Eurooppa kieltäytyy työstä

 Lasse Poser & työryhmä (toim.) : 

Eurooppa kieltäytyy työstä

384s.

Khaos Publishing 2023

Suomessa vallitsee hämmentävä kaksiajako, mitä työkulttuuriin tulee. Yhtäältä meillä on hyvin tiukka, kurinalainen työmoraali, joka sisältää kapen käsityksen ”oikeasta työstä”, jonka eteen pitää mieluusti ainakin kerran elämässä lähes kuolla uupumuksesta, jotta todella tietää sitä tehneensä. Toisaalta taas nostamme jatkuvasti HS Visio -värien siivittäminä esiin niitä sankareita, jotka ovat repineet ensin start up -yrityksensä voitot alustatalouden turvin muun muassa ruokakuljettajien selkänahasta ja sitten patsastelevat veropäivinä otsikoissa suurina sankareina ja malliesimerkkeinä. Työstäkieltäytyminen saati ”ideologinen työttömyys” ovat kulttuurissamme kirosanoihin verrattavia ragebaitteja niin kauan kun sitä tehdään ”toisen rahoilla”, eli esimerkiksi sosiaaliturvan keinoin. ”Omaa rahaa” se on vain silloin, kun raha on saatu toisen ihmisen työllä, muttei verojen kautta vaan heidän raadantaansa hyödyttäen joko osinkoina tai yritysmyynteinä. 

 Tähän ja laajemminkin eurooppalaiseen työmyyttiin pureutuu Eurooppa kieltäytyy työstä -projektin tekijät samannimisessä kirjassaan – siihen, mitä työ on, miten siitä voi(si) kieltäytyä ja kenelle kieltäytyminen on ylipäätään mahdollista. Laaja teos sisältää 25 haastattelua Espanjasta, Kreikasta, Saksasta, Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta sekä kaksi esseetä työstä ja sen ympäriltä. 

Ajassa, jossa työtä on yhä vähemmän ja yhä harvemmalle, julkinen keskustelu kääntyy syyttämään kehnoa yksilöä huonosta työnhausta. Todellisuudessa koko yhteiskunta järjestäytyy jatkuvasti uudelleen yhä kaoottisimmilla tavoilla, kriisiytyen lähes jokaisella kuvitteltavalla tavalla, ja samalla työ sellaisena, kuin olemme tottuneet sen ymmärtämään, joko katoaa tai ulkoistetaan yhä heikommin järjestäytyneen, alipalkatun ihmisryhmän tekemäksi. Piikamarkkina ja ihmiskauppa rehottaa samalla kun start up -bisnes pöhisee ylikuumentuneisuuttaan. Palkat eivät riitä elämiseen, ja hyvätuloisten alueelta katoavat esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajat, koska heidän palkallaan ei voi enää asua kaupunkien keskustoissa. Nykyisen ihmisvihahallituksen toimia seuratessa perustulo on vain kaukainen haave, eikä koronakaan onnistunut järjestämään työelämää uusiksi tavoilla, joista vielä muutama vuosi sitten aktiivisesti vasemmallakin haaveiltiin. 

Eurooppa kieltäytyy työstä pyrkii haastamaan tätä lukkiintunutta käsitystä siitä mitä työ on, ja miten se vaikuttaa identiteettiimme. Se ei ota työstäkieltäytymistä annettuna, etuoikeutetun ”lepo on radikaali teko” -voimalauseena, vaan muistuttaa että työn jakautuminen on juuri tosiaan yllä esitetyn kaltaisesti luokkaistunut ja valunut koskemaan täysin eri tavoin eri ihmisryhmiä. Siksi kirja sukeltaakin vaihtoehtoihin: eri kollektiivien, anarkistien ja osuuskuntien edustajia haastattelemalla se näyttää, mitä kaikkea muuta työ voisi olla kuin suuremmalle pääomalle työskentelemistä. Mukana on tanskalaisia puupurjevenehankkeita, saksalaisia koko työn kyseenalaistavia pamfletin kirjoittajia, hoivaan ja solidaarisuuteen perustuvia hoivatyötä tekevien maahanmuuttotaustaisten kodinhoitajien vertaistukiryhmiä. Kaikki tämä on ja elää kapitalismin sisällä, haastaa totuttua ja oikeiston annettuna pitämää todellisuutta. 

 Kirja on avauksena merkityksellinen, ja toivoisinkin vähän jokaisen pysähtyvän pohtimaan, mitä työ ja sen tekeminen todella merkitsee – ja miksi se on Suomessakin kiinnitetty niin totaalisesti identiteettiin. Kokonaisuus on kiinnostava ja ajatuksia herättävä – nautin erityisesti saksalaisten Norbert Trenklen sekä Ernst Lohoffin kriittisistä ajatuksista tavarataloudestamme, joka sellaisenaan joutaisi aikalailla lakkauttaa. Kun koko talousjärjestelmämme rakentuu erilaisen materian (yli)tuottamiselle, kuljettamiselle, kuluttamiselle ja poisheittämiselle, hukumme paitsi roskaan ja paskaan, myös ympäristökatastrofin myötä todennäköisesti meriveteen, kun tuhlaamme maapallomme kantokyvyn turhakkeita käyttääksemme. Lisäksi pidin kovin ajatuksia herättävänä haastatteluita kreikkalaisesta anarkismin sisäisestä kritiikistä sekä Paola Jalilin osuutta, joka näyttää miten koteja muistuttavat työtilat yrittävät vallata koko ajattelumme ja olemisemme työlle. Loppua kohden haastattelujen määrä alkoi tosin jo hieman puuduttaa, pieni karsinta tai päällekkäisyyksien poistaminen olisi voinut tehdä hyvää ydinviestin terävöittämiseksi – tiettyyn pisteeseen asti samalla kaavalla kulkeva haastattelurunko toimi, mutta lopulta toistoa soi sen kaikkein suurimman terän. 

Ja silti: niin kauan kun ymmärrämme työn niin kuin se juuri nyt ymmärretään, harva meistä voi hyvin. Työtä ei pidä siis pelkästään jakaa ja järjestellä uudelleen, koko sen käsite täytyy räjäyttää, jotta voisimme jatkuvasti paremmin. Ja ihan alkuun mahdollistaa ihmisen kyky elää ihmisarvoista elämää esimerkiksi perustulon avulla ilman, että koko elämä kiertyy vain palkkatyön ja sen eri muotojen ympärille.

FOUCAULT: TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

 MICHEL FOUCAULT : TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

COLLÈGE DE FRANCEN LUENNOT 1977–1978

380s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos Sécurité, territoire, population 2004

Suomennos Antti Paakkari

Tutkijaliiton uusi painos Michel Foucault'n klassikosta Turvallisuus, alue, väestö on niin sanotusti paluu juurille. Muistan jo erityispedagogiikan perusopinnoissa kuulleeni sanan biovalta, ja hieman myöhemmin kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien kakkoskurssilla kriittisen diskurssianalyysin. Omaan graduseminaariin marssin itsevarmana, ja jo esittelykierroksella kerroin, että aion tehdä lopputyöni jotenkin käyttäytymisestä ja sen hallinnasta sekä opettajien puhetta kriittisesti analysoiden. Foucault tuli mukaan jo tuossa vaiheessa, mutta kunnolla hurahdin 2020-2021, kun tein gradustani tämän artikkelin nimenomaan Foucault'n kuri-, hallinta- sekä pastoraalisen paimenvallan käsitteitä käyttäen. Turvallisuuden, alueen ja väestön analyysit tulivat siis jo tutuiksi aiemman painoksen sekä useampien Foucault Reader -teosten kautta (suuri hurraahuuto Kai Alhasen Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa -kirjalle). Ihan tällä tapaa kannesta kanteen en ole ennen Foucault'ia lukenut, siis huvikseni ja niin sanotusti vapaasta tahdosta. Projekti hieman jännitti, koska entä jos a. olen ymmärtänyt aiemmin kaiken aivan väärin tai b. en ymmärrä enää yhtään mistään mitään. Mutta aiemmin tänä syksynä luetusta Adornosta innostuneena ajattelin, että nämä luennoista litteroidut ja kirjalliseen muotoon muutetut puheet ja esitelmät vetävät kyllä kirjoitettua ajattelua helpommin. Ja se oli totta myös Foucault'n kanssa.

Foucault'sta on toki kirjoitettu koko maailman sivu. Hänestä on tehty kirjoja, tutkielmia, tutkimuksia, kokonaiset koulukunnat perustavat toimintansa hänen ajattelulleen ja analyyseilleen. Sinänsä yksi kirjablogipostaus siis tuskin voi tuoda – eikä sitä tietenkään yritäkään – mitään lisää tähän keskusteluun. Kyllä Foucault'ia silti lukea kannattaa: hänen valta-analyysinsa, hallinnallisuuden ja hallinnan ja toisaalta muun muassa pastoraalisen paimenvallan käsitteet avartavat ymmärrystä yhteiskunnasta ja etenkin sen rakenteiden varjoon jääneistä vallan/hallinnan tekniikoista. Foucault itse kutsuu tätä tosiaan biovallaksi, hallinnaksi joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten syntyvyyteen, kuolleisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin – pitääkseen valtion pystyssä ja toimimassa. Kaikki tämä valta ja hallinta vaikuttaa myös ihmisen subjektiviteettiin, eli siis siihen, mitä yksilö ajattelee voivansa tehdä, haluavansa tehdä ja kykenevänsä olla. Hallintavalta liikkuu normalisoinnin keinoilla, ja vaikka Foucault tässä luentosarjassaan lähinnä taustoittaa historiallisesti hallinallisuuden syntyä, on tätäkin analyysia mahdollista käyttää vaikkapa kouluinstituution toimintojen kriittiseen analysointiin.

Koulu on yhteiskunnallinen paikka, joka koskettaa jok'ikistä väestöön kuuluvaa henkilöä ainakin jollain tapaa. Oppivelvollisuus takaa kaikille paitsi perusvalmiudet itsenäiseen elämään myös valtiolle lisää työntekijöitä, jotka ylläpitävät valtiota itseään. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin esittää, että siinä missä aiemmin koulukulttuuri perustui suoremmalle kurivallalle, valvonnalle, rangaistuksille tai niiden uhalle, pyrkii se nykyään sisäistämään hallintakeinot ihmiseen itseensä. Eli käytännössä manipuloimaan mieliä. Jotenkin näin: kurivaltaan kuuluva antaisi lasin seinään heittäneelle rangaistuksen, ja tekisi sen muiden edessä, jotta kaikki ymmärtäisivät miten väärin teko oli. Hallintavalta taas pyrkisi vetoamaan yksilöön, kertomaan että sinä et oikeastaan halua heittää lasia seinään, koska ymmärrät että hyvät ihmiset eivät toimi niin. Saattaa hallintavaltaa käyttäväkin torua ja rangaista, mutta pääsääntöisesti hän pyrkii palkitsemaan niitä, jotka käyttäytyvät toiveiden mukaisesti. Palkinto on yleensä sosiaalinen: lasia heittämättömästä tulee paitsi hyvä ihminen, hän myös saa hyvän ihmisen edut – helpommat tehtävät, vallan pitäjän suosion, enemmän sosiaalista näkyvyyttä ja suurempia etenemismahdollisuuksia. Lasin heittäjästä tulee siis huono ihminen, jolloin rangaistuskin on sosiaalinen – hän menettää kaiken sen, mitä hyvä ihminen itselleen kerää.

Tämä ei ole aivan ongelmatonta, voisi sanoa, ainakin näin käyttäytymistä ja koulun rakenteita tutkivana väikkärinkirjoittelijana. Kuten itse aiemmin mainitussa artikkelissani kirjoitan: "Tulosten perusteella toteamme, että normaalistava valta luo pohjaa hierarkkiselle kurivallalle, pedagogiselle asiantuntijavallalle ja hallintavallalle ja niiden varaan yksilölle rakentuu subjektiviteetti, joka odottaa oppilaan kykenevän omatoimisesti kannattelemaan itseään, säätelemään käyttäytymistään, sopeutumaan annettuihin sääntöihin niitä kyseenalaistamatta sekä hillitsemään erilaisia impulsseja, joita haastattelupuhe kuvaa arvaamattomuutena, häiritsevyytenä tai jopa aggressiivisuutena." Tällä tarkoitan käytännössä siis sitä, että kun lapsi ei kykene kouluarkeen, jossa hän olisi näyttämättä esimerkiksi negatiivisena pidettyjä tunteita, hänestä aletaan herkästi puhua haastavana, häiritsevänä tai jopa vaarallisena. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin sanoa, että koulu käyttäytyy tässä valtion jatkuvuutta turvaavana institutionaalisena keskittymänä, joka näin pyrkii ohjaamaan oppilaita hyvään ihmisyyteen. Yhteiskunnassa jossa elämme, vihaisuus, turhautuneisuus tai vaikkapa muita hitaammin kehittyminen eivät valitettavasti näin tarkastellessa mahdu tämän hyvän ihmisen kategorian sisälle.

Turvallisuuteen, alueeseen, väestöön palatakseni – tämä on ja ei ole välttämättä kaikkein paras Foucault'n kirjoista aloittaa ko. henkilön ajatuksiin. Sen puhe- ja luentomuotoisuus tekee siitä toisaalta saavutettavamman ja helpomman kuin kirjoitetut versiot, ajattelen. Luennot eli sitä kautta luvut ovat mukavan pituisia, ja kokonaisuus on sitä kautta selkeähkö ja helpohko hahmottaa – etenkin kun loppuun on vielä koottu keskeisiä käsitteitä ja pientä yhteenvetoa. Toisaalta taas TAV on hyvin kaukaa ponnistava, jopa antiikin ajasta analyysilleen tukea hakevaa maalailua, jota on helpompaa lukea jos jo tuntee Foucault'n ajatuksia (tai on lukenut Foucault Readereita tueksi). Jos haluaa ymmärtää valtaa ja hallintaa heti ja tässä ajassa, voi 1400-luvun vallan tekniikoiden kuvailu tai 1600-lukulainen käsitys poliisista puuduttaa. Ja samalla: vain historiaa tuntien voimme nähdä, miten tähän ja nyt on päästy, mitkä tekniikat, mekaniikat ja periaatteet ovat ohjanneet yhteiskuntamme tilaan, jossa hallinta on ihmiselämiin ja hyvinvointiin puuttuvaa, normaaliutta määrittävää ja toisaalta myös sitä kautta tasapainoa säilyttämään pyrkivää. 

Puheet kuitenkin inhimillistävät Foucault'ia jotenkin lempeällä tavalla – joskus hän on myöhässä ruuhkan takia, toisaalla hän on taas niin kovassa flunssassa, ettei luennoinnista tule mitään. Hän myös meinaa sanoa jatkuvasti vaikka ja mitä, ja korjaa itse itseään inhimilliseen tapaan, ja nautin kovin siitä, miten nämäkin on otettu litterointiin mukaan. Valtiojärjen tyyliset ajatukset tuntuvat haltuunotettavimmalta, kun tulee olo että Foucault puhuu myös minulle, että myös minä olen jollain kummalla tapaa osa 1977–1978 pidettyä 12 luennon sarjaa. Joten eiköhän meidän suhteemme edelleen jatku. Foucault on minulle merkittävä työväline, ja tuntui jotenkin yllättävän rohkaisevalta palata hänen pariinsa näin niinkuin 'vapaaehtoisesti. Sillä pelkoni eivät käyneet toteen: olin ymmärtänyt jo aiemmin aivan oikein (ja skipannut silloin sopivalla tavalla monet historialliset taustat) ja toisaalta ymmärsin edelleen (jopa ehkä vähän enemmän). Tästä on ihan mukavaa jatkaa myös oman kakkosartikkelin pariin, jossa yritän tuoda yhteen Goffmanin rooliteoriaa ja Foucault'n valta-analyysia koulukriittisestä näkökulmasta. Lycka till vaan sen suhteen, minä!

TARTUNTA

ANTHONY PASSERON : TARTUNTA

259.

Gummerus 2025

Alkuteos: Les enfants endormis, 2022

Suomennos Sampsa Peltonen

Perheen hiljaisuus on korvia huumaava. Vanhoissa valokuvissa ja kaitafilmeissä näkyy kuitenkin henkilö, joku josta ei puhuta, joku jonka kohdalla isän leuat kiristyvät ja muutama pakonomainen sana tulee ulos vain pakon edestä. Samaan aikaan uusi ja järisyttävällä vauhdilla tartunnan saaneiden immuunijärjestelmän tuhoava tauti nostaa päätään, hieman hämmentävissä ihmisryhmissä: homoseksuaalien, heroiininkäyttäjien sekä haitilaisten keskuudessa. Tällä kertaa kärsimys on äänekästä, mutta yhteiskunta on kohtalokkaasti hiljaa – katolisissa maissa vanhoillisuus ja toisaalta ymmärtämättömyys tuhoaa tuhansien ihmisten elämän, jotka olisi aikaisemmilla varotoimenpiteillä voitu pelastaa.

Anthony Passeronin esikoisromaani Tartunta on hurmannut maailmalla niin kriitikot, lukijat kuin palkintoraaditkin. Tartunta seuraa vuorotellen kahta tarinalinjaa: oman isän puoleisen sukunsa tarinaa aina rakastetun ja suositun sedän nousuun ja tuhoon saakka sekä lääketieteellistä kujanjuoksua, jossa aidsiksi nimetty sairaus tappaa kantajansa ennätysvauhtia, eikä ensin edes ymmärretä millainen virus kyseessä on. Passeron asettuu kerrontatyyliltään Nobel-palkitun Annie Ernaux'n turvalliseen jatkumoon: tarina etenee raporttimaisesti, tunteet jäävät lähinnä julkilausumattomiksi rivien, tekojen ja sanomatta jätettyjen väliin. Toisaalta se on esimerkiksi Édouard Louisia etäämmällä aiheistaan: se ei takerru ja toista, vaan kertoo hieman kauempaa, lineaarisemmin, vähemmän henkilökohtaisesti. Uutta – tai ehkä ennemmin erilaista, omanlaistaan – Passeron tuo tarinaan liittämällä siihen noin joka toiseen lukuun 1980-luvun alun aids:n vastaiset lääketieteelliset taistelut, kiihkeät tutkimukset uuden ja erikoisen oirerykelmän edessä, epätoivoiset varoitukset, joita kukaan ei oikein tuon ajan Ranskassa ota kuullakseen – tai kiinnostu kuulla, puhutaanhan sairaudesta pitkälti vain seksuaalivähemmistöjen "syöpänä".

Vahvimmillaan Passeronin kiitelty romaani on sen alkupuoliskolla – Tartunta kuvaa taiten pientä kylää suuren kaupungin takana, jossa kehitys tulee hieman myöhässä, jossa maalaisuus näkyy pyhävaatteidenkin takaa ja jossa menneisyys silti koitetaan peittää viimeiseen asti oman luokkanousun esimerkillisillä merkeillä. Passeron käyttää omaa sukuhistoriaansa näyttämään nousuja ja laskuja, puurtamista ja viimein suotua turvallista elämää, jossa omilta lapsilta ei puutu mitään sellaista, minkä takia itse on jouduttu taistelemaan. Kaikkea tuota vasten nousee 1980-luvun heroiiniepidemia, ja sen perässä aids. Ja yhtäkkiä kukaan ei olekaan turvassa, ei edes "hyvien perheiden" pojat ja tyttäret, ei perijät eivätkä etenkään seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Elämänjano vie uusien kokemusten äärelle, heroiini vie sen kaiken pois. Ja yhteiskunta on hiljaa, sillä narkomania on rikos ja ihminen muuttuu ei-inhimilliseksi heti kun siihen liittyy jotain pelottavaa ja vierasta.

Virologien, monitieteellisten työryhmien ja tieteen ahdinko tulee alkuun myös vahvasti iholle, kun uusi virus haastaa kaikkien tutkijoiden ymmärryksen sairastumisen syistä ja etenkin sen seurauksista. Yksittäisten, auktoriteettiasemissa olevien tutkijoiden omat egot hidastavat viruksen tutkimista ja toisaalta lääketieteen kehitystä, koska oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin selvien todisteiden uskominen – sairastuneidenkin kustannuksella. Passeron näyttää upeasti myös tämän maailman nurjan puolen – akatemian hitauden, sairaaloiden ennakkoluulot, viruksen kantajiin kohdistuvan äärimmäisen pelon ja ulossulkemisen. Yhteiskunnat, jotka eivät välitä tutkijoiden varoituksista, lääketeollisuuden ponnistelut hoidon kehittämiseksi. 1980-luvun dystooppinen tunnelma aids-tutkijoiden keskuudesta on vangittu näihin lukuihin erityisen upeasti. 

Ihan loppuun saakka Passeronin romaani ei kanna, mitä lähemmäs se tulee nykyhetkeä, kirjailijan oloisen minäkertojan omaakin lapsuutta, jokin voima alkaa hieman valua hukkaan. Joko ollaan liian lähellä tai yksi ja sama, monesti toistettu tehokeino alkaa menettää jo vaikutustaan, mutta jostain syystä toinen puolisko kaikessa sen traagisuudessa tuntuu ehkä hieman "ylimääräiseltä". Jotenkin juuri traagisuuden ja tunteenvetoavuuden vuoksi mukaan otetulta tai sitten kuitenkin liian lähellä olevalta, että siitä olisi enää voinut tehdä kovin teräviä yhteiskunnallisia havaintoja. Toki henkilökohtaisuus ja oman karttamiskäyttäytymisen havainnointikin on tässä kohden kuvattu melko näyttävästi, mutta jotain romaanin alkua vahvasti kannattelevaa puuttuu ja se etäännyttää vähän väärällä tavalla, tahtomattaankin lukijaa juuri sellaisessa kohdassa, jossa se on hieman kohtalokasta kokonaisuuden kannalta.

Kokonaisuutta loppu ei kuitenkaan onneksi täysin latista, ja vaikka hieman hiotummalla toisella puoliskolla tämä olisi ollut kirkkaasti viiden tähden kirja, ei sen taikavoima silti täysin himmene. Tartunta on juuri niitä kirjoja, joiden lukeminen parhaimmillaan lisää empatiaa – ja juuri sitä hoitavamman ja ennaltaehkäisevämmän politiikan lisäksi nykyisetkin päihdesairauksista kärsivät ihmiset kaduillamme tarvitsevat kurin ja piilottamisen sijasta.

KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA

THEODOR W. ADORNO : 

KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA:

1949–1963

288s.

Tutkijaliitto 2025

Suomennos & jälkipuheTaneli Viitahuhta

Theodor W. Adornon kirja kuuluu niihin teoksiin, joiden kanssa meinasi käydä kuin onnen kanssa konsanaan – oli hyvinkin lähellä, etten kävellyt kokonaan sen ohi. Olin kyllä jollain tapaa noteerannut sen Tutkijaliiton julkaisuissa, mutta ehkä ajatellut, ettei tämä nyt kuitenkaan ole minun kirjani, ihan kaikkea minäkään en ehdi enkä jaksa lukea. Ihan täysin en muista, milloin ja missä kuitenkin kiinnitin katseeni kanteen tarkemmin, mutta kun huomasin yhden tekstin olevan Koulutustavoitteet ja opiskelijoiden odotukset, tajusin olevani enemmän tai vähemmän ns. ammattikirjallisuuteni parissa. Ja niinpä juuri pahimman lukuperformanssikeskustelun keskellä nappasin sen käteeni ja suuntasin suoraan vallilalaisen Roots-kahvilan terassille lukemaan kirjaa – tietenkin vegaanisen kahvin ja gluteenittoman mutakakun seurassa. Oi sitä tuon nimenomaisen hetken itsetietoisuutta, hesulilaisten pahinta vihollista.

No, hesulilaisuudesta ja performansseista voidaan keskustella toistekin, sillä nyt reilu kuukausi myöhemmin sain viimein luettua tämän loppuun – osan teksteistä jopa kahteen kertaan. Aloitin särppien, luin ihan ensin tekstit Autoritaarisesta persoonallisuudesta sekä jo yllämainituista koulutustavoitteista, ja sitten aloitin vielä näiden lukemisen järjestyksessä uudelleen. Jotain kolahti ja loksahti – suuresti. Paitsi oman tutkimuksen kannalta, myös tulevien tutkimusajatusten kanssa. Nyt 10 puheenvuoroa yhteiskunnasta on niin täynnä muistilappuja ja marginaalihuomautuksia, että se muistuttaa enemmän päiväkirjamaista keskustelua kuin tietokirjaa, ja silti (vai juuri siksi?) kirjasta tuntuu olevan vaikeahko kirjoittaa. Se on niin laaja, se liippaa niin läheltä omia työkirjoituksiani ja se on silti ihan omanlaisensa, etten tiedä miten vangita tällaiseen pieneen blogitekstiin sen syvempää olemusta. Mutta yritän.

Theodor W. Adorno on nimenä tuttu, jos tuntee kriittisen teorian ja yhteiskuntakritiikin historiaa. Olen itse enemmän ns. foucault'laisia, humpsahtanut ranskalaisen Foucault'n valta-analyyseihin ja yhteiskuntateorioihin. Adorno edustaa taas Frankfurtin koulukuntaa, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Frankfurtin yliopistoon perustetun sosiaalitutkimuksen instituutin ajattelijoita. Moni ko. koulukunnan ajattelija – Adorno mukaan lukien – pakeni maasta kuitenkin toisen maailmansodan ajaksi, ja tutki Yhdysvalloissa ollessaan juurikin totalitarismin syntyä. Maanpaosta palattuaan tutkimusaihe kiinnosti Saksassa – hyvinkin ilmeisistä syistä. Miten mitään niin julmaa pystyi tapahtumaan ja miten mitään näin julmaa voisi estää tapahtumasta koskaan uudelleen?

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta: 1949–1963 on teoksen suomentajanakin toimineen Taneli Viitahuhdan muutamasta eri teoksesta kokoama kymmenen puheen kokoelma, joka käsittelee paitsi totalitarismia ja yhteiskuntaa myös tosiaan koulutuspolitiikkaa, kaupunkisuunnittelua kuin taikauskon (eli tässä tapauksessa astrologian) ongelmallisuuttakin. Laadukkaasti kuratoitu tekstikokoelma päästääkin Viitahuhdan jälkisanojakin lainaten Adornon aidosti ääneen – litteroidut ja puheista kirjoitetut tekstit soljuvat luentomuotoisesti ja puhuttelevat yleisöään/lukijaansa aivan eri tavalla kuin tavanomainen, esseemuotoinen kirjoitus. Kokonaisuus on onnistunut, harkittu ja hiottu, ja vaikka osaan teksteistä jää vähemmille merkinnöille, on Adornon laajaan tutkimus- ja ajattelutyöhön tutustuminen kaikkinensa erityisen mielekästä.

Ja jos jotain voisin tämän teoksen kanssa tehdä, niin pakottaa kaikki suomalaiset opettajat, yhteiskunnalliset toimijat, (Hesarin) toimittajat sekä äärioikeiston nousun "loukkaantumispolarisaatioksi" typistävät kommentoijat lukemaan nämä puheet. Ja ihan etenkin sen Autoritaarnen persoonallisuus -puheen. 

Adorno laajan tutkimustiedon perusteella nimittäin antaa kyytiä liberalistien lempilapselle, eli tolkun ihmiselle, ja muistuttaa, ettei mikään ääriliike poistu silittelemällä totalitaristista valtiota havittelevia fasisteja myötäkarvaan eikä toisaalta autoritaarinen persoona muutu "suvaitsevaiseksi" vain kertomalla hänelle, että itseasiassa meillä kaikilla on ihmisarvo. Tämä nykyäänkin vahvasti elävä ajatusharha, joka typistää paitsi laajat ja monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja toisaalta auktoriteerin vallasta haaveilevat yksilöt "kahden ääripään erimielisyyksiksi", joista voi parantua "suuttumalla vähemmän" on nimittäin paitsi vaarallinen ja totalitarismille sekä fasismille tilaa antavaa politiikkaa myös aivan väärässä. Adorno esittääkin puheessaan Autoritaarinen persoonallisuus, että itseasiassa tällainen psykologinen taipumus saa vain bensaa liekkeihinsä, kun siihen suhtautuu myötämielisesti, kun sitä pitää yhtenä legitiiminä ajatusmallina. 

Adorno muistuttaa, että autoritaarisia persoonallisuuksia on ja tulee olemaan joka ajassa, mutta tietyt yhteiskunnalliset riskitekijät voivat saattaa heidät valtaan – kuten viime vuosikymmeninä on käynyt paitsi Yhdysvalloissa ja Manner-Euroopassa myös enenevissä määrin pohjoismaissa Suomi mukaan lukien. Tällaiset persoonat, sanotaan nyt vaikkapa eräiden rasististen ja äärioikeistolaisten puolueiden kannattajat, ovat Adornon mukaan auktoriteettiin ja korkeisiin hierarkkioihin jossain aiemmassa kehitysvaiheessaan vahvasti tarttuneita henkilöitä, eikä heidän taipumuksensa poistu, vaikka miten heitä yritettäisiin ymmärtää ja kuunnella. Mekanismi menee nimittäin tiivistetysti jotenkin näin: 1. autoritaarinen persoonallisuus samastuu kurittavaan vallanpitäjään, koska samastaa kurin ja vallan toisiinsa. 2. autoritaarinen ihminen ei välitä, vaikka kuri osuu häneen, koska hän ajattelee, että heikompia kuuluu kurittaa, mutta hän ei voi olla heikko, koska hänellä on (harhainen kuvitelma, että hänellä on) valtaa 3. Adorno esittää, että juuri tämä sisäinen ristiriita on polttoainetta sille, miksi fasistiset ja totalitaristiset puolueet pääsevät valtaan: autoritaarinen persoonallisuus ei pysty käsittelemään sitä vihaa, jonka hänen ja hänenkaltaistensa kurittaminen hänessä herättää vaan kääntää tämän nimenomaisen aggressioenergian alaspäin, vielä itseäänkin heikompien vihaamiseen. 4. Näin kierre on valmis – kun vaikkapa eräs valtioinvarainministeri saksikäsiensä kanssa poseeraa leikattuaan juurikin omien kannattajiensa sosiaalituista, samastuu kannattaja saksikäsiministeriin ja suuntaa sisäisen ristiriidan herättämän vihan maahanmuuttotaustaisiin ihmisiin, joita syyttää oman elämänsä kurjistamisesta. Ja kun tähän soppaan vielä lisää autoritaarisen persoonallisuuden kyvyttömyyden muuttaa omia ennakkoluulojaan saati ottaa vastaan uutta, oman tiedon kanssa ristiriidassa olevaa informaatiota, on fasistisen puolueen pohjakannatus valmis.

Eli palatakseni tolkun liberalismin ajatusharhaan – niin sanottu polarisaatio ei katoa hyysäämällä ääriajattelijoita ja autoritaarisen yhteiskunnan sekä kurin havittelijoita vaan nimenomaan estämällä tällaisten voimien yhteenliittoumat ja pahoinvoinnin purkaumat. Autoritaarinen persoonallisuus – tai hallitus – toimii ainoastaan kostajana ja kurittajana, ja kun Adornoa lainaten tällainen ajattelu yhdistyy vielä pääsääntöisesti aina nationalismiin, ei yksikään yhteiskunta ole voinut äärioikeiston nousun jälkeen paremmin, päin vastoin. Siksi Martti Luther Kingiä mukaillen voisikin sanoa, ettei äärioikeisto nouse pahojen pahuudesta vaan nimenomaan hyvien hiljaisesta hyväksynnästä.

x

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta onkin tietyllä tapaa jopa pelottavan tarkkanäköinen ja enteellinen kokoelma Adornon luentoja ja puheenvuoroja, mutta profetaalisena sitä ei kannata lukea – jos jotain tästä juuri toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen pidetystä puhekokoelmasta voisi yleisesti ottaa mukaan, niin sen, että tietyt yhteiskunnalliset epätasapainot, objektivoiva yhteiskuntamuoto, ihmisyksilön merkityksettömyyden tunne ja kaiken jyräävien markkinatalouslakien sekä niiden luoman epävarmuuden aiheuttama ahdistus ja toivottomuus on juurikin omiaan synnyttämään paitsi nationalismia että ääriajattelua myös totalitaristisia yhteiskuntia, joiden ansiosta holokaustin tapaiset tapahtumat ovat tässäkin ajassa mahdollisia. Me elämme tällä hetkellä aikaa, kun Israel suorittaa silmiemme alla kansanmurhaa, Trump ja Putin rapauttavat tahoillaan demokratiaa ja koko eurooppalainen yhteisö on aivan hukassa mihin suuntaan kumartaisi ja mihin pyllistäisi. Pahimmillaan kumarrus tapahtuu jälleen sen raaimman suuntaan, ja olemme pian entistä pahemmin rähmällään fasismin edessä. Vaihtoehtojakin olisi, mutta se vaatisi ryhtiliikettä nimenomaan vastavoimilta – eikä tämänhetkisen hallituksen kurittava kurjistamispolitiikka ja lehdistön sitä legitimoiva dogmaattisuus ainakaan paranna asiaa.

TYTÖT VS. TYTÖT

SOPHIE GILBERT : TYTÖT VS. TYTÖT

– KUINKA POPULAARIKULTTUURI KÄÄNSI 

YHDEN SUKUPOLVEN NAISET ITSEÄÄN VASTAAN

 309s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Girls on Girls, 2025

Suomennos Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Elämme tällä hetkellä sitä kulttuurista aikaa, kun ihan kaikki tasa-arvokamppailut niin seksuaalisesta suuntautumisesta maahanmuuttotaustaisten ihmisten oikeuksiin ja aina sukupuolivähemmistöistä sukupuolten väliseen yhdenvertaisuuteen tuntuu ottavan hurjia harppauksia taaksepäin. Osa yhteiskunnan kommentaattoreista näkee sen seurauksena #MeToolle; suurta kohua seuraa ajatellaan aina seuraavan suuri taantuminen (ajatus perustuu Susan Faludin ns. Backlash-teoriaan, mikä näkyy muun muassa YK: tutkimustuloksissakin). Toiset taas näkevät kyseessä olevan enemminkin jälkikapitalistinen luonnonvakio: mm. filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Nancy Fraser ehdottaa, että epätasa-arvo on aina kapitalistista  järjestelmää ylläpitävä voima, eikä se voi määräänsä enempää antaa tasa-arvokehityksen vaatimuksille periksi. 

Pitkään Yhdysvalloissakin opiskellut ja asunut, nykyään Lontoossa vaikuttava journalisti Sophie Gilbert lähti tutkimaan popkulttuurin näkökulmasta tämän ilmiön todenperäisyyttä. Juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Tytöt vs. tytöt hän kysyy, mitä feminismille on tapahtunut, ja miten popkulttuuri on vaikuttanut yhä kasvavaan naisvihaan yhteiskunnassamme. Hän kuljettaa tarinansa aina 1990-luvulta 2020-luvulle, ja onkin saanut aikaan vaikuttavan, kattavasti lähteistetyn ja populaarikulttuuria harvinaisen ansiokkaasti ruotivan esseekokoelman/tietokirjan. Kyytiä saa niin misogynia kuin #girlboss-ilmiöt, yhteiskunnan pornoistumisesta nyt puhumattakaan.

Gilbert lähtee liikkeelle sekä Aidsin jälkeiseltä ajalta 1980-luvun lopulta että 1990-luvulta, jonka keskellä naiset nousivat taiteen saralla ensimmäisiä omilla ehdoillaan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan myös populaarikulttuurin kentälle. Feministinen liike eli vahvaa elämää, ja sekä punk- että grunde-bändit ajoivat vahvaa tyttöenergiaa. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun heidät jo syrjätettiin – siinä missä 1990-luvun naiset osasivat jo vaatia oikeuksiaan, sen ajan tytöt vielä kilpailivat huomiosta ja mahdollisuuksista. Gilbert osoittaakin, ettei kulunut montaa vuottakaan, kun grungempi ja aidosti voimauttava girl power napattiin, ja annettiin keinotekoisesti pystytetylle tyttöbändille, Spice Girlseille, jonka voimautuminen muuttui yhteisöllisestä yksilölliseksi ja kuluttajakeskeiseksi. 2000-luvulle tullessa Spaissarit, panokomediat ja panokomedioiden seksistiset satiiriversiot Scary Moviet olivat ohittaneet ysärin yhteisöllisyyden ja vallanneet markkinat ja naisten paikat kaupallisuudellaan.

"Orjattaresi-kirjan tunnettua lainausta mukaillen riot grrrl -liike halusi vapauttaa naiset jostakin: seksuaalisesta väkivallasta, hyväksikäytöstä, epäoikeudenmukaisuudesta ja pelosta. Spice Girls puolestaan julisti vapautta johonkin: hauskanpitoon, tienaamiseen ja mielihyvän tavoitteluun. Ei liene vaikea arvata, kumpi ideologia oli helpompi paketoida myytäväksi."

Kuljin itse noihin aikoihin niin matalissa farkuissa, että niiden vetoketju oli lähinnä vitsi. Olin ehkä 15, mutta farkkujen alta kuului näkyä Lindexin stringit, tai oikeastaan se pakaroiden yläpuolelle tuleva pieni kangasperhonen, josta lähti sekä alas että kummallekin sivulle kaksi ohuen ohutta narua. Muutama vuosi myöhemmin pukeuduin penkkareihini mustiin saappaisiin ja verkkosukkahousuihin yhdistämäni sisäkköasun. Pidin pitkänä teininä lähinnä kiinnostavana kuriositeettina, että silloinen poikaystäväni kutsui lyhyitä tyttöjä suihinottotelineiksi. Hieman hämmentyneenpi olin, kun kerran hänen kisoja katsomassa ollessani nousin lähteäkseni, ja kuulin hänen sanovan kavereilleen minua osoittaen, että "katsokaan, noin voi olla yhtaikaa sekä pieni että leveä perse". Matikan miesopettajia kotipaikkakuntani yläasteella oli kolme: yksi kutsui minua ja ystävääni sutturoiksi, kun ihan vain istuimme koulun käytävällä. Toinen oli tunnettu viipyilevistä katseista tyttöjen paitojen kaula-aukossa ja kolmas lupasi näyttää ystävälleni tunnin jälkeen mieluusti, milloin yhteenlaskun yksi plus yksi lopputulos onkin kolme. Tyttöys ja naiseksi kasvaminen oli raakaa 2000-luvun alkupuolella, eikä Spaissareiden girl powerista ollut minkäänlaista vastavoimaa tuolle arjen joka paikassa lävistävälle seksismille.

Ja miksi tämä oli entinen normaali? Koska kaikki tämä toistui populaarikulttuurissa, esittää Gilbert. 300-sivuisessa teksti-/esseekokoelmassaan hän ruotii vapautuneen ja markkinapaikoista kilpailla alkaneen populaarikulttuurin kehitystä  terävästi ja älykkäästi analysoiden ja kiinnittäen tuon ajan hillittömän misogynian sekä mediakulttuurin, viihteen että yhteiskunnan pornoistumisen kaltaisten ilmiöiden ympärille. Gilbert kuljettaa lukijansa vahvasti lähteistäen, sekä sosiologisiin että mediatutkimuksellisiin ja feministisiin ajattelihoin nojaten läpi koko raa'an nollarin. Gilbert näyttää taiten, millainen merkitys Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisten henkilöiden esiinnousulla oli muun muassa juorulehtien yleistymiseen ja toisaalta myös tositelevision syntyyn – viime vuosikymmeninä kuva julkisuudesta on murtunut kertaheitolla, ja sekä tositelevisio että sosiaalinen media on siirtänyt kaikki naiset ja naistyypilliset kehot sen säälittämättömän tarkkailun ja kontrollin keskiöön, jonka kaltaista huomiota aiemmin "saivat" vain harvat ja valitut Marilyn Monroen kaltaiset superjulkkikset.  Siis näin:

"Anna Nicolen ja The Osbournesin kaltaiset sarjat olivat alkaneet nakertaa julkkisten ja tavisten välisiä rajoja. Siihen aikaan se tuntui melkeinpä demokraattiselta. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna se valmisteli katsojia myös sellaiseen tulevaisuuteen, jossa heidän odotettiin tarkkailevan itseään, lähettämään elämästään hetkiä yleisölle – isommalle tai pienemmälle – ja huolehtimaan ulkonäöstään sen mukaisesti. Kun katseli tavallisia naisia altistamassa itseään jatkuvasti valvonnalle ja tulevan sitä kautta julkkiksiksi, ja kun katseli takarivin tähtiä nousemassa arvoasteikolla heidän esitellessä elämäänsä kameroiden edessä, sai vahvistusta ajatukselle, että nähdyksi tuleminen riitti tuomaan valtaa."

Vahvimmillaan Gilbert on ehdottomasti teoksen alussa, näyttäessään esimerkiksi miten viihteen pornoistuminen on ollut tietynlainen portti sille äärimmäisen raa'alle ja väkivaltaiselle pornolle, jota välillä saamme edelleen jopa peruselokuvissakin katsoa. Lähteisiinsä nojaten Gilbert näyttää huomiotalouden kilpailevan jatkuvasti suuremmasta ja shokeeraavammasta – ja viihteen alkaneen lainata suurempaa ja shokeeraavampaa pornokuvastosta. Tähän pornokuvaston täytyy itsekin vastata, jottei se menetä omia katsojiaan – tekemällä yhä suurempaa ja shokeeraavampaa. Kierre on ikuinen, esittää Gilbert, ja kietoo taiten yhteen Kardashianin klaanin nousun, Perez Hiltonin kaltaiset puhtaasti kiusaamiseen asti menevät juorusivustot, julkkisten vuodetut seksivideot, Irakin sotilaiden keskuudesta vuotaneet sotvankien kidutuskuvat sekä sen äärimmäisen naisvihan, mitä media ylläpiti hyvin pitkälle aina 2010-luvun alkuun saakka. 

Luinkin kirjasta kolme neljännestä täysin varmana, että olen löytänyt uuden feminismin kultakaivoksen, ajattelijan, joka onnistuu haastamaan nykyistä ajatteluamme niin pitkälle, että jokin oikeasti maailmassa taas liikahtaa eteenpäin. En perustanut odotuksiani tyhjälle: vaikka siihen astiset tekstit olivat kokonaisuudessaankin kultaa, parhaat koukut niissä oli aina aivan viimeisenä, juuri ennen luvun vaihtumista. Mutta. Sitten tuli mutta. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta olisin epärehellinen väittäessäni, että tämä kirja olisi ollut tätä kaikkea hehkuttamaani alusta loppuun – niinpä myönnän aivan suoraan pettyneeni mitä lähemmäs Gilbertin analyysi liikkui tätä päivää. Instagramia, #MeToota, Trumpin ensimmäistä ja tätä toistakin kautta. Yhtäkkiä Gilbert kutsuu itse Kardashianeita "lutkahtaviksi" ja 2000-luvun alun julkkiksia "kauniiksi tyhjäpäiksi." Jotain murenee, mutta ennen kaikkea jokin lässähtää.

Ja kun viimeisten lukujen lukemisesta on kulunut pieni hetki, heitän arvaukseni: nykyaika on aivan liian lähellä yhtä terävälle analyysille, sillä paraskin analyysi kaipaa aina aikaa ja etäisyyttä kohteeseensa. Mutta toinen vaihtoehto on Gilbertin kirjaa kuitenkin kauttaaltaan hieman vaivannut tutkimuksellisen ja etenkin yhteiskunnallisen teorian ohuus: hän tuntuu olevan niin kiinni populaarikulttuuriselityksessään, että muu terävyys ja älykkyys ei enää piilota sitä faktaa, että yhteiskunnan monimutkaisuus on päässyt unohtumaan tämän kirjan kohdalla liian monessa paikassa. Lopussa se tulee väistämättä ilmi, sillä esimerkiksi nyky-yhteiskunnan tilan Gilbert typistää seuraukseksi romanttisten komedioiden puutteesta. Siis jotenkin näin: erään tutkimuksen mukaan naisen asema yhteiskunnassa on verrannollinen hänen asemaansa avioliitossa – kun rakkausavioliitot saapuivat länsimaihin, parani myös naisen asema. Heikoimmillaan se taas on yhteiskunnissa, joissa nainen on ennemmin markkinatavara ja sukujen välisten sopimusten sinetti. Käy järkeen, eipä siinä. Mutta kun elää aikaa, jossa äärioikeisto on kiinni parlamentaarisessa vallan kahvassa, tasa-arvo oikein harppoo taakse päin aina vammaisoikeuksista transoikeuksiin, seksuaalioikeuksista lasten oikeuksiin, tuloerot kasvavat järisyttävää vauhtia, kansanmurhia tapahtuu kansainyhteisön silmien alla ja maailma tuntuu olevan ajautumassa yhä lähemmäs väistämätöntä tuhoaan, on aika paksua jättää kaikki tämä huomiotta, ja pohtia romanttisten komedioiden yhteyttä Trumpin uudelleenvalintaan.

Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla kaikkea. Populaarikulttuuria analysoivan kirjan ei tarvitse olla yhteiskunnan selittäjä, saati ottaa kantaa äärioikeiston nousuun. Mutta kun 2008 vuoden lamasta puhutaan vain viihteen näkökulmasta, ei kirjan lopullinen analyysi ole täysin kestävä. Toiseksi viimeisessä kappaleessa Gilbert esittää, että kulttuuri paitsi ennustaa myös muuttaa naisten ja muiden perinteisesti marginalisoitujen ryhmien asemaa. "Se, mitä katsomme, kuuntelemme, luemme, puemme, kirjoitamme ja jaamme, sanelee pitkälti sen, millaisena sisäistämme oman arvomme ja osoitamme sen", esittää Gilbert. Hän kuitenkin unohtaa kysyä, mikä meidän katsomis-, kuuntelemis-, lukemis-, pukemis-, kirjoitus- ja jakamishalumme määrää. Niinpä hän kompastuu hieman siihen, mistä popkulttuuria syyttää – yksilöllistämiseen yhteisöllistämisen kustannuksella.

PYTHIA PUHUU

LIV STRÖMQUIST : PYTHIA PUHUU

229s.

Sammakko 2025

Alkuteos: Pythian pratar, 2024

Suomennos Helena Kulmala

Saatu arvostelukappaleena

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin laskujeni mukaan seitsemäs sarjakuva-albumi on täällä. Edellisvuosien teokset ovat käsitelleet niin kauneusihanteitamme, rakkauskäsitystämme kuin heteronormatiivisuuttakin, nyt uusimmassa Pythia puhuu teoksessaan hän lähtee taas oraakkelin nimissä antamaan seitsemän oppia kohti parempaa elämää. Tuttuun satiiriseen huumoriinsa kiedottu oppikirja on jälleen sitä kirkkainta ja terävintä Strömquistia, jota olenkin jo ehtinyt sitten ensimmäisten suomennosten kaipailemaan enemmänkin.

1. Menetä hyvinvointisi hallinta

Pythia puhuu alkaa ytimekkäällä ohjeella, joka nurin käännettynä muistuttaa täydellisesti sitä myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan normitetumpaa ohjenuoraa, eli 'hallitse hyvinvointiasi'. Strömquist hyppää kritisoimaan tätä sisäistetyn hallinnan – itseohjautuvan ja kontrollissa pysyvän subjektiviteetin – irvikuvaa sekä Ronald Reaganin astrologin että sosiologisen kritiikin kautta. Strömquist näyttää mitä kaikkea ongelmallisuutta ohjeiden "pidä hauskaa" ja "näytä hyvältä" taakse piiloutuukaan, ja miten kärjistetysti näillä kahdella vaateella koko keskiluokkainen yhteiskunta pidetään kontrollissa – saaden heidät siis tosiaan kontrolloimaan jatkuvasti itse itseään. Se johtaa myös tilanteeseen, jossa ajattelemme, että itseään kontrolloimalla – aina oikeista valinnoista tunteisiin ja haluista ulkonäköön – kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Todellisuudessa elämä on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän ulkoisten vaikuttimien ja sattumien sarja, mutta jos sattuu olemaan hyvinvointipyramidin huipulla, niin onhan se nyt toki vain kivempaa uskotella sekä itselleen että muille että sinne on kiivetty omin avuin eikä esimerkiksi onnettarien sekä muiden kustannuksella.

2. Menetä kehosi hallinta

Keho-osiossa Strömquist jatkaa vinoutuneen (?) kuolemakäsityksen seuraan, ja muistuttaa miten tolkuttomasti käytämme nykyisin aikaa kuoleman estämiseen. Siis sen kaikken väistämättömimmän, vääjäämättömimmän ja ennustettavimman asian näennäiseen kontrollointiin, jota melko absoluuttisesti emme pysty niin yhteiskuntana kuin yksilöinäkään koskaan estämään, hyvä jos viivästyttämäänkään. Mikä keho- ja kuolemakäsityksessämme on vialla, ja miten senkin voi sosiologisesti ymmärtää jälleen käpertyvän eräänlaiseksi yksilönhallinnaksi, suoritettavaksi asiaksi, jonka voisi muka elämässä välttää, jos osaa pelata elämäksi kutsuttavan pelin juuri oikeiden sääntöjen mukaan? 

3. Menetä rakkauselämäsi hallinta

4. Älä noudata neuvoja

5. Anna muille enemmän kuin saat

Eli kuten näistä esimerkeistä huomaa, Pythiassa ollaan jälleen tiukasti Strömquistin erityisosaamisalueella: terävässä yhteiskuntakritiikissä, myöhäiskapitalistisen ja yltiöindividualistisen yhteiskunnan ongelmakohdissa, yksilön hallinnassa ja kontrolloinnissa. Pythiaan mahtuu hyvinvoinnin, kehon ja rakkauden miesasiamiesmäisen hallinnan lisäksi myös kritiikkiä järjen ylivallasta, järkeistetyn maailman nurinkurisesta puolesta kadottaa kaikki mystinen, ihmeellinen ja selittämätön – eli juuri se, mikä niin usein tekee elämästä elämisen arvoisen ja kokemusrikkaan. Sosiologisia tutkimuksia lainaten Strömquist muistuttaakin, että mitä kovemmin yritämme välttää esimerkiksi kuoleman sekä kehollisen ja tunteellisen epämukavuuden kaltaisia tunteita sen varmemmin menetämme myös niiden mukavat tunteet ja jätämme jäljelle ainoastaan kyynisen autiomaan, jossa mikään ei tunnu miltään. Ja sehän se vasta pahalta tuntuukin, ja asiaan on tietysti syypää manosfräärin mukaan naisissa/muissa ihmisissä tai muun yhteiskunnan mielessä siinä, ettei itse vain ole suorittanut elämäänsä taas ihan tarpeeksi lujaoppisesti. Tätä analogiaa jatkaen itse muistuttaisin, että kumpikin näistä on sitten taas ehdottomasti omiaan lisäämään aggressiivisuutta niin ihmisten välillä kuin itsensä sisällä. Muita syyttävä muuttuu entistä vihamielisemmäksi kuvitteellisia onnenviejiään kohtaan ja rankaisee heitä aina misogynistisestä häpäisystä joukkomurhiin kun taas itseään syyttävä ajautuu yhä syvempään riittämättömyyden suohon rankaisten itse itseään jälleen uusilla dieeteillä, kuriohjelmilla ja itsetuhoisella käyttäytymisellä. Kun suhtaudumme ihmisiin välinearvoon perustuen, laskien mitä keneltäkin voi saada ja miten esimerkiksi ystävän huolet ovat mitattavavissa olevien resurssien viemistä, olemme enemmän yksin kuin koskaan aiemmin tässä jo valmiiksi hähmäisen yksinäisessä ja eristyneisyyteen ohjaavassa yhteiskunnassamme.

6. Luovu henkilökohtaisista tavoitteistasi

7. Mene ulos

Strömquistin seitsemän nurinkurisiksi käännettyä elämänohjetta onkin oikein oivallinen tapa jos nyt ei elää niin ainakin hahmottaa sitä, miksi nykyisenlainen elämä ei edes voi tuntua koskaan täysin tyydyttävältä, jos sitä elää lacanilaisittan kutsuen näkymättömän toisen normien mukaisesti. Tai oikeastaan kun sitä elää – Lacanin teorioiden mukaan kun Strömquist muistuttaa myös, että meillä ei ole mitään ympäristöstämme erillistä 'autenttista minää', jonka ääreen pääsisimme ja jonka ohjeita kuulisimme, jos jälleen kerran vain ottaisimme jonkun vaikuttaja-psykologitohtorin someohjeet kirjaimellisesti todesta, ja kaivelisimme esiin jokaisen lapsuutemme negatiivisen tapahtuman traumaksi nimeten ja sulkisimme toiset ihmiset pois elämästämme omien rajojen nimissä. 

Me emme ole mitenkään kovin erityisiä, meitä ei ohjaa tähdet eikä manifestointiin perustuvat affirmaatiot. Vain moderni ihminen on niin itsekeskeinen, että ajattelee juuri hänen ajatustensa voivan ohjata jollain tapaa maailmankaikkeutta, ja juuri se lopulta jättää meidät entistä yksinäisemmiksi, muistuttaa myös Strömquist. Me emme ole mitään olematta jotain suhteessa sekä muihin ihmisiin että ympäristöön ja aikaan jossa elämme, ja sen tutkimisen aloittamiseen tämä(kin) sarjiskokoelma on mitä mainioin aloituspaikka. Yhdessä, muita ajatellen. Elämä tuntuu yllättävän kevyeltä, kun ei koko ajan ajattele, että omilla tekemisillä saati ajatuksilla olisi jotain kosmista vaikutusta yhtään mihinkään.

HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

THE CARE COLLECTIVE* : HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

106s.

niin & näin 2025

Alkuteos: The Care Manifesto: The Politics of Interdependence, 2020

Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen & Anna Ovaska

*Andreas Chatzidikas, Jamie Hakim, Jo Litter, Catherine Rottenberg & Lynne Segal

Korona-pandemia viitisen vuotta sitten paljasti sen, mikä on ollut monelle köyhälle ja heikompiosaiselle jokapäiväistä jo pitkään: hyvinvointiyhteiskunta on romahtamaisillaan. Tehopaikkoja ei ole, hoitajia ei ole. Lääkäriin ei pääse ja lääkkeisiin ei ole rahaa. Romahtamaisillaan oleva järjestelmä sinnitteli juuri ja juuri yli pandemian, mutta osin ihmisten mielenterveyden kustannuksella – koronasulkujen ja eristysten luomat sosiaaliset seuraukset ovat vain kiihdyttäneet nuorten pahoinvointia. Julkista hoivaa, turvaa ja verkostoja on ajettu alas jo vuosikymmeniä, ja oikeistolainen ideologia leimaa päivän politiikkaa. Suomalaiset on saatu ennätyslukemiin asti huolestumaan keinotekoisesti keplottelemasta pahannäköisestä valtionvelasta, ja vaikka kokoomus on itse ollut viimeisen 40 vuoden aikana lähes poikkeuksetta hallituksesta, on se onnistunut vakiinnuttamaan narratiivin, jossa juuri hoivaan ja turvaan perustuvan poliittisen vaatimuksen on nähty romuttavan suomalaisen talouden. Vaikka "tehottoman julkisen sektorin" tarina on vahva, ja elää edelleen monille kyseenalaistamattomana totuutena, on todellinen velkalaiva oikeasti ainoastaan sääntelemättömän markkinatalouden ja uusliberalistisen yhteiskunnan toiminnan seuraus. Rikkailta ei tipu hippusia köyhälistölle, kun markkinat pullistavat ainoastaan jo valmiiksi ratkeamaisillaan olevien osakesalkkuja, ja aidosti hoivaa tarvitsevat ihmiset kirjaimellisesti kuolivat koko pandemian ajan – huomattavasti hyvätuloisia ja -osaisia ihmisiä enemmän ihan tilastollisestikin.

Pandemiasta on jo aikaa, ja oikeisto unohti noin nanosekunnissa "yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittiset ammatit", ja jättivät muistoiksi lähinnä itse itselle tulostettavat kiitoskortit. Luvatut kompensaatiot pakkolaista jäivät yhtä kauas kuin oikeiston lupaamat trickle down -pennoset, ja sittemmin hoiva ja huolenpito jatkaa edelleen natsivitsihallituksenakin tunnetun Purra-Orpo-hallituksen leikkauslistan kärkiteemana. Hoiva ja sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut yhtään mihinkään, muistuttaa lontoolaistaustainen The Care Collective. Heidän Hoivamanifesti-teoksensa hahmotteleekin noin 100 sivun verran maailmaa, joka asettaa keskinäisen riippuvaisuuden politiikan keskiöön ja murskaa kuvan jälkikapitalistisen ihmisen yksilökeskeisen riippumattomuuden totuudellisuudelta.

Kuten The Care Collective kirjoittaa: "[h]oivakriisi on ollut erityisen akuutti viimeisten 40 vuoden aikana, kun hallitukset ovat hyväksyneet uusliberaalin kapitalismin liki kaikkialle tunkeutuvan tavan asettaa voitontavoittely elämää järjestäväksi periaatteeksi." He jatkavat sen tarkoittavan käytännössä siis sitä, että samalla kun finanssipolitiikalle annetaan tilaa, sen tieltä puretaan hyvinvointiyhteiskunnan elimellisiä järjestelmiä aina julkisesta terveydenhuollosta sosiaalitoimeen. Samalla markkinalogiikka ylläpitää talouskuriajattelua, jonka nojalla Suomessakin thatcherilainen Purra ilakoi saksikuvissa ajaen läpi äärimmäisen radikaaleja leikkauksia kaikken heikompiosaisimmille, hallituksen rankaisuperusteisesta työttömyysturvasta nyt puhumattakaan. Hoiva saati sen tarve ei kuitenkaan katoa: itseasiassa, The Care Collective muistuttaa, että sen kuuluvuutta rikkaille ja etuoikeutetuille mahdollisimman halpaan ja hyvään, pääomaakin kasvattavaan hintaan itseasiassa vahvistetaan: kun ruoka-, siivous-, lastenhoito- ja terveydenhuoltopalveluita yksityistetään, varakkaiden hoitoon itseasiassa panostetaan. Tällainen hoiva on tosin piiloista hoivaa, ja se saadaan "oman rahan" kautta näyttämään valitulta, aktiivisen ja osallisen ihmisen henkilökohtaiselta valinnalta, joka ei uhkaa hänen riippumattomuuttaan tai rajoita valinnan vapautta. Hyvätuloinen maksaa rikkaalle tulonsiirtoa, jotta saa yksityistä hoitoa, ja rikastuttaa osakkseenomistajia samalla, kun valtiokin alkaa suosia juuri valinnan vapauden nimissä yksityisiä sektoreita.

Yhtaikaa taas heikompiosaisten hoiva patologisoidaan. Samaa hoivaa – ruokaa, kotia, terveydenhuoltoa, sosiaalitointa ja koulutusta tarvitseva ei-hyvätuloinen onkin joko a. laiska "loinen" tai b. tiensä valinnut sekakäyttäjä, joka olisi tämän sadun mukaan voinut valita missä hetkessä tahansa toisin. Jokainen elämäntapahtuma typistetään yksilön valinnaksi. Tässä kohden täytyy näin aggressiotutkijana muistuttaa, että tällainen epäsuhta – rahalla samaa hoitoa tarvitseva, jonon ohittava varakas tai elämäntilanteen vuoksi työkyvyttömyyttään häpäisty monisairastava henkilö – lisää entisestään kilpailuyhteiskunnan ikuista eetosta resurssien riittämättömyydestä ja samalla leikkaamisen välttämättömyydestä. Tähän tarttuu myös The Care Collective: he muistuttavat Hoivamanifestissa, että resurssipulan keskellä ihmisen on taipumis alkaa taistella viimeisestäkin leivän- tai hoivanmurusta. Niinpä sekä keskituloinen rikastumishaaveineen että köyhä muukalaispelkoineen äänestävät yhteistä hoivaa vastaan, koska ajattelevat vain niin voivan pitää siitä edes itse kiinni. Voivan ottaa sen pois jotain Toiselta, muulta, mieluiten muukalaiselta. Mutta kuten jo tämän nykyisen kipeän oikeistolaisen hallituksen päätösten seurauksista sen näkee, lopputuloksesta kärsivät kaikki. Keskituloinen tulee äänestäneeksi kasvavaa eriarvoisuutta, mikä heijastaa suoraan hänen turvallisuuteensa ja heikentyneeseen julkiseen hyvinvointiverkostoon, jonka varaan hänkin voi työelämän epävarmuuden vuoksi pudota milloin tahansa, ja halpaan mennyt köyhä taas äänestää lopulta hoivan pois vain ja ainoastaan itseltään. Se, että myös muut kärsivät samalla, on laiha lohtu maailmassa, jossa ahneimmat saavat suurimman palkinnon, ja kaikki muut jäävät rannalle ruikuttamaan.

The Care Collective ehdottaakin tilalle aivan uudenlaista maailmaa: se ehdottaa paitsi lähisuhteiden kuten perheiden ja naapurustojen uudelleen ajattelua mutta myös sekä yhteiskuntia että kokonaisia valtioita, jotka perustuvan nimenomaan hoivalle ja huolenpidolle. Jossa yhteisöt ovat itseasiassa olemassa toisiaan, ei meitä itseämme varten. Ja tämä jos mikä, kuulostaa kauniilta.

Hoivamanifesti on pieni, mutta pippurinen hoivan puolustus, joka perustuu paitsi tässäkin kirja-arviossa aiemmin esitetylle nyky-yhteiskunnan pieleen menneelle todellisuudelle myös vahvalle tutkimukselliselle näytölle sekä arjen esimerkeille siitä, miten ihminen voi paremmin sellaisissa paikoissa, jossa keskinäinen riippuvaisuus sekä solidaarisuus on vastavuoroisesti vahvimmillaan. He argumentoivat ideaalia, hyvinvointia keskiössä pitävää yhteiskuntaa, ja muistuttavat, että sellainen vaatii koko hoivan – ja samalla ihmiskuvan – uudelleen ajattelua. Heidän puheensa perustuu vasemmisto- ja feministiteoreetikkoihin ja -filosofioihin, ja se todistaa, että tätäkin parempi maailma on aidosti mahdollinen – kunhan mahdollisimman moni tekee aidosti työtä sen eteen. Pelkkä puhuminen ja kritisointi ei riitä, täytyy alkaa toimia myös aktiivisesti toisin. Täytyy alkaa ymmärtää yhteisöjä toisin, täytyy alkaa toimia yli kaikkein pienimpien (ja sitä kautta turvallisimpien) liittolaisuuksien. Tässä ja nyt.

Kirjana – ja manifestina – Hoivamanifesti on kevyehkö ja helppo ottaa haltuun, vaikka yhteiskuntafilosofia tai muu teoria ei olisikaan kovin tuttua. The Care Collective puhuttelee, mutta varsin ylätasolla, kuten toki osin tekstityyliin kuuluukin. Se hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin. Parhaimmillaan Hoivamanifesti on tunnistaessaan hoivaan liittyvien hankaluuksien ja hankausten moninaiset verkostot, heikoimmillaan ehkäpä siinä, mitä todellisuudessa pitäisi tehdä –– manifestien ja arjen kokeiluiden sijaan. Toisaalta se voi olla hyväkin: jos/kun vasemmisto oikeasti voisi löytää tällaisilta teksteiltä vahvempaa sanomaa puhuttelemaan liittolaisiaan, voisi toiminnan taakse saada pikkuhiljaa myös lisää väkeä.  Varjoklinikka kirjoittaa oivallisesti kirjagram-arviossaan The Care Collectiven tunnistavan meidän elävän maailman ajassa, jossa muutos tällaiseen voisi olla mahdollinen. Osin syy tosin koronapandemiassa, jonka aikaan manifesti on alunperin kirjoitettu. Tuo poikkeusaika kieltämättä loi toivoa siitä, että olisimme jonkin uuden äärellä, saimmehan sen jälkeen hetkellisen vapautuksen muun muassa Trumpista ja koimme pieniä, hetkittäisiä solidaarisuuden häivähdyksiä omissa arjissammekin. Nyt viisi vuotta myöhemmin ei voi kuin toivoa viimeiseen asti, ettemme tällä kertaa tarvitsisi maailmansotaa ymmärtääksemme hoivan ja hyvinvoinnin tärkeyttä. Toivottomalta se hieman näyttää, elämmehän todellisuudessa jossa oma pääministerimmekin väittää kansainvälisten lakien "joustavan" kirjaimellisesti siellä, missä se ei saisi joustaa. Ei auta kuitenkaan kuin toivoa parasta. Ja toimia parhain päin, kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa arjen tilanteissa.

ÄITIYDEN KATUMISESTA

ORNA DONATH : REGRETTING MOTHERHOOD

243s.

North Atlantic Books 2017

Tehdään tämä jo heti aluksi selväksi: kun naiset puhuvat äitiyden katumisesta, he katuvat nimenomaan äitiyttä, eivät lapsiaan. Kun he kokevat, ettei heidän valitsemansa elämä sovi heille, he puhuvat roolistaan äitinä, eivät lastensa persoonallisuuksista, oikeudesta olla olemassa. Kyllä, kaikki tähän kirjaan haastatellut naiset ovat vastanneet kysymykseen "jos saisin näillä tiedoilla mitkä minulla nyt on, palata ajassa taaksepäin ja päättää uudelleen hankinko lapsia, en todennäköisesti tekisi niin" myöntävästi. Ja kyllä: jokaisella äitiyttään katuvalla ihmisellä on täydellinen ja täysi oikeus näihin tunteisiin. Ne ovat totta, ne ovat valideja. Ne eivät määritä häntä ihmisenä millään tapaa. Ja se, että asiaa tutkitaan, on joka ikisen lapsen vanhemman ja lapsia hankkimattoman ihmisen etu.

Ja sitten varsinaiseen asiaan: Orna Donath on israelilainen aktivisti, sosiologi, feministi ja äitiyden katumista tutkinut akateeminen tutkija, jonka laajasta tieteellisestä tutkimuksesta Regretting Motherhood -kirjakin on koottu. Tutkimus on tärkeä, kaivattu. Se on herättänyt tunteita, hämmentävän suuriakin, aina tappouhkauksista muuhun laittomaan väkivaltafantasiointiin Donathia kohtaan. Ja samalla: yhteiskunta, jossa naisella on edelleen, 2020-luvulla velvollisuus joko hankkia lapsia, äitiytyä tai vähintäänkin selittää aktivismiin asti omaa lapsettomuuttaan, ei-äitiytymistään, ei ole mikään ihme, että tällaisesta myyttisestä äitikäsityksestä lähtien ajatus naisista*, jotka todella katuvat äitiyttään, on radikaali. Jopa vaarallinen – uhkaahan se huolella ja pieteetillä ylläpidettyä naista alistavaa normia, jossa kohdullisen tehtävä on synnyttää ja kasvattaa lapsia ja tuntea tämän tehtävän äärellä ainoastaan ylimaallista kiitollisuutta kehollista kohtaloaan kohtaan. 

(*Donath toteaa itsekin, että binäärinen sukupuolikäsitys on sosiaalinen konstruktio, mutta tässä tutkimuksessa mukana olevat henkilöt määrittävät kaikki itsensä naisiksi. Donath huomauttaa myös, että näin sukupuolittuneista yhteiskunnallisista kysymyksistä on oleellista edelleen puhua niillä sanoilla, joita se itse ylläpitää. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmuutta katuu varmasti moni muukin. Äiti-myytti koskee kuitenkin vahvemmin ja vangitsevimmin juurikin naisiksi koodattuja ihmisiä, joten näkökulma muuttuisi tutkimuksen kannaltakin toiseksi, jos puhuttaisiin vanhemmista ylipäätään.) 

Donath argumentoi vahvasti, että itseasiassa ajatus äidinrakkaudesta on melko moderni ja toisaalta myös normatiivinen: se sisältää paitsi hyvin kapean käsityksen siitä, mitä ja millaista äidin lastaan kokeman rakkauden tulee olla ollakseen oikeanlaista ja normaalia ja toisaalta se sisältää myös vahvan kontrollin: äidinrakkaus on vahvasti sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten intressien muovaama instituutio, jota käytetään tietoisesti ylläpitämään tiettyä sosiaalista normaalia. Se käyttää yhtä hyvin klassista legitimointikeinoa, luonnollistamista itsensä ylläpitämiseksi, ja päätyy määrittämään hyvinkin kapean luonnollisuuden käsitteen äidinrakkauden tavoista ja muodoista. Näin yhteiskunta saa naiset hoivaamaan lapsiaan kaiken muun työn päälle ilmaiseksi, sillä se väittää sen olevan ikään kuin koodattu naiseuteen. Todellisuudessa se on koodattu lähinnä kapitalistiseen riistoon, kuten Nancy Fraser Kannibaalikapitalismi-teoksessaankin osoittaa, mutta tämä totuus on niin taiten rakenteisiin piilotettu, ettemme tule lopulta koskaan edes kyseenalaistaneeksi sitä, mikä taho ja millä tavoin tätäkin ilmaiseen hoivaan tähtäävää rakennelmaa todellisuudessa ylläpitää. 

“The American feminist philosopher Diana Tietjens Meyers refers to this as the colonization of our imagination, whereby we absorb the notion that motherhood is the only path to the point that we cannot conceive of other available options, making the only decision that can be imagined appear to have come from a “pure space.”

Ylläolevan lainauksen pohjalta voidaankin esittää, että ajatus normatiivisesta äidinrakkaudesta, johon ei kuulu minkäänlaisia negatiivisia tunteita, kolonialisoi mielemme ja naiskoodatut kehomme. Donath näyttää vahvana esimerkkinä, miten itseasiassa katumisen käsitettä käytetään juuri tämän lopputuloksen ylläpitämiseksi. Jo katumisen uhka on validi peruste esimerkiksi perheen perustamiselle tai vaikkapa abortin tekemättä jättämiselle: kadut kuitenkin myöhemmin. Katumuksen potentiaalisuus on jopa peruste lasten hankkimiselle. "En tiedä haluanko lapsia, mutta en halua ainakaan vanhana katua", on myös omassa tuttavapiirissäni täysin läpimenevä ja käytetty syy äiytydelle. Lapseton nainen on vielä surullisempi kuin miehetön nainen – ja katumisella aidosti omia haluja tutkivalle puheelle ei edes jätetä tilaa. Puhumattakaan siitä, miten totaalisen tukahdutettu edes ajatus äitiyden katumisesta nyky-yhteiskunnassa onkaan, kaikkein 'edistyksellisimmät' yhteiskunnat mukaan luettuina. Se kun on yllämainitun hoivatyön "luonnollisuuden" vastaista – kun äidinrakkaus esitetään jonain evoluution antamana faktana, saa äitiyden katuminen tällaisen luennan kautta ainoastaan tulkinnan epäonnistuneesta tavasta rakastaa. Siksi, niin surullista kuin se onkin, naisen täytyy aina erikseen muistaa mainita, että rakastaa kyllä lapsiaan, vaikkei koskaan äitiyttä uudelleen haluaisikaan valita. Nämä kaksi asiaa täytyy lokeroida kahdeksi eri totuudeksi, jotta ne mahtuvat olemaan näin ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä yhtaikaa olemassa. 

Ei ole myöskään sattumaa, että mies saa paitsi katua myös kadota lastensa elämästä ilman sosiaalista rangaistusta: se voi joissain tapauksissa katsoa olevan jopa luonnollista. On luonnollista, että mies valitsee työn/uuden suhteen/oman elämänsä, on luonnollista, ettei isä osallistu palkkatulojaan enempää. Ei, vaikka perheen molemmat huoltajat kävisivät töissä. Eikä miestä kaduta kuin elämätön elämä, oli siinä lapsia tai ei. Sillä kuten Donath argumentoi, isää ei velvoiteta jatkuvaan symboliseen rintaruokintaan, lastensa ja heidän tulevaisuuden ajatteluun jopa silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Äidille se on taas jopa pakollista – äitiydestä ei voi olla hetkeäkään lomalla. Ja tässä sukupuolittuneessa jaossa piileekin nimenomaan äitiyden katumisen ydin: se, mitä naiset katuvat, on juurikin se yhteiskunnallinen, äärimmäisen kapea rooli, sen roolin yksinäisyys, rajattomuus ja täydellinen päättymättömyys. Ja se rooli on, kuten Donath osoittaa, tosiaan siis sosiaalinen rakennelma. Jotain, mikä on luonnollistunut ainoastaan puheissa ja tarpeeksi useina toistoina, ei jonain, jonka välttämättä tarvitsisi olla näin. 

x

On yleinen narratiivi, faktana kulkeva kiistaton käsitys, että nainen on kokonainen vasta äitiydyttyään. Tätä vasten yksi lohdullisimpia ja samastuttavimpia ajatuksia tuleekin tämän kirjan sivuilta: moni näistä äideistä oli kokonainen jo ennen lapsia. Itseasiassa kokonaisempi. Kokemukset olivat rikkaampia, intensiivisempiä ja tyydyttävämpiä ennen lapsia. Nämä äidit saivat olla ennen kaikkea ihmisiä. Ilman sitä. valtavaa, alistavaa ja yhteen muottiin pakottavaa roolia jota äitiydeksikin kutsumme. Kuten Donath yhdessä alaluvussaan toteaa, yksi syy äitiyden katumiseen löytyykin uusliberaalista yhteiskunnasta, jossa hoiva paitsi kaatuu yhä yksin jäävempien äitien harteille myös vaatii äidiltä täydellisyyttä ja jopa ylimaallista hyvyyttä. Armollisuuspuhe kun yltää vielä hädintuskin työelämään, mutta äitiyteen sitä ei meinata edes päästää.

KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

JUDITH BUTLER : KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

426s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Who's Afraid of Gender? 2024

Suom. Anna Nurminen

Judith Butler on yksi sukupuolentutkimuksen ehdottomasti suurimpia nimiä, pioneeritutkijoita, mitä tulee kulttuurisen sukupuolen, genderin, tutkimukseen. Hän on ollut yhdessä muiden 1980–1990-lukujen taitteen tutkijoiden kanssa kehittämässä gender-teoriaa, joka näyttää, miten paljon enemmän, laajempaa ja monimutkaisempaa sukupuoli yhteiskunnassamme on kuin pelkkä "syntymäsukupuoli", sex, on. Kuten tämän kirjan taidokkaasti suomentanut Anna Nurminen, käytän tästä eteenpäin itsekin tässä sanaa sukupuoli tarkoittaen sanaa sex ja sanaa gender, kun puhun sosiaalisesta sukupuolesta. Ja kyllä, gender on juuri se asia, josta maailmalla ollaan aivan valtavan peloissaan, hysteerisen huolissaan tai jopa väkivaltaisen tuomitsevia – aina Vatikaanista trumpilaisuuteen, äärioikeistolaisuudesta transeksklusiiviseen "feminismiin". Uusimmassa kirjassaan Kuka pelkää sukupuolta? Judith Butler lähtee ottamaan tarkalla silmällään selvää, mitä gender-pelkoiset ihmiset oikein kammoavat ja mihin tämä kammo tuppaa perustumaan.

Suomi on pohjoismaana muutamassakin mielessä hieman poikkeus, sillä gender-vihamielinen politiikka ei ole meillä aivan yhtä vahvaa ja toisaalta niin selkeästi esimerkiksi äärioikeiston keskiössä kuin se on vaikkapa katolisissa tai Itä-Euroopan maissa, Briteissä ja Jenkki-konservatiivien keskuudessa. Osin meitä suojaa sekularisaatio – Butler kun näyttää vahvasti, että gender-pelonlietsonnan alun voi paikantaa varsin selkeästi Vatikaaniin, Paaveihin ja muihin uskonisiin, jotka jollain kummalla tapaa kuvittelevat sukupuolen olevan jumalan antama, muuttumaton asia, jonka kyseenalaistaminen kyseenalaistaa myös jumalan luomistyötä. Keppihevosena käytetään trans- ja ei-binääristen ihmisten potentiaalista vaarallisuutta, eli siis käytetään klassista "syytä toista omista tavoistasi" -retoriikkaa, kun väitetään tämän ei-binäärisen sukupuolijärjestelmän tuottavan juuri sellaista hyväksikäyttöä, johon aivan binääriin vahvasti uskovat katoliset papit tasolta tasolle suhteellisen järjestelmällisesti ovat vuosikymmeniä (vai -satoja) toteuttaneet.

Mutta mietitäänpä: jos sukupuoli todella olisi niin luonnollinen, ilman yhteiskunnan kanssa vuorovaikuttava tekijä, kuten vaikkapa planeettojen vetovoima tai vuorovesi on, me tuskin tarvitsisimme tällaista määrää sukupuolittavaa rituaalikäyttäytymistä sen äärelle. Nythän me tutkimme jo sikiötasolla, millaiset sukuelimet syntymättömällä lapsella on, ja valitsemme paitsi nimen myös lapsen vaatekerran tuon pelkän yhden näkyvän tekijän vuoksi. Me ostamme peniksellisille autopaitoja, ja jännitämme sukupuoliennustetta loppuun asti, koska ajatus tytöstä autobodyssa on ihan absurdi. Ja kun me annamme tyttövauvalle ensimmäiseksi lahjoiksi vauvanukkeja ja pojalle pikkuautoja, me emme siis pelkästään toimi rituaalisesti sukuelinten ympärillä, vaan me Butleria lainatakseni kuvittelemme ja tuotamme ne tulevaisuudet, joita kukin yksilö alkaa omaa sukupuoltaan suorittaa elämänsä edetessä. Kaikki tämähän olisi ihan täysin turhaa, jos "biologinen" sukupuoli on ainoa sukupuolemme, jos sukupuoli ei olisi missään vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, jos se toimisi vetovoiman lailla pitäen meidät maan pinnalla ilman minkäänlaista riittiä tai uskomusjärjestelmää. Vuorovettä ei kiinnosta, uskommeko siihen vai emme, lopputulos on silti tismalleen sama: kuu vetää meriä puoleensa ja erityisen voimakkaasti täysikuun aikana. Sukupuolta taas ei ole olemassa ilman yhteiskuntaamme, sillä lajimme sisäinen moninaisuus varioi sukupuolisuutta niin vahvoilla tavoilla, ettei meillä edes ole keinoja kuvitella, millainen todellisuus olisi jos päättäisimme yhdessä lopettaa sukupuoliin uskomisen. Jo se, että naiseus ja naiseuden odotukset vaihtelevat eri kulttuurien väleillä, on osoitus siitä, ettei luonnollista sukupuolta ole olemassa ilman kulttuurista sukupuolta.

Kun ruumis yritetään erottaa ympäristöstään, oletetaan ettei ympäristö olisi jo ruumiissa, sen koostumuksessa. Jos ”ympäristö” ymmärretään ympäröiväksi ulkoiseksi todellisuudeksi, joka on erillään biologisesta itsestä, käy oikeastaan mahdottomaksi selittää tämän biologisen itsen kehitystä ja muotoutumista. Biologinen ruumis elää ja pysyy hengissä yhteiskunnallisten ja taloudellisten infrastruktuurien ja elämänprosessien maailmassa. Tässä maailmassa elämä on kietoutunut yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin instituutioihin, jotka ovat yhteydessä toisiin elämänmuotoihin. Biologinen ruumis voi elää vain, jos se on kytköksissä muihin elämänmuotoihin ja joukkoihin yhteiskunnallisia järjestelmiä ja voimia.

Ja lyhykäisyydessää, tästä gender-teoriassa on kyse; biologian, kehon ja kulttuurin toisiaan läpäisevästä, limittäisestä ja vuorovaikuttavasta todellisuudessa, jossa toista ei ole olemassa ilman toistaan. Butler muistuttaa, että se ei tee siitä yhtään luonnottomampaa tai epätotta. Se vain ottaa pelkkää yksisilmäistä genitaaleihin katsomista paremmin huomioon sen, miten monimutkaisista asioista sukupuolisuus todella koostuu. Sukupuoli on performanssi, mutta se ei ole esitys – se on kantajalleen täysin totta, oma sisäinen kokemus, johon kenelläkään ei tulisi ulkopuolella olla valtaa. 

No, tämä ei toki gender-kriittisiä innosta, koska kuten Butler toteaa, heidän keskuudessaan on vahvoilla ajatusmalli, jonka mukaan gender-teoriaan aidosti tutustuminen tarkoittaa "aivopesun vaaraa", joten he eivät siis tietenkään edes tunne oman kritiikkinsä kohdetta. Klassikko sekin. Butler muistuttaa, että "kun antigender-liike sanoo, että gender tulee ja vie ihmisiltä heidän sukupuolisen identiteettinsä, he yrittävät viedä tietyltä ihmisryhmältä heidän sukupuolisen identiteettinsä." Tässä kohden Butler muistuttaakin oivallisesti, että kuten aiemmin mainittu vaarallisuudella pelottelu, myös tämä toimii pohjana jollekin, missä syytetään toista omasta aseesta: gender-pelkoiset kun nimenomaan pyrkivät omaan uskomukseensa vedoten rajoittamaan, estämään, kieltämään ja tukahduttamaan sellaista, joka on jo olemassa väittäen, että sen olemassa olo itsessään on vaara. 

Teoksessaan Butler käsittelee genderiä monesta eri näkökulmasta; miten se limittyy uskontoon, kolonialismiin, rasismiin ja äärioikeistoon. Hän purkaa J.K. Rowlingin julmaa sukupuolikampanjaa, Olympalaisten urheilupiireissä verraten edistyksellistäkin ymmärrystä poistaa testosteronirajoitukset (ne kun vastoin uskomuksia eivät korreloi urheilusuoritusten kanssa) ja vahvana pohjavireenään esittää, että gender-pelkoa lietsotaan tarkoituksen mukaisesti äärioikeiston ja toisaalta kirkon valtaa vahvistaakseen. Molemmat liikkeet kun saavat polttoaineensa pelosta ja vihasta, ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Butler esittääkin, että ajassa, jossa meillä ei muuta kuin epävarmuutta ja pelkoa olekaan tarjota riistokapitalismin, julkisen hyvinvointiturvan leikkausten, pätkätoiden ja ilmastokatastrofin muodossa, valjastaa kirkko ja oikeisto näiden todellisten uhkien luoman kauhun tasapainon omaan käyttöönsä, ja äärimmillään jopa väittää että kaikki nuo itseasiassa limittyvät yhteen gender-teorian kanssa. Eli siis maailma, jossa ihminen saa ilmaista sukupuoltaan vapaasti, johtaa epävarmuuteen ja koska yhtäältä ihmisoikeusliikkeet ovat huolissaan vahvasti, no, ihmisoikeuksista sekä maapallon tulevaisuudesta, kaiken takana onkin salaliittomaisesti jokin karmea gender-juoni. Ja koska anti-gender-liikettä ei tosiaan voi saada lukemaan tutkimusta tai kuuntelemaan mistä oikeasti on kyse (koska aiemmin mainittu "aivopesu"), on pelkojaja ahdistusta äärimmäisen helppo lietsoa valmiiksi heikommassa asemassa olevien keskuudessa. On helppo väittää, että niin maahanmuuttotaustaiset kuin transihmisetkin vievät juuri sinun työsi, on helppo väittää, että maailma tuhoutuu vieraan ja pelottavan vaikutuksesta.

Kokonaisuudessa Kuka pelkää sukupuolta? on vimmainen, turhautunut ja ihanan purkava/purkautuva teos, jonka tunteisiin on helppo samastua. Kokonaisuutena se on hieman toisteinen, ehkä kiireessä markkinoille viety, mutta silti äärimmäisen terävä, syvä ja tässä ajassa jälleen yksi niitä tärkeimpiä tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja humaania ihmiskäsitystä tukevia teoksia, joita on julkaistu.

x

Butler toteaa jo johdannossa, että "kun tehtaillaan pelkoja, joiden tarkoituksena on riistää transihmisiltä itsemääräämisoikeus, valjastetaan todellisuudessa pelko oman sukupuoli-identiteetin mitätöimisestä palvelemaan toisten sukupuoli-identiteettien mitätöimistä." Eli toisin sanoen: ihmisten pelottelu gender-ideologialla ja sen keksityllä tavoitteella kadottaa perinteisinä pidetyt sukupuolikäsitteet ja -roolit toimii vain ja ainoastaan pyrkimyksenä kadottaa transihmisten sukupuolikäsite ja -roolit. Ja tässä kohden haluaisin palata Suomeen – emme me täällä missään nimessä turvavyöhykkeellä tältäkään öyhötykseltä ole. Hesari kirjoitti viime viikolla Suomen raamattuvyöhykeestä: siis Etelä-Pohjanmaasta, jossa uskonto ja anti-gender-liike kulkevat käsikädessä. Samaan aikaan sukupuoli- ja seksuaalikasvatusta vastustava Kasvurauha-lakialoite saanut yli 10 000 allekirjoitusta kansalaisaloitepalvelussa. Priden yhteydessä olevia drag-satuhetkiä on peruttu väkivallan uhan vuoksi. Lisäksi yhtä maamme merkittävintä nuorispsykiatrisia palveluita, eli siis muun muassa transpolia Tampereella johtava ylilääkäri on kiedoksissa englanninkieliseen anti-gender-liikkeeseen; hän on paitsi heidän lähteensä myös heidän lähteidensä käyttäjä – transpolia siis johtaa anti-gender-ideologian kanssa vähintäänkin flirttaileva henkilö myös ihan täällä koto-Suomessammekin. Vaikka gender-kauhu ei olekaan samalla tapaa meillä politiikan keskiössä, kohtaavat sekä trans- että ei-binääriset ihmiset myös meillä aktiivista vaimentamista, syrjintää ja olemassaolon kieltämiseen pyrkivää toimintaa, joka todella vahingoittaa ja haavoittaa ihmisiä hyvinkin syvältä. 

Jotain olisi siis tehtävä. 

"Tehtävä ei olekaan vain paljastaa [anti-genderliikkeen] juonia hiotummalla analyyttisilla taidoilla, jäljittää heidän strategioitaan ja todistaa heidän olevan väärässä. Tehtävä on auttaa synnyttämään maailma, jossa voimme liikkua ja hengittää ja rakastaa ilman pelkoa väkivallasta, jossa moraaliksi naamioitu moraalinen sadismi ei enää vallitsisi. Meidän on toisin sanoen tuotettava houkutteleva eettinen ja poliittinen näköala, joka paljaistaisi liikkeellä olevan julmuuden ja tuhon ja vastustaisi sitä. - - - 

Liittoutuminen ei ole koskaan helppoa. Liittoumien sisällä tapahtuu yhteentörmäyksiä ja ne voivat kaatua riitoihin ja julmuuteen. Mutta sielläkin missä konflikteja ei voi ratkaista, liikkeet voivat silti suunnata yhdessä sinne, missä yhteisesti koetun sorron lähteet piilevät. Liittoumat eivät edellytä vastavuoroista rakkautta. Ne edellyttävä vain jaetun käsityksen siitä, että sortavat voimat on mahdollista kukistaa toimimalla yhdessä ja käymällä kamppailuun erimielisyyksistä huolimatta ja niiden lopullista ratkaisua edellyttämättä."

Lopuksi Butler lainaa Bernice Johnson Reagonia, ja sanoo, että "jos olet liittoutunut ja olosi on mukava, voit olla varma, että liitto ei ole tarpeeksi laaja." Jo aiemmin Butler puhuu kirjassaan hengenvaarallisten ihmisten kanssa liittoutumisesta, eli siitä, miten vähemmistöt tarvitsevat aina myös enemmistöjen tuen ja liittolaisuuden saadakseen itseään koskevia epäkohtia ja ihmisoikeusvaatimuksiaan läpi. Liittojen täytyy jakaa sama päämäärä, ja seinien pitää pitää ulkona selvä pahantahtoisuus ja ihmisoikeuksia rikkovat näkemykset. Mutta ne eivät myöskään saa typistyä liian pieniksi, liian samanmielisiksi piireiksi. Sellaiset ovat toki tärkeitä vertaistuen näkökulmasta, mutta yhteiskunnalliseen liikkeeseen tarvitaan enemmän. Cis-aktivistien on siis kyettävä avartamaan toimintaansa niin, että transaktivistit mahtuvat heidän toimintaansa mukaan. Heteroaktivistien täytyy olla kannatteleva voima seksuaalivähemmistöjen liittolaisena, valkoisten mustien aktivistien liittolaisena. Ja ennen kaikkea: miesten ei-miesten liittolaisina. Me tarvitsemme meitä ihan kaikkia, jotta liittoumat, solidaarisuuden rintamat ja vastavoima kaikenlaiselle taantumukselliselle politiikalle on tarpeeksi vahva murtamaan sen narratiivit, tavat ja normitetut säännöt.

"[Paremman] tulevaisuuden kuvittelu on pikemminkin potentiaalin vapauttamista aistisen välittäjän kautta, mutta tämä välittäjä ei ole pelkkä kulkuväline jo valmiiksi luodulle idealle. Sen sijaan se on kasvualusta idealle, joka voimistuu, hakee muotoaan, sointiaan ja tekstuuriaan ja päästää valloilleen oman potentiaalinsa."

Vain yhdessä me voimme olla enemmän ja paremmin. 

KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

ANNA KONTULA : KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

231s.

Into 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

"Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset kokevat, että heillä on jotakin yhteistä, jokin syy sopia yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa kaikki ongelmat sirpaloidaan yksilön ongelmiksi, ei ole sijaa politiikalle."

Sosiologi, poliitikko ja yhteiskunnan kriittinen kommentoija Anna Kontula on kirjoittanut uuden kirjan. Viimeksi hän pohti meidän jokaiseen sisään muuttanutta pikkuporvallisuutta pamfeltissaan, tällä kertaa kyytiä saa tunnepuheeseen ja yksilöpsykologiaan sirpaloitunut terapiayhteiskunta. Viiteen esseeseen jakautuva kokonaisuus kysyy, että missä nykyään on enää tilaa politiikalle, jos kaikesta tehdään voimavarakeskeistä yksilön paranteluun tähtävää hyvinvointiprojektia? Ja minne piiloutuu yhteiskunnallinen hallinta ja valta, kun puhumme asioista aina vain yksilön vastuun kannalta? (Yksilön subjektiviteettiin, sanoo allekirjoittanut koulututkija, yours truly eli minä itse ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissani 😎.) 

Kuten aloituslainauksessa tulee ilmi, politiikkaa voi olla vain siellä missä on konflikteja. Kompromissit ja yhteiset ratkaisut tarvitsevat myös yhteistä tahtoa tehdä asioille jotain, ja ratkaisu taas vaatii aina keskustelua, kiperistäkin aiheista. Kontula esittää jo johdannossaan, että yksi vastaus "parempaan politiikkaan" olisi palata klassisen retoriikan kolmijakoon: puhujan luonteeseen (ethos), kuulijan tunne- tai mielentilaan (pathos) sekä järkeen eli itse argumentaatioon (logos). Kontula kun (ihan aiheellisestikin) esittää, että nykyajan poliittinen keskustelu, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia ja sen kansanedustajat tai kansalaisyhteiskunnan omat keskustelut, kompastuu korostamaan kahta ensimmäistä, ethosta ja pothosta logoksen kustannuksella. Näemme siis arvon sillä kuka sanoo ja miltä asiat tuntuvat, mutta emme ole enää edes kiinnostuneita, onko asialla loogisia perusteita. Asiat nyt vain koetaan näin, sanoo hallitukseen nykyään kuuluvan puolueen kansanedustaja kun lepakot eivät räjähdelleetkään tuulivoiman takia, vaikka hän toisin väitti, ja toisaalta ei tarvitse katsoa kuin meren taakse, eräskin presidenttikandidaatti väittää pakolaisten syövän kissoja ja koiria, ja joillekin riittää pelkästään se, että sanoja on Trump. 

"Trendin kääntöpuolena on irtaantua monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisen hyvinvointia ja mahdollisuuksia määräävä tekijä. Edelleen sosiaalityön arkea on tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.  

Edes soaalisen hyvinvoinnin asiat eivät lopulta ole näistä perusasioista irrallisia. Esimerkiksi perheen sosioekonominen asema vaikuttaa verraten suoraan myös lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäiset luokittelevat ihmisen luonteenpiirteitä näiden sosioekonomisen aseman muukaan.

Kaikki tämä jää piiloon lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilön persoonalliosuutta, ihmissuhteita ja toimintatapoja. Tällaisten itseänäisiä valintoja tekevään yksilöön nojaava näkökulma voi olla voimauttava, mutta samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin."

Kontula jatkaa analyysiaan syvemmälle käsitellen sitä muun muassa sosiaalityön kautta. Siinä missä sosiaalityö on saanut alkunsa kirkollisesta köyhäinavusta, jossa köyhää pidettiin pitkälle 1900-luvulle saakka olemuksellisesti köyhänä, ei siis olosuhteidensa seurauksena vaan syntymässään annettuna jonkinlaisena, tuli Kontulan mukaan jo 1970-luvulla akateemisissa piireissä sosiaalityöhön mukaan affektiivinen ulottuvuus, eli laaja terapiapuhe. Köyhyys ymmärrettiin rakenteelliseksi eriarvoisuudeksi siis hyvin vähän aikaa, kun se jo lipsahti takaisin yksilöpuheen ja -hallinnan valtapiiriin. Ja tässä kohti väitän: tätä samaa on myös nykyään suomalainen peruskoulu. Sen sijaan, että sekään laajana yhteiskunnallista normistoa ylläpitävänä ja tuottavana instituutiona kykenisi tarkastelemaan omia eriarvoistavia rakenteita ja käytänteitään, se ulkoistaa haasteet lähes aina joko yksilön tai perheiden ongelmaksi.

Terapiapuheen, jatkuvan tunnetaitojen kehittämisen ja itsensä täyteen potentiaaliin saamisen pohja-ajatuksen voi tietenkin nähdä olevan kaunis, sanoo Kontula, ja sanon koulututkijana minäkin. Mikään asia ei ole mustavalkoinen: olemme tulleet pitkälle siitä tunteensa täysin tukahduttavasta kulttuurissa, jossa ei saa näkyä ilo eikä suru. Nyt niitä opetellaan tunnistamaan jo varhaiskasvatuksesta asti, ja samalla niitä oppivat me millenniaaliopettajat ja -vanhemmat lastemme ohessa, viimein. Mutta jos tunne- ja terapiapuhe on ainoastaan tunteiden lähteenkin kääntämistä itseensä – siis esimerkiksi aggressiota aiheuttavien rakenteiden poistamisen sijaan "tunteiden nimeämistä ja tunnistamista", ollaan aika kaukana siitä, että tunteet saataisiin jälleen politiikan keskiöön. Ja tämän ilmiön voi hyvinkin analysoida foucault'laisen kriittisen katsannon kautta olevan osa yksilöön kohdistuvaa valtaa ja hallintaa.

Kun puhumme kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvatus- ja koulukontekstissa tai voimavara- ja ratkaisukeskeisestä viitekehyksestä sosiaalityössä, annetaan toiselle osapuolelle näennäinen tasaveroisuus institutionaalisen tiedon ja toimen rinnalle. Mutta avainsana on näennäinen: kuka voi muka väittää, etteikö sekä sosiaali- että kasvun ja koulutuksen alaa leimaa varsin vahva muutosvaatimus ja viranomaiskontrolli: käyttäydy kuten vaadimme tai otamme teiltä jotain teille kuuluvaa pois. Sosiaalityössä katkolla voi olla taloudelliset tuet, koulussa lapsen oikeus tasa-arvoiseen kohtaamiseen tai jopa annettuun oppimisen tukeen. Kontula kirjoittaa, että "- - valtasuhteiden tunnistaminen on eettisesti kestävän sosiaalityön ehto. Jos myönteisyyttä julistavat teoriat eivät anna sille tilaa, ne eivät voi toimia eettisen sosiaalityön perustana". Ja täysin sama opetussuunnitelmiin perustuvassa kasvatuksen ja koulutuksen työssä: jos me emme opettajina paitsi näe että myös lausu jollain tapaa julki omaa yhteiskunnallista valta-asemaamme, sen piiloisemmaksi hallinta menee ja sen eriarvoisempaan asemaan perheet sen edessä joutuvat. 

Terapiapuhe, yksilöpsykologisointi ja jatkuvaan tunnetaitokasvatukseen vetoaminen tunteita aiheuttavien rakenteiden muuttamisen kustannuksella on siis piilottamaan vallan ja hallinnan kokonaan, jolloin yksilöt ovat hyvin yksin yhteiskunnallisen kontrollin kohteina, kyvyttömiä vastustamaan vallan vinoja muotoja muuten kuin heittämällä oman elämänsä lekkeriksi tai kieltäytymällä jyrkästi yhteistyöstä. Tätä ei kuitenkaan nähdä terapiayhteiskunnassa vallan vastustamisena vaan yksilön heikkoutena, millä seuraavassa hetkessä oikeutetaan tuen purkaminen. Mitäs ei lähde, sanotaan, ja lopetetaan perheeltä tukipalvelut sen sijaan, että syvennyttäisiin aidosti siihen, mitkä rakenteelliset tekijät mahdollisesti estävät perhettä toimimasta yhteiskunnan instituuttien vaatimilla tavoilla. 

Tosielämän esimerkkinä vaikkapa näin: Yle julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa joukko lääkäreitä esitti, että ADHD- ja autismidiagnoosien sijaan perheiden kotiolot täytyisi laittaa kuntoon.  Ja mitä se kuntoon siis itseasiassa tällaisella pikadiskurssianalyyttisella otteella voisi tarkoittaa? Keskiluokkaistamista, hyvin todennäköisesti. Kyllä, jokainen lapsi ansaitsisi kodin, jossa ei ole väkivaltaa, jossa nukutaan puhtaissa petivaatteissa ja jossa arjella on jonkinlainen struktuuri. Ja kyllä, myös erilaisten neuropiirteiden medikalisaatio on huolestuttava kehitys, ja perheiden tuki on asia, johon on tärkeä kiinnittää huomiota. Mutta olettekos kuulleet neuvolasta? Varhaiskasvatuksesta, perhesosiaalityöstä? Niinpä. Ihan kuin meillä itseasiassa olisi jo ehdotetut tukisysteemit, mutta yhtäkkiä puhe ei koskekaan niiden arvonpalautusta vaan ainoastaan perheitä, pienintä mahdollista yksilöryhmää.

Tämänkään ehdotuksen kohdalla on siis kovin vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin jälleen huomattaa, että jälleen kerran yhteiskunnallisia ongelmia ulkoistetaan kodin eli yksilön itsensä hoidettaviksi. Miksi perheessä ei ole resursseja struktuuriin? Voisikohan itseasiassa sielläkin  olla periytyvää neuromoninaisuutta? Tai jopa rakenteellista köyhyyttä, vähävaraisuutta, ylisukupolvistuneita traumoja? Kumuloitunutta heikko-osaisuutta, jossa voimavarat ovat vähissä? Nyt siis vaaditaan jälleen kerran ryhtiliikettä ei tukea antavalta yhteiskunnalta vaan yksilöiltä, joilla on kaikista vähiten resursseja ja (sosiaalista & kulttuurista) pääomaa lähteä toivomaan niin sanotusti toivotulla eli siis yhteiskunnallisesti normitetulla tavalla. Koska niin kauan, kun arjen rakenteet täytyy saada diagnoosin saadakseen kuntoon vain ja ainoastaan kotona, ei esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, koulussa tai työpaikoilla, jossa diagnoosia hakeva mahdollisesti myös kokemukseni mukaan kaikista eniten oireilee, ei kyseessä ole niin vilpitön auttamisen halu kuin saattaisi kuulostaa, vaan itseasiassa yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan ulottaminen perheen arkirutiineihin asti. Eli jälleen: terapiaa ja arjen struktuurivalmennusta yksilöille, jotta ahdistusta, aggressiota, aistiyliherkän pahaa oloa ja epätasa-arvoista kohtaamista arjen tilanteissa ei vain missään nimessä tarvitsisi käsitellä rakenteellisesti.

x

Mutta takaisin kirjaan: traumapuhekritiikissä Kontula on terävimmillään, etenkin muita ajattelijoita lainatessa ja sosiaalityöhön soveltaessaan. Kokonaisuutena Kadonneen järjen metsästys kuitenkin hieman horjuu, sillä Kontula hyppää yhtäkkiä tosi oikeistolaisen (/x-sukupolvelaisen?) turvallisen tilan -käsitteen tulkintaan, ja alkaa seuraavissa teksteissään rakentaa hyvin hämmentävää olkiukkokokoelmaa, joissa sekä femninisti-ikoni Simone de Beuavoir oltaisiin lähes canceloimassa ja turvalliset tilat estävät ilmastokatastrofin yhteisratkaisun.

Ok, mitä?

Peruutetaanpa hieman. Kärjistän, tietenkin. Mutta niin kärjistää Kontulakin, eikä edes tunnusta/tunnista sitä itse.

Turvallisen (/turvallisemman) tilan -käsite on puhututtanut pitkään, ja etenkin oikeistoon kallellaan olevat kulttuurihahmot (enää ei saa edes Kalevalaa lukea!) ja epäoikeudenmukaisuusaktivistit (minua syrjittiin kun en saanut pitsulia Ylen bileissä!) tykkäävän väittää sen olevan erimielisyyden kieltämistä. Ja on ihan tuhottoman laiskaa ja keskustelua tahallaan tyhmentävää, että Kontula lähtee mukaan tähän nimenomaiseen tulkintaan, sillä, sadannen viidennen toista kerran: turvallisessa tilassa on kyse siitä, että ihmisellä on perustuslain mukainen oikeus tulla kohdatuksi ilman häneen kohdistettuja rodullisia, uskonnollisia, seksuaalisen tai sukupuolen suuntautumisen tai minkään muun tahansa hänet vähemmistöasemaan asettavan piirteen takia syrjityksi (Suomen YK-liitto). Turvallinen tila tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei kiusata, ivata tai pilkata, vaan häntä ja hänen vakaumuksiaan kohdellaan kunnioittavasti. Siis ihan peruskauraa, jota on tavattu kutsua myös käytöstavoiksi. Poliittiseksi korrektiudeksi, jossa asiat riitelevät, ei henkilöt. Jossa voidaan käydä kiivastakin keskustelua, mutta ei toista ihmistä tai ihmisryhmää pilkaten. Tämähän on ihan meillä myös siis perustuslaissa, syrjimättömyys, kiusaamattomuus ja kielto kiihottaa esimerkiksi kansanryhmää kohtaan. 

Kontulaa pitkään seuranneena on todella vaikea uskoa, että hän olisi eri mieltä siitä, saako toisen ihmisyyttä loukata kiivaassakaan keskustelussa saati häneen rakenteellisesti osuvia, risteäviä elämän palikoita tai ominaisuuksia käyttää häntä vastaan. Mutta jostain hieman erikoisesta syystä hän ei tätä käsitettä kuitenkaan lähde tutkimaan, saati tarkastelemaan samalla moniulotteisella kritiikillä kuin muita kirjansa käsitteitä, vaan hyökkää varsin yksisilmäisesti sitä vastaan. Kyllä, ihan varmasti ko. käsitettä on joskus käytetty "väärin", muun muassa silloin, jos tunnepuhetta tarjotaan ratkaisuksi ilmastokatastrofiin, kuten Kontula itsekin kirjassa esittää. Se on ongelmallista, että ilmastosta huolissaan olevien nuorten ohjataan ennemmin käsittelemään omaa tunnereaktiota kuin että ketään  sitoutettaisiin toimimaan ilmastonmuutosta hidastavilla tavoilla. Totta kai silloin ollaan väärällä tiellä, jos se on ainoa toimi. Mutta yhtäkkiä Kontula unohtaakin terapia- ja tunnepuheen ja päätyy väittämään asiallisen keskustelun törmäävän "useinkin seinään", tai tässä tapauksessa turvallisen tilan vaatimukseen, kun "ilmapiiri muuttuu ikäväksi", tai että, suora lainaus tämäkin, "kaverusten tilityksiä fiiliksistään on alettu kuvata yhteiskunnalliseksi keskusteluksi". Näissä haiskahtaa ehkä hieman ennakkoasenne ja, no, logoksen puute, sillä todennäköisesti näin käy huomattavasti harvemmin kuin Kontula antaa ymmärtää, tai sitten joku aivan muu kuin vaatija on ollut on itseasiassa itse pathoksen, eli liian tunteen vallassa ylitettyään keskustelussa sellaisia soveliaisuuden rajoja, joissa ei itseasiassa olekaan enää kyse tunteista vaan toisen ihmisen oikeudesta myös henkiseen koskemattomuuteen – esimerkiksi sen kannalta, kuka milloinkin on oikeutettu käsittelemään toisen ihmisen sukupuoli-identiteettiä tai saako ilmastonmuutospuheessa vaikkapa esittää umpirasistisia ehdotuksia. 

Kontula huomauttaa kyllä näissä teksteissään asiallisesti, että politiikan teon estää jos asioista aletaan puhua ilmiöiden kautta pelkkien identiteettien kautta. En ole tästä eri mieltä, ja tunnistan kyllä tällaiseksikin kärjistyneitä keskusteluja. Ihmiselle tekee hyvää, ettei ihan kaikesta tule identiteettiä, sillä silloin aiheeseen liittyvä kritiikki on tosiaan haastavampi ottaa vastaan. Ja kun puhun "ihan kaikesta" ja identiteeteistä samassa lauseessa, tarkoitan esimerkiksi kissaihmisyyttä, autojen käyttöä tai asemaa työelämässä. En syntymässä saatuja identiteetin osia, kuten rodullisuutta, seksuaalista tai sukupuolista suuntautumista. Sehän meille oli aivan selvää vielä kymmenen vuotta sitten –  siis että keskustellessamme esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta, keskustelimme ihmisoikeuksista, mutta nyt yhtäkkiä tunne- ja identiteetti puheen tultua myös laitaoikeiston kaappaamaksi yhtäkkiä autoiluunkin suhtaudutaan ihmisoikeusasiana, jonka osana "loogisesti" on yhtäkkiä pensan hinta. Ja kivittäkää, jos haluatte, mutta autoilijat eivät tarvitse turvallista tilaa. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat, koska 98% nykykeskustelusta on turvatonta tilaa ja hyökkäystä heidän identiteettiään kohtaan. Auton omistajuuden ja identiteetin suhde taas on paljon välineellisempi, ja siksi myös poliitikkojen pitäisi aktiivisesti irtaantua "ihmisoikeuspuheesta" fossiilipäästöistä puhuttaessa. 

Ja nostan tämän esiin siksi, että tämä jos mikä tunnepuhe olisi ollut tärkeä ottaa kriittiseen, tieteellisesti ja argumentaatioiltaan kestävällä tavalla käsiteltäväksi: tässähän kun ei ole kyse niiden turvallista tilaa vaativien tunteista, vaan niiden ihmisten tunteista, joita loukkaa kirjaimellisesti vaatimus olla kiusaamatta, ivaamatta ja syrjimättä ketään käydessään tiukkaakin (poliittista) debattia. Ja se jos mikä on vaarallista: se on kiusaamisen, ivaamisen ja pilkkaamisen mahdollistamista. Sillä se, kiusaava, ivaava ja pilkkaava puhe, on peräisin ihan muualta kuin vasemmistopiireistä. Meidän poliittinen puheemme, ihan siis politiikan laidalta laitaan, on ollut vuosikymmeniä turvallista tilaa, jossa mielipiteet ovat vastakkain, ei ihmiset. Ääri- ja laitaoikeisto on se instanssi, joka turvattoman puheen on tässä yhteiskunnassa normalisoinut, ja nyt kun jo ns. "tältäkin laidalta", vasemmalta, aletaan kyseenalaistaa kiusaamattomuuteen ja syrjimättömyyteen perustuvaa tilaa, ollaan aika hämmentävillä vesillä. 

No, jossain on halla-aholaiset todella Suomessa onnistuneet, kun ovat tämänkin termin onnistuneet demonisoimaan. Ei vinoilta ennakkokäsityksiltä, tunteisiin perustuvilta sellaisilta, siis kukaan ole vapaa, ei Kontula itsekään. Mitä (henkilökohtaisesti) hankalammasta aiheesta on kyse, sen herkemmin itse kukin sortuu heittämään logoksen suohon, ja syyttämään vastaväittäjää omasta argumentaatiovirheestään – klassinen valtakeino keskustelussa sekin. On kuitenkin kaksi täysin eri asiaa "vaatia täydellisyyttä" kuin saada toistuvasti asiallista palautetta vaikkapa tietyn ihmis-/sukupuoliryhmän jatkuvasta ohittamisesta. Niinpä pieni itsekriittisyys olisi kuitenkin tällaisissakin teoksissa paikallaan, sillä ei riitä, että mainitsee "ihmisten lähellään, oman aatteensa piirissä" syyllistyvän samaan, jos ei omassa tekstissään näe tekevänsä sitä myös itse. 

x

Lopuksi Anna Kontula siirtyy kissoihin, ja niiden vapaan ulkoilun monisyisiin kieltoihin ja mahdollisuuksiin. Niin ihanan random aihe kun se tässä kokoelmassa onkin, se on taas Kontulaa parhaimmillaan: monta kymmentä sivua pohdiskelevaa, analysoivaa, eettisiä perusteita etsiviä ja ihmisen eläinsuhdetta pohtivaa älykästä tekstiä. Kontula paitsi tietoisesti näyttää että näin argumentoidaan rationaalisesti mutta kriittisesti, tunteet (tässä tapauksessa sisäkissan kohonneet mielenterveyspulmat ja ihmisen pelko, että ulkona kissalle sattuu jotain) taiten argumentaatioon joka puolelta mukaan ottaen. Kontula punoo yhteen hienon yhdistelmän omakohtaisuutta, eri etiikan muotoja, ympäristö-, lajikato- ja eläinoikeudellista näkökulmaa, ja alan tutkimusten perkaaminen ja yhdistäminen muuhun eläinkeskusteluun on vertaansa vailla: siinä missä isot eläinoikeusjärjestötkin puoltavat kissan täyttä sisälläpitoa, jopa tehotuotantoeläimille on olemassa lakisääteisempi oikeus ulkoiluun. Tämä herättää epäilevämmänkin tarkastamaan omia kantojaan, mikä on laadukkaan retoriikan tavoitekin, väittäisin. Kissan oikeudesta lajityypilliseen elämään kun on varsin vähän keskusteltu, ottaen huomioon miten lyhyessä ajassa myös ajatus ja hyvinkin äärimmilleen poteroituneet mielipiteet kissan vapaasta ulkoilusta keskustelua hallitsee. Tähän tekstiin on hyvä lopettaa, se on tarkkaa, terävää ja uudistavaa. Ja sitä vasten luettuna turvallista tilaa demonisoivien tekstien yhtä laadukkaan ja useampia puolia tarkalla kriittisellä silmällä tarkastelevan otteen puuttuminen tuntuu vain entistä laiskemmalta. Kun tietoa, taitoa ja rohkeutta selvästi löytyy, on kokonaisuuden kannalta suuri puute, että se jätetään näinkin oleellisen käsitteen kanssa käyttämättä.