VAPAA

LEA YPI : VAPAA –

KUINKA KASVOIN AIKUISEKSI MAAILMAN LUHISTUESSA

303s.

Atena 2023

Alkuteos: Free: Coming at Age at the End of History, 2021

Suom. Riina Vuokko

Pyydetty arvostelukappaleena

1980-luvun lopussa Albania on yksi Euroopan suljetuimmista maista, tiukan sosialistinen valtio, kipeä kuriositeetti liberalismin valtaamassa lännessä. Kun ympäriltä hajoaa sosialismi- ja kommunistitasavalta jos toinenkin, alkaa poliittinen kuohunta Enver Hoxan kuoleman jälkeen heiluttaa myös Albanian yhtenäisyyttä. Lea Ypi, filosofi ja Marx-tutkija, kasvoi keskellä tuon pahimman kuohunnan, vietti lapsuuttaan suunnitelmatalouden ja yhden totuuden keskellä, perheessä, joka oli kummia sattumuksia ja erikoisia henkilöhistorioita täynnä.

Lea Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuva muistelmateos on hieno kurkistus 1990-luvun alun ja loppupuoliskon kuohuntaan, sosialististen valtioiden hajoamiseen ja arkeen, jossa kaiken jonottaminen on ehdotonta arkea. Ypi kirjoittaa muistelmiaan aikuisuudestaan käsin, mutta lapsen näkökulmasta; viehättävä lapsikertoja ymmärtää asioita ihanan vinosti, ja lukija saa kerran jos toisenkin hoksata yhtymäkohtia ennen lapsi-Ypia. Ypi kokee kuitenkin ensisijaisesti olevansa vapaa: hän saa valita mistä suunnasta lähestyy tänään kotia koulun jälkeen, hän saa valita mitä leikkii ystäviensä kanssa, hän saa valita missä kerhoissa käy koulun jälkeen. Ypi on kasvanut reippaaksi pikku-Toveriksi, joka uskoo järkkymättä järjestelmänsä erinomaisuuteen, länsimaiden raakaan kilpailuhenkeen, sosialismin solidaarisuuteen sekä Enver-setään, diktaattoriin ja hallitsijaan, jonka varaan Albanian sosialismi on rakentunut. Siirtymää odotetaan kuin kuuta nousevaa, mutta siirtymän sosialismista kommunismiin korvaakin hieman kaoottinen siirtymä sosialismista markkinatalouteen. Mitä maailmasta on enää jäljellä, kun kaikki lapsena uskottu ei yhtäkkiä enää pidäkään paikkaansa? Ja ketä Ypin vanhemmat, nuo Enver-sedän kuvaa ikuisesti kehystävät, mutta esille saamattomat henkilöt historioineen oikein edes ovat?

"Meillä kotona oltiin valmiita myöntämään, etteivät kaikki säännöt olleet yhtä tärkeitä ja että ajan myötä jotkin lupaukset menettivät merkityksensä. Siinä mielessä perheenjäseneni olivat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, samanlaisia kuin koko muu yhteiskunta ja samanlaisia kuin valtiotkin. Osa varttumisen haasteesta olikin siinä, että piti saada selville, mitkä säännöt olivat ajan myötä lieventyneet, mitkä jääneet tärkeämpien velvollisuuksien jalkoihin ja mitkä puolestaan pysyivät muuttumattomina."

Lea Ypin Vapaa on kaunis kasvutarina sosialistisen maan sydämestä. Lea elää onnellisen lapsuuden yhdessä vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa, ja tälle matkalle maailman muutoksiin myös lukija pääsee mukaan. Jostain syystä kustantamo on kuitenkin päättänyt nostaa kirjan kanteen Financial Timesin lainauksen, jossa kirjan kerrotaan olevan "taianomainen, ajaton ja äärimmäisen tärkeä kirja siitä, millaista elämä todella oli kommunismin ikeessä." ...kaunista ja tavanomaista? Rauhallista ja onnellista? Normaalia? Aivan samanlaista - eräällä tavalla - kuin kapitalismin "ikeessä", erilaisella pohjatarinalla vain?

No, ymmärrettävää lie, että jenkkiläinen Financial Times uskoo varsin sinisilmäisesti oman liberalistiskapitalistisen järjestelmänsä paremmuuteen, mutta nosto kannessa on oikeastaan varsinainen paradoksi, kun sukeltaa syvemmälle itse kirjaan. Se, miten Ypi opetetaan lapsesta asti ajattelemaan yhden totuuden olevan oikeampi kuin muut, on itseasiassa tismalleen sama tarina, mihin nykylapset länsimaissa opetetaan – korvataan tosin vain sosialismi kapitalismilla. Koska sosialismi, vainoharhaiset diktaattorit ja puolueet ovat meille vieraampia, on meidän helpompi vain istua kotona ja kauhistella yhteiskuntajärjestelmää kuin nähdä omamme valuvikoja. Satuun kun se markkinatalouskin perustuu, satuun vapaudesta, kollektiivin sijaan vain yksilön vapauden. Vapaus on kuitenkin täysin suhteellinen käsite, ja kyllä, vaikka sosialismin nimissä vangittiin ja kuoli yksi jos toinenkin toisinajattelija, ei kapitalisminkaan kädet verettömiä ole – meillä kuolonuhrit ovat vain kaukana globaalissa etelässä, vaarallisissa vaatetehtaissa valmistamassa sinunkin paitaasi ja kaivoksissa louhimassa materiaalia minunkin puhelimeeni, heidät on huomattavasti helpompi unohtaa. Joten niinpä Ypin kirja osuu tärkeään kohtaan: se kysyy, mitä vapaus todella on, ja miksi meidät kerta toisensa jälkeen opetetaan uskomaan, että juuri meidän järjestelmämme olisi korjaamattomana juuri se kaikista parhain? Kuka täällä oikeastaan aivopesee ja ketä? Mitä menneiltä sosialistisilta valtioilta voisi oppia, ottaa omaksi ajassa, jossa vapaus on oikeastaan täydellinen abstraktio, jossa yhteiskunnallinen hallinta opettaa meitä haluamaan ihan vain itsensä toivomia asioita? Ja: olemmeko me oikeasti vapaita, jos kaikki eivät ole vapaita? Onko vapautta se, että kenellä tahansa on oikeus tulla turvaan, vai todella se, että politiikkamme upottaa jatkuvasti satoja ja satoja siirtolaisia Välimereen kuolemaan, koska meillä on "vapaus" tehdä niin? Me kauhistelemme jatkuvasti raakalaismaisia diktatuureja ja kommunismia, mutta kun ihminen yrittää päästä sen "ikeestä" pois, olemme ensimmäisenä sulkemassa rajojamme ja rakentamassa muurejamme. Sitäkö vapaus siis todella on, kysyy myös Ypi.

"Ehkä liikkumisen vapaudella ei koskaan ollut oikeasti merkitystä. Sitä oli ollut helppo puolustaa silloin kun joku muu teki likaisen työn ja ylläpiti vankiloita. Mutta mitä arvoa on poistumisoikeudella, jos saapumisoikeutta ei ole? Olivatko rajat ja muurit tuomittavia vain silloin, kun niiden tehtävänä oli pitää ihmiset sisällä, eivät silloin jos ihmiset haluttiinkin pitää ulkona?"

Ypin muistelmat ovat hieno ja ajankohtainen teos, mutta ei siten kuten kannessa luvataan, vaan ennemminkin ylipäätään yhteiskunnallisen katseen herättelijänä. Lapsikertoja ja viehättävä musta huumori tekee lukukokemuksesta kevyen ja helpohkon, joskin myös samalla hieman etäisen, sillä vasta epilogissa Ypi antaa oman ajatuksensa ja äänensä tulla aidosti kuuluviin. Sitä olisin kaivannut lisää, aikuis-Ypillä olisi ja on todennäköisesti valtavasti annettavaa, mitä yhteiskuntafilosofiaan ja sosiologiaan tulee. Täytyy vain toivoa, että hän kirjoittaa vielä lisää.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Albania

Helmet-lukuhaaste 2023: 02. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

493s.

Gummerus 2017

Alkuteos: Cantik itu Luka 2002

Suomennos englanninkielisestä painoksesta: Jaana Kapari-Jatta

Arvostelukappale

Tunnustus: pyysin tämän kirjan arvostelukappaleeksi blogiani varten viime elokuussa.  E l o k u u s s a. Nopealla lyhyen matikan laskemalla siis yli puoli vuotta sitten. Toki ajattelin lukea sen heti. Mutta aloitin ja alkoi epäilyttää. Siirsin sen sivuun, ja yritin hetken päästä uudelleen, mutta ei. Luin siitä muutaman arvostelun, ja päättäväisenä ajattelin, että NYT, mutta en saanut lopulta tehtyä mitään. Luin toisen arvostelun, ja päätin, että jääköön. Kunnes helmikuussa, noin 20 kirjastolainan keskellä päätin tarttua härkää sarvista, Kurniawania kansista ja oikeasti aloittaa. Lukea vain ja ainoastaan tätä, en särppiä sieltä täältä, kuten lähiaikoina on muuten ollut tapana. Ja se palkitsi. En nimittäin takuulla ilman tahdonvoimaa ja kertarykäisyä olisi sitä saanut luettua loppuun. Ja jos en nyt olisi saanut, en olisi saanut tulevaisuudessakaan.

"Kun Dewi Ayu eräänä maaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena. Temppelipuun alta nokosiltaan herännyt paimenpoika pissasi sortseihinsa ja kirkaisi, ja hänen neljä lammastaan säntäilivät kivisten ja puisten hautamerkkien seassa mikä mihinkin suuntaan ikään kuin niiden keskuuteen olisi paiskattu tiikeri. Tapahtumat saivat alkunsa äänestä, joka kuului vanhasta ja merkitsemättömästä hautapaikasta, joka kyllä tiedettiin Dewi Ayun paikaksi. Dewi Ayu oli kuollut viisikymmentäkaksivuotiaana ja nousi uudestaan eloon oltuaan kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena, eikä kukaan siitä pitäen oikein tiennyt, miten hänen ikänsä pitäisi laskea."

Näillä sanoilla Kurniawan aloittaa Dewi Ayun tarinan, puoliksi indonesialaisen ja puoliksi hollantilaisen naisen, joka on ollut pienen, tarinaa varten keksityn Halimundan kylän ehdottomasti halutuin ja kaunein huora. Elämänsä aikana Dewi Ayu on ehtinyt synnyttää neljä tytärtä, kolme kuvankaunista ja yhden pataruman, ja hän päättää kuolla, jottei toisi enää yhtään lasta kärsimään kiimaisten miesten maailmaan. Indonesialainen Kurniawan on Man Tiger -teoksellaan Man Booker International -ehdokkaaksikin päässyt kirjailija, jonka teoksia on käännetty yli 35 kielelle. Hän on kaiketi kiistatta maansa valovoimaisin ja kuuluisinkin kirjailija, ja hänen Kauneus on kirous -romaaninsa on ensimmäinen suomennettu indonesialainen teos. Olkoonkin toki, että käännös on tehty englannin kautta, Jaana Kapari-Jatan jälki on sen verran laadukasta ja taitavaa, ettei tämän usko juurikaan alkuperäistä maagisuuttaa kadottaneen.

Ja maaginen tämä onkin, maagisen realismin taidonnäyte, Indonesian siirtomaa-, sota- sekä sissihistoriaan sukeltava valtava eepos, joka kuvaa maan kaoottista tilannetta Dewi Ayun ja hänen tyttäriensä kautta. Kirja on valtava soppa, joka on täynnä makuja, tuoksuja, paskaa ja väkivaltaa. Ilmeisesti joidenkin näkökulmasta myös huumoria. Se on räävitön, anteeksipyytelemätön ja joka suuntaan kurkotteleva, se vaihtaa näkökulmia, tarinoita, hahmoja, kansantaruja ja aiheitaan lennosta, ja se todella vaatii tulla kerralla luetuksi, ilman muiden kirjojen tai tekstien väliin aiheuttamia häiriöitä. Se on häiritsevä ja ihan helvetin ärsyttävä, ja silti sitä vain lukee ja lukee.

Toki täytyy muistaa, että tämä ei ole länsimaista kirjallisuutta, ja koska minä taas olen länsimaalainen, on kykyni täysin arvioida ja erityisesti ymmärtää tätä ehkä hieman rajalliset. Pakenen jälleen kerran yleistyksien vastuuta ja painavuutta, ja painotan, että minulle tämä näyttäytyi paitsi tarkoituksella täysin överiksi vedetyltä, myös järjettömän misogynistisenä. Se ei ole täysin Kurniawan vika, ja joku pieni taustasäie ehkä jättää sen jäljen, ettei se ole hänen tarkoituksensa, mutta jos joka ikinen naishahmo täytyy raiskata (vähintään viisitoista kertaa), päähahmoiksi rakennetut, vahvoina pidetyt naishahmot kuvataan vain miesten ja heidän penistensä kautta, alkaa kuvasto väsyttää jo ennen puoliväliä. 

Siis näin: naiset kiusaavat miehiä, koska voivat, ja heidät on ok raiskata rangaistukseksi. He myös menevät jatkuvasti naimisiin raiskaajiensa kanssa vain tullakseen uudelleen raiskatuiksi. Suora lainaus: "Maman Gendengin oli jaksettava odottaa, kunnes hänen vaimonsa olisi tarpeeksi vanha rakasteltavaksi. 'En tiedä milloin se tapahtuu, Shodancho. Ja aikaa sinäkin tosiasiassa tarvitset, eikö niin, aikaa olla nöyrä, koska ennemmin tai myöhemmin, kun vain jaksaa olla sitkeä, naisen saa suostumaan.'" Juu. Kauneus on kirous, koska se antaa luvan miehille tulla hulluksi, joten lopulta kannattaa ottaa ruma nainen, koska he ovat uskollisia, sillä kuka muu heitä nyt huolisi.

Ah. Veri kiehuu.

Ja silti! Silti! Jollain ehkä sitten maagisella keinolla koko asetelma on jo niin överi, että se heittää häränpyllyä eikä tunnukaan niin enää naisvihamieliseltä kun sitä alkaa tarkemmin pohtia. Väsyneeltä ja vähän mielikuvituksettomalta ehkä, mutta niin pitkälle viedyltä, että aivan kuin sen sanoma olisikin juuri päinvastainen. Ja jos/kun se on niin, se tuntuu jopa sen verran nerokkaalta ratkaisulta, että tunnen itseni hieman pölvästiksi tällalailla triggeröidyttyäni. Koska se lienee ollut koko ajan tarkoituskin. Jollain kierolla tavalla. Kuinka rasittavaa. Eihän tässä ollutkaan kyse yksilöistä vain yhteiskunnista, lopulta. Se vain tahtoo jäädä hieman oman pauhunsa jalkoihin.

Kurniawan ei päästä helpolla, mutta olen onnellinen että tartuin tähän, vähän liikaa kai lähiaikoina olenkin viettänyt kirjojen kanssa, joita on helppo rakastaa. Toki sekin on ihanaa, mutta välillä täytyy lukea myös kirjoja, joita inhoaa. Ja niin, kai tämä on vain kirja, jota joko rakastaa vihata tai vihaa rakastaa. Ehkä vielä joskus keksin kumpaa se on enemmän minulle.

Kirjasta muualla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla & Ja kaikkea muuta
Lue koko maailma -haaste: Indonesia
Helmet-haaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

265s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Tänään on se hieno päivä, kun suomalainen kirjallisuuskenttä pöhisee Finlandia-ehdokkaista. Ehdottelin itse Twitterissä aiemmin tällä viikolla palkintoehdokkaiksi Annastiina Stormin Me täytytään valosta -esikoista, Rosa Liksomin Everstinnaa, Marianna Kurton Tristaniaa, Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä (ja juu, tiedän kyllä, ettei ole romaani, mutta tämän ohittaminen tieto-puolella kismittää) sekä Cristina Sandun Valasta nimeltä Goliat. Ja koska en aidosti uskonut tänäkään vuonna ehdokaslistaan, joka koostuisi muista kuin varsin geneerisista peruskirjailijoiden kirjoista, oli ilo varsin suuri kun aamulla huomasin Sandun tuonne mukaan nousseen. Joten, toisin kuin suunnittelin, julkaisenkin postauksen tästä kirjasta jo tänään, enkä vasta ensi vikolla. 

"Kun istun bussissa, tällä kertaa matkalla käräjäoikeuteen, Susi on vielä hengissä. Hän on kenties pakottanut silmänsä hetkeksi tv-ruutuun, mutta antaa pian periksi ja vajoaa peittojen sisään."

Alba on nuori tulkkina toimiva helsinkiläinen, suomalainen, romanialainen. Hänet on herätetty henkiin upealla ja varmalla kerronnalla, taianomaisella koukutuksella, joka vie mukanaan ennen kuin edes kyytiin huomaa hypänneensä. Hän on tämän tarinan kertoja, mutta hän on myös sen keskiössä, vierellä, sivussa ja yläpuolella, tarkkailemassa perhettään vuosikymmeniä ennen syntymäänsä, ennen kuin hänen isänsä oli edes ottanut ensimmäisiä askeleitaan. Hän on myös rakastunut ja riutunut menetetyn perässä, hän elää arkeaan kirjoittaen näkymättömiä kirjeitä Albertille, kuvaten Kätilöopistoa ja Kalasataman romanileirin viimeisillään raskaana olevaa tyttöä, kaksosia odottavaa paperitonta, jonka kielen hän osaa omasta lapsuudestaan. Hän on keskellä kaikkea, mutta silti se pieni lintu, joka seuraa sivusta valppaana muiden elämää ja toimia odottaen, että vielä on joskus hänenkin vuoronsa laulaa.

Sandun esikoisteos on mieletön. Se on mieletön, koska se on esikoinen, ja silti niin valmiin ja varman oloinen, että voisi kuvitella Sandun kirjoittaneen jo vuosia. Se on mieletön, koska siinä on ihan vähän jotain samaa kuin kovasti rakastamani Pajtim Statovcsissa, myös Sandu herättää henkiin sitä itäeurooppalaista tarinankerrontaa, kommunismia, taruja ja kertomuksia, mutta onnistuu silti olemaan vahva oma itsensä, ei toisinto jostain jo olemassa olevasta, aiemmin julkaistusta. Ja se on mieletön, koska se on niin monisyinen, täyteläinen ja hurjan moneen suuntaan paisuva, ja se pysyy silti kasassa, on ehjä, tasainen ja vahva. 

Alba on yhtaikaa Suomi ja Romania, hänen äitinsä on täältä, isänsä kauempaa. Hän on kasvanut kahdessa maassa, kahteen kieleen, elänyt lapsuuden kesiä Punaisessa kylässä, joka itsepäisesti kasvaa kiinni Romanian pääkaupunkiin. Hän elää ja hengittää kahta kulttuuria, mutta hän näkee myös sen kasvattaman railon vanhempiensa suhteessa toisiinsa, isovanhempiensa lapsiinsa, serkkunsa suhteessa uuteen kotimaahansa Amerikassa. Hän on tavallinen, sivusta katsova ja valpas, ja silti hän on eksoottinen, vaaleahiuksinen, taivaasta pudonnot enkeli. Ja hänet on kirjoitettu sellaisella varmuudella, että voisin vannoa hänen olevan jossain aivan oikeastikin.

Sandu kokoaa tarinaansa kahdessa aikatasossa, siinä, jota päähenkilö Alba elää, ja siinä toisessa, jossa hänen isänsä kasvaa kommunistisessa Romaniassa, jonottaa tuntikaupalla varpaat kylmyydestä tunnottomina oman isänsä ja veljiensä kanssa kaupunkiin valtavan teltan edessä, jonottaa nähdäkseen Valaan, suuren ja tarunomaisen, joka on kulkenut balsamoituna matkaansa pitkin Euroopan, keräten pennejä, saaden ihmiset maksamaan ennennäkemöttömästä. Sandu kuljettaa henkilönsä myös taitaen eteenpäin, luo syvyyttä tuo tarinoita pikkuhiljaa yhteen. Ja siinä hän onnistuu erinomaisesti.

Nostalgia on saanut pauloihinsa koko Alban suvun jo aikoina, kun hän ei ollut itse vielä ajatuskaan kenenkään silmäkulmissa. Se repii rikki tai saa jäämään juurilleen, vaikka talo kirjaimellisesti lahoaisi alta. Se saa sellaisetkin asiat kasvamaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, jotka arkisemmin kohdattuina olisivat kaikkea tavanomaisesta mitäänsanomattomaan. Se saa ihmiset muuttamaan lottovoiton perässä luvatun onnen maahan, mutta rakentamaan sinne itselleen alkuperäisen kodin pienoiskoossa. Ja se saa rakkauden tuntumaan kaikkein valtavimmalta, sillä sitähän tarinoiden rakkaus aina on, nostalgista ja menetettyä, sellaista jota arki ei ole päässyt puhaltamaan rikki.

Cristina Sandu on onnistunut kirjoittamaan tämän vuoden hienoimman kotimaisen teoksen, niin uskaltaisin tässä marraskuun kohdilla jo väittää. Hän on tehnyt sen, koska tämä on esikoinen, ja sen varmuus jo siksi niin suuri asia, mutta hän on tehnyt sen myös siksi, että hän onnistuu herättämään jotain sellaista henkiin, jonka kokemista ja näkemistä ei voi ilman kirjallisuutta itse elää. Hän osoittaa, että minä olen totaalisen väärässä väittäessäni, että Suomessa osataan kirjoittaa vain sodasta, masennuksesta ja perheväkivallasta. Ja tämä, jos mikä on asia, jossa olen väärässä enemmän kuin mielelläni.

Kirjasta muualla: Reader, why did I marry him? & Anun ihmeelliset maailmat
Helmet-haaste 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi 

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

♥ ♥ ♥ ♥

286s.

Otava 2014

Jos luki blogiani jo alkuvuodesta, ei varmaankaan jäänyt huomaamatta miten hurmaannuin siskoltani joululahjaksi saamastani Statovcin Tiranan sydämestä. Siitä muodostui minulle järisyttävällä vauhdilla yksi elämäni kirjoista, eikä sen taika ole haihtunut ajan myötä lainkaan, päin vastoin vain vahvistunut ja kasvanut. Olisin halunnut jo silloin heti perään lukea myös Statovcin esikoisen, mutta jokin hieman jarrutteli. Pelotteli, että joko ensin lukemani jää varjoon ja haalenee, tai todennäköisemmin tämä ei tunnu miltään noin suuren tunteenleimahduksen jäljiltä. Odottelin siis hetken, ja kun nyt viime viikolla sain viimein tuon arvostelukappalepinon viimeisenkin kirjan luettua niin sanotusti pois alta, hakeutui Kissa varsin pian luokseni, kun sekavana arvoin mitähän seuraavaksi lukisi. Ja nyt todella olikin juuri oikea aika tälle esikoiselle.

"Silloin mieleeni juolahti vanha kosovolainen sananlasku, jonka mukaan ihminen menee pilalle liiasta hyvästä. Hyviä asioita voi saada ja niitä voi tapahtua monella tavalla. Jos ihmisellä on omaisuutta enemmän kuin hän tarvitsee, jos hän on tottunut liian hyvään kohteluun ja tulee liian taitavaksi jossain, hän alkaa ajatella ansaitsevansa vain parasta. Hän kieltäytyy seurustelemasta muiden kuin niiden kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse. Hän tottuu hyvään ruokaan ja juomaan ja ihmettelee, miten onkaan joskus voinut juoda sokeroitua limonadia tai polttaa halvinta mahdollista tupakkaa. Ja kaiken tämän ajan hän luulee muiden ihmisten sääliä kateudeksi."

Statovcin esikoinen kulkee kahdessa ajassa, 80-luvun Kosovossa ja suurinpiirtein nykypäivän Suomessa. Se kertoo tarinaa kotimaan tiukoista perinteistä ja hellittämättömästä tapakulttuurista, ja siitä suuresta törmäyksestä, joka tapahtuu kun kaikki se muuttaa levottomuutta, väkivaltaa ja sotaa pakoon pohjolan paratiisiin, jossa omaan erinomaisuuteen ollaan jo hieman sokaistuttu, nostetaan haloo erilaisuudesta ja siitä, ettei joku ymmärrä laittaa kapulaa ostostensa väliin. Se ravistelee kahden eri sukupolven verran yhteiskuntaa, paitsi sitä mistä lähdettiin, myös sitä johon tultiin, ja se on se ristiriita, joka väistämättä tapahtuu kun lapsi kasvaa yhtaikaa sekä lähdön että saapumisen kulttuurissa. Omat lapset eivät olekaan enää omia, ja vaikka miten odottaisi, he eivät palaakaan automaattisesti toteuttamaan vanhempiensa unelmia elämästä. 

Kissani Jugoslavia on hämmästyttävän taitava, ehjä ja älykäs kokonaisuus. Se haastaa jatkuvasti lukijaansa ajattelemaan toisin, uudesta näkökulmasta, vertauskuvien viidakosta, omasta elämästään. Se on tarina niin moninaisista kohtaamisista, että aina oma tulkinta ei meinaa pysyä kerronnan mukana, ja se antaa niin paljon koukkuja mihin tarttua, ettei aina tiedä mistä ottaa kiinni. Mutta silti, vaikka koukkuviidakko on valtaisa, hetkeksikään kertoja ei menetä lukijaansa, saa otettaan herpaantumaan, vaan käärmeet, kissat ja Jugoslavia vilisee silmissä, muuttuu todelliseksi ja niin yhteiskunnan kuin kahden ihmisenkin kohtaamisista tulee realistista, aitoa, oikeaa. Käärme puristaa ja lamaannuttaa ympärilleen pelon lailla, ja vaikka sitä yrittää miten vaalia lemmikkinään, on suurinta rohkeutta osata jossain vaiheessa vain luopua siitä kokonaan.

Vaikka tämä kirja ei tunteen tasolla ihan seuraajansa tasolle päässyt, pidin tästä valtavasti. Se tuntui vaativalta, muttei liian, se haastoi, muttei riitaa. Se antoi niin paljon, että muulta kotimaiselta nykykirjallisuudelta alkaa odottamaan samaa, ja jos se ei sille rinnalle yllä, tekee mieli nostaa tämä jollekin ihan omalle, erityiselle jalustalleen. Rakastin tässä kirjassa sen sujuvaa kerrontaa, rikkovaa rakennetta, joka limittäin eri ajoissa kuvaten antoi jatkuvasti toinen toiselleen lisää syvyyttä ja vaikuttavuutta. Ja vaikka yhtymäkohta antoi hetken odottaa itseään, oli sen kuitenkin jo alusta asti jollain tasolla tiennyt, osannut yhdistää pienet palat toisiinsa, ja varmistus vain lisäsi sitä onnistumisen tunnetta, jota kirjoittajan puolesta tarinan edetessä jatkuvasti tunsi. Toisto ja päällekkäisyys toimi, ja loi jälleen lisää koukkuja, joita tekee mieli vain pyöritellä ja tutkia loputtomiin.

Ja jos toimi rakenne, niin toimi myös kieli, kerronta ja ennenkaikkea koko se teemalajitelma, jonka runsaus oli läkähdyttää kuin viidakon kosteus ja kasvillisuus, kaikessa hurmaavuudessaan ja monipuolisuudessaan. Vaikka yleensä minua tuo hieman joka suuntaan särppiminen häiritsee, tässä se taas loi aivan omaa syvyyttään, laajensi muutaman ihmisen kohtalon koskemaan suuremmin ihmis- ja yhteiskuntaa, toi tematiikkansa lähelle ja ihon alle. Balkanin niemimaan historia, levottomuudet ja konfliktit, pakolaisuus, toiseus ja integroituminen yhteiskuntaan eivät ole aikoihin olleet näin konkreettisia, näin läsnä. Hieno kirjallisuus pystyy tarjoamaan paljon, ja Statovcin tuntuu kykenevän siihen himpun syvemmin kerta toisensa jälkeen, vaikka romaaneja on tullutkin vasta kaksi. Ne ovat kuitenkin niin syviä, moninaisia ja runsaita, että tuntuu kuin niiden kanssa olisi viettänyt jo vuosia. 

Ja pakko sanoa, että keneltäkään en ehkä yhtä kuumeisesti jo odota seuraavaa kirjaa kuin Statovcilta. Toivoin jo ensimmäisen lukemani kohdalla hänelle pitkää ja runsasta kirjailijan uraa, ja nyt haaveilen siitä entistä enemmän. Tällaista kirjallisuutta kotimainen kenttä tarvitsee, tällaista kirjallisuutta tarvitsee myös kansainvälinen kirjallisuus. Sillä sillä tasolla nämä kumpikin romaani ovat ehdottomasti jo alkulauseistaan lähtien olleet.

Helmet-haaste 2017: 38. Kirjassa mennään naimisiin

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN

 

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

271s.

Otava 2016

Voihan Statovci! Pitkään olet roikkunut lukulistallani, Kissani Jugoslaviasta asti. Lähellä oltiin jo kesällä saada tiemme viimein yhteen, nappasinhan esikoisesi pokkarina, ja nyt jo ainakin kahteen reissuun olen sitä mukanakin kantanut, vieläkään tosin siihen tarttumatta. Meitä täytyi aivan tönäistä, jotta saisimme viimein tutustua, ja tällä kertaa se pieni ystävällinen töytäisy tuli juuri oikeasta suunnasta, kesällä Albania ristiin rastiin reissanneelta pikkusiskolta joululahjaksi, niin lempeästi tarjottimella eteeni laskettuna, että en yksinkertaisesti enää voinut vältellä kohtaamistasi. Ja erittäin hyvä niin.

"Ihmiset eivät pidä hyvällä tavalla erityisinä sellaisia ihmisiä, jotka poikkeavat liikaa heistä itsestään, sanon ja hän kohottaa katseensa jälleen minuun, niin se menee täällä ja kaikkialla muuallakin, jos puhuu liian vierasta kieltä äidinkielenään ja näyttää liian kaukaa tulleelta, se ei ole enää erityistä vaan kummallista, kuin villi puhveli keskellä tyhjää toriaukeaa."

Bujar kulkee isänsä kanssa pitkin Albanian raunioita, kuuntelee mitä suurempia isänmaallisia tarinoita kotkanpojan kansasta. Kun isä kuitenkin kuolee, äiti menettää surusta tahtonsa elää ja siskokin katoaa, lähtee Bujar ystävänsä Agimin kanssa tavoittelemaan jotain suurempaa ja parempaa. He haaveilevat yltäkylläisyydestä, paremmasta elämästä, Saksasta, joissa jokainen työssäkäyvä on rikas, Pohjoismaista, jossa uusiin päiviin herätään onnellisina tietämättä mitään kurjuudesta. Vuosia myöhemmin nuoren miehen tie risteilee pitkin Eurooppaa, se käy niin Italiassa, Espanjassa kuin Saksassakin.  Se etsii jotain, jonka päälle rakentaa uutta identiteettiä, piilottaa sitä vanhaa niin, ettei enää edes tiedä mistä on milloinkin kotoisin. Löytää jotain sellaista, mitä kotimaa ei ole koskaan hänelle pystynyt antamaan.

Statovcin lauseet ovat pitkiä kuin pohjoismaiset talvet, ne odottavat pistettään kuin suomalainen kevättä, mutta silti ne vievät tarinaa eteenpäin sellaisella voimalla, että niiden painoon uppoutuu hetkessä. Kirjan rakenne toimii lähes täydellisesti, se jättää muutamia keloja häiritsemään, mutta onnistuu vastaamaan silti kaikkeen juuri niin kuin pitääkin. Se käsittelee aiheitaan, Albanian lähihistoriaa, transsukupuolisuutta, ystävyyttä ja ihmisten välisiä riippuvuussuhteita, tarpeita tulla nähdyksi niin taidokkaasti, ettei siltä olisi osannut toivoa yhtään mitään lisää. Se tuo esille oman hyvinvointikuplan, ensin hieman tarkoituksellisesti provoisoidenkin, ja silti lopulta ymmärtävän lempeästi, mutta kuitenkin niin, että se, jälleen kerran, saa katsomaan omaakin elinympäristöään aivan toisella tavalla. Se, mitä me haluamme täältä jatkuvasti paeta, on suurimmalle osalle se taivas, josta he eivät ole voineet koskaan kuin unelmoida. Se on olemassa niin itsestäänselvästi, ettemme itse näe siinä muuta kuin puutteita.

Myös tunteen tasolla Tiranan sydän tulee jo alusta asti iholle, vaikka sen käynnistyminen tuntuikin lomahöttöisyyden keskellä hieman kankealta. Kun sille malttoi kuitenkin antaa aikaa, tipahti lopulta aivan huomaamattaan itsekin keskelle Albaniaa, hajonneen diktatuurin raunioille, vuorien viereen ja ikivanhojen kansantarujen keskelle. Heräsi taas huomaamaan, että jälleen on valtio varsin lähellä, jonka historiasta ei tiedä mitään, kansa, jonka taustaa ei ole ymmärtänyt. Se kuljettaa päähenkilöään lempeän määrätietoisesti kohti välttämätöntä, se on rujo ja raju juuri niissä kohdissa kun on tarvetta. Se ravistelee ja herättelee, ja muistuttaa hyvinkin kipeällä tavalla niistä pienistä asioista, joita ihminen ennen kaikkea tarvitsee elääkseen. Ja ne eivät ole raha, maine ja kuuluisuus, ne ovat jotain aivan muuta. Statocvi saa lukijansa ajattelemaan itse, elämään sellaisia kohtaloita, joista voi vain lukea.

Tiranan sydän oli pitkästä aikaa sellainen teos, jota ei malttanut laskea käsistään, mutta jota ei myöskään halunnut ahmia, jottei se ihan vielä loppuisi. Siinä missä tarina puhutteli yhteiskunnallisesti, se sukelsi myös hurjan hienosti seksuaalisuuden maailmaan. Se oli matka sukupuolisuuteen, sen näennäiseen ehdottomuuteen ja kaikkeen siihen, mistä lähiaikoinakin ollaan puhuttu niin valtavan paljon. Se on yhteiskunnan ja ulkopuolisten tarvetta määritellä toinen ihminen jatkuvasti lokeroihin, kansalaisuuksiin, stereotypioihin ja pysyviin sukupuolirooleihin. Se on huuto sen puolesta, ettei näin tarvitse olla. Se on hyväksikäyttöä, ehdottomuutta, rumia kuvia rakennetuista sukupuolielimistä. Se on sitä, ettei muut hyväksy sellaisena kuin on, ja se on pelkoa silloinkin kun hyväksyy. Se on niin paljon, etten malta olla kirjoittamatta siitä koko ajan vain lisää ja lisää, eri näkökulmista ja merkityksistä, ja se on silti niin paljon, etten pysty kirjoittamaan siitä mitään sellaista, mitä ei saisi jo lukukokemuksesta. Se on jotain, mitä haluaisin kaikkien lukevan, ja jotain, mitä toivoisin jokaisen ymmärtävän.

Sillä joskus on kuljettava hurjan pitkän matkan kautta takaisin lähtöpisteeseen huomatakseen sitä koko ajan etsineensäkin. Tullakseen perille.

Helmet-haaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän