tiistai 17. huhtikuuta 2018

ELENA FERRANTE : HYLKÄÄMISEN PÄIVÄT

ELENA FERRANTE : HYLKÄÄMISEN PÄIVÄT
253s.
WSOY 2017
Alkuteos: I giorni dell'abbandono / 2002
Suomentaja: Taru Nyström
Suomeksi alunperin julkaissut Avain / 2004

Voihan hylkäämiskokemukset, raivo, rivous, kamaluus, täydellinen suistuminen kaikilta mahdollisilta raiteilta niin syviin syövereihin, etteivät ne enää edes tunnu todelta! Vittuja ja kulleja, pahoinpitelyitä kadulla, raivokohtauksia ja syvän upottavaan epätoivoon uppoamista. Sitä kaikkea on jo Napoli-sarjaa ennen julkaistu Ferranten itsenäinen teos Hylkäämisen päivät, joka alkaa näin:


"Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä. Lapset riitelivät tapansa mukaan toisessa huoneessa ja koira murisi unissaan lämpöpatterin vieressä. --- Hän käyttäytyi hillitysti kuten aina, vain oikea käsi piirsi liioiteltua kaarta hänen selittäessään lapsellisesti hymyillen, että hän kuuli nyt hiljaisten äänten kuin kuiskaillen kutsuvan häntä muualle. Siitä mitä oli tapahtumassa hän otti syyn harteilleen, ja sitten hän sulki kotioven hiljaa takanaan ja jätti minut kivipatsaana seisomaan tiskipöydän ääreen."

Täytyy heti alkuun myöntää, että lähdin lukemaan tätä täysin epäreilusti sivuosana Napoli-sarjasta, jonain sellaisena, josta täytyy nyt löytää jotain tuttua ja turvallista, jonka seurassa odottaa viimeisen osan suomennosta. Ja se toimi huonosti. Hylkäämisen päivät ei ole Napoli-sarja, se ei sisällä kovinkaan samantyyppisiä henkilöhahmoja, vaikka Ferranten kertojaäänen toki tunnistaakin samaksi. Ja jos tätä lukee rakkaudesta Elenaan ja Lenuun, tulee todennäköisesti pettymään. Niin minullekin meinasi aluksi käydä.

Hylkäämisen päivät on tarina erosta, hieman alle 40-vuotiaasta Olgasta, jonka mies Mario tuntee tarkoituksettomuudentunteesta, ja poistuu vähäeleisesti takavasemmalle. Tuo päätös ja etenkin sen pysyvyys tulee Olgalle niin odottamattomista kuiluista, että se syöksee hänet varsin voimallisesti hyvin vahvan ja mustan vihan, epätoivon ja järkytyksen pyörteisiin. Kun mies jättää, kasassa ei pysy enää koti, suhteet lapsiin tai arjen hallinta. Kaikki on mustaa, mustavalkoista ja jyrkkää. Peruuttamattomasti. Ferrante kirjoittaa niin syvistä syövereistä ja jopa yliampuvan överistä aggressiivisuudesta ja totaalisesta hylkäämisen aiheuttamasta lamaannuksesta, että alkuun velloin itse lähinnä tunteesta, jossa teki mieli kiljua Olgalle että kerää nyt itsesi nainen! Ei kukaan voi mennä noin sekaisin yhden ainoan vätyksen poistumisesta elämässään, haloo. Mutta sinnikkäästi jatkoin eteenpäin, kuten minulla yleensä kirjallisuuden kanssa tapana on. Ja jälleen kerran todistettiin, että se kannatti, sillä alun tahmomisen jälkeen Ferrante taas vei, ja oma pieni pakottautuminen tämän pariin palkitsi. 

Ferranten koko kirja on kuin ärhäkkä ja pidäkkeetön tunteenpurkaus, jälleen jonkin sellaisen sanoittamista, jota ei pidetä yleensä hyvänä sanoa ääneen. Kyllä, Ferranten päähenkilöllä menee "hieman" yli. Suru ja lamaannus, sekapäiset ratkaisut ja päähänpistot ovat erittäin yliampuvia. Mutta jollain maagisella tavalla siinä se tämän kirjan taika piileekin, siinä uskomattomassa överiydessä, jota Ferrante ei jälleen kerran vaivaudu silottelemaan, vaan antaa palaa, mennä niin mustan ja syvän kautta, että se alkaa kuulostaa jo epärealistiselta. Ferrante tykittää täysin estotta ja se on tärkeää: kuinka usein yhteiskunnassamme monet naiset saavatkaan kuulla sitä, että heidän pitää hillitä vähän? Tai tuntea ylipäätään vähemmän? Osoittaa pettymystään normiston mukaisesti, viileän rauhallisesti ja analyyttisesti? Kuulla ylipäätään, että tunteet ja tunteellisuus on jotain feminiinistä hysteerisyyttä, jolla sitä kipua ja tapaa sen ilmaisuun pyritään pienentämään ja mitätöimään?

Minut se surrealistisuus, jopa painajaismaismainen tunnelma kiinni jäävine panssariovineen valloitti, sillä se on sitä sielun ja psyykeen hajoamisen syvintä mustuutta, jota hyvin harvoin kukaan osaa näin terävästi ja tarkkaeleisesti kuvata. Se on jotain, mikä on totuttu kätkemään hyvin syvälle ja hyvin sisimpään, sellaista, josta ei missään nimessä koskaan saa puhua. Ferrante ylittää kuitenkin sen häpeäpisteen, ei suostu häpeämään häpeäänsä, henkilöhahmonsa häpeää. Se tulee niin iholle, ettei sen enää tarvitsekaan olla realistista, se saa olla mielen sisäistä sekapäistä väkivaltafantasiaa, joka on kirjan paperilla totta. Se saa hajota, särkyä ja upota velloviin pohjamutiin, sillä vain pohjan kautta voi lopulta nousta uudelleen. Nousta, ja nähdä elämä taas niissä mittakaavoissa, joissa se ennen romahdustakin pyöri. Kasata ne mittakaavat itse uudelleen, nousta kliseisesti tuhkasta, luoda raunioista uutta. On ihan sama voisiko näin tapahtua oikeasti, sillä niissä kaikkein mustimmissa ajatuksissa näin tapahtuu pään sisällä jatkuvasti. On samantekevää tapahtuuko asia omassa päässä vai oikeasti, joskus ne ovat silti aivan yhtä totta sille, kuka tämän kaiken joutuu kokemaan. Ilman mustaa meissä ei ole myöskään voimaa ja valoa. Sen Ferrante kuvaa taitavasti, samaistuttaen, vaikka itse tilanteeseen ei välttämättä samaistukaan. 

Toisin kuin Napoli-sarja, tämä on epäkorrekti, tiivis ja enemmän pienessä pysyvä kuin suuria kaaria maalaileva. Ja silti se on jollain hurjan kauniilla tavalla sitä samaa, missä Ferrante on parhaimmillaan.  Ferrante vain maagisella tavalla osaa kuvata nurinkurisia ja väärinä pidettyjä tunteita. Ja hän tekee sen uskomattoman hyvin.

(Opin myös jokin aika sitten, että jopa huhutusti Elena Ferranten pseudonyymin takana olevan kirjailijan aviomies, niin ikään italialainen kirjailija Domenico Starnonelta on tänä keväänä käännetty teos Solmut, joka on ikään kuin aviomiehen versio näistä samoista tapahtumista. Sain kirjan käsiini jo kirjastosta, enkä malta odottaa että pääsen siihen käsiksi. Hieman kutkutti Ompun tapaan käsitellä näitä yhdessä, mutta toisaalta, Ferrante oli ensin ja ansaitsee minusta tulla arvioiduksi myös omana itsenään, omine vahvuuksine ja heikkouksineen. Ehkä luen Starnonen kuitenkin myös vielä ennen kesää, ja katson, mitä sen avulla tälle tarinalle käy ja miltä näyttää fiktiivinen vastaus toiseen romaaniin. Mutta siitä lisää myöhemmin!)

Helmet-haaste 2018: 06. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
Hylkäämisen päivistä muun muassa muualla kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Lukuisa & Ullan luetut kirjat

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti