MAA JA TAIVAS

YAA GYASI : MAA JA TAIVAS

274s.

Otava 2020

Alkuteos: Transcendent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Ghana ja Yhdysvallat. Maahanmuuttajuus ja vitivalkoinen Alabama. Vahva, mutta poissaoleva äiti, läheinen mutta pakeneva isä. Tiede ja uskonto. Maailmat, joiden ei kuvittelisi kohtaavan, saati mahtuvan yhteen romaaniin, mutta jotka Gyasi niin taitavasti kutoo yhteen, että vuoden viimeisestä luetusta kirjasta tulee samalla yksi koko vuoden suurin.

Ghanalaistaustaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan himpun yli kolmekymppisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin hurmasi minut totaalisesti lähes neljä vuotta sitten. Nyt hänen uusin teoksensa Maa ja taivas, alkunimeltään Transcendent Kingdom, meinasi mennä kokonaan uutuustulvassa ohi, ja olisi mennytkin, ellei kirjastohenkilökunta olisi tätä nostanut Vallilassa suositushyllyyn toisen korona-aallon keskellä. Ja onnea on että nosti, sillä pitkän ja uuvuttavan syksyn jälkeen löysin tästä vihon viimein kirjan, johon ehdin vielä tämän vuoden sisällä aivan täydellisesti uppoutua.

"Olin pikkulapsena kuulemma äänekäs ja puhelias, siis täydellinen vastakohta sille hiljaiselle, ujolle ihmiselle, joka minusta tuli. Pienten lasten sanasujuvuutta on jo pitkään pidetty tulevan älykkyyden merkkinä, ja vaikka se pitää paikkansa minun suhteeni, minua kiinnostaa eniten tuo luonteenlaadun muutos. Kun näen tai kuulen nauhtoituksia itsestäni elämäni ensimmäisten vuosien ajalta, minusta tuntuu totta puhuen usein siltä kuin katsoisin aivan toista ihmistä. Mitä minulle tapahtui? Millainen nainen minusta olisi mahtanut tulla, jos puhelaisuus ei olisikaan muuttanut suuntaa ja kääntynyt sisäänpäin?"

Maa ja taivas on romaani Giftysta, nuoresta tutkijasta, Alabamaan syntyneestä ghanalaisparin tyttärestä. Gifty on lahjakas neurotieteiden jatko-opiskelija, tutkija, joka yrittää hiirten ja proteiinijuoman avulla selvittää, mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa, jotka addiktoituvat esimerkiksi lääkkeisiin yhdestä kerrasta ja miten riippuvuutta voisi parantaa. Samalla se on myös monitahoinen kertomus perheestä ja siitä, miten neljästä tulee ensin kolme, kolmesta lopulta kaksi. Ja toisaalta myös: tieteestä ja uskosta, siitä miten kaksi riitelevää maailmaa todella voivat mahtua yhteen ja samaan mieleen. Ja vaikka tarinan voi ehkäpä typistää näin, se on silti niin suuri ja laaja, että sen rivien väliin mahtuu, oi kyllä, kokonainen maailma. 

Gyasi kirjoittaa suoraan ja taitavasti, liikaa maalailematta mutta silti sen verran hienovireisesti, että lukija saa itse ymmärtää asiayhteyksiä. Se on taito, sillä Gyasin kieli pitää otteessaan, ja hän osaa tarjoilla tarinansa pienissä osissa, hienovireisesti yhteen kietoutuen tekemättä siitä kuitenkaan liian siirappista tai toisaalta irrallistakaan. Täyteläinen tarina kun on niin täynnä pieniä yksityiskohtia, että se ei tarvitsisi kuin pienen halkeaman, jonka myötä kokonaisuus hajoaisi liian moneen suuntaan, mutta sitä ei tule, vaikka rosoja kylläkin on, mutta nekin sellaisia, että jollain tapaa enemmän tukevat kuin pirstaloittavat tarinaa. Se on yhtaikaa tarina niin monesta, ja silti kuitenkin yhdestä pienestä elämästä, ja sellaisenaan se on harvinaisen taitava.

Täyteläisyytensä lisäksi Maassa ja taivaassa hurmaa se hidas ja tutkaileva ote, jolla Gyasi kuljettaa päähenkilöään Giftyä eteenpäin. Häpeä, sisäänpäin kääntynyt uteliaisuus, valtavien muurien rakentaminen ja toisaalta myös pirskahteleva murtuminen on inhimillistä, mutta yleensä kirjallisuudessa ohitettua, liian pientä ollakseen suurelle yleisölle kiinnostavaa, ja toisaalta liian suurta saadakseen kuvattua sitä näin, puhtaasti ja silti äärimmäisellä lempeydellä. Ja se lempeys on äärimmäisen kiinnostavaa: sillä vaikka siinä missä Gifty paikoin piinaa itseään vääränlaisuudellaan, on tarinan suuremmalla äänellä nimi tälle kaikelle sisäänpäin kääntyneelle sortamiselle: ja se nimi on juurikin rakenteissa, yhteiskunnassa, ristiriidoissa ja odotuksissa, siitä mitä yhteiskunnan normeista poikkeaminen tekee yksilölle, miten se saa vääränlaisuuden tuntumaan henkilökohtaiselta ulkopuolisuudelta sen sijaan, että se paikantuisi sinne minne se todella kuuluu: suurten massojen ahdasmielisyyteen.

Lopulta ahmin romaanin vain muutamassa päivässä, vaikka sen aloittamisesta onkin jo viikkoja. Kaunis tarina vie mukanaan, ja vaikka lopussa on ehkä ihan pieni aavistus ylimääräisestä luvusta, sellaisesta hieman liian sulkevasta onnellisesta lopusta, joita yleensä itse vierastan, en jaksa edes välittää siitä. Suuri tarina ansaitsee suureellisen lopun, olkoonkin että se saattaa hieman keikahtaa jo miljoona kertaa kerrotuksi. Gyasin tapa yhdistää vastakkain pidettyjä maailmoja on niin kirkas ja kaunis, että se jaksaa hämmästyttää vielä pitkään kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin.

Helmet-haaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU : 

MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

207s.

Kosmos 2020

Saatu arvostelukappaleena

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa? on yksi lempipodcasteistani. Se on terävä, omalla tavallaan hauska ja ajatuksia herättävä, ja vaikka se herättääkin ajoittain hieman erilaisia ajatuksia, miten itse asioita hahmotan, saa siitä paljon pohjaa niin yleiseen keskusteluun kuin omienkin näkemysten rakentamisen tueksi. Kun kaksikko nyt syksyllä julkaisi Mikä liberalismia vaivaa? -teoksensa, ryntäsin sen seuraan varsin suoriltaan. Hieman lukukokemus tosin venyi, luin sitä yhtaikaa esimerkiksi Martelan Suuntana merkityksellinen elämä -selfhelpin kanssa (mikä oli tavallaan hassua, sillä liberalismikritiikin rinnalla luettu liberalistinen "sen kuin löydät itse elämääsi merkityksellisyyttä, niin siitä tulee merkityksellistä" -tarina sai aika omia tasojaan tällä yhdistelmällä) sekä Morrisonin Toiseuden synnyn kanssa (paremmin toisiaan tukeva kombo), mikä teki tästä nimenomaisesta kirjasta joko vastaparin tai kaikukopan jo muulle luetulle. Lisäksi se osin sekoitti, limitti ja lomitti luetun ja toisaalta samaan aikaan myös podcasteja kuunnellun yhteen niin, etten enää ole ihan varma mikä on tästä kirjasta ja mikä jostain muusta, mutta toisaalta, sitä kai parhaat lukukokemukset ovat. Osa jotain suurempaa, osa omaa elämää. Ja ajatuksia, ennen kaikkea.

Olen itse töissä kasvatusalalla, erityisopettajana ajassa, jossa liberalismi on valunut hyvin vahvasti sisälle hyvinvointivaltion perusteisiin. Individualismi ja perheiden vapaus valita menee työnantajakunnassani oikeastaan kaiken edelle, ja mahdollisuuksien tasa-arvosta on tullut aivan riittävä tapa hahmottaa maailmaa. Ei sen niin väliä, ettei kaikilla ole samanlaista lähtökohtaa, onhan kaikilla teorian tasolla samanlainen tsäänssi nousta ylös koulutusportaita vaikkapa pöhiseväksi toimitusjohtajaksi! Tätä tarinaahan liberalismi rakastaa, köyhän yksinhuoltajaäidin (valkoista) poikaa lähiöstä, joka ihan itse omalla työllään nousee pois kurjuuden alhosta ja liittyy kokoomuksen kannattajiin. Oman onnensa seppiä jne. Ja samalla samaa vaaditaan muilta, kun itsekin pystyi. 

Oikein valistuneella hetkellä tolkullinen liberalisti kuitenkin muistaa välillä, että kaikilla ei ole hyvä olla. Silloin se (esimerkiksi presidentillisesti) huolestuu yhtäkkiä videopelejä pelaavista teineistä, jotka uhkaavat syrjäytyä (lue: muuttua tuottamattomiksi yhteiskunnan jäseniksi). Nyt heille suunnataan rahaa ja hankkeita, jotta heidät saadaan nostettua pois pois pois, takaisin kouluun, töihin, tuottamaan. Vastikkeeton raha kun tämän eetoksen mukaan tuottaa vain työtä vältteleviä lurjuksia, yhteiskunnassa, jossa tosiaan pätkätyöt ja alustatalous ovat uusi normi, eikä nuorilla enää tutkimustenkaan mukaan ole edes välttämättä mahdollisuuksia samaan tulotasoon kuin omilla vanhemmilla. Ennaltaehkäisy taas? No siitähän me leikkaamme, koska talouskuri ja lyhyen aikavälin voitot. Se on jo niin normittunut käytäntö, ettei se edes tule mieleen.

Ja niin, kuten Lahtinen & Purokurukin kirjassaan teorian avulla taustoittavat, tämä on juuri yksi niistä suurista asioista, joka sitä liberalismia vaivaa: näkymättömältä tuntuva yhteiskuntajärjestys kun tuottaa tarinaa, jossa jokaisen täytyy itse riipiä itsensä ylös samalla kun se tosiasiassa perustuu valtarakenteille, valtajärjestelmille ja taloudelle, jossa raha kirjaimellisesti menee rahan luo. Vaikka lukuisten tutkimusten mukaan juuri institutionalisoitunut ja politisoitunut valta tuottaa tilannetta, jossa ihmiset eivät syrjäydy vaan sysätään syrjään, koska he eivät mahdu liberaaliin normimuottiin, saadaan sekin, seuraus siis, näyttämään syyltä. Ja näin voidaan nostaa kädet pystyyn, tähän me ei kyetä, tuota me ei saada nostettua, oma moka. Ja ei kun vapautetulla, mutta kummasti kallistuneella taksilla seuraavaan yhtiökokoukseen.

"Liberalismi on toiminut kapitalismin käyttöliittymänä. Kun kapitalismi on päätynyt kriisiin, liberaalien maiden väestö on alkanut kyseenalaistaa liberalismia, ei kapitalismia." 

Liberalismin vaivoissa alkupuoli keskittyy historiakatsaukseen, varsin suppeasti, mutta juuri sellaisella tasolla, että siitä saanee oleellisen kiinni ja tarkemmin asiaan voi halutessaan syventyä itse. Loppupuoli taas oli osoitettu sekä nykytilan tarkastelulle että mahdollisille pienratkaisuehdotuksille; jälkimmäinen tosin vain jäi harmillisen ohueksi osuudeksi niin sivumäärältään kuin konkreettiselta sisällöltään. Niinhän maailma tosin menee, sitä on aina helpoin hahmottaa taaksepäin katsoen, nykytilan ymmärtäminen taas vaatii paljon enemmän tietoa ja kykyä ajatella jopa oman aikansa yli. Ja on sitäkin tässä, paikoin, ja esimerkiksi äärioikeiston nousua perustelevat osuudet ovat taiten taustoitetut. Ja muistuttavat erityisesti siitä, miten sekin on seuraus, ei syy. Kuten 99% muistakin liberalismin sisäisistä tai sitä uhkaavista ongelmista.

Ja taitavasta taustoituksesta ja teorian käytöstä huolimatta (vai juuri siksi?) lukukokemusta häiritsee hieman ylätasolle jumiutuminen: paikoin kirjoittajat toistavat itse itseään teoriatasolla sen sijaan, että esimerkiksi havainnollistaen avaisivat erilaisia liberalismin toimintamekanismeja yksittäisen ihmisen näkökulmasta, esimerkiksi valta-asetelmia purkaen. En toki täysin tiedä, onko se välttämättä tällaisen kirjan tehtävä, mutta toisaalta: jos mainostaa kirjaa eräänlaisena self helpinä, täytyisi kai päästä myös niihin käytännön rakenteisiin, jotka eroavat kuitenkin varsin merkittävästi filosofispoliittisesta pyörittelystä. Takakansi kun lupaa, että kirjan avulla "tunnistat liberalismin itsessäsi ja opit erottamaan liberalismin siellä, missä se piiloutuu neutraaliksi asianlaidoiksi". Osin kyllä juu, tätähän tässä on, ja sinänsä kirja toimii mainiona keskustelunavauksena etenkin niille, joille aihe on uusi. Mutta ehkä tässä kohtaa kysymys kuuluukin: tarttuuko tähän kirjaan ne, jotka eivät ole aiemmin liberalismin ongelmallisuutta huomanneetkaan vai ne, jotka jo valmiiksi nauravat instagramin libis-memeille?

Yleisesti ottaen paljon tässä oli "tuttua ja turvallista" Mikä meitä vaivaa -podcast-kuuntelijalle, mutta ei kai tätä voi liikaa painottaa. Liberalismin purkaminen kun lähtenee liikkeelle silmien avaamisesta, nykytilan havaitsemisesta siinä mielessä, ettei se ole mikään ikuinen ja luonnollinen asiantila, kuten siitä on totuttu puhumaan, vaan se tosiaan on se paljon puhuttu sosiaalinen konstruktio, rakennelma, jota ylläpidetään puheella, tarinoilla ja rakenteisiin uponneilla valta-asetelmilla. Vallankäyttöä jo sekin, että liberalismi paikantuu ainoaksi oikeaksi arvopohjaksi, kapitalismin luonnollistamisesta nyt puhumattakaan. Ja niin kauan kun liberalistiskapitalistisen yhteiskunnan vastaus ongelmiin todella on syihin puuttumattomuus ja seuraustulipaloihin pillillä puhaltaminen, ei tässä kovin valoisat tulevaisuuskuvat taida olla. Ainakaan jos Lahtista & Purokurua on uskominen. Onneksi loppua kohden kirjassa tarjotaan myös hieman lohtua vaihtoehtoisten yhteiskuntaa hahmottavien näkemysten avulla. Kaikki ei ole menetetty, mutta ensin meidän täytyisi yhdistää voimamme. Järjestäytyä liberalismia vastaan, eikä jäädä kiinni sen tarjoamaan kuplautuvaan keskustelukulttuuriin, jossa arvovasemmistokin muuttuu vain lähinnä keskinään nokitteleviksi moralisteiksi. Siis ainakin jos Lahtista & Purokurua ja lukuisia heidän lainaamiaan tutkijoita on uskominen. Mutta sekin on vain yksi tarina nykyvasemmistosta, jonka yli täytyy pystyä katsomaan. Josta täytyy irtaantua, jotta meillä olisi edes jollain tapaa realistisia vaihtoehtoja liberalismille. Sillä niitä jos jotain tässä kaivataan, todella kipeästi. Ennen kuin on myöhäistä.

Helmet-haaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi (tämä oli siis pyytämättä saatu arvostelukappale, hieman lavea haastekohdan tulkinta siis, mutta menkööt!)

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY – 

RODUSTA, RAJOISTA JA KIRJALLISUUDESTA

128s.

Tammi 2020

Suomentanut Koko Hubara & Astrid Swan

Kuunneltu äänikirjana, lukija Tuija Kosonen

Vuosi sitten elokuussa kuollut Toni Morrison on ollut ehdottomasti aikamme yksi tärkeimpiä rodullisuudesta, rasismista ja valta-asetelmista kirjoittanut kirjailija. Nobelillakin palkittu yhdysvaltalaiskirjailija on ollut tuottelias, ja hänen tutkielmansa rodusta, rodullisuudesta, mustuudesta ja ei-valkoisuudesta on laaja ja moniulotteinen. Tänä syksynä suomennettu Toiseuden synty -esseekokoelma on joukko hienoja tekstejä, joissa Morrison sekä avaa toiseuttamista, eli sitä, miten ihminen rakentaa itselleen ylemmyyden kautta oikeuden nähdä itsensä erityisenä ja toisen ei-erityisenä, toiseuttamisen problematiikkaa sekä sen väistämätöntä yhteyttä erilaisiin valtarakenteisiin. Morrison käyttää esimerkkeinä niin omaa kuin muiden kirjoittamaa kirjallisuutta, ja hän sekä yhtaikaa häivyttää että karnevalisoi koko rodun käsitettä.

Morrison kuvaa esseissään valtaa ja piilotettuja, ajan saatossa vain toistettuja ja toistettuja valtarakennelmia oivallisesti, perustellen miksi niistä tulee normaali ja toisaalta taas purkaen sitä, mitä tuo normittuminen tarkoittaa yhteiskunnan hierarkiassa alemmas siirretyille. Hän tekee sen klassisesti orjuuden kuvauksen kautta, ja se onkin äärimmäisen tärkeä osa esimerkiksi Yhdysvaltain rotuerottelu- ja rasismin historiaa. Kuvata nyt niitä mekanismeja, jotka ihmismielen oikeuttavat käyttäytymään vastoin kaikkea inhimillisenä pidettyä. Ja oikeastaan: kuvata sitä, miten inhimillistettynä erilaiset valta-asetelmat tuntuvat niin normaaleilta ja luonnollisilta, ettei niissä valtaa nähdä enää laisinkaan, sekä sitä, mihin tällainen kielenkäyttöönkin liittyvä normalisointi johtaa. Sanoilla on väliä, ne eivät nimittäin vain kuvaa todellisuutta, vaan ne erityisesti luovat sitä. Se, mitä sanaa Toisista käytetään, luo suoria seurauksia siitä, miten Toista kohdellaan.

Kuvasto on hyvin tuttu vielä tänäkin päivänä, ja siksi rasismista edelleen joutuu vääntämään niidenkin kanssa, jotka eivät sellaista aktiivista, rotuvihaan perustuvaa rasismia harjoita ja sitä kautta sitten mitään muuta, yleensä rakenteisiin piiloutuvaa rasismia edes tunnista. Morrison muistuttaa hyvin osuvasti, että valtaa kun ei ole vain räikeän epäreiluissa paikoissa, kuten orjuudessa. Se on kaikkialla: sitä on globalisaatiossa, ja valtavassa muuttoliikekeskustelussa, päivittäin. Sitä on suomalaisessa marraskuun 2020 Ylen Nenäpäivä-lähetyksessä, jossa valkoinen (pelastaja) juontaja lähtee savimaja-Afrikkaan (koska eurooppakeskeisessä maailmassa emme edes vaivaudu muistaaan, että Afrikka ei tosiaan ole yksi paikka vaan valtava maanosa, jossa on valtavasti toisistaan hyvinkin erilaisia valtioita ja yhteiskuntia) ja itkee suorassa lähetyksessä likaista vettä juovien lasten kanssa, jotta sydämemme heltyisivät antamaan rahaa köyhille. Tästä on puhuttu jo vuosia, Suomessakin, mutta aiheen nosti ajankohtaiseksi esimerkiksi Pekka Torvinen 23.11.2020 Hesarissa kirjoittamassa kommentissaan. Kun jopa auttamiskuvastomme perustuu edelleen stereotyyppisiin ja jopa rasistisiin ajatuksiin Afrikasta, asemoimme itsemme Suuriksi Valkoisiksi Pelastajiksi, jotka voivat jollain tapaa ylhäältä tulla ja auttaa, omassa suuressa laupeudessamme. Ja kyllä, myös tämä valta-asetelma on omiaan jatkamaan rasismiin perustuvan yhteiskunnan pystyssä pysymistä. Se on täysin sama mekanismi, jolla orjia alunperin perusteltiin. Toiseutettiin.

Mutta takaisin Morrisoniin. Morrisonin tapa avata käsitteitä, rodullisuutta, toiseutta ja kolorismia, on hienon suora ja selkeä. Morrison kuvaa paitsi orjuutta, myös 2000-luvun globalisaatiota, ihmisten muuttovirtaa, sekä sitä, miten kolonialisoidut siirtyvät kolonialisoijien maille, kuvitteellisten rajojen sisään, jolloin jälleen kerran tarvitaan toiseuttamisen käsitettä, jotta "muukalais"viha voidaan oikeuttaa.  Kuten suomentajien loppukommenteissa huomautetaan, osa näistä käsitteistä on etenkin suomenkielisessä keskustelussa vielä hyvin akateemisia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä onnistuttaisi tässä teoksessa avaamaan hyvinkin käytännönläheisesti. Ja juuri siksi tämä teos, tämä suomennos on äärimmäisen tärkeä: se purkaa sitä keskustelutodellisuutta, jonka keskellä me jatkuvasti elämme. Se antaa sanoja, käsitteitä ja näkökulmia siihen intersektionaaliseen keskusteluun, jota todella soisi näkyvän vieläkin enemmän myös liberalistisessa valtamediassa. Se muistuttaa, että sanat luovat asenteita ja asenteet toimintaa. 

Helmet-haaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli 

SUUNTANA MERKITYKSELLINEN ELÄMÄ

FRANK MARTELA : 

ELÄMÄN TARKOITUS – SUUNTANA MERKITYKSELLINEN ELÄMÄ

192s.

Gummerus 2020

Kuunneltu äänikirjana

Lukija: Aarne Linden

Elämän merkityksellisyys sekä jonkinlainen meta-self-help-kirjallisuus on ehdottomasti ollut itselläni tämän vuoden jonkinlainen lukuteema. Lasken tähän niin tähtitieteestä kuin ihmiskunnan historiastakin kertovan kirjallisuuden, mutta myös anti-itseapukirjan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan sekä jo selvemmin genreen kuuluvan Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsyneen. Kun läheinen ystäväni kertoi kuuntelevansa Martelan uusinta elämän tarkoituksesta kertovaa kirjaa, nappasin sen kuulokkeisiin itsekin myyränharmaan marraskuun iloksi.

Kuulun ehdottomasti siihen kategoriaan, jolle elämän merkityksellisyys syntyy siitä kosmisesta merkityksettömyydestä ja ihmisen pienuudesta, tähtipölymeiningistä ja kaiken sattumanvaraisuudesta. Omaa elämääni helpottaa tietää, että mikään, siis kerta kaikkiaan yhtään mikään, ei ole pysyvää, lopullista eikä siten myöskään automaattisesti kohtalokasta, ja toisaalta mittakaava-ajattelu laittaa viimeistään oman pääni aisoihin muistuttaen miten ohikiitävää kaikki tämä oma räveltäminen täällä on. Tällä en missään nimessä tarkoita kuitenkaan sitä hedonistisliberalistista ajatusta, että koska kerranhan täällä vaan eletään, kaiken saa laittaa itsekeskeisesti niin sanotusti ranttaliksi muiden ihmisten kustannuksella. Ehei, se, että olemme täällä vain mitättömän pienen silmänräpäyksen vastuuttaa meitä myös omasta näkökulmastani käyttämään tuon ajan hyvin. Hyvin niin itselle mutta ennen kaikkea kaikille niille muille, joiden kanssa tämän kosmisen pikkuhetken jaamme. 

Ja oi kyllä. Kaikenlainen filosofinen pohdinta sekä elämän tarkoituksesta (eli tarkoituksettomuudesta) ja merkityksellisyydestä kiehtoo minua valtavasti. Niin henkilökohtaisella kuin rakenteellisemmalla tasolla. Mutta koska jälkimmäistä teen jollain tapaa työkseni, puhun siitä päivittäin ja yritän viimeiseen asti saada myös ihmiset ympärilläni huomaamaan oman toiminnan reflektoinnin merkityksen suhteessa esimerkiksi erityisinä pidettyihin lapsukaisiimme, keskityn nyt enemmän henkilökohtaiseen tasoon. Tai no, en tiedä vielä. Mutta tästä kirjasta minä kyllä pidin.

Martela hahmottelee kirjan alkupuoliskon verran erityisesti elämän tarkoituksen kysymystä historiallisfilosofisena ajatuksena, ja tässä kohti filosofiaa ja osittain psykologisiakin tutkimuksia on kansantajuistettu varsin ihailtavalla tavalla. Tietenkin tässä voitaisiin taas ottaa mukaan se näkökulma, että näistä tutkimustuloksista soisi välillä kuultaa hieman enemmän yksilöpsykologian lisäksi myös sosiaalipsykologisetkin näkökulmat läpi, mutta yksilökeskeisessä maailmassa ajattelu jopa elämän tarkoituksesta on toki yksilökeskeistä. Martelan tekstissä tiede kohtaa kuitenkin hienosti käytännön ajattelun, ja sinällään onnistuu self help -henkiseksi kirjaksi purkamaan varsin eksistentiaalisiakin kysymyksiä lopulta pieniksi menettämättä niiden merkityksellisyyttä. Tulos tai ulos -keskeisessä yhteiskunnassa kun tuntuu välillä jopa vallankumouksellisen raikkaalta, että joku kertoo ääneen, miten merkityksellisyyden tunne voi syntyä vaikkapa oman kodin siistiksi saamisesta.

Loppupuolella Martela taas paneutuu enemmän siihen, mihin lopputuloksiin hän on itse niin muun kirjallisuuden kuin oman tutkimuksensa perusteella tullut: merkityksellisyyden kokemukseen ja ennen kaikkea siihen, ettei täyttä merkityksellisyyttä koskaan koeta tyhjiössä, vaan aina osana suurempaa ihmisryhmää, omaa sosiaalista ympäristöä. Martelan perustarpeisiin mukaan nostama hyvän tekemisen tarve on myös raikas tuulahdus jatkuvaan individualistisempaan tapaan hahmottaa ihmiseläintä, ja siitä johdetut jatkoajatukset toivatkin ainakin itselleni varsin vahvasti, no, merkityksellisyyden tunnetta. Ihmisen minuus ei ole olemassa tyhjiössä, joten kaikenlainen itsensä kehittäminen ja elämän näkeminen henkilökohtaisena projektina ei sitä myöskään ole. Tätä näkökulmaa soisi enemmän myös käsiteltävän, sillä kaikenlainen voimauttaminen, autonomian yhteisöllinen vahvistaminen sekä muiden ihmisten merkityksellisyyden kokemisen mahdollistaminen se vasta avain johonkin suurempaan onkin. Se on sitä henkilökohtaisella tasolla altruismin kautta, mutta ennen kaikkea se on valta-asetelmien näkyväksi tekemistä tavoilla, joilla sitä ei ole tavattu hahmottaa. Omalla alallani varhaiskasvatuksessa toki puhutaan välillä kyllästymiseenkin asti osallistamisesta, mutta mitä sillä aidosti tarkoitetaan, jos lapsen oikeutta autonomiaan ei aidosti mahdollisteta jokapäiväisessä arjessa? 

Martela auttaa parhaimmillaan reflektoimaan omaa elämää ja siihen liittyviä arvoja niin, että tuo oma ajatusketju johtaa merkityksellisyyden huomaamiseen oman (keskiluokkaisenko?) elämäni sisällä. Jälleen kerran kyse on kuitenkin Kolun kirjan tapaan mielialakirjasta, teoksesta joka osuu, kun sen lukee/kuuntelee oikealla hetkellä. Minua auttoi ehdottomasti se, että luin tämän rinnalla koko ajan myös Veikka Lahtisen & Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -teosta, sillä siinä itseapu on kerrankin rakenteellisella tasolla. Hassua sinänsä, mutta koska näistä muodostuu minulle päässä jonkinlainen toisiaan lävistävä kokonaisuus, Martela saa ehkä osakseen vähän vähemmän kritiikkiä kuin jossain toisessa hetkessä. Kirja-arvion kannalta ehkä hieman ongelmallista juu, mutta subjektiivisen lukukokemuksen kanssa ei niinkään. Sillä niinhän elämä etenee, sitä tulee otettua paloja sieltä ja täältä ja soviteltua niitä parhaansa mukaan yhteen omien näkemystensä kanssa. Parhaassa tapauksessa se rikastuttaa, tuo lisää monimuotoisuutta ja muistuttaa, ettei maailma etene mustavalkoisuuksissa vaan erityisesti jonkinlaisissa sisäisissä ristiriitaisuuksissa, jotka ihmismieli on vain opetellut sovittamaan keskenään toimeen tuleviksi. Se, että yksilökeskeisen ja luokkatiedottomuuden ongelmat ovat olemassa, ei yksilötasolla tee oman hyvän olon vaalimisen tärkeydestä yhtään vähempää totta. (Syväliberalismia much?)

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu."

Helmet-haaste 2020: 2. Iloinen kirja

REBECCA SOLNIT : EKSYMISEN KENTTÄOPAS

REBECCA SOLNIT : EKSYMISEN KENTTÄOPAS

254s.

S&S 2020

Alkuteos: A Field Guide to Getting Lost // 2005

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Saatu arvostelukappaleena

Eksymisen kenttäopas on ehkä kaunein kirjan nimi, jonka ihan hetkeen muistan kuulleeni. Kaunis se on alkukielelläkin, A Field Guide to Getting Lost, mutta erityisen onnistunut suomennettuna. Ihan jo siksikin tulin tarttuneeksi tähän saman tien kun kirja yllätyksenä kustantajalta minulle arvostelukappaleena saapui, vaikka en ehkä edellisen Solnit-lukukokemukseni jälkeen kovin korkeita tältä odottanutkaan.

Eksymisen kenttäopas on esseekokoelma eksymisestä, matkoista, Yhdysvalloista, taiteesta ja kulttuuriista. Se on autiomaa, jossa kilpikonnat horrostavat talven yli, vuoristomaisema, jonka taivaan sinestä ei saa koskaan kiinni, sillä se kulkee aina kauemmas, otti miten monta askelmaa sitä kohden tahansa. Se on myös valokuvalaatikko, se samainen, jota Solnit tätinsä kanssa selaili, jonka kautta selvitti oman perheensä taustoja ja tarinoita. Se on eksymistä tuttuun ja toisaalta löytämistä vieraassa. Se on täynnä kauniita ja herkkiä viittauksia, tarinoita sinisyydestä ja kahdesta nuolenpäästä. Solnit on taitava kuvaamaan tunteita, mutta erityisesti luontoa, sitä miten hän itse havainnoi sen liikkeitä. Eksymisen kenttäopas on muistelmamainen ja henkilökohtainen, ja silti toisaalta se kurottaa kohti maantiedettä, tutkimusmatkailua ja kulttuuriantropologiaa, onnistuen parhaimmillaan olemaan yhteiskunnallinen yksityisyytensä kautta.

"Kuvittelimme 1980-luvulla maailmanloppua, koska se oli helpompi hahmottaa kuin ne oudot ja monimutkaiset rahan, vallan ja teknologian tuomat tulevaisuudet, joiden sokkeloista on vaikea päästä ulos. Samaan tapaan teini-ikäiset ajattelevat kuolevansa nuorina, koska ihmisen on helpompi kuvitella itsensä kuolleena kuin sinä ihmisenä, joksi valinnat ja aikuisuuden taakat saattavat hänet muuttaa."

Jotain hurjan heleää ja intiimiä tässä kokoelmassa oli, ja niissä kohdissa oli. Solnit on ehdottomasti parhaimmillaan kertoessaan omista kokemuksistaan, tunteistaan, hetkistään, havainnoista, jotka koskevat luontoa, maailmaa tai ihmisluonnetta yleensä. Solnitin yksittäiset lauseet ja huomiot ovat niin hienoja ja jollain henkilökohtaisella tasolla ihania, että jos ne kantaisivat yhtään pidemmälle, rakastaisin näitä tekstejä kuuhun ja takaisin – enkä siis sitten osaisi kirjoittaa tästäkään kirjasta sen paremmin kuin edellisestä lukemastani Antti Holmasta, sillä kirjan hienous sokaisisi täysin ja leijuisin jossain onnen pilvessä muumien lailla vain itsekin. 

Mutta jollain kummalla, vähän määrittelemättömällä tavalla Solnit ei sitä kuitenkaan tee, hurmaa totaalisesti. En tiedä jääkö minulta siltoja huomaamatta tai viittauksia ymmärtämättä, mutta hienoimmatkin lauseet ja ajatusketjut hukkuvat vähän turhan irrallisiin tai toisaalta pitkälle vedettyihin kaikuihin, eivätkä pääse ihan täyteen potentiaaliinsa. Tämä sama irtonaisuus ja ajatusketjujen keskinäinen sitomattomuus häiritsi minua jo edellisessä lukemassani Solnitin esseekokoelmassa, Miehet selittävät minulle asioita. Solnit on eittämättä terävä, älykäs ja syvissä merkitysketjuissa, mutta jostain syystä ne eivät aivan välity lukijalle asti. Ajatukset jäävät joko hieman kesken, ne tarjotaan täysin irtonaisina tai poukkoilevina, tai sitten ne hukkuvat niin pitkiin ja polveileviin taidereferaatteihin, että ehdin jo unohtaa mikä se kantava teema välillä olikaan.

Kirjoitin tästä jo Goodreadsiin, että jostain syystä pidin tästä kokoelmasta silti paljon, mutta nyt muutama päivä lukukokemuksen jälkeen tuntuu, että pidin tämän kokoelman ideasta itseasiassa enemmän kuin itse kokoelmasta. Jotain viehättävää tästä kuitenkin jäi jäljelle, jaarittelu katosi ja kirkkaimmat kohdat sain merkittyä ylös. Luulen, että ne ehkä jopa kasvattavat ajan myötä tämän lukukokemuksen arvoa, ja uskallan pienistä epäilyistäni huolimatta siirtää tämänkin kirjan pysyvästi kirjakaappini lempihyllylle. Kauniisiin kohtiin tämän kanssa ainakin on helppo palata, kun ne on itselleen pienin muistilapuin ylös merkinnyt. Muu saa jäädä omaan arvoonsa, mutta kauneimmat lauseet ja ajatukset ovat erittäin tervetulleita jäämään.

Helmet-haaste 2020: 13. Kirjassa eksytään 

ANTTI HOLMA : KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI)

 ANTTI HOLMA : KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI)

304s. 

Otava 2020 

Kuunneltu äänikirjana, lukijana Antti Holma

Kursori on vilkkunut tyhjällä postausalustalla ties miten kauan. Välillä aloitan postauksen kertomalla mitä Antti Holma on minulle, mitä Auta Antti -podcast merkitsee, toisena hetkenä taas aloitan kertomalla, mitä Antti Holma on omien sanojensa mukaan. Mistä hänet tunnetaan, miksi hänestä on tullut sellainen kulttihahmoa lähentelevä henkilö, joka voi tehdä vähän mitä vain, ja hänen (omien sanojensa mukaan hyvin naisoletettupainotteinen) yleisönsä valuu huumaantuneena palvomaan mestarinsa uusinta työtä. 

Kolmannella yrityksellä aloitan taas kuvailemalla sitä, miten mahdotonta lempikirjoista on kirjoittaa: miten kaikkein tärkeimpiä lukukokemuksia pilkkoessa tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään, jotain paljon henkilökohtaisempaa kuin etäältä kriittisin silmin tarkastellessa edes haluaisi. Ja neljännellä kerralla aloitan tämän metatekstin, vähän kuin Holma aloittaa romaaninsa sillä, miten vaikea on kirjoittaa romaania. Se on oikeastaan vahinko – siis minun valintani kirjoittaa tämä postaus näin – ja vaikka nyt aukikirjoitettuna sekin tekee mieli pyyhkiä pois, jätän sen tähän, sillä en osaa aloittaa muustakaan.

Palaan kuitenkin nyt vielä hetkeksi siihen, miten minulla tosiaan on tapana piilottaa tärkeimmät kokemukset, pitää ne ikään kuin itselläni. Teen sitä nimittäin jatkuvasti: tunnustan lempikirjakseni mieluummin yleisesti hyväksyttyjä Hienoja Kirjallisia Teoksia kuin niitä, joilla on minulle kaikkein suurin henkilökohtainen merkitys. Teen samaa musiikin kanssa, ja huomaan jopa vitsailevani herkemmin kaikkein kaameimmilla lempikappaleillani kuin kertomalla, mikä kappale minut saa oikeasti itkemään. Ja toki: sisintään suojelee, koska oman lempiteoksen tai kappaleen arvostelu tuntuu myös oman herkimmän alueen arvostelulta. Sen olen huomannut itsekin: tulenkatkuisimmat kommentit kirjapostauksiin tulee aina silloin, jos kritisoi jollekin henkilökohtaisesti tärkeää teosta. Se on täysin ymmärrettävää, mutta kertoo enemmän meistä itsestämme, ja tavastamme siirtää myös omista kokemuksista jotain toisten teoksiin, peilata aina vain itseämme muiden tekemän taiteen kautta, ei niinkään siitä taiteesta itse. Ja no, se kai pitkälti on yksi taiteen suurimpia merkityksiä, mutta jostain syystä senkin ympärille on kuitenkin kerääntynyt suuri, hieman elitismiin taipuvainen tulkintakehys. Ja Ne Suuret Ja Oikeat Teokset Joista Aidon Kulttuuri-ihmisen Kuuluu Pitää. 

Ja Antti Holmaan tämä liittyy paitsi sen kautta, että tämä uusin romaani siis todella on minulle juuri sillä henkilökohtaisella tasolla tärkeä, etten oikein edes jaksa purkaa kirjaa myös siksi, että koska Holma on viihdepuolelta tunnetuksi tullut henkilö, luetaan häntä herkästi aivan muutoin kuin Hienoja Kirjallisia Teoksia kirjoittavana henkilönä. Huumorimiehenä, joka osaa kirjoittaa vain alapääjuttuja, hahmona, jolla on vain se yksi tarina, joka on suomalaisen lehdistön viihdesivuilta jo monen monta kertaa saatu lukea.

x

Jos Holman autofiktiivisestä romaanista haluaa lukea vähän tarkemmin, kannattaa käydä kurkistamassa tämä Helmi Kekkosen Sivulauseita-blogin teksti, joka oikeastaan sanoittaa kaiken, mitä itsekin tästä kirjasta olisin osannut haluta sanoa, mutta Helmi teki sen paremmin. Kuten Kekkonen kirjoittaa, Holma on todella yksi tarkkanäköisimpiä suomalaiskirjailijoita, ja hänen uskomaton kyky havainnoida sekä kuvata ihmisten käyttäytymisen monimutkaisuutta yksinkertaisilla mutta silti yksinkertaistamattomilla lauseilla on ihailtava, viiltävä ja hurjan raikas. Holma on myös kritiikissään äärimmäisen taitava: hän tarjoilee lukijalleen (ja toisaalta myös Auta Antti -podcastissa kuuntelijalleen) itsensä niin paljaan oloisena, häpeälaulujen ja alastomuuden kuorruttamana, että kaikki mitä hän sanoo muista, annetaan anteeksi, koska tarkkanäköisyys ja tietynlainen armottomuus ihmisyyttä kohtaan ei ole ulkoapäin kaatuvaa kritiikkiä, vaan ennemminkin itsekritiikkiä, reflektointia ja osuvia havaintoja. Ja se on yksi niistä monista syistä, miksi minä rakastan Holman tapaa kuvata ihmisyyttä. Se on rehellistä ja raakaa, mutta niin omaäänisellä tavalla, että jollain nurinkurisella järjestelmällä siitä tulee monitasoista ja inhimillistä. 

Kaikki elämästä(ni) on siis pitkälti sitä, mitä Auta Antti -podcast on, vähemmän lempeästi ja silti jotenkin vielä vahvemmin ihmisyyttä vihasuhteen kautta rakastaen. Holma kuvaa maailmaa itsensä kautta sellaisella lämmöllä, johon kykenee vain ihminen, joka on tottunut tarkkailemaan asioita ulkopuolelta. Ja kaikessa ihmisvihaisessa kriittisyydessään se saa meidät kaikki näyttämään enemmän tai vähemmän keskeneräisiltä reppanoilta, jotka yrittävät tarpoa elämäänsä läpi tekemättä sen suurempia virheitä. Häpeä on keskeinen osa Holman tapaa hahmottaa ja kuvata maailmaa, ja se on niin osuvaa, että sen jälkeen itseänikin hävettää ihan vähän vähemmän.

Ja se on uskomaton taito, ja se Holmalla todella on hyppysissään. Ymmärrän, miksi tämä teos on jakanut paljon mielipiteitä, näen, miten Holman huumori ja kritiikki ei ole kaikkea kaikille. Ja hyvä ettei olekaan. Se kun on jollain tapaa taidetta paljaimmillaan, tehdä sitä omilla ehdoilla, ei miellyttääkseen ketään. Minulle tämä oli hieno kuuntelukokemus, niin hieno, että ostin vielä fyysisen kirjankin, johon palata myöhemmin. Kuunneltuna tämä oli kuin jatkumoa Holman podcastille, etenkin kun tämä on hänen itse lukemansa. Se toi siihen lisää inhimillisyyttä, herkkyyttä, etenkin loppua kohden kun Holma kirjoittaa rakkaudesta. Sen hän tekee tavalla, johon harvoin törmää. Ja joka sai oikeastaan pitkästä aikaa itsenikin itkemään. Kiitos siis siitä, Antti Holma. Tämä romaani teki minulle todella hyvää.

Helmet-haaste 2020: 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla (juu, lavea tulkinta tälle haastekohdalle, mutta saa luvan kelvata. Omapa on haasteeni. :-))

YKSI SYKSYN PUHUTUIMMISTA – EEVA KOLU : KORKEINTAAN VÄHÄN VÄSYNYT

EEVA KOLU : KORKEINTAAN VÄHÄN VÄSYNYT 

– ELI KUINKA OLLA TARPEEKSI MAAILMASSA JOSSA MIKÄÄN EI RIITÄ

384s.

Gummerus 2020

Saatu arvostelukappaleena

Kuuntelin keväällä ristiriitaisen ja mielipiteitä jakavan Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -antiselfhelp-kirjan, joka oli siis self help -kirja, vaikka sellaista mainosti kritisoivansa. Kyllä: se käänsi ympäri ajatuksen esimerkiksi yltiöpositiivisuuden voimasta, ja muistutti oivallisesti, että esimerkiksi negatiiviset tunteet kuuluvat elämään, ja myös ne täytyy käsitellä (mikä valtava yllätys!) Ja silti niin tärkeä muistutus nykyisen pakkopositiivisuuskulttuurin aikana). Manson on kieltämättä aika räävitön, päälleliimattu ja hieman seksistinenkin, mutta pidin kirjasta silti. Moni ei, edellä mainituista syistä. Parjasi ja kritisoi, että vaikka yhteiskuntaa pidetään syyllisenä, itsensä korjaaminen jää aina yksilön vastuulle. Sitä keskustelua silloin seuranneena mieleen hiipii kuitenkin pieni hymynpoikanen – sillä kun aivan samaa tarinaa toistaakin suomalainen, suosittu bloggaaja Eeva Kolu, lempeisiin ja kauniisiin lauseisiin käärittynä, täsmälleen sama yleisö onkin haltioissaan. Että tätä sitä on kaivattu, miten kukaan ei sanonut sitä aiemmin.

Kolun Korkeintaan vähän väsynyt alkaa olemaan ainakin sosiaalisessa mediassa suht kiistatta yksi syksyn puhutuimpia ei-kaunokirjallisia teoksia. Se osuu siihen ytimeen, jossa suurin osa milleniaaleista elää: epävarmaan arkeen, uupumukseen, ympäristön ristiriitaisiin odotuksiin ja yhteiskunnalliseen paineeseen olla aina vähän enemmän ja vähän tehokkaampi. Nauraa enemmän, olla välittämättä liikaa, tuottaa enemmän, tarjota enemmän. Naisena harteille kasautuu vielä miehiäkin vahvempi odotuslataus: me kun emme lähtökohtaisesti kelpaa omina itseinämme, vaan meidän täytyy vielä kaiken suorittamisen lisäksi vielä todistaa, että olemme kelpoja. Vähintään yhtä hyviä kuin binäärisen käsityksen mukaan miessukupuoli on.

Ja sitähän tässä ollaan omassakin kuplassa enemmän tai vähemmän kaikki, korkeintaan vähän väsyneitä. Ja jos väsymykseen kaipaa vertaistukea, Kolun kirja on erityisen paikallaa. Se on nimittäin täydellinen esimerkki mielialakirjasta: se on hyvä, kun sitä lukee oikealla hetkellä. Se, miten tuo oikea hetki määrittyy, on toki varsin mystistä, mutta juuri sen verran sopivan järkeenkäypää, ettei sitä sen kummemmin tarvitse alkaa selittelemään. Se vain on. (Kirjan alkuun ja vähän loppuunkin sain myös muistutuksen siitä, miltä tämä kirja tuntuu, jos ei ole oikea hetki: kliseiseltä, vähän höttöisen vaaleanpunaiselta ja ympäripyöreältä vaatimukselta olla itselleen armollinen sellaisella tavalla, josta on todella helppo saada taas vain yksi suorittamisen tapa lisää. Juuh.)

Parhaimmillaan Kolun kirjaa lukiessa tuntuu todella vahvasti kuitenkin siltä, kuin juttelisi ystävän kanssa. Alkuun se häiritsi: monet ajatukset kun tuntuvat kirjoitettuina niin ehdottomilta, että huomaan suhtautuvani lukemaani kuin absoluuttisiin faktoihin: jos Kolu kirjoittaa näin, hänhän jättää tämän ja tuon huomiotta! Mutta sitten huomaan, tai oikeastaan muistan, että ei. Eihän kenenkään ajatukset ole valmiita, lopullisia, ehdottomia. Että itseasiassa myös Kolu käyttää runsaasti sanaa ehkä. Jättää tilaa ja tulkinnanvaraa. Ja niinpä tästä seuraa jotain minulle täysin uutta: annan ensimmäisen kerran elämässäni itselleni luvan sotkea kirjaa. Tehdä merkintöjä, alleviivata, piirtää suuria huutomerkkejä ja nuolia osuvien kohtien kohdalle. Ja kun vauhtiin pääsen, kirjoittaa myös omia kommentteja. Kyseenalaistaa, vaatia lisäselityksiä. Miksi kirjoitat näin? Mihin tämä tieto perustuu? Voiko tällaista esittää todella faktana? Voiko tämän käsitteen heittää väliin, ja jättää silti selittämättä? Ja ennen kaikkea: ai, tätäkin mieltä voi olla. Mitä ajatuksia se minussa herättää? Mikä on oma jatkopäätelmäni? Tarkoititko tätä? Ja niinpä kirja on lähes jokaiselta aukeamalta omien merkintöjeni peitossa. Paikoin jopa niin henkilökohtaisten, etten tiedä, voinko lainata tätä kirjaa koskaan kenellekään. Ja niinpä siitä on tullut paitsi kuin keskustelu ystävän kanssa myös oma henkilökohtainen päiväkirjani. Tätä ajattelin tänään, ja tämä ajatusketju johti tähän. Niin puhdasta ja terapeuttista.

Kolun kirjan lukeminen vaatii oman päänsisäisen kriitikkoni täydellistä hiljentämistä. Minun kriitikkoni on oma kompensaattorini: se on se terävä, nokkela ja hereillä oleva tilanteissa, joissa pelkään, että minua pidetään vähän hitaana, hömelönä ja herttaisena. Sellaisina pehmeinä feminiinisinä adjektiiveina, jotka eivät tunnu minulta, mutta joiden liittäminen minuun tuntuu myös loukkaukselta, sillä ne pienentävät jo valmiiksi pientä. Ja kun huomaan, että Kolu kirjoittaa asioista, jotka tiedän kyllä ihan itse, ei tarvitse tulla neuvomaan, huomaan, että pelko siitä, että tämä kirja pitää minua hitaana, tyhmänä ja hömelönä, onkin se suurin loukkaus ikinä. Ja sen sijaan, että käsittelisin, mitä tunteita se  m i n u s s a  herättää, hyökkään tietenkin tunteen aiheuttajaa kohtaan. Huomaamatta, että lopultahan sekin aiheuttaja asuu nimenomaan minussa. Minun sisälläni. Kolun kirja vain peilaa sitä, yllättävilläkin tavoilla. 

Mutta vaikka kriitikko on miten hiljennetty, tämä täytyy kuitenkin sanoa: on melkein anteeksiantamatonta, että kirjasta puuttuu kunnon lähdeviitteet. Oi kyllä, itse esimerkiksi aggressiotutkimukseen hyvinkin vahvasti syventyneenä omaa akateemista toimintatapaani loukkaa se, että aggressiosta puhutaan ilman lähteitä, mutta on tässä muutakin. Nykyaikainen fake news - ja faktojenjälkeinen kulttuuri tarvitsee vastapainoksi selkeyttä siitä, mistä tieto on peräisin. Vaikkapa sitten suuntaa-antavalla lähdeluettelolla. Oli kirja miten omaelämäkerrallinen tahansa, tiede on tiedettä, ja sen tekijät ansaitsevat tulla paitsi kreditoiduksi, myös näkyviksi. Tieto rakentuu tiedon päälle, mutta ilman lähteitä se on vain sanoja peräkkäin. Kuka tahansa voi väittää mitä tahansa, jos ei kerro mistä hänen saamansa tieto on peräisin. Ja se on vaarallista, myös silloin kun ollaan täällä ns. tieteellisesti pätevillä vesillä. Se ei kuitenkaan saa jäädä lukijan arvioitavaksi pelkästään sen perusteella, että Kolu tuntuu luotettavalta. Moni muukin kun tuntuu siltä nykyään, omasta kuplasta riippuen. Siksi lähdeluettelo, kun viitataan muuhun kuin mutu-tietoon. Aina. (EDIT: sain muuten tiedon, että lähdeluettelo olisi jonkinlaisen vahingon vuoksi unohtunut kirjasta. Se löytyy nettiversiona täältä: uusimuusa.fi/kirja. Harmi, että näin on päässyt käymään, mutta no, sattuuhan näitä!)

Ja ehkä myös tämä: tämä on vertaistukea, ei ratkaisu. Ratkaisuhan on, tietysti, patriarkaattisen kapitalismijärjestelmän kaataminen, mutta siihen tästä kirjasta ei vinkkejä löydy. Korkeintaan vähän väsynyt on kirja kritisoimansa kulttuurin keskeltä kurottamatta sieltä ulos, mutta toki omassa viitekehyksessä se toimii yksilötasolla. Se, miten sieltä patriarkaattikapitalismisuosta sitten pääsisi ulos, on kriitikoiden jatkuvasti esittämä vaatimus, johon vielä hämmentävän harvalla on aitoa vastausta. Etsinnät siis jatkukoon.

Helmet-haaste 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja

EVIE WYLD : ME OLEMME SUSIA

EVIE WYLD : ME OLEMME SUSIA

423s.

Tammi 2020

Alkuteos: The Bass Rock // 2020

Suomennos: Aleksi Milonoff

Kolme naista, sumuisen sateinen Skotlanti, rinnakkaisia, limittyviä ja lomittuvia tarinoita. Seksuaalista väkivaltaa, manipulointia, murhia. Sukupuolittunutta väkivaltaa rumimmillaan. Sitä, ja paljon muuta on tämän syksyn uusi suomennos Evie Wyldiltä, romaani Me olemme susia.

Wyldin edellinen suomennos, neljän vuoden takainen Kaikki laulavat linnut hurmasi aikoinaan – tai olin ainakin muistellut että hurmasi, vanha arvioni ei ollutkaan ihan niin suotuisa kuin olin muistellut – ja tuntui loogiselta napata jonkinlaiseksi välilukemiseksi myös hänen uusin teoksensa. Kaikissa laulavissa linnuissa hurmasi synkkä, outo tunnelma, ja sitä tässä uudemmassakin todella oli. Vaikka kirjaa oli lukenut jo satoja sivuja, ei vieläkään ihan tiennyt missä mennään, mistä kirja kertoo saati mitä vielä tulee tapahtumaan. Ja se oli kutkuttavaa: yleensä tarinat on jo valmiiksi niin hyvin paketoituja, että niiden seuraaminen on lineaarista perässä pysymistä, eikä arvoituksille juuri jää tilaa. Mutta tässä jäi, ja se tuntui jotenkin äärimmäisen virkistävältä. Että outoa ja synkkää voi kirjoittaa näinkin, poikkoillen. Ei aina jokin Suuri Teema edellä, vaan pienistä näkökulmista, asia kerrallaan avautuen. Siinä Wyld on taitava, ja siksi kirja koukutti heti alusta alkaen. Sitä vain luki ja luki, sillä missään vaiheessa minulla ei ollut mitään hajua, onko tämä nyt sitten lintu vai kala. Ja sen selvittäminen oli nyt parasta, mitä kirjallisesti hetkeen on tapahtunut.

Ja kaikenlaista rumaahan sieltä kirjan sisältä löytyi. Wyld kuvaa sukupuolittunutta väkivaltaa väkevästi, ja tuo esiin raikkaalla tavalla ne oikeutuskeinot, jolla naista on jo vuosisatoja hiljennetty: 1700-luvulla katala nainen oli noita, maailmansotien jälkeen hysteerinen hupakko, joka kaipaa parantolaa. 2000-luvulla ollaan tultu jo johonkin, mutta ei vielä perille, ei lähellekään. Väkivalta on pysyvä osa yhteiskuntaamme, ja sen juuret ovat syvällä patriarkaattisessa misogyniassa.

Aiheistaan huolimatta Me olemme susia oli kuitenkin hieman hämmentävälläkin tavalla vetävä kirja. Se on tavallaan myös vähän vaarallista, sillä tematiikan äärelle pysähtyminen vaatii juuri pysähtymistä. Naista alistava tarina on tarinana niin tuttu, että sitä ei meinaa edes huomata. Sortoa ei tajua, sillä se on juurtunut syvälle. Uhriksi joutuneen ääntä ei kuulla, sillä yksittäinen tapaus on aina, no, yksittäistapaus. Mutta siinäpä kirjan hienous piileekin: Wyld kirjoittaa taitavasti alleviivaamatta, tuo esiin aiheensa monin eri näkökulmin. Niin monin, ettei yksittäinen enää voi olla vain yksittäistä. Siitä muodostuu kaava, vahva ja voimakas, jota ei murra muu kuin hiljenemästä kieltäytyminen.

Helmet-lukuhaaste 2020: 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

MUKAVASTI SOHVAN POHJALLA – KAISU TERVONEN : 13 KATSELUASENTOA

 KAISU TERVONEN (TOIM.) : 13 KATSELUASENTOA – MILTÄ TELEVISIO TUNTUU?

191s. // Kosmos 2020

Olen elänyt pian kolme vuotta ilman televisiota. Päätös moisesta kapineesta luopumiseen oli asenteellinen: minähän en tuollaiseen turhuuteen rahaani ja aikaani tuhlaa. Toki Joensuussa asuessani Helsingin kodissani oli edelleen telkkari, ja toki saatoin naulautua sen eteen kun joku sen avasi. Ja toki, läppärini kautta erilaiset suoratoistopalvelut, areenat ja katsomot toivat pienelle näytölle kaiken sen, mitä en syystä tai toisesta suostunut television välityksellä katsomaan. Joten paitsi että huijaisin muita televisiottomuudellani, huijasin ennen kaikkea itseäni. Samaa ruudun edessä pyörimistä se elo on, on näyttö kiinni muussa tietokoneessa tai televisiotasossa. Kyllä, reaaliaikainen, lähetysten mukaan tv:n eteen asettautumisen aika on kenties ohi. Mutta ruutuaika, ei todellakaan.

Kosmoksen tänä keväänä julkaisema 13 katseluasentoa – miltä televisio tuntuu? -esseekokoelma on nimensämukaisesti kolmentoista kirjoittajan yhteisteos siitä, mitä televisio tarkoittaa 2020-luvulla, ja miten se on vaikuttanut meidän elämäämme. Miten hahmotamme omaa elämää, kun tv tarjoaa jatkuvasti kiihottavampaa, kiihdyttävämpää ja pirstaisempaa kurjuuspornoa? Miten suhtaudumme parisuhteisiin, kun tv:n ainoa normi on edelleen heteromonogamia? Vaikuttaako Temptation Island moraalikäsitykseemme vai moraalikäsityksemme Temppareihin? 

Kun olen itse ollut lapsi, televisiossa oli kolme kanavaa ja tarkat lähetysajat. Asioita tallennettiin VHS-kaseteille, ja se oli ainoa tapa ns. maratonata sarjoja. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös Nelonen, sekä hieman myöhemmin aivan uudenlainen viihde: reality. Tv oli jotain, jonka avulla pääsi mukaan yleiseen keskusteluun, ohjelmat jakoivat mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Yhtenäiskulttuuri oli vahvempaa, ainakin näennäisesti, television ympärillä. Ja onhan sen helppo ollut ollakin, kun vaihtoehtojen määrä on ollut nykyistä huomattavasti rajallisempi. Realityn aluksi oli Selviytyjät tai moraalisesti aikaan kuuluen epäilyttävä Big Brother. 

Näihin nostalgisiinkin analyyseihin yltää 13 katseluasennossa muutama essee, ja etenkin Suvi Auvisen Alfred J. Kwak -aiheinen anarkistiessee Poliittinen eläin oli vallan mainio. Auvinen purkaa aktivismin juuria, oikeudentuntoa ja peilaa sitä samasta tematiikasta kumpuavaan lasten piirrettyyn. Siihen, jonka kokonaisen sukupolven traumatisoivaa kakkosjaksoa hänen äitinsä ei antanut katsoa, ja siihen, joka on vaikuttanut pitkälti myös Auvisen omaan aktivismiin. Pidin paljon myös Kaisu Tervosen Äiti on hullu -esseestä, joka nosti esiin vahvasti sekä äitiysmyyttiä että radikaalifeministien vaatimusta luopua hoivasta. Voiko hoivaa olla ilman inhimillisyyttä, ja miten tv-sarja käsittelee feminiiniseksi koettua hoivaa? Ja miksi ainoa radikaali ajatus on siirtää hoiva naisilta koneille eikä esimerkiksi vieressä häärääville miehille? Muutamassa muussakin esseessä oli pari ihan kiinnostavaa pointtia, mutta nyt viikko lukukokemuksen jälkeen en enää muista mitä ne olivat. Kokoelma oli siis vähän kuin televisio itse: pirstaleinen, päällekkäinen, turruttava ja niin nopeasti ohi, ettei se juurikaan jättänyt muistijälkiä.

Ja se on harmi. Televisio on laite, johon meistä jokaisella on suhde, ja jonka ohjelmistosta riittää kulttuuriesseetä jos toistakin kirjoitettavaksi. Tässä nimenomaisessa kokoelmassa päällekkäisyys, jaarittelevuus ja oivallusten puute kuitenkin lähinnä puudutti, eikä edes kaikkein viihdyttävimmällä, aivottomimmalla tavalla. Ennemminkin niin, että siitä jäi käteen lähinnä harmitusta: nekin oivaltavat kohdat, joita muissa kuin jo mainituissa esseissä oli, puuroutuivat nimittäin turhan pitkiin tv-sarjareferaatteihin, vuorosanojen kuvailuihin ja jo kertaalleen käsiteltyihin aihesoppiin. 

Minulle tv on aina ollut kirjallisuuden sijaan se eskapistinen paikka, jossa laitan kirjaimellisesti aivoni hetkeksi lepotilaan, enkä kuuntele siellä huutelevia ääniä ja ylianalyyseja päivän tilanteissa. Televisio on lepoa, huomion muualle saamista, palautumista. Ja minä olen katsonut sieltä viime vuosina hyvin pitkälti kaiken: laadukkaat sarjat, laaduttomat sarjat, draamat, trillerit ja tosi-television. Love Islandit, Paratiisihotellit, Rahapajat ja Normal Peoplen. Sex Educationin ja Ensitreffit alttarilla. Minä siis tiedän mistä puhutaan kun puhutaan televisiosta ja sen moraalikäsityksistä. 

Ja siksikin minua vaivaa tämän esseeteoksen kiireen tuntu – niin moni näistä esseistä tuntui potentiaalisilta, mutta yksi tai kaksikin editointikierrosta olisi tehnyt kokonaisuudelle erityisen hyvää. Se on hurjan harmillista, mutta ei ole muuten ensimmäinen ko. kustantamon kirja, josta jää hieman samanlainen fiilis. Se on tylsää, sillä luen itse mieluummin huolella hiottua kuin kiireellä markkinoille saatua - vaikka sitten jouduttaisiinkin hieman joustamaan ajankohtaisuudesta. Kiireisessä ja pirstaleisessa maailmassa kirjallisuudella ei saa olla kiire, ja on erityisen latistavaa, jos lukukokemusta sellainen edes tässä suhteessa leimaa.

Helmet-haaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

MISSÄ MENNÄÄN, HELMET-LUKUHAASTE 2020?

Helmet-kirjastojen lukuhaaste on muodostunut jo varsin perinteiseksi kirjabingoksi täällä blogissani. Alkuvuosina se pääsi ahdistamaan, suorittamiseen taipuvainen kuin olen, ja toi lopulta jopa vähemmän iloa lukea huonoja kirjoja haasteen takia kuin olla haasteessa ylipäätään mukana. Sitten ehkä jokin viimein naksahti päässäni paikoilleen, ja tajusin, ettei tästäkin tarvitse tehdä suoritusta. Asiaa, jossa voi joko voittaa tai hävitä. Niinpä aloin bingoilemaan - katsomaan, mitkä kaikki lukemani kirjat haasteeseen sattuvat sopimaan. Ja toisaalta: kun kohtia jäi tyhjäksi, tuntui kivaltakin yrittää löytää niihin jotain sopivaa. Kaikkia kohtia ei tarvitse täyteen edelleenkään saada, pääasia, että lukemisesta nauttii. Nyt nautin, joten katsotaanpa mitä tänä vuonna tähän haasteeseen jo olen lukenut!

L U E T U T   K O H D A T

1. Kirja on vanhempi kuin sinä Johann Wolfgang von Goethe : Värioppi

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti Jonathan Safran Foer : Me olemme ilmasto

4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä Ulla Donner : Sontaa

7. Kirjassa rikotaan lakia Colson Whitehead : Nickelin pojat

12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera Kjell Westö : Missä kuljimme kerran

14. Urheiluun liittyvä kirja Cristina Sandu : Vesileikit

15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö Anu Kaaja : Katie-Kate

17. Tutkijan kirjoittama kirja Yuval Noah Harari : 21 oppituntia maailman tilasta

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja Neil deGrasse Tyson : Tähtitiedettä kiireisille

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta Tove Jansson : Nukkekaappi ja muita kertomuksia

22. Kirjassa on epäluotettava kertoja Elena Ferrante : Tyttären varjo

25. Kirjassa ollaan saarella Anna-Kaari Hakkarainen : Purkaus

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani Maggie Nelson : Jane

28. Tulevaisuudesta kertova kirja Yuval Noah Harari : Homo Deus – Huomisen lyhyt historia

29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva Sayaka Murata : Lähikaupan nainen

30. Kirjassa pelastetaan ihminen Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana Kukka Ranta & Jaana Kanninen : Vastatuuleen

35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa Emmi-Liia Sjöholm : Paperilla toinen

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja Ann Patchett : The Dutch House

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa Trevor Noah : Laiton lapsi

38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu Elizabeth Strout : Olive Kitteridge

39. Kirjassa lennetään Maggie Nelson : Punaiset osat

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja Stephen Hawking : Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin

42. Kirjassa on isovanhempia Annastiina Storm : Kerro, kerro

45. Esikoiskirja Helmi Kajaste : Rakenna, kärsi ja unhoita

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja Kaisu Tervonen (toim.) : 13 katseluasentoa – miltä televisio tuntuu?

T Ä Y T T Ä M Ä T T Ö M Ä T   K O H D A T

2. Iloinen kirja // Tämä on joko hassua, tai lopulta kertoo paljon lukutottumuksistani: en koe, että olisin tänä vuonna lukenut yhtään iloista kirjaa. Suosituksia otetaan siis vastaan, varauksella tosin. Suhtaudun iloiseen kirjallisuuteen valtavalla ennakkoluuloisuudella.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella // Tämä on ollut myös yllättävän vaikea! Vielä ei ole tainnut tulla yhtään tällaista vastaan?

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa
11. Vaihtoehtohistoria // Vinkkejä vailla, tämä kohta ei varsinaisesti houkuttele, mutta jos joku aivan superkirja tulisi vastaan, voisin sen toki tähän lukea.

13. Kirjassa eksytään

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja // Tämä on kohta, jonka ansiosta puhtaasti minulla on parikin kirjaa kirjastojonossa tulossa. Toivottavasti ovat hyviä!

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö // Tämä lyö myös tyhjää, joten vinkkejä vailla! (Ei tosin sillä, että kamalasti kyseisen kohdan täyttämiseen vielä olisinkaan nähnyt vaivaa)

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

46. Kirjassa on sauna // Onko pakko lukea jotain suomalaista...? Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa saattaisi olla sauna, olisiko? Saisinkohan viimein luettua sen ensimmäisen osan loppuun, jonka huhtikuussa koronapäissäni aloitin?
47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet // Tähän on ajatuksena lukea Elif Shafakin Kunnia, sillä vasta loppuun saaduista löytyy myös upea Rachel Cuskin Kunnia -teos.
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Eli 30/50 kohtaa jo täynnä, yli puolivälin mennään! Mitenkäs teillä Helmet-haaste sujuu, tuottaako jokin kohta erityistä päänvaivaa?

SARJAKUVASUNNUNTAI – ULLA DONNER : SONTAA

ULLA DONNER : SONTAA

103s.

S&S 2019

Alkuteos: Skiten

Suomennos: Sinna Virtanen

Ulla Donnerin Spleenish on ensimmäinen sarjakuvaromaani, jonka koskaan olen lukenut. Saavutus siis sinänsä! Se aukaisi myös jonkinlaisen portin koko genren pariin ylipäätään, vei mennessään ja toi tullessaan valtavasti hyviä sarjiskokemuksia. Donner muistutti, että sarjakuvat ovat paljon muutakin kuin lapsuusajan Aku Ankat, ja miten kuvan ja tekstin yhdistelmän avulla monikin pieni, yksinkertaiselta näyttävä asia voi saada hurjan määrän kerroksellisuutta ja merkityksellisyyttä aikaiseksi. Silläpä olenkin jo viime syksystä asti odotellut kovasti Donnerin uudempaa sarjakuvaromaania Sontaa, jonka nyt viimein lähes vuoden odottelun jälkeen sain kirjastosta käsiini.

Mainostoimisto Dream Hackers Disruption Agencyn uusin prokkis, Pekkara, on perunaproteiinimakkara, joka tulee tekemään historiaa. Saattaa kuitenkin olla - tai saattaa olla olemattakin - että se johtaa maailman tuhoon ja toisaalta taas seuraavana päivänä saatuihin potkuihin, joten pomoa lukuunottamatta muu henkilökunta lähtee pohtimaan tilannettaan aftereille Sontaa-sarjakuvaromaanissa. Donnerin hampaisiin jää tällä(kin) kertaa niin kapitalismi, liberalismi kuin nykyajan työkulttuurikin, ja toisaalta pistävän huumorin kautta tämä sarjakuvakokoelma käsittelee myös kulttuuria, jossa tiedostavuus on vain yksi meriitti identiteettipelissä sen sijaan, että asioille oikeasti myös tehtäisiin jotain.

Niin Donnerin piirrustus- kuin kerrontavatkin iskevät, ja viiltävät auki monia epämiellyttäviä keskusteluita, joiden keskellä 2020-luvun milleniaalit elävät. Miksi seksuaaliseen ahdisteluun on niin vaikea puuttua? Miksi työelämä uuvuttaa työntekijän toisensa jälkeen? Miten myrkylliset parisuhteet toimivat, ja miksemme osaa puolustautua niiltä? Mitä on se vapaus, jota liberalismi kerta toisensa jälkeen tarjoaa ratkaisuksi kaikkeen, ja onko sitä edes olemassa? Sontaa herättää paljon kysymyksiä, ja se on hyvä. Se on yhtaikaa sekä sisäistä että ulkoista kritiikkiä kapitalismille, mutta myös ihmisille, jotka kritisoivat kapitalismia. Se on terävä, ja tuntuu, että on niin täynnä mielenkiintoisia lankoja, etten edes oikein osaa päättää, mistä niistä pitäisin eniten. Liikaa en kuitenkaan niitä halua avata, sillä tiedän, että se antaa jokaiselle lukijalle aivan omanlaisensa kokemuksen, näkökulmasta riippuen. 

Donnerin kritiikki on raikasta, ja piirrosjälki hurjan miellyttävää ja mukaansatempaavaa. Uusimmassa teoksessa on jotain hyvin livströmquist'maista, ja se on tervetullut tuulahdus kotimaiseen sarjakuvaskeneen. Sontaa on kiinni tässä ajassa, ja se sanoittaa auki hyvinkin laajaa yhteiskunnallista työelämä- ja identiteettikokemusta. Toisaalta siinä on myös jotain hyvin pääkaupunkiseutulaista, sillä viime vuosina elämääni myös kehä kolmosen ulkopuolella eläneenä huomaan, että tämä ei ole sama sosiaalinen todellisuus ihan joka puolella Suomea. Se on toki hyvä, mutta toisaalta herättää keskusteluja sosiaalisuuden rakentumisesta entisestään. Mikä on totta Helsingissä ja sen hyvinkin wokessa, luokkatietoisessa punaviherkuplassa, voi olla hyvinkin kaukaista jossain muualla. Mutta se ei tee tästä kuplasta yhtään sen huonompaa tai epätodellisempaa. Se tekee näistä aiheista täällä todellisia, ja siksi niiden sanoittaminen on tärkeää. Erilaisten todellisuuksien sanoittaminen on, ylipäätään. Tärkeää.

Helmet-haaste 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

TRILOGIAN PÄÄTÖS – RACHEL CUSK : KUNNIA

RACHEL CUSK : KUNNIA 

203s.

S&S 2020

Alkuteos: Kudos, 2018

Suomennos: Kaisa Kattelus

Saatu arvostelukappaleena

Olen kertonut sen ennenkin: kun jostain kirjasta tietää jo ensisivuilta, että tulen rakastamaan sitä, lykkään kirjan lukemista aina vain myöhemmäksi. Ja jos jokin kirjasarja, trilogia tai muu on tulossa päätökseen, on viimeiseen osaan tarttuminen kaikkein vaikeinta. Entä jos en pidäkään siitä? Entä jos se ei ole yhtä hyvä kuin muut? Entä jos se on vielä parempi, mutten tiedä miten olla, kun tiedän, ettei tätä saa lisää? Entä jos hyvän vain voisikin säästää ikuisesti, pitää sitä lähellä, mutta silti lukematta? Nurinkurista, tiedän. Mutta niin hurjan totta minulle, monissa asioissa. Ajatus täydellisestä on usein kutkuttavampi kuin todellisuus kaikkine pienine ryppyineen.

Kaksi vuotta sitten huullaannuin Cuskin trilogian ensimmäisen osan näkökulmavalinnasta, sivullisen seuraajan upeasta huomiokykyisyydestä täysin. Viime kesänä tuskailin tämän saman säästää-kakku-syödä-kakku-dilemman kanssa, mutta sain kuitenkin luettua myös toisen osan, ja rakastin sitäkin. Ja  nyt, kuten siis huomata jo saattaa, on viimein tullut aika saada tämä trilogia päätökseen. Ja Kunnia todella tekee sen kauniisti.

"Sanoin, että kysymys lähtemisestä ja jäämisestä on yleensä sellainen, jonka esitämme itsellemme vain yksityisesti jopa niin, että se melkeinpä muodostaa itsemääräämisoikeutemme sisimmän ytimen."

Kunniassa on kulunut vuosia edellisosan erosta, lasten kanssa yksin jäämisestä, Siirtymän asunnon remontista. Faye on lähtenyt johonkin lämpimään Euroopan maahan, kirjallisuuskonferenssin ja jakarandapuiden keskelle. Tuttuun tapaan hän istuu ja kuuntelee, on sisällä hyvinkin keskiluokkaisessa, etuoikeutetussa kirjailijuuden maailmassa, jonka esiin nostaminen on niin selkeää, että se alkaa olla sisäänpäin kääntyneelle ja elitistiselle käsitykselleen jo kritiikki. Trilogian kolmas osa palaakin temaattisesti jollain tapaa huomattavasti lähemmäs ensimmäistä kuin toista osaa, ja se jo tutulla tavallaan tarkkailee sivusta, ja jättää Fayen entistä vahvemmin tarkkailijan rooliin. Cusk tekee sen edelleen taitavasti, mutta tavallaan ennalta-arvatenkin jo aiempaa toistaen, joten siihen on jo tottunut, se ei enää ole samalla tapaa maagisen kaunista kuin alkuun. Se jopa välillä hieman raivostuttaa, ei sillä, etteikö kerronnan muoto edelleen sitä hyvin tukisi, vaan ennemmin siksi, että jollain kummalla tavalla tämä tuntui vain ensimmäisen osan toisinnolta. Ja jopa: loppua kohden puuduttavalta.

Mutta ei se kirjasta huonoa onneksi tee. Cusk on edelleen terävä, hän tarjoaa edelleen hienoja näkökulmia, piiloisempaa tapaa näyttää asioita, jotka toisin kerrottuina tuntuisivat liiankin räikeiltä. Se vaan tekee tästä kirjasta kirjoittamisesta mahdotonta, sillä olen kirjoittanut jo aiempien osien kohdalla kaiken, mitä tämä herätti ajattelemaan. Se on upea, edelleen. Se on tarkkanäköinen, vieläkin. Se on täyttä Cuskia, sataprosenttisesti. Ja siksi se on yhtaikaa täydellisen ihana ja etäännyttävän toistoinen. Se on lupaus siitä, että saan juuri sitä mitä odotan, kun olenkin tietämättäni kaivannut jotain ihan muuta. Ja kun nurinkurisuudesta puhutaan, juuri siksi rakastin sitä. Ilman mitään logiikkaa. Pisteenä kauniille trilogialle, osana kokonaisuutta. Ehkä vielä joskus luen nämä kaikki kolme putkeen, uudelleen suomeksi tai sitten alkukielellään, mutta nyt suljen silmäni kaikelta negatiivisuudelta, ja rakastan vain menemään. Tekee ihan hyvää, välillä.

POJASTA, ISÄSTÄ JA MAAILMAN ARVOITUKSELLISIMMASTA KALASTA - PATRIK SVENSSON : ANKERIAAN TESTAMENTTI

PATRIK SVENSSON : ANKERIAAN TESTAMENTTI

- POJASTA, ISÄSTÄ JA MAAILMAN ARVOITUKSELLISIMMASTA KALASTA

272s.

Tammi 2020

Alkuteos: Ålevangeliet // 2019

Suomennos: Maija Kauhanen

Rakastan tietokirjoja kapeista aiheista, etenkin jos niihin on lisätty ripaus sopivaa tarinallisuutta, omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan henkilökohtaista. Rakastan eläintiedettä, tarinoita yksittäisistä lajeista, niiden kummallisuuksista, tai oikeastaan ominaisuuksista, jotka ovat vain niiden, ei meidän ihmisten lainkaan, ja vain siksi niille pitää laittaa päälle epänormaaliuden leima, mikä loppujen lopuksi vasta kummallista onkin. Rakastan genrejen ylittämistä ja limittäytymistä, yhteensulautunutta muistelmaa, filosofiaa ja ilmastoaktivismia. Rakastan näitä kaikkia, joten siksi tuntui itsestäänselvältä tarttua ruotsalaisen Patrik Svenssonin Ankeriaan testamenttiin, joka on, no, tätä kaikkea.

Ankerias on aivan omanlaisensa kala. Pitkään kuviteltiin, ettei se ole kala laisinkaan, että se on oikeastaan epäkala. Se on epäilyttävä, outo ja kummallinen pimeän asukki, sellainen, joka on vähän kuin käärme, joka viihtyy pohjamudissa ja syö ihan varmasti ruumiitakin. Ja koska esimerkiksi sen lisääntymistapaa ei tunnettu, päätettiin, että se sikiää siis neitseellisesti. Tai vähintäänkin syntyy mudasta. Ankerias on kummallisuus maailman kummallisuuksien joukossa. Ja vasta kun siitä tuli liikakalastuksen, ilmastonmuutoksen ja merten saastumistenkin ansiosta harvinainen, siitä tuli herkullinen, haluttu luksustuote. Se muuttui ihmisen omaksi, ja sitä piti syödä, jotta sitä voi suojella. Jos sitä yritettiin suojella esimerkiksi kalastuskielloilla, jotta kanta saisi rauhassa elpyä, kieltoa vastustettiin vetoamalla siihen, että silloin kuolee myös perinteinen ankeriaankalastus, jolloin loogisestikin katoaisi myös kiinnostus ankeriaisiin, ja sitä kautta ankerias sitten jollain miehisellä päättelyketjulla myöskin katoaisi. Aivan.

"Ankeriaan ei koskaan anneta olla vain ankerias. Ankeriaan ei anneta olla olemassa vain itsensä vuoksi. Näin se symboloi myös mutkikasta suhdettamme kaikkeen siihen elämään, joka ympäröi meitä ja joka ei ole ihmisen omaisuutta."

Ankeriaan testamentti on siis kaunokirjallisin vivahtein kirjoitettu tietokirja paitsi ankeriaista myös Patrik Svenssonin isäsuhteesta. Se tuo riviensä väleihin - ja toki ylläolevan lainauksen tapaan myös niille varsinaisille riveille - paljon pohdintaa ihmisestä ja ihmisen luontosuhteesta, meidän kummallisesta tavastamme kuvitella, että olemme luonnon yläpuolella, emme osa sitä. Ja että on meidän käsissämme, katoaako erilaiset lajit vai odottaako niitä suopeudellamme asetettu pelastus. Ja siis toki: katoaminen se vasta meidän käsissämme onkin. Kuudes sukupuuttoaalto vyöryy hitaasti, mutta tuhoisasti eliökuntamme yli, ja se on seurausta teoistamme: teollistumisesta, saasteista, lämpenevästä ilmastosta ja merivesistä. Mutta sen sijaan, että tekisimme asialle jotain, siis niille omille teoillemme, keskitymme pelastamaan maahan kaatunutta maitoa, ottamaan haltuumme myös elämän, joka mahdollisesti rauhaan jätettynä saattaisi pystyä pelastamaan myös itse itseään.

Svensson tarjoilee siis kattavaa tietoa niin ankeriaasta kuin toisesta tarinan päälajista, ihmisestä. Ymmärrän täysin, miksi kirjainstagram iloitsi tästä teoksesta alkuvuodesta, ja miksi se on niin pidetty. Se on kieltämättä oivallinen, ja se piilottaa suurimman sanomansa mukavaan ja leppoisaan tarinallisuuteen, joten sen ihmiskuntaan kohdistuva kritiikki on myös pehmoista ottaa vastaan. Omaan makuuni tuo on kuitenkin aavistuksen hattaraista: pehmoista ja periksi antavaa, kun sitä tarkemmin alkaa tarkastella. Se ei oikein kestä. Kokonaisuutena. Ja se on hieman harmi.

Mutta nytpä tiedän paljon lisää ankeriaasta, ja se on minusta varsin mainiota. Tiedän myös Patrik Svenssonin isäsuhteesta, luokkataustasta ja nousukkuudesta. Sekin on ihan kiinnostavaa, mutta harmillisen irrallista, lopulta. Mutta tarvitseekos kaiken aina niin täydellisesti toimiakaan, eipä kai. Moni tästä kirjasta on pitänyt, ja oli se minustakin aivan ok. Olisi siis voinut huonomminkin käydä.

Helmet-haaste 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

#FERRANTEHUUMA – ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO

ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO

175s.

WSOY 2020

Alkuteos: La figlia oscura // 2006

Suomennos: Helinä Kangas

Saatu arvostelukappaleena

Kun tyttäret ovat lentäneet pesästään, muuttaneet isänsä luokse Kanadaan, Leda lähtee omalla autollaan lomalle Etelä-Italiaan. Hän vuokraa joka päivä saman rantatuolin, tarkkailee samaa napolilaisperhettä, kiinnostuu erityisesti nuoresta äidistä ja hänen pienestä tyttärestään, äidin eleganssista ja tiiviistä suhteesta pieneen lapseensa. Hän yrittää yhdistellä lankoja toisiinsa, ihmisiä sukulaisuussuhteiden perusteella, nimiä kasvoihin. Ja mitä todellisempia tuon tuntemattoman perheenjäsenistä kauempaa tarkkailevalle Ledalle tulee, sen syvemmälle hän sukeltaa myös omissa muistoissaan, omassa suhteessaan omiin tyttäriinsä. Ja yhtäkkiä kirja vyöryttääkin päälle hyvin ferrantemaiseen tapaan niin sotkuisia ihmissuhteita kuin kipeitä muistojakin - juuri sillä raa'an kauniilla, kaunistelemattomalla ja kipuisalla tavalla, jolla vain  Ferrante hahmoistaan osaa kirjoittaa.

Jo 14 vuotta vanhassa, vasta tänä keväänä suomennetussa pienoisromaanissaan Ferrante tarkastelee jälleen sitä mitä parhaiten osaa: äidin ja tyttären suhdetta. Siinä missä edellinen lukemani Amalian rakkaus syventyy aikuisen tyttären ja juuri kuolleen äidin suhteeseen, on Tyttären varjossa näkökulma taas äidissä. Ja oli aihe Ferrantelle jo miten tuttu tahansa, onnistuu hän jälleen tuomaan siihen jotain uutta, jotain aiemmin tavoittamatonta ja sanoittamatonta. Siitä viiltävää rehellisyyttä, rehellisen kamalia tunteita, joita meillä jokaisella on, mutta joiden sanottaminen on ollut pitkään suurin synti, josta äitiä voidaan rangaista. Se tulee esille niin Ferranten tavassa käsitellä aihetta myös tämän kyseisen romaanin päähenkilön Ledan tavassa puhua omista menneisyyden valinnoistaan. Äiti on ensisijaisesti aina äiti, niin yhteisön kuin yhteiskunnankin silmissä. Ja se, mitä näin täydellinen minuuden menettäminen voi monissa naisissa aiheuttaa, on jätetty ääneen sanomatta, kirjallisuuteen kirjoittamatta.

"Bianca huusi minulle kerran kyynelissä: olet mielestäsi aina kaikkein paras; ja Marta: miksi sitten hankit meidät, jos koko ajan vain valitat meistä. Tyhjiä sanoja, pelkkiä äänteitä. aina tulee hetki, jolloin lapset kysyvät vihaisina ja onnettomina: miksi sinä synnytit minut."

Äitiyteen sukeltaminen on yhteiskunnallinen normi, joka pyrkii pakottamaan jokaisen lisääntyneen ja lastensa kanssa elävän naisen yhteen, tietynlaiseen muottiin. Sen vapaaehtoisuus on parhaimmillaankin kyseenalaista: väittäisin jopa, että se ei ole sitä ollenkaan, toiset vain mukautuvat sen luomiin odotuksiin paremmin kuin toiset. Ja ne jotka eivät mukaudu - he ovat tarinoiden roistoja, kylmiä ja julmia, epäpyhiä ja yhteiskuntakelvottomia. Lapsensa hylkäävä äiti on pahinta, mitä kulttuuri usein meille kirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterissa tarjoaa, mutta toisaalla uraa luovat isät ovat myyttisiä sankareita, status quo, joiden läsnäolon perään juuri kukaan ei kysele. Toki tähän on tullut muutosta, paljonkin, mutta rakenne on edelleen täysin sama. Vai milloin olet viimeksi nähnyt naistenlehden kyselevän isältä, miten hän yhdistää työn ja perheen? Entä milloin nainen on ensisijaisesti ollut kiinnostuksen kohde vain hänenä itsenään, ei suhteessa jo syntyneisiin jälkeläisiinsä?

Äitiys on suuri rooli, mutta kulttuurissamme sitäkin kapeampi. Odotamme jokaiselta äidiltä edelleen täydellistä sitoutumista, pyyteetöntä rakkautta ja uhrautumista. Väsymyksestä on toki saanut lähiaikoina myös jo onneksi puhua, mutta harvassa on kirjallisuus, joka sanoittaa  näin moninaisesti tunteita kaiken vaatimusten takaa. Maailmasta, jossa mies menestyy, ja lapset imevät äitinsä tyhjäksi, mykäksi hoitajaksi, jolla saakin olla unelmana vain hoivata lapsosiaan näiden ensimmäiset elinvuodet. Mutta onneksi meillä on kirjallisuus, yhä laajenevat representaatiot, lupa jo puhua tunteista, jotka tuntuvat eläimellisiltä ja alkukantaisen kielletyiltä vain siksi, että normaalisti äitiyttä saa käsitellä vain tietyllä tavalla. Onneksi meillä on Ferrante.

Kirjallisesti Tyttären varjo on hieno ja tiivis teos, joka jättää jälleen kauniisti tilaa riviensä väliin. Se tuntuu hurjan tutulta, Napoli-sarjaa rakastavalle kuin paluulta Lenun ja Ninon väliseen suhteeseen, aikaan kun Elena jättää lapsensa miehelleen. Siinä on paljon samaa, mutta silti suurta sivustakatsojan kärsivällisyyttä, hiljaista huutoa tuuleen. Se on eheä, hiottu ja kaunis romaani. Ferrantea parhaimmillaan.

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

KESÄN ILAHDUTTAVIN YLLÄTYS – JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

282s.

Siltala 2019

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on niitä harvoja kirjoja, jotka ostin täysin normaalihintaisena, uutena kirjana itselleni tietämättä siitä oikeastaan mitään. Kirjaa oli kehuttu paljon – suurilta osin  sellaisista suunnista, joiden kirjamakuun normaalisti varsin varauksetta luotan – ja koska koronakevät oli pitkä ja tylsä, päädyin naputtelemaan itselleni kirjatilausta joskus maaliskuun ja toukokuun väliin jäävänä sumuisena aikana. Sumuun jäi hetkeksi kirjakin, ja vasta kesälomamatkalukemistoon mökille, ennen omaa Lapin reissuani, tulin todella tarttuneeksi siihen.

Koska ostin Pienen hauen pyydystyksen siitä juuri mitään tietämättä, en tosiaan myöskään lukemista aloittaessa tiennyt laisinkaan mitä tuleman pitää. Se on varsin tyypillistä minulle: en lue kirjoista kirjoitettuja arvioita, pieniä kuvauksia enkä edes kirjan takakansitekstiä ennen kuin olen lukenut itse kirjan. Nautin siitä, että saan sukeltaa täysin tuntemattomaan, oman itseni luomin odotuksin, muiden sanojen antamatta näyttää suuntaa lukemisilleni. Siitä on yleensä lähinnä hyötyä, mutta joskus sokkona kulkeminen johdattaa myös paikkoihin, joista ei todella itseään tiennyt löytävänsä. Ja Pienen hauen pyydystys todella oli juuri sellainen romaani.

Odotin siis etukäteen, jostain kummasta syystä, heleä-äänistä kasvukertomusta, Lapin äänettömiä erämaita, korulauseita ja hempeää kerrontaa. Mutta yhtäkkiä olinkin keskellä absurdia suomaisemaa, peijooneja, murhaajien perässä juoksevia poliiseja, murretta vääntäviä maalaisia Itä-Lapin nurkilla. Enkä ihan toden totta tiennyt, mitä tilanteesta pidin. Olin yhtä pihalla kuin Elina Ylijaakoa kirjassa pidättämään tullut ylikonstaapeli Janatuinen, enkä kirjan nimestä huolimatta lainkaan saanut kiinni, onko kirja niin sanotusti lintu vai kala.

Mutta kalahan se. Suuri, liukas, sulamisvesilampeen jumiin jäänyt hauki, johon rakastuu ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara.

x

Karila on minulle kirjailijana varsin vieras, ja sekin loi kirjaan oman tunnelmansa. Ennen kun sain kiinni kirjan hilpeän humoristisesta otteesta, tuntui kuin olisin lukenut jotain Katja Ketun ja Johanna Sinisalon väliltä. Mutta kun tarina eteni, ja käänteet muuttuivat entistä omaleimaisimmiksi, alkoi Karila saavuttaa tekstissään samaa vallatonta, vakavaa hilpeydentasoa, kuin yksi aiemmista kesälempparikirjoistani, Mike Pohjola Turun palosta kertovassa lukuromaanissaan 1827. Ei näissä sinänsä samaa ollut, ja vertailu nyt muutenkin lähinnä on tympeää, mutta kuitenkin. Pidin samanlaisesta totisesta huumorista, näppärästä sanailusta, täydellisestä tavasta käyttää suomalaista mytologiaa hyväkseen tarinan kirjoittamisessa. Sillä paljon olen lähivuosina juuri tätä kotimaista mytologiaa ammentanutta kirjallisuutta itsekin kuluttanut (no hyvä on, kolme kirjaa olen lukenut, joissa tätä on...), eikä mikään aiemmista ole onnistunut yhdistämään näin oivaltavasti vanhoja hattaroitamme, peikkojamme tai muita mörököllejä todellisuuteen mitä Karila tässä romaanissa teki. Valloittava taito, ja harvinainen, sanoisin.

Joten kyllä. Liityn siis nyt mieluusti Karilan romaania ylistävään joukkioon, ja hilpeää, vetävää ja omaleimaista kirjallisuutta kaipaaville aion jatkossa sumeilematta suositella Pienen hauen pyydystystä. Ihan pientä miinusta toki tekisi mieli antaa hieman heppoisesta loppuratkaisusta, tietynlaisesta siirappisuudestakin jopa ehkä, mutta olihan se vallan suloinen lopetus sinänsä. Itse olisin kaivannut vielä älyttömämpää menoa ja enemmän tästä ajasta irrallaan olevaa irroittelua, mutta se on vain minun kaipuuni se. Karila onnistuu kuitenkin itse siinä, mitä romaanillaan on lähtenyt rakentamaan, ja tuloksena on vallan hieno romaani. Omanlaisensa, ja se jos mikä tuntuu juuri nyt äärimmäisen raikkaalta.

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

415s.

S&S 2020

Alkuteokset: Jane: A Murder 2005 & The Red Parts 2007

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Maggie Nelson on jonkinlainen yleisnero. Sellainen suuri ajattelija, joka osaa tiivistää pieniin lauseisiin kokonaisen elämän, yhteen kirjaan kannanoton alleviivaamatta sitä kertaakaan. Tavallinen kuolevainen ihminen, jonka käsissä teksti saa aivan uusia merkityksiä, ulottuvuuksia ja erityisesti kerronnanmuotoja, kerta toisensa jälkeen. Nelsonia ei kahlitse genrerajat, kirjoittamisen normatiiviset säädökset, aika eikä paikka. Tuntuu, että aina kun Nelsonia suomennetaan lisää, käsillä on se ehdottomasti paras teos. Kunnes tilalle tulee uusi.

Ja oi, kyllä. Lähes paatoksellinen, totaalisen kritiikitön ja puhtaan ihaileva tapa kirjoittaa Nelsonista on tullut jäädäkseen. Tätä tarkoittaa blogini esittelyteksti, jossa kerron että luen kriittisesti, jos ajatukset ei kohtaa, kritiikittä jos rakastan. Hullaannun ja hurmaannun, ja se on itseasiassa tunne, jota lukiessa tavoittelen. Ei repivä kriittisyys, ei ongelmakohtien osoittelu. Se on tämä lähes hurmionomainen tunne, joka ylöskirjoittaessa tuntuu jo vähintäänkin överiltä, mutta on silti niin totta. Pysäyttämätön innostus kirjasta, jolloin kirjoittaminen käpertyy tällaiseksi metahehkutukseksi. Että koettakaa kestää. Ei tällaisiä kirjoja sentään niin paljon ole, että tyyliin ehtisi kyllästyä.

Nelsonin teokset, Jane: A Murdet sekä The Red Parts ovat suomennettu tänä keväänä yhteisniteenä Jane / Punaiset osat. Alunperin kaksi täysin erillistä kirjaa kietoutuu lyhyesti sanottuna Nelsonin oman tädin vuonna 1969 tapahtuneen murhan ympärille, mutta sisältävät sen lisäksi myös kokonaisen maailman. Jane itsessään on oikeastaan runoteos, runomuotoinen kertomus Nelsonin tädistä Janesta ja hänen murhastaan, murhaan liittyvistä epäselvyyksistä. Ruumiista hautausmaalla, päiväkirjamerkinnöistä, sekä Nelsonin itsensä että ennen hänen syntymäänsä kuolleen Janen. Jo Jane itsessään on teoksena äärimmäisen koukuttava, sellainen yhdeltä istumalta luettu page turner, sivunkääntäjä, joka vie itse itseään eteenpäin. 

Jane julkaistaan vuonna 2005, ja samoihin aikoihin Nelsonille käy ilmi, että hänen tätinsä tapaus on avattu uudelleen aktiiviseen tutkintaan. On itseasiassa löytynyt johtolanka, kasa DNA:ta, jotka liittävät tapaukseen aivan uuden epäillyn. Punaiset osat onkin jonkinlainen kertomus, dokumentaatio tai romaani aiheesta tutkinnan aloittamisen jälkeen, ajasta Janen julkaisua seuraavilta vuosilta.

Nelsonin teospari – kuten hänen tuotanto tosin noin muutenkin – pakenee sen tarkempia määritelmiä, ja se on minusta ihanaa. Jostain syystä määrittelemätön on kuitenkin ihmisille vaikeaa, ja joillain sanoilla tätä silti pyritään kuvaamaan, mutta jo siihen pyrkimykseen löytyy Punaisten osien epilogista Nelsonin oma kommentti: "- - - Punaisista osista haaveissani vielä tulee: omalaatuinen, tiivis meditaatio ajan suhteesta väkivaltaan ja suruun kaikeksi onneksi irrallaan 'ajankohtaisuuden', 'true crimen' tai edes 'muistelmien' räikeistä otsikoista." Ja sitä siitä on tullut. Ja siksi kaikki määritelmät tämän kohdalla ovat turhia ja turhan väkivaltaisia. Sellaisiin laatikkoihin laittamista, joita ei todellisuudessa Nelsonin tuotannon kohdalla ole olemassakaan.

Näistä teoksista voi lukijasta riippuen myös löytää vaikka mitä, mutta itselleni Jane tuntuu kirjalta, joka avaa suvun mysteereitä, kun taas Punaiset osat on siitä tyypillistä Nelsonia, että se on kaikkea yhtaikaa. Se on surukirja, erokirja, murhakirja, perhesuhdekirja, tarina menettämisestä, oikeudesta, eikä silti mitään noista. Se on terävä osoitus yhteiskuntamme tavasta fetissoida nuorena kuolleiden, mieluiten vielä murhattujen, nuorten naisten ruumiit, se on murhamieltä ja osoitus täysin vankkumatonta rakenteellista naisvihaa kohtaan. Punaiset osat voi olla kritiikki siitä, miten jatkuvasti (etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa) uhriin kohdistuva, tosiaan jopa kiihkoon taipuvainen kiinnostus vie huomion naisia murhaavilta miehiltä, psykologisoi murhaajat yksittäisiksi tekijöiksi, seksuaalista väkivaltaa sisältävät murhat järjettömästä yleisyydestään huolimatta viallisten mielten yksittäisiksi teoiksi. Julkisuus ja aiheiden käsittely kauniina kuolleiden uhrien ympärillä on tosiaan omiaan vahvistamaan tätä kuvaa. Ja tätähän meidän kulttuurimme on täynnä: rikosfantasioita, true crimeä, järkyttävien kohtaloiden ja silmittömän väkivallan viihteellistämistä. Ja niin kauan kun murha, oli keskiössä sitten sen selvittäminen tai tekeminen, tv-sarjasta tai elokuvasta riippuen, on meille täydellistä viihdettä, on se myös äärimmäisen romantisoitu teko, jota ei ihan niin vahvasti sitten kuitenkaan tuomita kuin sen lopullisuutensa kannalta kuvittelisi tehtävän. Järkytyksemme on suuri, kun murhia tapahtuu, muttei kuitenkaan niin suuri, että se aidosti siirtäisi huomion misogynistiseen kulttuuriin, jossa naisen murhaaminen todella on myös viihdettä. Mutta samalla kun Nelson selvitttää omaa elämäänsä, hän tarkastelee juuri näitä rakenteita taitavasti. Ja siinä hän onnistuu, ja siksi olisi väkivaltaista iskeä tälle kirjalle esimerksi true crime -leima. Se kun jatkaisi fetissoinnin linjalla, rohkaisisi urkkivaan lukemiseen. Jane / Punaiset osat ansaitsee paljon enemmän ja paljon syvemmin, vaikka kyllä, se on myös varmasti täydellinen murhamysteerikirja kuumaan kesäpäivään. 

Helmet-haaste 2020: 

Jane: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Punaiset osat: 39. Kirjassa lennetään