset puut yhdistyvät sienirihmastojen kautta, ja vaihtavat keskenään ravinteita. Ja olemme me ihmiset, jotka elämme tiiviisti paitsi muiden elämänmuotojen ansiosta ravinnonsaannin näkökulmasta, mutta olemme myös kirjaimellinen ravinto: olemme miljardien bakteerien, mikrobien sekä usein myös sienten kasvualusta. Nytkin, tällä hetkellä, ennen maaksi takaisin lahoamistamme. Me olemme - kuten kaikki tuntemamme elämä - elollisia yhteenliittymiä, symbioottisia kasvualustoja, pienoisuniversumeja, kirjaimellisesti yhtä ympäröimämme kanssa. Se ei sovi länsimaiseen tietokäsitykseen, monoteististen uskontojen perintöön, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Se vain korostaa omaa erehtyväisyyttämme entistä laajemmalla spektrillä.

x

Olen vaahdonnut viimeiset 10 päivää sienistä. Aloin lukea Merlin Sheldraken Näkymätöntä valtakuntaa puolisentoista viikkoa sitten, ja jokainen ystävä ja tuttava on saanut täysilaidallisen sieniluennointia, sienten kehityshistoriaa, psykedeelistä monimuotoisuutta ja ennen kaikkea sienirihmastojen merkityksellisyyden vilpitöntä ihailua. Ajatus koko maapallon kattavasta, valtavasta sienirihmastoverkostosta, sienien valtakunnasta on kutkuttava, se on kuin avaruustiedettä mutta sisäänpäin tarkennettuna. Sienten absoluuttinen liittolaisuus, yhteistyö, symbioottisuus ja lajirajat ylittävä avunanto on kuin jotain, mitä länsimainen yltiöyksilökeskeinen tiedekäsitys ei voisi koskaan tunnistaa, ja silti se on täällä. Se on täällä, rihmastoineen, toinen toistaan elossa pitäen, resurssejaan jakaen, vaikka kuinka kuvittelemme toisin. Vaikka kuinka kuvittelemme, että elämää ja maailmaa voi luokitella, lajitella, rajata, määritellä, valjastaa ja kilpailuttaa. Se on täällä, eikä se välitä meidän yrityksistämme paskan vertaa. Se vain on, ja jatkaa olemistaan, miljardeja vuosia ennen meitä ja miljardeja meidän jälkeemme, teimme me mitä tahansa. Sienet ja elämä maapallolla ei ole sinänsä tippaakaan kiinnostuneita meistä. Ne ovat, verkostoituvat, kasvavat ja kasvattavat. Ja vaikka me miten yritämme tutkia, miten sienet ovat meidän kaltaisiamme, ne vain ovat. 

"-- sienet ovat läheisempää sukua eläimille, vaikka niitä pidettiin pitkään kasveina. Se on hyvä esimerkki luokitteluvirheestä, jollaisia tutkijat usein tekevät yrittäessään ymmärtää sienten elämää. Molekyylitasolla sienet ja ihmiset ovat sen verran samankaltaisia, että pystymme hyötymään samoista biokemiallisista keksinnöistä. Kun käytämme sienten tuottamia lääkkeitä, omaksumme yleensä sienen kehittämän ratkaisun ja sovellamme sitä ihmiskehoon."

Silti kaltaisuus kiinnostaa – ilman sitä ihminen tuskin tutkisi sieniä. Sheldrake jakaa teoksensa kauniisiin, eheisiin lukuihin, ja käsittelee sieniä meissä ja maailmassamme monesta eri kulmasta. Hän tutkii sienten evoluutiohistoriaa, ja näyttää sen yhteneiväisyydet paitsi kasvien myös meidän eläinten kanssa. Sheldrake avaa vilpittömällä onnella ja innolla, sellaisella aihettaan täysin elävän ja hengittävän tutkijan riemulla, joka tarttuu kyynisempäänkin lukijaan. Sheldrake näyttää, miten paitsi me ihmiset, myös monet muut eläimet kasvattavat sieniä omiin tarpeisiinsa. Hän avaa sienten toimintalogiikkaa ja sen tenhovoimaa. 

Seuraavaksi Sheldrake siirtyy pohtimaan sienten kykyä suunnistaa ja tehdä erilaisia päätöksiä, vaikka siltä puuttuukin ihmismielelle niin tärkeä, rajattu päätöksentekoelin, eli aivot, joihin oman ymmärryksemme mukaan niin moni kognitiivinen kyky kytkeytyy. Ja aivoista Sheldrake pääseekin kiintoisille matkoille, kirjaimellisesti, kun hän sukeltaa psilosybiinisienten psykodeelisiin vaikutuksiin, ja pohtii lainaammeko me silloin sientä kokemustemme laajentamiseksi vai lainaako itseasiassa sieni meitä saadakseen jonkinlaisen ruumiillisen kokemuksen. Sheldraken teksti on laadukasta, innokasta ja vaikka hän popularisoi ja jopa romantisoi kauniilla kielellään aihetta aika reippaallakin kädellä, hän tekee sen pääsääntöisesti tieteen laadusta ja monimutkaisuudesta tinkimättä. Tällaiset luonnontiedekirjat ovat usein suosikkejani, ja tavallaan myös akateemisia esikuvia. Ei tiede pelkästään tutkijoita ja tieteentekijöitä varten ole, vaan ihan meitä kaikkia. Ja vastapainona äärioikeiston nousulle ja tiedevastaiselle propagandalle tarvitsemme juuri tätä: laadukkaampaa, mukaansatempaavampaa tiedettä, joka avaa asiaa maallikolle, antaa mahdollisuuksia ymmärtää ja ajatella toisin.

x

Sheldraken ehdoton vahvuus on yhdistää siis tietoa ja arkiymmärrystä, ja toisaalta muistuttaa, miten kapeasti me yleensä ympäristöä katsomme, vain ja ainoastaan itsemme ja oman ymmärryksemme kautta. Sheldrake avaa jokaisessa osassa melko taiten sitä, miten kapea tapa yrittää inhimillistää luontoa vaikuttaa siihen, miten huonosti me sitä lopulta ymmärrämme. Ja silti se on ainoa tapa, miten tietoa voi ihmisen rajallisella ymmärryksellä saada: kun kysymme, miten sieni on meidän kaltaisemme, voimme löytää jotain kiinnostavaa. 

Sheldrake viittaa esimerkiksi Readin, Simardin ym. vuonna 1997 tutkimukseen, joka osoitti viimein todeksi hypoteesin, jonka mukaan kasvit vaihtavat hiiltä juuriverkostonsa yhdistävän mykorritsasieniverkoston kautta. Read kirjoitti Naturessa, että jos kasvit tosiaan siirtävät resursseja toisilleen yli lajirajojen, tutkimusten painopiste kannattaisi siirtää keskinäisen kilpailun tarkastelusta siihen, miten kasvi- ja sieniyhdyskunnat jakavat resurssejaan. Toisaalta Sheldrake jatkaa tutkimustulosten perkaamista, ja toteaa, ettei kaikki lajit ja mykorritsasieniverkostot toimi samalla tavalla: kasvit ja sienet muodostavat yhdyskuntia paikallisten tarpeiden, lajitarpeiden ja muiden muuttujien mukaan, eivätkä siis pakottaudu ihmiselle tyypilliseen yhden vaihtoehdon kaavamaisuuteen. Samoin kuin ihmisyhteisöt aikoinaan, myös kasvit ja sienet muokkautuvat, kokeilevat erilaisia yhdyskuntamuotoja, eriytyvät, lähentyvät ja toimivat yhtäällä yhdellä tapaa ja toisaalla toisin. Mikään ei ole muuttumaton vakio, mikä muistuttaa meitä lähinnä siitä, miten luonnoton ihmisen luonnollisena pitämä, yhden ja oikean kulttuurievolutiivisen yhteiskuntamuodon malli lopulta onkaan. 

Sieniä on turha inhimillistää liikaa. Evoluutioteorian yksi perusajatuksista on nimittäin itsekkyys ja oman edun tavoittelu (tätähän toitottaa myös kulttuurievolutionistit, markkinatalouteen "ylimpänä" luottavat talousoikeistolaiset ynnä muut). Sheldrake pohtii, että sienet ja kasvit eivät vaihda tietoa ja ravinteita hyvää hyvyyttään, vaan koska kaikki hyötyvät yhteistoiminnasta jotenkin: terveet puut antavat sieniverkostolle enemmän ravinteita kuin sairaat, joten sienen kannalta on ainoastaan järkevää jakaa puuston resursseja tasaisemmin. Tässä biologinen evoluutio kuitenkin eroaa ihmisen hieman hupsusti käsittämästä kulttuurievoluutiosta: kun ihminen ajattelee, että luonto elää vahvimman ehdoilla, ja yleistää periaatteen omaan toimintaansa palkiten voittajat ja jättäen häviäjät oman onnensa nojaan, todellisuudessa evoluutio pitää huolen itsekkyydenkin kautta resurssien tasajaosta. Kun sienet varmistavat, että kaikilla puilla on ravinteita, voi sienet kasvaa paremmin. Kun ihminen varmistaisi, että kaikilla ihmisillä on elämään tarvittavat resurssit, myös ihmisyhteisö voisi paremmin. Aggressio, väkivalta ja riisto ovat stressireaktioita, ei luonnonvalintaa ja absoluuttinen ylhäältä annettu totuus, taipuu kirjan rivien välin tulkinta, näin oman tutkimuskohteeni ymmärryksen kautta ilmaistuna. Mutta tätäkin me tarvitsemme: luonnon ymmärtämisen sanoja, vaikka nekin asettavat sille aina jonkinlaisen, hieman liian kapean raamin.

x

Sheldraken tyyli ei ole kaikille. Se on tempoilevaa, jaarittelevaa, tarinoivaa ja välillä ihan turhiin yksityiskohtiin tarttuvaa: toki kuulen mielelläni lisää tryffelikoirien pehmeästä kouluttamisesta rankaisukouluttamisen sijaan, mutta ehkä jossain muualla – näissä kohden kun Sheldrake kompastuu omaan kritiikkiinsä, ja asettuu jonkinlaiseksi moraaliksi siellä, missä itse vaatii muiden pyrkivän siitä pois. Vaikka olen samaa mieltä ehdottomasti näistäkin kohdista kirjailijan kanssa, rönsyt saattavat puuduttaa ja viedä ydinsanomaa hieman väärään suuntaan, paikoin jopa unohtaa sen kokonaan. Lopussa Sheldrakelta unohtuu viimeinenkin tieteeseen kuuluva kriittisyydeen hiven, ja hän putoaa siihen läpi kirjan kuultaneeseen tunnekerronnan suohon, jossa oma lapsuus lehtikasassa välittävän isän kanssa menee sienien edelle. Paikkansa tällekin, mutta tässä se tahtoo hieman paljastaa kirjailijan puolueellisuuksia. 

Siitäkin huolimatta tämä kirja oli riemuisa, vallaton ja tekijänsä näköinen runsaudensarvi sienistä, rihmastoista ja mykologian uusimmista tuloksista. Tutkimusta tarvitaan, riemua tarvitaan, innostusta tarvitaan, jotta asioihin jaksaa syventyä. Joten ehkä oleellinen kysymys ei olekaan, ovatko sienet meidän kaltaisimme. Ehkä meidän pitäisikin kysyä tulisiko meidän olla enemmän sienten kaltaisia.

19. Suomi mainittu

ALUSSA OLI... IHMISKUNNAN UUSI HISTORIA

DAVID GRAEBER & DAVID WENGROW :

ALUSSA OLI.... 

IHMISKUNNAN UUSI HISTORIA

678s.

Teos 2022

Alkuteos: The Dawn of Everything: A New History of Humanity, 2021

Suomennos: Anna Tuomikoski

Mitä jos saisit tietää, että oikeastaan kaikki, mitä todennäköisesti tiedät yhteiskunnan synnystä ja kulttuurievoluutiosta – siis siitä, että oli aika kun olimme villejä metsästäjä keräilijöitä, sitten jotain sivistymättömiä barbaareja, kunnes domestikoimme viljan/vilja domestikoi meidät, jäimme paikoillemme, kehitimme rahan, sodat kapitalismin ja nykyjärjestyksen, joka on jonkinlainen kulttuurillinen evoluution huipentuma, sen väistämätön lopputulos, johon kaikki erilaiset yhteiskuntamuodot ovat olleet matkalla jossain olemassaolonsa vaiheessa? Että olimme ensin joko hupsuja apinoita, paratiisin onnellisia otuksia, mutta viljan, rahan ja kapitalismin väistämätön lineaarinen suhde vei meidän paikkamme onnelassa (kuten rousseaulaisittain on uskottu)? Tai toisin, kuten Hobbes antaa ymmärtää: olimme sivistymättömiä raakalaisia, toisiamme syöviä julmureita, jotka vasta kapitalistisen evoluution kirkkauden ansiosta löysivät sivistyksen ja tämän kaiken hyvän – rahan ja hierarkkisen vallan – ja jättivät moukkamaisen villi-ihmisyyden taakseen? Mitä jos oikeastaan mikään näistä ei olekaan totta?

Nimittäin: mikään näistä ei ole totta.

x

Antropologi, hieman ennen kirjan julkaisua menehtynyt David Graeber sekä arkeologi David Wengrow osoittavat laajassa, nykytutkimusta hurjan kattavasti ruotivassa populaarihistoriateoksessaan Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia, että oikeastaan kaikki länsimaiset käsityksemme ihmiskunnan ja yhteiskuntien historioista on paitsi menneiden vuosisatojen eurooppakeskeisen ja patriarkaalisen tiedon läpi hyvin vinoutuvasti katsottua myös pohjimmiltaan lähes puhdas myytti. Se, mitä olemme pitäneet tähän mennessä totuutena: että sivistys sellaisena kuin sen ymmärrämme, alkoi Euroopasta, antiikin Ateenasta ja polveillen siirtyi nykyaikaan kuin luonnonvalinnan ohjaamana, ja se, että hyvyytemme jäi aikaan ennen paikalleen asettumista, ja on ikuisesti kadotuksen lailla menetetty, onkin vain 1. eurooppalaisten vino käsitys ja 2. muunnelma Raamatun paratiisin karkoitus -tarinasta.

Graeber sekä Wengrow alkoivat omien sanojensa mukaan kirjoittaa Alussa oli... kirjaansa vastapainona vakavasti otettavalle tieteelliselle tiedolle, ikään kuin populaariksi kirjallisuuskatsaukseksi viimeisten vuosikymmenten antropoligisista sekä arkeologisista tutkimuksista. Pian he kuitenkin huomasivat, että tiedemaailman ulkopuolelta itseasiassa puuttui lähes kaikki se tieto, mikä on jo tiedemaailmassa tiedettyä: täällä yliopistojen ulkopuolella kun uskotaan edelleen hyvin sokeasti roussealaiseen tai hobbesilaiseen ihmis- ja kulttuurikäsitykseen, ja niille pohjaa myös tuoreet populaaritietoteokset, Yuval Noah Hararin Sapiens-sarjasta alkaen. Niinpä kevyen tietokirjasen sijaan syntyikin valtaisa runsauden sarvi, kirja, jonka piti itseasiassa aloittaa laajempikin kirjasarja, mutta jonka julkaisua ennen Graeber tosiaan valitettavasti menehtyi. Mutta vaikka kirja jäisikin ainokaiseksi, se on upea ja äärettömän laaja ja monipuolinen katselma menneisyyteen, joka on huomattavasti monipuolisempi ja runsaampi kuin me täällä eurooppalaisen, mieskeskeisen tiedon keskellä olemme tottuneet ajattelemaan.

Graeberin ja Wengrow'n teos siis todella haastaa sen, miten olemme kulttuurien kehityksen ymmärtäneet. Kaksikko syventyy valtaisaan määrään tuoreempaa tutkimusta, ja toisaalta nostaa viimein esiin myös viime vuosisadan alulla ja sitä edellisten vuosisatojen aikoina tehtyä aikalaistutkimusta sekä lännen että idän alkuperäiskulttuureista; siis alkuperäisamerikkalaisista niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikassakin, Lähi-Idän ja kauemman Etelä-Aasian kulttuureita unohtamatta. Se siis laajentaa, viimein, voisi jopa sanoa, näkökulmaa pois valkoisen tiedon keskeltä, ja löytää sen monimuotoisuuden, jonka keskellä ihminen on omaa yhteiskuntaansa aikojen saatossa järjestänyt. 

Ja ne järjestämistavat ovat olleet mitä moninaisempia: on täysin hierarkkisia yhteisöjä, joiden johtajat vaihtuvat aina sesongin mukaan niin, että ylin johtaja onkin seuraavana talvena yksi muista alamaisista. On suuriakin yhteiskuntia, joissa ei ole minkäänlaista keskushallintoa, vaan yhteiskunta on järjestynyt ympyränmuotoiseen kaupunkiyhteisöön, jossa naapureita avustetaan myötäpäivään kulkevassa järjestyksessä. On sotaisia alkuperäiskansoja, ja on heidän naapureitaan, jossa vieraat sotilaat otetaan turvaan. On yhteiskuntamuotoja, joissa omia kohtaan ei käytetä koskaan minkäänlaista väkivaltaa, mutta sotavangit kidutetaan koko yhteisön katseen alla armottomasti kuoliaaksi. Ja olemme me eurooppalaiset, jotka olemme jostain historian oikusta tulleet yhdistäneeksi väkivallan ja hoivan samaan paikkaan (siis esimerkiksi perheeseen; patriarkaaliseen sellaiseen, jossa isä paitsi tuo leivän pöytään myös lyö hoivattaviaan), minkä itseasiassa Graeber sekä Wengrow katsovat yhdeksi ydinongelmaksi nyky-yhteiskunnassa etenkin vapauden näkökulmasta.

x

Mutta mitä vapaus sitten itseasiassa edes tarkoittaa? Olemmehan me tottuneet ajattelemaan tässä nykyisessä kapitalistisessa järjestelmässämme, että me kaikki olemme juurikin vapaita. Meillä on vapaus valita ammattimme, puolisomme ja sanamme. Me saamme muuttaa paikasta toiseen, ilmaista mielipiteitämme ja kurittaa toisia, kunhan hierarkkiset suhteet menevät oikein. Graeber ja Wengrow kuitenkin päätyvät käyttämään vapaudesta hieman laajempaa määritelmää jakaen sen kolmeen perusosaan: 1. liikkumisvapauteen (eli vapaus ottaa hatkat ja poistua, jos yhteiskunnan tavat lait eivät miellyttäneet), 2. vapauteen olla tottelematta (eli vapaus olla noudattamatta vallanpitäjän määräyksiä, jos koki ne kehnoiksi) sekä 3. vapauteen luoda uudenlaisia yhteiskunnallisia suhteita (eli vapaus järjestää oman piirin kanssa vaihtoehtoinen yhteiskunnallinen järjestäytymisen muoto). Tämän vapauden määritelmän mukaan itseasiassa vapaus on ollut nimenomaan alkuperäiskansoille jotain automaattista ja ylhäältä annettua: heillä kun on ollut kaikki kolme, kun nykyhetkenä voidaan ajatella, että globaalissa maailmassa vallitsee ainoastaan viimeinen mahdollinen vapaus, ja senkin aikaansaaminen on varsin valtaisien ponnistusten takana. (Ja jos olet sitä mieltä, että saahan nykyään ottaa hatkat tai olla tottelematta, niin kuulut todennäköisesti varsin etuoikeutettuun vähemmistöön: rahalla kun saa ja hevosella voi ajaa ihmisten yli. Liikkumisvapaus on näennäisesti suurin meillä valkoisilla, mutta meidänkään passimme ei vie meitä kaikkialle, paikasta ja ajasta riippumattomasti. Toisaalta emme myöskään voi olla tottelematta, sillä valtiovalta yltää nykyään kaikenlaisen seurantateknologian ansiosta aina puhelimintietojemme seuraamiseen asti: valtiolla on siis keinot rangaista ja vangita tottelemattomia. Ainoastaan tosiaan viimeinen vapaus on olemassa, mutta sekin tuntuu äärimmäisen teoreettiselta ajassa, jossa kapitalismi ja patriarkaalisesti toimiva vapaa markkinatalous on osattu selittää niin ylhäältä annetuksi valtiomuodoksi, että "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", kuten tunnettu sanonta kuuluu.

Jos jotain Graeber ja Wengrow onnistuvat kuitenkin argumentoimaan laajan tieteellisen tietonsa kanssa, on se juurikin vaihtoehto kapitalismille. Muistutus siitä, että muitakin yhteiskuntamuotoja sekä on ollut että on mahdollista olla. Tarina siitä, että yli 150 hengen ryhmiä täytyisi johtaa hierarkkisesti on sekä arkeologisen että antropologisen tutkimuksen mukaan täysin kukkua, sanoo oikeistojäbylit X:ssä mitä tahansa. Maailman ja ihmiskunnan historia on täynnä monimuotoisia, vaihtelevia, sovittuja, polveilevia ja herkullisia yhteiskuntajärjestelmiä, jotka ovat nimenomaan pohjautuneet hierarkiattomuudelle, jopa kymmenien tuhansien ihmisten yhteisöissä. Kun viimein saamme tosiperäisempää tietoa menneisyydestämme, voimme tehdä myös enemmän vaihtoehtoisen tulevaisuutemme eteen.

Helmet-haaste: 01. Kirjassa on kartta