MARI MANNINEN : YHDEN LAPSEN KANSA -
KIINAN SALAVAUVAT, PIKKUKEISARIT JA HYLÄTYT TYTTÄRET
205s.
Atena 2016
Mannisen Yhden lapsen kansa on kiinnostanut siitä saakka kun se julkaistiin, vieläkin enemmän sen jälkeen kun se voitti Tieto-kategorian Finlandia-palkinnon reilu vuosi sitten. Tosin tässä lienee täytyy myöntää, että kyseinen kirjahan on ollut jo ennen voittoa omassa hyllyssäni. Eli siis reippaan vuoden. Ja nyt joululomalla, väärin arvioidun ja kesken loppuneen kirjapinon kanssa kun piti valita Helsingin hyllystä luettavaa, tuli ensimmäistä kertaa aidosti mieleen tarttua tähän. Että juu, kiinnostanut on hurjasti kyllä, mutta se ei näemmä takaa ihan hurjasti vielä minkäänlaista toiminnallista puolta.
"Lillä on kyllä selvä näkemys syntyvyydensääntelyn merkityksestä niin Kiinalle kuin itselleenkin.
-Minusta yhden tai kahden lapsen politiikka estää Kiinaa kehittymästä humaanimmaksi kansakunnaksi. Teen kaikkeni, jotta tämä politiikka lopetettaisiin ja siihen käytetyt rahat käytettäisiin paremmin. Uskon, että Jumala muodostuu maailman seitsemästä miljardista ihmisestä. Olen yksi osa sen sielusta ja teen nyt osani."
Manninen on muuttanut Kiinaan miehensä kirjeenvaihtajapestin vuoksi ja on itse taustaltaan toimittaja. Pekingissä asuessaan hän kiinnostui Kiinan yhden lapsen politiikasta, ja haastatteli kunnioitettavan määrän paikallisia, jotka olivat niin politiikan puolella kuin sitä vastaan. 1970-luvulla alkunsa saanut syntyvyydensäätely on koskettanut jollain tapaa jokaista tälläkin hetkellä elävää kiinalaista, yli miljardia ihmistä, eli käytännössä joka viidettä maapallon ihmistä. Luku on valtava ja vaikka politiikka on muuttunut kahden lapsen politiikaksi, on pakkoaborteilla, sterilisoinnoinneilla ja hylättyjen lasten kokemilla kohtaloilla pitkät ja rankat jäljet.
Yhden lapsen politiikka on todella siis koskettanut huomattavaa määrää maapallomme asukkaista, ja siitä on kirjoitettu lukemattomia kertoja länsimaisessa mediassa. Eräs Mannisen haastatteltavistakin tosin totesi olleensa jo kyllästynyt iänikuiseen näkökulmavalintaan, kauhisteluun ja arvosteluun länsimaisin silmin. Toki Kiinastakin löytyy yhden- ja kahden lapsen politiikankin vastustajia, mutta on toki totta, että länsimaalaisten näkemys tästä on varsin yksisilmäinen ja omista lähtökohdista sitä katsovat. Siksi olikin mielenkiintoista tietää, pystyykö suomalainen, ei edes kovin tieteellinen artikkelikokoelma antamaan aiheeseen mitään uutta.
Nyt ajatus lennähtää hetkeksi hieman kirjasta ohi, mutta tieteellisyyteen tai sen puutteeseen viitatessa en kuitenkaan halua kompastua liikaa tietokirjallisuuden määritelmään. Tästä taisi olla viime vuodenkin Finlandian Tieto-kategorian kohdalla puhetta, ennen kaikkea koska kaikki ehdokkaat olivat toimittajien, ei tieteentekijöiden ja tieteilijöiden kirjoittamia. Suomen kielessä tietokirjallisuus on terminä kuitenkin hieman ongelmallinen, sen englanninkielinen vastine non-fiction ajaa minusta paremmin asiaansa. Toki olen ehdottomasti tutkitun ja neutraalin tiedon, tieteellisenkin, kannattaja, mutta eihän tietokirjan aina tarvitse olla tieteellinen, jotta se voi tuoda esiin muutakin kuin fiktiota. Toimittajien, tavallisten kansalaisten, muidenkin kirjailijoiden tekemää tietokirjallisuutta, ei-fiktiivistä kirjallisuutta tarvitaan, ja sille on oma paikkansa, ja tiedettäkin on välillä varsin hyvä kansantajuistaa, jotta se on kaikkien saatavilla. Mutta asenteellista ja ennakkoasenteita vahvistavaa se ei saa minun mielestäni olla, oli lähtökohta enemmän tutkitussa tai sitten hieman hutkitussa tiedossa.
Ja nyt Manniseen palatakseni. Hän toteaa kirjassa tahtovansa oikaista yhden lapsen politiikkaan liittyviä stereotypioita, mutta koska aiheesta on jo kirjoitettu paljon, olisin kovin kaivannut näiden artikkeleiden lisäksi joko tutkittua tietopohjaa tai neutraalisti kuvattua tietoa. Valitettavasti hän kuitenkin onnistuu kompastumaan samaan kuoppaan kuin niin moni muukin länsimaalaistoimittaja: näin valtavat länsimaalaislasit silmillään hän tulee vahingossa sekä vahvistaakseen stereotypioita että karnevalisoidakseen koko ilmiön. Se näkyy pienen sanavalinnoin ja näkökulmien kautta: aborttikampanjaan osallistuneet ns. pahikset väittävät asioita, kun taas sopivasti sympaattisemmat uhrit kärsivät, huokaavat ja katsovat pois. Näitä Mannisen "hyviksiä", ilmeisesti oikein ajattelevia ei myöskään ylitulkita, mutta kieli ja kertoja antavat ymmärtää, että tämä on totta. Samaa kohtelua eivät enää saa kuitenkaan ne, kenestä haastattelija ei pidä, vaan Manninen mutuilee ja aika armottakin leimaa heidät epäluotettaviksi. Ajatellen ehkä antavansa lukijalle tietoa siitä, miltä käyttäytyminen tilanteessa vaikuttaa, kenties, mutta harvoinpa olen näin puolensa valinnutta tietokirjaa itse lukenut.
Liekö syy selkeän ja tieteellisesti päteväksi osoitetun teoria- ja tutkimustiedon puuttumisessa pohjalta vai ylipäätään sensaatiohakuisessa kauhistelussa, mutta minusta tämä kirja oli paikoin varsin osoitteleva. Mannisella oli kummallinen tapaa useampaan otteeseen vetää matto haastateltaviensa alla ylitulkitsemalla, ja se valitettavasti söi valtavasti uskottavuutta myös paremmilta kohdilta, joita toki kirjassa oli roppakaupalla. Kuitenkin kuittaamalla nuori teinipoika onnettomaksi ilman, että se välittyy luonnollisesti haastatteluvastauksista (ja kuka sen onnellisuuden sitten määrittelee, länsimaalainen moraalikäsityskö?) sekä tuomitsemalla suoraan erään valittamiskierteessä olevan lääkärin sellaiseksi "jolta en itse uskaltaisi varata aikaa", Manninen otti kantaa niin tarpeettomasti, että lopulta kuuluvin ääni oli kirjan kirjoittajan, ei haastateltavien. Länsimaisten arvojen parempana pitäminen olikin niin läpinäkyvää, että tuntuu kirjan tunkeutuneen luvatta sellaiselle tontille, josta sen olisi parempi pysyä kaukana, ronkkivan aihetta, josta lukisi mielellään kiinalaisen toimittajan, tutkijan tai kirjailijan ajatuksia. Jos tietokirjan taustaääni ei tunnu uskottavalta, koska kirjoittaja ei osaa olla arvailematta, onko se silloin oikeasti puolueetonta tietoa? Ja millainen maailmastamme tulee, jos "näin ihmiset sen vain kokevat" -mututieto muuttuu täysin päteväksi ja varteenotettavaksi pohjaksi tehdä esimerkiksi poliittisia päätöksiä?
Tästä Mannisen kirjasta tuli hieman mieleen jokunen vuosi sitten lukemani ruotsalaiskirjailija Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus - vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa. Se oli tärkeästä ja mielenkiintoisesta ilmiöstä kirjoitettu, aivan kuten Yhden lapsen kansakin, ja näille molemmille on ehdottomasti yhteistä se, että tällaisellekin täällä Suomessakin on erityisen tärkeä osata pitää silmänsä auki, oppia ymmärtämään myös muiden kulttuurien erilaisuuksia ja taustoja. Mutta kuten Kabulin tyttöjä, leimasi tätä Mannisen teosta sama, kauhisteluun kutsuva näkökulmavalinta: ei ollut edes yksi kerta, kun Manninen oikein käskee lukijansa itsensä kanssa samalle puolelle.
"Kuulostaako uskomattomalta? Ja vielä uskomattomammaksi menee!"
Vai olenko ainoa, joka näkee tällaisissa kohdissa lähinnä tabloid-lehdistön kirkuvankeltaisen taustakuvan, ja kadottaa oikeastaan kaiken luottamuksen tähän "tietoon"?
Maailma ei ole vain meidän, tänne mahtuu myös paljon sellaista, joita ei meidän moraalikäsityksemme kannalta ehkä pitäisi. Aito ymmärrys ei kuitenkaan synny paheksumalla ja kauhistelemalla vaan inhimillisyydellä sekä ymmärtämällä, että maailmassa mikään ei ole mustavalkoista, eihän se meillä länsimaissakaan sitä ole. Tunnistan tämän kirjan kieltämättä yrittäneen ottaa siihen kantaa myös näin, mutta valitettavasti Mannisen oma ääni huusi niin kovaa, että jälleen kerran valkoisen länsimaalaisen alle jäivät ne, kenen ääntä oikeasti olisin halunnut kuulla. Ensimmäisen maailman ongelmia, ehkä, mutta vaikea niistä muista maailmoista on kuulla, jos heidän päälleen puhutaan jatkuvasti. En usko, että mikään ihmisryhmä kaipaa etuoikeutetusta enemmistöstä puolesta puhujaa itselleen, tärkeämpää lienee olisi rohkeasti astua sivuun ja antaa heidän kertoa itse, mikä mättää ja mikä ei.
Yhden lapsen kansa on hurmannut myös kirjabloggaajat, sillä se voitti viime vuonna myös Blogistanian Tieto-palkinnon. Niinpä siitä on bloggauksia vaikka millä mitalla, joita itse kukin voi googlettamalla löytää, mutta tässä silti muutama siitä kirjoitettu: Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Hemulin kirjahylly & Kirjanurkkaus
Helmet-haaste 2018: 45. Palkittu tietokirja
