KAPITALISMIN SUURI ILLUUSIO

RIINA TANSKANEN & SAMU KUOPPA : 

KAPITALISMIN SUURI ILLUUSIO

261s.

Into 2023

Saatu osana Into-kirjavaikuttaja yhteistyötä

✨ ENEMMÄN ✨ KOVEMPAA ✨ KORKEAMMALLE ✨ PAREMMIN ✨ 

✨ SINÄ PYSTYT MIHIN VAIN, SINUN ASENTEESI RATKAISEE KAIKEN ✨

✨ SINÄ OLET SE, JOKA MÄÄRITTELEE ELÄMÄSI, EI SE MISTÄ TULET ✨

✨ HISTORIAA EI OLE, ON VAIN TÄMÄ HETKI JA SE MITÄ PÄÄTÄT SILLÄ TEHDÄ ✨

✨ MINÄKÄÄN EN OLISI TÄSSÄ, JOS OLISIN JO LUOVUTTANUT ✨

✨ SINÄKIN VOIT TEHDÄ AINA VÄHÄN ENEMMÄN VÄHÄN KOVEMPAA VÄHÄN PAREMMIN ✨

✨ MIKÄÄN EI OLE MAHDOTONTA ✨

...paitsi kapitalismin näyttäminen kapitalistille. Mutta noin muutoin varmaan kuulostaa tutulta? 

Olemme eläneet viimeiset vuosikymmenet uskomatonta liberalistista ilotulittelua, vapaata markkinataloutta ja kapitalismia, jossa kapitaalilla saa ja ihmisellä pääsee. Elämme lähes hurmoksellisen uskonnon aikakautta, jota ohjaa raha, historiattomuus sekä usko yli-ihmisyyteen, jossa jokainen on kirjaimellinen oman onnensa seppä. Elämme maassa aikana, rikkaat rikastuvat köyhien kustannuksella, koska uskovat ansaitsevansa sen. Elämme hallituskautta, jossa on järkevämpää tehdä yhteistyötä jopa äärioikeiston kanssa ihmisoikeuksien kustannuksella, kuin panostaa yhdenvertaisuuteen ja pahoinvointia ehkäisevään työhön. Myymme sielumme, jotta saamme rahaa, ja kuvittelemme että tämä on se annettu normaali, kulttuurievoluution lopullinen tila, jossa meidän kuuluu olla ja pysyä. 

Miksi koko yhteiskunta silti tästä uskomattomasta talousoikeistolaisesta jargonista huolimatta ajautuu koko ajan vain syvemmälle inhimilliseen kriisiin?

No siksi, että kapitalismi on satu. Se on myyttinen taruolento, johon raharikkaat ovat päättäneet yhdessä uskoa. Sarjakuvataiteilija ja yhteiskuntakriitikko Riina Tanskanen sekä aktivisti, fillarisosialisti ja valtio-opin väitöskirjatutkija Samu Kuoppa ovat tarttuneet juuri tähän näkökulmaan, ja tehneet yhdessä loistavan teoksen Kapitalismin suuri illuusio. Siinä kaksikko purkaa palasiksi kapitalismin myyttiä, ja näyttää hyvin selkeästi ja vastaanpanemattomasti sen erityiset ongelmakohdat. Tanskanen & Kuoppa kamppaavat taiten vastaanhuutelijoiden perusargumentit, ja näyttävät, miksi toisinkin voi ajatella.

Kapitalismin suuri illuusio jakautuu yhdeksään oivalliseen lukuun. Se käsittelee kapitalismia väkivallan kaappauskoneistona, eriarvoisuuden pakottavaa olemassaoloa kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, jatkuvan kasvun tuhoisuutta, hoivan tematiikkaa, kapitalistista orjataloutta, rahan valtaa suhteessa politiikkaan, velkalaivanarratiivia, työtä ja ahditusta sekä kapitalismin korjaamattomuutta. Kaksikon tapa selittää ilmiöitä auki on oivaltava ja kriittinen. Toki lyhyehkössä ja silti laaja-alaisesti eri teemoja käsittelevässä teoksessa ei mennä mitenkään äärimmäisen syvälle, mutta en usko, että tämäntyylisessä kirjassa se on tarkoituskaan. Ennemmin Tanskanen & Kuoppa tarjoavat tuhdin ja perusteellisen perusteoksen kapitalismin kanssa kipuileville sekä kaikille heille, jotka jo ovat heränneet tai heräämässä huomaamaan, ettei tämä järjestelmä nyt sittenkään ole ihan niin okei kuin esimerkiksi Orpolle niin armas Vahva ja Sää.. siis Välittävä Suomi -hallitusohjelma antaa ymmärtää. 

Elämme tällä hetkellä Suomessa hyvin raakaa ja julmaa kuripolitiikkaan perustuvaa aikakautta. Juuri nyt kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miksi perusteet kaikelle tälle kurjistamiselle ja leikkaamiselle eivät itseasiassa olekaan ihan niin totta kuin ylhäältä annetaan ymmärtää.

x

Mutta entä kommunisti? Huutaa oikean laidan trolli X:ssa. Sehän tappoi tosi monia ihmisiä, eikö tappanutkin, kysyy hän muka nokkelasti. Tanskanen & Kuoppa vastaavat:

"Usein kapitalistisen yhteiskunnan vapautta ja inhimillisyyttä korostetaan verrattuna sen vastavoimiin. Erityisesti vertailua tehdään Neuvostoliiton totalitaristiseen hirmuhallintoon ja sen aiheuttamiin miljooniin kuolemiin. Kapitalismin oma tulos on kuitenkin merkittävästi pahempi. Pelkästään Belgian siirtomaassaan Kongossa aiheuttamat kuolemat yltävät arvioiden mukaan Neuvostoliiton kanssa samanlaisiin lukemiin. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden väkiluku taas romahti 1500-luvun aikana eurooppalaisten ansiosta 90 prosentilla, tarkoittaen noin 56 miljoonaa kuollutta."

...ja tästä jatkaisin itse (Tanskasen & Kuopan tavoin), että paitsi että kapitalismi tappaa jatkuvasti ihmisiä globaalissa etelässä nälänhädän, ilmastotuhojen ja äärimmäisen köyhyyden kautta tappaa se ihmisiä vuosittain myös ihan täällä meillä Suomessa. Kun kaikki mahdollinen on yksityistetty, riistetty yritysten käyttöön ja aidattu yksityisille omistajille samalla kun nykyinenkin hallitus purkaa vastenmielisellä intohimolla sosialistiseen yhteiskuntaan kuuluvia hyvinvointiyhteiskunnan rippeitä, on jokainen meidän kylmään kuollut koditon, syrjään jätetty ja itsemurhan tehnyt nuori sekä kiristettyjen resurssien keskellä hoitovirheen seurauksena kuollut henkilö kapitalismin uhri. Kuolemat verkottuvat kuitenkin niin hähmäisiksi, ettei syy-seuraussuhdetta ole yhtä helppo hahmottaa kuin Stalinin vankileirien sekä Venäjän poliittisten vankien kuolunuhrien kohdalla on. Mutta vaikka jokin on monimutkaisempaa, se ei tee siitä silti yhtään vähemmän totta.

x

Mutta entäs sitten velkalaiva? Onhan se saatava käännettyä, emme me voi tulevien sukupolvien rahoilla elää, muistuttaa mielestään maltillinen liberalisti. Kiellätkö, että yli varojensa eläminen on kannattamatonta, hän haastaa.

Tanskanen ja Kuoppa vastaavat:

Raha – ja etenkin valtion velka – on itse itseään ylläpitävä systeemi. Se ei toimi samalla tavalla kuin yksilön talous, vaikka oikeisto tahtookin niin kovin näin väittää. Systeemi itseasiassa luo rahaa valtion tarpeisiin, ja kuripolitiikka nauttii yleisestä kurjistamisesta: se kun tekee ihmisen riippuvaisemmaksi omasta työstä, teki sitä millaisin ehdoin tahansa. Heikossa asemassa oleva ei ehdi eikä kykene vastustamaan kyykytystä, sillä systeemi pakottaa ikuiseen tehostamiseen. Kun kaikkialta muualta on tehostettu, viimeiseksi revitään työntekijän selkänahkaa. Yksilö ei voi järjestelmälle mitään, ja oikeiston lempiteko on myös heikentää yhteistä sopimista ja työntekijäliittojen voimaa, jotta se saa ylivoiman myös määrällisesti. Valtionvelka toimii tässä kohden täydellisenä pelotteena. Vaikka Suomi on Euroopan velkapelkoisin maa, ja tutkimus (ja todellisuus) toisensa jälkeen osoittaa, että kuripolitiikka johtaa entistä kurjempiin oloihin, ei siihen luvattuun auvoiseen kukoistukseen, on tottelevainen ja nöyrä kansa valmiina antamaan omastaan, jotta raha kertyisi rahan luo. Satu tähtiin pääsemisestä on niin vahva, että siihen uskoo nekin, jotka äänestävät oikeistoa vastoin omia etujaan. Ja siihen tähtäävän retoriikan luomisessa oikeisto on ollut taitava viime vuosikymmenet.

x

Kuten Tanskanen & Kauppi muistuttavat, haaveilu, joutenolo, yhteisöllisyys, vastarinta ja utopiat ovat kapitalismin parhaita vihollisia, ja siksi niitä tarvitaan erityisesti juuri nyt. Ei ole mitään kapitalismi 2.0:aa, on vain tämä tai jotain aivan muuta. Mitä levänneempiä ja paremmin voivia me olemme, mitä enemmän autamme toisiamme ja toimimme järjestelmällisesti yksilökeskeisyyttä ja sen selitysvoimaa vastaan, sen paremmin pystymme tuottamaan vaihtoehtoisia tapoja olla ja järjestää yhteiskuntaa. Kapitalismi ei pelasta itseään, ei teknologialla eikä Marsiin muuttamalla. Vain yhteisöt järjestelmän sisältä ja reunamilta voivat korjata sen, mutta suunnan täytyy olla kokonaan uusi. Ja sen suunnan täytyy lähteä lempeydestä ja rakkaudesta, ei sorrosta ja eriyttämisestä. 

Helmet-haaste 2024: 4. Kirjassa on presidentti

MIKÄ RAKKAUSKÄSITYKSESSÄMME ON PIELESSÄ – LIV STRÖMQUIST : PUNAISIN RUUSU PUHKEAA KUKKAAN

LIV STRÖMQUIST : PUNAISIN RUUSU PUHKEAA KUKKAAN

171s.

Sammakko 2021

Alkuteos: Den rödaste rosen slår ut // 2019

Suomennos: Helena Kulmala

Pyydetty arvostelukappaleena

Ruotsalainen Liv Strömquist on ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani - tai sarjakuvataiteilijoita, jos tarkkoja halutaan olla. Strömquistia on suomennettu jo jonkin verran, ja tämä uusin, viimein julkaistu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan istuu täydellisesti aiempien julkaisujen jatkoksi.

Kapitalismi- ja yhteiskuntakritiikistään tunnettu Strömquist paneutuu usein laajempiin sosiologisiin teemoihin, mutta tämä uusin teos pureutuu varsin kapeaan aiheeseen: moderniin, hetero-oletettuun rakkauskäsitykseen ja mikä siinä on erityisesti pielessä. Punaisin ruusu tuntuu jonkinlaiselta sisarusteokselta - tai kirjalliselta vastaparilta - Strömquistin aiemmalle, jo oli kymmenen vuotta sitten alunperin julkaistulle Prinssi Charlesin tunteelle, joka ylipäätään haastoi myöhäiskapitalistista rakkauskäsitystä, tunnetyön lankeamista naisille sekä monogamisten, romanttisten suhteiden äärijalustalle nousemista. Nyt 9 vuotta myöhemmin Ruotsissa julkaistu ja muutama vuosi myöhemmin suomeksi saatu Punaisin ruusu taas sukeltaa syvemmälle; se tarkastelee viiltävän oivallisesti sitä, miksi rakkaus tunteena ylipäätään on mahdoton terapia- ja itsevoimautuskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa minästä tulee elämän keskiö ja hyvinvointiprosessi, miten yksilö käpertyy itseensä ja toteuttaa kuluttajaidentiteettiään myös niillä, pun intented, parisuhdemarkkinoilla.

Strömquist pohjustaa aihettaan katttavasti, ja käyttää oivallisina esimerkkeinä esimerkiksi Leonardo DiCaprion viehätystä lukuisiin bikinimalleihin tai feministisenä jumalattarena pidetyn Beyoncen sanoituksia, jotka käskevät tunteettomasti korvaamaan kelvottoman uccelin suoraan uudella. Taustalla on myös teoriaa, niin filosofian, psykologian kuin sosiologiankin kentiltä, ja Strömquist avaakin mainiosti sitä, miten oman itsen projektoituminen jatkuvasti paranneltavaksi ja kehitettäväksi kohteeksi on vain yksi myöhäiskapitalistinen juoni yksilön sortamiseksi. Kun keskitymme terapoimaan itseämme, parantamaan omaa asennettamme, omia miesvalintojamme, omaa suhtautumista suhteisiimme, häivyttyy taka-alalle äärimmäisen näppärästi kaikki rakenteellinen vinksahtaneisuus, ja patriarkaatti, cis-ylivalta sekä tunnetyön epätasa-arvo saavat rehottaa edelleen aivan rauhassa. Kunhan minä eheydyn, kunhan minulle mikään ei ole mahdotonta, kunhan minä opin yksilönä toimimaan paremmin saavuttamaan haluamani (eli sen, mitä yhteiskunta on opettanut haluamaan), kaikki on kontrollissa. Tai jotain.

Siinä missä rakkaus toista kohtaan vaatii täydellistä antautumista, on osa jotain yhteiskunnallista tarinaa oikein elämisestä sekä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän monien ihmisten päämäärä elämässä, nyky-yhteiskunnan suhtautuminen itseen ennemminkin vie meiltä mahdollisuuden syvään ja aitoon tunnesiteeseen sen sijaan että se kaikella voimauttamissanomallaan yksin sitä lisäisi. Ja jälleen tämä kaatuu naisen niskaan: nainen on väärin, nainen rakastaa väärin, nainen rakastaa liikaa, nainen on epätoivoinen, nainen on sitä ja nainen on tätä. Ja sen sijaan, että tunnerakenteellista vinoumaa siis korjattaisiin, haudataan se siihen, että nainen ottaa projektiksi olla enemmän mies; olla vähemmän, olla etäisempi, keskittyä itseensä, korvata rakkaus lennosta uuteen, olla näyttämättä, että toisen käytös sattuu, olla vahva, tunteeton, itsenäinen ja itsellinen. Valitaan parit kuin valittaisiin uusi tietokone, vertaillaan osia, etsitään mahdollisimman täydellinen, korvataan paremmalla, luovutaan kun siltä tuntuu. 

Ehkäpä se 1800-luvun kurjuusromanttinen rakkauskäsityskään ei aivan tähän aikaan puhtaiden sovi, mutta ainakaan siinä ei suhtauduttu toisiin välineellisesti, omaa itseä ja identiteettiä korostavina tekijöinä. Strömquist lainaa teoksessaan ehkä yllättävänkin kapeaa tutkijakuntaa, mutta toisaalta hän tekee sen taidokkaasti, terävästi ja omalla piikikkäällä tavallaan. Hän osoittaa taiten, että jälleen yksi perusinhimillinen tunnekokemus on jäämässä modernin myöhäiskapitalistisen ja ääriyksilökeskeisen ajattelutavan jalkoihin, ja muistuttaa, että siitä harvoin seuraa kovin hyvää. Ainakaan muille kuin nykyisen riistoon ja alistamiseen perustuvan yhteiskuntamuodon ylläpitämiselle. Miten solidaarisuus voisi löytää kasvusijaa, kun sen olemassaolo jopa romanttisissa parisuhteissakin alkaa tuntua varsin uhatulta?

Helmet-haaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta

SARJAKUVASUNNUNTAI – ULLA DONNER : SONTAA

ULLA DONNER : SONTAA

103s.

S&S 2019

Alkuteos: Skiten

Suomennos: Sinna Virtanen

Ulla Donnerin Spleenish on ensimmäinen sarjakuvaromaani, jonka koskaan olen lukenut. Saavutus siis sinänsä! Se aukaisi myös jonkinlaisen portin koko genren pariin ylipäätään, vei mennessään ja toi tullessaan valtavasti hyviä sarjiskokemuksia. Donner muistutti, että sarjakuvat ovat paljon muutakin kuin lapsuusajan Aku Ankat, ja miten kuvan ja tekstin yhdistelmän avulla monikin pieni, yksinkertaiselta näyttävä asia voi saada hurjan määrän kerroksellisuutta ja merkityksellisyyttä aikaiseksi. Silläpä olenkin jo viime syksystä asti odotellut kovasti Donnerin uudempaa sarjakuvaromaania Sontaa, jonka nyt viimein lähes vuoden odottelun jälkeen sain kirjastosta käsiini.

Mainostoimisto Dream Hackers Disruption Agencyn uusin prokkis, Pekkara, on perunaproteiinimakkara, joka tulee tekemään historiaa. Saattaa kuitenkin olla - tai saattaa olla olemattakin - että se johtaa maailman tuhoon ja toisaalta taas seuraavana päivänä saatuihin potkuihin, joten pomoa lukuunottamatta muu henkilökunta lähtee pohtimaan tilannettaan aftereille Sontaa-sarjakuvaromaanissa. Donnerin hampaisiin jää tällä(kin) kertaa niin kapitalismi, liberalismi kuin nykyajan työkulttuurikin, ja toisaalta pistävän huumorin kautta tämä sarjakuvakokoelma käsittelee myös kulttuuria, jossa tiedostavuus on vain yksi meriitti identiteettipelissä sen sijaan, että asioille oikeasti myös tehtäisiin jotain.

Niin Donnerin piirrustus- kuin kerrontavatkin iskevät, ja viiltävät auki monia epämiellyttäviä keskusteluita, joiden keskellä 2020-luvun milleniaalit elävät. Miksi seksuaaliseen ahdisteluun on niin vaikea puuttua? Miksi työelämä uuvuttaa työntekijän toisensa jälkeen? Miten myrkylliset parisuhteet toimivat, ja miksemme osaa puolustautua niiltä? Mitä on se vapaus, jota liberalismi kerta toisensa jälkeen tarjoaa ratkaisuksi kaikkeen, ja onko sitä edes olemassa? Sontaa herättää paljon kysymyksiä, ja se on hyvä. Se on yhtaikaa sekä sisäistä että ulkoista kritiikkiä kapitalismille, mutta myös ihmisille, jotka kritisoivat kapitalismia. Se on terävä, ja tuntuu, että on niin täynnä mielenkiintoisia lankoja, etten edes oikein osaa päättää, mistä niistä pitäisin eniten. Liikaa en kuitenkaan niitä halua avata, sillä tiedän, että se antaa jokaiselle lukijalle aivan omanlaisensa kokemuksen, näkökulmasta riippuen. 

Donnerin kritiikki on raikasta, ja piirrosjälki hurjan miellyttävää ja mukaansatempaavaa. Uusimmassa teoksessa on jotain hyvin livströmquist'maista, ja se on tervetullut tuulahdus kotimaiseen sarjakuvaskeneen. Sontaa on kiinni tässä ajassa, ja se sanoittaa auki hyvinkin laajaa yhteiskunnallista työelämä- ja identiteettikokemusta. Toisaalta siinä on myös jotain hyvin pääkaupunkiseutulaista, sillä viime vuosina elämääni myös kehä kolmosen ulkopuolella eläneenä huomaan, että tämä ei ole sama sosiaalinen todellisuus ihan joka puolella Suomea. Se on toki hyvä, mutta toisaalta herättää keskusteluja sosiaalisuuden rakentumisesta entisestään. Mikä on totta Helsingissä ja sen hyvinkin wokessa, luokkatietoisessa punaviherkuplassa, voi olla hyvinkin kaukaista jossain muualla. Mutta se ei tee tästä kuplasta yhtään sen huonompaa tai epätodellisempaa. Se tekee näistä aiheista täällä todellisia, ja siksi niiden sanoittaminen on tärkeää. Erilaisten todellisuuksien sanoittaminen on, ylipäätään. Tärkeää.

Helmet-haaste 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

LIV STRÖMQUIST : EINSTEININ VAIMO

LIV STRÖMQUIST : EINSTENIN VAIMO

♥ ♥ ♥ ♥

139s.

Sammakko 2019

Alkuteos: Einsteins fru // 2008

Suomennos: Helena Kulmala

Arvostelukappale

Kesän odotetuin kirja on täällä!

Ja se on aivan ehdottomasti Liv Strömquistin uusin suomennettu sarjakuvakokoelma, Einsteinin vaimo.

Strömquist hurmasi minut feministisillä sarjakuvateoksillaan viime keväänä, ja etenkin Kielletystä hedelmästä tuli sellainen elämäni kirja, jonka tematiikkaan tunnun vähän väliä jollain tapaa palaavan. Strömquist käyttää terävää ja anteeksipyytelemätöntä huumoriaan mainiosti osoittamaan ne yhteiskunnan epäkohdat, joihin päivittäisessä elämässä edelleen törmäämme, ja historian esimerkkien avulla hän tekee näkyväksi ne tarinat, jotka nielemättä olemme tähän asti tottuneet hyväksymään. Sama terävä meininki jatkuu myös tässä uusimmassa teoksessa, jossa käsitellään kuuluisia ukkeleita ja naisia heidän takanaan.

Kun Strömquist (minulle) ensimmäisen kerran meni sohimaan nykyistä parisuhdekäsitettä ja naisten tekemää tunnetyötä Prinssi Charlesin tunteessa, voin suoraan myöntää hypänneeni hieman puolustuskannalle. Kyseenalaistihan hän sen rakenteen ja mallin, jossa minä elän, ja jota minä olin pitänyt kyseenalaistamattoman oikeana koko pienen elämäni. Vuosi lukukokemuksen jälkeen (ja hurjan monta muuta keskustelua ja artikkelia aiheesta lukeneena) olen kuitenkin saanut pureskella kritiikkiä tarpeeksi, ja huomaan jo moninkin paikoin yhtyväni siihen. Nyky-yhteiskunta kun tuntuu pitävän täysin automaattisena luonnollisuutena tilaa, jossa yksiavioisuus on ainoa oikea vaihtoehto ja kaikki tunnetyö kuuluu naiselle. Monille se varmasti toimii, mutta pääsääntöisesti siksi, että siihen ollaan sosiaalistuttu, eikä muuta ole edes huomattu kaivata.

Pidemmän päälle pelkkä toimiminen ei kuitenkaan riitä, sillä mallissa on vahingollisuutta niin miehille kuin naisillekin, ja se vääristää niin sukupuolten kuin heteronormatiivisenkin tasa-arvoisuuden mahdollisuutta. Kun nainen kantaa huolta sekä omasta että miehen tunne-elämästä, leimautuu hän paradoksaalisesti siksi tunteelliseksi hupakoksi, joka ei kykene elämässä etenemään saati ketään johtamaan, koska onhan hän täysin tunteellisuutensa armoilla. Samalla mies padottujen tunteidensa kautta astelee naiskasan päällä kohti korkeuksia ja yhteiskunnan huippupaikkoja. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuitenkin toistuvasti unohtuu, että loogisuus, kylmähermoisuus ja laskelmoivuuskin ovat vain tunteita, ja rationaalisena pidetty toiminta pohjaa lopulta turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteen hakemiselle.

Tässä uusimmassa suomennoksessaan Strömquist tuntuu yllättävänkin rauhalliselta, mutta toisaalta ehkä oma ajatuksenikin on vuoden sisällä hieman mennyt eteenpäin. Terävä ja piikikäs hän on edelleen, mutta jotenkin perustelevammalla tavalla. Strömquist aloittaa kokoelmansa pitämällä gaalan maailman historian järkyttävimmistä poikaystävistä, joiden mukaan mahtuu niin Karl Marx kuin Albert Einsteinkin. Kummatkin kun ovat siitä perinteisiä jäbiä, että ovat paitsi tarvinneet naisen tunnetukea päästäkseen siihen missä ovat, ovat myös häpeilemättä ottaneet puolisojensa ajatukset ja mallit ihan vain omalle nimelleen. Kunnia sille kenelle se kuuluu, paitsi jos se kuuluu naiselle. Ja sitten vielä 2010-luvulla on pokkana porukkaa, jonka mielestä nainen historiassa on poikkeustapaus. Mutta onneksi on Liv, sillä hän jos kuka osaa näyttää hyvinkin voimakkaasti, miten tarinat muuttuu kun keskiössä oleva henkilö vaihdetaan totutusta tottumattomampaan. Historiakin on vain ihmisten kirjoittamaa, ja koska tähän asti sitä ovat kirjoittaneet miehet, eivät he näkökulmaansa ole juurikaan osanneet omasta navastaan muualle siirtää.

Paskimpien poikaystävien lisäksi Strömquist käy läpi heteronormatiivisuuden seurauksia, luonnollistamispuhetavan naurettavuuksia sekä esimerkiksi ydinperheprojektin käsittämätöntä propagandaa. Strömquistin provosointi toimii, ja yhtäkkiä ne kaikkein "luonnollisimmatkin" asiat ympärillä tuntuvat naurettavilta ja vanhanaikaisilta. Huumori on äärimmäisen oivallinen keino näitä asioita osoitella, ja siinä Liv onnistuu jälleen. Sarjakuva antaa kuitenkin myös keinoja ja argumentteja laajempaankin feministiseen keskusteluun, ja esimerkiksi sarjakuvan "Ikävystyttävät ihmistyypit" -kategorian historiaton nainen (eli menestynyt nainen, joka "ei tarvitse feminismiä, vaan on aivan itse tässä missä on" -kälätys) on mainioimmin kiteytetty neliruutuinen, mitä kirjassa on. 

Ylipäätään Liv Strömquistin sarjakuvat toimivat kaikille, joita kiinnostaa yhteiskunta, huumori tai ihmisyys. Tai koko kolmikko yhdessä. Strömquist ei käännytä tai saarnaa, ja saa silti viestinsä perille paremmin kuin moni muu. Tähän asti hänen (suomennettu) tuotantonsa on tosin ollut hyvin valkoista feminismiä, joten jos jotain toivoa saa, olisi ehkä aika myös intersektionaalisuudelle. Toisaalta suurin osa näistä Livin suomennetuista teoksista on jo kymmenisen vuotta vanhoja, joten toivoa edelleen on. Strömquistilta jos joltain kun myös luokkakriittisyys onnistuu, kuten jo Nousussa ja tuhossa jo parhaimmillaan nähtiin. Nyt vain kaikki kilpaa Strömquistin pariin, jos siis siellä joukossa vielä joku on, joka näihin ei ole muka ehtinyt tutustua.

SARJAKUVASUNNUNTAI OSA 2 – METSÄNPEITTOA JA VIIDETTÄ BEATLES-JÄSENTÄ

Sarjakuvat ovat tänä vuonna lyöneet lukemistossani läpi ensimmäistä kertaa sitten yläastevuosien. Olin jotenkin stereotypisesti ajatellut, ettei sarjakuvista voi lyötyä mitään aikuisille, ettei visuaalinen muoto jostain syystä tarinankerronnan tukena ole minun. Sitten luin tammikuussa Helmet-haasteeseen Ulla Donnerin Spleenishin ja siitä se lähti. Liv Strömquistin kautta Alison Bechdeliin, Marjane Satrapia ja Tuuli Takalaa. Yhteensä olen tänä vuonna lukenut 19 sarjakuvaromaania/-kokoelmaa, ja tässä olisi niistä nyt viisi viimeisintä. Mainioita välipaloja pidempien romaanien sekaan, mutta myös yksi omaa valtavaa kokoakin suurempi mahtuu joukkoon.

SANNA HUKKANEN & INKERI AULA : METSÄNPEITTO

166s.

Arktinen banaani 2018

Luettu syyskuussa 2018

Hukkasen & Aulan sarjakuvakokoelma sisältää sekä luontosuhteeseemme että kansantaruihimme pohjautuvia sarjakuvia, joiden keskiössä on kahdeksan eri Suomessa kasvavaa puulajia. Idea on kaunis, ja se herättää esimerkiksi Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan kautta tutuksi tulleet pohjoismaiset uskomukset ja tarut maagisella tavalla henkiin. Mitä tapahtuu kun joutuu metsänpeittoon, entä miksi toivotamme toisemme hiiteen?

Vahvimmillaan tämä teos oli ehdottomasti Koivu-osuudessaan, jossa tekstiä ei ollut lainkaan. Ehkäpä joko muitakin sarjakuvia olisi pitänyt osata vielä entistäkin enemmän lukea kuvitus edellä tai sitten jo tekovaiheessa luottaa niihin, jättää tekstillinen kerronta vähemmälle, mene ja tiedä. Minulle tämä kuitenkin toimi lähinnä keskinkertaisesti; tekstit nimittäin veivät lähinnä voimaa upeilta kuvituksilta. Mutta oli tässä ehdottomia helmiäkin, Mänty-sarjakuva oli jollain tapaa myös koskettavin aikoihin. Siinä kun uskallettiin ehkä kaikkein parhaiten luottaa myös lukijan tulkintakykyyn selittämättä asioita liikaa auki.

Hieno ja monipuolinen teos tämä on, suosittelen ehdottomasti tutustumaan. Metsästä kiinnostuneille ja niin puidemme kuin luontosuhteemme historiaa ymmärtää haluaville.

x

CRAIG THOMPSON : HABIBI

672s.

Like 2012

Alkuteos: Habibi // 2011

Suomennos: Ida Takala

Luettu syyskuussa 2018

Habibi on sarjakuvaromaanina heittämällä upein, minkä koskaan olen lukenut. Kaunein, mitä olen nähnyt, tarkin, mikä on piirretty ja moniulotteisin, mitä kuvan ja tekstin yhdistelmällä voi saada aikaan. Tuntuu kuin olisi yhtaikaa katsonut sekä elokuvaa että lukenut valtavan pitkää romaania, ja se tunne on uskomaton.

Thompsonin piirrustusjälki on upeaa, jokaista kuvaa voisi katsoa tuntitolkulla. Jokainen kuva kertoo myös kliseisesti miljoonia sanoja, pienet eleet ja ilmeet kuljettavat tarinaa kuin huomaamatta eteenpäin. Tämä on ehdottomasti sarjakuvaromaanien laadukkainta kärkeä.

Toki se on osin myös problemaattinen, ja vähän lähes seitsemässä sadassa sivussa ehti jo väsyä esimerkiksi tapaan kuvata alastonta naista sekä osin myös Lähi-Idän valitsemiseen miljööksi. Toisaalta jälkimmäisen saa anteeksi kuvituksen runsauden upeudella, ainakin hetkellisesti. Kyseenalaistaa ehtii lukuhetken jälkeenkin, lukiessa tätä vain rakasti. Ja se tuntuu hurjan suurelta sanoa sarjakuvasta. Edelleen allekirjoittaneella siis hieman ilmassa jonkinlaista sarjisepäluuloa, myönnetään. Mutta jos jotain juonivetoista ja maagisen kaunista haluat lukea, lue tämä. Lue, vaikket sarjakuvien ystävä mielestäsi olisikaan.

x

KATI RAPIA & JUHA HURME : PYRSTÖTÄHTI JA MAAILMANLOPUN MEININKI - SUOMENNIEMEN ENSIMMÄISEN TÄHTITIETEILIJÄN ELÄMÄ & SEIKKAILUT

164s.

Teos 2018

Luettu lokakuussa 2018

Vähän sekava, mutta viehättävän vimmainen fiktiivinen sarjakuvaelämäkerta Sigrfid Forsiuksesta, 1600-luvulla eläneestä papista/tähtitieteilijästä/astrologista/maailmanlopun ennustajasta. Tyypit lähtee hieman maanisenkin Forsiuksen kanssa retkelle jäämeren luo, halki koko silloisen Suomenniemen ja lumisten Lapin metsien. 

Erityisesti pidin Rapian piirrustustyylistä ja sen oivallisesta sopivuudesta tarinaan, Hurmeesta taas ei aina ota aivan selvää. Tarina särppii vähän sinne tänne, kiroilu tuntuu vähän tarkoituksenmukaiselta "haha, katsokaa kun uskallan rikkoa rajoja" -tehokeinolta, asioiden ei ehkä kuitenkaan anneta niin vahvasti soljua kuvituksen voimalla, vaan tekstiä on paikoin huomattavasti liikaakin. Ihan hauska tämä silti oli, ehkäpä ainakin paatuneille sarjisten ystäville. 

ARNE BELLSTORF : 

BABY'S IN BLACK - ASTRID KIRCHHERRIN JA STUART SUTCLIFFEN TARINA

214s.

Sammakko 2012

Alkuteos: Baby's in Black - The Story of Astrid Kirchherr & Stuart Sutcliffe (2010)

Suomennos: Seppo Lahtinen

Luettu elokuussa 2018

Tämä sarjakuvaromaani 1960-luvun muusikkopiireistä, taiteilijoista ja The Beatlesista tarttui mukaan lähinnä hurjan kiinnostavan piirrustusjäljen myötä. Luen sarjakuvia edelleen valitettavan usein teksti edellä, mutta tässä kuvituksessa oli sellaista taikavoimaa, että kerrankin se sai vangittua suurimman osan huomiostani. Upea, haikeankatkera tarina taiteilijoista, taidepiireistä ja rakkaudesta.

Bellstrorfin Saksa herää hienosti henkiin tämän sarjakuvan kautta, nuorista beatleseista tulee samaistuttavia ja herkkiä. Kielimuurinkin takaa onnistuu syntymään kaunis, mutta traaginen rakkaustarina, josta en ollut ennen kuullutkaan, vaikka varsin paljon elämässäni olen kyllä The Beatles -aiheista knoppitietoa isältäni saanut. Kaunis ja viehättävä sarjakuva, ehdottomasti.

VILLE RANTA : KUNINGAS MENETTÄÄ PÄÄNSÄ

173s.

WSOY 2018

Luettu lokakuussa 2018

Hervottoman hauska ja kipeän osuva älykkösarjis, jossa vertauskuvallisuus tihkuu Rannalle hyvin tyypillisen ja tunnistettavan piirrosjäljen takaa ja sen väleistä. Vanhan ja modernin yhdistelmä oli raikas lähtökohta tarinalle, eniten innostuin sen kautta kuvatulle mieskuvalle ja sen rehdille kyseenalaistamiselle. Vaikka Ranta ehkä kuvaa paikoin hankalankin kautta, tarjosi tämä varsin mukavan aivopähkinän erään illan ratoksi. Alkuun tuntui, ettei mikään liity mihinkään, mutta loppu kuroi kokonaisuuden näppärästi yhteen, ja tästä tuli varsin hulvaton ajankuva, joka vain oli heitetty konservatiivisten muurien sisäpuolelle.

Edelleen fanitan enemmän Rannan poliittisia pilapiirroksia, niiden humaani ja kärkevä maailmankuva pistelee juuri oikeita yhteiskunnan kipukohtia. Mutta toimi tämäkin, ja mainiosti toimikin.

x

Ja koska olen taas siinä laihassa tilanteessa, jossa olen lukenut kaikki minulle jo suositellut sarjikset, mitä vain lähikirjastosta löytyy, kysyisinkin nyt: mitä sarjakuvaa suosittelisit minulle seuraavaksi? Näiden lukemisesta tosiaan on alkanut tulla tapa! Mutta mielummin edelleen sarjakuvaromaaneja kuin yksittäisiä strippejä, huom huom! Vai pitäisiköhän seuraavaksi lukea uudelleen Muumi-sarjakuvat, hmm...

PAOSSA, TURVASSA VAI VÄLITILASSA - LAURI AHTINEN : ELIAS

 

LAURI AHTINEN : ELIAS

106s.

S&S 2018

Elias on sarjakuvaromaani nuoresta yksin Suomeen pakoon tulleesta pojasta, joka käy koulua, opettelee Suomen kansalliseläimiä ja odottaa huonetoverinsa kanssa Migriltä turvapaikkapäätöstä. 

Elias on sarjakuvaromaani meren yli tulemisesta, menneisyydestä, jossa on ollut vain sotaa ja toivottomuutta. Hajujen ja äänten paljoudesta, jossa ihmiseltä on viety mahdollisuus perusturvaan ja etuoikeus unelmoida.

Elias on sarjakuvaromaani Suomessa olemisesta, turvasta ja siitä, miten joka välissä joku sanoo, että olisit iloinen kun olet hengissä/Suomessa/tässä/mitä vain. Hymyilisit vähän, vaikka uutiset tulvivat kannanottoja, että ei meille mahdu, ei meille saa tulla. Olisit tyytyväinen, vaikka kadulla huudetaan n-sanaa, raiskaajaa ja käsketään palata sinne mistä on tultukin. Olethan elossa. Huolimatta siitä, millaista elossa oleminen on, onko se todella elämistä vai välitilaan jumiutumista.

Suomi on maa, joka pakkokäännyttää pakolaisia takaisin kuolemaan, ja Suomi on maa, joka kohtelee heitä lukuina, numeroina, rasitteina ja lainsäädännöllisinä yksityiskohtina muistamatta inhimillisyyttä, ihmisyyttä, tunteita ja tunteettomuutta. 

Suomi on maa, jossa kaikki erilainen on uhkaa, jossa oma paha olo käännetään ulos päin, puretaan heikommassa asemassa oleviin ja kaadetaan puolustuskyvyttömien niskaan. Suomi on maa, jonne ei muka mahdu, mutta joka samalla itse omilla toimillaan aiheuttaa sen sopeutumattomuuden, jonka uhkakuvia maalailee alusta asti. Torjuu, ja muka yllättyy, kun toinen on tuntenut itsensä torjutuksi ja toimii sen mukaisesti.

Suomi on maa, jonka pakolaiskeskustelua hallitsee nuivuus ja jossa salonkikelpoinen rasismi tai ainakin välinpitämättömyys on saanut oikein valtionjohdolta asti aivan oman nimen: tolkullisuus. Suomi on maa, jossa heikomman puolustajat pyritään erilaisin vallankeinoin hiljentämään, jotta maailman raadollisuutta ei tarvitsisi kohdata, jotta omastaan ei tarvitisi antaa mitään pois.

 x

Kaikkea tätä ja niin paljon muutakin Ahtisen vastikään ilmestynyt sarjakuvaromaani jätti miettimään. Se on taidokkaasti tehty tarina yhdestä maahan yksin tulleesta, haastatellen monia vastaavia sekä alansa asiantuntijoita. Se ei syyttele eikä osoittele sormilla, ja silti se ottaa kantaa ja uskaltaa haastaa hämmentävänä vellovaa ajattelukulttuuriamme. Se tekee sen yhden yksittäisen, tunteisiin vetoavan ja harvinaisen hyvin epätoivoa ja turtuneisuuden tunnetta kuvaavan kerronnan kautta, ja se tekee sen vallan taitavasti. Se jättää tarpeen keskustella, tehdä enemmän, olla entistä vahvemmin heidän puolellaan, jolle meiltä aivan varmasti riittää annettavaa, vaikka millä mitalla.

Tämän sarjakuvaromaanin näkisin mielelläni mukana äidinkielen opetuksessa, yläkoulun tunneilla, miksei toisen asteen oppilaitostenkin. Se on sinällään helpostilähestyttävä, mutta silti rohkean avoimeksi jättävä, juuri sellainen, joka jättää enemmän pohdittavaa kuin valmiiksi pureskeltu. Nuoremme ovat viisaita, he osaavat käsitellä tämänkaltaista sarjakuvataidetta. Kunpa sen tematiikkaa osattaisiin käsitellä hieman vanhempienkin keskuudessa yhtä avoimesti ja edes jonkinlaisin empatiatuulahduksin.

SARJAKUVASUNNUNTAI: LYHYTARVIOITA MARJANE SATRAPISTA SUOMEN SISÄLLISSOTA-ANTOLOGIAAN

MARJANE SATRAPI : PERSEPOLIS 

- IRANILAINEN LAPSUUTENI

155s.

Otava 2004

Alkuteos: Persepolis: A Story of a Childhood

Suomennos: Taina Aarne
Luettu helmikuussa 2018

&

MARJANE SATRAPI : PERSEPOLIS 2 - KOTIINPALUU

189s.

Like 2007

Alkuteos: Persepolis 3-4 (2004 & 2005)

Suomennos: Taina Aarne

Luettu maaliskuussa 2018

Tässä on sellainen sarjakuvaparivaljakko, että oksat pois. Olisin tahtonut osata kirjoittaa näistä enemmän ja pidemminkin, mutta en jostain syystä kyennyt. Satrapi piirtää ja kuvaa noin muutenkin ihailtavan monipuolisesti yhteiskunnan muutosta fundalistisempaan suuntaan, sekä sitä erillisyyden tunnetta, joka ihmisessä syntyy hänen siirtyessä ns. turvaan yhteiskuntaan, jossa suurimpia ongelmia ei olekaan pommituksen uhat vaan oman identiteetin muodostaminen muiden silmissä mahdollisimman edulliseksi.

Mitään tästä ei jäänyt puuttumaan siis, paitsi minun kykyni sanallistaa tätä lukukokemusta. Mutta ehkä aina ei tarvitsekaan, vaan voin vain vilpittömästi suositella näitä sarjakuvia kaikille, joilta ne edelleen on jääneet lukematta. Korjatkaa tämä lukuvika pian, kiitos!

Persepolis I :Helmet-haaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Persepolis II: #lukemattomatnaiset: Naisen tekemä sarjakuva & Helmet-haaste: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama 

TIITU TAKALO : TUULI JA MYRSKY

79s.

Suuri kurpitsa 2009

Luettu huhtikuussa 2018

Takalo on minulle niinikään entuudesta tuntematon sarjakuvataiteilija. Häntä on useampaankin otteeseen suositeltu, kun olen uutta sarjakuvaluettavaa etsinyt, eikä missään nimessä syyttä. Tyyli ja myrsky -sarjakuvaromaanissa on keskiössä vahvojen mimmien kerho, jonka kokouksessa käy ilmi, että yksi heistä on edellisiltana raiskattu. Raiskaus järkyttää koko ryhmää, ja saa lukijankin pohtimaan, missä menee rangaistuksen rajat, miten sukupuoliset ilmaisut määrittävät edelleen miehet raiskaajiksi ja naiset raiskauksen uhreiksi ja miten erilaiset näkemykset raiskauskulttuurin poistamisesta risteävät myös vahvojen feministien keskuudessa.

Takalon piirrustustyyli on upeaa ja vahvaa, ja kuvat kertovat tässä kliseisesti enemmän kuin tuhat sanaa. Sisältö oli jopa hieman opetuksellinen ja ehkä paikoin vähän päälleliimatunkin oloinen, kun tiettyyn asioihin ei maltettu syventyä syvemmin, mutta tällaisenaan se toimii ehdottoman loistavana puheenavauksena ja porttina koko raiskauskulttuurista keskusteluun. Onko lehdissä tarpeen kertoa, että mies on raiskannut naisen vai riittääkö passiivimuoto nainen raiskattiin? Kuinka ahtaita muutenkin sukupuolikäsityksemme ovat, ja miten niistä voisi esimerkiksi raiskauskeskustelun ympärillä yrittää päästä irti? Miten raiskaajan aidosti saa parhaiten ymmärtämään tekojensa vääryyden, ja mitä me kaikki voimme tehdä, jotta tuo kulttuuri saadaan katkaistua?

Tätä kaikkea pohtii Takalon sarjakuva, ja sen lukemista suosittelen ehdottomasti kaikille. Terävää, muttei missään nimessä mutkia suoriksi vetävää.

&

TIITU TAKALO : KEHÄ

60s.

Suuri kurpitsa 2007

Luettu huhtikuussa 2018

Kehä taas on Tuulia ja suurta myrskyä yksityisempi, ja se keskittyy enemmän nuoren tytön kasvutarinaan, seksuaalisuuden löytämiseen ja ympäristön normatiiviseen homofobiaan. Tämä oli sympaattinen ja koskettava kuvaus nyrkkeilijätytöstä ja rakkaudesta. Se sivusi oivallisesti myös niitä kaksoisstandardeja, jotka ohjaavat poikaoletettuja puhumaan nussimisesta ja vitun homoista kaverien kesken kun tyttöystävän seurassa voidaan olla vapaammin omia itsejään. Terävä ja hyvä sarjis tämäkin, suosittelisin erityisesti nuoremmille lukijoille, mutta myös meille hieman vanhemmille muistaaksemme teini-iän ristipaineita.

Takalon sarjakuvia muissa blogeissa: Sivutiellä, Pieni kirjasto, Klassikkojen lumoissa & Lukupino

REETTA LAITINEN (TOIM.) : SISARET 1918

112s.

Arktinen banaani 2018

Luettu huhtikuussa 2018

Niin kauan kun historiamme on totuttu kirjoittamaan ja lukemaan miesten kautta, päädymme harhaanjohtavaan kuvaan, jonka perusteella voisi kuvitella myös historiallisina toimijoina olleen vain miehiä. Näinhän toki ei ole ollut, vaikka monelle se edelleen hämmentävän uskomattomalta tahtoo hieman tuntuakin. Naisten olemassa oloa historian tarinoissa pidetään edelleen yksityistapauksina, erillistä perustelua vaativina erikoistapauksina tai muuten vain stereotypisina "naiset olivat kotona hoitamassa lapsiaan" -yksinkertaistuksina. Tätä kuvaa toistaa kirjallisuus myös Suomen sisällissodasta vielä 100 vuotta myöhemminkin, ja sitä pidetään edelleen täysin normaalina, sellaisena luonnollisuutena, että naisten näkökulman puuttumisen mainitsemisestakin saa lähinnä takaisin defenssit päälle vedettyjä puolustuspuheita siitä, että kyllä sille on syynsä, miksi vain miehistä on kirjoitettu. Niin tietysti onkin. Koska miehiä kiinnostaa tuntuu edelleen kiinnostavan vain miehet.

Tämä kymmenen sarjakuvan antologia onkin raikas poikkeus sotakirjallisuuskaanonissamme. Reetta Laitinen on koonnut yhteen kymmenen suomalaista sarjakuvataitelijaa, jotka kukin omalla tyylillään ovat antaneet panoksensa arkistoista kerättyjen, aidosti sodan keskellä eläneiden naisten tarinoiden julki tuomiseksi. Idea on hyvä ja tärkeä, ja näille tarinoille toivoisi aivan yhtä paljon lukijoita kuin muullekin sotakirjallisuudelle.

Henkilökohtaisesti olisin toivonut, että tämä antologia olisi keskittynyt ehkä lukumäärältään vähempiin, mutta tarinoiltaan syvempiin kohtaloihin. Nyt suurin osa naisten kohtaloista jäi harmillisen pinnallisiksi, ja jätti toiveen vahvemmasta.

Muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book & Eniten minua kiinnostaa tie

HANNELE MIKAELA TAIVASSALO & CATHERINE ANYANGO GRÜNEWALD : SCANDORAMA

65s.

Teos & Förlaget 2018
Suomentaja: Raija Rintamäki

Luettu huhtikuussa 2018

Scandorama tuli vastaan kirjaston suositushyllyssä, ja nopealla selailulla sen kuvitus vakuutti täysin. Nopeasti luettu, mutta hitaasti aukeava sarjakuvaromaani on Taivassalon kirjoittama ja Anyango Grünewaldin kuvittama dystooppinen tarina skandinaavisesta yhteiskunnasta, jossa rajojen sisälle ei ole helppo päästä, mutta sieltä joutuu sitäkin helpommin ulos. Asetelma on synkkä, mutta jollain tapaa taianomainen, ja sivut kääntyivätkin niin tiuhaan, että meinasin jo myöhästyä sovituista menoista.

Lopulta itse tarinasta jäi hieman sekava ja hämmentynyt olo, tuntuu, että tätä täytyisi saada vielä lisää, jotta kaikki palat loksahtelisivat paikalleen. Kuvitus on kuitenkin niin maagisen kaunis, että se nostaa tämän sarjakuvaromaanin tasoa hurjasti. Suosittelen kokeilemaan, mitään tämän kanssa ei ehdottomasti menetä.

Helmet-haaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Muissa blogeissa: Lukuisa

JOHANNA ROJOLA (TOIM.) : SUFFRAGETTIEN CITY

JOHANNA ROJOLA (TOIM.) : SUFFRAGETTIEN CITY

160s.

Schildts 2011

Sarjakuvataiteilijat: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm & Liv Strömquist

Suomentajat: Viljami Jauhiainen & Minna Hjort

Kaikki Liv Strömquistin sarjakuvat jo luettu, etkä tiedä mihin jatkaa?

Kaikki Liv Strömquistin sarjakuvat vielä lukematta, mutta et tiedä mistä aloittaa?

Kummin vain, tartu seuraavaksi Johanna Rojolan toimittamaan Suffragettien cityyn.

"Jokainen meistä tungetaan johonkin lokeroon, ja kukaan meistä ei mahdu niihin kaikilta osin. 

EI kannata ahdistua omasta sopimattomuudestaan, vaan 

tunnistaa TEKIJÖITÄ, jotka meitä rajoittavat.

Voisiko NIILLE tehdä jotain?"

- Johanna Rojola

Oletin Liv Strömquistia lukeneena, että hän on ylväs, yksinäinen feminismin ylipapitar, mitä sarjakuvataiteeseen ja naisasianaiseuteen tulee. Johanna Rojolan jo seitsemän vuotta vanha ruotsalaissarjakuva-antologia todistaa toisin. Näitä hurjan upeita naisiahan on enemmän.

Ja juu, olen tosiaan herännyt sarjakuvien maailmaan verraten myöhään. Feministinä olen sentään itseäni pitänyt pidempään, mutta vasta lähivuosina ehkä kovaäänisemmin, niin, että sitä olen ylpeydellä muidenkin edessä. Siihen on tarvittu avuksi voimaantumista ja voimanaisia, jotka omalla esimerkillään uskaltavat nostaa asioita puheeksi. Mutta on siihen tarvittu huumoriakin, ymmärrystä siitä, että feminismi ei ole vain vihaista ja altavastaavaa. Siihen olen tarvinnut apua. Onneksi apu on löytynyt niinkin läheltä kuin Ruotsista. Sarjakuvista. Rutikuivasta ja sitäkin hauskemmasta, aivan täydellisestä feministisestä ironiasta.

(kuva: Lisa Ewald sarjakuvassa "Hei tytöt, miten piristätte itseänne?")

Ruotsissa naisten piirtämä sarjakuva voi hyvin, ja se on naisten itsensä ansiota. Jo vuonna 2005 perustettu Dotterbolaget-sarjakuvakollektiivi on onnistunut nostamaan taiteilijoita näkyviin muuten kovin miesvaltaisella alalla, ja siellä he todella näkyvät ja kuuluvat. Vaikuttavat yhteiskunnallisesta ja kuvaavat naista heidän itsensä kertomina, ei vain miehen fantasioiden kautta. (Paitsi vähän tosin kuvaavat myös miehiä naisten kertomina. Vähän niinkuin takaisin maksun maussa. Mahtavaa.) Nyt Rojolan toimittama antologia tarjoaa parhaita ja terävimpiä paloja yksien kansien sisällä, ja tutustuttaa sarjakuvanoviisin viiden uuden taiteilijan maailmoihin. Strömquistia tietysti rakastan, mutta nyt haluaisin lukea ehdottomasti erityisesti lisää Nanna Johanssonia, Sara Hanssonia ja Lisa Ewaldiakin. Ja Sara Granéria. Näin alkuun. 

Tämä kokoelma pitää sisällään mahtavaa kritiikkiä yhteiskuntamme kaksoisstandardeista, kuukautisverellä kirjoitetuista iskulauseista vessan peileissä, binäärisen sukupuoliluokittelun päättömyydestä, tarpeesta tunkea kaikki niin pieneen muottiin, ettei sinne edes väkisin saa ketään kokonaisina. Kyytiä saa mahtavasti myös heteronormatiiviset parisuhdemallit, yhteiskuntanormit ja normipeikot noin muutenkin. Viileän lakoninen satiiri toimii tehokeinona niin mainiosti, että hieman jo valmiiksi aihetta sulateltuaan siihen suhtautuu nyt jo lähes mukana hurraamalla. Nämä naiset todella tietävät mistä piirtävät ja kirjoittavat, ja he tekevät sen taidolla. Sillä eteenpäin vievällä voimalla, jolla voi olla jotain tekemistä huomisen muuttamisen kanssa. Kun ei siis vain unohdu lukemaan näitä sarjakuvia, vaan myös konkreettisesti tekemään, kapinoimaan ja purkamaan päättömiä normeja, jotka suojelevat jo valmiiksi suojassa olevia. Heteroja ja etuoikeutettuja, noin alkuun sanoen.

(Kuva: Lisa Ewald 

tekstit kuvassa: "kiltti tyttö sitä pitää olla" ... ... ... "kilin vittu, sitä saa mitä tilaa")

Vaikka sankarien jalustalle nostamisessa on oma kyseenalainen puolensa, voinemme varmaan yhdessä todeta, että voimaannuttamiseen ihailtavien tyyppien löytäminen toimii ehdottoman hyvin. Kun vaihtoehdoksi ei anneta, että olet oikea, kunnon tasa-arvoinen feministi kun olet nainen pörssiyhtiön johdossa, kunnon bosslady, jota on muuten ilmiönä hurjan tarkasti Nyt-liitteen kolumnissa juuri käsiteltiin, saa muutkin kuin kapitalistikunnianhimoiset puhtia itseilmaisuunsa, uskallukseensa olla aidosti omia itsejään. Kun normit ympärillään täydellä teholla tiedostaa, tiedostaa myös niiden ahtauden, ja sen ahtauden aiheuttaman pahan olon, koska väitän, että kukaan meistä ei täysin niihin normeihin mahdu. Siis kukaan. Että onko jännä kun ihmisillä on vähän paha olla? Mutta hei, tässä voittaa jo valmiit voittajat, tässä voittaa kapitalismi ja sen johdossa keikkuvat rahasedät. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki, väittävät. Väittävät ja rikkovat jatkuvasti lisää pullistuakseen entisestään.

Meidän joka-helvetin-ikisen tosiaan tulisi olla feministi. Koska meidän yhteiskuntammekin rohkeasti tulisi olla. Ja kestäs muusta se yhteiskunta koostuukaan, ellei juuri meistä. Tämä sarjakuvakokoelma muistuttaa siitä erityisen vahvasti.

Muualla: Kirjanurkkaus & Todella vaiheessa 
Helmet-haaste: 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
#lukemattomatnaiset: Naisen tekemä sarjakuva

LIV STRÖMQUIST : PRINSSI CHARLESIN TUNNE

LIV STRÖMQUIST : PRINSSI CHARLESIN TUNNE

132s.

Sammakko 2017

Alkuteos: Prins Charles känsla (2010)

Suomentaja: Helena Kulmala

Strömquist-huuma jatkuu, ja nyt olen viimein saanut luettua viimeisenkin suomennetun sarjakuva-albumin. Ihan ensinhän luin Kielletyn hedelmän, joka oli mainio sukellus feminismiin hieman eri kulmasta kuin yleensä, ja sen jälkeen jatkoin keskiluokkayhteiskuntakriittisen Nousun & tuhon pariin.

Prinssi Charlesin tunteessa Strömquist palaa (tai siis no, aloittaa, sillä oikeastaanhan tämä on näistä kolmesta lukemastani ja suomennetusta sarjakuva-albumeista se vanhin) feminismin ja naisen aseman pariin, tällä kertaa tosin parisuhteen näkökulmasta. Siinä missä Nousun & tuhon uskonto oli kapitalismi, hyökkää Strömquist tällä kertaa heteronormatiivisen parisuhteeen kimppuun ja syyttää sitä aikamme suurimmaksi uskonnoksi, jossa esimerkiksi uskollisuus on vain äärimmilleen vietyä uskonnollista rituaalia, jota sokeasti noudatamme, koska no, normit on meistä nyt lähtökohtaisesti tosi jees, kenellekään ei tule mieleen kyseenalaistaa niitä, ja jos tulee, sosiaalinen kontrolli laittaa moiset typyt ja pojut kyllä pian oman alistavan alasimensa alle ja leimaa huonoiksi. Huoriksi tai muuten vain vääränlaisiksi. Kehtaavatkin, ajatella nyt itse. Herramunvereni.

Strömquist käsittelee parisuhteita hyvin paljon populaarikulttuurin kautta, käyttää esimerkkeinä TV-sarjoista tuttuja emotionaalisesti kylmiä mieshahmoja, jotka tarvitsevat vaimon, että heillä on jotain, minkä päältä lähes kirjaimellisesti ponnistaa, kun taas naiset toteuttavat sokeasti omaa hoivaviettiään rakastumalla tukholmasyndroomanomaisesti niihin renttupissipäihin, jotka kohtelevat naisiaan miten sattuu. Strömquist kiteyttää viitteineen siis naisen olevan täysin riippuvainen ulkoapäin tulevalle hyväksynnälle, ja käyttää aikansa oikeastaan vain pohtien mitä muut hänestä ajattelevat ja keitä he sitten hoivaisivat, kun taas mies talsii heidän päällään, koska hoiva voimaannuttaa. 

Tässä kohtaa tekisi mieleni sanoa, että Strömquist heittää mutkat hieman liian suoriksi, eikä näe kuin provosoivasti ääripäät, mutta niinhän hän tekee aiemmin lukemissanikin albumeissa, ja siinä pokkana väitän sitä voimaannuttavaksi. Olenkin pakotettu pohtimaan, että  tuntuiko tämä vieraammalta, koska tämän kritisoima parisuhde ja rakkaussuhteet ovat jotain, jonka kulttuuristamme olen vallan hyvillä mielillä itsekin omaksunut, ja sen kritisointi tuntuu hieman iskulta omaa uskontoa kohtaan. Tämä rakkausavioliittojärjestelmä on sen verran kyseenalaistamaton ja normitettu, että sitä ei ihan suorilta käsin voi itse lähteä uudistelemaan, jos oma puoliso ei siihen ole valmis, mutta kyllä tämä keskustelu on tervetullutta. Ja ennen kaikkea tärkeää, koska valtamedialla ja keskustelupalstoilla on taipumus edelleen kivittää ihmisiä, jotka uskaltavat tästä jollain tapaa poiketa avoimien suhteiden tai polyamorian kautta.

Ylipäätään ajatus parisuhteen, ja nimenomaan rakkausav(i)oliittojen voimasta nykykulttuurissa on kyllä hurjan mielenkiintoinen. Yhteiskuntamme elää edelleen vain yhtä oikeanlaista mallia, ja vaikka siinä eläminen ei tuntuisi itsestä hyvältä, ei sitä ole milläänlailla soveliasta kyseenalaistaa: päin vastoin, kyseenalaistaja itsekään tuskin aina tunnistaa kyseenalaistavansa vaan kokee yhteiskuntamme keskellä vain vääränlaisuutta, koska ei sovi siihen kapeaan malliin, joka tässäkin asiassa niin valloillaan on. Ehkä siitä siksi juuri onkin niin hyvä keskustella, siksi, että se on aihe, joka omasta mielestä ei kaipaa uudistusta tai keskustelua. Sillä juupajuu, onko oikeasti ihan ok, että on olemassa asioita, joita ei edes saa kyseenalaistaa? Eikö se juuri ole merkki jostain liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin muodosta, joka alistaa ihmiset yhteen ja samaan muottiin?

Strömquist on hurjan taitava ravistelemaan, herättelemään ja murtamaan normiajattelua, ainakin hetkellisesti. Toivon, että nämä teokset jäävät mieleen pidemmäksikin aikaa, ja se voimaantuminen jää päälle, ei vain leiju hetkellisesti pilven lailla jossain ympärilläni ja katoa, kun luen taas jotain muuta. Kritiikki on tervetullutta, ja se pitää osata ottaa vastaan myös silloin, kun se osuu niihin normeihin, joihin uskoo itse. Siksi yritän nyt itsekin laskea puolustautumisvälineeni ja todeta, että tässäkin on sitä samaa vimmaista voimaa kuin myöhemmissäkin teoksissa. Jos se tuntuu syyttelevältä, kannattaa tarkastaa myös hieman oman ajatusmaailmansa rajallisuus. Ei tätä tarvitse suoraan omaksua tällaisenaan, mutta ainakin sitä kannattaa käyttää välineenä hieman avarampaan katsontakantaan. Sosiaaliset normit kun eivät muuttamatta muutu.

Prinssin ja muiden miesoletettujen tunteista muualla: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä & Bookishteaparty

Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

LIV STRÖMQUIST : NOUSU & TUHO

LIV STRÖMQUIST : NOUSU & TUHO

133s.

Sammakko 2017

Alkuteos: Uppgång & fall (2016)

Suomentaja: Helena Kulmala

Kukaan ei osaa hetkessä elämistä yhtä taitavasti kuin valkoinen, ylemmän keskiluokan yritysjohtaja. Ja heistä tulisi jokaisen itämaisen buddhankin ottaa mallia, sillä tämä taito on jotain sellaista, johon ei suurinkaan mindfulness-guru kykene. Ilmastonmuutos - kielletään. Yhteiskunnan vastuu - kielletään. Tuloerojen kasvamisen merkitys - kielletään. Ja tadaa, näin mitään näistä häiritsevistä pikkuasioista ei ole enää riesana, joten voimmekin tästä jatkaa matkaamme ostamaan kuudennetta yksityiskonettamme, jolla voimme lennättää koiramme ruotsalaiselle erämaamökillemme. Ihanaa. Carpe diem vaan sinullekin!

Strömquist antaa jälleen palaa. Viimeksi kyytiä sai partiarkaatti, misogynia ja naisten yleispätevä alistaminen ihan noin muutenkin vain, tällä kertaa paneudutaan yhteiskuntaan ja uskontoon nimeltä vapaa markkinatalous. Siihen, miten liikemiehet ovat nykyisiä kuninkaitamme, sairauteen nimeltä affluenza sekä vähän myös vasemmistoon, joka on jumiutunut orjamoraaliin, eikä tahdo hyvyydeltään nähdä, miten maailmaa tosiasiassa voisi pyrkiä muuttamaan. Tai sitä kapitalismia kaatamaan, mutta lopulta ne ovat kyllä yksi ja sama asia, tässä sarjakuvakokoelmassa ainakin.

Ja tokihan tämän länsimaisen yksilökeskeisyyden ihanteen tunnistaa itsekin: nautinto, hetkessä eläminen, facebookin pieniä elämänohjeita antavat yhteisöt, "joskus pitää olla vähän itsekäs", hidasta elämää, hyggeilyä, mitä näitä nyt oli. Kaikki pyörivät yhden ja saman, näennäisen onnellisuuden tavoittelun ympärillä, siinä, että nyt on hyvä, vaikkei se pidemmällä tähtäimellä se paras ratkaisu olisikaan.

Strömquist menee kuitenkin yksilöä pidemmälle, ja ihan toki aiheellisestikin heristää eniten sormeaan kaikkein varakkaimpien suuntaan, sillä siellä sama mentaliteetti vain kertautuu mitä korkeammalle tuloportaalle kivutaan. Ja Strömquistilla on selkeä näkemys: maailman voi pelastaa yhdellä tavalla, ja se on äärimmäisen rikkauden poistaminen. Koko maapallon mammonallisesta varallisuudesta järjetön osa on vain muutaman ihmisen käsissä: 1% väestöstä omistaa enemmän kuin jäljelle jäänyt 99% yhteensä. Rikkaat sen kuin rikastuvat, köyhät köyhtyvät, myös meillä pohjoismaisissa hyvinvointivaltioiden rippeissä. Rikkaat ovat jo sekoittaneet rahan rakkauteen, ja siksi maallisesta ahneudesta on tullut heidän piireissään jopa kansansairaus, ja vasemmisto taas tuntuu käpertyneen maailman epäreiluuteen, ja purkaa kaunansa asettelemalla ihmiset hyvä-paha-akselille sen sijaan, että aidosti tarjoaisivat toisenlaisia ratkaisuja. Myönnän, tämä kirpaisi myös minua, sillä on vallan mukava istua ja syytellä muita epäreiluudesta, kun itse ei osaa tehdä mitään muutakaan.

Strömquistin tyyli ja provosointi purevat jälleen, ja tällä kertaa se on Kiellettyä hedelmää vielä pidemmälle vietyä. Jopa kuvituskin on omalla tavallaan ärsyttävä, mutta siksi se juuri toimiikin niin hyvin: se herättää tunteita, pakottaa ajattelemaan, eikä todellakaan jätä minkäänlaista puolustautumisen varaa joutumatta itse naurunalaiseksi. Ei Strömquist kuitenkaan syyttele tai moralisoi, vaan kuten aiemminkin Kielletyn hedelmän yhteydessä totesin, hän voimaannuttaa. Saa muutoksen juoksemaan jo valmiiksi mielessä, saa vasemmalla olevan korjaamaan asentoaan ja asennettaan, ja päättää, että NYT se maailma muuttuu. Tai ainakin minä sitä muuttaa haluan. Varallisuudenjakotalkoot liene yksi keino, mutta muutakin on keksittävä. Ja se on hyvä aloittaa vaikkapa Strömquistin aikaansaaman voimantunteen parissa. (Itsehän tässä voisin vaikkapa pitää pitkänkin puheen koulutuksen ja toimivan erityispedagogiikan näkymisestä niin varhaiskasvatus- kuin koulumaailmassakin, mutta ehkä jätän sen jos nyt en edes seuraavaan kertaan, niin ainakin omiin arjen taisteluihini työ- ja opintorintamalla. Ainakin toistaikseksi.) WE CAN DO IT. Tai jotain sinne päin.

Lukisipa tämän kirjan kaikki. Etenkin ne, joille tuli sellainen fiilis, että tämä ei ole yhtään minun kirjani. Sillä heidän kirjansa tämä ensisijaisesti on. Kuten kaikki muutkin Strömquistin sarjikset.

Nousua ja tuhoa muualla kirjablogimaailmassa: Kirjojen keskellä, Bookishteaparty, Pieni kirjasto & Sateenkaarenmaalari
Helmet-haaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

LYHYTARVIOITA PAUL AUSTERISTA DAN BROWNIIN

Minkä postausruuhkan olen nyt lukupäissäni saanutkaan aikaan! Olen ehtinyt lukea enemmän kuin ikinä, mutta yhtäkkiä kaiken muun arjen puuhan ja kouluhomman keskellä blogin päivittelylle tuntuu jäävän hieman vähemmän aikaa. Toki kirjoittelen edelleen heti lukemisen lopetettuani päällimmäiset fiilikset postausluonnoksiin - se kun tuntuu ehdottomasti omimmilta tavalta kirjoista kirjoittaa, mutta varsinainen postaaminen, oikoluku (joopa joo, ihan kuin ikinä oikeasti osaisin oikolukea omia tekstejäni) ja hiominen venyvät niin, että tuntuu, että taidan kirjoitella vasta keväällä niistä kirjoista jotka minulla nyt on kesken.

No, tämä ruuhka helpottanee kun vaan ahkerasti istun alas ja otan aikaa myös kirjoittamiselle, mutta osin sitä saa nyt helpottaa nämä lyhytarviot, ihan kaikista kirjoista kun ei välttämättä edes kokonaista postausta irti saa! Tässä nyt on mukana vielä muutama viime vuonna luettukin, mutta haitanneeko tuo, pääasia, että nekin nyt jollain tapaa jättävät lukujäljen itselleni ylös, ovat edes hieman aukikirjoitettuja. Joten tässä siis neljä pientä arviota kirjoista, joita olen viimeisien kuukausien aikana jossain väleissä lukenut!

PAUL AUSTER : SUNSET PARK

365s.

Tammi 2011 (alkuteos 2010)

Suomennos: Erkki Jukarainen
Luettu joulukuussa 2017

Vuoden 2017 yksi parhaita kirjailijalöytöjä oli ehdottomasti Auster, johon hullaannuin alkuvuodesta kun luin Sattumuksia Brooklynissa -romaanin. Nautin myös New York -trilogian tuomasta haasteesta, joten täysin normaalisti odotin myös Sunset Parkilta paljon, vaikka voidaan ehkä tässä vaiheessa toki myöntää, että se tosin päätyi luettavaksi ihan vain siksi, että kuvauksen mukaan päähenkilö harrasti hylättyjen esineiden kuvaamista, ja omasta viimevuotisesta Helmet-haasteestani harrastus-kohta huusi pitkää ja epätoivoista tyhjyyttään.

Mitä itse kirjaan tulee, tajusin jossain vaiheessa lukevani uudelleen Sattumuksia. Toisto toimii aina, ja siihen näemmä luottaa myös Auster. Muistan Sattumuksien kanssa tuskailleeni tylsyyttä ja ikuista valkoinen heteromies tässä kertoo teille isällisesti maailmasta -näkökulmaa, vähän väsynyttä tai kokonaan olematonta naiskuvaa ja sellaista piinallisen rauhallista kerrontaa, josta koko ajan vain odottaa sitä jotain. Mutta kuten aiemmin lukemassanikin, tulihan se käänne viimein tässäkin, tuttuun tapaan viimeisissä lauseissa. Ja siinäpä Auster onkin taitava, mahdottoman nerokas jopa, muuttamaan muutamalla sanalla, kappaleella tai loppuunasti hiotulla yksityiskohdalla koko tarinan toiseksi, ihan muuksi, mitä olit kuvitellut koko matkan lukeneesi. Ihan aiempien Auster-lukukokemusteni tasolle tämä ei päässyt, mutta hieno se silti oli. Suosittelen kokeilemista, jos kirjailijan tuotanto kiinnostaa.

Muissa blogeissa: Luettua, Cillan kirjablogi & Sivutiellä

Helmet-haaste 2017: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

SARAH ANDERSEN : AIKUISUUS ON MYYTTI

110s.

Sammakko 2017

Alkuteos: Adulthood Is a Myth: A "Sarah's Scribbles"-collection 2016

Suomennos: Aura Nurmi

Arvostelukappale
Luettu joulukuussa 2017

Andersenin sarjakuvakokoelma on lämmin, sopivan ironinen, mutta silti kiltin hyväksyvä ote introvertin, aikuisuuden kanssa kamppailevan nuoren aikuisen elämästä. Tarinat ja hetket olivat lyhyitä ja hauskan samaistuttavia, mutta koin ehkä paikoin olleeni itse jo hieman yli-ikäinen tälle. Nautin toki silti tästä särmikkäästä huumorista ja samaistuin muutamaankin kohtaan erityisen paljon, ei se kai varsinaisesti ikään katso aina sekään. Epävarmuus, itsetunto, halujen ristiriita ja tämän hetken tematiikka selfiestä sosiaalisuuspakkoon puhuttelevat aina, ja välillä asioita on hyvä lukea siitä samasta lähtökohdasta, jossa itsekin elelee. Eipähän ainakaan vahvistu se harha, että näiden ajatusten kanssa on yksin, vaikka ihan himpun verran sitä erityisyyttä tämä liikaa paikoin tuntuikin korostavan. Hauska ja sydämellinen kokonaisuus noin kuitenkin, vaikkei aivan minun sarjakuvani ollutkaan.

Muissa blogeissa: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä, Kirjavarkaan tunnustuksia & Eniten minua kiinnostaa tie

DAN BROWN : ALKU

463s.

WSOY 2017

Alkuteos: Origin (2017)

Suomennos: Jorma-Veikko Sappinen
Luettu tammikuussa 2018

Olen lukenut Brownin Langdon-sarjasta muistaakseni kaksi tai kolme edellistä osaa, tämä uusin taitaa olla jo viides. Edellisestä lukukerrasta on vuosia, enkä ehkä aivan ole kokenut tämän genren olevan enää se "oma juttuni", mutta niinpä vain mieheni syntymäpäivälahjaksi saatu teos taisi viedä minutkin mennessään. Odotin tältä lähinnä mahdollisuutta totaaliseen silmien pyörittelyyn, sillä muistelin edellisen sellaista aiheuttavan, mutta pakko myöntää, että tämä olikin vallan vetävä ja onnistunut, vaikka näinkin rahastustyyppisellä kirjallisuudella olisi ollut ainesta flopimpaankin.

Brownin tapaan tutusti Alun teemoja oli uskonto, tiede ja tokikin selvitystä vaativat arvoitukset. Huolimatta siitä, että alkaa olla jo varsin epäuskottavaa, että yksi ja sama tutkija joutuu jatkuvasti näin mielikuvituksellisten tapahtumien keskipisteeseen, tarina kesti yllättävän hyvin aiemman toiston, eikä sitä ehkä ihan täysin edes voi laittaa pitkän lukutauon piikkiin. En päässyt niitä silmiä pyörittelemään, vaan ahmin kirjan parissa päivässä, nautin jopa muutamista terävistä sivujuonteista, kuten valeuutisten sekä ihmisten totaalisen mediakritiikittömyyden piikin tarinan välissä. Loppuratkaisukin oli yllättävän onnistunut, ehkä siksi tästä näin hyvä maku jäikin. Voisin ehkä keveyden kaipuuseen lisää Langdomin seikkailuja joskus lukea, näin kai se omalta lukumukavuusalueelta poistuminen voi siis ihmistä palkita. Jos Brown olisi vielä uskaliaasti luonut kerrankin sellaisen naishahmon, joka on vapaaehtoisesti, eikä traagisen sairauden vuoksi lapseton, tätähän olisi voinut jopa vaikka jo kehua.

Alusta muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirsin Book Club, Kirja hyllyssä & Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

ALISON BECHDEL : ÄIDEISTÄ PARHAIN - KOOMINEN DRAAMA

290s.

Like 2012

Alkuteos: Are You My Mother? A Comic Drama (2012)

Suomentaja: Anu Turunen
Luettu tammikuussa 2018

Toisin kuin Andersenin parissa, Bechdelin kanssa olin kovinkin samalla viivalla. Aiemmin lukemani Hautuukoti hurmasi, mutta tämä Äideistä parhain tuli täydellisesti iholle. Se tuli sinne niin paljon, etten oikein edes osaa enkä haluakaan lukukokemustani jakaa, se tuntuu jollain kummalla tavalla niin henkilökohtaiselta, että kertomalla miksi pidin tuntuu, kuin tulisin paljastaneeksi itsestänikin jotain, minkä haluan vain omanani pitää. Se oli henkilökohtainen ja lähellä, ja silti universaali ja yhteinen. 

Siinä missä Hautuukoti kertoi Bechdelin suhteesta isäänsä, on tämä myöhemmin ilmestynyt sarjakuvaromaani jonkinlainen tiivistys hänestä itsestä suhteessa äitiinsä. Kokonaisuutena tämä ehkä oli sekavampi ja moniulotteisempi kuin Hautuukoti, mutta ehkä juuri siksi niin minun. Jos et Bechdelin sarjakuvaromaaneja ole aiemmin lukenut, lue ensin tuo aiemmin ilmestynyt teos, ja sitten vasta tämä. Mutta  l u e  nämä, en toki asiantuntijana vielä itseäni sarjakuvien maailmassa pidä, mutta jotain maagisen tarkkaa näissä molemmissa on.

Äideistä parhain muualla: Kirjanurkkaus, Lukemisen kartasto & Kujerruksia

Helmet-haaste 2018: 33. Selviytymistarina 

ALISON BECHDEL : HAUTUUKOTI

ALISON BECHDEL : HAUTUUKOTI 

- TRAGIKOOMINEN PERHEENI

238s.

Like 2009

Alkuteos: Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Sarjakuvahuuma vie mukanaan, ja jatkuu Katrin kommenttilaatikkoon heittämällä suosituksella, Bechdelin sarjakuvaromaanilla Hautuukoti. Kiitos loistavasta kirjavalinnasta kuuluu siis jälleen kerran maailman parhaalle kirjablogiyhteisölle ja sen kanssabloggaajille, mutta ehdottomasti myös Helmet-haasteelle: en takuulla olisi löytänyt tänä vuonna sarjakuvaromaanien maailmaan ilman sitä. Se lienee toki haasteen osa ideastakin, mutta no, toimii kuin häkä. Joten olkaa hyvät, rakkaat lukijani, vuorossa on jälleen kerran, jo viidennen postauksen peräkkäin kirja, jonka parissa olen saanut hurmaantua. Eikä yksikään niistä ole siltä "omalta mukavuusalueeltani". Tai entiseltä ainakaan, väittäisinpä nimittäin että olen saanut sitä jopa vähän laajennettua. Aikamoista.

Jos yleisesti sarjakuvista vielä hetki puhutaan, palasi oikeastaan vasta nyt mieleeni, että luin niitä itseasiassa yhdessä vaiheessa peruskouluikäisenä paljonkin. Lähinnä siis Lassia ja Leeviä, Kamuja ja Jerejä, sellaisia helppoja yksittäisiä pieniä tarinoita. Mutta luin kuitenkin, pidin niistä hurjasti ja ahmin niitä valtavasti. Todennäköisesti kaikki mitä silloin löysin. Joten kun nyt viitisentoista vuotta myöhemmin löysin sarjakuvat uudelleen, olinkin yhtäkkiä varsin tutulla alueella, jossa on yllättävänkin helppo olla. Visuaalisuus miellyttää, herättää ajatuksia ja toi taas omiin lukutottumuksiin jotain sellaista lisää, mikä sieltä on ehkä tavallaan puuttunutkin. Helppoa väliluettavaa, joka ei kuitenkaan ole niin hömppää, etteikö toimisi myös "päälukemisena". 

Mutta itse Hautuukodista. Se on tosiaan Bechdelin omaelämäkerrallinen tarina itsestään, isästään ja heitä yhdistävästä enemmän tai vähemmän salaisesta homoseksuaalisuudesta. Se on tarina isossa kartanossa kasvamisesta, vierekkäin olemisesta, mutta silti omiin kupliin jäämisestä, jossa jokainen on näennäisesti lähekkäin, mutta niin kaukana toisistaan kuin yhdessä kartanomaisessa kodissa vain olla voi. Se on myös tragikoominen tarina kuolemassa, tahallisesta tai tahattomasta, etäisyydestä, josta viimein tuli kuoleman jälkeen konkreettista ja läheistäkin.

Hautuukoti oli yksinkertaisesti kuvitettu, ja silti juuri se toimi minusta parhaiten tarinan eteenpäin vievänä voimana. Vaikka tekstiä toki sarjakuviin mahtuu enemmän kuin vastaavan sivumäärän romaaneihin, oli kuvitus niin syvää, moniulotteista ja taitavaa, että tuntuu kuin olisin lukenut useampisatasivuisen omaelämäkerrallisen muistelmateoksen. Eleet, asennot, ilmeet ja asenteet välittyivät sanattomasti, hienosti käytetty toisto kuljetti tarinaa kehinä kipupisteensä ympärillä, ja se loi todella vahvan ja aistivoimaisen tunnelman talosta, jossa oikein kenelläkään ei ollut hyvä olla, kasvaa eikä elää, vaikka sen kulissit olivatkin täydellisyyttä hipovat. Mutta kuten kaikki tietoisesti rakennettu lopulta on, jää sekin vain kaukaiseksi ihannekuvaksi todellisuudesta, aitoudesta, jota ei tietoisilla päätöksillä koskaan pystytä keinotekoisesti luomaan.

Bechdelin kerronta on vaivatonta ja se päästää lähelle, tuo koko tragikoomisuuden osaksi omaakin kokemusmaailmaa. Homoseksuaalisuus on toki kantava teema, mutta se on silti sitä taustalla, ennen kaikkea tärkeintä on suhde tai suhteen puuttuminen omaan isään. Kipuilu oman piilotetun identiteetin kanssa heijastuu sarjakuvaromaanissa kumpaankin päähahmoon, Alisoniin itseensä sekä tämän piilossa elävään isään, kun kumpikin yrittää elää omaa kiellettyä haluaan toisensa kautta. Bechdel on äärimmäisen ymmärtäväinen ja lempeä isänsä vikojakin kohtaan, ja on ihailtavaa, miten hän osaa nostaa itsensä tarinasta ulos tarkastellakseen sitä tarkasti ja objektiivisesti. Ainakin tämän sarjakuvaromaanin sivuilla.

Kuten ylläolevasta tekstistä siis kenties jo päätellä voi, pidin tästäkin valtavasti. Se oli lämmin, mutta surullinen, jollain tapaa haikeankaunis ja ennen kaikkea todella tragikoominen. Sen visuaalisuudessa on sellaista voimaa, etten aina edes muistanut tietoisesti sarjakuvaa lukevani.

Hautuukodista on blogattu paljon, ja se on selvästi jakanut mielipiteitä. Lisää postauksia täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Kirjanurkkaus, Todella vaiheessa & Lukuisa

Helmet-haaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

LIV STRÖMQUIST : KIELLETTY HEDELMÄ

LIV STRÖMQUIST : KIELLETTY HEDELMÄ

139s.

Sammakko 2016

Alkuteos: Kunskapens frukt (2014)

Suomennos: Helena Kulmala

Spleenishin aiheuttamassa sarjakuvahuumassa marssin jokin aika sitten kirjastoon poistuen sieltä neljän eri sarjakuvakokoelman kanssa onnellisena kotiin. Mukana oli niin uusia kuin vanhojakin tuttavuuksia, mutta eniten kiinnosti muutama päivä aiemmin lukulistallekin lisäilty ruotsalaisen Liv Strömquistin feministinen sarjakuvakokoelma Kielletty hedelmä. Joten niinpä hotkaisin sen vielä samana iltana kokonaan, ja nyt istun varsin vaikuttuneena sängylläni ja pohdin, mitä ihmettä tuosta voisi kirjoittaa.

Strömquistin ensimmäinen kokonaan suomennettu sarjakuvakokoelma pitää sisällään painavaa asiaa kuukautisista, patriarkaatista, tabuista, "naisen sukuelimestä", joka tietoisesti usein jätetään nimeämättä. Se on myös kannanotto feminismin puolesta, ja "loistava" kattaus tavoista, joilla nainen on pidetty viimeiset vuosisadat epäpuhtaana, poissa tieltä, vähemmän jumalallisena otuksena, jonka tarkoitus on oikeastaan olla vain reikä miehelle. 

Strömquist kuvittaa ja kertoo tarinaansa hulvattomasti, ja vakavuudestaan huolimatta hänen seurassaan nauraa ja viihtyy vallan mainiosti. Toki tulee asianmukaisesti vihaiseksikin, koska kuten aiemminkin on taidettu jossain sanoa, "if you are not outraged, you are not paying attention", mutta silti enemmän voimaa antavalla kuin latistavalla tavalla, sellaisella, jonka avulla tahtoo lähinnä muuttaa maailmaa ja kulttuuria jossa elämme, eikä kaivautua peittokasan alle itkemään yhteiskunnan epäreiluutta.

Ehkä se juontuu paljon siitäkin, että sitä Strömquist nimenomaan itse tekee, voimaantuu siis, ja hienosti siinä onnistuukin. Tämä kokoelma on tärkeä, se on kannanotto kauniin ja arvokkaan vulvan puolesta, mutta se valottaa hyvin myös sitä, miksi se on meiltä tahdottu aina niin totaalisesti piilottaa. Se on myös isku häpeäkulttuuria vastaan, sillä se tuo esiin mainiosti sen, miten häpeällä ylipäätään pyritään pitämään tämä ns. heikompi sukupuoliaines aisoissa. Ja se tuo pöydälle myös erityisen tärkeän aiheen, sukupuolisuuden määritelmän ja viimevuosisataisen, ylivoimaisen pelottavan rakkauden kahta absoluuttista sukupuolta kohtaan. Ja se kannanotto on tärkeä, sillä lähtökohtaisestihan tuota rakkaussuhdetta edelleen elävät tykkäävät niin kovin typertää keskustelun idioottimaiseksi puhumalla jatkuvasti aiheen vierestä ja saamalla vastapuolen näyttämään vain mielensäpahoittajilta, joilla ei ole muka parempaakaan tekemistä.

Niin, parempaa tekemistä siis kuin mikä? Vaikuttaa kulttuuriimme niin, että jokaisella olisi siinä vähän parempi olla, senkin kustannuksella, että kaikkein laiskimpienkin pitäisi opetella edes vähän ajatelemaan uudella tavalla?

Tavallaan Strömquistin kirjassa ei ehkä "kaiketietävälle" intersektionaaliselle feministille ole mitään uutta, mutta toisaalta en myöskään usko kaikentietävään feminismiin. Uskon eri asteisiin feminismiportaisiin, siihen, että joku on ehtinyt tutustua ja tutkia enemmän kuin toinen, mutta se ei silti kenestäkään feministinä tai ihmisenä ylipäätään parempaa tee. Siksi Kieletty hedelmä onkin tärkeä, omaääninen ja hulvaton perusteos kaikille, joita aihe kiinnostaa.

(Mutta ennen kaikkea se olisi tärkeä, omaääninen ja hulvaton perusteos kaikille, joita aihe ei kiinnosta. Sillä toisin kuin monet heistä ehkä ajattelevat, tämän kanssa ei oikeastaan tulisi kysyä kiinnostaako vai ei. Nämä asiat kuuluvat kaikille, joten tätäkin suotaisiin lukevan myös niissä piireissä, joille tämä kaikki aidosti uutena asiana tulee. Paljon toivottu, mutta toisaalta olenkin pesunkestävä idealisti, henkeen ja vereen.)

Kielletystä hedelmästä muualla kirjablogeissa: Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa & Bookishteaparty

Helmet-haaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

ULLA DONNER : SPLEENISH

ULLA DONNER : SPLEENISH

150s.

S&S 2017

Suomennos: Sinna Virtanen

Ennakkokipuilin jo valmiiksi Helmet-haasteen kohdan 12 kanssa, jonka täyttääkseen tulisi lukea sarjakuvaromaani. Oi kyllä, niin pihalla sarjakuvamaailmasta olen, että täytyi ihan tarkastaa mitä sarjakuvaromaanilla tarkoitetaan. Hieman oli toki päättelykykyä vielä tallella, ja olin ehkäpä osannut jollain maagisella tavalla tuosta käsitteestä jo hieman päätellä, mitä se todennäköisesti on, mutta eipä haku varsinaisesti auttanut siihen varsinaiseen pulmaan: mistä löytää vielä luettava sarjakuvaromaani.

Jos hieman vielä alustan, niin suuren ongelmanhan etsintään aiheuttaa oma varsin rajattu visuaalinen silmäni. Se ei ole pettämätön, ja pidän kyllä monenlaisesta kuvitetusta, mutta. Niin, no, mutta. Minusta lähtökohtaisesti sarjakuvat eivät ole visuaalisesti kovinkaan kiinnostavia, vaikka se toki onkin niissä hieman se jutun juoni. Ja siksi koin aikalailla mahdottomaksi, että löytäisin tähän haastekohtaan mitään muuta kuin puolipakkopullaista täyteluettavaa.

Ja sitten törmäsin Goodreadissa jonkun kaverini luetuksi merkitsemään Spleenishiin.

Ja ah! Miten tässä yhtäkkiä yhdistyikin kaikki! Tarina, visuaalisuus, se, kun joku kirjoittaa, kuvittaa ja tuo esiin sen, mikä itselle alkaa olla jo tietynlainen sukupolvikokemus. Puhumattakaan siitä, että se vielä sattuu tulemaan sieltä samojen punaviherkuplien sisältä, reunoilta, liepeiltä ja läheltä, joissa itsekin miellän jonkin verran pyöriväni. (Tai no, sattuu ja sattuu, onpa kummaa, että graafikko on punaviherkuplasta.) Että voihan Fafa's!

Vaikka Spleenish käy sukupolvikokemuksesta, on se myös mainio ja paikoin vakavankin itseironinen sarjakuvaromaani paikkansa etsimisestä ja yhteiskunnasta, jossa jokaisen täytyy olla jollain tavalla se uniikki lumihiutale, joka erottuu joukosta, mutta vain omilla ehdoilla, sillä tahdonvastainen erottuminen on (sosiaaliseksi) kuolemaksi. Donner havainnoi tätä ilmiötä mahtavan tarkasti, ja rakastan myös hänen tapaansa kuvittaa, käyttää tekstiä, viittauksia muuhun taiteeseen, lainoja, fonttejä ja grafiikkaa tehokeinona. Kuvitetut kohtaukset olivat sitä mitä aidostikin, kotibileet niin täynnä melua ja ajatuksia, ettei olennaisesta meinannut saada kiinni, taidenäyttelyt vain tapa tuoda itseään esille. Hyvän elämän etsintäkin on juuri sitä, mitä etuoikeutettu (etelähelsinkiläinen) kuvittelee tärkeimmäksi tehdä, mutta sitäkin on käsitelty niin lempeän ironisesti, ettei siitä voi tulla edes vihaiseksi. Ja tavallaan ironiassa on piilossa koko sarjakuvaromaanin hienous, sillä miten muuten y-sukupolven edustaja edes voisi ongelmiaan 2010-luvun lopulla käsitellä?

Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi alkuvuoden vahvimpia lukukokemuksia, ja suosittelen sitä ihan ehdottomasti myös niille, jotka sarjakuvia kirjallisuuden muotona jostain syystä minun tapaani vierastavat. Eniten suosittelen sitä sellaisille, jotka tunnistavat kriisin siitä, kun oma parasta ennen -päiväys on juuri umpeutunut ja niille, jotka kuuluvat siihen maagisen ironiseen ikäpolveen, joka ei voi elää ilman itsetietoisuuttaan. Mutta lopulta, tätä kyllä suosittelen ihan kaikille. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista, jonka hetkeen olen lukenut.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on ainakin Spleenishin lukenut aiemmin.

Helmet-haaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani