KAKSI LYHYTTÄ JA KAUNISTA – ANNASTIINA STORM & CRISTINA SANDU

Kaksi toista romaania, vuoden 2019 julkaisuja kirjailijoilta, joiden esikoiset sykähdyttivät. Kaksi kirjaa, täysin erilaista, ja silti samantyylistä, samaan postaukseen niputettavaa ja peräkkäin luettua. Kaunista ja herkkää, monikerroksista ja hyvin vahvasti omaa makuani kuvaavaa teosta. Sitä ovat sekä Stormin että Sandun toisinkoiset, esikoisen jälkeiset kirjat, jotka tammikuun aikana luin. Nyt muutama sana kummastakin vielä erikseen.

ANNASTIINA STORM : KERRO, KERRO

S&S 2019

208s.

Alisa on peikkolapsi, metsänkuninkaan jälkeläinen, vaihdokas, joka ei koko lapsuutensa aikana oikein tuntunut kuuluvansa vanhemmilleen.

Lumikki on vakava ja harmaa äiti, jonka silmistä hellyyttä saa etsimällä etsiä, tuimasta olemuksesta kartoittaa salaisuuksia, joita kaapin perältä löytynyt keltainen mekko huutaa kyllä voivan löytyä.

Aliisa on myyttinen äidinäiti, hankeen synnytyksessä kuollut, aviottoman lapsen häpeää kantanut. 

Ja kun Lumikki kuolee, lähtee Alisa selvittämään sekä omaa että äitinsä tarinaa Hukan kylälle, sinne kauas itäiseen Suomeen, josta hänen oma äitilinjansa Aliisasta lähtien on lähtöisin.

Storm yhdistelee tarinassaan sekä Grimmin veljesten satujen kaikuja kuin nykyhetkessä paikkaansa etsivän 4-kymppisen naisen perheenperustamishuolia. Kerro, kerro on monitasoinen ja paikoin jopa absurdikin tarina äitisuhteesta sekä siitä oman potentiaalisen äitiyden pohdinnasta. Se on myös tarina rakkaudesta, kielletystä tietenkin, sekä oman paikan juurruttamisessa maailmassa, jossa kaikki oikeastaan on varsin juuretonta.

Stormin kieli ja tarinan tenho mukaansatempaavaa, ja vaikka kyseessä on varsin lyhyt kirja, huomaan säästeleväni sitä jottei lukukokemus loppuisi liian pian. Kirja liikkuu minullekin tutuissa maisemissa, niin maantieteellisesti kuin ajatuksen tasolla, ja se tuntuu paperilla sellaiselta omalta kirjalta, jota kohtaan tunnen jo pientä painettakin ihastua suuremminkin. 

Storm osaa kirjoittaa ja sanoittaa isojakin asioita, mutta jostain syystä omat odotukseni kirjan suhteen eivät aivan loppua kohden kohdanneet. En tiedä lähtikö Storm hieman liian kunnianhimoisesti liikkeelle kirjan tematiikkaan nähden vai odotinko alun perusteella itse jotain ihan muuta, mullistavampaa ja vähemmän käsiteltyjä aiheita käsittelevää, mutta jostain syystä kirjan edetessä en oikein enää ollutkaan yhtä ihastunut kuin alussa. Mikä tuntuu sinänsä epäreilulta: mikä minä olen sanomaan, että joku aihe on jo liian käsitelty kirjallisuudessa? Ja voiko niinkään ikuinen aihe kuin äitiys ja äitisuhde koskaan edes olla loppuunkäsiteltyä? Tuskin. Mutta aiheesta nyt jonkin verran lähivuosina lukeneena kuitenkin henkilökohtaisesti koen, että jotain uutta sen kanssa tarvitsisi. Hetken luulin, että Stormin absurdiin taipuvat katkelmat sitä tähän toisivat, mutta eivät ne ehkä sittenkään niin paljoa kuin olisin toivonut. 

Mutta se ei toki kerro vielä mitään muuta kirjasta kuin sen, että olen vain itse jo lukenut ehkä liikaa tämän tyyppisiä, jonka vuoksi hienoistakaan on enää vaikea saada irti mitään uutta. Jollekulle toiselle tämä varmasti antaa enemmän, ja sehän kirjallisuudessa on ihanaa. Ja tämän muoto on jo sellainen, että siksikin toivoisin kirjalle lisää lukijoita, lainauskertoja, ostoja kirjahyllyyn. Kerro, kerro on ehdottomasti kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Helmet-haaste: 42. Kirjassa on isovanhempia

CRISTINA SANDU : VESILEIKIT

Otava 2019

124s.

Sandun pienoisromaanissa taas on kuusi naista ja yksi maa, joka ei kuulu kenellekään. Sandu kuljettaa hahmojensa tarinoita kahdessa tasossa: yhteisessä alkupisteessä sekä reiteissä, jotka uusissa maailmoissa aukeavat miten kullekin. 

Sandu kirjoittaa kuin novelleja, pieniä välähdyksiä naisten elämistä, joiden rajaamisessa hän onnistuu äärimmäisen hyvin. Sandun valinnat, pienet kurkistukset toimivat yhdessä kuitenkin suurempana tarinana, pohjana sille, miltä tuntuu lähteä, kun sitä on aina halunnut, ja miltä tuntuu olla paikassa, joka ei automaattisesti aukeakaan mahdollisuutena. Sandu sanoittaa ja kuvaa niin tarkasti ja hienovaraisesti, että hänen rivien väliin mahtuu kokonainen maailma.

Siinä missä Stormin aihe tuntui jo loppuunkalutulta, Sandun kirjassa on yhtaikaa jotain ikiaikaista ja silti raikasta. Kuten näistä vaatimattomista ylisanoista jo ehkä huomannee, rakastin tätä kirjaa hurjan paljon. Luin sitä paloissa ja säästellen, ja silti suuremmalla tunteella kuin mitään aikoihin.

Ja kuten yleensä, sellaisen ääressä oman lukukukokemuksen sanoittamisesta tulee vaikeaa, sillä tällaisia tunteita on vaikea kuvata. Ne pitää kliseisesti vain kokea.

Helmet-haaste: 14. Urheiluun liittyvä kirja (sovellan kohtaa nyt hyvin laveasti, mutta urheilu on aiheena ehkä yksi ainoista, joista lukeminen ei kiinnosta lainkaan. Niinpä tämä saa olla tarpeeksi lähellä moista teosta)

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

265s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Tänään on se hieno päivä, kun suomalainen kirjallisuuskenttä pöhisee Finlandia-ehdokkaista. Ehdottelin itse Twitterissä aiemmin tällä viikolla palkintoehdokkaiksi Annastiina Stormin Me täytytään valosta -esikoista, Rosa Liksomin Everstinnaa, Marianna Kurton Tristaniaa, Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä (ja juu, tiedän kyllä, ettei ole romaani, mutta tämän ohittaminen tieto-puolella kismittää) sekä Cristina Sandun Valasta nimeltä Goliat. Ja koska en aidosti uskonut tänäkään vuonna ehdokaslistaan, joka koostuisi muista kuin varsin geneerisista peruskirjailijoiden kirjoista, oli ilo varsin suuri kun aamulla huomasin Sandun tuonne mukaan nousseen. Joten, toisin kuin suunnittelin, julkaisenkin postauksen tästä kirjasta jo tänään, enkä vasta ensi vikolla. 

"Kun istun bussissa, tällä kertaa matkalla käräjäoikeuteen, Susi on vielä hengissä. Hän on kenties pakottanut silmänsä hetkeksi tv-ruutuun, mutta antaa pian periksi ja vajoaa peittojen sisään."

Alba on nuori tulkkina toimiva helsinkiläinen, suomalainen, romanialainen. Hänet on herätetty henkiin upealla ja varmalla kerronnalla, taianomaisella koukutuksella, joka vie mukanaan ennen kuin edes kyytiin huomaa hypänneensä. Hän on tämän tarinan kertoja, mutta hän on myös sen keskiössä, vierellä, sivussa ja yläpuolella, tarkkailemassa perhettään vuosikymmeniä ennen syntymäänsä, ennen kuin hänen isänsä oli edes ottanut ensimmäisiä askeleitaan. Hän on myös rakastunut ja riutunut menetetyn perässä, hän elää arkeaan kirjoittaen näkymättömiä kirjeitä Albertille, kuvaten Kätilöopistoa ja Kalasataman romanileirin viimeisillään raskaana olevaa tyttöä, kaksosia odottavaa paperitonta, jonka kielen hän osaa omasta lapsuudestaan. Hän on keskellä kaikkea, mutta silti se pieni lintu, joka seuraa sivusta valppaana muiden elämää ja toimia odottaen, että vielä on joskus hänenkin vuoronsa laulaa.

Sandun esikoisteos on mieletön. Se on mieletön, koska se on esikoinen, ja silti niin valmiin ja varman oloinen, että voisi kuvitella Sandun kirjoittaneen jo vuosia. Se on mieletön, koska siinä on ihan vähän jotain samaa kuin kovasti rakastamani Pajtim Statovcsissa, myös Sandu herättää henkiin sitä itäeurooppalaista tarinankerrontaa, kommunismia, taruja ja kertomuksia, mutta onnistuu silti olemaan vahva oma itsensä, ei toisinto jostain jo olemassa olevasta, aiemmin julkaistusta. Ja se on mieletön, koska se on niin monisyinen, täyteläinen ja hurjan moneen suuntaan paisuva, ja se pysyy silti kasassa, on ehjä, tasainen ja vahva. 

Alba on yhtaikaa Suomi ja Romania, hänen äitinsä on täältä, isänsä kauempaa. Hän on kasvanut kahdessa maassa, kahteen kieleen, elänyt lapsuuden kesiä Punaisessa kylässä, joka itsepäisesti kasvaa kiinni Romanian pääkaupunkiin. Hän elää ja hengittää kahta kulttuuria, mutta hän näkee myös sen kasvattaman railon vanhempiensa suhteessa toisiinsa, isovanhempiensa lapsiinsa, serkkunsa suhteessa uuteen kotimaahansa Amerikassa. Hän on tavallinen, sivusta katsova ja valpas, ja silti hän on eksoottinen, vaaleahiuksinen, taivaasta pudonnot enkeli. Ja hänet on kirjoitettu sellaisella varmuudella, että voisin vannoa hänen olevan jossain aivan oikeastikin.

Sandu kokoaa tarinaansa kahdessa aikatasossa, siinä, jota päähenkilö Alba elää, ja siinä toisessa, jossa hänen isänsä kasvaa kommunistisessa Romaniassa, jonottaa tuntikaupalla varpaat kylmyydestä tunnottomina oman isänsä ja veljiensä kanssa kaupunkiin valtavan teltan edessä, jonottaa nähdäkseen Valaan, suuren ja tarunomaisen, joka on kulkenut balsamoituna matkaansa pitkin Euroopan, keräten pennejä, saaden ihmiset maksamaan ennennäkemöttömästä. Sandu kuljettaa henkilönsä myös taitaen eteenpäin, luo syvyyttä tuo tarinoita pikkuhiljaa yhteen. Ja siinä hän onnistuu erinomaisesti.

Nostalgia on saanut pauloihinsa koko Alban suvun jo aikoina, kun hän ei ollut itse vielä ajatuskaan kenenkään silmäkulmissa. Se repii rikki tai saa jäämään juurilleen, vaikka talo kirjaimellisesti lahoaisi alta. Se saa sellaisetkin asiat kasvamaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, jotka arkisemmin kohdattuina olisivat kaikkea tavanomaisesta mitäänsanomattomaan. Se saa ihmiset muuttamaan lottovoiton perässä luvatun onnen maahan, mutta rakentamaan sinne itselleen alkuperäisen kodin pienoiskoossa. Ja se saa rakkauden tuntumaan kaikkein valtavimmalta, sillä sitähän tarinoiden rakkaus aina on, nostalgista ja menetettyä, sellaista jota arki ei ole päässyt puhaltamaan rikki.

Cristina Sandu on onnistunut kirjoittamaan tämän vuoden hienoimman kotimaisen teoksen, niin uskaltaisin tässä marraskuun kohdilla jo väittää. Hän on tehnyt sen, koska tämä on esikoinen, ja sen varmuus jo siksi niin suuri asia, mutta hän on tehnyt sen myös siksi, että hän onnistuu herättämään jotain sellaista henkiin, jonka kokemista ja näkemistä ei voi ilman kirjallisuutta itse elää. Hän osoittaa, että minä olen totaalisen väärässä väittäessäni, että Suomessa osataan kirjoittaa vain sodasta, masennuksesta ja perheväkivallasta. Ja tämä, jos mikä on asia, jossa olen väärässä enemmän kuin mielelläni.

Kirjasta muualla: Reader, why did I marry him? & Anun ihmeelliset maailmat
Helmet-haaste 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi