KENEN ONGELMA NORMAALIN ULKOPUOLISUUS ON – SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN

SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN

126s.

Gummerus 2020

Alkuteos: コンビニ人間 [Konbini ningen] / 2016 

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Kuunneltu äänikirjana, lukija Vuokko Hovatta

Keiko on 36-vuotias japanilaisnainen, jolla ei ole yliopiston jälkeen muuta kokemusta elämästä kuin 18-vuotinen ura pienessä lähikaupassa, konbinissa, jossa hän on työskennellyt osa-aikaisesti kaikki nämä vuodet. On kenties liikaa sanoa, että Keiko rakastaisi työtään, sillä noin vahva sana ei sovi Keikon tasaiselle mielenlaadulle aivan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hän todella elää sille. Konbini on Keikon elämä, hyllytettävät tuotteet hakeutuvat järjestykseen yhtä kurinalaisesti kuin joku toinen järjestää eloaan muualla, vaihtuvat tarjoustuotteet tuovat päiviin mukavaa vaihtelua. 

Lähikaupan naista markkinoidaan lauseilla, joissa sen terävää yhteiskuntakritiikkiä nostetaan erityiselle jalustalle. Kirja kieltämättä on varsin alleviivaava kuvaus siitä, miten yhteiskunnan odotukset kohdistuvat varsin vääristyneesti naisiin (ja jännästi myös toisaalta incel-miehiin, jotka  eivät yllä niin sanottuun hegemoniseen, eli oikeanlaisena pidettyyn maskuliinisuuteen, eli eivät ole tarpeeksi miehiä ollakseen miehiä.) Patriarkaatti on uhka kaikille, mutta silti samalla niin totaalisen totta: olet väärin sitten nainen tai mies, kohtalonasi on joutua yhteisön pilkan kohteeksi, tulla poistetuksi kyläyhteisöstä. Naisia saa vahvimmat miehet, miehiä saavat naiset taas ovat kilttejä, hedelmällisiä, eivätkä missään nimessä 18 vuotta putkeen töissä lähikaupoissa.

Oma kuuntelukokemukseni oli hyvin kahtiajakoinen. Se jakautui oikeastaan varsin samaan tahtiin myös kirjan kanssa, alkuun nimittäin pidin tätä melko nerokkaan hienona, jälkimmäisestä puoliskosta taas aloin jo turhautua. Ajatuksia tämä kirja kuitenkin herätti, nyt kun pitkän ja yksin vietetyn pääsiäisen aikana niillekin todella on ollut tilaa. 

Jos ensin ne ruusut: pidin hurjasti tämän kirjan tavasta sanoittaa paitsi jo mainittua, ja hieman itsestäänselvääkin sanomaa naisen aseman kapeudesta myös normaaliuden rajoja. Keiko ei ole normaali, ei sillä tavalla kuin yhteiskunta odottaa ihmislapsen olevan. Hän ei sure kuollutta lintua, vaan pohtii saisiko siitä mainion paistin, ja kavereiden lähistöllä tapellessa hän kajauttaa kumpaistakin lapiolla päähän saadakseen tappelun loppumaan, eikä kykene ymmärtämään mitä väärää hän on tehnyt, sillä tappelun loppuminenhan on ollut tilanteen kannalta oleellisin tavoite, miksi tehokas lopetustapa siis olisi ollut väärä? Murata kuvaakin pienoisromaanissaan oivallisesti erilaisuutta, erityisyyttä, sitä miten järjettömän kapea normaalius muodostaa myös samalla epänormaaliuden kategorian, ja sijoittaa sinne jokaisen, joka ei omatoimisesti suostu tai osaa toimia niin kuin sanottamattomien sääntöjen mukaisesti pitää osata. Outous täytyy kategorisoida, mutta ei oudon parhaaksi, vaan jotta ulkopuolisilla olisi hyvä olla oman epäoutoudensa kanssa. Jotta asiat olisivat paikoillaan.

Sillä normaaliahan ei ole olemassakaan, vaan se muodostuu meidän puheessamme, toiminnassamme, yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. Se on aina kiinni ajassa ja paikassa. Silloin se ei koskaan ole sisäsyntyistä, olemuksellista totuutta, vaikka sitä sellaisena olemme tottuneetkin pitämään. Ja kun joku ihminen ei tähän yhdessä äänettä muodostettuun normaaliin yllä, käy juuri niinkuin tässä romaanissa: epänormaaliudesta tulee tauti, asia, josta pitää parantua. Erilaisuus on vääränlaisuutta, ja sen sijaan, että yhteiskunnan pitäisi laajentaa omaa normaaliuden käsitystään, vaaditaan jokaiselta mahtumaan niin ahtaaseen muottiin, ettei siihen kukaan lopulta täysin kykene. Niinpä maailma tuottaa jatkuvaa normaaliuden kilpailuasetelmaa, jonka voittaa kaikkein tavallisin: naimisiin mennyt, sopivassa iässä lisääntynyt hetero, joka tekee tärkeää työtä tai pysyttelee kotiäitinä. Asetelma on omiaan ruokkimaan itseään, sillä se palkitsee parhaiten normaaliuden sisään mahtuvat ja luo jatkuvasti vain laajempia pyrkimyksiä pystyä samaan. Sama se, haluaako näitä asioita itse, sillä ei toki ole väliä, kunhan nyt vain suorittaa tätä ihmisyyttä oikein. On oikeanlainen, erityisesti muiden silmissä. Sillä erilaisuus on harvoin lähtökohtaisesti ongelma itselleen, se on aina sitä ensin normaaleina itseään pitäville ihmisille, uhkaahan se heidän normaaliuttaan. Mutta kun tätä ei sanota ääneen, muodostuu siitä myös sisäinen ääni, joka huutaa, että olet henkilökohtaisesti väärin. Ja tämän sanoittamisesta Lähikaupan nainen ainakin tiettyyn pisteeseen asti onnistuu varsin kohtalaisesti.

x

Mutta sitten ne risut. Miksi, oi miksi näiden kuvausten täytyy aina kulkea sosiaalisilta taidoiltaan vääränlaisina pidettyjen/neuroerilaisina koettujen ihmisten kautta? Miksi yksin oleva nainen yhdistetään aina (aukikirjoittamatta jätettyyn) autismikirjoon, jotta hänen paikkansa "yhteiskunnan odotusten ulkopuolisena hahmona" on hyväksyttävä? Miksei edes romaanihenkilöissä nainen voi olla olemassa olematta sitä suhteessa miehiin ilman selvää sosiaalista/neurologista erilaisuutta? Miksi itsenäisyys perustellaan siis aina poikkeavuudella, miksi yksin elävä nainen täytyy aina kategorisoida erilaiseksi ihmiseksi, jotta norminpurkuasetelma on ylipäätään mahdollista? Ja miksi neurologista erilaisuutta käytetään joka kerta sumeilematta vain tällaiseen kuvaukseen, vaikka hurjan suuri määrä esimerkiksi autismikirjoon kuuluvista ihmisistä todellisuudessa elää parisuhteissa, perheissä, muiden ihmisten keskellä? Kokee empatiaa, tunteita ja haluaa samoja asioita kuin kaikki muutkin?

Haetaanko lukijalle siis mukavuuden tunnetta sillä, että tuolla tuokin työhönsä tyytyvä outo ihmissielu on ja pysyy, ja onpa ihana että joku kassallakin on tyytyväinen, niin minun ei tarvitse olla? Vai antaako tämä jotain tirkistelynautintoa, vaikka samalla eletään ja odotetaan aivan yhtä norminmukaista elämää kuitenkin itseltään? Ja miksi toisen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen puute ylipäätään on viihteellistä? Siksikö, kun se antaa tunteen, että olen minä ainakin jossain onnistunut, kun noin kömpelö en ole. Oli vastaus mikä tahansa, on asetelma joka tapauksessa hurjan ongelmallinen. Eikä siis siksi, että se on tässä kirjassa, vaan siksi, että tämä tuntuu lähivuosien aikana ollleen yleisempikin trendi kuvata näitä miehiä tarvitsemattomia naisia – diagnosoitavan erilaisuuden kautta. Ja se tuntuu kyllä hieman kylmäävältä lähestymistavalta. (Katso lisää esim. täältä.)

Koostaan (ja ilmeisesti maineestaan?) huolimatta tämä ei ainakaan minulle ollut mikään pieni ja kevyt kirja. Se on raskas ja ahdistava kuvaus nykymaailmasta, siitä, ettei erilaisuutta vieläkään siedetä, vaikka tasa-arvosta jatkuvasti enemmän puhutaankin. On se toki kuvaus myös naisen asemasta, mutta minulle se on surullinen toisinto erityisyyden vääränlaisuudesta, siitä seikasta, jonka parissa päivittäin itsekin työskentelen. Että normien vastaisesti käyttäytyvä lapsi ei olekaan väärä, vaan yhteiskunnan kapeat odotukset ovat. Mutta sitähän meidän on vaikea nähdä, sillä samoihin odotuksiin meidätkin on kasvatettu. Että vie vähän tilaa, toimi kuten muutkin, ole kuin kuka tahansa. Vain niin sinäkin voit olla normaali. Ja vain normaalina sinäkin voit olla hyväksytty.

Helmet-haaste 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva 

SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME

SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME

198s.

Fabriikki 2018

Alkuteos: We Have Always Lived in the Castle (1962)

Suomennos: Laura Vesanto

Fabriiki kustannuksella on mitä mainioin kirjallisuuskonsepti: he suomentavat unohtuneita tai marginaaliin jääneitä helmiä, ennen kääntämättömiä klassikoita ja vahvan taiteellisia teoksia. Sen lisäksi heiltä saa aina vuoden kirjat yhdellä tilauksella toimitettua, nauttia jokaisesta teoksesta aivan tuoreeltaan. Nyt kolmatta kirjallisuusvuottaan viettävän kustantamon teemana on naisten kirjoittama kirjallisuus, ja Shirley Jacksonin goottilainen klassikko on vuoden ensimmäinen käännösteos. Ja kuten arvata saattaa, se on jokin aika sitten pudonnut ennakkotilauksen muodossa myös minun postilaatikostani alas.

"Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?

Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.

Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.

Syvälle, syvälle alle mullan hautumaan!"

Blackwoodien komea kartano on ympäröity tiukoin aidoin, joka estää kulkijan oikaisemasta heidän pihansa läpi läheiselle valtatielle. Aitojen sisäpuolella asuvat sisarukset Merricat sekä Constance Blackwood Julian-setänsä kanssa. Koko heidän muu perheensä on kuollut. Kerran viikossa Merricatin tehtävänä on poiketa kylään ruokaostoksille, uskaltautua ihmisten silmien ja pilkkalaulujen alle. Hyvinä päivinä hän suoriutuu tehtävästä ilman suurempaa huomiota, huonoimpina hän kerää särkyneitä kananmunia keskeltä tietä ilkkuvien kyläläisten ympäröimänä. Arki kuitenkin sujuu tietyn, hieman pakkomielteisenkin kaavan mukaisesti, kunnes Constance tekee jotain odottamatonta, ja päästää taloon vieraan ihmisen. Päästää, vaikka Merricatilla on kaikista vahvimmat taikasanat päiväänsä suojaamassa.

En tiedä miten teillä muilla lukijoilla, bloggaavilla etenkin, oma kriittisyys ja ajatustyö lukuhetkien keskellä vaikuttaa itse kirjasta pitämiseen, mutta minulle se on välillä jopa pienimuotoinen ongelma. Oli se jo ennen blogiakin, olen aina vähän turhankin tietoinen tekemisistäni, olemisistani sekä lukemisistani, mutta etenkin nyt kun näistä "pitäisi" osata jotain järkevääkin sanoa, huomaan analysoivani lukemaani koko ajan, joka käänteessä, jokaisen lauseen kohdalla. Pidinkö tästä, miten tuo ja tuo yksityiskohta istuu kokonaisuuteen, olisiko tämä voinut olla jollain tapaa parempikin. Tietyn kriittisyyden takana toki seison edelleen, ja niin tulen jatkossakin tekemään, se on osa minua ja tapaani jäsentää kokemaani, enkä edes voisi kuvitella osaavani kokea kaikkea vain uutena ja mahtavana. Mutta paikoin se on äärimmäisen raivostuttavaa. Kun analysoi vain menemään, eikä osaa nauttia.

Mutta! Kerrankin tässä aiheessa tulee kirjoitusmaneereilleni tyypillinen mutta, mutta positiivisessa mielessä! Tämä kirja on nimittäin pitkästä aikaa sellainen, että sen tunnelma oli niin vangitseva, etten antanut itseni analysoida ollenkaan. Toki tämäkin jälleen oli tietoista, sillä mikäpä minulla ei olisi, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Tällä kertaa onnistuin tietoisesti lakaisemaan tielle tulevat, ylianalyyttiset pohdintani kynnyksen yli kokonaan toiseen huoneeseen ja nauttia.

Ja kyllä minä nautinkin. En edes muista, olenko koskaan ennen lukenut tällaista kirjaa. Kirjaa, jota yhtaikaa tekee mieli hotkia, mutta ei voi, koska yksikin luku käy jollain kummalla tavalla voimille. Kirjaa, jota ensimmäistä kertaa ehkä koskaan tekee mieli kuvata hämmentäväksi, jopa positiivisella tavalla hyvin häiritseväksi. Jackson käytti kirjassaan tehokeinona vahvaa toistoa, samojen asioiden pyörittämistä, jopa liiallisuuksiin menevää ahdasmielisyyden ja ahneuden korostamista. Ja se toimi. Olin kirjan vanki jo ensisivuilta lähtien, nautin sen lukemisesta aina kun ei ahdistanut liikaa.

Tämän, kuten Fabriikin muidenkin kustantamien kirjojen ehdoton vahvuus oli myös sen omaleimaisuus. Sellainen pakottamaton hienous, josta tunnistaa helmen jo alkusivuilta. Myöhemmin tätä kirjaa googletellessani jäin käsitykseen, että Linna on aina ollut kotimme on myös goottilaisen kirjallisuuden saralla jo jonkinmoiseen kulttiasemaan noussut teos, enkä ihmettele sitä lainkaan. Jackson osaa niin ilmiöimäisen hienovaraisesti ja pienin liikkein kuvata kokonaisen elämän, maailman ja kapeaakin kapeamman elinympäristön ja ihmismielen liikkeet moisen pimeyden keskellä, että sietääkin tulla tämä luetuksi. Niin laajalti kuin mahdollista. Jackson pyörittää pientä tarinaansa tiiviisti ja hämmentävänkin koukuttavasti.

Tällaisissa mysteerikertomuksissa rakastan ennen kaikkea avoimia loppuja ja asetelmaa, jossa lukija jätetään tarkoituksella hieman ulkopuoliseksi ja pimentoon. Jos olisin ollut ylianalyyttisella tuulella, olisin ehkä saattanut hieman pettyä, jälleen kerran yhteen ainoaan lauseeseen, liian selittävään ja siksi turhaan, mutta nyt huitaisin senkin sivuun ja tulin lopputulokseen, että tämä oli tällaisenaan aivan mahtava. Erilaisuuden, erityisyyden ja ahdasmielisyyden kuvaus nousi niin vahvaksi ja toimivaksi, että se antaa anteeksi sen, ettei tämä yltänyt ihan täydellisten mysteeriromaanien kriteeristöni korkeimmalle askeleelle. Ja mitä enemmän tätä kirjaa pohdin ja siitä kirjoitan, sitä enemmän alan pitää tätä ehdottoman nerokkaana teoksena. Yhtenä kevään vahvimmista, ehdottomasti. Goottilaista kirjallisuutta parhaimmmillaan.

Linnasta muissa blogeissa: Lumiomena, Mummo matkalla & Taikakirjaimet

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

431s.

WSOY 2018

Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)

Suomentaja: Sari Karhulahti

Lopetin tämän kirjan jo kerran kesken. Lopetin sen toisen luvun jälkeen, sillä koin sen perusteella voivan täysin pätevästi päätellä, miten koko kirjan juonikaarre päättyy. Luin kuitenkin jonkun kirja-arvostelun, jossa tätä kehuttiin ennen kaikkea sen ennalta-arvaamattomuudesta, ja päätin antaa toisen mahdollisuuden.

Turhaan.

Kirja päättyi tasan niin kuin sen ensimmäinen luku lopun jo tarjoili. Eikä se edes ole milläänlailla minun varsin etevän päättelykykyni ansiota.

"Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan haituvat."

Eleanor Oliphantille kuuluu täysin hyvää. Hän on 30-vuotias glasgow'lainen sinkku, työssään erittäin säntillinen ja tehokas, ja hän turhautuu jatkuvasti muiden ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen kommunikoida hyvien ja peribritannialaisten käytöstapojen mukaan. Eleanor menee töihin, palaa töistä, hakee noutopitsan ja rakastaa Tescoa. Hänen luonaan käy ainoastaan kahdesti vuodessa sosiaalityöntekijä ja hän puhuu viikottain äitinsä kanssa. Se riittää hänelle aivan täydellisesti. Mihin muita ihmisiä edes tarvitsisi?

Eleanor Oliphantin edesottamukset ovat vieneet koko kansanvälisen kirjainstagramin mukanaan, sillä en muista kovinkaan montaa seuraamaani tiliä, jossa tämä kirja ei olisi viimeisen puolen vuoden aikana vilahdellut. Ensin englanniksi, nyt viime aikoina myös suomeksi. Lähtökohtaisesti itse kiertelen hömppä-/viihde-/chick lit -kirjallisuuden kaukaa, vaikka toki tästäkin genrestä helmiä löytyy, mutta monien kehujen saattelemana ajattelin, että tässä voisi olla ihan hyvää vastapainoa 15 tieteellisen artikkelin analysoinnin rinnalle. Ja no, kyllähän tämä juuri ja juuri sen vaatimuksen täyttikin.

Mutta siihenpä se täyte sitten loppuikin. Kuten jo kirjan ensimmäisistä luvuista käy ilmi, Eleanor on paitsi sosiaalisesti "hieman" kömpelö, hän on myös työpaikkansa yleinen naurunaihe, se niin näkymättömän olemattoman outo, jolle voi nauraa vaikka itse kohde seisoisi vieressä. Erinäisten risteymien kautta Eleanor kuitenkin törmää teknisen tuen Raymondiin, ja tulee yhtäkkiä vedetyksi mukaan aivan uuteen ympäristöön: keskelle sosiaalista kanssakäymistä. Pikkuhiljaa hänen tiukkaakin tiukempi lankakerä alkaa myös viimein päästää pieniä säikeitä karkuun, ja lukijalle käy ilmi, että hieman sosiaalisilta taidoiltaan taitamaton sankarittaremme onkin eristänyt suojatakseen itseään! Että tällaisen juron käytöksen takana onkin JOTAIN ja se ei olekaan ilkeyttään sellainen kuin on! Että ihmiset on erilaisia ja erityisiä ja niitä pitäisi ymmärtää ja arvostaa sellaisina kuin he ovat, koska koskaan ei tiedä, mitä toinen on voinut elämässään kokea! Kuinka tämä ei tullutkaan aikaisemmin mieleen kenellekään!

Eleanor on niin pihalla ja raivostuttava, että on ok kirjoittaa hänen kiusaamisestaankin kuin se olisi normaalia. Hän on kokenut myös karmaisevan traumaattisen lapsuuden, mutta hei, mutkat suoriks vaan, kyl nyt ihan vähintään jokaiselle vastaavalle sattuu hyväsydäminen ja ymmärtävä kanssaihminen rinnalle, joka tulee ja pelastaa hopeisella ponilla ratsastaen ja traumat alkaa purkautua kun löytää heti ekalla kerralla just sopivan terapeutin. Kiusaaminenkin loppuu tietty kun hän alkaa käyttää ihan taikaiskusta sosiaalisen normiston mukaisia vaatteita, ja se on täysin OK!  Ja wohoo, sateenkaaria, tähtipölyä ja vaahtokarkkia sataa taivaalta, kun kapitalistisen yhteiskunnan lempitarina söpöstä lähimmäisen rakkaudesta, mutta ennen kaikkea supersankarimaisesta itsensä niskasta kiinni ottamisesta ja normaaliksi muuttumisesta ihan itte saa jälleen jatkoa! Hurraa hurraa ja se, kuka yllättyi, tarjoaa skumpat!

x

Joo. 

Tämä kirja siis rasitti minua. Raivostutti, ärsytti, koukutti tietenkin myös, mutta erityisesti rasitti. 

Honeymanin kerrotaan kirjan sivuliepeessä tahtoneen kertoa hieman erilaisen kaupunkisinkun tarinan. Mutta jos kertoo sadun stereotyyppisestä hylkiöstä, joka puhkeaa lopulta kukkaan, onko siinä todella mitään omaperäistä?

Mutta tarvitseeko aina omaperäistä ollakaan?

Ei, jos osaa tarjota aiheesta jotain uutta.

x

No, nää on näitä. Hyvänmielen kirjoja, joissa on näennäisen rankkoja aiheita, ja ne yllättää, koska käsittääkseni chick lit on lähinnä skumppaa ja miesseikkailuja. Että onhan tää silleen vähän erilainen, toki. Aihe pysyy näppärästi turvallisilla vesillä niin, ettei kenenkään tarvitse menettää yöuniaan, koska jos on näin hirveän pahaa tapahtunut, niin väkisinhän meidän nyky-yhteiskunnassa joku tulee ja pelastaa, ja siistein on se, joka tekee sen itse. Kaikki myös elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, joten kirjan voi sulkea hymyillen ja miettiä, että oih, olipa koskettavaa.

Paitsi jos miettii ihmisiä, lapsia ja yhteiskuntaa, jossa tällaisia asioita tapahtuu oikeasti, eikä mistään tulekaan pientä Breakin Bad -tv-sarjan t-paitaan pukeutunutta atk-tukihenkilöä, joka pelastaa sinut valtavien traumojen kuluttavista kynsistä silkkaa ystävällisyyttään.

Ja se kai tässä nyt eniten sitten rasittaakin. Kun tyydymme lukemaan aiheesta pinnallisen kevyttä hömppää, unohdamme, että asiat harvoin näin iloisesti menevät. Ja että on oikeastaan meidän harteilla, että tilanne on mikä on. Traumat ja erilaisuus, erityisyys, harvoin kun todellisuudessa on tällaista vaaleanpunahattaraista ihanuutta, josta eheydytään käden käänteessä, ja ne oudot tyypit, joita kammoksumme ja kiusaamme, saattavatkin esimerkiksi syrjäytyä tai päätyä käyttäytymään hieman syvällisesti ahdistuneemmin kuin kirjan pääsankaritar. He työntyvät pois yhteiskunnasta, eivät koe kuuluvansa joukkoon, eivät ole osallisia omaan elämäänsä koskevista päätöksistä. He ovat koko yhteiskunnan hylkiöitä, koska meidän normimme työntävät heidät siihen asemaan, eikä atk-tukihenkilöt mystisesti aisti heidän sisäistä upeuttaan ja vapauta sitä. Liian usein he jäävät yksin, ja yhteiskunnan rakenteiden luoma taakka arjen sankaruudesta ei kannattelekaan heitä, koska heillä ei välttämättä ole koskaan ollut edellytyksiä tulla itse itsensä kannateltaviksi. Ne tyypit on niitä, joita on täysin normaalia väistää sporassa tai paheksua asemahalleissa. He ajautuvat moniongelmaisuuden pariin, päätyvät kodittomiksi, osattomiksi, leipäjonoihin ja aktiivimallien hampaisiin. Ja se ei ole yhtään enempää heidän henkilökohtainen vikansa kuin on Oliphantin ansiota yksin nousta traumojen rattaista. Mutta koska heidän tarinoiden ympärillä ei ole hopeareunaisia pumpulipilviä, ei heistä ole hauska lukea. Koska eihän sellaisen jälkeen jää hyvä mieli.

x

No, myönnän, että olen kirjaa ja asiaa kohtaa ehkä hieman kohtuuton. Onhan hyvänmielen kirjallisuudellekin paikkansa ja aikansa, enkä toki kritisoi niitä, jotka tästä pitävät, vaan ilmiötä hieman yhteiskunnallisemmalla tasolla. Kun työskentelee ja tutkii tämän yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamia varjopuolia ja elää välillisesti niiden kanssa, ei ehkä ihan kovin herkästi lähde omat empatiavirrat liikkeelle enää hollywoodmaisten bestsellerien nenäliinatarinoiden äärellä. Ja kyllä, olisi siis vain kannattanut olla lukematta, kun aavisti tämän tulevan. Näinkin traumaattisten aiheiden käsitteleminen hyvänmielen hömppänä on vain mielestäni hurjan ongelmallista. Ja kuten ehkä huomata saattaa, mielestäni Honeyman ei siinä onnistunut. On hieman kyseenalaista tehdä toisen erityisyydestä viihdettä.

Helmet-haaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
#lukemattomatnaiset-haaste: naisen kirjoittama viihdekirja
Kirjasta muualla, huomattavasti lempeämmin muun muassa seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Ei vain mustaa valkoisella & Kirjaluotsi

HELMI KEKKONEN : SUOJATON

Helmi Kekkonen : Suojaton

160s.

Siltala 2014

Sateesta ja harmaudesta huolimatta, ihanaa ja kaunista Aleksis Kiven päivää kaikille! Jotkut juhlistavat sitä kotimaisilla klassikoilla, itse tartuin Helmi Kekkosen Suojattomaan, joka on jokaisen huomionosoituksensa ansainnut. Tokikaan sitä en etukäteen tiennyt, mutta jokin Kekkosen tekstissä  ja aihevalinnoissa on jo sellaista, joka tuntuu minua puhuttelevan, olevan minulle kirjoitettua. Olen aiemmin lukenut häneltä Vieraat, ja vaikka tuoreeltaan se tuntuikin liian joltain, liian paljolta tai vähän liian vähältä, en edes osannut kuvailla tarkkaan varsinaisesti miltä, on se yksi niistä kirjoista, jotka ovat kasvaneet ajansaatossa kokoaan huomattavasti suuremmiksi. Niitä on muutamia, sellaisia, joiden ei edes lukuhetkellä vielä tunnistanut olevan tulevia lempikirjoja. Sellaiset ovat vahvoja, ja pysyvät mielessä, vaikkei kummemmin yrittäisikään.

"Viikonloppuisin Hannele vaati Tomasta istumaan Isan kanssa, katsomaan, tulkitsemaan tämän eleitä ja ilmeitä, niitä muutamia sanoja. Useimmiten Tomas teki mitä pyydettiin, sanoi ymmärtävänsä Hannelea, mutta hänen mielestään Isa oli vain omalaatuinen, erityinen, heidän pitäisi kunnioittaa sitä. Heille sanottaisiin jos jotain olisi todella vialla. Hän uskoi lääkäreitä, miksei uskoisi? 

Hannele, kaikki on hyvin.

Tomaksen ääni oli niin vakaa, Hannele yritti tarttua siihen."

Helmi Kekkosen toiseksi uusin julkaisu on herkkä, surullinen ja kipeä pienoisromaani, joka kuvaa vuoroin äitiä, Hannelea, sekä hänen tytärtään, Isaa, jonka sanat eivät tule niin kuin muut ovat tottuneet, ja jonka maailma on hänen sisällään niin erilainen kuin toisten, eikä tästä todellisesta maailmasta tahdo löytyä siihen sopivaa tarttumapintaa eikä suojaa. Isa on lääkärien mukaan täysin normaali ja älykäs lapsi, mutta Hannele kipuilee oman roolinsa ja kyvyttömyytensä kanssa, suojelee ja tahtoo lähelle, vaikkei Isa päästäkään. Isan isä, Tomas, suojelee ja tuo turvaa omalla tavallaan, sillä millä hän osaa, parhaaksi näkee, vaikka se tuntuukin Hannelesta lähes petokselta. Meillä jokaisella on hyvin erilainen tapamme käsitellä vaikeita asioita, turvattomuutta, osaamattomuutta, vanhemmuutta, kun lapsi ei olekaan tavallinen hymytyttö muiden joukossa. Ja sitä tämä kirja osaa mielettömän hyvin kuvata.

Halusin ihan hurjasti lukea tätä kirjaa vain kirjana, kauniina, surusointuisena teoksena ilman oman ammatti-/opiskelutaustan rasitetta, ilman kosketusta erilaisiin ja erityisiin lapsiin, mutten ihan täysin siinä onnistu. Kun opiskelee erityispedagogiikkaa, tekee työtä lasten kanssa, joiden sisäiset maailmat eivät ole aina samat kuin ne niin sanonusti normien mukaisesti normaalina pidettyjen, voi olla haastavaa lukea aiheesta kirjoitettua fiktiota. Se minua tässä eniten pelotti, pelotti, että takerrun yksityiskohtiin ja pieniin epäloogisuuksiin, sillä itseni tuntien sellainen saattaa musertaa koko lukukokemuksen. Mutta se pelko oli turha. En takertunut, en löytänyt takerruttavaa. Löysin vain viiltävän kipeää ja tiheää, sellaista, jonka takia tätä myös haluan tehdä työkseni. Oppia ymmärtämään aina vain enemmän niitä, joita ei lähtökohtaisesti aina edes haluta ymmärtää.

Meillä jokaisella on oma tapamme käsittää maailmaa, ja oma tapamme haluta suojautua siltä. Maailma, yhteiskunta ja yhteisö ympärillämme pitää kuitenkin normaalin käsitettä niin kamalan pienenä, ohuena ja kiveenlyötynä, että piirun verrankin erilaisen on vaikea sitä omaa paikkaansa siinä valmiiksi määritetyssä maailmassa löytää. Ja silti se on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: olla turvassa, olla hyväksytty. Olla olemassa sellaisena kuin on, ei vain toiveena siitä, millaisena muut haluaisivat hänen olevan. Ja sitä Isa tahtoo, olla kuten kaikki muutkin. Mutta kun ei ole itse kuten kaikki muutkin, tekevät kaikki muut siitä tahdosta varsin haastavaa.

Suojaton on elävä, viiltävä ja kipeä muistutus tuosta kaikesta, se on oman paikan etsimistä, se on erityisyyttä, kuulumattomuutta ja kaikkensa tekemistä, jotta kuuluisi kuitenkin. Kekkonen kirjoittaa painavia sanoja, sellaisia, joita ei voi jättää yhtään väliin, jos haluaa ymmärtää tarinan. Ja silti hän kirjoittaa niin herkästi, ilmavasti ja maailmoja eteentuovan kuvailevasti, ettei niitä haluakaan väliin jättää. Suojattomassa on jotain henkeäsalpaavan lohdutonta, mutta on siinä muutakin. Pilkahduksia harmaan keskellä, yritystä ymmärtää ja pitää kättä sen mustiin hiuksiin verhotun päälaen päällä ja sanoa, että minä olen tässä, tuli mitä tahansa. Se on lupa olla erityinen.