Matematiikasta ja tekoälystä: Labatutin Maniac

Benjamín Labatut : Maniac

394s.

Tammi 2026

Alkuteos: MANIAC, 2023

Suomennos Antero Tiittula

Saatu arvostelukappaleena

Kumpi tuhoaa ihmiskunnan todennäköisemmin, teknologinen edistys, joukkotuhoaseet, koneiden vallankumous? Vai ihmisen oma heikkous keksimiensä teorioiden, pommien ja laitteiden äärellä? Jotain tämänkaltaista pohtii Benjamín Labatutin tänä keväänä suomennettu Maniac – kunnianhimoinen historiallinen fiktio, joka kulkee toisen maailmansodan ajan todellisten tutkijoiden mukana lähes tähän päivään saakka, kun tekoäly voittaa ensimmäistä kertaa ihmisen koneille aivan liian luovana ja intuitiivisena pidetyssä go-pelissä.

"Siinä missä jotkut näkivät kvanttivallankumouksen muotoaan muuttavana tulena, joka kipunoi uudenlaisia tuloksia heltymättömällä vauhdilla, Ehrenfest näki lähinnä lamaannusta ja rappiota: 'Ne kauheat abstraktiot! Kaikki se lakkaamaton keskittyminen temppuihin ja tekniikoihin! Matemaattinen vitsaus, joka pyyhkii pois mielikuvituksen voiman!' hän parahti katkerasti opiskelijoilleen Leidenissä. Teoreettisen fysiikan ottama suunta soti täysin hänen periaatteitaan vastaan: todellinen fysiikan intuitio korvautui raa'alla laskentavoiman arsenaalilla, ja matemaattisia kaavoja soviteltiin aineen, atomien ja energian tilalle. Ehrenfest vihasi sellaisia kuin John Von Neumann, se unkarilainen Wunderkind, ja tämän 'hirvittäviä matemaattisia aseita ja lukukelvottoman monimutkaista kaava-aparaattia', samoin kun hän inhosi mahanpurua, joita 'Heisenbergin, Bronin, Diracin ja Schrödingerin loputon makkarakoneiden tehdas' hänelle aiheutti. Hän harmitteli nuorempien opiskelijoidensa asennetta, nämä kun 'eivät enää huomanneet, että heidän päänsä oli muutettu releiksi puhelinverkossa, jolla vältettiin ja levitettiin sensaatiomaisia fysiikan viestejä', eivätkä ymmärtäneet että melkein kaikkien modernien keksintyöjen tavoin matematiikka on vihamielistä elämälle: 'Se on epäinhimillinen niin kuin kaikki aidosti paholaismaiset koneet ja se tappaa kaikki, joiden selkäydintä ei ole tahdistettu sen rattaiden liikkeeseen.'"

Kolmeen osaan jakautuva Maniac on suuri ja kunnianhimoinen historiallinen fiktio, jossa Labatut käsittelee ensin itävaltalaisen teoreettisen fyysikon Paul Ehrenfestin elämän loppuvaiheita Natsi-Saksan nousun aikana, siirtyy siitä unkarilaistaustaisen matemaatikon ja nykyaikaisen tietotekniikan "isän" John Van Neumannin elämään ja tekoihin toisesta maailmansodasta 1950-luvun loppuun, ja lopettaa tarinansa lähes nykyaikaan, eteläkorealaisen Lee Sedolin ammattilaisgo-pelaajauraan, ja sen jonkinlaiseen "huipennukseen", viisisarjaiseen otteluun tekoäly AlphaGo:ta vastaan. Kaikki kolme todellisuudesta lainattua, erityisen älykästä henkilöä ovat keskenään hyvin erilaisia hahmoa muodostavat kiinnostavan ja terävän kokonaisuuden, jonka avulla Labatut tutkii paitsi matemaattisen ja kvanttimenetelmiin perustuvan tutkimuksen totaalista tieteen kaappaamista mutta myös tietokoneiden ja etenkin tekoälyn syntyä. Siinä missä romaanin Ehrenfest vieroksuu jo valmiiksi lähes 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tulevaa tulevaisuutta, Van Neumann rakentaa sitä vimmaisena elämäntyönään ja Sedol jo viimein meidän kanssamme elää sitä. Matemaattinen ymmärrys maailmasta, algoritmit ja kielimallit tuntuvat tulleen jäädäkseen, ja me otamme sen lähes annettuna kulttuurievoluution huippusaavutuksena tai moraalipaniikkimaisena totaalikieltäytymisenä kaiken keinotekoisuuden edessä keskittymä keskusteluissa juurikaan niihin harmaisiin ja aidosti eettisesti perkaamista vaativiin teemoihin, jota kyseinen kehitys tuo tullessaan.

Generatiivisesta tekoälystä voi olla toki montaa mieltä, mutta Labatut jättää moraaliset valinnat lukijalleen. Hän näyttää etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa mitä ihmiselle ja yhden pelin ympärille syntyneelle kulttuurille voi käydä, kun kaiken inhimillisyys typistetään pelkiksi algoritmeiksi ja laskentakaavoiksi. Ihminen tuntuu olevan lajina hurahtaja – kun se on keksinyt yhdenlaisen selityksen tai mallin jollekin asialle, hän soveltaa ja käyttää sitä ihan kaikkialla, pohtimatta lainkaan sopiiko se sinne saati luoko sen tunkeminen itseasiassa kehäpäätelmämäisiä, itseään toteuttavia ennustuksia. Se on kenties inhimillistä yksilötasolla, mutta Ehrenfestin varoituksiin yhtyen melko vaarallista lajitasolla. Kun me ymmärrämme esimerkiksi koulussa lapsia vain matemaattisesti mitattavien määreiden näkökulmasta, olemme onnistuneet jo peruskouluhistorian aikana kadottamaan tärkeitä yhteisöllisyyden, kohtaamisen ja toisaalta yhteiskuntakriittisyyden muotoja, joita myös voitaisiin opettaa – jos kaikkea oppimaa ei siis tarvitsisi alistaa luvuille ja määrälliselle mittaamiselle. Toisaalta taas työnnämme samoja matemaattisia algoritmeja niin sanotun teko"älyn" kehittämiseen – siinä missä Von Neumannin aikalaiset haaveilivat itsestään elävistä epäorgaanisista elämänmuodoista, elämme 2020-luvun puolivälissä valtavaa kielimalleihin perustuvaa tekoälyaikaa, joka jälleen typistää ajattelumme vain todennäköisyyksien varaan. Samanlaistumme ja samanlaistamme. Labatut näyttää tämän ajattelun melko hyytävästi Von Neumannin kautta: siinä missä muut tutkijat vetosivat ydinpommin valmistukseen tähtäävän Manhattan-projektin päätteeksi Yhdysvaltain presidenttiin, jotta pommia ei todellisuudessa koskaan käytettäisi, Von Neumann neuvoi sotaesikuntaa millä korkeudella räjäytettynä atomipommi aiheuttaisi suurimman tuhonsa.

Tieteen, edistyksen ja eettisen vastuun rajapinnoilla (ja hyvin, hyvin kaukana myös niistä rajapinnoista) kulkeva romaani on koukuttava, terävä ja laadukas lukukokemus. Sitä markkinoidaan takakansitekstissä "piinaavana trillerinä, jonka loppua kirjoitamme parhaillaan", mutta todellisuudessa romaani on paljon enemmän. Trilleriyteen ja tekoälyuhkaan piilotettuna markkinointi vetoaa juuri siihen moraalipaniikkiin, jonka tekoälysaa herkästi aikaan, ja se sotii osin jopa Labatutin kirjan sisältöä kohtaan: ihminen häviää todennäköisesti omille keksinnöilleen, koska alkaa pelätä itsensä luomaa, ei siksi, että hänen luomansa olisi ihmistä suurempi. Kun annamme koneille, pommeille ja matematiikalle oman toimijuutemme, käytämme jälleen jotain parhaimmillaan aivan mainiota apuvälinettä itsemme alistamiseen. Sen puolesta sekä matemaattista, algoritmista kuin tekoälyllistäkin kehitystä soisi kritisoitavan enemmän. Niin kauan kun emme pidä kiinni inhimillisyydestämme, saati näe tieteen, taiteen tai arjen kautta kautta muita mitattavia arvoyksiköitä, aiheutamme tuhomme ihan itse. Tekoälyllä tai ilman.

TYTÖT VS. TYTÖT

SOPHIE GILBERT : TYTÖT VS. TYTÖT

– KUINKA POPULAARIKULTTUURI KÄÄNSI 

YHDEN SUKUPOLVEN NAISET ITSEÄÄN VASTAAN

 309s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Girls on Girls, 2025

Suomennos Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Elämme tällä hetkellä sitä kulttuurista aikaa, kun ihan kaikki tasa-arvokamppailut niin seksuaalisesta suuntautumisesta maahanmuuttotaustaisten ihmisten oikeuksiin ja aina sukupuolivähemmistöistä sukupuolten väliseen yhdenvertaisuuteen tuntuu ottavan hurjia harppauksia taaksepäin. Osa yhteiskunnan kommentaattoreista näkee sen seurauksena #MeToolle; suurta kohua seuraa ajatellaan aina seuraavan suuri taantuminen (ajatus perustuu Susan Faludin ns. Backlash-teoriaan, mikä näkyy muun muassa YK: tutkimustuloksissakin). Toiset taas näkevät kyseessä olevan enemminkin jälkikapitalistinen luonnonvakio: mm. filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Nancy Fraser ehdottaa, että epätasa-arvo on aina kapitalistista  järjestelmää ylläpitävä voima, eikä se voi määräänsä enempää antaa tasa-arvokehityksen vaatimuksille periksi. 

Pitkään Yhdysvalloissakin opiskellut ja asunut, nykyään Lontoossa vaikuttava journalisti Sophie Gilbert lähti tutkimaan popkulttuurin näkökulmasta tämän ilmiön todenperäisyyttä. Juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Tytöt vs. tytöt hän kysyy, mitä feminismille on tapahtunut, ja miten popkulttuuri on vaikuttanut yhä kasvavaan naisvihaan yhteiskunnassamme. Hän kuljettaa tarinansa aina 1990-luvulta 2020-luvulle, ja onkin saanut aikaan vaikuttavan, kattavasti lähteistetyn ja populaarikulttuuria harvinaisen ansiokkaasti ruotivan esseekokoelman/tietokirjan. Kyytiä saa niin misogynia kuin #girlboss-ilmiöt, yhteiskunnan pornoistumisesta nyt puhumattakaan.

Gilbert lähtee liikkeelle sekä Aidsin jälkeiseltä ajalta 1980-luvun lopulta että 1990-luvulta, jonka keskellä naiset nousivat taiteen saralla ensimmäisiä omilla ehdoillaan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan myös populaarikulttuurin kentälle. Feministinen liike eli vahvaa elämää, ja sekä punk- että grunde-bändit ajoivat vahvaa tyttöenergiaa. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun heidät jo syrjätettiin – siinä missä 1990-luvun naiset osasivat jo vaatia oikeuksiaan, sen ajan tytöt vielä kilpailivat huomiosta ja mahdollisuuksista. Gilbert osoittaakin, ettei kulunut montaa vuottakaan, kun grungempi ja aidosti voimauttava girl power napattiin, ja annettiin keinotekoisesti pystytetylle tyttöbändille, Spice Girlseille, jonka voimautuminen muuttui yhteisöllisestä yksilölliseksi ja kuluttajakeskeiseksi. 2000-luvulle tullessa Spaissarit, panokomediat ja panokomedioiden seksistiset satiiriversiot Scary Moviet olivat ohittaneet ysärin yhteisöllisyyden ja vallanneet markkinat ja naisten paikat kaupallisuudellaan.

"Orjattaresi-kirjan tunnettua lainausta mukaillen riot grrrl -liike halusi vapauttaa naiset jostakin: seksuaalisesta väkivallasta, hyväksikäytöstä, epäoikeudenmukaisuudesta ja pelosta. Spice Girls puolestaan julisti vapautta johonkin: hauskanpitoon, tienaamiseen ja mielihyvän tavoitteluun. Ei liene vaikea arvata, kumpi ideologia oli helpompi paketoida myytäväksi."

Kuljin itse noihin aikoihin niin matalissa farkuissa, että niiden vetoketju oli lähinnä vitsi. Olin ehkä 15, mutta farkkujen alta kuului näkyä Lindexin stringit, tai oikeastaan se pakaroiden yläpuolelle tuleva pieni kangasperhonen, josta lähti sekä alas että kummallekin sivulle kaksi ohuen ohutta narua. Muutama vuosi myöhemmin pukeuduin penkkareihini mustiin saappaisiin ja verkkosukkahousuihin yhdistämäni sisäkköasun. Pidin pitkänä teininä lähinnä kiinnostavana kuriositeettina, että silloinen poikaystäväni kutsui lyhyitä tyttöjä suihinottotelineiksi. Hieman hämmentyneenpi olin, kun kerran hänen kisoja katsomassa ollessani nousin lähteäkseni, ja kuulin hänen sanovan kavereilleen minua osoittaen, että "katsokaan, noin voi olla yhtaikaa sekä pieni että leveä perse". Matikan miesopettajia kotipaikkakuntani yläasteella oli kolme: yksi kutsui minua ja ystävääni sutturoiksi, kun ihan vain istuimme koulun käytävällä. Toinen oli tunnettu viipyilevistä katseista tyttöjen paitojen kaula-aukossa ja kolmas lupasi näyttää ystävälleni tunnin jälkeen mieluusti, milloin yhteenlaskun yksi plus yksi lopputulos onkin kolme. Tyttöys ja naiseksi kasvaminen oli raakaa 2000-luvun alkupuolella, eikä Spaissareiden girl powerista ollut minkäänlaista vastavoimaa tuolle arjen joka paikassa lävistävälle seksismille.

Ja miksi tämä oli entinen normaali? Koska kaikki tämä toistui populaarikulttuurissa, esittää Gilbert. 300-sivuisessa teksti-/esseekokoelmassaan hän ruotii vapautuneen ja markkinapaikoista kilpailla alkaneen populaarikulttuurin kehitystä  terävästi ja älykkäästi analysoiden ja kiinnittäen tuon ajan hillittömän misogynian sekä mediakulttuurin, viihteen että yhteiskunnan pornoistumisen kaltaisten ilmiöiden ympärille. Gilbert kuljettaa lukijansa vahvasti lähteistäen, sekä sosiologisiin että mediatutkimuksellisiin ja feministisiin ajattelihoin nojaten läpi koko raa'an nollarin. Gilbert näyttää taiten, millainen merkitys Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisten henkilöiden esiinnousulla oli muun muassa juorulehtien yleistymiseen ja toisaalta myös tositelevision syntyyn – viime vuosikymmeninä kuva julkisuudesta on murtunut kertaheitolla, ja sekä tositelevisio että sosiaalinen media on siirtänyt kaikki naiset ja naistyypilliset kehot sen säälittämättömän tarkkailun ja kontrollin keskiöön, jonka kaltaista huomiota aiemmin "saivat" vain harvat ja valitut Marilyn Monroen kaltaiset superjulkkikset.  Siis näin:

"Anna Nicolen ja The Osbournesin kaltaiset sarjat olivat alkaneet nakertaa julkkisten ja tavisten välisiä rajoja. Siihen aikaan se tuntui melkeinpä demokraattiselta. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna se valmisteli katsojia myös sellaiseen tulevaisuuteen, jossa heidän odotettiin tarkkailevan itseään, lähettämään elämästään hetkiä yleisölle – isommalle tai pienemmälle – ja huolehtimaan ulkonäöstään sen mukaisesti. Kun katseli tavallisia naisia altistamassa itseään jatkuvasti valvonnalle ja tulevan sitä kautta julkkiksiksi, ja kun katseli takarivin tähtiä nousemassa arvoasteikolla heidän esitellessä elämäänsä kameroiden edessä, sai vahvistusta ajatukselle, että nähdyksi tuleminen riitti tuomaan valtaa."

Vahvimmillaan Gilbert on ehdottomasti teoksen alussa, näyttäessään esimerkiksi miten viihteen pornoistuminen on ollut tietynlainen portti sille äärimmäisen raa'alle ja väkivaltaiselle pornolle, jota välillä saamme edelleen jopa peruselokuvissakin katsoa. Lähteisiinsä nojaten Gilbert näyttää huomiotalouden kilpailevan jatkuvasti suuremmasta ja shokeeraavammasta – ja viihteen alkaneen lainata suurempaa ja shokeeraavampaa pornokuvastosta. Tähän pornokuvaston täytyy itsekin vastata, jottei se menetä omia katsojiaan – tekemällä yhä suurempaa ja shokeeraavampaa. Kierre on ikuinen, esittää Gilbert, ja kietoo taiten yhteen Kardashianin klaanin nousun, Perez Hiltonin kaltaiset puhtaasti kiusaamiseen asti menevät juorusivustot, julkkisten vuodetut seksivideot, Irakin sotilaiden keskuudesta vuotaneet sotvankien kidutuskuvat sekä sen äärimmäisen naisvihan, mitä media ylläpiti hyvin pitkälle aina 2010-luvun alkuun saakka. 

Luinkin kirjasta kolme neljännestä täysin varmana, että olen löytänyt uuden feminismin kultakaivoksen, ajattelijan, joka onnistuu haastamaan nykyistä ajatteluamme niin pitkälle, että jokin oikeasti maailmassa taas liikahtaa eteenpäin. En perustanut odotuksiani tyhjälle: vaikka siihen astiset tekstit olivat kokonaisuudessaankin kultaa, parhaat koukut niissä oli aina aivan viimeisenä, juuri ennen luvun vaihtumista. Mutta. Sitten tuli mutta. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta olisin epärehellinen väittäessäni, että tämä kirja olisi ollut tätä kaikkea hehkuttamaani alusta loppuun – niinpä myönnän aivan suoraan pettyneeni mitä lähemmäs Gilbertin analyysi liikkui tätä päivää. Instagramia, #MeToota, Trumpin ensimmäistä ja tätä toistakin kautta. Yhtäkkiä Gilbert kutsuu itse Kardashianeita "lutkahtaviksi" ja 2000-luvun alun julkkiksia "kauniiksi tyhjäpäiksi." Jotain murenee, mutta ennen kaikkea jokin lässähtää.

Ja kun viimeisten lukujen lukemisesta on kulunut pieni hetki, heitän arvaukseni: nykyaika on aivan liian lähellä yhtä terävälle analyysille, sillä paraskin analyysi kaipaa aina aikaa ja etäisyyttä kohteeseensa. Mutta toinen vaihtoehto on Gilbertin kirjaa kuitenkin kauttaaltaan hieman vaivannut tutkimuksellisen ja etenkin yhteiskunnallisen teorian ohuus: hän tuntuu olevan niin kiinni populaarikulttuuriselityksessään, että muu terävyys ja älykkyys ei enää piilota sitä faktaa, että yhteiskunnan monimutkaisuus on päässyt unohtumaan tämän kirjan kohdalla liian monessa paikassa. Lopussa se tulee väistämättä ilmi, sillä esimerkiksi nyky-yhteiskunnan tilan Gilbert typistää seuraukseksi romanttisten komedioiden puutteesta. Siis jotenkin näin: erään tutkimuksen mukaan naisen asema yhteiskunnassa on verrannollinen hänen asemaansa avioliitossa – kun rakkausavioliitot saapuivat länsimaihin, parani myös naisen asema. Heikoimmillaan se taas on yhteiskunnissa, joissa nainen on ennemmin markkinatavara ja sukujen välisten sopimusten sinetti. Käy järkeen, eipä siinä. Mutta kun elää aikaa, jossa äärioikeisto on kiinni parlamentaarisessa vallan kahvassa, tasa-arvo oikein harppoo taakse päin aina vammaisoikeuksista transoikeuksiin, seksuaalioikeuksista lasten oikeuksiin, tuloerot kasvavat järisyttävää vauhtia, kansanmurhia tapahtuu kansainyhteisön silmien alla ja maailma tuntuu olevan ajautumassa yhä lähemmäs väistämätöntä tuhoaan, on aika paksua jättää kaikki tämä huomiotta, ja pohtia romanttisten komedioiden yhteyttä Trumpin uudelleenvalintaan.

Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla kaikkea. Populaarikulttuuria analysoivan kirjan ei tarvitse olla yhteiskunnan selittäjä, saati ottaa kantaa äärioikeiston nousuun. Mutta kun 2008 vuoden lamasta puhutaan vain viihteen näkökulmasta, ei kirjan lopullinen analyysi ole täysin kestävä. Toiseksi viimeisessä kappaleessa Gilbert esittää, että kulttuuri paitsi ennustaa myös muuttaa naisten ja muiden perinteisesti marginalisoitujen ryhmien asemaa. "Se, mitä katsomme, kuuntelemme, luemme, puemme, kirjoitamme ja jaamme, sanelee pitkälti sen, millaisena sisäistämme oman arvomme ja osoitamme sen", esittää Gilbert. Hän kuitenkin unohtaa kysyä, mikä meidän katsomis-, kuuntelemis-, lukemis-, pukemis-, kirjoitus- ja jakamishalumme määrää. Niinpä hän kompastuu hieman siihen, mistä popkulttuuria syyttää – yksilöllistämiseen yhteisöllistämisen kustannuksella.

IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

186s.

Graywolf Press, 2022 

“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

SIVUSEIKKA // MINOR DETAIL

ADANIA SHIBLI : MINOR DETAIL 

(SUOM. SIVUSEIKKA 2024, OTAVA)

112s. 

Fitzcarraldo Editions 2020

Alkuteos: تفصيل ثانوي, Tafṣīl Thānawī, 2017

Arabiasta englanniksi kääntänyt Elisabeth Jaquette

(Suomennos arabiasta Sampsa Peltonen)

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat tyhjentävät palestiinalaisia kyliä Negevin autiomaan liepeillä. Toinen maailmansota on ohi, ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Sellaiseksi, jota me parhaimmillaankin todistamme, etenkin sosiaalisen median kautta, sillä Suomi Israelin enemmän tai vähemmän liittolaisena ei uutisoi kauheuksista kovinkaan aktiivisesti.

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat kohtaavat joukon beduiineja kameleineen, ja ottavat yhden tytön näistä vangiksi. Toinen maailmansota on ohi, ja ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Tästä alkaa myös palestiinalaisen Adania Shiblin juuri myös suomeksi ilmestynyt, mutta minun englanniksi loppuun saama romaani Minor Detail/Sivuseikka.

“By the way, I hope I didn’t cause any awkwardness when I mentioned the incident with the soldier, or the checkpoint, or when I reveal that we are living under occupation here.” 

Huomenna Helsinki Lit -tapahtumassa vierailevan Adania Shiblin romaani tarttui mukaan Rosebudin kirjakaupan pöydältä, uutuutena viehättävän Fitzcarraldo Editionsin painoksena. En ollut kuullut siitä aiemmin, en edes tiennyt, että se on juuri käännetty suomeksi, saati että Shibli tosiaan sattuu olemaan juuri sen päivän yksi esiintyjistä, jolloin itsekin Helsinki Lit:iin olen menossa. Mutta sattuma kuljetti minut yhteen tämän vaikuttavan, hurjan ja vakavan pienoisromaanin kanssa, ja nyt toivon, että jok'ikinen ihminen, jolla on sydän, lukisi tämän tarinan. Muistaisi, että tämä ei ole vain romaani, että tämä on totuus, todellisuus ja aika, jossa Välimeren rannoilla juuri tälläkin hetkellä eletään. Eikä tämä romaani edes sijoitu Gazan sotaan, vaan aikaan ennen sitä, näennäiseen rauhaan ja hetkeen, kun kansanmurha ei ole vielä kärjistynyt täyteen vauhtiin, vaan se on lievimmillään. Lievimmilläänkin toki miehityksen alla elämistä ja puhdasta apartheidia, mutta sellaista, johon on totuttu, turruttu. Ainakin länsimaissa, turvallisissa paikoissa, jossa tilanne on vakio, normi, jotain kaukaista eikä ehkä edes totta, kuvittelemme.

Shibli aloittaa tiiviin ja tiheän romaaninsa etnistä puhdistusta ja kansanmurhan alkuhetkiä suorittavan ja todistavan sotilaan majasta, hetkestä kun jokin liikkuu sotilaan silmäkulmassa. Romaani jakautuu kahteen lähes yhtä pitkään puolikkaaseen, israelilaisten sotilaiden kulkuun Negevin autiomaan liepeillä ja vuosikymmeniä myöhemmin nimettömäksi jääneen naishenkilön arkeen, hetkeen, jossa hän saa tietää eräästä raa'asta murhasta, joka on tapahtunut tasan 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä, Negevin autiomaan liepeillä. 

Sotilaiden arkeen sekä kidnappaaman nuoren beduiinitytön päiviin sijoittuva osuus on kylmäävä, jopa hyytävä kuvaus siitä todellisuudesta, jossa valloittaja päättää siitä kuka elää ja mikä maa on hänen arvoistaan. Kolonialismi kukoistaa, ja itseään täytyy välillä muistuttaa, että näistäkin tapahtumista on vasta 75 vuotta, siis lyhyempi aika kuin kokonainen ihmisikä. Tai länsimainen ihmisikä, korjaan, sillä israelilaiset ovat kyllä pitäneet valtavan hyvin huolta siitä, ettei palestiinalaisten keski-ikä muistuta heidän omaansa. Ei muistuttanut 75 vuotta sitten eikä muistuta nytkään, kun suurin osa Gazan kansanmurhan uhreista on naisia ja lapsia. Shibli kuvaa ihmismielen sisältä löytyvää raakuutta peittelemättä, ja muistuttaa, että tähän me pystymme. Me länsimaiset, me valkoiset, me valloittajat, me, joiden sukulaisia on juuri tapettu miljoonittain keskitysleireillä. Ensimmäisessä osassa Shiblin kappaleet ovat lyhyitä, toisteisiä, tunteettomina eteenpäin tikkaavia.

Toisessa osassa Shibli kuvaa lähimenneisyyttä, Länsirannalla juuri uudessa työssä aloittaneen naisen elämää miehityksen alla. Nainen kiinnostuu paikallisuutisesta, luoteihin kuolleen beduiinitytön arvoituksesta, ja lähtee selvittämään tapausta itse tarkemmin. Matkaan päästäkseen hän tosin tarvitsee työtoverinsa kulkukortin, sillä hänen omilla henkilöllisyystodistuksillaan Länsirannalta ei saa poistua. Päähenkilö yrittää ymmärtää, selvittää, pysyä rauhallisena, mutta saada tietää. Ynnätä yhteen beduiinitytön kohtalon omaansa, kuoleman ja syntymän välisen 25 vuoden eron innoittamana, pieneen sivuseikkaan tarttuen. Hän kulkee taukoamatta, aina valppaana ja valmiina rauhoittamaan paitsi itsensä myös miehittäjäsotilaat, jotka valvovat jokaista liikettä. Toisessa osassa Shiblin teksti on pitkää, kappalejakoa ei ole.

"Besides, sometimes it’s inevitable for the past to be forgotten, especially if the present is no less horrific”

Minor Detail on koruton tutkielma vallasta, miehityksestä, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhaa enteilevästä politiikasta. Minor Detail on kipeä muistutus kaikkein raa'immankin muuttumisesta arkipäiväiseksi, pommituksista, joissa eniten harmittaa särkyneet ikkunat ja räjähdyspölyn laskeutuminen työpöydälle. Minor Detail on still-kuva hetkestä juuri ennen. Ja siksi jokaisen, joka on tällä hetkellä elossa ja turvassa, tulisi lukea tämä kirja.

Helmet-haaste 2024: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita 

NAISIA ETURINTAMALLA – OUR WOMEN ON THE GROUND

 

ZAHRA HANKIR (toim.) : OUR WOMEN ON THE GROUND

ESSAYS BY ARAB WOMEN REPORTING FROM THE ARAB WORLD

288s.

Penguin 2019

Irakin sota, Afganistanin sota. Palestiinalaisten kärsimys, ja uusimpana Gazan sota, jossa kaikkien aikojen äärioikeistolaisin Israel kansanmurhaa silmittömällä ja jopa ennennäkemättömällä voimalla viattomia siviileitä pommittaen Gazan kaistaletta aina sairaaloista pakolaisleireihin. Arabikevät, sen onnistumiset, vallanvaihdokset ja toisaalta Syyrian sisällissodan kaltaiset tapahtumat. Al-qaida, ISIS ja ultravanhoilliset eliitit Saudi-Arabiassa. Tämä kaikki ja niin paljon muutakin on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, oikeastaan koko sinä aikana kun olen itse seurannut globaaleja uutisia. Olen kuitenkin seurannut sitä lähinnä länsimaisen uutisoinnin kautta: olen "oppinut", että Lähi-Itä tarkoittaa lähinnä alistettuja naisia, sortuneita rakennuksia ja yhteiskuntoa, sortoa, kaaosta ja kriisiä toisensa jälkeen. Yhä tänäkin päivänä mediaan eksyy kommentoijia, yleensä jostain syystä valkoisia miehiä, jotka eivät ole historian tutkijoita, jotka väittävät levottomuuksien ja sotien syyksi uskontoa, islamia. Hyvin harvassa on lähi-itäläisten oma ääni, kertomukset, kirjallisuus, tarinat ja näkökulmat. Elämme niin euro- ja amerikkakeskeisen maailmankatsomuksen äärellä, että kaikki muu tuntuu Toiselta, joko eksotisoidulta tai uskonnollisen uhrin asemaan laitetulta.

"Five long, shapeless tops; a pile of loose-fitting, dark-colored jeans; a knee-length coat; and a video camera. Those were the contents of my wardrobe for more than two years, when I lived in the rebel-held are of Aleppo, known as eastern Aleppo city. Few things changed between the seasons, as we had to dress conservatively year-around. However, at some point, I decided to settle my camera into a large safety box we'd bought to protect our passports and precious belongings from being destroyed should the house be bombed."

Ja silläpä yksi parhaita lukukokemuksia, mitä aiheeseen liittyen on hetkeen vastaan tullut, on tämä libanonilaisen Zahra Hankirin esseekokoelma Our Women on the Ground, joka kokoaa yhteen yhteensä 19 eri maasta tulevan journalistin tekstit. Naiset Palestiinasta Sudaniin, Libanonista Libyaan, Jemenistä Irakiin, Saudi-Arabiaa, Syyriaa, Irakia, Marokkoa ja Egyptiä unohtamatta kertovat oman tarinansa, omasta näkökulmastaan, omien kokemustensa keskeltä. Itse ääneen pääsevinä, itse ääntä pitäneinä. Kaikki kirjoittavat ovat joko teksti- tai valokuvajournalisteja, osa lisäksi myös aktivisteja, kirjailijoita ja sotareporttereita. 

Kokoelman tekstejä yhdistää kaikkia sama asia: rakkaus sanoihin, intohimo tietoon, palo näyttää, korjata ja paikantaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Moni kirjoittaja jakaa samantapaisen taustan; enemmän tai vähemmän vanhoillisen perheen tai lähiyhteisön, jonka keskeltä he ovat määrätietoisesti raivanneet tiensä journalismin pariin. Perheet ovat suhtautuneet mitenkuten. Eikä heitä yhdistä vain tausta ja ammatti, heitä yhdistää myös ammatin vaarallinen, aito kuoleman uhan jokapäiväinen läsnäolo. Se tulee joko taivaalta vierasvallan raketti-iskuina, viereltä jihadistien tekeminä terrori-iskuina tai oman yhteisön sisältä, kun patriarkaaliset yhteiskunnat yrittävät hiljentää epäkohdista puhuvia naisia. 

"By the time the conflict had been raging for a few years, Syrians had perfected the coy game of finding out strangers' political views without asking. Only a straight-up rebel supporter, some would say, would still refer the conflict as a 'revolution'. Regime backers tented to call it 'the war', while those in the hazy area between regime and its opponents reverted to the conspicuously broad term 'the events'". 

Zahra Hankirin toimittavan teoksen tekstit ovat vaikuttavia ja voimakkaita. Kokoelma jakautuu viiteen osaan: muistamiseen (remembrances), ristituleen (crossfire), sinnikkyyteen (resilience), maanpakoon (exile) sekä muutokseen (transition). Kussakin osassa eri kirjoittaja käsittelee omaa uraansa kulloisenkin yläaiheensa kautta, yleensä joko sodan keskellä tai maanpaossa, selviytyjän lähes lamauttavaa syyllisyyttä kokien. Kokoelman vahvimmat tekstit vievät keskelle Palestiinan pommitusta sekä Syyrian sisällissotaa, jossa seurataan sotilaana vastoin tahtoaan toimivan nuoren yhteyshenkilön lyhyttä elämää aina armeijaan pakkoliittämisestä ISIS:n teloitukseen saakka. 

Vaikka tarinat ovat jokainen täynnä jonkinlaista taistelua, pommitusta, uhkaa kuolemasta ja pelkoa läheisten puolesta, ne ovat myös kaunis taideteos kaikesta siitä, mitä Lähi-Idän sotien ja diktatuurien keskellä niin sanotusti tavalliselle ihmiselle kuuluu. Ne sisältävät rakastumisia, perheen perustamisia. Ne näyttävät lempikahvilat, arjen resilienssin, kuolemaan liittyvän mustan huumorin, journalismin ja toimijuuden voiman. Yksikään kirjoittaja ei ole uhri, ei tarjoa tarinaansa kauhisteltavaksi, vaan kuultavaksi ja kuulluksi. Nähdyksi omista ehdoistaan, näyttäen oman maansa tilanteen epäjärjestyksen omin silmin ilman eurooppalaisen valheellisen moraalin ja toiseuttamisen vääristäviä linssejä. Vaikka teksteistä paistaa suunnaton suru ja välillä voimattomuuskin  luhistuneiden haaveiden ja valtioiden keskellä, ne eivät ole toivottomia. Ne huutavat välillä ehkä tuuleen, mutta lopulta jossain on aina se kallio, joka voimistaa huudon takaisin. Antaa äänen ja tilan heille, kenen puolesta joko puhutaan tai jotka yleensä kokonaan hiljennetään.

Tulevaisuus on näiden sinnikkäiden, eturintamassa seisovien naisten, heidän siskojensa, tyttäriensä sekä näitä tukevien miesten käsissä.

Lue koko maailma: Libanon

KUUMAA MAITOA

 

DEBORAH LEVY : KUUMAA MAITOA

319s.

S&S 2023

Alkuteos: Hot Milk 2015

Suomennos: Sari Karhulahti

Pyydetty arvostelukappaleena

Polttavan kuuma aurinko, myrkystä kihelmöivät medusan polttamat, rasvatyyni meri ennen hiljaista katastrofia. Deborah Levyn uusin suomennos, Kuumaa maitoa, on kuuma, kumma ja polttava tarina äidistä ja tyttärestä, äiti-tytärsuhteesta, kiinnipitämisestä ja liian kaukana olemisesta.

Parikymppinen barista, antropologian tohtoriopintonsa keskeyttänyt Sofia matkustaa äitinsä Rosen kanssa Etelä-Espanjaan tohtori Gomezin klinikalle etsimään parannusta Rosen mystiseen sairauteen, joka on vienyt äidin kävelykyvyn ja jalkojen tunnon jo vuosia. Rampa äiti tarvitsee tytärtään ja tytär äitinsä tarvitsevuutta, mutta Espanjassa, meduusan polttamat ympärikehoa tykyttäen jokin tuttu nyrjähtää hieman uuteen asentoon. Mukaan tulee medusanpolttamia parantama Juan, saksalainen vintage-vaatteita kirjova Ingrid sekä klinikan omalaatuinen lääkäri-fysioterapeutti pari tohtori Gomez ja hoitaja Aurinko. 

"Kumpi on pahempaa? 

Sekö, että viettää päivänsä kahlittuna vesikuppi edessään, 

vai se, että on vapaa ja kuolee janoon?"

Deborah Levyn omaelämäkerrallinen trilogia hurmasi viime vuonna, ja vuonna 2017 Fabriikki-kustannuksen suomentama Uiden kotiin on kaikessa kummuudessaan jäänyt mieleen. Kuumaa maitoa odotteli jotenkin polttavana ja hieman etäisenä kuitenkin muutaman kuukauden hyllyssäni, ennen kuin sain tartuttua siihen: Levyssä on jotain yhtaikaa hurjan kiehtovaa ja silti etäistä, ja jostain syystä välttelin uusinta suomennosta kuin uimari meduusoja, pysyin turvassa, hieman kaukana, vaikka mieleni teki uimaan. Muutama viikko sitten viimein tähän tartuin, ja se veikin heti mukanaan. Hurmasi, omaleimaisella tavalla. Poltellen, pistellen, päästämättä helpolla.

Alkuun luulen, että Levy kirjottaa näennäisen helpostilähestyttävää, lineaarista kasvukertomusta, tarinaa äidistä ja tyttärestä paahteisen aavikon reunalla. On lapsuudessa kuvioista poistunut kreikkalaisisä uusioperheineen, tarvitseva, viiltävän oikukas äiti ja läpeensä alistunut tytär. Kulissi on tuttu ja helppo, mutta kovin pitkälle romaania ei tarvitse lukea, kun huomaa siinä jonkin sanoittamattoman särön, jotain, mitä takakannessa ehkä kuvataan surrealistiseksi, jotain, mitä Helmi Kekkonen kuvaa upeassa Sivulauseita-blogiarviossaan vaaralliseksi. Jokin vinksahtaa, poistaa perinteisestä, uppoaa pinnan alle, enkä enää tiedä mikä on minkäkin symboli, mitä kohti tarina kulkee, kuka kaipaa eniten vapautta, Rose vai Sofia.

Kuumaa maitoa on noussut kulttiromaanien kaanoniin, eikä syyttä. Sen omaleimainen tunnelma, vahva henki, nyrjällään kulkevat hahmot, vapautetut ja valtamereen pakenevat koirat ovat suuri, polttava mereneläin, jonka seurassa pysymisessä todella on jotain hypnoottista. Levy käsittelee perhe- ja ihmissuhteita taitavasti, kasvattaa jännitettä, seksuaalista voimaa, neurooseja, kulkee kohti jotain, minkä saapumiseen voi vain sokeasti kirjaa lukiessaan luottaa. Kaikkea leimaa piilossa olon ja näkyviin purskahtelun oudot rajapinnat, rakkauden ja mestaamisen väliset veteen piirretyt viivat. Kuumaa maitoa on upea, upea, upea, ja tavallaan polttavinta on, etten pääse enää koskaan kokemaan sitä ensimmäistä kertaa. Mutta ehkäpä vielä joku muu pääsee, ja löytää siitä saman vinon taian kuin minä.

TASMANIA

PAOLO GIORDANO : TASMANIA

298s.

Aula & Co 2023

Alkuteos: Tasmania 2022

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Saatu arvostelukappaleena

Paolo Giordano lukuromaani Tasmania on sellainen täsmäiskuarvostelukappale, joka ihan takuulla olisi jäänyt lukematta, jos se ei olisi kotiin kustantamon tarjouksesta lähetetty luettavaksi. Giordano on minulle uusi kirjailija, vaikka hänen edellinen suomennettu romaaninsa Jopa taivas on meidän on ollut jo muutaman vuoden lukemattomana kirjahyllyssäni. Lähes 600-sivuista edellistään puolet ohkaisempi Tasmania vaikutti kuitenkin jo pituutensa puolesta helpommalta lähestyä, ja niinpä se tarttui kirjamessujen alla lukuun.

Tasmanian päähenkilö Paolo on alle nelikymppinen kirjoittaja, kirjaa työstävä kirjailijantapainen, lapsettomuuteen avioliitossaan päätynyt lapsettomuuden surija, joka päätyy vanhan kämppiksensä Guilion kautta Pariisiin. Tuolla hän tapaa omintakeisen tutkijan Novellin, jonka tutkimuksen kohteina ovat pilvet sekä pilvien tarina ilmastosta ja sen vääjäämättömästä muutoksesta. Novelli vetää oman fyysikon uransa jättänyttä Paoloa puoleensa, ja hän tempautuu mukaan omintakeiseen ystävyyteen. Samaan aikaan Eurooppaa järkyttää terroristi-iskujen aalto, ilmastokriisi ja jollain tapaa myös maskuliinisen aseman murtuminen, ainakin jos kirjan tematiikkaa on uskominen.

Giordano kirjoittaa poukkoilevaa ja hajanaista tekstiä, jossa yhtäällä ollaan kiinni Paolon hapuilevassa pakomatkassa minuudestaan ja toisaalla luetaan yhtäkkiä muutama luku Hiroshiman ja Nagasakin pommi-iskuista. Romaani on sellainen tyypillinen "miesromaani", josta jää fiilis, että kirjailija itse on keksinyt viisi romaanin alkua, mutta ei saanut yhtäkään loppuun, joten hän tunkee kaikki pöytälaatikkotekstit samaan kirjaan ja nivoo ne sitten etunimikaimapäähahmonsa elämään vain jotenkin mukaan. Mutta yllättävää kyllä, se toimi, tällä kertaa. 

Jos tämän lukisi ilman miehisen identiteetin tarjoamaa näkökulmaa ihan vain ajankuvana, ottaisi päähän monikin tunkkainen asia: naisille jäävä tunnetyö, kotona kärsivällisesti odottava vaimo kun "mies vähän hakee itseään", iän ikuinen miehinen nurina siitä, miten hankalaa kaikki on maailmassa, jossa kaikki on rakennettu häntä varten. Mutta toinen lukutapa, jonka itse ajauduin valitsemaan, tarjoaa kurkistuksen maskuliinisuuden murrosta elävään maailmaan, jossa oma paikka täytyykin hakea itse ylhäältä saadun sijaa. Jälkimmäinen lukutapa tarjoaa henkilökohtaisempaa ja sitä kautta hieman poliittistakin kulmaa siihen, miltä tuntuu yhtäkkiä elää miehenä yhteiskunnassa, kun omasta vuosisatoja kestäneestä etuoikeuspaketista on edes jossain määrin tullut yksi identiteetti muiden joukossa. Kun yliopiston professuureihin ei enää vain kävellä, kun ura ei näytä siltä kuin suunnittelu, kun elämä 40 ikävuoden kynnyksellä ei täytäkään toiveita. 

Giordanon tekstistä tulee hieman mieleen Paul Auster – tai lukutavasta riippuen kaikki maailman mieskirjailijat, joiden mielestä miehen kokemus on kaikkien kokemus – etenkin kun hän onnistuu nivomaan yllättävän satunnaiset langat viimein kirjan viimeisessä luvussa yhteen. Vaikka miehisyydestä on toki kirjoitettu kokonainen maailman sivu, jotain herkkää ja ajatonta Giordano onnistuu kuitenkin lukuromaanissaan tavoittamaan, ja huomaan nauttineeni tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Ehkäpä vielä joskus saan luettua sen paksummankin Giordanon tuolta hyllystäni.

Helmet-haaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

TALVI (VUODENAIKAKVARTETTI #2)

ALI SMITH : TALVI

336s.

Kosmos 2022

Alkuteos: Winter (Seasonal #2) // 2017

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

On joulupäivä. Olen matkustanut Elvi-koirani kanssa joulun viettoon Pohjois-Savoon vanhempieni luokse, tänne on tullut myös idempää siskoni kumppanineen, sekä isoisäni. Koolla on siis eri sukupolvia, erilaisia kokemuksia, paloja toistemme henkilöhistoriasta, erillisiä, mutta risteäviä. Ja joulu on myös kirjassa, jonka tänään saan loppuun, Ali Smithin Talvessa, jossa niin ikään joulupäivänä kokoonnutaan, ulkoa katsottuna kovinkin luonnollisella joukolla, mutta syvemmälle sukeltaessa jokin silti onkin hieman vinksallaan. Kuten äärimmäisen viehättävästi Ali Smithin romaaneissa yleensä.

Ali Smithin Talvi on toinen osa hänen vuodenaikakvartetistaan, jonka ensimmäinen osa Syksy ilmeistyi suomeksi aiemmin tänä vuonna. Itsenäistä jatko-osaa yhdistää edeltäjäänsä lähinnä vuodenaikojen symboliikka, ja siinä missä edellisessä osassa tosiaan oltiin kuolevan ja lepoon asettuvan luonnon äärellä, nyt ollaan keskellä pimeintä hetkeä, niin vuodenkierrossa kuin ihmiskunnan omassa kansainvälisessä epähumaaniudessa. Smith yhdistää, jälleen kerran, henkilökohtaisen poliittiseen sellaisella taituruudella, että harva nykykirjailija siihen pystyy, ja, jälleen kerran, olen yhden vuoden lempikirjani parissa Smithin uusinta suomennosta lukiessani.

"Jumala oli kuollut: ensi alkuun.

Myös romantiikka oli kuollut. Ritarillisuus oli kuollut. Runous, proosa, maalaustaide, kaikki kuolleet, samoin kuvataide. Kirja oli kuollut.

Modernismi, postmodernismi, realismi ja surrealismi, kaikki kuolleet. Jazz oli kuollut, popmusiikki, disko, räppi, klassinen musiikki, kuolleet. Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet."

Sophian luo on ilmestynyt jostain pää. Elävä ja eloisa, huomiota vaativa lapsen pää, joka keikkuu ilmassa kuin ilmapallo. Noin 3-kymppinen Art on riidellyt rajusti tyttöystävänsä Charlotten kanssa, ja saa aivan kumman idean yrittäessään piilottaa tätä faktaa äidiltään. On joulu, Englannissa, nykyajassa, ja kummien sattumusten kautta joulupöydän ympärillä on pian Art, ei-Charlotte, Artin äiti Sophia sekä Sophian sisko Iris, jonka kanssa Sophie ei ole ollut tekemissä kymmeniin vuosiin. Kukaan eikä mikään ole ihan siltä miltä näyttää, ja eriskummallinen vyyhti selkenee hitaasti, pieni pala kerrallaan. Mutta koska kyseessä on Ali Smithin kirja, kyseessä ei ole mysteeri, vaan otos niin aidonoloisesta elämästä, että yhtäkkiä sitä unohtaa lukevansa kirjaa eikä seuraavansa vierestä erään englantilaiskylän tapahtumia reaaliajassa.

Smith kuvaa romaanissaan Talvi jälleen kerran lempeällä taidolla niin perhesuhteita kuin yhteiskuntaa, Iso-Britanniaa Brexitin kynsissä ja Eurooppaa taantuvan, yhtäkkiä rajoistaan ja näennäisistä omistaan hyvinkin tarkan ilmapiirin keskellä. Smith tuo yhteen sisarussuhteet ja ruumiit Välimerellä, aktivismin matkan vuosikymmenten mielenilmauksista poliittisiin blogiteksteihin ja ihmisen oikeuden tietoon omasta henkilöhistoriastaan toisen oikeuteen pitää tiettyjä asioita yksityisinä. Suurimmillaan Smith tuntuu kuitenkin tutkivan sitä, mikä kaikki lopulta onkaan poliittista maailmasa, jossa kansat sotivat keskenään, jossa tuholaisia torjutaan ympäristöä tuhoavilla aineilla ja jossa ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä, että  voivat estää kuolemassa olevien pakolaisten hengissä selviämiseen liittyvät auttamisopetaatiot. Mitä ihmisille tapahtuu, kun he hajoavat meihin ja muihin, oikeisiin ja vääriin, ja onko populistiset rajojen rakentajat ennemminkin seuraus kuin syy? Ja kuka meidät tuo enää yhteen, kun roolit eri laidoille rakennetaan jo lapsuudessa?

Smithin leikkisä kieli ja vakavat aiheet ovat kiehtova ja tehokas yhdistelmä, ja hän onnistuukin herättelemään tavalla, johon harva näin kaunokirjallinen romaani pystyy. Smith kuvaa hankalia ja monitahoisia hahmojaan lempeydellä, mutta epämiellyttävää inhimillisyyttä piilottamatta; hänen käsissään sietämättöminkin hahmo on jollain perusinhimillisellä tavalla rakastettava. Kaikki tämän päivän yhteiskunnallisuus voisi olla saarnaava sekametelisoppa, mutta Smith punoo kokonaisuuden yhteen sellaisella taidolla, että lähinnä hämmentää miksei hänestä puhuta valtavasti enemmänkin. Kristiina Drewsin tyylipuhdas suomennos kruunaa kokonaisuuden, ja jo näiden kahden ensimmäisen osan perusteella povaan tästä vuodenaikakvartetista yhtä modernin ajan klassikkoa myös Suomessa. Sen paikan nämä kirjat todella ansaitsevat.

"Kuvaus kuulostaa jotenkin siivottomalta: siinä sen näkee kuinka sanojen kanssa käy. Tuo ei ole sitä mitä hän tarkoitti. Joskus sanat kutistavat kokemusta tai muuttavat sen joksikin mitä se ei ole."

SYKSY (VUODENAIKAKVARTETTI #1)

ALI SMITH : SYKSY

272s.

Kosmos 2022

Alkuteos: Autumn (Seasonal #1) // 2016

Suomennos: Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Ali Smithin lukijat ja kriitikot hurmannut Vuodenaikakvartetin ensimmäinen osa, Syksy, on täällä. 

Syksy on melankoliaa, putoavia lehtiä, kummia kohtaamisia, suurta rakkautta ja äänestyksen myötä kahtia jakautunut kansakunta. Syksy alkaa, kun 101-vuotiaan Danielin tajunta pyörii jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja jatkuu kun kolmissakymmenissä oleva Elisabeth tulee postitoimiston passinhakemusfiaskon kautta istumaan rauhallisesti iäkkään ystävänsä vuoteen viereen. Danielin ja Elisabethin omalaatuinen ystävyys aukeaa vähitellen, ja upottaa mukaansa rauhalliseen, mutta silti poukkaroivaan kerrontaan.

"Oli torstai maaliskuussa 1998. Elisabeth oli kolmetoista. Hän oli kävelyllä varhaisen kevätillan taas lisääntyvässä valossa Danielin kanssa, vaikka äiti oli kieltänyt. 

He kulkivat kauppojen ohi niitylle, missä järjestettiin koulujenväliset urheilukisat, markkinat ja sirkus. Edellisen kerran Elisabeth oli tullut paikalle heti sirkuksen lähdettyä, varta vasten katsomaan kuivaa, ruskeaa länttiä, jossa sirkusteltta oli ollut. Hän haki mielellään melankolisia elämyksiä."

Olen lukenut Ali Smithilta aiemmin kymmenisen vuotta sitten suomennetun Oli kerran kello nollan, ja hurmaannuin täysin. Jo tuolloin mieleen jäi Smithin erityislaatuinen tapa käyttää ja leikkiä kielellä, tuoda arkiseen absurdiutta ja absurdiin arkisuutta. Smithin kerronta on yhtaikaa totista ja silti kujeilevaa, tosissaan ja silti monitulkintaista. Siinä missä Oli kerran kello nollan tarina oli hieman suoraviivaisempi, saa Syksy taas hyvinkin monikerroksisia kerronnan tasoja, sivupolkuja ja oivaltavia huomioita sieltä täältä. Kristiina Drews tekee ilmiömäisen teos onnistuessaan suomentamaan Smithin leikkisyyden näin taitavasti, sanaleikit ja -listat soljuvat kuin ne olisi alunperinkin kirjoitettu tällä kielellä, sanaleikit tuntuvat luoduilta, ei käännetyiltä.  

Teemoiltaan Syksy onkin kokoonsa nähden varsinainen runsaudensarvi, eikä siltä lopu terävät kulmat kesken. Lempeään, tietyllä tapaa syksyistä, väistämätöntä kuolemaa odottava tunnelma rauhoittaa kuitenkin kokonaisuutta, ja Smithin tapa kuvata niin poikkeuksellista nuoren tytön ja vanhan miehen ystävuuttä, taidetta, taidehistoriaa, Brexit'iä, äiti-tytärsuhdetta kuin aidattuja alueita, joiden olemassaoloa ei osata edes perustella luo harmonisen, seesteisen kokoelman, ja todentotta syksyn sivujensa väliin. Smithin kerronnan herkkyys herättää yhtaikaa henkiin niin menneen kuin tulevan, ja se tekee sen kovin taitavasti kahden niin eri ikäisen päähenkilönsä kautta. Jopa unikuvaukset, unenomaiset tajunnan rajatilat ovat Smithin kirjoittamina upeita, vaikka normaalisti niitä kirjallisuudessa kovin vierastankin.

Ali Smith on ehdottomasti yksi aikamme merkittävimpiä nykykirjailijoita, ja on hienoa, että häntä viimein suomennetaan lisää. Kosmoksen sivujen mukaan kvartetin seuraava osa, Talvi, ilmestyy jo talveksi, marraskuussa loskan ja pimeyden keskelle. 

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua 

COLSON WHITEHEAD : NICKELIN POJAT

COLSON WHITEHEAD : NICKELIN POJAT

222s.

Otava 2020

Alkuteos: The Nickel Boys // 2019

Suomennos: Markku Päkkilä

Colson Whiteheadin Nickelin pojat on äärimmäisen ajankohtainen kirja. Yhdysvallat ja sen seurauksena pitkälti koko muukin maailma kuohuu, kun jälleen kerran poliisi tappaa väkivaltaa käyttäessään varsin mitättömästä asiasta pidätetyn mustan miehen, ja jälleen kerran oli lähellä päästä niin sanotusti pälkähästä vääristellyin kuolinsyin, ellei tilannetta olisi kuvattu videolle. Mutta onhan tuolla poliisilla vielä toki "mahdollisuutensa", sillä oikeuslaitos kohtelee ihmisiä eri tavoin, ihonväristä puhtaasti riippuen. Rakenteellinen, systeemiin tiiviisti uponnut rasismi on edelleen täysin tätä päivää, täysin 2020-lukua, tahtoi valkoinen "sivusta seuraaja" uskoa mitä tahansa.

Ja rakenteelliseen rasismiin Whiteheadkin sukeltaa uusimmassa, Pulitzer-palkitussakin romaanissaan Nickelin kasvatuslaitoksesta, 1960-luvun Floridasta. Paikasta, joka on oikeasti ollut olemassa, laitoksesta, jonka taakse on haudattu vähin äänin yhden jos toisenkin nuoren pojan ruumis. Kadonneeksi ilmotetun, mutta todellisuudessa kuoliaaksi piiskatun, raiskatun tai muuten laiminlyödyn.

x

Elwood Curtis on musta poika Tallahasseesta. Hän istuskelee ravintolan keittiössä aikansa kuluksi, käy koulua ja kuuntelee tohtori Martin Luther Kingin puheita vinyylilevyltään. Oikeudenmukaisuus uppoaa häneen kuin veitsi lihaan, ja se saa hänet istumaan haaveillein, odottamaan sitä päivää, kun mustatkin saavat asioida ravintoloissa, päästä huvipuistoihin hurvittelemaan. Sata vuotta Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen rotuerottelu kuitenkin rehottaa edelleen, ja valkoisten maailmassa kuvitellaan puhtaasti sen olevan täysin luonnollinen, oikeutettu tila. Ja keskellä tällaista maailmaa kiltti ja kuuliainen Elwood, lukion aikana collegen kursseille pääsevä poika, onkin yhtäkkiä väärässä paikassa väärään aikaan, ja rangaistuksena hänellä on pitkä pätkä Nickeliä. Ja mitä syvemmin Elwood vangitaan, piiskataan ja rangaistaan, sen suurempana elää hänen haaveensa täydellisestä vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, Martin Luther Kingin sanat korvissa kaikuen.

Alle kuudenkymmenen vuoden takaiseen aikaan sijoittuva romaani tuntuu epämiellyttävältä muistutukselta siitä, miten äärimmäisen hitaasti olemme onnistuneet purkamaan niitä järkyttäviä rotuopillisia ajatuksia, jotka orjakaupan ja eurooppakeskisen maailman perustana toimivat vuosisatoja. Eikä se ole vain niiden kontolla, jotka tilannetta pahiten käyttävät hyväkseen; se on niiden kontolla, jotka seuraavat hyväksikäyttöä vierestä, mutta ovat hiljaa ja näin mahdollistavat julmuuden, sorron ja kokonaisten ihmisryhmien polkemisen. 

Whitehead nostaa kirjassaan esiin teemoja, joista koulun historian tunnit edelleen vaikenevat, ja päästää ääneen ihmisiä, joiden sanoja emme ole tottuneet kuuntelemaan. Kirjan teemat, sanomasta puhumattakaan, ovat tärkeitä ja ajankohtaisia, ja tämä onkin teos, jonka toivoisin löytyvän monen suomalaisenkin lukijan luettujen kirjojen hyllystä mahdollisimman pian. Vaikka aiheet ovat rankkoja, teos on romaanina varsin perinteinen: missä se ehkä toki joitain kunnianhimoisemman kirjallisuuden ystäviä saattaa vaivata, minulle klassinen, juonellinen lähestymistapa taas jättää enemmän tilaa kirjan aiheelle, Nickelin poikien kohtaloille. Kunnioitusta ja tilaa kun jokainen eniten kaipaa. Jokainen musta elämä, jolla on äärimmäisen paljon merkitystä.

Helmet-haaste 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia (hyvin raa'asti ja valkoisten toimesta.)

KENEN ONGELMA NORMAALIN ULKOPUOLISUUS ON – SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN

SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN

126s.

Gummerus 2020

Alkuteos: コンビニ人間 [Konbini ningen] / 2016 

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Kuunneltu äänikirjana, lukija Vuokko Hovatta

Keiko on 36-vuotias japanilaisnainen, jolla ei ole yliopiston jälkeen muuta kokemusta elämästä kuin 18-vuotinen ura pienessä lähikaupassa, konbinissa, jossa hän on työskennellyt osa-aikaisesti kaikki nämä vuodet. On kenties liikaa sanoa, että Keiko rakastaisi työtään, sillä noin vahva sana ei sovi Keikon tasaiselle mielenlaadulle aivan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hän todella elää sille. Konbini on Keikon elämä, hyllytettävät tuotteet hakeutuvat järjestykseen yhtä kurinalaisesti kuin joku toinen järjestää eloaan muualla, vaihtuvat tarjoustuotteet tuovat päiviin mukavaa vaihtelua. 

Lähikaupan naista markkinoidaan lauseilla, joissa sen terävää yhteiskuntakritiikkiä nostetaan erityiselle jalustalle. Kirja kieltämättä on varsin alleviivaava kuvaus siitä, miten yhteiskunnan odotukset kohdistuvat varsin vääristyneesti naisiin (ja jännästi myös toisaalta incel-miehiin, jotka  eivät yllä niin sanottuun hegemoniseen, eli oikeanlaisena pidettyyn maskuliinisuuteen, eli eivät ole tarpeeksi miehiä ollakseen miehiä.) Patriarkaatti on uhka kaikille, mutta silti samalla niin totaalisen totta: olet väärin sitten nainen tai mies, kohtalonasi on joutua yhteisön pilkan kohteeksi, tulla poistetuksi kyläyhteisöstä. Naisia saa vahvimmat miehet, miehiä saavat naiset taas ovat kilttejä, hedelmällisiä, eivätkä missään nimessä 18 vuotta putkeen töissä lähikaupoissa.

Oma kuuntelukokemukseni oli hyvin kahtiajakoinen. Se jakautui oikeastaan varsin samaan tahtiin myös kirjan kanssa, alkuun nimittäin pidin tätä melko nerokkaan hienona, jälkimmäisestä puoliskosta taas aloin jo turhautua. Ajatuksia tämä kirja kuitenkin herätti, nyt kun pitkän ja yksin vietetyn pääsiäisen aikana niillekin todella on ollut tilaa. 

Jos ensin ne ruusut: pidin hurjasti tämän kirjan tavasta sanoittaa paitsi jo mainittua, ja hieman itsestäänselvääkin sanomaa naisen aseman kapeudesta myös normaaliuden rajoja. Keiko ei ole normaali, ei sillä tavalla kuin yhteiskunta odottaa ihmislapsen olevan. Hän ei sure kuollutta lintua, vaan pohtii saisiko siitä mainion paistin, ja kavereiden lähistöllä tapellessa hän kajauttaa kumpaistakin lapiolla päähän saadakseen tappelun loppumaan, eikä kykene ymmärtämään mitä väärää hän on tehnyt, sillä tappelun loppuminenhan on ollut tilanteen kannalta oleellisin tavoite, miksi tehokas lopetustapa siis olisi ollut väärä? Murata kuvaakin pienoisromaanissaan oivallisesti erilaisuutta, erityisyyttä, sitä miten järjettömän kapea normaalius muodostaa myös samalla epänormaaliuden kategorian, ja sijoittaa sinne jokaisen, joka ei omatoimisesti suostu tai osaa toimia niin kuin sanottamattomien sääntöjen mukaisesti pitää osata. Outous täytyy kategorisoida, mutta ei oudon parhaaksi, vaan jotta ulkopuolisilla olisi hyvä olla oman epäoutoudensa kanssa. Jotta asiat olisivat paikoillaan.

Sillä normaaliahan ei ole olemassakaan, vaan se muodostuu meidän puheessamme, toiminnassamme, yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. Se on aina kiinni ajassa ja paikassa. Silloin se ei koskaan ole sisäsyntyistä, olemuksellista totuutta, vaikka sitä sellaisena olemme tottuneetkin pitämään. Ja kun joku ihminen ei tähän yhdessä äänettä muodostettuun normaaliin yllä, käy juuri niinkuin tässä romaanissa: epänormaaliudesta tulee tauti, asia, josta pitää parantua. Erilaisuus on vääränlaisuutta, ja sen sijaan, että yhteiskunnan pitäisi laajentaa omaa normaaliuden käsitystään, vaaditaan jokaiselta mahtumaan niin ahtaaseen muottiin, ettei siihen kukaan lopulta täysin kykene. Niinpä maailma tuottaa jatkuvaa normaaliuden kilpailuasetelmaa, jonka voittaa kaikkein tavallisin: naimisiin mennyt, sopivassa iässä lisääntynyt hetero, joka tekee tärkeää työtä tai pysyttelee kotiäitinä. Asetelma on omiaan ruokkimaan itseään, sillä se palkitsee parhaiten normaaliuden sisään mahtuvat ja luo jatkuvasti vain laajempia pyrkimyksiä pystyä samaan. Sama se, haluaako näitä asioita itse, sillä ei toki ole väliä, kunhan nyt vain suorittaa tätä ihmisyyttä oikein. On oikeanlainen, erityisesti muiden silmissä. Sillä erilaisuus on harvoin lähtökohtaisesti ongelma itselleen, se on aina sitä ensin normaaleina itseään pitäville ihmisille, uhkaahan se heidän normaaliuttaan. Mutta kun tätä ei sanota ääneen, muodostuu siitä myös sisäinen ääni, joka huutaa, että olet henkilökohtaisesti väärin. Ja tämän sanoittamisesta Lähikaupan nainen ainakin tiettyyn pisteeseen asti onnistuu varsin kohtalaisesti.

x

Mutta sitten ne risut. Miksi, oi miksi näiden kuvausten täytyy aina kulkea sosiaalisilta taidoiltaan vääränlaisina pidettyjen/neuroerilaisina koettujen ihmisten kautta? Miksi yksin oleva nainen yhdistetään aina (aukikirjoittamatta jätettyyn) autismikirjoon, jotta hänen paikkansa "yhteiskunnan odotusten ulkopuolisena hahmona" on hyväksyttävä? Miksei edes romaanihenkilöissä nainen voi olla olemassa olematta sitä suhteessa miehiin ilman selvää sosiaalista/neurologista erilaisuutta? Miksi itsenäisyys perustellaan siis aina poikkeavuudella, miksi yksin elävä nainen täytyy aina kategorisoida erilaiseksi ihmiseksi, jotta norminpurkuasetelma on ylipäätään mahdollista? Ja miksi neurologista erilaisuutta käytetään joka kerta sumeilematta vain tällaiseen kuvaukseen, vaikka hurjan suuri määrä esimerkiksi autismikirjoon kuuluvista ihmisistä todellisuudessa elää parisuhteissa, perheissä, muiden ihmisten keskellä? Kokee empatiaa, tunteita ja haluaa samoja asioita kuin kaikki muutkin?

Haetaanko lukijalle siis mukavuuden tunnetta sillä, että tuolla tuokin työhönsä tyytyvä outo ihmissielu on ja pysyy, ja onpa ihana että joku kassallakin on tyytyväinen, niin minun ei tarvitse olla? Vai antaako tämä jotain tirkistelynautintoa, vaikka samalla eletään ja odotetaan aivan yhtä norminmukaista elämää kuitenkin itseltään? Ja miksi toisen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen puute ylipäätään on viihteellistä? Siksikö, kun se antaa tunteen, että olen minä ainakin jossain onnistunut, kun noin kömpelö en ole. Oli vastaus mikä tahansa, on asetelma joka tapauksessa hurjan ongelmallinen. Eikä siis siksi, että se on tässä kirjassa, vaan siksi, että tämä tuntuu lähivuosien aikana ollleen yleisempikin trendi kuvata näitä miehiä tarvitsemattomia naisia – diagnosoitavan erilaisuuden kautta. Ja se tuntuu kyllä hieman kylmäävältä lähestymistavalta. (Katso lisää esim. täältä.)

Koostaan (ja ilmeisesti maineestaan?) huolimatta tämä ei ainakaan minulle ollut mikään pieni ja kevyt kirja. Se on raskas ja ahdistava kuvaus nykymaailmasta, siitä, ettei erilaisuutta vieläkään siedetä, vaikka tasa-arvosta jatkuvasti enemmän puhutaankin. On se toki kuvaus myös naisen asemasta, mutta minulle se on surullinen toisinto erityisyyden vääränlaisuudesta, siitä seikasta, jonka parissa päivittäin itsekin työskentelen. Että normien vastaisesti käyttäytyvä lapsi ei olekaan väärä, vaan yhteiskunnan kapeat odotukset ovat. Mutta sitähän meidän on vaikea nähdä, sillä samoihin odotuksiin meidätkin on kasvatettu. Että vie vähän tilaa, toimi kuten muutkin, ole kuin kuka tahansa. Vain niin sinäkin voit olla normaali. Ja vain normaalina sinäkin voit olla hyväksytty.

Helmet-haaste 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva 

KAKSI LYHYTTÄ JA KAUNISTA – ANNASTIINA STORM & CRISTINA SANDU

Kaksi toista romaania, vuoden 2019 julkaisuja kirjailijoilta, joiden esikoiset sykähdyttivät. Kaksi kirjaa, täysin erilaista, ja silti samantyylistä, samaan postaukseen niputettavaa ja peräkkäin luettua. Kaunista ja herkkää, monikerroksista ja hyvin vahvasti omaa makuani kuvaavaa teosta. Sitä ovat sekä Stormin että Sandun toisinkoiset, esikoisen jälkeiset kirjat, jotka tammikuun aikana luin. Nyt muutama sana kummastakin vielä erikseen.

ANNASTIINA STORM : KERRO, KERRO

S&S 2019

208s.

Alisa on peikkolapsi, metsänkuninkaan jälkeläinen, vaihdokas, joka ei koko lapsuutensa aikana oikein tuntunut kuuluvansa vanhemmilleen.

Lumikki on vakava ja harmaa äiti, jonka silmistä hellyyttä saa etsimällä etsiä, tuimasta olemuksesta kartoittaa salaisuuksia, joita kaapin perältä löytynyt keltainen mekko huutaa kyllä voivan löytyä.

Aliisa on myyttinen äidinäiti, hankeen synnytyksessä kuollut, aviottoman lapsen häpeää kantanut. 

Ja kun Lumikki kuolee, lähtee Alisa selvittämään sekä omaa että äitinsä tarinaa Hukan kylälle, sinne kauas itäiseen Suomeen, josta hänen oma äitilinjansa Aliisasta lähtien on lähtöisin.

Storm yhdistelee tarinassaan sekä Grimmin veljesten satujen kaikuja kuin nykyhetkessä paikkaansa etsivän 4-kymppisen naisen perheenperustamishuolia. Kerro, kerro on monitasoinen ja paikoin jopa absurdikin tarina äitisuhteesta sekä siitä oman potentiaalisen äitiyden pohdinnasta. Se on myös tarina rakkaudesta, kielletystä tietenkin, sekä oman paikan juurruttamisessa maailmassa, jossa kaikki oikeastaan on varsin juuretonta.

Stormin kieli ja tarinan tenho mukaansatempaavaa, ja vaikka kyseessä on varsin lyhyt kirja, huomaan säästeleväni sitä jottei lukukokemus loppuisi liian pian. Kirja liikkuu minullekin tutuissa maisemissa, niin maantieteellisesti kuin ajatuksen tasolla, ja se tuntuu paperilla sellaiselta omalta kirjalta, jota kohtaan tunnen jo pientä painettakin ihastua suuremminkin. 

Storm osaa kirjoittaa ja sanoittaa isojakin asioita, mutta jostain syystä omat odotukseni kirjan suhteen eivät aivan loppua kohden kohdanneet. En tiedä lähtikö Storm hieman liian kunnianhimoisesti liikkeelle kirjan tematiikkaan nähden vai odotinko alun perusteella itse jotain ihan muuta, mullistavampaa ja vähemmän käsiteltyjä aiheita käsittelevää, mutta jostain syystä kirjan edetessä en oikein enää ollutkaan yhtä ihastunut kuin alussa. Mikä tuntuu sinänsä epäreilulta: mikä minä olen sanomaan, että joku aihe on jo liian käsitelty kirjallisuudessa? Ja voiko niinkään ikuinen aihe kuin äitiys ja äitisuhde koskaan edes olla loppuunkäsiteltyä? Tuskin. Mutta aiheesta nyt jonkin verran lähivuosina lukeneena kuitenkin henkilökohtaisesti koen, että jotain uutta sen kanssa tarvitsisi. Hetken luulin, että Stormin absurdiin taipuvat katkelmat sitä tähän toisivat, mutta eivät ne ehkä sittenkään niin paljoa kuin olisin toivonut. 

Mutta se ei toki kerro vielä mitään muuta kirjasta kuin sen, että olen vain itse jo lukenut ehkä liikaa tämän tyyppisiä, jonka vuoksi hienoistakaan on enää vaikea saada irti mitään uutta. Jollekulle toiselle tämä varmasti antaa enemmän, ja sehän kirjallisuudessa on ihanaa. Ja tämän muoto on jo sellainen, että siksikin toivoisin kirjalle lisää lukijoita, lainauskertoja, ostoja kirjahyllyyn. Kerro, kerro on ehdottomasti kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Helmet-haaste: 42. Kirjassa on isovanhempia

CRISTINA SANDU : VESILEIKIT

Otava 2019

124s.

Sandun pienoisromaanissa taas on kuusi naista ja yksi maa, joka ei kuulu kenellekään. Sandu kuljettaa hahmojensa tarinoita kahdessa tasossa: yhteisessä alkupisteessä sekä reiteissä, jotka uusissa maailmoissa aukeavat miten kullekin. 

Sandu kirjoittaa kuin novelleja, pieniä välähdyksiä naisten elämistä, joiden rajaamisessa hän onnistuu äärimmäisen hyvin. Sandun valinnat, pienet kurkistukset toimivat yhdessä kuitenkin suurempana tarinana, pohjana sille, miltä tuntuu lähteä, kun sitä on aina halunnut, ja miltä tuntuu olla paikassa, joka ei automaattisesti aukeakaan mahdollisuutena. Sandu sanoittaa ja kuvaa niin tarkasti ja hienovaraisesti, että hänen rivien väliin mahtuu kokonainen maailma.

Siinä missä Stormin aihe tuntui jo loppuunkalutulta, Sandun kirjassa on yhtaikaa jotain ikiaikaista ja silti raikasta. Kuten näistä vaatimattomista ylisanoista jo ehkä huomannee, rakastin tätä kirjaa hurjan paljon. Luin sitä paloissa ja säästellen, ja silti suuremmalla tunteella kuin mitään aikoihin.

Ja kuten yleensä, sellaisen ääressä oman lukukukokemuksen sanoittamisesta tulee vaikeaa, sillä tällaisia tunteita on vaikea kuvata. Ne pitää kliseisesti vain kokea.

Helmet-haaste: 14. Urheiluun liittyvä kirja (sovellan kohtaa nyt hyvin laveasti, mutta urheilu on aiheena ehkä yksi ainoista, joista lukeminen ei kiinnosta lainkaan. Niinpä tämä saa olla tarpeeksi lähellä moista teosta)

KIRJAVUODEN VALOISA ALOITUS – EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN

EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN

187s.

Kosmos 2020

Saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Kirjavuoteni on lähtenyt käyntiin hieman hitaasti ja yllättävän kaukana jokapäiväisestä lukemisesta. Yöpöydällä viipyy pino jo pitkä aika sitten aloitettuja, mutta kerta toisensa jälkeen puolitiehen jääviä kirjoja, joista jokaisesta pidän, mutta mikään ei varsinaisesti vedä jähmeän arjen keskellä puoleensa. Olen pitänyt lukemisesta hetken taukoa kokonaan, ja yrittänyt sitten taas uudestaan, mutta jäänyt aina kauas, keskittymättömyyden syövereihin. Kunnes vastaan tuli Emmi-Liia Sjöholmin esikoinen, postilaatikosta pinoon ilmestynyt arvostelukappale, josta joka toinen jollain tapaa sosiaalisen median kanavissani tuntui puhuvan. Hyvin jaettu kirja siis, sanoisin.

Mutta hyvä että oli. Näkyvyys sai minutkin tarttumaan, kiinnostumaan ja keskustelemaan jo ennen kuin tätä edes itse luin. Ja kun mielenkiinto oli herännyt, luinkin tämän muutaman metromatkan aikana, oranssien penkkien ja alati ympärillä vaihtuvien ihmisten keskellä, keskittyneesti ja kerrankin itsekin tarinan sisällä.

"Yksi mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi kissan. Annoin sen pois. Toinen mies ei tunnistanut minua kadulla, vaikka oli lähettänyt kaksi päivää aiemmin treffikutsun. Selvisi, että hänellä oli hajataittoa. Kävimme ulkona pari kertaa mutta emme nähneet tulevaisuutta samalla tavalla."

Sjöholmin esikoinen on muodoltaan varsin tyypillistä 2010-lukua: tunnustuksellista ja tietyllä tapaa häpeilemätöntä nuorehkon naisen autofiktiota, joka puhuu asioista sellaisista näkökulmista, jotka ovat aiemmin vaatineet vaikenemaan. Sjöholm kirjoittaa kauniisti, kirkkaasti ja terävästi, kuljettaa tarinaansa usealla tasolla kohti päätepistettä. Useissa Paperilla toisesta kirjoitetussa arviossa joko kiitellään tai kritisoidaan teoksen päiväkirjamaisuutta, mutta minä en lue sitä niin. Tai tietyllä tapaa luen, tunnistan kyllä mistä kanssalukijat puhuvat, mutta koen eri tavoin. Pidän siitä, sellaisesta henkilökohtaisesta intiimiydestä, jonka kautta Sjöholm aiheitaan käsittelee. Minulle se tuo tietyllä tapaa mieleen jopa Saara Turusen tarkkailevan tyylin, sillä se jättää rivien väliin niin paljon tilaa, että sitä alkaa automaattisesti täyttää itse, peilata joko oman elämän tai yhteiskunnallistenkin teemojen kautta. Kuljettaa henkilökohtaisesta kauemmas, suostumuksen rajoihin, taipumiseen, tapaan kuvata tyttöyttä, naisen harrastamaa seksiä, äitiyttä ja sitä miten se on muutakin kuin rajatonta rakkautta ja kiitollisuutta.

Tuosta kiitollisuudesta  – tai oikeastaan sen vaatimuksesta – tämän kirjan kohdalla tulin keskustelleeksi jo ennen koko teoksen lukemista. Sjöholmin päähenkilö ei kaiken anteeksipyytelevyytensä keskell pyydä kirjassaan kuitenkaan varsinaisesti anteeksi sitä, että tuntee myös yhteiskunnan silmissä tavoiteltujen asioiden, parisuhteen ja lapsen saamisen, kohdalla ristiriitaisiakin tunteita. Ymmärrän, että lukijasta, jolta nuo puuttuvat, tietynlainen purnaaminen voi tuntua kiittämättömyydeltä, mutta nyt jo kirjankin lukeneena voisin sanoa, että se on kaikkea muuta kuin sitä. Se on taiteilua kiitollisuuden ja inhimillisyyden välissä, sitä ettei mikään ulkoinen asia, saavutus maailmassa tee onnelliseksi itsessään. Että ei ole olemassa mitään yksittäistä asiaa, saavutusta tai pistettä, jossa ollaan onnellisia sitten kun. Että ihmisyys ja inhimillisyys jatkuu, vaikka elämässä olisi kaikki näennäisesti hyvin, ja senkin tunnustaminen on tärkeää. Se on tärkeintä, sillä se on aitoa, kipeää elämää. Ei haavekuvia, vaan todellisuutta, jossa rakkauskin täytyy valita joka päivä uudestaan. Oli siitä miten kiitollinen tahansa.

x

Sjöholmin esikoinen on kovin kiinni tässä ajassa, ja tavallaan se on sisarkirja niin monelle. Erityisesti se tuntuu Aino Vähäpesolan Onnenkissan isosiskolta, toisaalta taas Saara Turusen Rakkaudenhirviön henkilökohtaisemmalta ja sitä kautta helpommalta versiolta. Siinä on jotain samaa myös Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -teoksen kanssa, mutta kaikista vertauksista huolimatta se on myös aivan omansa. Omaääninen, herkkä ja kaunis. Moni tuntuu sosiaalisessa mediassa kertovan, ettei oikein saa tästä otetta, löydä tarttumapintaa, mutta minä löysin. Kaikessa henkilökohtaisessa oman lukijaminäni kanssa vallitsevassa erilaisuudessaankin Sjöholmin autofiktiivisen teoksen päähenkilö oli niin lähellä minua, että hän tuntui omalta jo ensisivuilla. Hiljaisen kauniilta kotiinpaluulta, jonkin sisällään olevan selittämättömän aukaisemiselta. Ja se jos mikä on ihana tapa aloittaa tämä uusi kirjavuosi.

Helmet-lukuhaaste: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
Kirjasta muualla: Sivulauseita, Sivusuhteita, Aina joku kesken

HERSYVÄN VAKAVA SIRKKA – ANNI SAASTAMOINEN : SIRKKA

ANNI SAASTAMOINEN : SIRKKA

188s.

Kosmos 2019

Kuunneltu äänikirjana, fyysinen kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Sirkka on harmaa. Sirkka rakastaa betonin eri sävyjä, täsmällisyyttä ja kotimaamme ihmisen perusasioita: hiljaisuutta, ennustettavuutta ja sitä, että ihmiset ovat täsmällisiä. Sirkka on suomalaisuuden perikuva, Eleanor Oliphantin suomiserkku, mielensäpahoittajien siskon lapsenlapsi. Sirkka on normatiivisuutta ja tehokkuutta yhdessä paketissa, napakoita päälauseita ja oikein käytettyjä possessiivisuffikseja. 

Elämä on Sirkalle less is more. Sirkka taas on kirjailija Saastamoiselle jopa more is more, sillä Sirkka on niin liioiteltu ja karrikoitu, että vähempikin alleviivaus olisi riittänyt. Sirkka on ärsyttävä, ennalta-arvattava ja niin monesti kerrottu, että Sirkkaa voi kuunnella samalla kun kirjoittaa tekstiviestejä. Eli siis olla kuuntelematta, eikä silti menetä mitään. Sirkan tuntee, vaikkei häneen tutustukaan.

Kirjana Sirkka oli hieman liikaa. Sirkka on päälauseita päälauseiden perään, eikä Sirkka tahdo herätä henkiin. Toisin on kuitenkin äänikirjan kanssa. Sirkkaa lukee Pirjo Heikkilä, ja siihen tehtävään Pirjo sopii. Heikkilän lakoninen lukutapa on kuin Sirkka. Nyt Sirkka herää henkiin olematta liian elävä. Sillä Sirkka ei ole elävä. Sirkka on karikatyyri.

Ja karikatyyrina Sirkka onkin lopulta jopa valloittavan mainio. Sirkka on niin ärsyttävä, että Sirkasta alkaa pitää. Sirkka pyörii taustalla, kun menen töihin, ja Sirkka pyörii taustalla, kun ostan kaupasta itselleni samoja eineksiä, joita Sirkka kirjassakin rakastaa syödä. Sirkka alleviivaa niin vahvasti, että yllättäen se toimiikin tehokeinona. Sirkka kääntää nurin jo monesti nurin käännetyn.

Mitä pidemmälle Sirkka etenee, sitä enemmän Sirkasta pidän. Vaikka Sirkka haastaa hermoja, eniten Sirkka haastaa kuitenkin yhteiskunnan yksipuolista narratiivia sirkanlaisista ihmisistä. Vaikka Sirkan luulee tuntevansa, Saastamoisen Sirkka onnistuu yllättämään. Hän vie Sirkan kohti tarinaa, jota Sirkasta saisi kertoa useamminkin. Sirkoista ylipäätään. Tai kanssaihmisistä: että ihminen on uniikki myös stereotypiansa takana.

Sillä Sirkka on Sirkka. Ja se Sirkassa on kaikkein oivaltavinta ja lohdullisinta. Sirkka riittää.

KEVYESTI SYVYYKSISSÄ – JENNY OFFILL : SYVIEN POHDINTOJEN JAOSTO

JENNY OFFILL : SYVIEN POHDINTOJEN JAOSTO

237s.

Gummerus 2018

Alkuteos: Dept. of Speculation // 2014

Suomennos: Marianna Kurtto

Syvien pohdintojen jaosto on siitä harvinainen kirja, että olen aloittanut sen kahdesti. Ensimmäisen kerran Goodreadsin mukaan yritin tämän parissa viihtyä jo kaksi vuotta sitten, syyskuussa 2018 kun olin muutenkin jotenkin tällaisen paloittaisen, pieniin hetkiin jaetun kirjallisuuden keskellä. Hetki osoittautui hyvinkin vääräksi, sillä vuosi oli Maggie Nelsonin, Elizabeth Stroutin sekä Rachel Cuskin kaltaisien lempikirjailijoideni löytövuosi, ja alkuun tämä Offillin teos tuntui vain ylläolevien halpakopiolta. Yritykseltä kyetä samaan siinä onnistumatta.

Toinen kerta oli sitten nyt, tämän vuoden marraskussa, yli kaksi vuotta myöhemmin hetkessä, jolloin juuri keveys ja helppous vetää puoleensa. Ja kun jo ymmärrän, että Offill on ihan oma kirjailijansa, jonka vertaaminen muihin lempikirjoittajiin on vähintäänkin epäreilua.

"Jos joku pyytää kertomaan mikä on ollut elämäsi onnellisinta aikaa, on tärkeää huomioida vastauksessa kysymyksen lisäksi myös kysymyksen esittäjä. Jos kysyjä on joku jota rakastat, voidaan hyvin olettaa, että tämä henkilö toivoo olevansa mukana pyytämässään muistelossa."

Syvien pohdintojen jaosto pieni kirja pienen ihmisen suurista tunteista ja vastoinkäymisistä. Se on tarina vanhemmuudesta, parisuhteesta ja rikkinäisten ihmisten yrityksistä olla yhdessä – täyttää toinen toisensa toiveita suhteessa, jota avioliitoksikin kutsutaan. Mutta koska kuten avioliitot yleensä, on odotukset yleensä todellisuudesta eroavaisia, ei tämäkään mene kuten saduissa.

Ja siksi kirja ehkä minua jollain tapaa ärsyttääkin – en oikein jaksa sitä, että heteronormatiivisen parisuhteen disney-henkiset odotukset muuttuvat käsityksiksi suuresta rakkaudesta ja sen myötä vastoinkäymisistä ja yhteisten, ääneenlausumattomien sopimusten rikkomisesta tulee elämän suurinta draamaa. Ja ei – kyse ei ole siitä, ettenkö todella ymmärtäisi, etteikö se juuri sitä todellisessa elämässä hyvinkin monille ole. Sydänsurut ja eksklusiivisen suhteen kiemurat ovat kipeitä ja rikkovia, mutta kirjallisuudessa jo niin monin tavoin käsitelty aihepiiri, että jos sellaisen pariin vielä yhdellä kirjalla päättää hypätä, kaipaisi edes näkökulmiin jotain raikkautta.

Kirjan tyyli, lyhyt aforismimainen eteneminen ja jollain kaukaisella tavalla maggienelsonmaisen ilmava tapa käsitellä arkisia asioita kieltämättä tuntuvat raikkauteen pyrkivän. Mutta tässä juuri palataan jälleen siihen epäreiluun asetelmaan, jonka vuoksi jo kerran tämän kirjan kesken olen jättänyt: Offill käyttää toki kirjallisesti mielenkiintoisia ja paikoin oivallisiakin ratkaisuja kerrontansa tukena, mutta kikkailu menee jo niin pitkälle, että se alkaa näyttää jopa lukijalle tehokeinolta. Kun minä-kertoja muuttuu kolmanteen persoonaan avioliittorypyn jälkeen, saan lukijana toki kiinni, mistä moinen valinta kumpuaa, mutta en ihan täysin sitä, mihin alun kirkkaus ja tietynlainen älykkyys tarinasta kertojavaihdoksen myötä katosi. Kun toisella lukukerralla juuri alkukirjan herkkyys ja huomiokykyisyys viimein hurmasi, harmitti nyt sen kirjan puolivälivaiheen kohdalla poistaminen erityisen paljon.

Tavallaan Syvien pohdintojen jaosto voi olla hyvä lohtukirja sellaiselle, joka kokee asiat, parisuhteet, petetyksi tulemiset, erot sun muut, kuten romaanin päähenkilö ne kokee. Itse en kuitenkaan ole lohtukirjaihminen: jos olisin kokenut vastaavan tilanteen, ärsyyntyisin näin pinnallisesta kerronnasta nykyistäkin enemmän. Kirja on nimittäin parisuhteiden suhteen harvinaisen mustavalkoinen: asioilla on alkupiste, niitä seuraa kaaos, ja kaaoksesta selvitään tai ei selvitä. Parisuhteen kaltaisen kompleksisen kokonaisuuden typistäminen näin pieneen yksinkertaisuuteen on tosiaan paitsi hieman laiskaa, myös mahdottoman epätotta. Ja se harmittaa, sillä kirjan alun vahvuus on juurikin vanhemmuuden raikkaassa kuvaamisessa, kompleksisten asioiden kompleksisuudesta, ei vain mustavalkoisista, kulttuurillisesti oikeina ja väärinä pidettyjen ratkaisuiden toisintamisessa.

Alkuun vielä pohdin silti, että ehkä ensimmäinen lukukerta oli vain yksinkertaisesti väärä, mutta loppuun lukemisen jälkeen totean, että väärä oli lopulta vain kirjavalinta. Mutta jos tästä jotain oppi, keskeytettyjen kirjojen suhteen uskon entistä vahvemmin omaan intuitiooni. Tämä on ollut monille hieno ja tärkeä kirja, ja hyvä niin. Minun omat kirjani vain ovat muualla.

LEMPIKIRJAN ANATOMIA – ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA

320s.

Tammi 2019

Saatu arvostelukappaleena

Luin Hakkaraisen Dioraamaa viikkoja. Useita, ehkä neljä, lähemmäksi viisikin, ja se on minulle pitkä aika, pitkä etenkin kun luin vain tätä yhtä, ja pysyin sen parissa silti. Luin Dioraamaa, kun pään sisällä ajatukset olivat vasta tekemässä jonkinlaista järjestäytymistä uuden elämäntilanteen edessä, luin, kun oma kapasiteetti ottaa vastaan oli jo valmiiksi äärimmäisilleen täytetty. Näillä oman elämän myllerryksillä sinänsä ei ole väliä, enkä varsinaisesti omista kuulumisista nyt olekaan kiinnostunut kertomaan, mutta enemmän minua kiinnostaakin se, että niistä huolimatta, tai niihin peilaten, kirja pysyi silti käsissäni koko kuukauden. Pitkän ajan, etenkin kun keskittymättömyydestä on kysymys. Niinpä minä luin paloina ja pätkissä, innolla ja vähän väkisin, mutta silti koko ajan eteenpäin, sivuja hiirenkorvilla täyttäen, joka toisen lauseen kohdalla pysähtyen, lukien uudelleen, sisäistäen ja syventyen.

"Ihminen poikkeaa muista eläimistä siinä, että se pysty kasvattamaan loputtomasti tietomääräänsä kumulatiivisista tieteistä, teknologiasta, mutta kaikki mikä liittyy lajitovereiden suhteisiin ja kohtaamisiin – on sidoksissa aikaan – on ihmiselle mahdotonta. Niissä se ei edisty, ei politiikassa, eikä etiikassa, rakkaudessa, vaan on loppumattomassa lähtöpisteessä. Sokea historialle. Sokea tulevaisuudelle. Sokea itselleen ja toisilleen."

Anna-Kaari Hakkarainen tuli minulle tutuksi kolmisen vuotta sitten, kun lainasin kirjastosta hänen edellisen romaaninsa Kristallipalatsin. Se muodostui vastoin ennakko-odotuksiani kauniiksi, eheäksi tarinaksi nykymaailmasta ja sen pinnan alla kuplivasta epävarmuudesta. Kun Tammelta haluttiin lähettää minulle tämä Hakkaraisen uusin romaani, otin sen vastaan mielelläni, lukuunkin samantien saapumisensa jälkeen.

Dioraama on jonkinlainen tarina muistamisesta, rakkaudesta sekä muistamisen ja rakkauden anatomiasta, mutta ensisijaisesti se on kirja, jonka äärellä olen jälleen tilanteessa, jossa muiden lempikirjojeni tapaan en halua kertoa itse tarinasta mitään. Haluan, että se on myös muille lukijoille samanlainen kuin se on ollut minulle: yllättävän ja uudenlainen, itse kokonaisuudessaan koettava ja löydettävä. Tavallaan tarinan typistäminen jonkinlaiseksi juonikuvaukseksi tekee myös väkivaltaa itse kirjalle: liiallinen jäsentäminen pakottaa romaanin rajoihin, joihin se ei kuulu, pienentää sen laatikkoon, jonka yli se jatkuvasti itse kerrontansa tasolla kasvaa. Ja koska rakastin juuri sitä kaikista eniten tämän kirjan kohdalla, en halua sitä myöskään muilta lukijoilta pois viedä.

Silti voin sanoa, että Hakkaraisen Dioraama on hämmästyttävän kaunis ja älykäs olematta kuitenkaan harkittu saati päälleliimattu. Anna-Kaari sanoittaa koko kirjansa läpi niin abstrakteja asioita pieniksi lauseiksi, ettei niiden äärellä voi kuin pysähtyä hämmästelemään, että miten näinkin vaikea asia voi saada sanat, miten näinkin oudolta ja epämääräiseltä tuntuvan tunteen voi näin oivallisesti kirjoittaa auki. Ja miten näin pienistä, esteettisistä palasista voikin kasvaa näin suuri ja merkityksellinen romaani.

Dioraama koostuukin muillekin lempikirjoilleni tyypilliseen tapaan yksityiskohdista, ja se on toinen asia, mikä tästä tekee erityisen kauniin. Elämä ei etene lineaarisesti, joten kun myös romaani vapauttaa kerrontansa sen pakollisuudesta, syntyy jotain aivan uutta, erilaista ja jollain kummalla tapaa todellisempaa. Syntyy tiloihin perustuva muistitekniikka, kirja muistamisesta ja muistoista,  kirja, joka käyttäytyy kuin oma pää. Pienistä hetkistä ja välähdyksistä, irrallisten asioiden irrationaalisesta yhteenliittämisestä, merkitysten etsimisestä ja kaaoksen alun paikantamisesta. Tätä olen tehnyt itse koko syksyn, mutta sille ei ollut sanoja ennen Dioraamaa. En tiedä olisiko se niitä tarvinnutkaan, mutta kun oman mielen peilinä on kirja, joka tuntuu – ei enempää eikä vähempää – omalta mieleltä, on lukijana lähinnä hämmentynyt, että voiko tällaista olla. Voiko muutkin ajatella tai pelätä näin, kuulunko minäkin vain suurempaan joukkoon. Voinko minäkin rakentaa oman muistipalatsini, dioraamani, tai vaihtoehtoisesti hyväksyä, että tätä ihmisyys on, tähän ei liikaa kannata jäädä jumiin.

Tuntuu siis, että tässä on kaikki kohdillaan. Tuntuu, että niin vääränä pitämäni hetki olikin oikeampi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ja vaikka tuntuu, että jossain pääsumussani osa romaanista ehkä meni jopa osittain ohi, tiedän jo nyt palaavani tämän pariin uudestaan ja uudestaan. Se saa paikan uuden kotini uudelta hyllyltä, sellaiselta, josta se on helppo ottaa esiin, josta sen hiirenkorvat saavat aueta uudestaan ja uudestaan.