IHMISIÄ JA VIRTAHEPOJA KESÄYÖSSÄ – EMMI-LIIA SJÖHOLM : VIRTAHEVOT

EMMI-LIIA SJÖHOLM : VIRTAHEVOT

3h34min // 255s.

Kosmos 2022

Kuunneltu äänikirjana, rooleissa Samuli Niittymäki & Pihla Viitala

Emmi-Liia Sjöholmin esikoinen, Paperilla toinen on tuntunut jakavan lukijakuntaa runsaastikin viime vuosien aikana. Itse rakastin kyseistä teosta, se oli villin intimiimi, rehellinen, avoin ja kipeä kuvaus naisen elämästä, naiseudesta, elämästä ylipäätään. Abortista, huonosta seksistä, avioliitosta, nähdyksitulemisen tarpeesta. Kirjan ympärillä kävi ajalle tyypillinen samastumiskeskustelu yllättävänkin kiivaana: tuntui, että siitä pidettiin, jos samastuttiin, vihattiin, jos ei. Mutta ei kai hyvään kirjallisuuteen tarvitse aina hahmoja, jotka ovat kuin itse? Eikä kirjallisuus ole maailma eri tavoin ajattelevienkin maailmaan, kokemuksiin ja ristiriitoihin? Helppo toki sanoa, kun olen itse yksi niistä samastujista. Mutta ihmisen kuvaus kipeimmillään ja paljaimmillaan on taito, josta soisi kiitosta tulevan myös toisestakin suunnasta, edes silloin tällöin.

Ihmisten kipeiden pisteiden kuvaamisessa onnistuu Sjöholm myös toisinkoisessaan, ensisijaisesti äänikirjaksi tarkoitutetussa dialogiromaanissa Virtahevot. Kaksi ihmistä kohtaa toisensa kesäyössä, toinen kysyy toiselta pussaillaanko, ja toinen kieltäytyy nauraen. Alkuasetelmasta käynnistyy yli kolmetuntinen keskustelu, polveileva, keveä ja syvä. Ja jotenkin niin herkällä tavalla aito ja viiltävä, että tätä kuunnellessä toivoin ihan äärimmäisen paljon olevani tässä mukana, muutakin kuin kuuntelijana. Ja lopulta olinkin. Elin yhtäkkiä maagisen kauniin kohtaamisen pimenevässä kesäillassa, keskellä maaliskuuta.

Virtahevot on kipeän kaunis tutkielma ihmissuhteista, normeista, niistä poikkeamisesta. Se on tarinoita virtahepojen seksistä, lapsista ja lapsettomuudesta, eroista ja eroamattomuudesta. Kaksi toisistaan hyvin poikkeavaa henkilöä, Touko ja Eevis risteävät toistensa elämissä hyvin omalaatuisissa kohdissa, sellaisissa, joita ei voi ennalta kirjoittaa. Ja tässä ehdottomasti on Sjöholmin suurin taito tämän dialogiromaanin kohdalla: se todella kuulostaa siltä, kuin tätä ei olisi ennalta kirjoitettu. Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala tekevät äänirooleissaan niin loistavan upeaa työtä, että tämän äänikirjan parissa unohtaa tasaiseen tahtiin kuuntelevansa fiktiivistä tarinaa, fiktiivisistä ihmisistä. Touko ja Eevis ovat niin kokonaisia, rosoisia, eksyneitä ja etsiviä kuin kuka tahansa oman elämäni ystävistä, kuin kuka tahansa juuri tässä ajassa suhde- ja elämäkipuiluja kolme-, neljäkymppisenä pyörittävä. Ehkä hieman joo tällaisesta Kallio-Vallila-kuplasta elävänä taas erityisen samastuttavaa, mutta on se enemmänkin. 

Virtahepojen kuuntelu oli kuin olisi kuunnellut elokuvan, aistinut kesäillan kaikkine aisteineen. Etenkin alkupuoliskolla dialogi oli hersyvän poukkoilevaa ja hakevaa, luonnollista ja eloisaa. Loppua kohden se vakavoitui, ja muuttui ehkä aavistuksen verran enemmän kirjoitetunoloiseksi, sellaiset luonnolliset poukkoilut vähenivät, mutta toisaalta aiheetkin syvenivät, kyllähän silloin keskustelijatkin ovat eri intensiteetillä mukana. Kepeä, kaunis ja äärimmäisen lempeä kuuntelukokemus. Suosittelen ehdottomasti kaikille, näennäistä keveyttä kaipaaville, eskapismin ystäville, suhdenormien rakastajille ja niitä haastaville. Tämä oli yksinkertaisesti aivan ihana.

Helmet-haaste 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana

KIRJAVUODEN VALOISA ALOITUS – EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN

EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN

187s.

Kosmos 2020

Saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Kirjavuoteni on lähtenyt käyntiin hieman hitaasti ja yllättävän kaukana jokapäiväisestä lukemisesta. Yöpöydällä viipyy pino jo pitkä aika sitten aloitettuja, mutta kerta toisensa jälkeen puolitiehen jääviä kirjoja, joista jokaisesta pidän, mutta mikään ei varsinaisesti vedä jähmeän arjen keskellä puoleensa. Olen pitänyt lukemisesta hetken taukoa kokonaan, ja yrittänyt sitten taas uudestaan, mutta jäänyt aina kauas, keskittymättömyyden syövereihin. Kunnes vastaan tuli Emmi-Liia Sjöholmin esikoinen, postilaatikosta pinoon ilmestynyt arvostelukappale, josta joka toinen jollain tapaa sosiaalisen median kanavissani tuntui puhuvan. Hyvin jaettu kirja siis, sanoisin.

Mutta hyvä että oli. Näkyvyys sai minutkin tarttumaan, kiinnostumaan ja keskustelemaan jo ennen kuin tätä edes itse luin. Ja kun mielenkiinto oli herännyt, luinkin tämän muutaman metromatkan aikana, oranssien penkkien ja alati ympärillä vaihtuvien ihmisten keskellä, keskittyneesti ja kerrankin itsekin tarinan sisällä.

"Yksi mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi kissan. Annoin sen pois. Toinen mies ei tunnistanut minua kadulla, vaikka oli lähettänyt kaksi päivää aiemmin treffikutsun. Selvisi, että hänellä oli hajataittoa. Kävimme ulkona pari kertaa mutta emme nähneet tulevaisuutta samalla tavalla."

Sjöholmin esikoinen on muodoltaan varsin tyypillistä 2010-lukua: tunnustuksellista ja tietyllä tapaa häpeilemätöntä nuorehkon naisen autofiktiota, joka puhuu asioista sellaisista näkökulmista, jotka ovat aiemmin vaatineet vaikenemaan. Sjöholm kirjoittaa kauniisti, kirkkaasti ja terävästi, kuljettaa tarinaansa usealla tasolla kohti päätepistettä. Useissa Paperilla toisesta kirjoitetussa arviossa joko kiitellään tai kritisoidaan teoksen päiväkirjamaisuutta, mutta minä en lue sitä niin. Tai tietyllä tapaa luen, tunnistan kyllä mistä kanssalukijat puhuvat, mutta koen eri tavoin. Pidän siitä, sellaisesta henkilökohtaisesta intiimiydestä, jonka kautta Sjöholm aiheitaan käsittelee. Minulle se tuo tietyllä tapaa mieleen jopa Saara Turusen tarkkailevan tyylin, sillä se jättää rivien väliin niin paljon tilaa, että sitä alkaa automaattisesti täyttää itse, peilata joko oman elämän tai yhteiskunnallistenkin teemojen kautta. Kuljettaa henkilökohtaisesta kauemmas, suostumuksen rajoihin, taipumiseen, tapaan kuvata tyttöyttä, naisen harrastamaa seksiä, äitiyttä ja sitä miten se on muutakin kuin rajatonta rakkautta ja kiitollisuutta.

Tuosta kiitollisuudesta  – tai oikeastaan sen vaatimuksesta – tämän kirjan kohdalla tulin keskustelleeksi jo ennen koko teoksen lukemista. Sjöholmin päähenkilö ei kaiken anteeksipyytelevyytensä keskell pyydä kirjassaan kuitenkaan varsinaisesti anteeksi sitä, että tuntee myös yhteiskunnan silmissä tavoiteltujen asioiden, parisuhteen ja lapsen saamisen, kohdalla ristiriitaisiakin tunteita. Ymmärrän, että lukijasta, jolta nuo puuttuvat, tietynlainen purnaaminen voi tuntua kiittämättömyydeltä, mutta nyt jo kirjankin lukeneena voisin sanoa, että se on kaikkea muuta kuin sitä. Se on taiteilua kiitollisuuden ja inhimillisyyden välissä, sitä ettei mikään ulkoinen asia, saavutus maailmassa tee onnelliseksi itsessään. Että ei ole olemassa mitään yksittäistä asiaa, saavutusta tai pistettä, jossa ollaan onnellisia sitten kun. Että ihmisyys ja inhimillisyys jatkuu, vaikka elämässä olisi kaikki näennäisesti hyvin, ja senkin tunnustaminen on tärkeää. Se on tärkeintä, sillä se on aitoa, kipeää elämää. Ei haavekuvia, vaan todellisuutta, jossa rakkauskin täytyy valita joka päivä uudestaan. Oli siitä miten kiitollinen tahansa.

x

Sjöholmin esikoinen on kovin kiinni tässä ajassa, ja tavallaan se on sisarkirja niin monelle. Erityisesti se tuntuu Aino Vähäpesolan Onnenkissan isosiskolta, toisaalta taas Saara Turusen Rakkaudenhirviön henkilökohtaisemmalta ja sitä kautta helpommalta versiolta. Siinä on jotain samaa myös Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -teoksen kanssa, mutta kaikista vertauksista huolimatta se on myös aivan omansa. Omaääninen, herkkä ja kaunis. Moni tuntuu sosiaalisessa mediassa kertovan, ettei oikein saa tästä otetta, löydä tarttumapintaa, mutta minä löysin. Kaikessa henkilökohtaisessa oman lukijaminäni kanssa vallitsevassa erilaisuudessaankin Sjöholmin autofiktiivisen teoksen päähenkilö oli niin lähellä minua, että hän tuntui omalta jo ensisivuilla. Hiljaisen kauniilta kotiinpaluulta, jonkin sisällään olevan selittämättömän aukaisemiselta. Ja se jos mikä on ihana tapa aloittaa tämä uusi kirjavuosi.

Helmet-lukuhaaste: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
Kirjasta muualla: Sivulauseita, Sivusuhteita, Aina joku kesken