LIV STRÖMQUIST : PRINSSI CHARLESIN TUNNE
132s.
Sammakko 2017
Alkuteos: Prins Charles känsla (2010)
Suomentaja: Helena Kulmala
Strömquist-huuma jatkuu, ja nyt olen viimein saanut luettua viimeisenkin suomennetun sarjakuva-albumin. Ihan ensinhän luin Kielletyn hedelmän, joka oli mainio sukellus feminismiin hieman eri kulmasta kuin yleensä, ja sen jälkeen jatkoin keskiluokkayhteiskuntakriittisen Nousun & tuhon pariin.
Prinssi Charlesin tunteessa Strömquist palaa (tai siis no, aloittaa, sillä oikeastaanhan tämä on näistä kolmesta lukemastani ja suomennetusta sarjakuva-albumeista se vanhin) feminismin ja naisen aseman pariin, tällä kertaa tosin parisuhteen näkökulmasta. Siinä missä Nousun & tuhon uskonto oli kapitalismi, hyökkää Strömquist tällä kertaa heteronormatiivisen parisuhteeen kimppuun ja syyttää sitä aikamme suurimmaksi uskonnoksi, jossa esimerkiksi uskollisuus on vain äärimmilleen vietyä uskonnollista rituaalia, jota sokeasti noudatamme, koska no, normit on meistä nyt lähtökohtaisesti tosi jees, kenellekään ei tule mieleen kyseenalaistaa niitä, ja jos tulee, sosiaalinen kontrolli laittaa moiset typyt ja pojut kyllä pian oman alistavan alasimensa alle ja leimaa huonoiksi. Huoriksi tai muuten vain vääränlaisiksi. Kehtaavatkin, ajatella nyt itse. Herramunvereni.
Prinssi Charlesin tunteessa Strömquist palaa (tai siis no, aloittaa, sillä oikeastaanhan tämä on näistä kolmesta lukemastani ja suomennetusta sarjakuva-albumeista se vanhin) feminismin ja naisen aseman pariin, tällä kertaa tosin parisuhteen näkökulmasta. Siinä missä Nousun & tuhon uskonto oli kapitalismi, hyökkää Strömquist tällä kertaa heteronormatiivisen parisuhteeen kimppuun ja syyttää sitä aikamme suurimmaksi uskonnoksi, jossa esimerkiksi uskollisuus on vain äärimmilleen vietyä uskonnollista rituaalia, jota sokeasti noudatamme, koska no, normit on meistä nyt lähtökohtaisesti tosi jees, kenellekään ei tule mieleen kyseenalaistaa niitä, ja jos tulee, sosiaalinen kontrolli laittaa moiset typyt ja pojut kyllä pian oman alistavan alasimensa alle ja leimaa huonoiksi. Huoriksi tai muuten vain vääränlaisiksi. Kehtaavatkin, ajatella nyt itse. Herramunvereni.
Strömquist käsittelee parisuhteita hyvin paljon populaarikulttuurin kautta, käyttää esimerkkeinä TV-sarjoista tuttuja emotionaalisesti kylmiä mieshahmoja, jotka tarvitsevat vaimon, että heillä on jotain, minkä päältä lähes kirjaimellisesti ponnistaa, kun taas naiset toteuttavat sokeasti omaa hoivaviettiään rakastumalla tukholmasyndroomanomaisesti niihin renttupissipäihin, jotka kohtelevat naisiaan miten sattuu. Strömquist kiteyttää viitteineen siis naisen olevan täysin riippuvainen ulkoapäin tulevalle hyväksynnälle, ja käyttää aikansa oikeastaan vain pohtien mitä muut hänestä ajattelevat ja keitä he sitten hoivaisivat, kun taas mies talsii heidän päällään, koska hoiva voimaannuttaa.
Tässä kohtaa tekisi mieleni sanoa, että Strömquist heittää mutkat hieman liian suoriksi, eikä näe kuin provosoivasti ääripäät, mutta niinhän hän tekee aiemmin lukemissanikin albumeissa, ja siinä pokkana väitän sitä voimaannuttavaksi. Olenkin pakotettu pohtimaan, että tuntuiko tämä vieraammalta, koska tämän kritisoima parisuhde ja rakkaussuhteet ovat jotain, jonka kulttuuristamme olen vallan hyvillä mielillä itsekin omaksunut, ja sen kritisointi tuntuu hieman iskulta omaa uskontoa kohtaan. Tämä rakkausavioliittojärjestelmä on sen verran kyseenalaistamaton ja normitettu, että sitä ei ihan suorilta käsin voi itse lähteä uudistelemaan, jos oma puoliso ei siihen ole valmis, mutta kyllä tämä keskustelu on tervetullutta. Ja ennen kaikkea tärkeää, koska valtamedialla ja keskustelupalstoilla on taipumus edelleen kivittää ihmisiä, jotka uskaltavat tästä jollain tapaa poiketa avoimien suhteiden tai polyamorian kautta.
Ylipäätään ajatus parisuhteen, ja nimenomaan rakkausav(i)oliittojen voimasta nykykulttuurissa on kyllä hurjan mielenkiintoinen. Yhteiskuntamme elää edelleen vain yhtä oikeanlaista mallia, ja vaikka siinä eläminen ei tuntuisi itsestä hyvältä, ei sitä ole milläänlailla soveliasta kyseenalaistaa: päin vastoin, kyseenalaistaja itsekään tuskin aina tunnistaa kyseenalaistavansa vaan kokee yhteiskuntamme keskellä vain vääränlaisuutta, koska ei sovi siihen kapeaan malliin, joka tässäkin asiassa niin valloillaan on. Ehkä siitä siksi juuri onkin niin hyvä keskustella, siksi, että se on aihe, joka omasta mielestä ei kaipaa uudistusta tai keskustelua. Sillä juupajuu, onko oikeasti ihan ok, että on olemassa asioita, joita ei edes saa kyseenalaistaa? Eikö se juuri ole merkki jostain liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin muodosta, joka alistaa ihmiset yhteen ja samaan muottiin?
Ylipäätään ajatus parisuhteen, ja nimenomaan rakkausav(i)oliittojen voimasta nykykulttuurissa on kyllä hurjan mielenkiintoinen. Yhteiskuntamme elää edelleen vain yhtä oikeanlaista mallia, ja vaikka siinä eläminen ei tuntuisi itsestä hyvältä, ei sitä ole milläänlailla soveliasta kyseenalaistaa: päin vastoin, kyseenalaistaja itsekään tuskin aina tunnistaa kyseenalaistavansa vaan kokee yhteiskuntamme keskellä vain vääränlaisuutta, koska ei sovi siihen kapeaan malliin, joka tässäkin asiassa niin valloillaan on. Ehkä siitä siksi juuri onkin niin hyvä keskustella, siksi, että se on aihe, joka omasta mielestä ei kaipaa uudistusta tai keskustelua. Sillä juupajuu, onko oikeasti ihan ok, että on olemassa asioita, joita ei edes saa kyseenalaistaa? Eikö se juuri ole merkki jostain liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin muodosta, joka alistaa ihmiset yhteen ja samaan muottiin?
Strömquist on hurjan taitava ravistelemaan, herättelemään ja murtamaan normiajattelua, ainakin hetkellisesti. Toivon, että nämä teokset jäävät mieleen pidemmäksikin aikaa, ja se voimaantuminen jää päälle, ei vain leiju hetkellisesti pilven lailla jossain ympärilläni ja katoa, kun luen taas jotain muuta. Kritiikki on tervetullutta, ja se pitää osata ottaa vastaan myös silloin, kun se osuu niihin normeihin, joihin uskoo itse. Siksi yritän nyt itsekin laskea puolustautumisvälineeni ja todeta, että tässäkin on sitä samaa vimmaista voimaa kuin myöhemmissäkin teoksissa. Jos se tuntuu syyttelevältä, kannattaa tarkastaa myös hieman oman ajatusmaailmansa rajallisuus. Ei tätä tarvitse suoraan omaksua tällaisenaan, mutta ainakin sitä kannattaa käyttää välineenä hieman avarampaan katsontakantaan. Sosiaaliset normit kun eivät muuttamatta muutu.
Prinssin ja muiden miesoletettujen tunteista muualla: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä & Bookishteaparty
Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
