lauantai 6. lokakuuta 2018

HULLAANNUTTAVAA SIVULLISUUTTA - RACHEL CUSK : ÄÄRIVIIVAT

RACHEL CUSK : ÄÄRIVIIVAT
207s.
S&S 2018
Alkuteos: Outline // 2014
Suomennos: Kaisa Kattelus
Arvostelukappale

Tiedättekö sen tunteen, kun hullaantuu jostain niin paljon, ettei voi lukea sitä eteenpäin, ettei se loppuisi, muttei myöskään kykene pitämään siitä sormiaan erossa? Kun alkaa merkitsemään itselleen pienin note it -lapuin lempikohtia ylös, ja huomaa laputtaneensa koko kirjan kannesta kanteen? Kun uppoutuu niin syvälle kirjan maailmaan, että hätkähtää hetkeksi tajutessaan että makaakin omassa sängyssään, kirjan sivut käsissä kääntyen, eikä itse olekaan hahmojen seassa Ateenassa? Kun luulee, että edellä olevan kaltaiset lauseet on vain jotain turhanpäiväistä kirjablogilätinää, joilla yritetään epätoivoisesti sanallistaa jotain, mitä ei sanoiksi saa, mutta kohtaatte kirjan, jonka kanssa tuo kaikki yhtäkkiä onkin totta? 

Oletteko te lukeneet jo Rachel Cuskin Ääriviivat?

Minä olen. Sen kirjan välissä on yhteensä pieni paketillinen note it -lappua.

Arvioin kirjan Goodreadsiin lainaamalla täydellisyyden määritelmää sanakirjasta.

Voisin arvioida sen blogissa luettelemalla kaikki sanakirjan täydellisyydelle tarjoamat synonyymit. 

Eli näin: Rachel Cuskin Ääriviivat oli absoluuttisen ehdoton, kokonainen, täysi, hyvä ja perinpohjainen. Se oli tarkka, valmis, ylittämätön, sensuroimaton, totaalinen sekä ehjä. Tunsin, että se oli selvä, suoranainen, kertakaikkinen, ilmiselvä, pelkkä ja puhdas. Osittain myös silkka, perusteellinen, täysimittainen, rajaton sekä niin luodinkestävä kuin vedenpitäväkin. Laantumaton, lieventymätön, loputon, ikuinen, syvä, virheetön ja taitava. Arvovaltainen, esikuvallinen, klassinen, moitteeton ja eheä.

(En kuitenkaan nyt tee sittenkään niin, koska tajusin juuri noita sanoja listaillessani, että sehän tuntuu jo aivan minulle maneeriselta tavalta blogata kirjasta, josta olen pitänyt. Hah.)

Tämän kanssa kävi hyvin samalla tavalla siis kuin Maggie Nelsonin Argonauttien kanssa kesän alussa. Se meni ns. tunteisiin.

Huomaan kyllä itsekin, että olen pulassa. Maalaan kirjasta niin totaalisen täydellisen upean mahtavaa kuvaa, ettei kukaan siihen tarttuessaan voi muuta kuin pettyä. Ja silti mikään ylisana ei tunnu liioittelulta, sillä jos hullaannun, hullaannun täysin. Totaalisesti, ehdottomasti, you name it. En usko, että edes saan sanallistettua sitä, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja mitä kaikkea se minulle merkitsi. Enkä toisaalta edes tahdo yrittää, sillä se on jo nyt minulle niin henkilökohtaisen tärkeä, etten tahdo minkään tulevan väliimme. En muiden mielipiteiden tai ajatusten. 

Ja kuten totesin jo Argonauttien kohdalla, näin henkilökohtaisesti tärkeän kirjan kanssa tuntuu lähinnä brutaalilta pistää se palasiksi, analysoida rakkauden syitä blogiin tai selittää mikä tässä niin taianomaista on. Koska lopulta, voiko taianomaista koskaan selittää?

Käännän tämän postauksen nyt aivan päälaelleen, ja sanon loppuun, että Ääriviivat on kymmenen tarinaa erilaisista ihmisistä, ja tarina yhdestä, joka kertojana tulee esiin vain yksittäisin sivulausein. Ääriviivat on siis täydellistä tarkkailua, sivullisuutta, vapaaehtoista varjoon jäämistä, sellaisessa paikassa pysyttelyä, missä toisten olemista pystyy herkeämättä seuraamaan ja kirjan sivuilla dokumentoimaan. Cusk haastaa yhtaikaa sekä objektiivisuuden että subjektiivisuuden, ja vaikka kirjassa on sivuja vain kaksi sataa, mahtuu sen sisään niin valtavan suuria asioita arkipäiväisen pieninä huomioina, että luulin lukeneeni tätä kauemminkin.  

Ääriviivat näyttää ihmisen itsekeskeisyyden, itseensä käpertymisen ja subjektiivisuuden hämmentävän objektiivisesti. Se on taitava ja terävä, tarkkoja ääriviivoja asioille ja ihmiskohtaloille piirtävä. Se näyttää ihmisyyden tavalla, jolla sitä harvoin kuvataan. Tarkkaillen, läsnäollen, itsensä hämmentävän upeasti häivyttäen, vaikka kertojana toimiikin. Ihmisten tarinat näyttäytyvät yhtäkkiä kaikkein inhimillisimmiltä, kun ne eivät olekaan varmoja, absoluuttisia ja paikkaansa pitäviä. Epävarmuus on kaikkein suurinta ihmisyyttä, vaikka lähes kukaan tarkasteltavista hahmoista ei itse sitä tuntunutkaan huomaavan.

 Ja siksi, siksikin se on minulle täydellinen. 

Eikä täydellisyyttä lainkaan vähennä se, että tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen teos. Tätä on siis luvassa lisää. Ja se jos mikä tekee minut juuri nyt hyvin, hyvin onnelliseksi. 

Muualla: Täysien sivujen nautintoReader, why did I marry him? & Sivutiellä

4 kommenttia :

  1. Ihana kirjan esittely, kiitos tästä. Eli ehdottomasti lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa kuulla, toivottavasti sinäkin tästä pidät!

      Poista
  2. Hypetyksestäsi johtuen ja siitä huolimatta täytyy kyllä laittaa lukulistalle! Yritän suhtautua ynseästi, ehkä se tepsii...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, tsemppiä yritykseen, toivottavasti toimii!

      Poista