4 x TÄMÄN VUODEN UUTUUSKIRJAA – ROONEY, OMAHEIMO,SOLNIT & STATOVCI

SALLY ROONEY : NORMAL PEOPLE

269s.

Faber & Faber 2019

"It was culture as class performance, literature fetishised for its ability to take educated people on false emotional journeys, so that they might afterwards feel superior to the uneducated people whose emotional journeys they like to read about."

Sally Rooneyn keväällä suomennettu esikoinen, Keskusteluja ystävien kesken, oli viehättävä ihmissuhderomaani 2010-luvun lopun tematiikan keskellä. Muistan lukiessani tosin hieman tuskailleeni suomennoksen toimimattomuutta: ei sellaista, että siinä nyt varsinaisesti mitään vikaa olisi ollut, mutta koska lukukokemusta vaivasi jatkuvasti tunne, että lakonisen toteava kirjoitustyyli toimisi todennäköisesti alkukielellä huomattavasti paremmin, päätin tämän ensi vuonna käsitykseni mukaan käännettävän Normal Peoplen lukea jo nyt alkukielellään. Ja se päätös oli varsin toimiva, sillä aavistukseni osui oikeaan. Kieli pääsee todella paljon enemmän oikeuksiinsa Rooneyn oman kerronnan ansiosta. 

Normal People on 2010-luvun lopun David Nichollssin Sinä päivänä. Vertaus on sinänsä itseltäni jännittävä, että kuulun siihen kirjamaailman vähemmistöön, joka ei Nichollssin modernille klassikolle lämpeä, mutta oletan löytäneeni tästä Rooneyn teoksesta jotain, mikä tuossa vertauskirjassa minulta jäi saavuttamatta. Kummatkin teokset kun kulkevat kahden ihmisen ja yhden ihmissuhteen välillä, mutta Rooney osaa jollain raikkaalla tavalla tuoda tarinaansa silti uutta ja kaunista.

Rooneyn romaanin keskiössä ovat Marianne ja Connellin, kaksi pieneltä länsi-irlantilaispaikkakunnalta olevaa lukiolaista, joiden suhdetta ja sen kiemuroita kirja keskittyy seuraamaan lukiosta yliopistoon. Connell on suosittu, työläistaustaisen yksinhuoltajaäidin ainoa poika, Marianne taas taustaltaan ylemmästä keskiluokasta, statukseltaan outo ja syrjitty. Heidän suhteensa alkaa salassa, mutta lukion vaihduttua yliopistoon roolit vaihtavatkin (hetkellisesti) paikkaansa.

Rooney kuvaa ihmissuhteiden lisäksi luokkaa, lähisuhdeväkivaltaa, nykyvasemmistohenkistä nuoruutta ja erilaisuutta raikkaalla ja omaäänisellä tavalla. Vaikka kirjassa koko ajan jokin pieni edelleen alkukielisyydestä huolimatta tökkii vastaan, huomasin nauttivani tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Tarina kiemurtelee ja tekee teräviä huomioita, kirjoittaa sisään kommunismia ja yhteiskuntakritiikkiä, mutta pysyy melko hyvin silti kasassa, särppimisestä ja sohimisestaan huolimatta. Hieman tämä taipuu samaan kiemurteluun kuin Rooneyn ensimmäinen – jahkaa yhden eipäs-juupas-kuvion ympärillä ehkä jopa muutamankin kierroksen liian kauan, mutta onnistuu lopulta kuitenkin pitämään minut lukijana otteessaan. 

Jotain hieman keksittyä ja päälleliimattua tässäkin tarinassa kyllä oli, mutta raikkaus ja omaäänisyys antaa sen suurimmaksi osaksi anteeksi. Olisin pitänyt tästä varmasti enemmän, jos olisin itsekin hieman nuorempi ja yhtä hukassa kuin kirjan päähenkilöt, mutta tällaisenaan, nyt juuri luettuna se oli silti ihana kurkistus nuoruuteen, epävarmuuteen ja niihin yhteiskunnallisiin normituksiin, jotka saavat ihmiset käyttäytymään hyvinkin myrkyllisesti. Kun kaikki, mitä ihminen tarvitsee, on toisten hyväksyntä, johtaa se välillä varsin absurdeihinkin tekoihin.

RAISA OMAHEIMO : SYDÄN

186s.
S&S 2019

Arvostelukappale

"Ylimmästä kerroksesta näin paljon mustaa taivasta, näin bulevardin lehmusten latvat, muutamissa oli vielä kiinni sitkeä keltainen lehti. Sydämeni oli käsissäni. Se oli lämmin, pehmeä ja liukas. Se tykytti vielä sormiani vasten, puristin sitä varovasti, ihan vähän.

Omaheimon Sydän on ollut yksi syksyn odotetuimmista kotimaisista uutuuksista, ja sen onnekkaasti sainkin ennakkokappaleena jo elokuussa lukea. Vaikka lukukokemuksesta on jo kulunut reilu kuukausi, on tämän tumma ja omaääninen tunnelma edelleen mielessä hurjan vahvana.

Romaani lähtee liikkeelle, kun nainen kaivaa rinnastaan sydämen ja heittää sen tarpeettomana kadulle. Tarinana Sydän on surrealistinen kertomus niin erosta kuin tietynlaisesta toipumisestakin, ilman sellaista yhteiskunnallisesti tyypillistä (ja ärsyttävää) voimauttavan selviytymisen narratiivia. Sydän on kertomus sydämestä, hetkistä, jolloin sitä tarvitsi, ja tilanteista, joihin tarvitsevuus johti.

Pidin kirjassa erityisesti sen kehollisuudesta sekä selittelemättömyydestä. Erot ja niitä edeltäneet ihmissuhteet olivat lähinnä raami jollekin henkilökohtaisemmalle, tummalle ja kummalle, mutta silti monin paikoin hurjan ymmärrettävälle. Ehkä esittelyn ja surrealistiseksi takakannessa kutsumisen ansiosta odotin tosin vielä jotain kummempaa ja absurdimpaa tältä, ja jopa yllätyin romaanin helppolukuisuudesta, viehätyin Omaheimon tyylistä silti huomattavan paljon.

Eniten romaanin luettuani pohditutti kuitenkin samastumisen merkitys lukukokemuksissa: itsehän en ole koskaan oikeastaan eronnut saati joutunut luovuttamaan palaa sydämestäni pois vastaavien tilanteiden myötä. Usein kuulee kuitenkin kerrottavan, että kirjan arvo kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän lukija saa siitä itse – ja juurikin niin, että mitä samastuttavampi päähenkilö on, sen paremmalta myös kirja tuntuu. Itse haluaisin hieman kapinoida tätä vastaan, sillä tuntuu, että samastuminen on osittain jopa liiankin helppoa, eniten ymmärrystä ja itsensä avaamista vaatii lukea sellaisesta, jota ei koskaan ole henkilökohtaisesti kokenut. Ja juuri siksi tästä romaanista pidin, siksi, että vaikka se oli lähellä ja käsinkosketeltavissa, se oli myös jotain, joka oli itselleni vierasta. Se antoi äänen, jonka olen ennen kyllä kuullut, mutten ehkä koskaan pysähtynyt kuuntelemaan. 

REBECCA SOLNIT : 

MIEHET SELITTÄVÄT MINULLE ASIOITA

191s.

S&S 2019

Alkuteos: Men Explain Things To Me (2014)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Solnitin kulttiasemaan noussut esseeteos on viimein suomennettu! Miesselittämisestä, eli manspleinauksestakin tuttu kokoelma on yksi tämän vuosikymmenen tunnetuimpia feministisiä teoksia, ja se on varmasti kaikki kehunsa ansainnnut.

Olen itse vuoden sisään opiskellut jonkin verran sukupuolentutkimusta, sekä ihan muuten vain lukenut niin feministisiä esseitä kuin tieteellisiä artikkeleitakin aiheesta. Sinänsä tämä teos ei siis juuri mitään uutta minulle kyennyt tarjoamaan, mutten sitä siltä varsinaisesti odottanutkaan: luin sen mielenkiinnosta nimikkoesseetä kohtaan, ja tahdoin tietää, mistä näkökulmista Solnit ylipäätään feministiesseitään kirjoittaa. 

Aiheena miesselittäminen, naisen asema ja sukupuolittunut väkivalta ovat hurjan tärkeitä, mutta ihan himpun verran tuntuu siltä, että tämä teos on suomennettu askeleen liian myöhään. Toki on ehdottomasti totta, että kirjan tematiikkaa ei todellakaan käsitellä vieläkään tarpeeksi valtamediassa, ja esimerkiksi juuri aiemmin mainitun sukupuolittuneen väkivallan käsite tuntuu olevan tietylle porukalle edelleen vahvasti kieltämisen arvoinen ilmiö. Silti tässä lähivuosina on saanut lukea niin paljon hyviä ja niin paljon syvempiä esseitä aiheesta, että Solnit ehkä ihan aavistuksen verran kalpenee muiden tekijöiden rinnalla. Ainakin näin 2010-luvun loppumetreillä, jolloin asioissa jo ainakin toivoisi oltavan pidemmällä. Lisäksi teosta vaivasi ajoittainen toisto sekä hassultakin kuulostava itsereflektion puute, kun Solnit pokkana kertoo Strauss-Kahn-keissiä käsitellessään olevansa ylpeä, ettei hän "elä maassa, jonka mielestä vaikutusvaltaisen miehen ura tai kansainvälisen instituution kohtalo painaa enemmän kuin yhden naisen oikeudet ja hyvinvointi." Juupa juu, ja jonoon vain Trumpit, Epsteinin ja Weinsteinit, puhumattakaan niistä, jotka eivät vielä ole valtavan ryhmäpaineen alla jääneet kiinni.

Mutta niin. Kuten jo Instagramissakin teoksen kohdalla sanoin, on tää ehdottomasti teos, jota suosittelen, jos joku on kiinnostunut feminismistä hieman pintaa syvemmältä, ja jos esimerkiksi se sukupuolittunut väkivalta on vielä vieras asia. Tässä on jo paljon uutta feminismiin tutustuvalle, ja julkiseen keskusteluun paljon sellaista, jota mediassa toivoisin pureskeltavan enemmänkin. Perushyvä aloitusteos, joka toivottavasti johdattaa myös laajempien ja syvempien tekstien äärelle. 

PAJTIM STATOVCI : BOLLA

240s.

Otava 2019

Pidempään blogiani seuranneet tietänevät, että Pajtim Statovci on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Siksi Bolla onkin ollut syksyn ehdottomasti kuumin uutuus, kirja, jonka julkaisua en ole meinannut malttaa odottaa.

Kuten jo aiemmissakin Statovcin teoksissa, liikutaan Bollassakin Balkaninniemimaalla, 1990-luvun puolivälissä, Kosovon sodan kynnyksellä. Pristinassa kirjallisuutta opiskelee albaani Arsim, lääketiedettä toisaalla serbi Milos. Kun he kohtaavat toisensa kaupungin kahvilan reunassa, syntyy riipivä ja raju rakkaustarina, joka kuljettaa nuo kaksi miestä ajan ja paikan läpi sotavuosista nykypäiviin.

Siinä missä Statovci on aiemmin kikkaillut kerroksilla, salaperäisyydellä ja tulkinnanvaraisuudella, on Bolla jopa lukuromaanimaisen suoraviivainen ja helposti haltuun otettavissa. Se on raju ja raaka, julma ja musta kertomus ihmismielestä sodassa ja rakkaudessa. Se on tarina lähtemisestä, toisen näkökulmasta pakenemisesta ja toisen taas hylkäämisestä. Se lyö kasvoille kuin Arsim vaimoaan, ja kylpee niin veressä, eritteissä kuin irtonaisissa raajoissakin. Se on ruma kuva sisällissodasta, sellaisena kuin ihminen ja sota pahimmillaan ovat.

Osin tämä siinä juuri minua tökkikin. Kauhdeuden kuvaaminen kääntyy nykykirjallisuudessa välillä jopa kurjuuspornoksi, ja siihen Statovcikin meinasi jo paikoin lipsua. Tuntuu, että kaikki se väkivalta on jo niin itsetarkoituksellista, että sen kritisoiminen osuu sodan ja kauheuden kritisoimiseen – jolla toki on paikkansa, mutta jota ei kirjallisuudessa juurikaan yleensä kyseenalaisteta, kurjuudella kun luodaan niin täydellinen kontrasti takkatulen äärellä turvassa luettuun teokseen, että tuntuu kuin sitä epämiellyttävänä pitäminen olisi toisen kokemuksen poisriistämistä. Minuun se ei kuitenkaan kamalasti uppoa, sillä sitä tietynlainen kirjallisuus on niin hurjan täynnä. Siihen turtuu, ja se tuntuu päälleliimatulta tavalta pyrkiä shokeeraamaan. Sitä sota on, ja toisaalta Balkanin sodat ovat ylipäätään Euroopan historiassa edelleen liian tuntemattomia sotia, albaanien kokemat vääryydet vieläkin aivan liian vaiettuja vääryyksiä. Sinänsä kirjalla ja sen esiintuomalla tarinalla on paikkansa, mutta koska tiedän mihin Statovci parhaimillaan pystyy, ei hän tässä sitä kaikkein terävintä kriittistä kärkeä minun makuuni saavuttanut.

Tuntuu ristiriitaiselta, kun lukee lempikirjailijaltaan kirjan, joka ei muodostukaan lempikirjaksi. Mutta sitä kai se on, ja uudenlainen kerrontatapa toki Statovcillekin suotakoon. Jatkan hänen matkassaan kuitenkin edelleen onnellisena ja odottavaisena, ehkäpä seuraavan kirjan kanssa minutkin taas palkitaan. 

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

PAJTIM STATOVCI : KISSANI JUGOSLAVIA

♥ ♥ ♥ ♥

286s.

Otava 2014

Jos luki blogiani jo alkuvuodesta, ei varmaankaan jäänyt huomaamatta miten hurmaannuin siskoltani joululahjaksi saamastani Statovcin Tiranan sydämestä. Siitä muodostui minulle järisyttävällä vauhdilla yksi elämäni kirjoista, eikä sen taika ole haihtunut ajan myötä lainkaan, päin vastoin vain vahvistunut ja kasvanut. Olisin halunnut jo silloin heti perään lukea myös Statovcin esikoisen, mutta jokin hieman jarrutteli. Pelotteli, että joko ensin lukemani jää varjoon ja haalenee, tai todennäköisemmin tämä ei tunnu miltään noin suuren tunteenleimahduksen jäljiltä. Odottelin siis hetken, ja kun nyt viime viikolla sain viimein tuon arvostelukappalepinon viimeisenkin kirjan luettua niin sanotusti pois alta, hakeutui Kissa varsin pian luokseni, kun sekavana arvoin mitähän seuraavaksi lukisi. Ja nyt todella olikin juuri oikea aika tälle esikoiselle.

"Silloin mieleeni juolahti vanha kosovolainen sananlasku, jonka mukaan ihminen menee pilalle liiasta hyvästä. Hyviä asioita voi saada ja niitä voi tapahtua monella tavalla. Jos ihmisellä on omaisuutta enemmän kuin hän tarvitsee, jos hän on tottunut liian hyvään kohteluun ja tulee liian taitavaksi jossain, hän alkaa ajatella ansaitsevansa vain parasta. Hän kieltäytyy seurustelemasta muiden kuin niiden kanssa, jotka ovat samanlaisia kuin hän itse. Hän tottuu hyvään ruokaan ja juomaan ja ihmettelee, miten onkaan joskus voinut juoda sokeroitua limonadia tai polttaa halvinta mahdollista tupakkaa. Ja kaiken tämän ajan hän luulee muiden ihmisten sääliä kateudeksi."

Statovcin esikoinen kulkee kahdessa ajassa, 80-luvun Kosovossa ja suurinpiirtein nykypäivän Suomessa. Se kertoo tarinaa kotimaan tiukoista perinteistä ja hellittämättömästä tapakulttuurista, ja siitä suuresta törmäyksestä, joka tapahtuu kun kaikki se muuttaa levottomuutta, väkivaltaa ja sotaa pakoon pohjolan paratiisiin, jossa omaan erinomaisuuteen ollaan jo hieman sokaistuttu, nostetaan haloo erilaisuudesta ja siitä, ettei joku ymmärrä laittaa kapulaa ostostensa väliin. Se ravistelee kahden eri sukupolven verran yhteiskuntaa, paitsi sitä mistä lähdettiin, myös sitä johon tultiin, ja se on se ristiriita, joka väistämättä tapahtuu kun lapsi kasvaa yhtaikaa sekä lähdön että saapumisen kulttuurissa. Omat lapset eivät olekaan enää omia, ja vaikka miten odottaisi, he eivät palaakaan automaattisesti toteuttamaan vanhempiensa unelmia elämästä. 

Kissani Jugoslavia on hämmästyttävän taitava, ehjä ja älykäs kokonaisuus. Se haastaa jatkuvasti lukijaansa ajattelemaan toisin, uudesta näkökulmasta, vertauskuvien viidakosta, omasta elämästään. Se on tarina niin moninaisista kohtaamisista, että aina oma tulkinta ei meinaa pysyä kerronnan mukana, ja se antaa niin paljon koukkuja mihin tarttua, ettei aina tiedä mistä ottaa kiinni. Mutta silti, vaikka koukkuviidakko on valtaisa, hetkeksikään kertoja ei menetä lukijaansa, saa otettaan herpaantumaan, vaan käärmeet, kissat ja Jugoslavia vilisee silmissä, muuttuu todelliseksi ja niin yhteiskunnan kuin kahden ihmisenkin kohtaamisista tulee realistista, aitoa, oikeaa. Käärme puristaa ja lamaannuttaa ympärilleen pelon lailla, ja vaikka sitä yrittää miten vaalia lemmikkinään, on suurinta rohkeutta osata jossain vaiheessa vain luopua siitä kokonaan.

Vaikka tämä kirja ei tunteen tasolla ihan seuraajansa tasolle päässyt, pidin tästä valtavasti. Se tuntui vaativalta, muttei liian, se haastoi, muttei riitaa. Se antoi niin paljon, että muulta kotimaiselta nykykirjallisuudelta alkaa odottamaan samaa, ja jos se ei sille rinnalle yllä, tekee mieli nostaa tämä jollekin ihan omalle, erityiselle jalustalleen. Rakastin tässä kirjassa sen sujuvaa kerrontaa, rikkovaa rakennetta, joka limittäin eri ajoissa kuvaten antoi jatkuvasti toinen toiselleen lisää syvyyttä ja vaikuttavuutta. Ja vaikka yhtymäkohta antoi hetken odottaa itseään, oli sen kuitenkin jo alusta asti jollain tasolla tiennyt, osannut yhdistää pienet palat toisiinsa, ja varmistus vain lisäsi sitä onnistumisen tunnetta, jota kirjoittajan puolesta tarinan edetessä jatkuvasti tunsi. Toisto ja päällekkäisyys toimi, ja loi jälleen lisää koukkuja, joita tekee mieli vain pyöritellä ja tutkia loputtomiin.

Ja jos toimi rakenne, niin toimi myös kieli, kerronta ja ennenkaikkea koko se teemalajitelma, jonka runsaus oli läkähdyttää kuin viidakon kosteus ja kasvillisuus, kaikessa hurmaavuudessaan ja monipuolisuudessaan. Vaikka yleensä minua tuo hieman joka suuntaan särppiminen häiritsee, tässä se taas loi aivan omaa syvyyttään, laajensi muutaman ihmisen kohtalon koskemaan suuremmin ihmis- ja yhteiskuntaa, toi tematiikkansa lähelle ja ihon alle. Balkanin niemimaan historia, levottomuudet ja konfliktit, pakolaisuus, toiseus ja integroituminen yhteiskuntaan eivät ole aikoihin olleet näin konkreettisia, näin läsnä. Hieno kirjallisuus pystyy tarjoamaan paljon, ja Statovcin tuntuu kykenevän siihen himpun syvemmin kerta toisensa jälkeen, vaikka romaaneja on tullutkin vasta kaksi. Ne ovat kuitenkin niin syviä, moninaisia ja runsaita, että tuntuu kuin niiden kanssa olisi viettänyt jo vuosia. 

Ja pakko sanoa, että keneltäkään en ehkä yhtä kuumeisesti jo odota seuraavaa kirjaa kuin Statovcilta. Toivoin jo ensimmäisen lukemani kohdalla hänelle pitkää ja runsasta kirjailijan uraa, ja nyt haaveilen siitä entistä enemmän. Tällaista kirjallisuutta kotimainen kenttä tarvitsee, tällaista kirjallisuutta tarvitsee myös kansainvälinen kirjallisuus. Sillä sillä tasolla nämä kumpikin romaani ovat ehdottomasti jo alkulauseistaan lähtien olleet.

Helmet-haaste 2017: 38. Kirjassa mennään naimisiin

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN

 

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

271s.

Otava 2016

Voihan Statovci! Pitkään olet roikkunut lukulistallani, Kissani Jugoslaviasta asti. Lähellä oltiin jo kesällä saada tiemme viimein yhteen, nappasinhan esikoisesi pokkarina, ja nyt jo ainakin kahteen reissuun olen sitä mukanakin kantanut, vieläkään tosin siihen tarttumatta. Meitä täytyi aivan tönäistä, jotta saisimme viimein tutustua, ja tällä kertaa se pieni ystävällinen töytäisy tuli juuri oikeasta suunnasta, kesällä Albania ristiin rastiin reissanneelta pikkusiskolta joululahjaksi, niin lempeästi tarjottimella eteeni laskettuna, että en yksinkertaisesti enää voinut vältellä kohtaamistasi. Ja erittäin hyvä niin.

"Ihmiset eivät pidä hyvällä tavalla erityisinä sellaisia ihmisiä, jotka poikkeavat liikaa heistä itsestään, sanon ja hän kohottaa katseensa jälleen minuun, niin se menee täällä ja kaikkialla muuallakin, jos puhuu liian vierasta kieltä äidinkielenään ja näyttää liian kaukaa tulleelta, se ei ole enää erityistä vaan kummallista, kuin villi puhveli keskellä tyhjää toriaukeaa."

Bujar kulkee isänsä kanssa pitkin Albanian raunioita, kuuntelee mitä suurempia isänmaallisia tarinoita kotkanpojan kansasta. Kun isä kuitenkin kuolee, äiti menettää surusta tahtonsa elää ja siskokin katoaa, lähtee Bujar ystävänsä Agimin kanssa tavoittelemaan jotain suurempaa ja parempaa. He haaveilevat yltäkylläisyydestä, paremmasta elämästä, Saksasta, joissa jokainen työssäkäyvä on rikas, Pohjoismaista, jossa uusiin päiviin herätään onnellisina tietämättä mitään kurjuudesta. Vuosia myöhemmin nuoren miehen tie risteilee pitkin Eurooppaa, se käy niin Italiassa, Espanjassa kuin Saksassakin.  Se etsii jotain, jonka päälle rakentaa uutta identiteettiä, piilottaa sitä vanhaa niin, ettei enää edes tiedä mistä on milloinkin kotoisin. Löytää jotain sellaista, mitä kotimaa ei ole koskaan hänelle pystynyt antamaan.

Statovcin lauseet ovat pitkiä kuin pohjoismaiset talvet, ne odottavat pistettään kuin suomalainen kevättä, mutta silti ne vievät tarinaa eteenpäin sellaisella voimalla, että niiden painoon uppoutuu hetkessä. Kirjan rakenne toimii lähes täydellisesti, se jättää muutamia keloja häiritsemään, mutta onnistuu vastaamaan silti kaikkeen juuri niin kuin pitääkin. Se käsittelee aiheitaan, Albanian lähihistoriaa, transsukupuolisuutta, ystävyyttä ja ihmisten välisiä riippuvuussuhteita, tarpeita tulla nähdyksi niin taidokkaasti, ettei siltä olisi osannut toivoa yhtään mitään lisää. Se tuo esille oman hyvinvointikuplan, ensin hieman tarkoituksellisesti provoisoidenkin, ja silti lopulta ymmärtävän lempeästi, mutta kuitenkin niin, että se, jälleen kerran, saa katsomaan omaakin elinympäristöään aivan toisella tavalla. Se, mitä me haluamme täältä jatkuvasti paeta, on suurimmalle osalle se taivas, josta he eivät ole voineet koskaan kuin unelmoida. Se on olemassa niin itsestäänselvästi, ettemme itse näe siinä muuta kuin puutteita.

Myös tunteen tasolla Tiranan sydän tulee jo alusta asti iholle, vaikka sen käynnistyminen tuntuikin lomahöttöisyyden keskellä hieman kankealta. Kun sille malttoi kuitenkin antaa aikaa, tipahti lopulta aivan huomaamattaan itsekin keskelle Albaniaa, hajonneen diktatuurin raunioille, vuorien viereen ja ikivanhojen kansantarujen keskelle. Heräsi taas huomaamaan, että jälleen on valtio varsin lähellä, jonka historiasta ei tiedä mitään, kansa, jonka taustaa ei ole ymmärtänyt. Se kuljettaa päähenkilöään lempeän määrätietoisesti kohti välttämätöntä, se on rujo ja raju juuri niissä kohdissa kun on tarvetta. Se ravistelee ja herättelee, ja muistuttaa hyvinkin kipeällä tavalla niistä pienistä asioista, joita ihminen ennen kaikkea tarvitsee elääkseen. Ja ne eivät ole raha, maine ja kuuluisuus, ne ovat jotain aivan muuta. Statocvi saa lukijansa ajattelemaan itse, elämään sellaisia kohtaloita, joista voi vain lukea.

Tiranan sydän oli pitkästä aikaa sellainen teos, jota ei malttanut laskea käsistään, mutta jota ei myöskään halunnut ahmia, jottei se ihan vielä loppuisi. Siinä missä tarina puhutteli yhteiskunnallisesti, se sukelsi myös hurjan hienosti seksuaalisuuden maailmaan. Se oli matka sukupuolisuuteen, sen näennäiseen ehdottomuuteen ja kaikkeen siihen, mistä lähiaikoinakin ollaan puhuttu niin valtavan paljon. Se on yhteiskunnan ja ulkopuolisten tarvetta määritellä toinen ihminen jatkuvasti lokeroihin, kansalaisuuksiin, stereotypioihin ja pysyviin sukupuolirooleihin. Se on huuto sen puolesta, ettei näin tarvitse olla. Se on hyväksikäyttöä, ehdottomuutta, rumia kuvia rakennetuista sukupuolielimistä. Se on sitä, ettei muut hyväksy sellaisena kuin on, ja se on pelkoa silloinkin kun hyväksyy. Se on niin paljon, etten malta olla kirjoittamatta siitä koko ajan vain lisää ja lisää, eri näkökulmista ja merkityksistä, ja se on silti niin paljon, etten pysty kirjoittamaan siitä mitään sellaista, mitä ei saisi jo lukukokemuksesta. Se on jotain, mitä haluaisin kaikkien lukevan, ja jotain, mitä toivoisin jokaisen ymmärtävän.

Sillä joskus on kuljettava hurjan pitkän matkan kautta takaisin lähtöpisteeseen huomatakseen sitä koko ajan etsineensäkin. Tullakseen perille.

Helmet-haaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän