EMMA CLINE : DADDY

EMMA CLINE : DADDY

222s.

Otava 2021

Alkuteos: Daddy / 2020

Suomennos: Kaijamari Sivill

Emma Clinen Tytöt oli joitain vuosia sitten varsin isokin blogi-ilmiö, laajemminkin ihmisiä sekä hurmannut että toisaalta myös hieman etäälle jättänyt teos. Luin sen itse hieman myöhemmin, suurimman hypen jo laantuessa, mutta tuo Charles Mansonin kulttia sivuava kasvukertomus tulee vieläkin suht tasasesti esimerkiksi kirjasomessa vastaan, eikä mikään ihme. Se oli hieno, heleä ja omaleimainen tarina, jonka auringonpaahtamaan tunnelmaan pääsen itsekin vielä ajatuksen tasolla palaamaan lähes kolme vuotta kirjan lukemisen jälkeen. Niinpä huomattuani, että Clineltä on tullut uutta, takakantta lainaten: tummanpuhuvaa novellikokoelmaa, innostuin hurjasti. Nopeasti tämän kirjastosta sainkin, ja juuri nyt novellit tuntuvat erityisen ihanilta lukea. Pieniä maailmoja, joita voi nauttia yksi kerrallaan, kun keskittymiskyky ei ihan vielä kokonaisiin romaaneihin riitä.

Clinen Daddy koostuu kymmenestä novellista, toisistaan irrallisista tarinoista, joita löyhästi yhdistää sellainen hieman synkkä ilmapiiri, kertomatta jätetty käännekohta hahmojen elämästä, jonka ympärillä Clinen teksti taidokkaasti pyörii. Novelleissa onkin kyse enemmän siitä, mitä hän ei kerro kuin mitä tulee ilmi, ja tunnelmien luomisessa Cline on kieltämättä lahjakas – oli niin Tytöissä kuin tässä Daddyssakin. Novellit eivät päästä helpolla, vaikka näennäisen sujuvia ovatkin. Tarinat ovat välähdyksiä, usein hieman viereltä katsottuja, sellaisia joiden päähenkilöt eivät välttämättä olekaan niitä, kenen näkökulmasta novelli kerrotaan. Se jättää jälkeensä hieman hämmentyneen ja välillä etäisenkin sävyn, mutta toisaalta muistuttaa oivallisesti siitä, ettei kaikki ole ihan sitä, miltä nopeasti katsottuna saattaa näyttää.

Clinen novellit tarkastelevat valtaa, maailmanjärjestystä, keskiluokkaisuutta, mielenterveyttä sekä sitä, miten vanhat yhteiskunnalliset konstruktiot murenevat uuden ajan edessä näyttäen nurinkurisesti sen, miten huomio kiinnittyy salarakkaaseen eikä pettävään maailmantähteen, miten katse kiinnittyy nuoreen naiseen eikä ahdistelijaan. Näihin kesti hetken päästä sisään, hämäännyin itsekin siitä kiertelevästä tunnusta, joka näitä novelleja leimaa. Vahvimmillaan Cline hurmaa ja vie täysin mukanaan, mutta toisaalta kymmeneen tarinaan mahtuu vaihtelua – myös laadussa. Kokonaisuutena teos on ihan himpun hajanainen ja epätasainen, mikä toki on novellikokoelmille ihan tyypillistäkin, mutta tässä parikin jäi niin irralliseksi tarinaksi, että se häiritsi lukukokemusta hieman laajemminkin.

Ylipäätään Daddy oli kuitenkin mainio ja sopivasti ajattelemaan haastava tarinakokoelma, jolle ehdottomasti kannattaa antaa mahdollisuus, jos ihmismielen pimeämmät puolet kiinnostavat – menemättä kuitenkaan mihinkään varsinaisiin raakuuksiin. Cline on taitava ihmiskuvaaja, ja vaikkei tämä nyt ehkä subjektiivisesti mitattuna mitenkään järin korkealle lempikirjojeni pariin nousekaan, viihdyin tarinoiden parissa kyllä. Pätevä välipala, joista osan tarinoiden olisi suonut laajeta suuremmiksikin kertomuksiksi.

Helmet-haaste 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan 

EMMA CLINE : TYTÖT

EMMA CLINE : TYTÖT

304s.

Otava 2016

Alkuteos: The Girls (2016)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Tytöt kiinnosti hurjasti ilmestyttyään, pyörittyään kirjablogeissa, keskellä suurinta hypetystään. Kiinnosti, mutta jäi kuitenkin, jäi samasta syystä kuin kiinnitti huomion: siitä puhuttiin ja kirjoitettiin niin usein, että tuntui ettei sitä ole mahdollista lukea lukematta muiden havaintojen kautta. Niinpä jätin sen lepäämään, unohdinkin hetkeksi. Unohdin, kunnes se tuli vastaan muutamalla eurolla kierrätyskeskuksessa, kunnes nostin sen oman hyllyn himotuimpien listalle, jota olen yllättävänkin kiitettävästi nyt lähiaikoina muutenkin lähtenyt purkamaan. Aika ja tauko teki hyvää, sillä tämä kirja todella ansaitsi tulla luetuksi ilman ennakkokäsityksiä, suuntaan tai toiseen.

"Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi."

Clinen Tytöt lähtee liikkeelle kun Evie, 14-vuotias vanhempiensa eron väliin jäänyt teinityttö huomaa ohimennen maagisen vetovoiman lailla puoleensa vetävän Suzannen, tytön, joka ei oikeastaan ole kaunis, mutta jonka aura vie huomion niinkin maallisista asioista aivan muualle. Oma keskiluokkainen elämä, äidin uudet miesystävät, tuttu ja turvallinen ystävyys Connien kanssa alkaa tuntua mitäänsanomattomalta, liian tavalliselta ja jopa hieman naurettavan lapselliselta kun Suzannen seuralaiset, Helen ja Donna pyytävät Evien mukaansa ranchille, Russelin luo, keskelle yhteisen omistamisen ja rakkauden tilaa, jonka he ovat keskenään jo kuukausia tai vuosiakin jakaneet. Yhteisön taianomainen tunnelma vie Evien mukanaan, ja vaikka varoitusmerkit lienee jollain tapaa olisivatkin olleet ennalta tunnistettavissa, on Evien huomio vain Suzannessa. Aina vain Suzannessa. 

Kultti vie siis mukanaan ja yhdysmerkit Charles Mansoniin ja hänen Perheenseensä ovat selkeästi nähtävissä, vaikka nimet ja paikat kenties ovatkin vaihtaneet kuin ohimennen paikkaansa. Mansonin kultista kiinnostuneille romaani tosin saattaa olla pettymys: se piirtää viivansa huomattavasti vahvemmin tyttöjenvälisen ystävyyden sekä nuoruuden kipuilun ja huomatuksi tulemisen tarpeen ympärille, mansonmainen Russell on vain jonkinlainen taustahumu, niin lukijalle kuin päähenkilölle Eviellekin. Russell/Manson tulee lähelle lähinnä oman kiinnostuksen kautta: kerran jos toisenkin faktoja, henkilöitä ja paikkoja tuli tarkastettua lukemisen ohessa internetin ihmeellisestä maailmasta, ja ne langat, joita kiedoin yhteen kirjan tapahtumien kanssa olivat lähinnä omia, sellaisia, jotka muodostunevat jokaisella täysin omanlaisiksiin, riippuen siitä, miten vahvasti tapahtumat tahtoo todellisuuteen yhdistää.

Koska itse en lähtenyt lukemaan kirjaa suoraan Mansonin kautta, se sai suurimman voimansa paitsi toki heleää ja äärimmäisen tarkkanäköistä kauneutta uhkuvasta kielestään, myös siitä herkän upeasta nuoruuden kuvaamisesta, joka antaa todella teini-iän kipuilulle niin tarkan paikan kuin se vain jälkikäteen, ulkopuolelta kuvattuna kykenee antamaan. Cline on tässä erityisen taitava, ja hän luo Evien kautta eteen myös muistot omista yläkouluikäisistä kivuista, tunteiden lopullisuuden tuntemuksista, halusta olla mukana, olla osa jotain suurempaa. Pysyä mahdollisimman kaukana keskinkertaisuudesta. Alkukirjan verran Cline piti niin upeasti otteessaan, että tarinaa teki mieli säästellä mahdollisimman pitkään, lukea vain pieniä hetkiä kerralla, pitää huoli, että tämän parissa saa olla mahdollisimman pitkään.

Ja sellaisenaan tämä Clinen esikoinen olikin erityisen vahva, jollain hauraan kauniilla tavalla. Siksi ehkä niin harmistuinkin, kun tarinan ja ihmissuhteiden kauneus ja herkkyys eivät oikein kantaneet loppuun asti. Loppu, sen pitkin tarinaa vihjaillut tulevat tapahtumat kun tuntuivat eivät vain tapahtumiensa vaan myös itse kirjoitustyylin puolesta hieman pakotetuilta. Aivan kuin Cline ei olisi itsekään enää ollut oikein kiinnostunut kultin äärimmäisistä loppuvaiheista, kuin hän olisi vain pakottanut tarinansa jonkinlaisiin loppuraameihin, koska niin piti tehdä, ei koska hän olisi sitä halunnut. Se huokui hieman harmillisesti viimeisten kymmenien sivujen yllä, ja jokin taika tästä kirjasta siis taisi lopulta kuitenkin raueta hieman liian aikaisin. 

Tyttöyden kuvauksena kirja oli pakahduttavan kaunis ja tarkka. Sellaisena sitä rakastin, ja sellaisena se jopa ylitti sen, mitä kirjalta olin odottanut. Tavallaan se antaa anteeksi sen, ettei tarina ollut aivan samalla tasolla itse, mutta toisaalta, ehkä joskus lukukokemuksistaankin voi kuoria kermat päältä ja ohittaa ne asiat, joille ei niin lämmennyt. Tällä kertaa teen sen tälle, ja antaudun vain pitämään kiinni siitä upeasta auringon paahtamasta tunnelmasta, jonka Cline on onnistunut sivuilleen luomaan. Sellaisena se on tosiaan upea, ja se riittää. Ainakin tällä kertaa.

Parin vuoden takaisia kirjoituksia Tytöistä: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto & Oksan hyllyltä