sunnuntai 26. toukokuuta 2019

AINO VÄHÄPESOLA : ONNENKISSA


AINO VÄHÄPESOLA : ONNENKISSA
♥ ♥ ♥
192s.
Kosmos 2019
Arvostelukappale saatu 
pyytämättä kustantajalta

Aino Vähäpesolan Onnenkissa-esikoinen tulee vähän väliä vastaan sosiaalisessa mediassa, instagramissa ja muiden arvioitavana. Se ilmestyy myös pyytämättä minunkin postilaatikkooni, varmistaa kustantajan puolesta, että tulee luetuksi, sillä en ehkä tätä tosiaan itse olisi kirjastosta lainannut. Nyt siihen oli helppo tarttua kun se oli lähellä, tutustua siihen, mistä muutenkin paljon omassa kirjapiirissäni puhutaan.

"Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimäisen poseeraamisen areena. Se on turvallinen tapa kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä."

Vähäpesolan esikoinen nimetään romaaniksi, mutta en tiedä mahtuuko se siihen määritelmään. Siinä on jotain kuritonta, esseemäistä ja autofiktiivistä, ja se kaikki kiinnostaa minua. Romaani, esseeromaani tai ei-romaani, luen sen kuitenkin enemmän fiktiivisenä, villinä ja vapaana, vaikka se kertookin juuri tästä hetkestä, tämän hetken ajatuksista. Feminismistä, Edith Södergranista, gradutuskailusta ja heteronormatiivisesta penetraatiokeskeisestä seksistä. Tai oikeastaan näiden kaikkien kyseenalaistamisesta, kuten asiaan kuuluu.

Onnenkissa on alusta asti viehättävä ja veikeä, viisas ja syvä menemättä vaikeaselkoisuuden puolelle. Se on sellaista 24-vuotiaan viisautta, joka tuntuu kirjallisuudessa raikkaalta ja tervetulleelta jo kaiken nähneiden setien ja tätien rinnalla. Omasta elämästään saa kertoa muutkin kuin jo kauan eläneet, kaikkeen ei tarvitse iän tuomaa perspektiiviä, ja siitä pidän tässä kirjassa kaikkein eniten. Se kyseenalaistaa sen, mitä moni vanhempi ei edes näe, se sanoittaa sellaisia kokemuksia, joita tiettyyn ikään päässeet eivät edes tienneet voivan olla. Jos kirjallisuus ja autofiktiivisyys olisi varattu vain ikääntyvimmille, kuka näistä asioista kertoisi, ellei tätä todellisuutta elävät itse?

Onnenkissan ehdotonta parhaimmistoa olikin ne hetket ja osuudet, jossa tultiin jonkin henkilökohtaisen ja itsekoetun äärelle. Poikaystäviin, seksiin, kuolleen miehen asanaan. Kirjan yhteiskuntakritiikki on terävää, muttei pisteliästä, herättävää, muttei ravistelevaa. Rakastin kirjan vahvaa seksuaalisuutta ja täydellistä kieltäytymistä olla puhumatta yleensä puhumattomista. Vähäpesolan kerronta viehättää, koska se ei suostu asettumaan kokonaan nuorelle naiselle yleensä rakennettuihin muotteihin: joko kyyristelevään ja puolustelevaan tai sitten rajuun ja tarkoituksella yliampuvaan. Se ei tee kumpaakaan, ja se on ihanaa. Niin ihanaa, että puoliväliin asti tämä kirja oli raikkainta, mitä aikoihin olen lukenut. Ja olen kuitenkin ihan juuri ennen tätä postausta lukenut Maggie Nelsonin Sinelmiä.

Harmikseni alun jälkeen jotain kuitenkin tapahtui. Tai ehkä loppui tapahtumasta? Rakenteellisesti notkahdus osui noin kirjan puoliväliin, Leijonan kohdalle ja sen jälkeen. En halua heittää esikoisuuden piikkiin mitään, mutta yleisemminkin teoksesta jäi hieman tunne, että puhti ja tärkein sanottava loppui ennen kirjan loppua, ja se oli vähän harmi. Jos pidin eniten  alun poliittisesta henkilökohtaisuudesta, vähiten lämpenin jostain syystä lopun Södergran-osuuksille, ja mietin pitkään miksi. Pelkkä puhdin loppuminen ei ehkä sitä selitä, enkä yleensä koe, että minun tarvitsee olla hullaantunut kertojan kanssa samoista asioista saadakseni hullaannuksesta kiinni kirjan sivuilla. Mutta ehkä tällä kertaa juuri se jätti kuilun väliimme? Kertojan intohimon pystyi lukemaan, muttei jostain syystä aistimaan, tuntemaan itse. Ja ehkä se juuri harmittikin, kun tiesin, että olisi voinut. Että joskus aiemmin niin on tapahtunut, toisissa kirjoissa, toisten intohimojen parissa. 

"Tulen hyvälle mielelle jos vietän koti-iltaa pukeutuneena hyvännäköisiin, mutta mukaviin vaatteisiin. Mutta mihin se hyvä mieli perustuu? Pohjimmiltaan se perustuu ulkopuolisen katseeseen, joka antaisi hyvää palautetta, konditionaalissa. Enkä minä osaa enää erottaa omaa katsettani ulkopuolisen katseesta."

Ja toisaalta Onnenkissa sanoittaa paljon asioita, joita olen itsekin lähiaikoina pohtinut, mutta ehkä vähän tavalla, johon olisin tavallaan kyennyt itsekin. Tavallaan olo kuin omaa päiväkirjaa lukisi oli lohdullinen ja universaali, mutta enemmän se tuntui silti vähän selvyyksien pureskelulta. Ei sillä, että "minä tulin jo tätä ajatelleeksi" olisi minulle mikään saavutus, ennemminkin niin, että kirjaa olisi tehnyt mieli haastaa vielä hieman pidemmälle, hieman syvemmälle, hieman enemmän. Mistä toki voidaan jatkaa ajatusta siihen, että miksi etenkin naisten feministisiltä kirjoilta kaipaa aina lisää? Eikö ole olemassa riittävää tasoa, ja miksen tällä kysymyksellä haasta samalla tavalla esimerkiksi miesten kirjoittamaa tai ei-julkifeminististä kirjallisuutta? Onko se enää  reilua, että jo valmiiksi hyvien ja osuvien kirjojen pitäisi olla vielä parempia ja vielä osuvampia? Ajatella sellaistenkin rakenteiden yli, jota en itse osaa, murtaa sellaisia kattoja, johon kukaan ei vielä reaalimaailmassa ole lähelläni kyennyt? En tiedä. Ehkä se ei ole. Mutta mitä feminismiin tulee, sen kohdalla on vain kyltymätön. Haluaa asioiden muuttuvan nyt eikä sadan vuoden päästä. Toivoo kirjoilta, että ne vievät eteenpäin, eivätkä vain totea olemassa olevaa.

Mutta niin. Reilua tai ei, tällaisenaan Onnenkissa on niin kiinni tässä hetkessä, tämän hetken ajattelussa ja kritiikissä, että se meinaa jo keikahtaa kliseen puolelle. Saman kliseen tosin, jota itsekin elän ja ajattelen, mutta näin vahvasti sanallistettuna se tuntuu yhtaikaa sekä hassulta että äärimmäisen ihanalta. Joitain kirjoja lukiessa tulee olo, että olisin itsekin pystynyt parempaan, tämän kanssa erityisesti sellainen, että ihanaa kun joku muu kertoo tämän niin minun ei tarvitse. Ei sillä, että ehkä muutenkaan kertoisin, mutta kuten Vähäpesola itsekin romaaninsa lopettaa, ei mennä siihen nyt.

6 kommenttia :

  1. Minä olin kyllä täysin tietämätön tämän kirjan olemassaolosta. Luen niin kovin vähän uutta kirjallisuutta. Täytyy lukea jokunen muukin arvio ennen kuin päätän, tartunko tähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on varsin virkistävä uutuus kotimaisella kirjakentällä, suosittelen lämmöllä tutustumaan jos yhtään vain omalta tuntuu. :)

      Poista
  2. Kiitos esittelystä. En ollut ennen tästä lukenut mitään. Ei oikein vaikuta minun kirjaltani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä joskus omalta kirjalliselta mukavuusalueeltakin voi tehdä ihan hyvää poistua? :)

      Poista
  3. Minultakin tämä on mennyt tähän mennessä ohi. Olen kyllä hävettävän pintapuolisestikin ehtinyt tutustua muuhun kuin itse lukemiini uutuuksiin.
    Tämä jäi askarruttamaan hyvällä tavalla. Täytyy ehkä kokeilla. Olen huomannut itsestäni sellaisen kiusallisen piirteen, että nuorten kirjailijoiden tekstejä lukiessani saatan muuttua nuivaksi täti-ihmiseksi 😊 Mutta toisaalta, on käynyt niinkin, että olen hurrannut ja hykerrellyt nuoruuden innon ja häpeilemättömyyden edessä. Tiedä sitten, onko se kiinni kirjan toteutuksesta vai enemmän omasta fiiliksestä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidan tunnistaa täti-ihmistymisvaaran, mutta tämän kirjan kanssa siitä ei ollut huolta! Se on kaunis ja viisas, ja siksikin monen ei-nuorenkin toivoisin siihen tarttuvan, jotta myös tämän hetken nuoren maailmaa hieman paremmin ymmärrettäisiin. :)

      Poista