PETER ASUI TALOSSA – DELFIINI PISTEESTÄ PISTEESEEN

PIPSA LONKA : PETER ASUI TALOSSA

DELFIINI PISTEESTÄ PISTEESEEN

71s.

Teatterin uusi alkukirjasto

Saatu arvostelukappaleena

Postauksen kuvat: Espoon teatteri

Tiedän että harva näitä jaksaa lukea, ja silti aloitan tällä: näin muutama yö sitten kummaa unta, jälleen. Oli räjähtäviä lähikauppoja ja tuleen sytytettyjä mummoloita, joiden ikkunasta näkyi todellisessa elämässä jo kuolleet isovanhempani onnellisina keskenään jutustellen. Mutta oli kummempaakin: oli toisesta ulottuvuudesta tullut Ihminen, jonka tehtävä oli jotenkin pelastaa meidät meiltä – meidän omalta tuhovoimaiselta keskinkertaisuudeltamme. Ihminen oli sivistyneemmästä, paremmasta maailmasta: tasaveroisesta, omaa elinympäristöään kunnioittavammasta (hyvä on, tämän ehkä keksin hereillä). Mutta erityisesti hänen sivistyneisyyttään kuvasi kielet – Ihminen osasi niitä kaikkia, pystyi koodaamaan minkä tahansa. Delfiinienkin naksutuksen, noin yhtenä esimerkkinä. Ja miten surullisen merkityksettöminä hän meitä pitikään, meitä, jotka kuvittelimme olevan erinomaisuutta opettaa delfiinille englantia sen sijaan, että oppisimme edes kerrankin jotain jostain muusta tavasta elää. Kunnioituksen ja vertaisuuden kautta (hyvä on, tämäkin ehkä lisäsin hereillä ollessani).

Unessa kenties sekottui hieman unen aikaan kesken ollut Pluribus-sarjan maailma ja Pipsa Longan Peter asui talossa -näytelmä, jonka sain luettua joululomalla. Peter on vimmainen, vihainenkin näytelmä eläinten puolesta ja ihmisen itsekkyyttä vastaan – se on kertomus todellisesta Peter-nimisestä delfiinistä, joka joutui 1960-luvulla keskelle ihmisen pöljimpiä kokeita, joka joutui opettelemaan englantia, joka lopulta teki ammeessa itsemurhan kaiken tuon "tutkimusotteen" nimissä. Tai kuten Laura Kytölä sen Helsingin sanomissa kirjoittaa: se on"[näytelmä, joka] tarkastelee eläinrakkauden paradoksia, ihmisen ´rakkaus´ kun voi tuhota eläimen." 

”(rakastan öisiä ukonilmoja, salamointia, jyrinää, kaatosadetta, jopa pelkoa johon herään

millaista on silloin valtameressä?)”

Lonka käsittelee näytelmässä niin näkemäänsä dokumenttia Peteristä, Peterin aikalaisihmisiä sen ympärillä, ihmisen kyltymätöntä halua saada kaikki luonnosta ja elämänmuodoista omien tapojensa ja kriteeriensä hallintaan. Peter on ollut osa koetta, jossa kokonainen talo on vuorattu vedellä, jossa se asui hoitajansa kanssa, jota sen sanottiin rakastaneen kuolettavuuteen asti. Näytelmätekstinä Peter taas on tuskanhuuto ihmisen julmuutta ja loputonta valloitushalua kohtaan, puheenvuoro muunlajisten oikeuksien ja tapojen puolesta. Mikä todella oikeuttaa vangitsemaan päivittäin satoja kilometreja vaeltavan nisäkkään pieneen taloon, mikä saa meidät ajattelemaan, että meidän kielemme on jotenkin opettamisen arvoista? 

Longan näytelmä on julkaistu ensin tekstinä, ja se saa teatteriensi-iltansa helmikuussa Espoon Teatterissa. Jo kirjan kansiin painettuna se on voimakas: teksti kulkee sivuilla, jotka ovat alhaalta siniset, polvenkorkuisesti vettä, se painottaa, kysyy, suuttuu, tuntee kaikkea sitä, mitä ihmisten olisi jo yli kuusikymmentä vuotta sitten pitänyt ymmärtää tuntea. Longan teksti kulkee vauhdilla, mutta pitää koko ajan upeasti pääsanomaansa, Peteriä ja sen kokemuksia keskiössä. Lonka yhdistää niin muita ajattelijoita, tutkimuksia, posthumanistista ajattelua ja tunnetta tavalla, joka viimein tekee oikeutta Peterille. Teatterisovituksen voi jo tämän perusteella uskoa vähintäänkin samaan.

”MUTTA

(ja tämä on se mitä piti sanoa aiemmin, se mikä katosi:)

ei kyse ole siitä, etteivät sanat riittäisi

SANAT RIITTÄVÄT KYLLÄ

- Maggie Nelson

vaan on myös se toinen kieli

LIHAN KIELI, siis elävän lihan, kehon, ruumiin ajatus, se missä kielellä ei ole mitään tekoa, minne se ei koskaan yllä, se ajattelu, kehon oma ajattelu”

Näytökset Espoon Teatterissa 9.2.-7.5.2026,

lisätietoa täällä

KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

ANNA KONTULA : KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

231s.

Into 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

"Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset kokevat, että heillä on jotakin yhteistä, jokin syy sopia yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa kaikki ongelmat sirpaloidaan yksilön ongelmiksi, ei ole sijaa politiikalle."

Sosiologi, poliitikko ja yhteiskunnan kriittinen kommentoija Anna Kontula on kirjoittanut uuden kirjan. Viimeksi hän pohti meidän jokaiseen sisään muuttanutta pikkuporvallisuutta pamfeltissaan, tällä kertaa kyytiä saa tunnepuheeseen ja yksilöpsykologiaan sirpaloitunut terapiayhteiskunta. Viiteen esseeseen jakautuva kokonaisuus kysyy, että missä nykyään on enää tilaa politiikalle, jos kaikesta tehdään voimavarakeskeistä yksilön paranteluun tähtävää hyvinvointiprojektia? Ja minne piiloutuu yhteiskunnallinen hallinta ja valta, kun puhumme asioista aina vain yksilön vastuun kannalta? (Yksilön subjektiviteettiin, sanoo allekirjoittanut koulututkija, yours truly eli minä itse ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissani 😎.) 

Kuten aloituslainauksessa tulee ilmi, politiikkaa voi olla vain siellä missä on konflikteja. Kompromissit ja yhteiset ratkaisut tarvitsevat myös yhteistä tahtoa tehdä asioille jotain, ja ratkaisu taas vaatii aina keskustelua, kiperistäkin aiheista. Kontula esittää jo johdannossaan, että yksi vastaus "parempaan politiikkaan" olisi palata klassisen retoriikan kolmijakoon: puhujan luonteeseen (ethos), kuulijan tunne- tai mielentilaan (pathos) sekä järkeen eli itse argumentaatioon (logos). Kontula kun (ihan aiheellisestikin) esittää, että nykyajan poliittinen keskustelu, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia ja sen kansanedustajat tai kansalaisyhteiskunnan omat keskustelut, kompastuu korostamaan kahta ensimmäistä, ethosta ja pothosta logoksen kustannuksella. Näemme siis arvon sillä kuka sanoo ja miltä asiat tuntuvat, mutta emme ole enää edes kiinnostuneita, onko asialla loogisia perusteita. Asiat nyt vain koetaan näin, sanoo hallitukseen nykyään kuuluvan puolueen kansanedustaja kun lepakot eivät räjähdelleetkään tuulivoiman takia, vaikka hän toisin väitti, ja toisaalta ei tarvitse katsoa kuin meren taakse, eräskin presidenttikandidaatti väittää pakolaisten syövän kissoja ja koiria, ja joillekin riittää pelkästään se, että sanoja on Trump. 

"Trendin kääntöpuolena on irtaantua monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisen hyvinvointia ja mahdollisuuksia määräävä tekijä. Edelleen sosiaalityön arkea on tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.  

Edes soaalisen hyvinvoinnin asiat eivät lopulta ole näistä perusasioista irrallisia. Esimerkiksi perheen sosioekonominen asema vaikuttaa verraten suoraan myös lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäiset luokittelevat ihmisen luonteenpiirteitä näiden sosioekonomisen aseman muukaan.

Kaikki tämä jää piiloon lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilön persoonalliosuutta, ihmissuhteita ja toimintatapoja. Tällaisten itseänäisiä valintoja tekevään yksilöön nojaava näkökulma voi olla voimauttava, mutta samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin."

Kontula jatkaa analyysiaan syvemmälle käsitellen sitä muun muassa sosiaalityön kautta. Siinä missä sosiaalityö on saanut alkunsa kirkollisesta köyhäinavusta, jossa köyhää pidettiin pitkälle 1900-luvulle saakka olemuksellisesti köyhänä, ei siis olosuhteidensa seurauksena vaan syntymässään annettuna jonkinlaisena, tuli Kontulan mukaan jo 1970-luvulla akateemisissa piireissä sosiaalityöhön mukaan affektiivinen ulottuvuus, eli laaja terapiapuhe. Köyhyys ymmärrettiin rakenteelliseksi eriarvoisuudeksi siis hyvin vähän aikaa, kun se jo lipsahti takaisin yksilöpuheen ja -hallinnan valtapiiriin. Ja tässä kohti väitän: tätä samaa on myös nykyään suomalainen peruskoulu. Sen sijaan, että sekään laajana yhteiskunnallista normistoa ylläpitävänä ja tuottavana instituutiona kykenisi tarkastelemaan omia eriarvoistavia rakenteita ja käytänteitään, se ulkoistaa haasteet lähes aina joko yksilön tai perheiden ongelmaksi.

Terapiapuheen, jatkuvan tunnetaitojen kehittämisen ja itsensä täyteen potentiaaliin saamisen pohja-ajatuksen voi tietenkin nähdä olevan kaunis, sanoo Kontula, ja sanon koulututkijana minäkin. Mikään asia ei ole mustavalkoinen: olemme tulleet pitkälle siitä tunteensa täysin tukahduttavasta kulttuurissa, jossa ei saa näkyä ilo eikä suru. Nyt niitä opetellaan tunnistamaan jo varhaiskasvatuksesta asti, ja samalla niitä oppivat me millenniaaliopettajat ja -vanhemmat lastemme ohessa, viimein. Mutta jos tunne- ja terapiapuhe on ainoastaan tunteiden lähteenkin kääntämistä itseensä – siis esimerkiksi aggressiota aiheuttavien rakenteiden poistamisen sijaan "tunteiden nimeämistä ja tunnistamista", ollaan aika kaukana siitä, että tunteet saataisiin jälleen politiikan keskiöön. Ja tämän ilmiön voi hyvinkin analysoida foucault'laisen kriittisen katsannon kautta olevan osa yksilöön kohdistuvaa valtaa ja hallintaa.

Kun puhumme kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvatus- ja koulukontekstissa tai voimavara- ja ratkaisukeskeisestä viitekehyksestä sosiaalityössä, annetaan toiselle osapuolelle näennäinen tasaveroisuus institutionaalisen tiedon ja toimen rinnalle. Mutta avainsana on näennäinen: kuka voi muka väittää, etteikö sekä sosiaali- että kasvun ja koulutuksen alaa leimaa varsin vahva muutosvaatimus ja viranomaiskontrolli: käyttäydy kuten vaadimme tai otamme teiltä jotain teille kuuluvaa pois. Sosiaalityössä katkolla voi olla taloudelliset tuet, koulussa lapsen oikeus tasa-arvoiseen kohtaamiseen tai jopa annettuun oppimisen tukeen. Kontula kirjoittaa, että "- - valtasuhteiden tunnistaminen on eettisesti kestävän sosiaalityön ehto. Jos myönteisyyttä julistavat teoriat eivät anna sille tilaa, ne eivät voi toimia eettisen sosiaalityön perustana". Ja täysin sama opetussuunnitelmiin perustuvassa kasvatuksen ja koulutuksen työssä: jos me emme opettajina paitsi näe että myös lausu jollain tapaa julki omaa yhteiskunnallista valta-asemaamme, sen piiloisemmaksi hallinta menee ja sen eriarvoisempaan asemaan perheet sen edessä joutuvat. 

Terapiapuhe, yksilöpsykologisointi ja jatkuvaan tunnetaitokasvatukseen vetoaminen tunteita aiheuttavien rakenteiden muuttamisen kustannuksella on siis piilottamaan vallan ja hallinnan kokonaan, jolloin yksilöt ovat hyvin yksin yhteiskunnallisen kontrollin kohteina, kyvyttömiä vastustamaan vallan vinoja muotoja muuten kuin heittämällä oman elämänsä lekkeriksi tai kieltäytymällä jyrkästi yhteistyöstä. Tätä ei kuitenkaan nähdä terapiayhteiskunnassa vallan vastustamisena vaan yksilön heikkoutena, millä seuraavassa hetkessä oikeutetaan tuen purkaminen. Mitäs ei lähde, sanotaan, ja lopetetaan perheeltä tukipalvelut sen sijaan, että syvennyttäisiin aidosti siihen, mitkä rakenteelliset tekijät mahdollisesti estävät perhettä toimimasta yhteiskunnan instituuttien vaatimilla tavoilla. 

Tosielämän esimerkkinä vaikkapa näin: Yle julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa joukko lääkäreitä esitti, että ADHD- ja autismidiagnoosien sijaan perheiden kotiolot täytyisi laittaa kuntoon.  Ja mitä se kuntoon siis itseasiassa tällaisella pikadiskurssianalyyttisella otteella voisi tarkoittaa? Keskiluokkaistamista, hyvin todennäköisesti. Kyllä, jokainen lapsi ansaitsisi kodin, jossa ei ole väkivaltaa, jossa nukutaan puhtaissa petivaatteissa ja jossa arjella on jonkinlainen struktuuri. Ja kyllä, myös erilaisten neuropiirteiden medikalisaatio on huolestuttava kehitys, ja perheiden tuki on asia, johon on tärkeä kiinnittää huomiota. Mutta olettekos kuulleet neuvolasta? Varhaiskasvatuksesta, perhesosiaalityöstä? Niinpä. Ihan kuin meillä itseasiassa olisi jo ehdotetut tukisysteemit, mutta yhtäkkiä puhe ei koskekaan niiden arvonpalautusta vaan ainoastaan perheitä, pienintä mahdollista yksilöryhmää.

Tämänkään ehdotuksen kohdalla on siis kovin vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin jälleen huomattaa, että jälleen kerran yhteiskunnallisia ongelmia ulkoistetaan kodin eli yksilön itsensä hoidettaviksi. Miksi perheessä ei ole resursseja struktuuriin? Voisikohan itseasiassa sielläkin  olla periytyvää neuromoninaisuutta? Tai jopa rakenteellista köyhyyttä, vähävaraisuutta, ylisukupolvistuneita traumoja? Kumuloitunutta heikko-osaisuutta, jossa voimavarat ovat vähissä? Nyt siis vaaditaan jälleen kerran ryhtiliikettä ei tukea antavalta yhteiskunnalta vaan yksilöiltä, joilla on kaikista vähiten resursseja ja (sosiaalista & kulttuurista) pääomaa lähteä toivomaan niin sanotusti toivotulla eli siis yhteiskunnallisesti normitetulla tavalla. Koska niin kauan, kun arjen rakenteet täytyy saada diagnoosin saadakseen kuntoon vain ja ainoastaan kotona, ei esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, koulussa tai työpaikoilla, jossa diagnoosia hakeva mahdollisesti myös kokemukseni mukaan kaikista eniten oireilee, ei kyseessä ole niin vilpitön auttamisen halu kuin saattaisi kuulostaa, vaan itseasiassa yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan ulottaminen perheen arkirutiineihin asti. Eli jälleen: terapiaa ja arjen struktuurivalmennusta yksilöille, jotta ahdistusta, aggressiota, aistiyliherkän pahaa oloa ja epätasa-arvoista kohtaamista arjen tilanteissa ei vain missään nimessä tarvitsisi käsitellä rakenteellisesti.

x

Mutta takaisin kirjaan: traumapuhekritiikissä Kontula on terävimmillään, etenkin muita ajattelijoita lainatessa ja sosiaalityöhön soveltaessaan. Kokonaisuutena Kadonneen järjen metsästys kuitenkin hieman horjuu, sillä Kontula hyppää yhtäkkiä tosi oikeistolaisen (/x-sukupolvelaisen?) turvallisen tilan -käsitteen tulkintaan, ja alkaa seuraavissa teksteissään rakentaa hyvin hämmentävää olkiukkokokoelmaa, joissa sekä femninisti-ikoni Simone de Beuavoir oltaisiin lähes canceloimassa ja turvalliset tilat estävät ilmastokatastrofin yhteisratkaisun.

Ok, mitä?

Peruutetaanpa hieman. Kärjistän, tietenkin. Mutta niin kärjistää Kontulakin, eikä edes tunnusta/tunnista sitä itse.

Turvallisen (/turvallisemman) tilan -käsite on puhututtanut pitkään, ja etenkin oikeistoon kallellaan olevat kulttuurihahmot (enää ei saa edes Kalevalaa lukea!) ja epäoikeudenmukaisuusaktivistit (minua syrjittiin kun en saanut pitsulia Ylen bileissä!) tykkäävän väittää sen olevan erimielisyyden kieltämistä. Ja on ihan tuhottoman laiskaa ja keskustelua tahallaan tyhmentävää, että Kontula lähtee mukaan tähän nimenomaiseen tulkintaan, sillä, sadannen viidennen toista kerran: turvallisessa tilassa on kyse siitä, että ihmisellä on perustuslain mukainen oikeus tulla kohdatuksi ilman häneen kohdistettuja rodullisia, uskonnollisia, seksuaalisen tai sukupuolen suuntautumisen tai minkään muun tahansa hänet vähemmistöasemaan asettavan piirteen takia syrjityksi (Suomen YK-liitto). Turvallinen tila tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei kiusata, ivata tai pilkata, vaan häntä ja hänen vakaumuksiaan kohdellaan kunnioittavasti. Siis ihan peruskauraa, jota on tavattu kutsua myös käytöstavoiksi. Poliittiseksi korrektiudeksi, jossa asiat riitelevät, ei henkilöt. Jossa voidaan käydä kiivastakin keskustelua, mutta ei toista ihmistä tai ihmisryhmää pilkaten. Tämähän on ihan meillä myös siis perustuslaissa, syrjimättömyys, kiusaamattomuus ja kielto kiihottaa esimerkiksi kansanryhmää kohtaan. 

Kontulaa pitkään seuranneena on todella vaikea uskoa, että hän olisi eri mieltä siitä, saako toisen ihmisyyttä loukata kiivaassakaan keskustelussa saati häneen rakenteellisesti osuvia, risteäviä elämän palikoita tai ominaisuuksia käyttää häntä vastaan. Mutta jostain hieman erikoisesta syystä hän ei tätä käsitettä kuitenkaan lähde tutkimaan, saati tarkastelemaan samalla moniulotteisella kritiikillä kuin muita kirjansa käsitteitä, vaan hyökkää varsin yksisilmäisesti sitä vastaan. Kyllä, ihan varmasti ko. käsitettä on joskus käytetty "väärin", muun muassa silloin, jos tunnepuhetta tarjotaan ratkaisuksi ilmastokatastrofiin, kuten Kontula itsekin kirjassa esittää. Se on ongelmallista, että ilmastosta huolissaan olevien nuorten ohjataan ennemmin käsittelemään omaa tunnereaktiota kuin että ketään  sitoutettaisiin toimimaan ilmastonmuutosta hidastavilla tavoilla. Totta kai silloin ollaan väärällä tiellä, jos se on ainoa toimi. Mutta yhtäkkiä Kontula unohtaakin terapia- ja tunnepuheen ja päätyy väittämään asiallisen keskustelun törmäävän "useinkin seinään", tai tässä tapauksessa turvallisen tilan vaatimukseen, kun "ilmapiiri muuttuu ikäväksi", tai että, suora lainaus tämäkin, "kaverusten tilityksiä fiiliksistään on alettu kuvata yhteiskunnalliseksi keskusteluksi". Näissä haiskahtaa ehkä hieman ennakkoasenne ja, no, logoksen puute, sillä todennäköisesti näin käy huomattavasti harvemmin kuin Kontula antaa ymmärtää, tai sitten joku aivan muu kuin vaatija on ollut on itseasiassa itse pathoksen, eli liian tunteen vallassa ylitettyään keskustelussa sellaisia soveliaisuuden rajoja, joissa ei itseasiassa olekaan enää kyse tunteista vaan toisen ihmisen oikeudesta myös henkiseen koskemattomuuteen – esimerkiksi sen kannalta, kuka milloinkin on oikeutettu käsittelemään toisen ihmisen sukupuoli-identiteettiä tai saako ilmastonmuutospuheessa vaikkapa esittää umpirasistisia ehdotuksia. 

Kontula huomauttaa kyllä näissä teksteissään asiallisesti, että politiikan teon estää jos asioista aletaan puhua ilmiöiden kautta pelkkien identiteettien kautta. En ole tästä eri mieltä, ja tunnistan kyllä tällaiseksikin kärjistyneitä keskusteluja. Ihmiselle tekee hyvää, ettei ihan kaikesta tule identiteettiä, sillä silloin aiheeseen liittyvä kritiikki on tosiaan haastavampi ottaa vastaan. Ja kun puhun "ihan kaikesta" ja identiteeteistä samassa lauseessa, tarkoitan esimerkiksi kissaihmisyyttä, autojen käyttöä tai asemaa työelämässä. En syntymässä saatuja identiteetin osia, kuten rodullisuutta, seksuaalista tai sukupuolista suuntautumista. Sehän meille oli aivan selvää vielä kymmenen vuotta sitten –  siis että keskustellessamme esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta, keskustelimme ihmisoikeuksista, mutta nyt yhtäkkiä tunne- ja identiteetti puheen tultua myös laitaoikeiston kaappaamaksi yhtäkkiä autoiluunkin suhtaudutaan ihmisoikeusasiana, jonka osana "loogisesti" on yhtäkkiä pensan hinta. Ja kivittäkää, jos haluatte, mutta autoilijat eivät tarvitse turvallista tilaa. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat, koska 98% nykykeskustelusta on turvatonta tilaa ja hyökkäystä heidän identiteettiään kohtaan. Auton omistajuuden ja identiteetin suhde taas on paljon välineellisempi, ja siksi myös poliitikkojen pitäisi aktiivisesti irtaantua "ihmisoikeuspuheesta" fossiilipäästöistä puhuttaessa. 

Ja nostan tämän esiin siksi, että tämä jos mikä tunnepuhe olisi ollut tärkeä ottaa kriittiseen, tieteellisesti ja argumentaatioiltaan kestävällä tavalla käsiteltäväksi: tässähän kun ei ole kyse niiden turvallista tilaa vaativien tunteista, vaan niiden ihmisten tunteista, joita loukkaa kirjaimellisesti vaatimus olla kiusaamatta, ivaamatta ja syrjimättä ketään käydessään tiukkaakin (poliittista) debattia. Ja se jos mikä on vaarallista: se on kiusaamisen, ivaamisen ja pilkkaamisen mahdollistamista. Sillä se, kiusaava, ivaava ja pilkkaava puhe, on peräisin ihan muualta kuin vasemmistopiireistä. Meidän poliittinen puheemme, ihan siis politiikan laidalta laitaan, on ollut vuosikymmeniä turvallista tilaa, jossa mielipiteet ovat vastakkain, ei ihmiset. Ääri- ja laitaoikeisto on se instanssi, joka turvattoman puheen on tässä yhteiskunnassa normalisoinut, ja nyt kun jo ns. "tältäkin laidalta", vasemmalta, aletaan kyseenalaistaa kiusaamattomuuteen ja syrjimättömyyteen perustuvaa tilaa, ollaan aika hämmentävillä vesillä. 

No, jossain on halla-aholaiset todella Suomessa onnistuneet, kun ovat tämänkin termin onnistuneet demonisoimaan. Ei vinoilta ennakkokäsityksiltä, tunteisiin perustuvilta sellaisilta, siis kukaan ole vapaa, ei Kontula itsekään. Mitä (henkilökohtaisesti) hankalammasta aiheesta on kyse, sen herkemmin itse kukin sortuu heittämään logoksen suohon, ja syyttämään vastaväittäjää omasta argumentaatiovirheestään – klassinen valtakeino keskustelussa sekin. On kuitenkin kaksi täysin eri asiaa "vaatia täydellisyyttä" kuin saada toistuvasti asiallista palautetta vaikkapa tietyn ihmis-/sukupuoliryhmän jatkuvasta ohittamisesta. Niinpä pieni itsekriittisyys olisi kuitenkin tällaisissakin teoksissa paikallaan, sillä ei riitä, että mainitsee "ihmisten lähellään, oman aatteensa piirissä" syyllistyvän samaan, jos ei omassa tekstissään näe tekevänsä sitä myös itse. 

x

Lopuksi Anna Kontula siirtyy kissoihin, ja niiden vapaan ulkoilun monisyisiin kieltoihin ja mahdollisuuksiin. Niin ihanan random aihe kun se tässä kokoelmassa onkin, se on taas Kontulaa parhaimmillaan: monta kymmentä sivua pohdiskelevaa, analysoivaa, eettisiä perusteita etsiviä ja ihmisen eläinsuhdetta pohtivaa älykästä tekstiä. Kontula paitsi tietoisesti näyttää että näin argumentoidaan rationaalisesti mutta kriittisesti, tunteet (tässä tapauksessa sisäkissan kohonneet mielenterveyspulmat ja ihmisen pelko, että ulkona kissalle sattuu jotain) taiten argumentaatioon joka puolelta mukaan ottaen. Kontula punoo yhteen hienon yhdistelmän omakohtaisuutta, eri etiikan muotoja, ympäristö-, lajikato- ja eläinoikeudellista näkökulmaa, ja alan tutkimusten perkaaminen ja yhdistäminen muuhun eläinkeskusteluun on vertaansa vailla: siinä missä isot eläinoikeusjärjestötkin puoltavat kissan täyttä sisälläpitoa, jopa tehotuotantoeläimille on olemassa lakisääteisempi oikeus ulkoiluun. Tämä herättää epäilevämmänkin tarkastamaan omia kantojaan, mikä on laadukkaan retoriikan tavoitekin, väittäisin. Kissan oikeudesta lajityypilliseen elämään kun on varsin vähän keskusteltu, ottaen huomioon miten lyhyessä ajassa myös ajatus ja hyvinkin äärimmilleen poteroituneet mielipiteet kissan vapaasta ulkoilusta keskustelua hallitsee. Tähän tekstiin on hyvä lopettaa, se on tarkkaa, terävää ja uudistavaa. Ja sitä vasten luettuna turvallista tilaa demonisoivien tekstien yhtä laadukkaan ja useampia puolia tarkalla kriittisellä silmällä tarkastelevan otteen puuttuminen tuntuu vain entistä laiskemmalta. Kun tietoa, taitoa ja rohkeutta selvästi löytyy, on kokonaisuuden kannalta suuri puute, että se jätetään näinkin oleellisen käsitteen kanssa käyttämättä.

KALTAINEN VALMISTE

SUVI AUVINEN : KALTAINEN VALMISTE

208s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Kun Suvi Auvinen sanoo, kirjoittaa tai twiittaa jotain, sanoo, kirjoittaa tai twiittaa Suvi Auvinen, eikä ajatuksen sisältöön enää osata pureutua. Päivystävänä anarkistina, aktivistina ja yhteiskunnallisena vaikuttajana tunnettu Auvinen on hahmo, jonka taustalta inhimillisyys on helppo karsia, jotta häntä kohtaan on helpompi hyökätä. Jotta ajatuksista saadaan rakennettua parempia olkiukkoja, jotta sanomaa ei tarvitsisi ottaa vakavasti. Kun Auvinen puolustaa markkinatalouden lainalaisuuksiin nojaavaa Oatlya sen taustalla olevista suursijoittajista huolimatta, ei keskustelu käänny Oatlyyn tai suursijoittajiin, vaan Auvisen henkilökohtaisiin yhteyksiin kyseiseen yritykseen. Kun Auvinen pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisesti, ei huomio pysy Auvisen sanomassa, vaan esiin nousee kortti siitä, että Auvinen on töissä kokoomustaustaisessa viestintäyrityksessä. Ja kun Auvinen kirjoittaa kirjan, ei enää luetakaan sitä mitä Auvinen sanoo, vaan valtakunnallisessa päivälehdessä ruoditaan sitä, millainen Auvinen on. Joten luepa siinä sitten arvovapaasti Suvi Auvisen ajatuksia, kun jopa arvoneutraalia mediaa larppaava Hesari alittaa jo vasemmistokeskustelussa valmiiksi kovin alhaalla olevan rimansa eikä näe ajatuksia ajattelijalta.

"Sanoipa sitten että poliisi, työ tai parisuhteet kaipaavat ravistelua, ihmiset vastaavat heti että NO MIKÄ SITTEN ON SE PAREMPI VAIHTOEHTO? Ei voi olla niin, ettei nykyistä järjestystä saa kritisoida, jos ei ole esittää puolueohjelmaa sitä korvaamaan. Anarkismin idea nimenomaan on se, että minä en päätä, sinä et päätä, puolue tai liike ei päätä siitä, mikä olisi hyvä. Sen sijaan me yhdessä päätämme. Johtajan äänestäminen ei ole yhdessä päättämistä."

Auvisen esseekokoelma Kaltainen valmiste on ylläolevasta asetelmasta johtuen itsellenikin hieman sellainen ensisijaisesti kirjailijansa kirja. Anarkismin kasvo, höystetty pienellä ennakkoasenteella. Asenteista on kuitenkin osattava luopua, henkilökuvasta päästettävä irti. Ja sen Auvinen kirjoittajana, kirjailijana, tekee helpoksi: kun Kaltaista valmistetta alkaa lukea, uppoaa yhtäkkiä salaliittoteorioiden maailmaan, vakoojapuluihin, symboliikkaan, omaelämäkerrallisuuteen, aktivismiin ja anarkismiin sellaisella tarkkuudella, että harvoin esseitä tulee ihan näin intensiivisesti edes luettua. Auvinen kuljettaa lukijaa mukana elämänsä käänteissä, mutta tekee klassisesti niistä henkilökohtaisista kokemuksista suurempia, poliittisempia, anarkistisempia. Omien kokemusten käyttäminen tuo mukaan jotain samastumisen kaltaista, mutta Auvisen nokkeluus ja terävä itsereflektio pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei tässä nyt pysähdytä vain huokailemaan yhden aktivistianarkistin elämäntarinalle. Tässä pysähdytään jonkin suuremman äärelle, ja se joku suurempi on solidaarinen rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

"Ajatus todellisuudesta ilman kontrollia on vaaralinen mutta kiehtova. Ihmistä ei voi vapauttaa kukaan muu kuin ihminen itse. Viimeinen kaltainen valmiste, josta voi päästä eroon, on häpeä."

Auvinen ei erottele solidaarisuuden ulkopuolelle ketään, vaan esseitä yhdistää laajempi ajatus siitä, ettei tasa-arvo ole jotain vähän enemmän jollekin vaan tasapuolisesti kaikkea kaikille. Auvisella on ollut omanlaisensa tie ideologiansa toteuttamiseen, ja nämä älykkäät esseet ovat osa sitä: ne purkavat valtaa paikoista, joissa emme ole sitä edes huomanneet olevan, pilkkovat normatiivisuutta rakenteista, joissa se on ollut vuosikausia piilossa. Kun Auvinen pilkkoo ministeriötasoisen ääriliiketutkimuksen paloiksi, ja nostaa esiin valtiollisesti hyväksytyn ajatusmallin siitä, että äärioikeiston väkivaltaisuus nähdään samantasoisena rikkeenä äärivasemmiston tarrojen liimailun kanssa, ollaan varsin vahvasti vallan ytimessä. Sen vallan, jota käyttämämme kieli rakentaa jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Sen joka on niin vahvoina lonkeroina olemassa, että koko ajattelumme on kyllästetty sillä.

x

Luin alkuvuodesta ehkä pitkästä aikaa eniten tajuntani mullistaneen feministisen esseeteoksen, Minna Salamin Aistien viisauden, ja olen huomannut katsovani maailmaa, valtaa ja valtasuhteita sen jälkeen jatkuvasti hieman erilaisessa valossa. Uutta järjestystä, sitä aitoa lopputulosten tasa-arvoa, ei saavuteta pelkästään tökkimällä olemassa olevia valta-asetelmia, vaan kielellistämällä muutos; elämällä muutos. Häpeän ja vallan vastakohta ei ole häpeämättömyys ja vallattomuus, vaan rakkaus ja solidaarisuus. Radikaalein teko ei ole vastata valtaan vallalla vaan rakkaudella. Suurinta muutosta ei saada aikaan (pelkästään) kritisoimalla olemassa olevaa, vaan toimimalla aktiivisesti solidaarisuuden kautta kohti uudenlaista tapaa toimia. Aktiivinen muutos vaatii aktiivisia toimia, mutta niin, että kohteena on muuttuva maailma, ei rakastuminen omaan aktivismiinsa. Ja siitä Salamin lisäksi kirjoittaa upeasti myös Auvinen. Näiden kahden ajattelijan jalanjäljissä myös oma työ, ajatusmaailma ja vähän arvomaailmakin vahvistuu. Pieni askel kerrallaan. Yksi vallattu talo, muutettu kertomus ja haltuun otettu tila on alku. Alku jollekin uudelle tavalle toimia. Sillä valta on valtaa, vaikka se toimisi esimerkiksi feminismin sisällä. Valtasuhteiden kääntäminen päälaelleen ei ole muutos, se on vain järjestyksen vaihto. Ja siitä ei anarkismissa, feminismissä saati solidaarisuudessa lopulta koskaan ole kyse. Se ei ole tasa-arvoa, se on vain sama asia erilaiseen kaapuun piilotettuna. Joten ensimmäinen askel on luopua vallasta. Ja ottaa tilalle jotain aivan muuta.

"Jos rakkaus on rikos, niin sitten olen syyllistynyt rikokseen."

Helmet-haaste 2021: 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

ME OLEMME ILMASTO

JONATHAN SAFRAN FOER :

ME OLEMME ILMASTO – MITEN PLANEETTA PELASTETAAN RUOKAVALINNOILLA?

270s.

Atena 2020

Alkuteos: We Are the Weather: Saving the Planet Begins at Breakfast / 2019

Suomennos: Ulla Lempinen

Olen ollut pääsääntöisesti kasvissyöjä kymmenisen vuotta. Alkuun syyni olivat enemmän ilmastolliset, myöhemmin myös eettisyys on tullut yhä vahvemmin mukaan ruokavalintoja miettiessä. Asia on yhtaikaa minulle tärkeä mutta myös äärimmäisen arkipäiväinen: en pohdi ruokavalintojani päivittäin, sillä olen jo niin tottunut tähän, että ennemminkin yllätyn, jos kohtaan suurinpiirtein ikäiseni ihmisen, joka syö lihaa. En myöskään juurikaan keskustele aiheesta, ei sillä, ettenkö sitä kokisi tärkeäksi, vaan ennemminkin siksi, että minusta jokaisella tulee olla oikeus olla kohtaamattaan ruokavalintojaan poliittisesti saati olla rakentamatta siitä identiteettiä. Kumpikin lähestymistapa toki on (tiettyyn pisteeseen, eli syyllistämisaspektiin asti) ok, mutta ei yksinkertaisesti minua. On mieletöntä, että osa tekee omasta syömisestään esimerkin toisille, mutta ihan jo oman ruokasuhteeni vuoksi pysyttelen itse mieluusti myös tässä asiassa henkilökohtaisen tasolla.

Viitisen vuotta sitten kiinnostuin kuitenkin ihan jo oman ajattelun tueksi lukemaan enemmänkin ruokateollisuudesta kertovasta kirjallisuudesta. Yksi tärkeitä lukukokemuksia oli suomalaisen Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirja, ja sitä ennen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teos. Neljä vuotta sitten olen kirjoittanut tänne blogiinkin, etten pidä kovin todennäköisenä, että meistä kaikista vielä joskus tulisi vegaaneja, joten peräänkuulutin lähinnä eettisempää eläintuotantoa. Nyt vuosia myöhemmin en ole enää kovinkaan samaa mieltä itseni kanssa. Lihansyönti tuskin lähivuosikymmeninä loppuu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se ole myös pitkälti hyvinkin monen yhteiskunnallisen ja ilmastollisen ongelmamme syntyjuuri. Se, että syömme lihaa vain siksi, että olemme siihen tottuneet, ja että se on kivaa, ei enää riitä. Tarvitsemme huomattavasti radikaalimpia muutoksia, huomattavasti suuremmalle ihmismäärälle. Minkäänlaisia vapaudut vastuusta -kortteja ei ole olemassa, joten siksi sillä todella on väliä, mitä syömme. Ja mitä jätämme syömättä.

x

Ja tähän samaan tematiikkaan pureutuu Jonathan Safran Foer, yhdysvaltalainen kirjailija ja eläinten syömisestä kertovan tietokirjan suuri kuuluttaja. Heppu, joka puhuu kaikille lihansyönnin lopettamisen tärkeydestä, mutta ensimmäistä kertaa tunnustaa, ettei pystykään siihen itse. Ja tuolle tunnustukselle, valinnan vaikeudelle, päätöksissään pysymiselle hän päättää omistaa noin 300 sivuisen uuden kirjansa, Me olemme ilmaston.

Ilmastonmuutos on totta.

Ilmasto lämpenee ihmisen toiminnan seurauksena, ja se on pystytty kiistatta tieteellisesti todistamaan.

Yksi suurimpia yksittäisiä ilmaston lämpenemiseen liittyviä tekijöitä on ruokateollisuus. Ja tarkemmin: lihateollisuus. 

Yhden ihmisen yksittäinen, merkittävin ilmastoteko on siis joko lopettaa tai vähintäänkin radikaalisti vähentää omaa lihansyöntiään.

Foer ehdottaa, että jos puolet päivän aterioista, vaikkapa aamiainen ja lounas, olisivat kokonaan vegaanisia, pääsisimme kollektiivisella panostuksella pitkälle.

Hän myös muistuttaa, että kyse ei ole silloin uhrauksesta, sillä se on välttämättömyys. Meidän tulee opetella ajattelemaan, ettemme siis luovu mistään, vaan paremmilla ruokavalinnoillamme annamme jälkipolvillemme mahdollisuuden elää samanlaisessa maailmassa, josta itse juuri nyt nautimme.

x

Ja kyllä. Tämä sanoma on vakuuttava. Allekirjoitan sen täysin. Myönnän, että myös minulla on tässä parantamisen varaa: vaikka en syö enää lihaa, koskaan kotona en minkäänlaista, ravintoloissa silloin tällöin vielä kalaa, olen hieman huomaamattani palannut maitopohjaisiin jogurtteihin, ja juustoa, sitä kyllä kuluu. Ja sepä tässä paradoksaalista onkin: juusto on naudanlihan jälkeen seuraavaksi painavin asia hiilijalanjäljeltään. Siis painavampi kuin esimerkiksi sianliha. Juustoon tarvitaan niin paljon, niin tiivistä määrää maitoa, että sen tuotanto kipuaa todella lähelle naudanlihan hiilidioksidipäästöjä. Joten juu, yhdyn Foerin sanomaan. Kasvisruoan puolesta on äärimmäisen helppo puhua. Toiminta onkin sitten aivan eri asia. 

Foerin kirja on siis tärkeä. Se osuu siihen, mistä muidenkin kuin nuorten ilmastoaktivistien pitäisi puhua päivittäin. Se osuu siihen, mitä kaiken rakenteellisen lisäksi meidän jokaisen pitää tehdä. Foer tekee sen vedoten tunteisiin, tarinallistaen, kertoen itsensä kautta. Se varmasti toimii, osalle lukijoista. Itse olen kyseiselle retoriikalle hieman allerginen, eikä tämä kirja siis varsinaisesti ollut minun kirjani. Mutta aiheensa puolesta sanon, että se on hyvin monen muun kirja. Se on helpostilähestyttävä, se ei paasaa, ja se itseasiassa piilottaa painavimmat faktansa noin 600 anekdoottiin, tarinaan ihan kaikesta muusta kuin ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten ruokavalinnoillamme planeetta on pelastettavissa. Se on toimiva ratkaisu, jos tutustuu asioihin ensimmäisiä kertoja. Joten: jos ruoan ja ilmastonmuutoksen yhteys ei ole sinulle vielä tuttu, tartu tähän kirjaan. Se saattaa antaa paljon. Se saattaa ärsyttää ja haastaa, mutta toisaalta, jos yksikin eläinperäinen tuote vaihtuu ruokavaliossamme sen ansiosta vegaaniseksi, onhan se nyt jotain ainakin saanut aikaan. Ja jostainhan sitä on aina lähdettävä.

Helmet-haaste 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?

EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?

ELÄINTEN KIEHTOVA KIELI

214s.

Art House 2018

Alkuteos: Dierentalen // 2016

Suomennos: Mari Janatuinen 

Jokainen lemmikin omistava ihminen lienee yhtä mieltä siitä, että omalla kotieläimellä on aivan oma sielunelämänsä, luonteensa ja persoonallisuuden piirteensä. Kaksi samanrotuista koiraa muistuttavat kenties keskenään joissain asioissa toisia, mutta osa on persompia ruualle, osa loukkaantuu jos heidät jätetään huomiotta ja toiset yksinkertaisesti hyväksyvät vain kaiken, mitä eteen tulee. 

Omat kokemukseni koirista ovat ennen Elviä olleet lähinnä sukulaisten koirat sekä au pair -perheeni iso berninpaimenkoira. Suuria persoonia kaikki, ja omasta nyt olisi kymmeniä ja kymmeniä pieniä tarinoita tähänkin kerrottavissa. Mutta mainittakoon lähinnä se, että tässä reilussa kymmenessä vuodessa sitä on yllättävän vahvasti hioutunutkin pienen koiransa kanssa yhteen. Ymmärtää pienestä hengitystavan muutoksesta, mitä mieltä tuo tyyppi on, ja toisaalta taas saa suoran vastauksen omiin tunnetiloihinsa toisen reaktioista. Elvillä on myös aivan oma tahtinsa: se nauttii pitkään nukkumisesta, ja jos se saa valita, se nousee sängystä yleensä viisi vailla kymmenen. Lenkeillä se kiertää mieluiten kotitaloa: vaikka kuusikin kertaa saman korttelin ympäri, mutta sama matka pidemmällä lenkillä ei enää sitä jaksa kiinnostaa. Kun joku itkee tai satuttaa itsensä, se tulee lähelle kuin lohduttaakseen, ja kun sitä itseään sattuu, hakee se lohdutusta meidän jaloistamme. Se viestii, kertoo ja kommunikoi kanssamme jatkuvasti. Sen kielestä on tullut jo niin luonnollista, että tulkitsemme sitä puolisoni kanssa varsin automaattisesti, sen kummemmin kyseenalaistamatta etteikö muka pienellä eläimellämmekin olisi aivan oma kielensä. 

Tämän saman on huomannut Eva Meijer, hollantilainen filosofi, joka on tutkinut erityisesti eläinten kommunikointia. Mistä valaat laulavat? on hänen viime joulukuussa suomeksi ilmestynyt teoksensa, joka käsittelee paitsi kommunikointia, myös oikeaa kieltä, jota eläinlajit kaltaistensa kanssa käyttävät. Tähän asti on tupattu uskoa, että kaikki mitä eläin tekee, on vaistojen varassa mekaanisesti toistettua, reaktiivista toimintaa ilman kykyä tuntea saati suunnitella tulevaa. Eläimen tietoisuus on kielletty vetoamalla erilaisiin peilitesteihin, jotka on kuitenkin suunniteltu mittaamaan sellaista tietoisuutta, joka on vain ihmislajille tyypillistä. Ihminen koettaa järkeistää muut eläinlajit ja niiden älykkyyden etsimällä vain samankaltaisuutta itsensä kanssa, vaikka Meijerin mukaan avain on nimenomaan jokaisen lajin omassa kielessä. Ja sitä hän oivallisesti tässä teoksessaan avaa. 

"Muurahaisten mittareilla tarkasteltuna ihminen ei todennäköisesti ole kovinkaan älykäs, koska ihmiset eivät osaa tehdä yhteistyötä yhtä hyvin kuin ne, kyyhkysen näkökulmasta taas emme ole kovinkaan älykkäitä, koska avaruudellinen hahmottamisemme on huonompi, ja koiran näkökulmasta emme ole yhtä älykkäitä, koska emme osaa suunnistaa hajun perusteella."

Mistä valaat laulavat on ilahduttava filosofinen tietokirja eläinten kielestä - ja siitä, miten totaalisesti ihminen osaakaan sulkea silmänsä muiden lajien viestinnältä niin halutessaan. Eläinten kielten ja kommunikaation tutkimus on vasta alussa, mutta jo nyt on löydetty hyvin vahvoja viitteitä siitä, miten monimuotoista ja kompleksista kieltä eri eläinlajit käyttävät. Se, ettei ihminen ole tätä aiemmin ymmärtänyt, ei johdu siitä, ettei eläinten älykkyys olisi verrannollista ihmislajin älyyn, vaan ennemminkin siitä, että ihminen ei omassa älyttömyydessään ole osannut tulkita muiden eläinten viestintää muusta kuin omasta kontekstistaan. Meijer kirjoittaa sujuvasti ja yleistajuisesti, mutta silti kattavan lähdeluettelon avulla luo varteenotettavaa tieteellistä tekstiä. 

Meijerin teos on rakennettu seitsemän pääluvun avulla, ja ne kulkevat aina ihmiskielestä villieläimiin ja kotieläimiin, eläinpsykologiasta niiden käyttämän kielen kielioppiin ja lopuksi myös moraalin ja empatian kautta siihen, miksi meidän on eläimiä ymmärtääksemme aidosti pyrittävä keskustelemaan niiden kanssa. Teos on kattava, ja vaikka se jättää vielä tässä vaiheessa tutkimusta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, auttaa se maallikkoakin kurkistamaan sinne, mikä tähän saakka on systemaattisesti kielletty: eläinten tietoisuuteen.

Ja tämä tietoisuuden korostaminen onkin aivan ehdottomasti kirjan parhaita puolia. Ihmisen luontosuhde on nimittäin yllättävänkin luonnoton, lähinnä oman navan kaivelua ja samojen napojen etsimistä ympäriltään. Korostamalla eläimen tietoisuutta, moraalisuutta ja oikeudenmukaisuutta pääsemme eläinfilosofisessa keskustelussa viimein siihen, mihin olisi pitänyt siirtyä jo vuosikymmeniä sitten: osaksi luontoa, yhdeksi lajiksi muiden joukossa. Monille tämä on vielä liikaa, mutta se ei johdu ajatuksen luonnottomuudesta, vaan omasta puheestamme, joka tapaa korostaa ihmisen ja eläimen erillisyyttä. Luontoa on historian saatossa pyritty lähinnä hallitsemaan ja kahlitsemaan, mutta vasta tasaveroisuuden avulla voimme oikeasti olla myös osa sitä. Ei ylä- eikä alapuolella, ei luonnollistaen ja luonnollistamatta, vaan yhdenvertaisina eläinlajeina. Lajina muiden joukossa.

"Feministiset tieteenfilosofit ovat myös huomauttaneet, ettö dominointi- ja arvojärjestystekijät painottuvat ennen kaikkea miespuolisten tutkijoiden työssä, ja suuri osa alan tutkijoista on pitkään ollut miehiä. Tämä on vaikuttanut myös mielikuviin joistain eläimistä. Esimerkiksi simpansseja pidettiin pitkään hyvin aggressiivisina, koska juuri niiden aggressiota tutkittiin paljon, kun taas empatiaa ei tutkittu lainkaan."

Jos jotain tältä olisin enemmän kaivannut, niin räväkkyyttä. Kirja oli sympaattinen, mutta se oli myös sen heikkous. Tällainen empaattinen ja filosofinen teos on niin kovin helppo tässä ajassa perustella kumoon vain kovemmalla äänellä, ja kuten tunnettua on, se kovin ääni on yleensä myös se epäempaattisin. Se, joka hiljentää tutkimuksen kritisoimalla eläinten inhimillistämistä, liiallista ihmismäisyyksien etsimistä toisista lajeista. Toisaalta kyseinen kritiikki on kuitenkin paradoksaalista, sillä juuri siihen tiedemiehet ovat itse kaikkein eniten aikojen saatossa syyllistyneet, kuten yllä olevasta lainauksestakin jo voidaan päätellä. Ja toisaalta se on varmasti osin myös totta, mutta ennen kaikkea siksi, että se on niin kovin lajityypillistä ihmiselle. Ihminen inhimillistää muita eläinlajeja, ja koira taas yrittää koirallistaa ihmistä. Sellaisia me eläimet olemme.

Kun puolisoni on tulossa töistä, koiramme siirtyy eteiseen noin 15-30 minuuttia ennen hänen saapumistaan. Mökillä vapaana kulkiessaan se käy vähintään kerran tunnissa tarkistamassa, että sen ihmiset on tallessa, ja palaa sitten nukkumaan mökin alle. Kerrotaan, että koirat tunnistavat ajankulun haihtuneiden hajujen perusteella, laumansa koossa pitäminen taas on Elville ylipäätään tärkeintä, mitä olla voi. Oli syyt ja vaikuttimet missä tahansa, on hyvin vaikea perustella, ettei eläimelläni kuitenkin olisi tietoisuutta, ymmärrystä siitä, että on olemassa myös maailma sen reaktiivisuuden ja sisäisen elämänkin ulkopuolella. Sen sijaan, että Elvi hahmottaisi sitä näkö- tai ihmismäisen puhekyvyn avulla, se käsitteellistää sen hajujen maailman kautta. Se reagoi, mutta myös suunnittelee ja odottaa. Ihan kuin me ihmisetkin. Ja siksi, räväkkyyden puutteestaan huolimatta, toivoisin, että tätä kirjaa lukisi erityisesti ne ihmisolennot, jotka edelleen 1900-lukulaisittain elävät käsityksessä, jonka mukaan ihminen olisi älykkyydeltään muka jollain tapaa jotenkin kovinkin ylivertainen luontokappale. 

KIMMO OHTONEN : KARHU - VOIMAELÄIN

KIMMO OHTONEN : KARHU - VOIMAELÄIN

178s.

Docendo 2016

Ostin viime jouluna korostetun monta kirjaa läheisilleni joululahjaksi. Kauniita romaaneja lukemista rakastavalle isotädilleni, dekkareita jännitystä kaipaavalle mummille, luontokirjan valokuvauksesta kiinnostuneelle isälleni. Korostetun paljon olen myös tässä lähiaikoina tullut viettäneeksi aikaa isäni kanssa (mittaamattoman suuri kiitos esimerkiksi muuttoavusta ja mökkiseurasta sinne suunnille!), ja koska luonto ja lukeminen kiinnostavat molempia, suositteli isä minua tarttumaan tähän lahjaksi saamaansa teokseen. Osuva oli kuulemma ollut kirjalahja, ja nyt ymmärrän itsekin miksi.

"Valtiovallan suurpetopolitiikkaan liittyviä päätöksiä seuratessa tulee usein kovin lohduton olo. Vaikka salametsästyksen olemassaolo ja sen vaikutus hauraisiin suurpetokantoihin tunnustetaan, sillä ei ole vaikutusta laillisten metsästyslupien myöntämiseen. Olemme erikoinen kansa, niin riippuvainen metsästä ja luonnosta. Silti tuhansilla niin tuotanto- kuin luonnonvaraisillakin eläimillä on tässä maassa huono olla; ne kärsivät, koska päättäjät sallivat niiden julman kohtelun taloudellisen kasvun tai kulttuurin nimissä."

34-vuotias luontotoimittaja ja -valokuvaaja Kimmo Ohtonen on viettänyt elämänsä aikana satoja tunteja niin metsässä kuin pienissä valokuvauskopeissa, oppien tuntemaan paremmin paitsi ympäröivää luontoa ja sen asukkeja myös itseään. Hän on kuvannut, seurannut ja havainnoinut karhuja, ja nyt hän lähteekin kirjan verran syventämään myös lukijoilleen sitä maailmaa, mitä hän noiden persoonallisten metsän kuninkaiden seurassa on oppinut tuntemaan. Kirja on yhtaikaa valokuvataidetta ja syvennys jokaisen omaan luontosuhteeseen Ohtosen omien kokemusten kautta.

Finlandia palkinnon Tieto-kategoriassakin viime vuonna ehdolla ollut kirja on vallan mainio sukellus maamme suurpetojen elämään. Ohtonen kirjoittaa mukavan sujuvasti, ja tuo väliin myös paljon raadollista henkilökohtaisuuttakin - väkivaltaista isää metsään paennut 10-vuotias poika kun löysi piilopaikastaan aivan uuden maailman, jonka parissa hän päätyi myöhemmin tekemään elämäntyötään. Lapsuuden pakopaikasta tuli jotain elämää suurempaa, ja se tunteenpalo näkyy tämän kirjan sivuilla. Eikä Ohtonen toki pelkästään omiin kokemuksiinsa syvenny, vaan tuo esiin jokaisen karhun yksilöllisen persoonallisuuden, lajityypilliset tavat, leikkisyyden, arkuuden ja inhimillisyyden, kaiken sen, joka usein suurpetokeskusteluissa tahtoo monilta unohtua. Hän ottaa myös kantaa salametsästykseen, ihmisen tekemiin viharikoksiin eläimiä kohtaan, jotka ovat yksi suomalaisuuden, etenkin tämän itärajalaisuuden suurimmista häpeäpilkuista. Miten häikäilemöttömästi salametsästäjät osaavatkin käyttää oikeita pelottelukeinoja ajaakseen omia agendojaan, lietsoakseen aivan turhaa petopelkoa pitääkseen yllä sallivaa ilmapiiriä petojen laittomaan hävittämiseen. Kritiikki ulkoistetaan etelän vetelien tietämättömyydeksi tai oikein perussuomalaisesti EU-direktiivien piikkiin, ja oma hauras petokantamme heikkenee ymmärtämättömyyden ja lietsottujen pelkojen edessä. Ihmisen pelko tuntematonta kohtaan on parasta polttoainetta mihin vihaan tahansa.

Vaikka Ohtonen käsittelee kirjassaan myös synkempiä teemoja, ei kirja lohduton ole, päinvastoin. Se tuo omalla panoksellaan tuota metsiemme kuningasta lähemmäksi lukijaansa, tekee siitä osan omaa historiaamme ja metsien ikiaikaisuutta. Sympaattisen sattumanvaraisesti nimetyt karhut aina Tuulista Brutukseen kulkevat omilla erämaillaan, ja toteuttavat sitä ikiaikaista kiertokulkuaan, johon heidät on alunperin luonto mukaan ottanut. Karhut tuntevat toisensa hajuista, leikkivät suolla ja puiden rungoilla, opettavat pentujaan suojautumaan vaaroilta ja puolustavat niiden oikeutta elää viimeiseen asti. Ne ovat tuntevia olentoja siinä missä me itsekin, ja heidän sielunmaailmastaan tiedetään vielä hurjan vähän. Jokainen karhu on oma yksilönsä, ja tärkeä osa metsiämme ja luontoamme. Tällaisten kirjojen avulla niiden tärkeä paikka on helpompi muistaa.

Helmet-haaste 2017: 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA

JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA 

♥ ♥ ♥ ♥

 275s.

Teos 2011
Äänikirja

Sinisalo on kiinnostanut kauan. Siis aivan hurjan kauan, vuosia, ehkä toista kymmentäkin jo. Ennen päivän laskua ei voi oli useamman vuoden hyllyssäkin, mutta taisi lähteä tässä viimeisimmässä muutossa kierrätyskeskukseen lukemattomana. Enkelten verta kiinnosti, mutta kansi oli jotenkin luotaantyöntävä. Sankarit pyöri pitkään käsissäni kesällä kun puntaroin Suomalaisen kolmen pokkarin tarjouksen kanssa, mutta jäi sitten kuitenkin muiden tieltä. Mutta nyt, kun aivan muista syistä ja kokeilumielessä sain kirjabloggaajana maksuttoman testijakson BookBeatiin, halusin kokeilla elämäni ensimmäistä äänikirjaa, ja Sinisalo pääsi testiin. Ajattelin ensimmäisen työmatkan jälkeen, että kesken jää, sekä tarina että äänikirjakokemus, mutta tässä sitä ollaan, kolme päivää myöhemmin, kaikki aamulenkitkin Sinisaloa kuunnelleena, kirja loppuun asti luetettuna itselleni.

"Veren läpitunkevan kuparinhajun. Valkoiset roiskeiset seinälaatat, ruosteenväriseksi patinoituneen betonilattian, altaat, joissa lotkahteli limaisia sisäelimiä kuin groteskeja syvänmeren elämänmuotoja. Luusahojen parkaisut. Koukuissa riveissä riippuvat ruhot, rintaonteloitaan revittelevät, selkärankaan asti aukaistut, kulkemassa liukuhihnan välinpitämättömyydellä kohti ovea, jnka takana alkaa - äänekkäästi - päättäväinen rusahteleva pirstonta.

Katsoin Eeroa, ja Eeron suun ympärillä oli se pieni kireä piirre, jonka olin niin hyvin oppinut tuntemaan, ja hänen silmänsä väistivät omiani. Hänen kätensä oli Arin kädessä kuin siihen unohtunut löysä naru."

Sinisalon teos etenee kahden vuorottelevan osuuden väleillä, se kulkee pääsääntöisesti mehiläistenhoitoa harrastavan Orvon tuvassa 2010-luvun lopulla, päivästä 0 alkaen. Vuoroluvuin se taas poikkeaa Orvon pojan Eeron eläinoikeusteemaisessa blogissa, internetin virtuaalimaailmassa, jossa ajatuksia vaihdetaan postauksin ja kommentein. Kun Orvo löytää ensimmäisen mehiläispesänsä tyhjentyneenä sekä oman poikansa ekoterroristina internetistä, alkaa maailmalta pudota se pohja, jota ihminen niin sinisilmäisesti kuvittelee itsestään selvyytenä ikuisesti ylläpitävänsä, hallitsevansa alempiensa kustannuksella.

Sanotaan (muun muassa tämän romaanin takakannessa) Albert Einsteinin todenneen, että jos mehiläiset katoavat maapallolta, on ihmislajilla nelisen vuotta elinaikaa jäljellä. Ja koska pesäkadot ovat olleet todellisuutta jo meidän aikanamme, tarjoaa Enkelten verta melko voimakkaan spekulatiivisen ja aika dystooppisenkin kuvan tulevaisuudestamme maapallolla, jossa pölyttäjiä ei enää kaikilla mantereilla ole. Vaikka aika ei ole kaukana siitä hetkestä, jota nyt elämme, voisi tämä rinnakkaistodellisuus olla täysin totta. Ihmisen ahneus, oman edun tavoittelu, kaiken tieltään polkeminen ei voi johtaa mihinkään kovin hyvään, ja jos joku muu laji ei meitä huitaise tieltään, onnistumme takuuvarmasti tekemään sen aivan hyvin itsekin.

Tässä kirjassa oli hurjasti aspekteja, jotka kiinnosti. Oli suorantoiminnan eläinsuojelua, joka kärjistyy ekoterrorismiksi, koska keski-ikäisen heteromiehen oikeutta jokapäiväiseen pihviinsä ei saa loukata. Oli kuin pieni hipaus maagista realismia, vaihtoehtotodellisuutta, paikkoja, jonne maailmasta voisi kadota mehiläisemojen avulla. Romahtaneita talouksia, koska ruuasta on huutava pula. Hiljentäviä ajatuksia, että "no, kai sitä ilman hunajaakin pärjäisi", kun toinen huolestuu mehiläisten pesäkadosta. Niitä varsin vakavaksikin vetäviä hetkiä, kun oikeasti ymmärtää, mitä tarkoittaa jos maailmasta katoaa pölyttäjät, vielä se yksi eläinlaji, jonka ihminen on alistanut omien toimiensa orjiksi, muunnellut niin pitkälle, ettei sen ole edes mahdollista enää kestää sitä, minkä varaan olemme kaikkemme maapallolla laskeneet. 

Olen nyt hieman sattumaltakin lukenut lyhyehkön aikavälin sisällä kaksikin mehiläisten asemasta kertovaa teosta. Ja siinä mikä jäi totaalisesti puuttumaan ennakkohehkutetun Maja Lunden Mehiläisten historiasta, tarjosi tämä kotimainen sen vakuuttavuuden jo ensimetreiltä saakka. Sinisalo onnistuu luomaan voimakkaan ja rohkean maailman, vakuuttavankin, sellaisen, jossa mehiläisten katoamisen syyt ja seuraukset tulevat oikeasti iholle, ei hömppäviihteen lailla vain mukatärkeäksi taustahälinäksi kuin aiemmin viitatussa norjalaisteoksessa. Se laittaa aidosti teemansa vaakakuppiin, lukijansa varsin suuren palan eteen. Se haastaa ajattelemaan, tarjoaa näkökulmia niitä kuitenkaan tyrkyttämättä. Ja se onnistuu siinä missä eniten petyin aiemman mehiläisteokseni kanssa. Tämän kirjan soisi keikkuvan niillä myyntilistojen kärjillä, joita Mehiläisten historian uhottiin kotimaassaan hallinneen. Koska tämä, niin pelottavaa kuin se pahimmillaan onkin, saattaa oikeasti olla se aito mehiläisten historia. Meidän itse tieltään ajamana.

ELINA LAPPALAINEN : SYÖTÄVÄKSI KASVATETUT

ELINA LAPPALAINEN : SYÖTÄVÄKSI KASVATETUT - MITEN RUOKASI ELI ELÄMÄNSÄ 

♥ ♥ ♥ ♥

355s.

Atena 2012

Valion maitopurkissa seisoo sievä lehmä, uteliaasti kuvaajaan päin kurkistaen, itsekseen vihreällä ruohoisella laitumella kesää viettäen. Se idyllinen kuva maataloudesta, vähän kuin broilerimainoksen luoma kuva piikatytöstä ruudullisessa essussaan, ulkona jyvillä yksittäistä kanaa syöttäen. Ja tätä mielikuvaa me syömme, syömme onnellisten kanojen munia, juomme ilosta pukittelevien lehmien maitoa ja kuin lemmikkinä pidetyn porsaan takalistoa, hyvällä omallatunnolla, sen kummemmin mitään ajatettelematta. 

Mutta entä jos maitopurkin kyljessä ja hunajamarinoidun broilerin pakkauksen päällä olisikin kuva todellisuudesta? Jos laitumen sijaan lehmän taustalla olisikin suurnavetta ja lehmä olisi päästään parresta kiinni, kuten se vielä hyvin monilla tiloilla todellisuudessa talvikaudet on, useita kuukausia putkeen pääsemättä edes kääntymään? Tai broileri olisi kuvassa kaikkien niiden ystäviensä kanssa, joiden kanssa se kasvaa, ruokapaketin kelmuun olisikin painettu kuva ihmisen jalostamasta hybridikanasta jalkaongelmineen 25000 lajitoverinsa kanssa samassa hallissa? Tähän ja moneen muuhun ruokateollisuuden ongelmakohtaan paneutuu Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -teos, joka todella on Tieto-Finlandiansa ansainnut.

"Ei lehmillä ole tunteita tai kokemuksia, älä hulluja puhu."

Syötäväksi kasvatetut -kirja etenee varsin neutraalisti ja rauhallisesti faktoissaan eteenpäin. Se aloittaa pohdintansa yleisellä moraalikäsityksellä, ja tutkimustuloksilla siitä, miten lajityypillisen käyttäytymisen riistäminen vaikuttaa tuotantoeläimiin, ja miten se suomalaisilla maatiloilla näkyy. Se etenee laji lajilta, kanan, broilerin ja sian kautta niin maito- kuin lihakarjanautaankin ja koukkaa sieltä vielä suomalaisen maatalouden perusteisiin, suojeluun ja yritysvastuuteen sekä mahdollisuuksiin yksittäisinä kuluttajina. Lappalainen perustelee oikeastaan kaikki väittämänsä joko tutkimustuloksin tai muuten lähdefaktoin, se esittelee niin onnistumisemme kuin ne kohdat, joissa kaikkein eniten on parantamisen varaa. Vaikka kirjassa lopulta onkin yllättävänkin paljon saman toistoa, se on silti puhutteleva ja teräväkatseinen. Se on kirja, joka oikeastaan kaikkien ruokaa syövien ihmisten pitäisi lukea.

Arvostin tässä kirjassa tosiaan eniten sen faktapohjaisuutta ja kiihkottomuutta. Luin viime vuonna Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan, ja vaikka sekin hyvä ja tärkeä on, paistaa siitä liikaa läpi sellainen amerikkalaistyylinen tunteisiin vetoaminen, joka jättää jopa tietoon perustuvat faktat hieman alleen. Samaan ongelmaan kompastuu myös tärkeä ruokadokumentti Food Inc., sillä kun ruokateollisuus esitetään lähes salaliittoteoriana, menettää se oman todella tärkeän sanomansa, ja leimaantuu lähinnä huuhaa-tyyliseksi toisen ääripään propagandaksi. Paremmin onnistuu jo paljon puhuttanut Netflixistäkin löytyvä Cowspiracy-dokumentti, jota jo lähtisin suosittelemaankin, jälleen kaikille jotka oikeastaan ihan vain syövät, mutta paras tähän astisista silti on ollut tämä Lappalaisen kirja. Se antaa sijaa myös onnistumisille ja tahoille, joita on todella meilläkin parannettu, mutta luo myös oikeasti realistisen kuvan ruoan tuotannosta, yritysvastuusta ja jopa meidän kuluttujien mahdollisuuksita. Sitähän kauppa meille tarjoaa, jota me ostaa haluamme. Ja jos me haluamme halpuuttamista ja edullisuuttta laadun ja vastuullisuuden hinnalla, saamme huonosti hoidettua ja eläessään kärsinyttä ravintoa.

Itse en lähtökohtaisesti tuomitse eläinten kasvatusta hyötytarkoituksessa, eläinkunnan tuotteet ovat varsin valtava osa jokapäiväistä ravintoamme. Vaikken itse ole vuosiin enää lihaa syönytkään, ja lähivuosina olen erityisesti panostanut myös kananmunan ja maitotuotteiden käytön radikaaliin vähentämiseen omassa ruokavaliossani, en pidä ihan täysin realistisena ajatuksena sitä, että kaikki olisivat muutaman kymmenen vuoden päästä vegaaneja, niin ihanteellista kuin se olisikin. Mutta se, mitä en oikein hyväksy, on tietoinen silmiensä ummistaminen ruokateollisuudelta. Koska sitä se nykyisellään on, eläinten kasvattaminen raaka-aineina, ei inhimillisinä, elollisina olentoina. Jos syö lihaa ja meijerituotteita, pitäisi olla pokkaa seistä valintojensa takana niin, että todella tietää, mistä oma ruokansa tulee. Ja siihen tämä kirja antaa sopivaa ensiapua, siksi tämänkin kirjan pitäisi olla yhä enemmän ihmisten tietoisuudessa. Välinpitämättömyys on kaikkein surullisinta, mihin ihminen kykenee, ja valitettavasti siitä kärsii aina joku. Toisaalla se on hätää kärsivät ihmiset, meidän hyvinvointivaltiossamme se on muun muassa ruoka, jota syömme. Kun valintoja sen suhteen tekee, niiden takana pitäisi pystyä myös seisomaan.