SILLOIN ENNEN

  OLIVER LOVRENSKI : SILLOIN ENNEN 

277s.

Gummerus 2025

Alkuteos: Da vi var yngre, 2023

Suomennos: Onerva Kuusi

Olen viettänyt viime päivät Oslon kaduilla. Perjantaista asti, vaikka olen ollut lukujumissa jo useamman viikon. Aloin lukea tätä varovasti, ja yhtäkkiä olin sen pauloissa, luin ja luin ja luin, ja vaikka voisi kuvitella, ettei 277 sivussa riitä neljäksi päivää luettavaa tällä tahdilla, tässä riitti. Luvut, kappaleet ja hetket ovat lyhyitä, ei edes sivun mittaisia, ja silti niissä on sellainen paino, ettei kirjaa voi yhtaikaa olla ahmimatta ja toisaalta lukea liikaa kerrallaan, sillä näissä riveissä, pienin kirjaimin kirjoitetussa riimittelyä muistuttavissa kappaleissa on kokonaisten katunuorten elämä.

Kiinnostuin vasta 21-vuotiaan Lovrenskin esikoisteoksesta puhtaasti siksi, että tuo nuori norjalaiskirjailija on tulossa keväällä Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan. Kirja olisi mennyt muuten ohi, jäänyt aivan takuulla väliin. Ja nyt, viikonlopun kroatialaistaustaisen Ivorin, somalialaistaustaisen Marcon, intialaistaustaisen Arjanin sekä norjalaisen Jonaksen kanssa viettäneenä totean, että se olisi ollut tämän kirjavuoden suurin menetys. Jättää tämä teos lukematta.

"0 hugs

niin moni juttu on muuttunu aina vaan drugs

drugs drugs mut ei koskaan hugs, rahaa on vetää

huumeita niin paljon kun mieli tekee, mut enää ei

tee mieli, on pakko

yks sossu oli vaa mut sähän tiesit et ne oli kovia

huumeita kun alotit, mä sanoin et kukaa meist

tienny mitä ne oli ennen ku ei pystytty lopettaa"

Silloin ennen on fragmentaalinen katuromaani, vino kasvukertomus, pikkuhiljainen hipuminen huumeiden ja sekakäytön maailmaan 2010- ja 2020-lukujen vaihteen hyvinvointivaltiossa. Kirjan päähenkilön tavoin kroatialaistaustainen Oliver Lovrenski oli vain 19-vuotias tämän romaanin ilmestyttyä, ja hän kertoi tienneensä jo sen kirjoitusvaiheessa tästä tulevan sensaatio. Ja sehän siitä on tullut – vain muutama vuosi myöhemmin kirjaa on myyty himpu Suomea pienemmässä Norjassa yli 70 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 15 maahan. Romaani voisi ehkä olla jotain young adult - ja kasvukertomuskirjallisuuden välimaastossa, tai se voisi olla norjalainen versio Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanista. Toisaalta se on kuin katuräppiä – veljeltä toiselle kirjoitettua autofiktiota. Tai meille nuorisokulttuurista kiinnostuneille ja sitä liippaavasti tutkiville täti-ihmisille kurkistus nuorten maailmaan nuorten omalla äänellä. Tai sitten se on kirjallisuutta raivolla uudistava z-sukupolven ääni, jonka edessä me kirjallisuusalaa eri tavoin vielä hallitsevat millenniaalit ja x-sukupolvelaiset saamme pian jo väistyä. 

Lovrenski kirjoittaa kadun, nuoren, maahanmuuttotaustaisen, lukioikäisen kieltä. Onerva Kuusen suomennos on täydellinen, ainakin näin yhtä sukupolvea vanhemman ihmisen näkökulmasta katsottuna: se tavoittaa harvinaisen hyvin nuorten kielen olematta päälleliimattu, yrittämättä liikaa. Kuusen ratkaisut vaihtaa monia norjankielisiä slangisanoja Helsinkin slangiin, nettislangiin, z-sukupolven omaan sanastoon toimii upeasti, rytmi kääntyy täydellisesti, Kalenterikarju-Mikko sanoo instagramissa tämän olevan kuin Suomi-räppiä, ja siltä se tosiaan tuntuu. Kieli vie suoraan kaduille ja nuorten omaan maailmaan, johonkin mitä me ylhäältä moraalihuolen kautta sanoisimme yksilön luisuksi mutta mikä kertojan näkökulmasta taas on maailma, joka vie mukanaan, kun muut eivät pidä huolta. Lovrenski käsitteleekin ystävyyden yhteisöjä lempeällä ja kipeälläkin kauneudella, näyttää aikuisten moraalipanikoinnin kohteena olevat "nuorisojengit" huoltapitävinä yhteisöinä kun muut ovat nämäkin alaikäiset oman onnensa nojaan jättäneet. Moni ajautuu kaduille, kun joku elämän tärkein tukihenkilö katoaa, niin moni tästäkin nelikosta. Toisilla sitä ei ole ollut lainkaan, eikä kontrolloiva sosiaalihuolto korvaa rajoituksillaan kuulluksi tulemista tai läheisyyden puutetta.

"viikkoo myöhemmin toinenkin frendi otettiin

huostaan, molemmat ollu mun veljiä from way

back, tyylii ekalta, ja nyt oltiin ysillä ja poof, ne oli

poissa

ennen pystyin laskee yhen käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarvii tyyliin mustekalan"

Lovrenskia lukiessa nuoria ja aggressiota tutkivana jatko-opiskelijana en voi olla yhdistämättä tätä kirjaa Hesarin eiliseen juttuun 1990-luvun nuorison alkoholikulttuurista. HS haastatteli artikkeliaan varten emeritusprofessoria Matti Rimpelää, jota nykyajan huumekulttuuri ei yllätä – ennen oli ahtaampaa, joten kännättiin, nykyään huumeiden saatavuuden helppouden vuoksi on aivan ennustettavissa ollutta, että alkoholi korvautuu muilla päihteillä. Ilmiö taustalla on silti sama, esittää Rimpelä: kun 1980-luvun jälkeen yhteisöllinen kulttuurimme on romuttunut, kasautuu myös sosiaaliset ongelmat yksittäisten perheiden päälle entistä herkemmin. Ja kuten HS kirjoittaa: "samalla kasvuyhteisö – siis aikuiset – lakkasivat antamasta sosiaalista tukea. Sen tilalle tuli persoonaton virallinen kontrolli: sosiaalityöntekijät, kuraattorit ja psykologit." Rimpelä muisutttaa, että kun ennen koko kylä kasvatti (koulut mukaan luettuina, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), ei paine yhden tai kahden vanhemman harteilla ollut niin suuri. Mutta kun nyt ollaan yksin (ja myös koulu painaa omaakin kasvatusvastuutaan kotien harteille, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), jää juurikin sosiaalinen tuki saamatta, jos joku/jotkut huoltajat eivät monista sosiaalisista, yhteiskunnallisista tai perusinhimillisistä syistä sitä pysty juuri tarvittavilla hetkillä antamaan. Lovrenskin romaanissa oslolaisnuoret elävät juuri tätä todellisuutta lihaksi. Ivor, Marco, Arjan ja Jonas tulevat kaikki eri tavoin isättömistä tai isiensä kaltoinkohtelemista oloista, väsyneiden ja pärjäämättömien äitien luota. Joidenkin vanhemmat käyttävät itsekin, toisen eivät pysty huolehtimaan kuin yhdestä lapsesta kerrallaan. Ja siinä missä ennen yhteisöllistä sosiaalista tukea tarjosi yhteisö ja yhteiskunta, nyt sitä löytyy enää kaduilta, kaltaistensa joukosta.

Tämä on kirja, joka jokaisen nuorten kanssa työskentelevän opettajan, nuorisotyöntekijän, sosiaaliohjaajan ja päättäjän tulisi lukea. Se muistuttaa tekojemme ja yhteiskunnallisten muutostemme seurauksista, yleisinhimillisen vaihtumisesta yleisrangaistukselliseksi. Se näyttää miten toimimattomia sosiaalihuoltomme keinot ovat, kun ne rankaisevat ja eristävät, kun ne eivät tarjoa nuorten eniten kaipaamia asioita tilalle. Monelle muulle tämä kirja on varmasti muutakin, suurempaa, samastuttavaa, sanoittavaa. Ja silti, Silloin ennen on ilmiö ajassa, jossa yhteiskunta vastuuttaa ihmisiä itse aiheuttamistaan ongelmista. Se on karuista aihesta huolimatta rakkauskirje ystäville, läheisille, omille juurille, itse rakennetuille yhteisöille, valituille perheille. Lovrenskin teksti on kaikessa nuorisolaisuudessaan kirkasta, terävää, eheää. Hän jättää valtavia teemoja rivien väliin, sanoo ääneen enemmän kuin yksikään nuoria paheksuva aikuinen elämänsä aikana koskaan. Silloin ennen oli 18-vuotiaan elämässä ehkä vuosi, kaksi sitten, mutta nuorelle muutakin vuosi voi olla kokonainen elämä. Siksi meillä, joiden käsissä heitä koskevat päätökset ja rajoitteet ovat, täytyy todella pitää se mielessä. 

"sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee,

sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta"

NAISVANGIT

SONJA SAARIKOSKI : NAISVANGIT

RIKOLLISUUDEN KEHÄ MAAILMAN

 ONNELLISIMMASSA MAAILMASSA

399s.

Siltala 2023

Saatu arvostelukappaleena

"Tarkoitus ei ollut tappaa. Sellainenkin tarkoitus Paulalla oli joskus joitakin ihmisiä ja itseänsä kohtaan ollut, mutta hän ei ollut onnistunut. Hän sanoi ottaneensa keittiöstä veitsen puolustaakseen itseään. Hesellä oli aina pari kääntöveistä taskussaan, hän mainitsi kuulustelussa. Hän kertoi ajatelleensa, että suutuspäissään humalassa mies ei olisi epäröinyt käyttää niitä. "

Sonja Saarikosken tietokirja Naisvangit on 400-sivuinen, muutamassa päivässä hotkittava teos niin kutsutun hyvinvointiyhteiskuntamme nurjista puolista. Lapsista, jotka ovat niin monessa polvessa jääneet vaille perusturvaa, ettei heillä ole omatoimista kykyä selvitä keskiluokkaisen yhteiskunnan vaatimuksista. Vanhemmista, jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen parhaansa, mutta eivät omilta traumoiltaan pysty. Systeemeistä, joka päästää ihmisiä läpi turvaverkoistamme. Ihmisistä, jotka tällaisissa tilanteissa etsivät turvaverkkonsa yhteiskunnan ulkopuolelta, kun eivät normatiivisen keskiluokkaisen silmissä avun piiriin enää kelpaa. Lapsista, naisista ja rikollisista, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tämä. Ei, vaikka miten yhteiskunnan valtaapitävät huutavat, että jokainen on oman onnensa seppä.

Saarikoski on seurannut muutaman kymmenen naisvangin elämää viimeiset kuusi vuotta. Hän alkoi kirjoittamaan alunperin laajaa juttua Hesarin Kuukausiliitteeseen, ja jatkoi sen jälkeen vuosia vangittujen naisten elämän seuraamista haastatteluin, vierailuin, yhteisin palaverein ja oikeuskäyntien sekä lukuisten ja lukuisten virallisten dokumenttien avulla. Hän on elänyt haastattelemiensa naisten elämän vieressä pitkän ajan, saanut heidän luottamuksensa, tehnyt kirjan yhdessä heidän kanssaan. Ja lopputuloksena on upea, yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaikuttava kerronnallinen tietokirja siitä, mitä käy kun yhteiskunta hylkää kokonaisia ihmisryhmiä. Miten traumatisoituneista, vaikeista oloista tulleista tai muuten yhteiskunnan tukea tarvinneista lapsista on ensin tullut ongelmatapauksia kouluissa, koulujen jälkeen tai niiden ohella sijaisperheissä tai lastenkodeissa, aikuisuuden kynnyksellä, jos vielä sielläkään yhteiskunnan ja rikosoikeuden silmissä. 

Saarikosken kirjoitustapa on toteavan dokumentoiva, se ei lisäile, koristele, muttei myöskään vähättele tai pienennä. Saarikoski kuvaa vankeinhoitoa, vankilalaitosta ja etenkin naisvankilaa sivusta tarkkaillen, ja samalla sen sisällä oleville vangeille äänen antaen. Naisvangit kasvaa kuitenkin henkilökohtaisia kokemuksia suuremmaksi kun mukaan tulee 1900-luvun alkupuolella syntyneen, vankila- ja laitoskierteessä olevan Ista Laitisen tarinat, itse kirjoittamat merkinnät ja huomiot vankila- ja kuritushuonesysteemistä aina 1950-luvulta alkaen. Saarikoski saakin tietokirjaansa vahvan viestin riveille ja sen väliin: keitä me lopulta rankaisemme ja mistä, kun ylläpidämme tällaista rankaisu- ja vankilajärjestelmää? Kenen ehdoilla yhteiskunta pyörii, ja miksi samat asiat on sallittu toisille ihan vain sen perusteella, mihin yhteiskuntaluokkaan on sattunut syntymään kun taas toisten tekemänä se on automaattinen rikos? Jos viesti tuntuu epätodelta, ei tarvitse viettää kuin syksy suomalaisessa peruskoulussa, niin huomaa, että meidän insitituutiot on rakennettu tuottamaan ja toistamaan keskiluokkaista normistoa. Hyvin pärjäävä, itsestään huolen pitävä lapsi, joka kasvaa ja kehittyy perheensä tuella, saa koulusta ihan mielettömät eväät jatkoaan varten. Hän saa avun ja tuen koulussa, hän saa sen myöhemmin terveydenhuollossa ja esimerkiksi terapiassa. Mutta jos olet hiukankin erilainen, etenkin jos olet reaktiivinen tai koulun säännöt eivät tunnu sinulle sopivilta, jos sinulla on useampi päällekkäin kumuloitunut haaste elämässäsi, muuttuukin sama järjestelmä systemaattisemmin vastarintaa murskaavaksi, pakottavaksi ja pienentäväksi, yhteen muottiin sullovaksi järjestelmäksi. Et saa tukea koulussa, koska vanhempasi näkevät tilanteen eri tavalla kuin keskiluokkalinen opettaja. Et pääse terapiaan, koska käytät päihteitä. Et pääse päihteistä, koska et saa käsitellä asioita, joiden takia käytät niitä. Et pääse avovankilaan, koska olet joskus karannut lastenkodista, et sopeudu takaisin siviiliin, koska et saanut harjoitella siihen tarvittavia taitoja avovankilassa.

Me ihmiset, jotka työskentelemme eri insituutioiden sisällä, unohdamme herkästi olevamme osa laajempaa koneistoa. Vaikka yksilö näkee toiston järjestelmällisyyden, koneisto näkee vain yksilön, joka täytyy saada ruotuun.

x

Yhteiskunta ja sen hyvinvointia tukeva järjestelmä on täynnä valuvikoja, kuten kaikki inhimillinen toki, mitä ihminen omine sokeine pisteineen rakentaa. Naisvangit julkaistaan traagisen ihmisvihamielisen hallituksemme ensimmäisenä toimintasyksynä. Toimeentulotuesta leikataan. Asumistuista leikataan. Maahanmuuttopolitiikkaa ja tukipalveluita maahanmuuttotaustaisille ihmisille kiristetään. Lastensuojelun jälkihuollosta leikataan. Jo edellisten leikkausten aiheuttamia yhteiskunnallisia vikoja yritetään paikata kiristämällä valvontaa ja rangaistuksia tutkimustulosten selvästi osoittaessa, että tämä pikemminkin pahentaa kuin parantaa moralisoitua ongelmaa. 

Kuten Saarikosken teos näyttää, ihmiset eivät niinkään syrjäydy vaan yhteiskunnan kapeat rakenteet työntävät tietynlaiset ihmiset syrjään. Llastensuojelu ottaa vastasyntyneen vauvan huostaan äidiltään vankilasta ilman mitään järkevää perustelua, vedoten ilmeisesti käsitykseen, että äiti voisi alkaa käyttää päihteitä kuitenkin taas hetkenä minä hyvänsä. Ja niin äiti alkaa käyttää, kyllä, mutta lastensuojelun päätöksen takia, siksi, ettei hänellä ole poikansa menetettyä enää syitäkään olla käyttämättä. Saarikoski osoittaa kirjassaan selvästi, miten yhteiskunta olettaa ihmisistä usein pahinta saaden itse sen pahimman odotuksillaan aikaan. Maailmassa, jossa virkamiehet aina lastensuojelusta perhekoteihin, sosiaalityöntekijöistä poliiseihin, syyttäjistä aina vanginvartijoihin kaikki kohtelevat sinua kuin roskaa, heidän odotuksensa kääntyvät hyvin herkästi itseään toteuttaviksi ennustuksiksi. Ja miten muuten voisi ollakaan, kun lakia vastaan rikkonut yksilö joutuu vankilaan, mutta laittomasti vastasyntyneen huostaanottaneet sosiaalityöntekijät saavat korkeintaan huomautuksen hallinto-oikeudesta? 

Saarikosken narratiivinen tietokirja yhteiskunnan syrjäyttämistä naisita on voimakas, vahva ja äärimmäisen poliittinen teos, joka todella antaa äänen heille, joita ei tavata tässä yhteiskunnassa kuunnella. Saarikoski näyttää, miten selkeä kaava näiden vankilan ja siviilin, päihdekierteen ja katkaisuhoidon välillä kulkevien naisten elämissä on, miten mahdotonta enää on puhua yksittäistapauksista, kun todellisuudessa tietyt yhdistävät tekijät alkavat olla ennemminkin itseään toteuttavia ennustuksia kuin vain satunnaisia osia ihmisen henkilöhistoriassa. Kirjan kruunaa Saarikosken oma filosofisyhteiskunnallinen analyysi kirjan jälkisanoissa, ne viisaat ja lämpimät rivit, jotka vetävät kirjan naisten tarinat yhteen. Tällaista keskustelua ja näkökulmaa soisi julkisuudessa olevan huomattavasti enemmänkin, aina mediasta politiikkaan saakka.

x

Kovin moni meistä on sitä mieltä, että kun perheellä ei ole kykyjä tai kapasiteettia hoitaa lasta, hyvinvointiyhteiskunta tulee mukaan, ja auttaa. Ajatus on kaunis ja jalo, ja sen perustalle on rakennettu paitsi oma valtiomme myös sen perustuslaki. Yhteiskunnan turvaverkot ottavat kopin, kun ihminen ei itse enää kykene siihen. Ja rakkaat kollegani, kanssaopettajat, kasvattajat, lastensuojelun ja terveydenhuollon työntekijät; me olemme se hyvinvointiyhteiskunta. Se koppi on meidän otettavissa. Ei ole ketään muuta, ei ole mitään mystistä tahoa joka tulee ja pelastaa. Se mystinen taso olemme me, siellä jokapäiväisessä arjessa. Meidän on tehtävä se työ ja muutos. Me olemme se valtio. Me olemme se hyvinvointiyhteiskunta.

PETE

VILLE VERKKAPURO : PETE

320s.

Kosmos 2022

Saatu arvostelukappaleena

Ville on kolmekymppinen mainosalan hyvin palkattu helsinkiläinen, joka juhlii, juo, käyttää aineita ja rakastaa. Villen isä Pete on kuollut joitain vuosia aiemmin, epäselvissä oloissa, pitkän ryyppyputken päätteeksi. Kun tyttöystävä ehdottaa yhteistä lasta, lähtee Villessä liikkeelle suuret voimat, murtuvat padot ja mitä näitä nyt oli, ja hänen täytyy selvittää mitä Petelle oikein kävi, kuka Pete oikein oli. Ja onko hän itseasiassa vain toisinto Petestä, isästään, jotain, minkä hän tiedostamattaankin siirtäisi vain sukupolvelta toiselle kierrettä katkaisematta.

Ville Verkkapuron esikoinen, dokumenttiromaanin ja jonkinlaisen esseenkin yhdistelmä istahtaa Kosmos-kustantamon autofiktiojatkumoon ottaen hieman lisää kierroksia klassisista esikoisasetelmista, joissa oman kohtalon kaivamisen ajatellaan kiinnostavan myös lukijoita. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä nousussa oleva luokkatietoisuus, mielenterveyden käsittely sekä huumekirjallisuus, ollaan aika lähellä sitä, mitä Pete kirjana on. 

Pete jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pohjustaa epävarman ja hukassa olevan kertoja-Villen lähtökohtia ja toinen sukeltaa Peten tarinaan talvisessa Pietarsaaressa, äidin vuokraomakotitalossa eriparilakanoiden ja Ikea-sisustustaulujen keskellä. Verkkapuro kuvaa mainiosti sitä mielen mustuutta, itsetuhoista aivokemiaa ja toisaalta isänsä jalanjäljillä kulkevaa aikuista lasta, joka on kaiken kokemansa jälkeen varsin hukassa oman tarinansa kanssa. Ensimmäinen osa vie kovastikin mukanaan, toinen ehkä näyttäytyy astetta haparoivampana. Minulle tulee selväksi (ja osin aukeaa samastuttavaksi) miksi mieli romantisoi kuolemaa, Kurt Cobainin ja muiden itsemurhan tehneiden tähtien kautta, mutta vastaavasti en aivan lukijana saa kiinni miksi minun täytyy tietää Petestä yhtä paljon kuin kertoja-Villen. 

Ville kuitenkin kasvaa, kehittyy, oppii ja oivaltaa, kuten kirjallisuuden tyyliin kuuluu. Ajattelun kehitystä olisin lukenut mieluusti syvemminkin Pietarsaaren satunnaisten ohikulkijoiden analysoinnin sijaan, mutta kun teoksen kolmas osa alkaa, pysähdyn taas keskittymään ja pääsen kiinni kirjan imuun. Verkkapuro nimittäin nostaa kertomansa tarinan pois henkilökohtaisesta, osaksi suurempaa poliittista päihdekeskustelua, viittaa tutkimukseen ja inhimillisempään lähestymistapaan, johon poliitikoillamme ja maallikkotuomitsijoillamme ei ole tässä yhteiskunnassa juurikaan ollut selvästi kiinnostusta perehtyä. Verkkapuro näyttää, miten huume- ja addiktiokeskustelua leimaa aina äärimmäinen moraalipaniikki tai tarkoituksenhakuinen lyödyn lyöminen, ja kirjan voima löytyykin juuri silloin, kun sitä ei enää oikein osannut odottaa. 

Ja juuri sen voiman ansiosta uskaltaisin suositella tätä myös muillekin luettavaksi. Verkkapuro ei saarnaa, vaan näyttää, inhimillisellä ja terävällä voimalla, miten tilastolliset riskitekijät toimivat käytännössä yhden ihmisen elämässä. Vaikka kokonaisuus on ehkä hieman koherenssiaan hapuileva, on Verkkapurossa kertojana sellaista vahvuutta, että häneltä lukisi mielellään lisääkin kirjallisuutta. Omanlaisensa teos, joka on tähän hetkeen vahvan kiinnittymisen lisäksi myös oiva keskustelunavaus aiheesta, jonka puolesta harvoin puhutaan; kestävän, inhimillisen päihdepolitiikan puolustus.

"Sadepisarat ovat niin kylmiä, että ne tuntuvat raapivan kasvoja.

Baarien neonvalot heijastuvat jäisen kadun pinnasta.

Jokaisen ihmissuhteen ongelma on se, että muodostaa itse puolet siitä. On aina suhteessa itsensä kanssa."

RADALLA

IIDA SOFIA HIRVONEN : RADALLA

157s.

Kosmos 2022

Kuunneltu osin äänikirjana, lukijana Elina Varjomäki

Autofiktiota. Minäkertojia. Pirstaileita, fragmentteja. Ajasta, ajattomuudesta, ihmissuhteista. Huumeita, huumevalistusta, trippejä. Työtä, työkritiikkiä, kapitalismikritiikkiä. Kohtauksia. Juurettomuutta, ulkopuolisuutta, minuuteen sukeltamista, minuuden riippuvuutta kaikista muista. 

Paperilla Iida Sofia Hirvosen esikoisromaani Radalla on kaikkea tätä, ja paperilla se on kosmoslaisin kirja, mitä maailmasta ehkä löytyy. Jo useampia vuosia pyörinyt, nykyään Bonnier-jättiläiseen kuuluva Kosmos-kustantamo toimittaa samanlaista kotimaista kirjallisuutta teos toisensa jälkeen. Niitä yhtaikaa ei erota mikään ja toisaalta jokainen on vuorotellen se sukupolvensa ääni. Kokeellisin. Kaunein. Hienoin. Osuvin.

Kunnes. Vastaan tulee Radalla. Joka oikeasti on, on tuota kaikkea. Niin terävästi, niin mind-blowing, ettei enää tee mieli verrata. Että viimein tuntuu, että on kirjan kansien sisällä kotona. 

"En muista ollenkaan, miten päädyin tähän pisteeseen. Olen varma siitä, että ajan rakenne on muuttunut peruuttamattomasti. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aina yö."

Aloitin Radallan kuunnellen äänikirjana, mutta aika pian kävin hakemassa itselleni oman kappaleen kirjakaupasta, jotta pääsen alleviivaamaan tärkeimmät kohdat, laputtamaan taitavimmat. Hirvosen ääni on nimittäin täysin omanlaisensa – kertojana, tarkkailijana, sivustaseuraajana. Radalla koostuu pienistä katkelmista, joita ei etenkään äänikirjana juuri erota toisistaan, vaan kerronta etenee ajatuksenvirtana kohti merta, poukkoilee välillä sinne tänne, ja lopulta tulee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, kehrää itsensä ympäri vain päästäkseen toisen luo.

Radalla on taitava romaani ajasta, sukupolven kokemuksista, yhteiskunnasta sivullisen silmin. Se on keskusteluja ystävien kesken, 2000-luvun alun kirpeää nuoruutta, kokemusta siitä, että elää aina sitä sekavinta aikaa joka ei koskaan enää tavoita menneiden vuosien viattomuutta muuttuen kuitenkin aina matkan päästä uudelleen viattomuuden ajaksi. Se on äärimmäisen oivaltavaa itsensä tarkkailua ulkopuolelta, tosin sellaisilla tavoilla, joka muuttuu paikoin niin kipeäksi itsetietoisuudeksi, ettei hetkessä ole kuin hämmennystä ja häpeää, analyysia ja pelkoa, että hetki menee ohi ennen kuin sitä ehtii analysoida. Se on viileät ja kelmeät juhlat, maailma, jossa hauskuus ja kokemukset ovat lopulta performansseja muille, maailma, jossa performointiin osallistuu tai ei osallistu itse, riippuen haluaako kuulua joukkoon vai erottua siitä. 

Ja ne kohtaukset. Vastailin juuri kirjainstagramissani kysymykseen mikä on lempikohtaukseni kirjallisuudessa. En oikein osannut vastata, mieleen jäi vain fiiliksiä, ajatuskeloja, joitain omia oivalluksia. Lopulta keksin ehkä Elena Ferranten Hylkäämisen päivien ryöpytyksen, keittiön, koiran sairastumisen, surrealistisuuden. Mutta nyt minulla on myös Hirvosen kertomat, täydet ja aivan omanlaisensa: on huumevalistus 2000-luvun alun tapaan. Poliisilta saatu elämä on parasta huumetta -tarra. Ensisuudelma, jonka iäkäs avaimensa hukannut rouva keskeyttää. Ja on hapoissa koottu ja syöty näkkileipä. Hirvonen kirjoittaa niin täyttä tekstiä, että vaikka en samastu tai koe samaa, tunnen että olen elänyt itsekin. Ollut kokoamassa valjua näkkileipää LSD-päissäni. Rakastunut samalla tavalla. Ollut ulkopuolinen eri tavalla, mutta silti tunnistettavasti. Hirvosen romaani koostuu niin hienoista, enemmän tai vähemmän näennäisesti toisiinsa limittyvistä palasista, että kokonaisuus meinaa huimata.

Joten kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen sitten mistä vain, ihastumisesta, psykedeeleistä, Beatlesin musiikista, beat-kirjallisuudesta, juhlista tai Tinderistä, väliin tulee niin hienoja oivalluksia ja havaintoja, että lukijana olisi ehkä jopa kateellinen, ettei ole osannut sanallistaa tuota itse, ellei kuitenkin vaikuttuisi jatkuvasti siitä, että Hirvonen osaa. Radallan minä-kertoja on osa sitä maailmaa, vähän vierestä, mutta kuitenkin niin, ettei se nouse yläpuolelle, eikä toisaalta kompastu sellaiseen liialliseen kikkailuun, johon tämän tyyliset (Kosmoksen) kirjat välillä taipuvat. Se on hieno, pirstaileinen mutta silti yhtenäinen, ja erityisesti se on sitä keveän pakottomalla tavalla. Se ei ole kokeilevaa kirjallisuutta, gendehybridiä kokeellisuuden ja hybridiyden vuoksi vaan itsensä, kerrontansa ja kokonaisuutensa puolesta. 

"Mutta jotkut ihmiset muistuttavat kyllä huonekasveja siinä mielessä, että he ylipäätään voivat parhaiten, kun heidät vain jättää rauhaan. Ja se on 'mennyt pieleen' heidän kasvatuksessaan, että heitä on hoivattu liikaa, luettu oppikirjoja ja yritetty 'ohjata johonkin suuntaan', kun pitäisi vain luottaa siihen, että ne pärjäävät. Ja se, mikä toimii yhdessä ympäristössä, ei ole toiseen tilanteeseen sovellettavissa."

Heti kirjan lopetettuani tuntui, että luin hienointa kotimaista kirjallisuutta ehkä koskaan. Ehkä vieläkin tuntuu, vähän, mutta aika näyttää miten suureksi tämä kasvaa. Olen alleviivannut kirjasta ehkä puolet, rakastan irrallisia lauseita, ajatusketjuja, sitä miten kaikki sulaa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi, valuu kuin laava pieninä purkauksina muuttuen suuremmaksi joeksi. Hirvosen kieli on niin hienoa, kiinni tässä ajassa mutta silti suuremmin, se on sitä kirkasta ja älykästä alleviivaamatta, varmaa olematta sitäkään yli. Hajanaisuus on kokonaisuus, ja sillä Hirvonen tavoittaa jotain, johon harva lukemani kirja on viime aikoina pystynyt.

Helmet-haaste 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää