INTERMEZZO

SALLY ROONEY : INTERMEZZO

454s.

Otava 2024

Alkuteos: Intermezzo,  2024

Suom. Cristina Sandu

Saatu arvostelukappaleena

Isä on kuollut, pitkien syöpähoitojen päätteeksi. Hautajaisissa veljekset Peter, hieman yli 3-kymppinen asianajaja ja hänen kymmenen vuotta nuorempi, juuri teoreettisesta fysiikasta valmistunut, keskitason shakkitaituri Ivan tapaavat pitkästä aikaa. Peter pyytää nuoruudenrakkauttaan Sylviaa väliin, jottei tarvitsisi jäädä oudon ja erikoisen Ivanin kanssa kahden, Ivan taas etsii kotia koiralleen Alexeille, jonka hoidosta hetkellisesti vastaava veljesten äiti tekee hyvinkin suuren show'n. Peterillä ja Ivanilla ei ole mitään yhteistä vanhempien lisäksi. Ei ole koskaan ollut, te tule koskaan olemaankaan. Jos surun jälkeistä suvantovaihetta, elämän välisoittoa, meneillään olevaa intermezzoa ei lasketa.

Irlantilainen Sally Rooney on noussut lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa sellaiseen maailmanmaineeseen, johon harva kirjailija pystyy koko uransa aikana. Hänen kolme aiempaa romaaniaan, Keskusteluja ystävien kesken, Normal People sekä Kaunis maailma, missä olet ovat myyneet jokainen aivan ilmiömäisiä määriä, kahdesta ensimmäisestä on tehty tv-sarjat, ja voisin vaikka vannoa, että niin tehdään jossain vaiheessa vielä ainakin Intermezzostakin. Kaunis maailma, missä olet -teosta arvioidessa HS:n Eleonoora Riihinen nostaa kritiikissään esiin, että Rooneyn lukemisesta on tullut jopa eräänlainen statussymboli. Ja se on helppo uskoa, sen verran tukossa on niin kotimainen kuin etenkin kansainvälinen media kirjagrameineen Sally Rooneyta, niin uusien kirjojen tultua kuin niiden välissäkin. Jopa Longplay järjesti kirjapiirin, ja laittoin Oskari Onnisen, Silvia Hosseinin sekä Anu Silfverbergin lukemaan Intermezzon.

"Ajatus kohoaa hänen mieleensä tyynesti: olisinpa kuollut. Varmasti kaikki joskus. Siis ajattelevat niin. Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. Ei se tarkoita, että hän oikeasti haluaisi. Tai vaikka haluaisi, ei hän tekisi sitä. Vain ajattelee, tai ei edes ajattele vaan sattuu kuulemaan sanat mielessään. Outo helpotus kuin vapautetulla saalilla: kunpa. Haluista syvin ja lopullisin."

Intermezzo on kirja surusta, perheistä, sisaruussuhteista sekä normiin sopimattomista rakkaustarinoista. Sally Rooney kuljettaa tähänastisen uransa pisintä romaania vuoroin Ivanin ja hänen shakkiturnauksessa tapaamansa 13 vuotta vanhemman Margaretin sekä heidän suhteensa näkökulmasta ja vuoroin Peterin, kahden naisen, Sylvian ja Ivanin ikäisen Naomin, sekä oman kipunsa väliin jääneen rimpuilun perspektiivistä. Ivan oli isän kanssa läheinen, teininä juro ja outo, Peter enemmän perheensä jättäneen äidin kaltainen, isälle ja Ivanille vieras ja liian tunteva. Surun voisi ajatella yhdistävän, mutta veljet surevat niin eri tavoin, toisiaan ja toistensa ymmärtämättömyyttä syyttäen. Rooney sukeltaakin syvälle veljesten mieliin ja omiin, jumiutuneihin näkökulmiin, käsityksiin siitä, että vain itse kehittyy ja kasvaa, mutta perheenjäsenet eivät muutu, vaikka todellisuus toista todistaisikin.

Tunnen jonkinlaista pakahtuvaa onnea tätä kirjaa lukiessani. Etenkin Ivanin osuuksissa, siinä, miten taiten Rooney tavoittaa sosiaalisesti kömpelönä itseään (ja veljensä) pitävän, mutta sekä emotionaalisesti että tunnetaidoiltaan äärimmäisen älykkään nuoren miehen sielunmaiseman. Ja samalla: miten hän tavoittaa Peterin itsetuhoisuuden, vihan, ryöppyävän pahan olon, jota lääkitään viinalla, huumeilla ja merkityksettömillä suhteilla. Rooney sitoo kauniisti näennäisen pienen tarinan, yksittäisen harmaan ja sateisen loppuvuoden runsaaseen romaaniin, jossa hän todella malttaa pysähtyä ja makustella: hieman yli 450-sivuinen teos on pintatasoltaan pieni, mutta psykologialtaan suuri: siihen mahtuu kokonaisia elämiä väärin- ja oikeinymmärryksineen. Rooneymaiseen tapaan muutamia yksityiskohtia, monisuhteisuutta ja kapitalismikritiikkiä käydään ehkä läpi hieman päälleliimatusti, mutta koska kyseessä on kirjailijan oma, lempeän tuttu maneeri, sekin ennemmin kuuluu kuin olisi kuulumatta kokonaisuuteen. Erityisen nautinnollista lukeminen olikin, kun Rooney malttoi pysyä perusasioissa: tikkaavalla tahdilla kulkevissa Peterin osuuksissa ja psykologisessa tiheydessä, ja kokonaisessa teksti- ja kielireksiterien muutoksilla näyttääkseen Ivanin pohdiskelevamman ja läsnäolevamman tavan nähdä ja hahmottaa asioita. Intermezzo onkin viehättävän perusteellinen ja rauhallinen, se malttaa maalata pohjamaalinsa ennen päälle sutimista. Joku sanoi jossain tylsäksi, minä sanon rohkeaksi, rauhalliseksi ja syväksi ajassa, joka menee muutenkin liian kiireellä eteenpäin.

Rooney kirjoittaa niin syviä, psykologisesti eheitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja, ettei niiden ääressä voi kuin istua ja lukea, ihastella ja jatkaa, tuntea lähes voivansa koskettaa Ivania, koskettaa Peteriä, sitä surua, erillisyyttä, väärinymmärtämistä, itsensä kautta katsomista. Ja missä Rooney on erityisen taitava, missä hän tekee itseasiassa yhden kirjallisuushistorian tarkimman havaintonsa, on aggression, vihan ja väkivallan kuvaus. HUOM., JATKAN LOPPUKAPPALEEN KIRJAN LOPPUPUOLEN TAPAHTUMIEN ANALYYSILLA, SKIPPAA JOS ET HALUA TIETÄÄ/KIRJA ON VIELÄ LUKEMATTA. Kun Peter lähtee vihaisena, loukattuna ja torjuttuna Sylvian luota, ja päätyy Naomia etsiessään isänsä asunnolle, jossa vastassa onkin Ivan, on Rooneyn luoma psykologinen jännite todellisen tuntuinen, että osaan kuvitella sekä itseni että keholliset tunteeni Peterin asemaan. Ja etenkin: kun Ivan ja Peter viimein kohtaavat, kun he viimein riitelevät isästä, kun Ivan tönäisee Peteriä ja Peter lyö Ivania, saa Ivanin maahan ja on pahoinpitelemässä häntä vakavamminkin, Rooney tavoittaa jotain järisyttävän inhimillistä ja meissä jokaisessa asuvaa pimeyttä, jota harva saa näin taiten tekstillä ilmaistua, tuotua kirjan sivuille. Rooneyn tapa kuljettaa Peteriä leimuavasta vihasta oman väkivaltaisuutensa pelkoon, Ivanin aneleviin silmiin ja niiden säikäyttämään Peteriin, ja toisaalta alistuvuuden aiheuttamaan häpeään Ivanissa, on jopa ilmiömäistä. Ihailen, samastun, saan kiinni, siitä mustasta, myllertävästä pahasta olosta, joka ennen on kääntynyt itseen, itsensä rankaisemiseen, itsemurha-ajatuksiin, ja joka nyt valuu ulos kuin jokin pidäkkeetön olento, musta, ruma ja öljyinen, joka valtaa kaiken, saa näkemään kaiken vain itsensä ja oman kärsimyksensä näkökulmasta. Se jokin asuu sisällä meissä kaikissa, mutta on vain elämästä, olosuhteista ja sattumuksista kiinni aktivoituuko se koskaan juuri sinussa. TAPAHTUMIEN KUVAUS PÄÄTTYY. 

Joten niinpä sanon: Rooney on todella kulttikirjailija-asemansa ansainnut, lunastanut, uudistunut, ja hän näyttää jälleen, että hänestä on todella muunkin kuin yhden tarinan kertojaksi. Ja sinne Longplayn kirjapiirin Onniselle, Hosseinille sekä Silfverbergille terveisiä: en tiedä ketä te olette lukeneet elämänne aikana ja milloin, mutta Rooneyn Intermezzon typistäminen viihdekirjaksi osoittaa vain ja ainoastaan teidän ymmärryksenne rajat, ei mitään siitä, mitä Sally Rooney todella on. Melko alkeellinen virhe sanoisin, Hosseinia itseään lainaten.

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

SALLY ROONEY : 

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

319s.

Otava 2021

Alkuteos: Beautiful World, Where Are You // 2021

Suomennos: Cristina Sandu

Sally Rooney on varmastikin yksi aikamme puhutuimpia nuoria kirjailijoita, tietyissä piireissä ainakin. Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ilahdutti kolmisen vuotta sitten, mutta koska suomennos ei oikein tehnyt sille oikeutta, Normal Peoplen luinkin sitten englanniksi. Nyt Rooneyn uusin, Kaunis maailma, missä olet on saanut suomentajakseen Cristina Sandun, ja tämä kääntäjän vaihto todella oli teokselle eduksi. En tosin ollut kovinkaan kiinnostunut itse kirjasta, vaikka molemmista Rooneyn edellisista ihan pidin, niissä oli jotain sellaista hieman etäistä ja päälleliimattua kummassakin, etten jaksanut tätä uutta kirjastosta jonotella. Nyt huhtikuun lukuhaasteen aikana se tuli kuitenkin vastaan pikalainana, ja nappasinkin sen heti lukuvuoroon.

Kaunis maailma, missä olet on Friedrich Schillerin runosta nimensä saanut romaani, joka sijoittuu Irlantiin, sekä Atlantin rannikolle että Dubliniin. Rooneylle tyypilliseen tapaan se seuraa kahta ystävää ja sekä heidän keskinäistä suhdettaan että kummankin omia romanttisia kuvioita tipauttaen aina sopiviin väleihin ajalle kovin tyypillistä vasemmistointellektualismia – eli kapitalismikritiikkiä, maailman tuhoa, etuoikeuksien tiedostavuutta ja romaanikirjallisuuden tyhjyyttä tuhon partaalla. Tarina etenee vuorotellen Eileenin ja Alicen näkökulmista, sekä heidän omia arkitapahtumia että heidän keskinäistä sähköpostikeskustelua seuraten. 

Pakko myöntää, että siinä missä kahdessa aiemmassakin teoksessa, myös tässä Rooneyn uusimmassa vaivaa hieman se sellainen päälleliimattu "tässä olen ja tiedostan maailman epäkohdat vaikka kirjoitan valkoisten tyttöjen tarinoita" -vire, joka meinaa mennä hieman metatasolle ja överiksikin Eileenin ja Alicen sähköpostiviestittelyssä. Se kun seuraa niin vahvasti sitä määrättyä kaavaa, jolla tietty vasemmistoporukka tällä hetkellä puhuu, puhuu ihan kuin käsikirjoituksen kautta toistaen toistensa valmiita ajatuksia tuomatta niihin kovin paljon omaa, ollakseen hyväksytty, oikein, tiedostava, tarpeeksi woke saadakseen anteeksi sen, että itkee maahan kaatunutta maitoa maailmassa jossa on nälänhätä. 

Jos/kun tuosta pääsee kuitenkin yli, on itse romaanin ihmissuhdekuvaus jälleen kerran sitä äärimmäisen ihanaa ja lämmintä, inhimillisen vinoa ja vinoutunutta, jota tällä hetkellä vain Rooney osaa näin taiten kuvata. Rooneyn kuvaamat ystävyyssuhteet ovat niin tuttuja ja kipeitä, omia kipukohtia ystäviin projisoivia, puhumattomia, kiukkuavia, vääristeleviä ja silti niin hirveän kauniita ja rakastavia, jotenkin niin totta ilman sitä ikuista ystävyyskuvauksen kaksinapaisuutta, jossa ystävyyssuhteet naisten kesken ovat joko sataprosenttisen täydellisiä ja ihania tai vaihtoehtoisesti katkeria ja kamalia. Ja samaan Rooney yltää myös romanttisen rakkauden kuvaamisessa, jälleen. Ja seksin, seksin kuvauksessa hän on kyllä varsin mestarillinen, ollut jo aina. Rooneyn hahmojen väliin mahtuu kaikkea tuolta väliltä, ne ovat liukuvia, muuntuvia, kipeitä ja takkuisia, ja silti ihania, pysyviä, oikeita ja läheisiä. Ja niin – kyllä se moraalifilosofia, filosofiset pohdinnat, uskontokäsitykset ja katoavat sivilisaatiot siellä välissäkin kiinnostaa, Rooney tuo mielenkiintoisia teemoja ja näkökulmia kirjallisuuteen, vaikka ne ehkä vähän kaavamaisia ovatkin. Jos niiden yhdistäminen tarinaan olisi notkeampaa, en usko, että se varsinaisesti edes häiritsisi, päin vastoin antaisi tarinalle vielä tätäkin enemmän. 

Rakastan myös sitä, miten Rooney kääntää kirjoissaan hahmot ympäri, naiset ovat vahvoja toimijoita, vaikeilevia hahmoja, joiden ympärillä enemmän tai vähemmän lempeät miehet ovat ja pysyvät. Vähän kuin Anna Brotkinin kirjoittamassa Aikuiset-sarjassa, jossa nainen on tarkoituksella kerrankin se ihanan hankala ja sitä kautta kokonainen ja miehet herkkiä ja hyväksyviä. Monia tällainen "hankalien naisten" hahmo selvästi kulttuurissa ärsyttää, mutta minä rakastan sitä. Rakastan, että nainen saa olla kirjallisuudessa (ja tv-sarjassa) kokonainen, epäonnistuva, kohtuuton, kummallinen ja silti niin äärimmäisen rakastettu juuri sellaisena kuin hän on. Rooneyn katse kaiken tämän monimutkaisuuden keskellä hahmojaan kohtaan on niin lämmin ja lempeä, kieli ja kuvaus niin arkisen kaunista, että se jo kantaa todella pitkälle. Tämän kaiken ihmismielen kiemuraisuuden kuvaamisessa Rooney on taituri, ja se saa minut hurmaantumaan tästä hänen kolmannesta romaanistaan erityisen paljon. Niinkin paljon, että sen äärimmäisen lälly ja höperö loppu saa minut hyvälle tuulelle. Toivomaan kaikille hahmoille ihanaa elämää, onnellista loppua. Sellaista, jota voin Alicen ja Eileenin kautta toivoa itsellenikin.

Helmet-haaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä

4 x TÄMÄN VUODEN UUTUUSKIRJAA – ROONEY, OMAHEIMO,SOLNIT & STATOVCI

SALLY ROONEY : NORMAL PEOPLE

269s.

Faber & Faber 2019

"It was culture as class performance, literature fetishised for its ability to take educated people on false emotional journeys, so that they might afterwards feel superior to the uneducated people whose emotional journeys they like to read about."

Sally Rooneyn keväällä suomennettu esikoinen, Keskusteluja ystävien kesken, oli viehättävä ihmissuhderomaani 2010-luvun lopun tematiikan keskellä. Muistan lukiessani tosin hieman tuskailleeni suomennoksen toimimattomuutta: ei sellaista, että siinä nyt varsinaisesti mitään vikaa olisi ollut, mutta koska lukukokemusta vaivasi jatkuvasti tunne, että lakonisen toteava kirjoitustyyli toimisi todennäköisesti alkukielellä huomattavasti paremmin, päätin tämän ensi vuonna käsitykseni mukaan käännettävän Normal Peoplen lukea jo nyt alkukielellään. Ja se päätös oli varsin toimiva, sillä aavistukseni osui oikeaan. Kieli pääsee todella paljon enemmän oikeuksiinsa Rooneyn oman kerronnan ansiosta. 

Normal People on 2010-luvun lopun David Nichollssin Sinä päivänä. Vertaus on sinänsä itseltäni jännittävä, että kuulun siihen kirjamaailman vähemmistöön, joka ei Nichollssin modernille klassikolle lämpeä, mutta oletan löytäneeni tästä Rooneyn teoksesta jotain, mikä tuossa vertauskirjassa minulta jäi saavuttamatta. Kummatkin teokset kun kulkevat kahden ihmisen ja yhden ihmissuhteen välillä, mutta Rooney osaa jollain raikkaalla tavalla tuoda tarinaansa silti uutta ja kaunista.

Rooneyn romaanin keskiössä ovat Marianne ja Connellin, kaksi pieneltä länsi-irlantilaispaikkakunnalta olevaa lukiolaista, joiden suhdetta ja sen kiemuroita kirja keskittyy seuraamaan lukiosta yliopistoon. Connell on suosittu, työläistaustaisen yksinhuoltajaäidin ainoa poika, Marianne taas taustaltaan ylemmästä keskiluokasta, statukseltaan outo ja syrjitty. Heidän suhteensa alkaa salassa, mutta lukion vaihduttua yliopistoon roolit vaihtavatkin (hetkellisesti) paikkaansa.

Rooney kuvaa ihmissuhteiden lisäksi luokkaa, lähisuhdeväkivaltaa, nykyvasemmistohenkistä nuoruutta ja erilaisuutta raikkaalla ja omaäänisellä tavalla. Vaikka kirjassa koko ajan jokin pieni edelleen alkukielisyydestä huolimatta tökkii vastaan, huomasin nauttivani tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Tarina kiemurtelee ja tekee teräviä huomioita, kirjoittaa sisään kommunismia ja yhteiskuntakritiikkiä, mutta pysyy melko hyvin silti kasassa, särppimisestä ja sohimisestaan huolimatta. Hieman tämä taipuu samaan kiemurteluun kuin Rooneyn ensimmäinen – jahkaa yhden eipäs-juupas-kuvion ympärillä ehkä jopa muutamankin kierroksen liian kauan, mutta onnistuu lopulta kuitenkin pitämään minut lukijana otteessaan. 

Jotain hieman keksittyä ja päälleliimattua tässäkin tarinassa kyllä oli, mutta raikkaus ja omaäänisyys antaa sen suurimmaksi osaksi anteeksi. Olisin pitänyt tästä varmasti enemmän, jos olisin itsekin hieman nuorempi ja yhtä hukassa kuin kirjan päähenkilöt, mutta tällaisenaan, nyt juuri luettuna se oli silti ihana kurkistus nuoruuteen, epävarmuuteen ja niihin yhteiskunnallisiin normituksiin, jotka saavat ihmiset käyttäytymään hyvinkin myrkyllisesti. Kun kaikki, mitä ihminen tarvitsee, on toisten hyväksyntä, johtaa se välillä varsin absurdeihinkin tekoihin.

RAISA OMAHEIMO : SYDÄN

186s.
S&S 2019

Arvostelukappale

"Ylimmästä kerroksesta näin paljon mustaa taivasta, näin bulevardin lehmusten latvat, muutamissa oli vielä kiinni sitkeä keltainen lehti. Sydämeni oli käsissäni. Se oli lämmin, pehmeä ja liukas. Se tykytti vielä sormiani vasten, puristin sitä varovasti, ihan vähän.

Omaheimon Sydän on ollut yksi syksyn odotetuimmista kotimaisista uutuuksista, ja sen onnekkaasti sainkin ennakkokappaleena jo elokuussa lukea. Vaikka lukukokemuksesta on jo kulunut reilu kuukausi, on tämän tumma ja omaääninen tunnelma edelleen mielessä hurjan vahvana.

Romaani lähtee liikkeelle, kun nainen kaivaa rinnastaan sydämen ja heittää sen tarpeettomana kadulle. Tarinana Sydän on surrealistinen kertomus niin erosta kuin tietynlaisesta toipumisestakin, ilman sellaista yhteiskunnallisesti tyypillistä (ja ärsyttävää) voimauttavan selviytymisen narratiivia. Sydän on kertomus sydämestä, hetkistä, jolloin sitä tarvitsi, ja tilanteista, joihin tarvitsevuus johti.

Pidin kirjassa erityisesti sen kehollisuudesta sekä selittelemättömyydestä. Erot ja niitä edeltäneet ihmissuhteet olivat lähinnä raami jollekin henkilökohtaisemmalle, tummalle ja kummalle, mutta silti monin paikoin hurjan ymmärrettävälle. Ehkä esittelyn ja surrealistiseksi takakannessa kutsumisen ansiosta odotin tosin vielä jotain kummempaa ja absurdimpaa tältä, ja jopa yllätyin romaanin helppolukuisuudesta, viehätyin Omaheimon tyylistä silti huomattavan paljon.

Eniten romaanin luettuani pohditutti kuitenkin samastumisen merkitys lukukokemuksissa: itsehän en ole koskaan oikeastaan eronnut saati joutunut luovuttamaan palaa sydämestäni pois vastaavien tilanteiden myötä. Usein kuulee kuitenkin kerrottavan, että kirjan arvo kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän lukija saa siitä itse – ja juurikin niin, että mitä samastuttavampi päähenkilö on, sen paremmalta myös kirja tuntuu. Itse haluaisin hieman kapinoida tätä vastaan, sillä tuntuu, että samastuminen on osittain jopa liiankin helppoa, eniten ymmärrystä ja itsensä avaamista vaatii lukea sellaisesta, jota ei koskaan ole henkilökohtaisesti kokenut. Ja juuri siksi tästä romaanista pidin, siksi, että vaikka se oli lähellä ja käsinkosketeltavissa, se oli myös jotain, joka oli itselleni vierasta. Se antoi äänen, jonka olen ennen kyllä kuullut, mutten ehkä koskaan pysähtynyt kuuntelemaan. 

REBECCA SOLNIT : 

MIEHET SELITTÄVÄT MINULLE ASIOITA

191s.

S&S 2019

Alkuteos: Men Explain Things To Me (2014)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Solnitin kulttiasemaan noussut esseeteos on viimein suomennettu! Miesselittämisestä, eli manspleinauksestakin tuttu kokoelma on yksi tämän vuosikymmenen tunnetuimpia feministisiä teoksia, ja se on varmasti kaikki kehunsa ansainnnut.

Olen itse vuoden sisään opiskellut jonkin verran sukupuolentutkimusta, sekä ihan muuten vain lukenut niin feministisiä esseitä kuin tieteellisiä artikkeleitakin aiheesta. Sinänsä tämä teos ei siis juuri mitään uutta minulle kyennyt tarjoamaan, mutten sitä siltä varsinaisesti odottanutkaan: luin sen mielenkiinnosta nimikkoesseetä kohtaan, ja tahdoin tietää, mistä näkökulmista Solnit ylipäätään feministiesseitään kirjoittaa. 

Aiheena miesselittäminen, naisen asema ja sukupuolittunut väkivalta ovat hurjan tärkeitä, mutta ihan himpun verran tuntuu siltä, että tämä teos on suomennettu askeleen liian myöhään. Toki on ehdottomasti totta, että kirjan tematiikkaa ei todellakaan käsitellä vieläkään tarpeeksi valtamediassa, ja esimerkiksi juuri aiemmin mainitun sukupuolittuneen väkivallan käsite tuntuu olevan tietylle porukalle edelleen vahvasti kieltämisen arvoinen ilmiö. Silti tässä lähivuosina on saanut lukea niin paljon hyviä ja niin paljon syvempiä esseitä aiheesta, että Solnit ehkä ihan aavistuksen verran kalpenee muiden tekijöiden rinnalla. Ainakin näin 2010-luvun loppumetreillä, jolloin asioissa jo ainakin toivoisi oltavan pidemmällä. Lisäksi teosta vaivasi ajoittainen toisto sekä hassultakin kuulostava itsereflektion puute, kun Solnit pokkana kertoo Strauss-Kahn-keissiä käsitellessään olevansa ylpeä, ettei hän "elä maassa, jonka mielestä vaikutusvaltaisen miehen ura tai kansainvälisen instituution kohtalo painaa enemmän kuin yhden naisen oikeudet ja hyvinvointi." Juupa juu, ja jonoon vain Trumpit, Epsteinin ja Weinsteinit, puhumattakaan niistä, jotka eivät vielä ole valtavan ryhmäpaineen alla jääneet kiinni.

Mutta niin. Kuten jo Instagramissakin teoksen kohdalla sanoin, on tää ehdottomasti teos, jota suosittelen, jos joku on kiinnostunut feminismistä hieman pintaa syvemmältä, ja jos esimerkiksi se sukupuolittunut väkivalta on vielä vieras asia. Tässä on jo paljon uutta feminismiin tutustuvalle, ja julkiseen keskusteluun paljon sellaista, jota mediassa toivoisin pureskeltavan enemmänkin. Perushyvä aloitusteos, joka toivottavasti johdattaa myös laajempien ja syvempien tekstien äärelle. 

PAJTIM STATOVCI : BOLLA

240s.

Otava 2019

Pidempään blogiani seuranneet tietänevät, että Pajtim Statovci on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Siksi Bolla onkin ollut syksyn ehdottomasti kuumin uutuus, kirja, jonka julkaisua en ole meinannut malttaa odottaa.

Kuten jo aiemmissakin Statovcin teoksissa, liikutaan Bollassakin Balkaninniemimaalla, 1990-luvun puolivälissä, Kosovon sodan kynnyksellä. Pristinassa kirjallisuutta opiskelee albaani Arsim, lääketiedettä toisaalla serbi Milos. Kun he kohtaavat toisensa kaupungin kahvilan reunassa, syntyy riipivä ja raju rakkaustarina, joka kuljettaa nuo kaksi miestä ajan ja paikan läpi sotavuosista nykypäiviin.

Siinä missä Statovci on aiemmin kikkaillut kerroksilla, salaperäisyydellä ja tulkinnanvaraisuudella, on Bolla jopa lukuromaanimaisen suoraviivainen ja helposti haltuun otettavissa. Se on raju ja raaka, julma ja musta kertomus ihmismielestä sodassa ja rakkaudessa. Se on tarina lähtemisestä, toisen näkökulmasta pakenemisesta ja toisen taas hylkäämisestä. Se lyö kasvoille kuin Arsim vaimoaan, ja kylpee niin veressä, eritteissä kuin irtonaisissa raajoissakin. Se on ruma kuva sisällissodasta, sellaisena kuin ihminen ja sota pahimmillaan ovat.

Osin tämä siinä juuri minua tökkikin. Kauhdeuden kuvaaminen kääntyy nykykirjallisuudessa välillä jopa kurjuuspornoksi, ja siihen Statovcikin meinasi jo paikoin lipsua. Tuntuu, että kaikki se väkivalta on jo niin itsetarkoituksellista, että sen kritisoiminen osuu sodan ja kauheuden kritisoimiseen – jolla toki on paikkansa, mutta jota ei kirjallisuudessa juurikaan yleensä kyseenalaisteta, kurjuudella kun luodaan niin täydellinen kontrasti takkatulen äärellä turvassa luettuun teokseen, että tuntuu kuin sitä epämiellyttävänä pitäminen olisi toisen kokemuksen poisriistämistä. Minuun se ei kuitenkaan kamalasti uppoa, sillä sitä tietynlainen kirjallisuus on niin hurjan täynnä. Siihen turtuu, ja se tuntuu päälleliimatulta tavalta pyrkiä shokeeraamaan. Sitä sota on, ja toisaalta Balkanin sodat ovat ylipäätään Euroopan historiassa edelleen liian tuntemattomia sotia, albaanien kokemat vääryydet vieläkin aivan liian vaiettuja vääryyksiä. Sinänsä kirjalla ja sen esiintuomalla tarinalla on paikkansa, mutta koska tiedän mihin Statovci parhaimillaan pystyy, ei hän tässä sitä kaikkein terävintä kriittistä kärkeä minun makuuni saavuttanut.

Tuntuu ristiriitaiselta, kun lukee lempikirjailijaltaan kirjan, joka ei muodostukaan lempikirjaksi. Mutta sitä kai se on, ja uudenlainen kerrontatapa toki Statovcillekin suotakoon. Jatkan hänen matkassaan kuitenkin edelleen onnellisena ja odottavaisena, ehkäpä seuraavan kirjan kanssa minutkin taas palkitaan. 

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 
298s.

Otava 2019

Alkuteos: Conversations with Friends 2017

Suomennos: Kaijamari Sivill
Arvostelukappale saatu kustantajalta

Frances & Bobbi ovat kaksi nuorta yliopisto-opiskelijaa Dublinista, jotka viettävät aikaa keskenään, peilaavat itseään toistensa kautta, opiskelevat, juhlivat ja tapaavat uusia ihmisiä. Dynamiikassa kuitenkin muuttuu jokin, kun he erään lavarunousesityksensä jälkeen lähtevät jatkoille esseisti-valokuvaaja Melissan sekä tämän näyttelijämiehen Nickin luo. Alkaa kuuma ja tempoileva kesä, joka järjestää itse kunkin ihmissuhdekiemurat aivan uusille urille.

Irlantilaisen kirjallisuustoimittajan esikoisromaani on viehättävä, kesänkuuma ihmissuhdesoppa, jossa jonkinlainen chicklitmainen kepeys yhdistyy vakavaan aikuiseksi kasvamiseen. Olen tempoillut itsekin koko kevään ties minkä ajatuskelan ja eksistentiaalisen "missä haluan tulevaisuudessa asua ja miksen voi aina olla opiskelija" -kriisin parissa, ja huomaan, että kaipaan erityisesti kevyttä, helppoa ja liian syviin vesiin menemätöntä lukemista. Jokin Rooneyn romaanissa herätti fiiliksiä, että tämä voisi sellaiseen kaipuuseen hyvää jatkumoa olla, ja niinhän se olikin. Sain tasan sitä mitä toivoinkin, en enempää, mutten onneksi vähempääkään, ja se oli vallan riittävästi juuri nyt. 

"Koulun jälkeen lojuimme Bobbin huoneessa kuuntelemassa musiikkia ja puhumassa siitä, miksi pidimme toisistamme. Keskustelut olivat pitkiä ja kiihkeitä ja tuntuivat minusta niin merkityksellisiltä, että kirjoittelin salaa osia niistä iltaisin ulkomuistista vihkoon. Kun Bobbi puhui minusta, oli kuin olisin nähnyt itseni peilistä ensimmäistä kertaa."

Keveyttä kirjaan tuo ehdottomasti lyhyet luvut, hieman karikatyyrimäiset hahmot sekä päälausepainotteinen kirjoitustyyli. Jälkimmäiseen minun oli tosin ehdottomasti vaikein päästä sisään, ja huomasin taistelevani toteavan ja hieman etäälle jättävän kielen kanssa vielä puolivälissäkin. Liekö se taittanut kaikkein suurimman terän muuten ihan lupaavalta tarinalta, vai miksen oikein mitään tämän kanssa tuntenut, mutta pitkään minulle oli epäselvää haluanko tätä edes loppuun lukea. Onneksi luin, mutta tällaisista kirjoista on ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Kun mikään ei ole loppujen lopuksi kuitenkaan ihan hirveästi ärsyttänyt, ei ole mitään kritisoitavaa, mutta kun mikään ei myöskään mitenkään suuresti ole liikauttanut tunteita myöskään positiivisen puoleen, on hurjan vaikea eritellä niitä hyviä osiakaan. Mutta minä yritän, sillä maailmankuvaltaan tämä on romaani, jonka soisi monenkin luettavaksi päätyvän.

"Kesällä kaipasin kiihkeän keskittyneitä opiskelujaksoja, jotka lukukausien aikana auttoivat minua rentoutumaan. Minusta oli ihanaa istua kirjastossa kirjoittamassa esseitä, antaa ajantajun ja identiteetin kadota samaa tahtia kuin valo väheni ikkunoiden takana. Avasin viisitoista välilehteä nettiselaimessa ja tuotin 'episteemisen uudelleenartikuloinnin' ja 'operanttien diskurssikäytäntöjen' tapaisia sanayhdistelmiä. Sellaisia päivinä useimmiten unohdin syödä, ja illalla kirjastosta lähtiessä päässä siritti vaimea särky."

Erityisen ilahduttavaa tässä romaanissa oli nimittäin sen tapa käsitellä sateenkaarevuutta tekemättä siitä numeroa: feministinen ja antikapitalistinen yliopistopiiri nyt vain oli värikäs, erilaisuuden mukaansa ottava, eikä suhteiden solmuissa sukupuoliesityksellä ollut pääsääntöisesti mitään merkitystä. Ja sitten kun oli, se tuli lähinnä mukaan erinäisissä valtarakennekeskusteluissa, ennakkoluuloissa ja rikotuissa stereotypioissa, ja se jos mikä minua kirjallisuudessa aina erityisesti viehättää.

Toisaalta taas kirjan moraalisuus oli viehättävänkin paljon kiinni ihmisten välisissä vapaissa sopimuksissa, siinä, että kunhan toista ei satuteta, voi jokainen tehdä omat ratkaisunsa itse yhteiskunnan vakiintuneista normeista huolimatta. Toki tarina sai jännitteensä inhimillisistä erehdyksistä ja tahattomista loukkaamisista, mutta taustalla oli kuitenkin niin vahva ja lempeä muistutus siitä, että tälläkin tavalla voi elää, että lopulta se tempoilu sinne sun tänne kuului vain ennemminkin asiaan.

Ja kolmanneksi, olihan tässä nyt pitkästä aikaa mielenkiintoisimmat henkilöhahmotkin, ja vaikka se ehkä ihan pikkuisen jollain tarkoituksen mukaisella päälleliimauksella tulikin ilmi, on ihanaa, että sukupuoliesitys, poliittisuus ja patriarkaattiteoriat sulahtavat ihmissuhdekoukeroiden joukkoon kuin oikeassa elämässä. Harva romaanin hahmogalleriasta mitenkään suuremmin jumiin oman hahmotyyppinsä maneereihin ja stereotypioihin jäi, ja siksi tämä on aikansa kuva mitä parhaimmillaan. On ihana kuulla nuoren kirjailijan ääni, joka maalaa maailmaa sellaiseksi, kuin sen tulevaisuudessakin tahtoisin olevan, eikä vain toisinna sitä tunkkaisuutta, jota maailman tietty ajatusmalli on tähän asti tupannut olemaan.

Vaikka jokin pieni etääntyminen tämän kirjan kanssa minua kenties vaivasikin, on tämä kesälukemista parhaillaan. Se on suuria tunteita, päivitettyä ihmis- ja moraalikuvaa, identiteettejä ja paikkansa etsimistä. Murtuneet lukot ilahduttivat paatuneempaakin lukijaa, ja päähahmojen kipuileva nuoruus tuntui tunnistettavan tutulta. Tunnistin Francesissa paljon itseäni, ja ehkä siksi kirjaankin suhtautuu äärimmäisellä lempeydellä. Ehkä tämä on niitä, jotka ajan myötä kasvavat mielessä suuremmiksi, siihen potentiaalia ainakin on. Ja ehkä seuraavan Rooneyn voisi lukea vaikka alkukielellä, tämän kanssa nimittäin jäi tunne, että englanniksi toteavuuskin olisi ollut huomattavasti toimivampi tehokeino. Mainio se oli näinkin, mutta erityisellä mielenkiinnolla jo odotan Rooneyn myöhempään tuotantoon tutustumista.

Haasteet // Lukemattomat naiset II : Kirja naisten välisestä yhteistyöstä tai ystävyydestä