ULLA DONNER : SPLEENISH
150s.
S&S 2017
Suomennos: Sinna Virtanen
Ennakkokipuilin jo valmiiksi Helmet-haasteen kohdan 12 kanssa, jonka täyttääkseen tulisi lukea sarjakuvaromaani. Oi kyllä, niin pihalla sarjakuvamaailmasta olen, että täytyi ihan tarkastaa mitä sarjakuvaromaanilla tarkoitetaan. Hieman oli toki päättelykykyä vielä tallella, ja olin ehkäpä osannut jollain maagisella tavalla tuosta käsitteestä jo hieman päätellä, mitä se todennäköisesti on, mutta eipä haku varsinaisesti auttanut siihen varsinaiseen pulmaan: mistä löytää vielä luettava sarjakuvaromaani.
Jos hieman vielä alustan, niin suuren ongelmanhan etsintään aiheuttaa oma varsin rajattu visuaalinen silmäni. Se ei ole pettämätön, ja pidän kyllä monenlaisesta kuvitetusta, mutta. Niin, no, mutta. Minusta lähtökohtaisesti sarjakuvat eivät ole visuaalisesti kovinkaan kiinnostavia, vaikka se toki onkin niissä hieman se jutun juoni. Ja siksi koin aikalailla mahdottomaksi, että löytäisin tähän haastekohtaan mitään muuta kuin puolipakkopullaista täyteluettavaa.
Ja sitten törmäsin Goodreadissa jonkun kaverini luetuksi merkitsemään Spleenishiin.
Ja ah! Miten tässä yhtäkkiä yhdistyikin kaikki! Tarina, visuaalisuus, se, kun joku kirjoittaa, kuvittaa ja tuo esiin sen, mikä itselle alkaa olla jo tietynlainen sukupolvikokemus. Puhumattakaan siitä, että se vielä sattuu tulemaan sieltä samojen punaviherkuplien sisältä, reunoilta, liepeiltä ja läheltä, joissa itsekin miellän
Vaikka Spleenish käy sukupolvikokemuksesta, on se myös mainio ja paikoin vakavankin itseironinen sarjakuvaromaani paikkansa etsimisestä ja yhteiskunnasta, jossa jokaisen täytyy olla jollain tavalla se uniikki lumihiutale, joka erottuu joukosta, mutta vain omilla ehdoilla, sillä tahdonvastainen erottuminen on (sosiaaliseksi) kuolemaksi. Donner havainnoi tätä ilmiötä mahtavan tarkasti, ja rakastan myös hänen tapaansa kuvittaa, käyttää tekstiä, viittauksia muuhun taiteeseen, lainoja, fonttejä ja grafiikkaa tehokeinona. Kuvitetut kohtaukset olivat sitä mitä aidostikin, kotibileet niin täynnä melua ja ajatuksia, ettei olennaisesta meinannut saada kiinni, taidenäyttelyt vain tapa tuoda itseään esille. Hyvän elämän etsintäkin on juuri sitä, mitä etuoikeutettu (etelähelsinkiläinen) kuvittelee tärkeimmäksi tehdä, mutta sitäkin on käsitelty niin lempeän ironisesti, ettei siitä voi tulla edes vihaiseksi. Ja tavallaan ironiassa on piilossa koko sarjakuvaromaanin hienous, sillä miten muuten y-sukupolven edustaja edes voisi ongelmiaan 2010-luvun lopulla käsitellä?
Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi alkuvuoden vahvimpia lukukokemuksia, ja suosittelen sitä ihan ehdottomasti myös niille, jotka sarjakuvia kirjallisuuden muotona jostain syystä minun tapaani vierastavat. Eniten suosittelen sitä sellaisille, jotka tunnistavat kriisin siitä, kun oma parasta ennen -päiväys on juuri umpeutunut ja niille, jotka kuuluvat siihen maagisen ironiseen ikäpolveen, joka ei voi elää ilman itsetietoisuuttaan. Mutta lopulta, tätä kyllä suosittelen ihan kaikille. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista, jonka hetkeen olen lukenut.
Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on ainakin Spleenishin lukenut aiemmin.
Helmet-haaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani
