ARVAAMATON

ANNA JÄRVINEN : ARVAAMATON

146s.

Teos 2025

Alkuteos: Otrygg

Suomennos Raija Rintamäki

Pyydetty arvostelukappaleena

Äiti alkaa puhua kummia. Hän soittaa kotoaan, ja kysyy miksei tytär ole jo hytissä. Tuntematon henkilö löytää hänet eksyneenä kadulta. Hän avaa yöllä oven ja lähtee omille teilleen. Totuus kulkee äidin muuttuneen käytöksen mukana, mutta ei sitä halua myöntää. Koskaan ei ole oikea aika menettää läheistään. Myöntää, että menetys voi tulla myös mielen katoamisen, muistisairauden muodossa.

Anna Järvisen Uni viime yönä: oli yksi toisen korona-vuoden hienoimpia lukukokemuksia. Se oli pienistä murusista koottu tarina, kipeä, heleä, surusilmäinen. Järvisen kielen pakahduttava kauneus lumosi, ja kun huomasin alkuvuodesta, että häneltä tulee lisää luettavaa, oli lukuvalinta varsin ehdoton.

"Minun veljeni ei ikinä tekisi tällaista. Eivät serkkutytöt liioin. Serkkupojilla ei ollut vielä huolista tietoakaan. He olivat revetä riemusta, kun käskin heidän varjella lompakoitaan Täby Centrumissa, eivätkä tahtoneet pysyä tolpillaan, kun matkivat isäpuoleni aggressiivisia juoponelkeitä. Heidän elämässään kaikki oli helppoa ja naurettavaa. Kukaan. Jonka tunsin. Ei ollut yhtä omituinen kuin minä."

Arvaamaton on Unen tapaan kaunis ja heleä – eheämpi, kiinteämpi ja lineaarisempi tosin. Kyllä sekin poukkoilee, tai kulkee useammassa aikatasossa: äidin sairastumisessa, äidin sairastamisessa ja tyttären omassa nuoruudessa. Jokaista aikaa kuitenkin yhdistää yksi ja sama: valtaisa äidinkaipuu. Kertojalla on ollut koko elämänsä ikävä äitiä. Eräänä kesänä saaressa, 11-vuotiaana kun aikuiset lähtivät menoilleen ja serkukset jäivät keskenään. Eräänä hetkenä Ruotsissa, kun isäpuolen juopottelu muuttui yhä aggressiivisemmaksi. Eräässä suuressa talossa nykypäivänä, jonka nurkissa pelottaa olla. Eräissä hoitoneuvotteluissa palvelutaloissa, joissa pitäisi saada hoitajat ymmärtämään äidin pelko heitä kohtaan.

Ja samalla kaikki on niin outoa – kertoja on liian herkkä, liian outo, liian neuroottinen, liian varovainen. Vain menneen ammatin oppilaat yläasteella tuntuivat ymmärtävän hänen erityisyytensä. Muualla oli vaikeaa ja niin väärin. Ja nyt kun äitikin sairastuu, omaiselle siihen yhteen kaikista kipeimpään eli muistisairauteen, on niin vaikea olla. Vaikea olla maailmassa ilman äitiä.

"Jos sen sijaan on pettynyt itseensä, koska ei ymmärtänyt mitä olisi ollut koko ajan – äiti joka ajoi autoa, pystyi puhumaan ja ymmärtämään – pitää kuitenkin muistaa, miten on pikkulasten ja koiranpentujen laita.

Sitä kuvittelee että jos niitä olisi, voisi hellitellä niitä ja tulisi hyvä olo. Mutta todellisuudessa pikkulapset sen paremmin kuin eläimetkään eivät halua olla kenenkään helliteltävinä. Kissanpennunkin kanssa joutuu heti hyväksymään, että se tahtoo olla subjekti."

Anna Järvinen käy Arvaamattomassa samastuttavasti läpi sekä meneillään että tuloillaan olevaa menettämisen surua, joka siirtää kokijansa lähen väkisin takaisin siksi nuoreksi henkilöksi tai jopa pieneksi lapseksi, jonka vanhemmankaipuu ei koskaan täysin katoa. Arvaamaton on eräänlainen kasvutarina ja tarina irtipäästämisestä, toisaalta se on myös ote, jossa roikkuu roikkuu roikkuu, yrittää pitää kiinni toisenkin puolelle, ettei hän ihan vielä lipeäisi liian kauas todellisuudesta. Se on suruisa tapa käsitellä vääjäämätöntä, itseään äidittömänä suuressa ja ahdistavassa maailmassa. Ja se on jälleen juuri niin kaunis kuin Järviseltä odotinkin.

SILLOIN ENNEN

  OLIVER LOVRENSKI : SILLOIN ENNEN 

277s.

Gummerus 2025

Alkuteos: Da vi var yngre, 2023

Suomennos: Onerva Kuusi

Olen viettänyt viime päivät Oslon kaduilla. Perjantaista asti, vaikka olen ollut lukujumissa jo useamman viikon. Aloin lukea tätä varovasti, ja yhtäkkiä olin sen pauloissa, luin ja luin ja luin, ja vaikka voisi kuvitella, ettei 277 sivussa riitä neljäksi päivää luettavaa tällä tahdilla, tässä riitti. Luvut, kappaleet ja hetket ovat lyhyitä, ei edes sivun mittaisia, ja silti niissä on sellainen paino, ettei kirjaa voi yhtaikaa olla ahmimatta ja toisaalta lukea liikaa kerrallaan, sillä näissä riveissä, pienin kirjaimin kirjoitetussa riimittelyä muistuttavissa kappaleissa on kokonaisten katunuorten elämä.

Kiinnostuin vasta 21-vuotiaan Lovrenskin esikoisteoksesta puhtaasti siksi, että tuo nuori norjalaiskirjailija on tulossa keväällä Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan. Kirja olisi mennyt muuten ohi, jäänyt aivan takuulla väliin. Ja nyt, viikonlopun kroatialaistaustaisen Ivorin, somalialaistaustaisen Marcon, intialaistaustaisen Arjanin sekä norjalaisen Jonaksen kanssa viettäneenä totean, että se olisi ollut tämän kirjavuoden suurin menetys. Jättää tämä teos lukematta.

"0 hugs

niin moni juttu on muuttunu aina vaan drugs

drugs drugs mut ei koskaan hugs, rahaa on vetää

huumeita niin paljon kun mieli tekee, mut enää ei

tee mieli, on pakko

yks sossu oli vaa mut sähän tiesit et ne oli kovia

huumeita kun alotit, mä sanoin et kukaa meist

tienny mitä ne oli ennen ku ei pystytty lopettaa"

Silloin ennen on fragmentaalinen katuromaani, vino kasvukertomus, pikkuhiljainen hipuminen huumeiden ja sekakäytön maailmaan 2010- ja 2020-lukujen vaihteen hyvinvointivaltiossa. Kirjan päähenkilön tavoin kroatialaistaustainen Oliver Lovrenski oli vain 19-vuotias tämän romaanin ilmestyttyä, ja hän kertoi tienneensä jo sen kirjoitusvaiheessa tästä tulevan sensaatio. Ja sehän siitä on tullut – vain muutama vuosi myöhemmin kirjaa on myyty himpu Suomea pienemmässä Norjassa yli 70 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 15 maahan. Romaani voisi ehkä olla jotain young adult - ja kasvukertomuskirjallisuuden välimaastossa, tai se voisi olla norjalainen versio Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanista. Toisaalta se on kuin katuräppiä – veljeltä toiselle kirjoitettua autofiktiota. Tai meille nuorisokulttuurista kiinnostuneille ja sitä liippaavasti tutkiville täti-ihmisille kurkistus nuorten maailmaan nuorten omalla äänellä. Tai sitten se on kirjallisuutta raivolla uudistava z-sukupolven ääni, jonka edessä me kirjallisuusalaa eri tavoin vielä hallitsevat millenniaalit ja x-sukupolvelaiset saamme pian jo väistyä. 

Lovrenski kirjoittaa kadun, nuoren, maahanmuuttotaustaisen, lukioikäisen kieltä. Onerva Kuusen suomennos on täydellinen, ainakin näin yhtä sukupolvea vanhemman ihmisen näkökulmasta katsottuna: se tavoittaa harvinaisen hyvin nuorten kielen olematta päälleliimattu, yrittämättä liikaa. Kuusen ratkaisut vaihtaa monia norjankielisiä slangisanoja Helsinkin slangiin, nettislangiin, z-sukupolven omaan sanastoon toimii upeasti, rytmi kääntyy täydellisesti, Kalenterikarju-Mikko sanoo instagramissa tämän olevan kuin Suomi-räppiä, ja siltä se tosiaan tuntuu. Kieli vie suoraan kaduille ja nuorten omaan maailmaan, johonkin mitä me ylhäältä moraalihuolen kautta sanoisimme yksilön luisuksi mutta mikä kertojan näkökulmasta taas on maailma, joka vie mukanaan, kun muut eivät pidä huolta. Lovrenski käsitteleekin ystävyyden yhteisöjä lempeällä ja kipeälläkin kauneudella, näyttää aikuisten moraalipanikoinnin kohteena olevat "nuorisojengit" huoltapitävinä yhteisöinä kun muut ovat nämäkin alaikäiset oman onnensa nojaan jättäneet. Moni ajautuu kaduille, kun joku elämän tärkein tukihenkilö katoaa, niin moni tästäkin nelikosta. Toisilla sitä ei ole ollut lainkaan, eikä kontrolloiva sosiaalihuolto korvaa rajoituksillaan kuulluksi tulemista tai läheisyyden puutetta.

"viikkoo myöhemmin toinenkin frendi otettiin

huostaan, molemmat ollu mun veljiä from way

back, tyylii ekalta, ja nyt oltiin ysillä ja poof, ne oli

poissa

ennen pystyin laskee yhen käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarvii tyyliin mustekalan"

Lovrenskia lukiessa nuoria ja aggressiota tutkivana jatko-opiskelijana en voi olla yhdistämättä tätä kirjaa Hesarin eiliseen juttuun 1990-luvun nuorison alkoholikulttuurista. HS haastatteli artikkeliaan varten emeritusprofessoria Matti Rimpelää, jota nykyajan huumekulttuuri ei yllätä – ennen oli ahtaampaa, joten kännättiin, nykyään huumeiden saatavuuden helppouden vuoksi on aivan ennustettavissa ollutta, että alkoholi korvautuu muilla päihteillä. Ilmiö taustalla on silti sama, esittää Rimpelä: kun 1980-luvun jälkeen yhteisöllinen kulttuurimme on romuttunut, kasautuu myös sosiaaliset ongelmat yksittäisten perheiden päälle entistä herkemmin. Ja kuten HS kirjoittaa: "samalla kasvuyhteisö – siis aikuiset – lakkasivat antamasta sosiaalista tukea. Sen tilalle tuli persoonaton virallinen kontrolli: sosiaalityöntekijät, kuraattorit ja psykologit." Rimpelä muisutttaa, että kun ennen koko kylä kasvatti (koulut mukaan luettuina, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), ei paine yhden tai kahden vanhemman harteilla ollut niin suuri. Mutta kun nyt ollaan yksin (ja myös koulu painaa omaakin kasvatusvastuutaan kotien harteille, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), jää juurikin sosiaalinen tuki saamatta, jos joku/jotkut huoltajat eivät monista sosiaalisista, yhteiskunnallisista tai perusinhimillisistä syistä sitä pysty juuri tarvittavilla hetkillä antamaan. Lovrenskin romaanissa oslolaisnuoret elävät juuri tätä todellisuutta lihaksi. Ivor, Marco, Arjan ja Jonas tulevat kaikki eri tavoin isättömistä tai isiensä kaltoinkohtelemista oloista, väsyneiden ja pärjäämättömien äitien luota. Joidenkin vanhemmat käyttävät itsekin, toisen eivät pysty huolehtimaan kuin yhdestä lapsesta kerrallaan. Ja siinä missä ennen yhteisöllistä sosiaalista tukea tarjosi yhteisö ja yhteiskunta, nyt sitä löytyy enää kaduilta, kaltaistensa joukosta.

Tämä on kirja, joka jokaisen nuorten kanssa työskentelevän opettajan, nuorisotyöntekijän, sosiaaliohjaajan ja päättäjän tulisi lukea. Se muistuttaa tekojemme ja yhteiskunnallisten muutostemme seurauksista, yleisinhimillisen vaihtumisesta yleisrangaistukselliseksi. Se näyttää miten toimimattomia sosiaalihuoltomme keinot ovat, kun ne rankaisevat ja eristävät, kun ne eivät tarjoa nuorten eniten kaipaamia asioita tilalle. Monelle muulle tämä kirja on varmasti muutakin, suurempaa, samastuttavaa, sanoittavaa. Ja silti, Silloin ennen on ilmiö ajassa, jossa yhteiskunta vastuuttaa ihmisiä itse aiheuttamistaan ongelmista. Se on karuista aihesta huolimatta rakkauskirje ystäville, läheisille, omille juurille, itse rakennetuille yhteisöille, valituille perheille. Lovrenskin teksti on kaikessa nuorisolaisuudessaan kirkasta, terävää, eheää. Hän jättää valtavia teemoja rivien väliin, sanoo ääneen enemmän kuin yksikään nuoria paheksuva aikuinen elämänsä aikana koskaan. Silloin ennen oli 18-vuotiaan elämässä ehkä vuosi, kaksi sitten, mutta nuorelle muutakin vuosi voi olla kokonainen elämä. Siksi meillä, joiden käsissä heitä koskevat päätökset ja rajoitteet ovat, täytyy todella pitää se mielessä. 

"sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee,

sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta"

HÄIRIÖ? KUKA KOULUSSA HÄIRITSEE JA KETÄ

   

MAIJA LANAS & TOMI KIILAKOSKI (toim.) : HÄIRIÖ?

NÄKÖKULMIA TYÖRAUHAN SÄRÖIHIN KOULUSSA

281s.

Vastapaino 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Kuten joku siellä ruudun takana ehkä tietääkin, olen (tutkimusvapaalla oleva) erityisopettaja, väitöskirjatutkija ja äärimmäisen intohimoinen lapsi- ja oppilaslähtöisen pedagogiikan puolesta puhuja. Luen varsin harvoin ammattikirjallisuutta näin "vapaa-ajalla" saati tuon sitä tänne kirjablogiin, mutta nyt vastaan tuli (itseasiassa jo viime syksynä väitöskirjaohjaajani vinkistä) Maija Lanaksen ja Tomi Kiilakosken toimittama Häiriö? Näkökulmia työrauhan säröihin koulussa, ja kirja on käytännössä oman tutkimusaiheeni täydellinen sisar-(/esikuva?)teos. Siinä missä nykyammattikirjallisuuttani leimaa joko todella yksilöpsykologinen (ja sitä kautta oppilaista vikaa etsivä) näkökulma tai erityisen opettajakeskeinen näkökulma, on Lanas ja Kiilakoski koonneet kerrankin aivan mielettömän hienon ja tärkeän teoksen koulusta, jonka keskiössä on nimenomaan haastaa sekä yhteiskunnallista individualismiin perustuvaa selityskuvaa "koulun tuhoajasta" ja kiinnittää huomiota koulun ytimeen: oppilaisiin ja heidän hyvinvointiinsa. 

Lanaksen ja Kiilakosken kirja koostuu tämän hetken johtavien kasvatustieteen, koulutussosiologian sekä nuorisotutkimuksen tutkijoiden teksteistä, jotka tieteellisistä artikkeleista lyhennettyinä ja arkikielistettyinä pyrkivät antamaan raikkaan ja uudelleen herättelevän näkökulman nykykouluun liittyvään keskusteluun. Se on kuin tilaustyö viime aikojen poliittiseen hölmöläiskauppaan, jossa koulua pyritään parantamaan joko kurin ja järjestyksen tai entistä yksilökeskeisemmän rakenteen kautta. Häiriö haastaakin meidän opettajien käsitystä siitä, mitä häiriö luokassa oikeastaan on – oppilaan väärinkäyttäytymistä vai kuitenkin särö omassa onnistumisessamme.

Suomalaista koulua leimaa varsin vähän kiistetty näkemys tasa-arvoisuudesta, ja jos koulusta keskustellaan muusta näkökulmasta, jostain löytyy uupunut opettaja kertomaan, kuinka rikki koulu nykyään on. Jälkimmäistä en todellisuutta kiistä: kun markkinatalouden tehokkuusajattelu ja kilpailukyky ujutetaan institutionaaliseen kasvatus- ja koulutuslaitokseen, harva voi hyvin. Ensimmäinen väite suomalaisesta koulusta hyvinvointierojen tasaajana taas on täysin kuitenkin vahvastikin kyseenalaistettavissa: viimeksi tänään Hesari uutisoi poikien jäämisestä jälkeen niin Pisa-tuloksissa kuin yleisestä oppimiserojen kasvusta. Tasa-arvoinen ja eriarvoisuutta kaventava koulu onkin Suomessa myytti, toteavat myös Häiriön kirjoittajat.

Lanaksen & Kiilakosken toimittama kirja sisältää yhteensä kymmenen tekstiä, jotka jakautuvat kolmen teeman alle: häiriöön pedagogisena ilmiönä, häiriöön vertaisryhmän ilmiönä sekä häiriöön yhteiskunnallisena ilmiönä. Esimerkkinä ensimmäisestä osasta haluan ehdottomasti nostaa Juho Honkasillan ADHD oireisessa koulussa: häiriön sosiokulttuurinen tarkastelu -tekstin, joka haastaa meitä pohtimaan onko ADHD oikeastaan häiriö, ja ketä se eniten häiritsee? Oireista itseään vai yhteiskuntaa, joka on tottunut toimimaan vain neurotyypillisten aivojen keinoin? Tomi Kiilakosken ja Maija Lanaksen Kahden kehän koulu kirjan toisessa osassa taas nostaa esiin äärimmäisen tärkeän kysymyksen siitä, tunnistavatko opettajat oppilaiden omat sosiaaliset verkot, koulupäivän epäviralliset osuudet ja vertaissuhteiden ja aikuisen antaman tuen mahdollisuudet. Viimeisen osion suurin helmi on oman yliopistoni koulutussosiologin Anne-Mari Soudon Rasismi ja nuorten koulutuspolut -teksti, joka herättelee opettajia siihen samaan keskusteluun, jota eräskin pääministerimme on koko kuluneen kesän yrittänyt vältellä. Souto nostaa esiin kuitenkin hiljentymisen vaarallisuuden: kenen pussiin rasismilta silmien sulkeminen pelaa ja minkälaista kahden kerroksen yhteiskuntaa me rakennamme, jos emme tunnista koululaitoksemme omaa rasistisuutta? Tekstit keskustelevat myös hienosti keskenään; kun opettajat yrittävät "parantaa" oireilevaa oppilasta tai eivät tunnista koulun rasistisuutta, oppilaat etsivät kuuluvuuden tunteen ja yhteisöllisyyden muualta. Kun yhteisö taas on kouluvastainen, alkaa ikuinen kehä, jonka tekijät eivät enää näe toisiaan, kuulu toistensa kehiin. Koulu siis paitsi tuottaa yhteisöllisyyttä yhtäälle, uusintaa se eriytymistä ja normaaliuden ulkopuolisuutta toisaalle. Koulu neutraalina ja poliittisesti irrallisena laitoksena on myytti, johon me opettajat emme voi enää uskoa.

Häiriön tekstikokoelma on laaja, monimuotoinen mutta silti aiheensa ympärillä ihastuttavan koherentti, ja se herättää äärimmäisen tärkeän keskustelun koulutuspolitiikan, hyvinvointivaltion ja kasvatusinstituutioiden keskuuteen: kuka meillä oikeastaan häiritsee ja ketä? Ketä varten koululaitos lopulta on olemassa? Ja miksi opettajat unohtavat jatkuvasti oman työnsä kasvatuksellisen ja yhteiskunnallisen luonteen, vaikka se on jo opetussuunnitelmissa nostettu sivistävää ja opetuksellista sisältöä aiemmin esiin? Kuten Kiilakoski, Pekkarinen & Haapakorva artikkelissaan Koulumenestys ja pysyvä eriarvoisuus toteavat, peruskoulu on tasa-arvoideologiansa vastaisesti toiminut oikeastaan aina sosiaalisia asemia uudistaen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että peruskoulusta hyötyvät eniten korkeakoulutettujen lapset, joista tulee itsekin todennäköisimmin korkeakoulutettuja. Tutkijat lainaavat koulutussosiologi Risto Rinnettä, jonka mukaan koulutuspolitiikan tasa-arvoa korostavasta pohjasta huolimatta "sitkeä koulutuksellinen eriarvoisuus" on säilynyt, ja nykyään koulun sisäinen yksilökeskinen, markkinatalouden arvoille alistettu koululaitos jopa kiihdyttää eriarvoisuuttaan kaikessa kilpailukykyä peräänkuuluttavassa uusliberalismissaan. Häiriö kutsuu opettajia tarkastelemaan kriittisesti paitsi omaa toimintaansa, myös niitä tarinoita, joita me nykykoulusta kerromme. Sekä sitä, onko häiriö todella jotain keinolla millä hyvänsä poistettavaa vai kuitenkin äärimmäisen tärkeä viesti muutoksen tarpeesta.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti ihan jokaiselle opettajalle, tulevalle, nykyiselle ja menneelle. Sekä kaikille heille, joiden mielestä nykykoulussa on jotain korjattavaa.

Helmet-haaste 2023: 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut

IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN

RAFAEL DONNER : IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN

208s.

Teos & Förlaget 2018

Suomennos: Laura Jänisniemi

Alkuteos: Människan är ett känsligt djur

Muistan, että olen aloittanut tämän Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin -esseekokoelman ensimmäisen kerran asuessani Joensuussa Suvantokadulla, pienessä harmaalattiaisessa yksiössäni, jossa luin lähes sata kirjaa vuodessa ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan kiinnostanut lopulta lainkaan, ja se jäi, vuodeksi ja pariksi, kunnes bongasin sen uudestaan nyt toisen koronakevään kirjastosuosituksista, nappasin mukaan kun joku tässä ajatuksentasolla viehätti. On ihanaa, että elämästä saavat kirjoittaa muutkin kuin vanhat valkoiset miehet, olkoonkin, että nyt siitä kirjoittaa nuori valkoinen mies. 

Donnerin esseet ovat hyvin omakohtaisia, ja se on virkistävää, kirjoittaa nyt omasta elämästään 27-vuotiaana. Ei se tokikaan mitenkään poikkeuksellista ole, vaikka se hieman sellaiseksi kirjassa tuleekin maalattua. Donner kuvaa niin elämäänsä kuin yhteiskuntaansa puhtaasti itsensä kautta, ja hänen suuri tarpeensa jatkuvasti muistuttaa, että mitäpä minä tiedän, minähän olen vasta nuori luo jonkinlaista sympaattista ilmapiiria, vaikka moni hänen pyörittelemänsä asia aivan muuta onkin. 

Lukukokemuksena Donnerin kirja on sinänsä virkistävä, ettei se ollut minulle sitä samastumiskirjallisuutta, johon edellisessä postauksessa viittasin, päinvastoin: Ihminen on herkkä eläin oli kovin eri tavoin hahmottavan ihmisen pään sisään kurkistamista, ja voi että se teki hyvää. Se altisti uudenlaisille ajatuksille, käsityksille poikana kasvamisesta maaseudulla, työstään elävän isän poikana. Donnerin kertoja on yhtaikaa vieras ja tuttu, tunnistettava ja sopivasti erilainen, että siitä tulee kiinnostava. Tämä esseekokoelma on jonkinlainen tunne-esseekokonaisuus, jossa hän käsittelee maailmaa ja muun muassa omaa isä-suhdettaan, vapauden, itsekkyyden sekä kapitalismin kaltaisia teemoja oman itsensä ja niiden herättämien tuntemusten kautta. Herkän pojan arki hegemonisen maskuliinisuuden keskellä on hurjan kiinnostava näkökulma, ja se tarina tähän on kirjoitettu sisään ihanasti, liikaa alleviivaamatta.

"Koettuani miten tylsältä vuorenseinämästä roikkuva teltta voi sisäpuolelta tuntua, mietin, miten helposti ihminen antaa omien tunteidensa ja havaintojensa vaikuttaa päätöksentekoon; miten kykenemättömiä olemme näkemään omaa nenäämme pitemmälle; miten vaikea meidän on nähdä kokonaisuus ja asioiden väliset yhteydet. Naamioimme maailman ymmärrettävien kulissien taakse, suodatamme sitä, sensuroimme sitä, teemme objektiivisesta subjektiivista."

Viehättävä, rasittava, omaan napanöyhtään unohtunut, ihana, elävä, herkkä ja eloisa. Alleviivaava ja jaaritteleva, ei kirjallisesti kovinkaan taitava, ja silti niin kamalan kirkas paikoin, pienissä hetkissä, siinä nuoruuden huumassa, hetkessä, jossa Donner juuri kirjoittaessa on elänyt ja tehnyt jonkun havainnon, kokenut sen niin suureksi ja tärkeäksi, että jakaa sen meille kaikille siitäkin huolimatta, että joku vanhempi lukija hieman vino hymy kasvoillaan hymähtelee, että odotahan kun hieman kasvat. Mutta ei aina tarvitse odottaa, ei aina tarvitse kasvaa, ei olla valmis ollakseen esillä, sanoakseen, sanoittaakseen. Keskeneräisyyden sietäminen on aivan liian aliarvostettua, etenkin sellaisen, joka uskaltaa olla esillä oman kypsymättömyytensä kanssa. Ja sitähän tämän esseekokoelman kertoja erityisesti oli: kesken, keskeneräinen, keskenkasvuinen. Kuten ihan jokainen meistä, on ollut ja tulee olemaan. Vanhemmiten sitä vain menettää sen itseriittoisuudeksikin leimatun käsityksen maailmasta, jossa omat kokemukset tuntuvat niin suurilta, että niitä erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Eikä se ole pelkästään hyvä menetys, sillä nuoruuden voimasta, herkkyydestä ja uskalluksesta ne suurimmat muutokset ovat lähtöisin. Heille tämä maailma on, ja sille on annettava tilaa. 

Ehkä tässä lopulta sitten eniten häiritsi se sellainen etuoikeutetun kulttuurisuvun vesan asenne, että juuri minä olen niin herkkä ja erilainen, että koko maailman kurjuus kääntyy minun henkilökohtaiseksi vastuksekseni. Se tuntuu sinänsä hassulta, sillä genrenähän tämä on varsin sama, jota yleensä henkilökohtaisesti rakastan, tunne-esseemäinen kokoelma havaintoja maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä. Donner kuitenkin unohtuu kaivelemaan varsin rankasti lähinnä sitä omaa pientä napaansa – mikä hälle toki suotakoon, hänen kirjansahan tämä on eikä minun – vaikka hieman omaa kertojaminää laajentamalla olisi saattanut ehkä huomata, että monetkin Donnerin havainnoista on jo tehty, satojakin kertoja, niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin muussakin taiteessa. Kiinnittämällä omat kokemukset yleiseen, henkilökohtaisen vaikkapa sitten siihen poliittiseen kirja olisi itsekin kasvanut, laajentunut ja syventynyt, ja se olisi tehnyt sille erityisen hyvää.

Ja sitten taas toisaalta: sitähän se nuoruus toisaalta juuri pahimmillaan mutta myös parhaimmillaan on. Oma, vilpitön ja silti niin viehättävän egoistinen käsitys siitä, että koko maailma pyörii vain oman itsen ympärillä, ja asiat jotka tapahtuvat minulle, ovat ehdottomasti ainutlaatuisia. Se ihana, omaa napaa suojeleva harha jos mikä nuoruudesta tekee kaikkein liikuttavinta, samastuttavinta ja sympaattisinta.

Helmet-haaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

EMMA CLINE : TYTÖT

EMMA CLINE : TYTÖT

304s.

Otava 2016

Alkuteos: The Girls (2016)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Tytöt kiinnosti hurjasti ilmestyttyään, pyörittyään kirjablogeissa, keskellä suurinta hypetystään. Kiinnosti, mutta jäi kuitenkin, jäi samasta syystä kuin kiinnitti huomion: siitä puhuttiin ja kirjoitettiin niin usein, että tuntui ettei sitä ole mahdollista lukea lukematta muiden havaintojen kautta. Niinpä jätin sen lepäämään, unohdinkin hetkeksi. Unohdin, kunnes se tuli vastaan muutamalla eurolla kierrätyskeskuksessa, kunnes nostin sen oman hyllyn himotuimpien listalle, jota olen yllättävänkin kiitettävästi nyt lähiaikoina muutenkin lähtenyt purkamaan. Aika ja tauko teki hyvää, sillä tämä kirja todella ansaitsi tulla luetuksi ilman ennakkokäsityksiä, suuntaan tai toiseen.

"Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi."

Clinen Tytöt lähtee liikkeelle kun Evie, 14-vuotias vanhempiensa eron väliin jäänyt teinityttö huomaa ohimennen maagisen vetovoiman lailla puoleensa vetävän Suzannen, tytön, joka ei oikeastaan ole kaunis, mutta jonka aura vie huomion niinkin maallisista asioista aivan muualle. Oma keskiluokkainen elämä, äidin uudet miesystävät, tuttu ja turvallinen ystävyys Connien kanssa alkaa tuntua mitäänsanomattomalta, liian tavalliselta ja jopa hieman naurettavan lapselliselta kun Suzannen seuralaiset, Helen ja Donna pyytävät Evien mukaansa ranchille, Russelin luo, keskelle yhteisen omistamisen ja rakkauden tilaa, jonka he ovat keskenään jo kuukausia tai vuosiakin jakaneet. Yhteisön taianomainen tunnelma vie Evien mukanaan, ja vaikka varoitusmerkit lienee jollain tapaa olisivatkin olleet ennalta tunnistettavissa, on Evien huomio vain Suzannessa. Aina vain Suzannessa. 

Kultti vie siis mukanaan ja yhdysmerkit Charles Mansoniin ja hänen Perheenseensä ovat selkeästi nähtävissä, vaikka nimet ja paikat kenties ovatkin vaihtaneet kuin ohimennen paikkaansa. Mansonin kultista kiinnostuneille romaani tosin saattaa olla pettymys: se piirtää viivansa huomattavasti vahvemmin tyttöjenvälisen ystävyyden sekä nuoruuden kipuilun ja huomatuksi tulemisen tarpeen ympärille, mansonmainen Russell on vain jonkinlainen taustahumu, niin lukijalle kuin päähenkilölle Eviellekin. Russell/Manson tulee lähelle lähinnä oman kiinnostuksen kautta: kerran jos toisenkin faktoja, henkilöitä ja paikkoja tuli tarkastettua lukemisen ohessa internetin ihmeellisestä maailmasta, ja ne langat, joita kiedoin yhteen kirjan tapahtumien kanssa olivat lähinnä omia, sellaisia, jotka muodostunevat jokaisella täysin omanlaisiksiin, riippuen siitä, miten vahvasti tapahtumat tahtoo todellisuuteen yhdistää.

Koska itse en lähtenyt lukemaan kirjaa suoraan Mansonin kautta, se sai suurimman voimansa paitsi toki heleää ja äärimmäisen tarkkanäköistä kauneutta uhkuvasta kielestään, myös siitä herkän upeasta nuoruuden kuvaamisesta, joka antaa todella teini-iän kipuilulle niin tarkan paikan kuin se vain jälkikäteen, ulkopuolelta kuvattuna kykenee antamaan. Cline on tässä erityisen taitava, ja hän luo Evien kautta eteen myös muistot omista yläkouluikäisistä kivuista, tunteiden lopullisuuden tuntemuksista, halusta olla mukana, olla osa jotain suurempaa. Pysyä mahdollisimman kaukana keskinkertaisuudesta. Alkukirjan verran Cline piti niin upeasti otteessaan, että tarinaa teki mieli säästellä mahdollisimman pitkään, lukea vain pieniä hetkiä kerralla, pitää huoli, että tämän parissa saa olla mahdollisimman pitkään.

Ja sellaisenaan tämä Clinen esikoinen olikin erityisen vahva, jollain hauraan kauniilla tavalla. Siksi ehkä niin harmistuinkin, kun tarinan ja ihmissuhteiden kauneus ja herkkyys eivät oikein kantaneet loppuun asti. Loppu, sen pitkin tarinaa vihjaillut tulevat tapahtumat kun tuntuivat eivät vain tapahtumiensa vaan myös itse kirjoitustyylin puolesta hieman pakotetuilta. Aivan kuin Cline ei olisi itsekään enää ollut oikein kiinnostunut kultin äärimmäisistä loppuvaiheista, kuin hän olisi vain pakottanut tarinansa jonkinlaisiin loppuraameihin, koska niin piti tehdä, ei koska hän olisi sitä halunnut. Se huokui hieman harmillisesti viimeisten kymmenien sivujen yllä, ja jokin taika tästä kirjasta siis taisi lopulta kuitenkin raueta hieman liian aikaisin. 

Tyttöyden kuvauksena kirja oli pakahduttavan kaunis ja tarkka. Sellaisena sitä rakastin, ja sellaisena se jopa ylitti sen, mitä kirjalta olin odottanut. Tavallaan se antaa anteeksi sen, ettei tarina ollut aivan samalla tasolla itse, mutta toisaalta, ehkä joskus lukukokemuksistaankin voi kuoria kermat päältä ja ohittaa ne asiat, joille ei niin lämmennyt. Tällä kertaa teen sen tälle, ja antaudun vain pitämään kiinni siitä upeasta auringon paahtamasta tunnelmasta, jonka Cline on onnistunut sivuilleen luomaan. Sellaisena se on tosiaan upea, ja se riittää. Ainakin tällä kertaa.

Parin vuoden takaisia kirjoituksia Tytöistä: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto & Oksan hyllyltä