HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN

♥ ♥ ♥ ♥

396s.

Gummerus 2019

Alkuteos: How Do You Like Me Now? // 2018

Suomennos: Kristiina Vaara

Lähinnä nuortenkirjoistaan tunnetun Holly Bournen ensimmäinen aikuisten romaani, chick lit -tyylinen nykyhetken kuvaus on ensimmäinen kirja, jonka Bournelta luen. Olen ollut pidemmän aikaa jo onnellisen jumissa vähän kevyemmän kirjallisuuden parissa, ja mikäs sen paremmin alkavaan kesään käykään kuin täydellinen ihmissuhdehömppä.

"Kolmenkymmenen täyttäminen on kuin tuolileikki. Musiikki loppuu, ja kaikki vain menevät naimisiin sen kanssa jonka päällä sattuvat istumaan."

Tori Bailey on kolmekymppinen kirjailija, jonka yli kaksi miljoonaa kappaletta myynyt menestysteos on tarina hänen kaksikymppisyydestään. Tori on jo jonkinlainen brändi jatkuvine esiintymisineen ja fanisivustoineen, mutta siinä missä kaikki hänen naispuoliset ystävät ympärillä joko lisääntyvät tai menevät naimisiin tai lisääntyvät ja menevät naimisiin, hän itse kipuilee väljähtyneessä suhteessa oman onnellisen loppunsa, Vuorimiehensä kanssa. Elämä on sosiaalisessa mediassa täydellistä, mutta onko se sitä kauniiden kuvien ja voimaannuttavien hastagien takana?

Bournen romaani on hyvin vahvasti kiinni paitsi kolmikymppisyydessä, myös tässä nimenomaisessa ajassa. Naisille on yhteiskunnassa tasan yksi tehtävä, ja se on löytää kumppani, jonka kanssa tuottaa mahdollisimman laadukkaita jälkeläisiä jatkamaan yhteiskunnallista tehtävälistaa. Kirjan päähenkilö Tori on feministi, eikä hän suostu tähän yksitoikkoiseen narratiiviin, vaan vetää niin sanotut perseet ystävänsä kanssa, ja nauraa salaa paheksuen muiden vauva- ja hääpäivityksille. Mutta koska nauru on yleensä vain jonkinlainen suojakeino, ei tämänkään kirjan feministi ole turvassa niiltä odotuksilta, joita (etuoikeutetun ja keskiluokkaisen valkoisen) naisen harteille yhtenään heitetään. 

"En voi olettaa, että yksi ja sama ihminen täyttää kaikki tarpeet, joten on ihan okei ettei Tom täytä kaikkia tarpeitani. Itse asiassa on hyvä, että olen tajunnut sen. Se varmaankin tekee meistä onnellisempia ja terveempiä kuin kaikki ne pariskunnat, jotka ovat niin yltiörakastuneita ja toisilleen kaikki, niin että heidän täytyy kuolla samaan aikaan niin kuin The Notebookissa.

Läheisriippuvuudesta. Siitä se elokuva kertoo. Se on opettavainen tarina läheisriippuvuuden vaaroista."

Kirjassaan Bourne käsittelee kiinnostavalla tavalla sitä heteronormatiivisen yhteiskunnan pakkopaitaa, jonka nykymallinen, yksiavioinen parisuhdenormi pakottaa näkemään ainoana oikeana vaihtoehtona. Väljähtyneeseen ja huonoonkin suhteeseen jääminen nähdään nykyään parempana kuin kolmekymppisenä sinkkuna eläminen, ja lapsiakin kannattaa tehdä vähän varmuuden vuoksi, ettei vanhana kaduta. Ihan sama kenen kanssa niitä tekee, kunhan tekee, ja näin taas yhden naisen tarkoitus maapallolla on täytetty Kaava on niin lukkiintunut, ettei suurimmalle osalle tule edes mieleen kyseenalaistaa sitä, joten ne, jotka eivät sitä syystä tai toisesta toteuta, saavat kaikkein suurimman kuorman niskaansa. 

Kokonaisuutena kirja on lempeä muistutus siitä, että jokainen on vastuussaan omasta onnestaan, eikä meillä täällä yhteiskunnassa valmiiksi asetetusta muotista poikkeavilla ole sen tehtävän kanssa aina kovinkaan helppoa. Bourne kyseenalaistaa totutun tarinan onnellisista lopuista, ja onnistuneen (ja feministisen) viihdekirjan resepti on lopulta hyvin simppeli: Bourne vain kääntää päälaelleen sen maailman kuluneimman narratiivin epäonnistuneesta ja miestä janoavasta chick lit -tähdestä ja tarina on valmis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kääntö toimii jopa yllättävänkin hyvin, ja se tarjoaa luettavaa, johon harvoin tässä genressä törmää. Kirja on virkistävä ja taitavasti kirjoitettu, sen parissa viihtyy, vihastuu ja samastuu, ja se tuntuu alusta loppuun saakka ainoastaan ihanalta. 

Vaikka kirja on hyvin etuoikeutettua ja valkoista feminismiä, jossa naisen ongelmat kulminoituvat lähinnä ihokarvoihin ja yhteiskunnan paineisiin, on tarina silti tässä genressä ilahduttavan raikas ja silti lämpimän tuttu. Se ei sinällään tarjoa minulle elämästä kovin suuria oivalluksia, mutta toisaalta en niitä tämän kanssa odottanutkaan: ennemminkin halusin lukea hyvin kirjoitettua ja eettisesti kestävää viihdekirjallisuutta, ja sitä todella sain. Bournen huumori osuu varsin hyvin yhteen omani kanssa, hänen henkilöhahmonsa ovat monipuolisia ja rehellisiä. Tästä kirjasta pidin, ihan jopa ilman mitään puolustuspuheita hömpäntarve-filttereistä. 

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

 

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

335s.

Otava 2018

Alkuteos: The Light We Lost

Suomennos: Inka Parpola

Marraskuun viihdeputken kohokohta, Santopolon Valo jonka kadotimme, on täällä. Olen kärsinyt nyt reilun kuukauden ajan erinäisistä ylianalyyttisyyteen taipuvaisen pään sivuoireista, tieto- ja ajatusähkystä ja sen myötä myös varsin suuresta lukujumista. Mitä syvällisempää on tarjolla, sen huonommin pystyn ottamaan sitä vastaan, ja niinpä olen viettänyt viime ajat helppojen ja kepoisten kirjojen parissa. Luen toki mielelläni välillä myös juuri tällaista keveää ja vähän aivot narikkaan -henkistäkin kirjallisuutta, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla luen kirjoja, jotka ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat tärkeitä minulle. Tämä kirja on nimittäin laina omalta isoäidiltäni, tärkeältä ja rakkaalta, ja hänelle tärkeä kirja tuntuu myös itselle jo valmiiksi jollain tapaa merkitykselliseltä.

"Me kaikki juhlimme jälkeenpäin päihdyksissä adrenaliinista, jonka voitto oli saanut virtaamaan suonissamme. Me tanssimme ja joimme ja nauroimme, ja sinä rupattelit kollegoideni vaimojen ja poikaystävien ja kihlattujen kanssa. Mutta huomasin kyllä, ettet ollut paikalla, et oikeasti."

Santopolon rakkausromaani lähtee liikkeelle kun terroristit ohjaavat kaksi matkustajalentokonetta newyorkilaisiin pilvenpiirtäjiin, ja toisella puolella kaupunkia kaksi toisilleen vierasta ihmistä hakevat toivottomuuden hetkellä turvaa toisistaan. Kohtaaminen jää yksittäisemmäksi kuin kumpikaan olisi toivonut, mutta jonkin ajan kuluttua he tapaavat uudelleen - ja kummankin elämä on täysin toisen ympärille kiedottua tuosta ensihetkestä alkaen. Mutta koska ihmissuhteet, eihän suuri ja roihuava rakkaus koskaan pääty muuhun kuin sormien polttamiseen. Vai päättyykö?

9/11, toivoton hullaantumisrakkaus, epärealistiset ihmissuhteet, näennäisfeministinen ja omaa tietään kulkeva päähahmo, naimisiin toisen miehen kanssa, varsin ennalta-arvattava loppuratkaisu - yksi klisee vielä, ja tämä olisi kääntynyt parodian puolelle. Syystä tai toisesta, ehkäpä juuri siitä, miten alunperin tämän kirjan luettavakseni sain, olin kuitenkin yllättävänkin pitkämielinen tämän kanssa. Ilahduin, kun löysin kohtia, joista oletan kirjan antajan pitäneet, ja pohdin mistä kaikista voimme itsemme tästä löytääkin. Kieli ja erityisesti käännös olivat lähinnä keskinkertaista tasoa, mutta kuitenkin niin helppoa, että kirjaa harppoi eteenpäin pahoittamatta mieltään tai tuomitsematta tarinaa sen kummemmin. Hyvää viihdettä siis, ehdottomasti, ja näen kyllä miksi tämä on monelle hurjasti enemmänkin.

Mutta koska oma postaukseni ei olisi täysin omani ilman pientä kriittistä osiota, on minun ihan pakko hieman sörkkiä pintaa syvemmältä. Kyse on ehkä laajemmasta asiasta kuin vain tästä kirjasta. Jos tämä kirja olisikin ainokainen lajissaan, se saisi anteeksi hurjasti. Mutta jos puhutaan laajemmin siitä heteronormatiivisesta ja epärealistisesta rakkauskäsityksestä, joka tämänkaltaista kirjallisuutta leimaa, ollaan jopa hieman toksisilla vesillä. Sillä vaikka Lucyn ja Gaben tarina olikin toivottomuudessaan samaistuttava, se samaistutti lähinnä sillä Disney-prinssitasolla, koska olemme tottuneet samaistumaan toivottomiin Hollywood-tarinoihin jatkuvan viihteemme kautta. Ehkä joku muu samaistui muuhunkin - sitä en lainkaan epäile, sillä onhan jonkinlainen rakkauden anatominen fakta se, että suurimpia tarinoita ovat aina ne, jotka eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneetkaan. Eihän niiden ole tarvinnut kohdata arkea ja odotusten ristivetoa, joka väkisinkin oikeassa maailmassa vastaan tulee. Hullaantuminen jää sydämeen, kyllähän sen jo tietää. Mutta se, että se esitetään suurena rakkaustarinana, häiritsee minua vähän.

Jälleen kerran maailmassa on nimittäin kirja, jossa nainen on olemassa suhteessa vain miehiin. Ja toki nainen on petollinen, sillä hänhän on tavallaan kahden miehen välissä. Hän ei puhu ystäviensä kanssa mistään muusta kuin rakkaudesta tai miehistä, ja vaikka hän ei "raikkaasti" suostukaan uhraamaan uraansa tai myöhemmin perhettään miehen vuoksi, on hän lopulta kuitenkin uhrannut kaiken. Nainen kaikessa itsenäisyydessäänkin elää vain kokeakseen jotain, mitä ei ole olemassa. Ja sitä ei ole olemassa siksi, että tällaiset rakkaustarinat, täysin upeat ja virheettömät, kuuluvat vain satuihin. Ensin Disneyn prinsessasatuihin, myöhemmin Hollywood-filkkoihin, joissa nainen vain tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi. Miehet ovat upeita ja virheettömiä, tai heidän ainoa virheensä on olla liian prinssi. Sillä, SPOILER ALLERT - jättää nyt elämänsä nainen, koska haluaa valokuvata sota-alueita maailmaa parantaakseen? Ollakseen siis liiankin upea ollakseen totta? 

Ei tällaista tapahdu, ja siksi se on toksista. Se on toksista, koska se saa tarpeeksi usein toistettuna meidät uskomaan, että jossain on aina suurempaa, parempaa ja mahtavampaa, ja hyvä kannattaa aina pitää vähän sillä tavalla varalla, toinen jalka mukana ja toinen entistä maagisempaa etsien. En toki tarkoita, että kaikkien suhteiden pitää aina olla loppuelämän suhteita ja ettei hyvästä suhteesta saa lähteä, jos se ei tunnu omalta, en. Se ei ole tämä keskustelu, vaan tämä keskustelu piilee ennemminkin siinä, että se saa meidät odottamaan maailmalta jotain megalomaanisen upeaa, ja me luovumme parhaastakin hetkellisen huuman, epärealistisuuden ja lyhytaikaisten voittojen toivossa. Joskus sekin on kannattavaa, mutta sitä ei koskaan saa näin. Ei hopealautasella, ei ainoana konfliktina toisen menettäminen. Suuret nousut ja huiput tarvitsevat aina vastavoimansa, riitoja ja raastavuutta, mutta se on valitettavasti Santopololta unohtunut.

Olisin ehkä saattanut antaa vähän anteeksi tälle, jos kirja olisi sisältänyt edes pienen pienen vihjeen siitä, että sillä on kykyä itsereflektioon. Tai jos tuollainen riipivä suhde olisi esitetty niin kuin se niin sanotusti oikeasti menee: vikoineen päivineen. Mutta valitettavasti kummankin puuttuessa tilalle jäi vain yltiökiillotettu kuva jostain, mitä ei olisi voinut tapahtua. Ei näin, ei tällaisena. Ja se on niin ontto, että siitä on vaikea saada minkäänlaista otetta.

x

Huomaan taas kuulostavani varsin armottomalta. Tämä kirja on saanut valtavan hyvät arvostelut ympäri internetiä, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä kyllähän tällainen myy. Kulutan itsekin valtavan määrän vastaavia elokuvia ja TV-sarjoja, enkä siis siksi missään nimessä tuomitse niitä, jotka itse viihtyvät samaan sarjaan kuuluvan kirjallisuuden kanssa. Tästähän saa kaikkea, mitä viihdykettä janotessa usein haluaakin: suuria, arjesta kaukana olevia tunteita, mullistavia käänteitä ja hurjia loppuja. Todellisuuspakoa, parhaimmillaan. Ja ihan varmasti jonkinlaista samaistumistakin, sitäkään en epäile. Olen itsekin miettinyt, miksi ihmeessä sitä viihdekirjallisuutta kohtaan onkin näin tiukka, miksi siltä vaatii enemmän kuin elokuvalta? Onko se se sitoutuminen, jonka yhteen teokseen laittaa? Vai se, että yhtä huonoa yksityiskohtaa on oikeasti aikaa jäädä jankkaamaan vaikka miten pitkäksi aikaa, se ei vain vilahda äkkiä silmien ohi kuten elokuvissa? Vai enkö vain viihdy kirjoitetun kielen ääressä, odotanko siltä automaattisesti niin paljon, ettei hyväkään viihdekirja anna minulle lopulta mitään?

Niinpä ymmärrän kuitenkin sen, että se ei ollut tämä kirja, se olin jälleen kerran minä. Tässä ei sinällään ollut mitään vikaa (paitsi tietenkin toksinen rakkauskäsitys, mutta pääsinpähän sentään kirjan avulla ylipäätään sivuamaan vähän sitäkin), minä en vain osaa olla ja antaa mennä, mitä chick lit -kirjallisuuteen tulee.

Tai sitten kestävän chick litin etsinnät vain yksinkertaisesti jatkuvat edelleen. Sitä oikeaa odotellessa.

Kadotetusta valosta muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjoihin kadonnut 

Helmet-lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

229s.

Teos 2018

Ajattelin ensin jäädä odottelemaan sitä hetkeä, jolloin minulle selviää oliko juuri loppuun saamani Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo lintu vai kala. Mutta huomaan, että minulle käy niin kuin minulle on nyt ollut tapana käydä tässä lähiaikoina muutenkin hurjan usein: mitä enemmän asiaa pohdin, sitä suurempaan solmuun pääni menee. Ei siis auta kuin yrittää jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla ne ylös. Raamittaa postaukseksi, yrittää saada jonkinlaiset kirjaimit vedetyt reunat koetulle. Kokeillaan.

"Vastenmieliset tytöt hyväksyivät kyselemättä tosiasian, että sukupuolet ovat toisilleen outoja eivätkä pidä toisistaan. Se oli myös kätevää, koska niin ei tarvinnut koko ajan kokea oman iljettävyytensä peilautuvan poikien katseista. He olivat niin kuin eivät olisikaan ja niin kuin poikia ei olisikaan. Ei tuntunut missään. He pitivät myös tyttöjen iltoja, mutta ne olivat toisenlaisia. Niissä syötiin ja katseltiin leffoja.

Opettaja ei koskaan puuttunut tähän tunnejakaumaan, vaan loi sen uudestaan joka liikuntatunnilla kun pojat menivät pelaamaan jääkiekkoa ja tytöt luistelivat kaunoluistimilla kenttää ympäri. Kaunoluistimilla oli tarkoitus olla kaunis."

Tellervo on kioskin myyjä, joka suorittaa kolmatta yliopistotutkintoaan ja odottaa sitä oikeaa. Hän oivaltaa, kuten nykyaikana niin usein ihmisillä tapana on, että rakkaus ei tule odottelemalla vaan se tulee opiskelemalla, ja niinpä hän perustaa rakkausopintopiirin, johon kutsuu mukaan ystävänsä Hennin. Henni täyttää ystävyyden kriteerit toki vain hatarasti, mutta koska Tellervosta on mukava, että jotakuta voi kutsua ystäväksi, kutsuu hän Henniä sellaiseksi. Koska kyllähän naisella nyt ystävä kuuluu olla. Yhdessä hauras ja sisäänpäin elävä Henni sekä suuri ja tilaa vievä Tellervo alkavat opiskella rakkautta yhdysvaltalaisen Rory Rayen - oikeastikin elävän ihmissuhdeopastajan - opein. Kuvioon astuu oikeanlaiset energiat ja tinderin pelaaminen, sekä tietenkin miehet ja suhteet, kuten hyvään chick lit'iin kuuluukin.

"Tellervo aloitti pitkän puheen siitä miten rehellisyys ja kirjaimellisuus olivat kaksi eri asiaa, ja että jos kuvat ilmentäisivät Hennin syvintä olemusta, ne olisivat lopulta enemmän totta kuin jotkut matkoilta otetut elämää esittävät selfiet. Tellervon puhe kesti niin kauan, että Henni myönsi Tellervon olevan oikeassa. Tellervo rohkaisi häntä, siispä Hennistä tuli rohkea."

Tellervo on aivan omanlaisensa tapaus. Noin henkilöhahmona toki myös, mutta nyt ensisijaisesti viihteellisenä romaanina. Se on hulvattoman vakava ja piikikkään terävä, jopa kiusallisen tarkkanäköinen, kuten kustantaja romaania sivuillaan kuvailee. Tavallaan se on siis ihan nerokas ja silti samalla en saa siitä oikein kiinni. Mutta en tiedä voisiko se olla jopa vähän tarkoituskin.

Omppu kertoo Tellervosta kirjoittaessaan, että runoilijanakin aiemmin tunnettu Tavi on kuvannut teostaan kirjamessuilla chick lit'in ruumiinavaukseksi, ja sellaiselta se erityisen hyvin tuntuukin. Se on jo lähes satiirinen kuvaus nykykirjallisuudesta, ja sellaisenaan se on aivan mahdottoman hieno. Silti sen kanssa huomaa kompastuvansa jatkuvasti omaan ylianalyysiinsa siitä, mitä tämä nyt on. Se on liian suoraviivaista, tarkkaa ja hienoa puhtaaksi chick lit'iksi ja silti siitä puuttuu se terävyys, joka tekisi siitä selvää parodiaa. Ainoastaan ruumiinavaus tuntuu tässä vaiheessa sopivalta, joten ehkä pitäydyn siinä. Jostain syystä kun minulle tuntuu tärkeältä määritellä tämä kirja joksikin, vaikka jos jokin kirja maailmassa saisi erityisesti olla vapaa määritelmiltä, olisi tämä yksi niistä. 

"Henni affirmoi ja affirmoi itseään läsnäolemaan tässä hetkessä ja kertoi itselleen, että onnen esittäminen sosiaalisessa mediassa oli hälyytysmerkki, ei todellista. Karheus sielussa ei kadonnut minnekään. Vaikka hän tietoisesti vastustikin moista performanssia, jokin hänestä halusi mukaan. Hän oli ollut vailla parisuhdestatusta koko elämänsä. Se oli liian kauan. Noina pohjimmaisina hetkinä Henni ehkä aavistuksen salaa kaipasi vain yhtä asiaa: olla osa tuota performanssia, saada julkaista itsestään hymyilevän kuvan yhdessä miehen kanssa."

Kuten ehkä on jo tiedossa, en ole se kaikkein helpoin viihdekirjallisuuden kuluttaja, sillä vaadin niiltäkin kestävyyttä ja korkeatasoisuutta. Siihen kriittiseen minuun tämä kirja upposi, sillä Tellervo käänsi kaikki kliseet niin räikeästi kivien alta esiin, ettei niihin enää voinut suhtautua kuin ihaillen. Miessuhteet, Tellervo-hahmon oivallukset, Hennin ja Tellervon vain miesten kautta koossa pysyvä ystävyys olivat niin räikeitä, että en usko enää vahinkoon nostaa ne kirjallisuuteen näin stereotypisessa valossa. Se ei voi olla muuta kuin taitavaa tarkkuutta, sisäelinten vuorottaista esittelyä ruumiinavaussalin katsojille. Tässä sydän nyt on, verisenä ja pumppaamattomana, katsokaa kaikki. Tellervo lainasi chick lit -kirjallisuudelta kaiken ja käytti niitä hyväkseen häikäilemättä aivan omalla tavallaan, omaksi edukseen. Varsin taidokasta haltuunottoa, sanoisin.

Yksityiskohdiltaan ja nykyajan havainnoinniltaan Tellervo oli myös mitä mainioin. Ehkäpä sen sijaan, että osaisin nyt selkeästi julistaa pidinkö tästä kokonaisuutena ja minkälaisena kirjana tätä luin voisinkin sanoa, että tämä on kirja, joka koostuu niin monesta pienestä, tarkkaan viritetystä palasta, että siitä tulee kokonaisuutenakin väkisinkin hieno. Tai ei edes niin. Se on ennemminkin mosaiikkia, upeita palasia, joissa yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä. Se on taitavan runoilijan yksittäisten havaintojen pullistuttama tarina, jossa voi aistia jokaisen yksittäisen oivalluksen lähteen, ja se mitä niiden väliin on kasvatettu, on ehkä jopa toissijaista. Eli kun kysytään, onko tämä kirja lintu vai kala, se todennäköisesti on. Molempia.

Näin ajassaan kiinni olevaa teosta riivaa yleensä monikin kestämättömyyden periaate, mutta tässä ne eivät häiritse. Tätä on tämä aika, paljaimmillaan ja rumimmillaan. Ja siksi siitä lukeminen on aivan valtavan vakavan hulvatonta. Suosittelen kokeilemaan. Viihdemielisiä sekä viihdevastaisia, tästä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Tellervosta muualla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Tekstiluola

ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

469s.

Gummerus 2018

Reija Wren istuu junassa matkalla Pietariin, taskussa kotiin jääneeltä kihlatulta kilahtelevat viestit ja edessä upeat etenemismahdollisuudet, kunhan vain sisäisen tarkastajan hommat venäläisessä tytäryhtiössä on saatu taputeltua kasaan. Kunnianhimoinen antisankari pelaa pleikkaria, polttelee sikareita, tutkii tilikirjoja ja työntää nenänsä myös sellaisiin excel-taulukoihin, joihin se ei aivan välttämättä kuulu. Yhtäkkiä skumppahuuruiset illat vaihtuvatkin kuumottaviin savustusyrityksiin, pahoinpitelyihin, vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Eikä Reija enää tiedäkään mihin on pienen polkkatukkaisen päänsä työntänyt.

"Olin muistuttamassa, kuka oli kaksi vuotta sitten ratkaissut tiimimme ainoan pubivisan voiton tietämällä georgialaisen ruokalajin hatšapuri po adžarski, mutta en kerinnyt marinoitua omassa erinomaisuudessani, kun sisään astui mustahiuksinen mies valkoisessa kauluspaidassa. Suupieliäni kirveli baarissa syömäni mausteinen ruoka ja verisuonten kohina kuului yli kovaäänisen visailujuontajan. Pubivisan jenkkivetäjän ärsyttävä ääni taantui muhvimaiseksi, enkä enää kuullut, mitä kysymykset koskivat. - - - 'Mikä on? Kenet sinä näit?' Inna kääntyili tuolillaan. 'Tuo mustatukkainen Kristian Beil tai Mettju MakKonahi?'"

Tarasovan esikoinen on metka yhdistelmä chick lit -kirjallisuutta, dekkaria ja kevyttä ihmissuhdeviihdettä. Se tuo Venäjän oikeasti lähelle, ja hyppää naapurimaamme syövereihin avaten kulttuuria aivan uudella tavalla sitä tuntemattomalle. Tarasovan tavasta kirjoittaa henkii innostus ja halu jakaa tietämäänsä (ja kuvittelemaansa) eteenpäin, ja se jos mikä on vallan mainio lähtökohta kirjan kirjoittamiselle. Teksti on pakotonta, paikoin hulvatontakin, ja on ihailtavaa, miten sen suhteen on osattu antaa vain mennä. Pidättelemättömyys näkyy, ja se on ehdottomasti tämän kirjan suurin vahvuus.

Toinen ehdoton vahvuus on kirjan Venäjä-kuvaus. Kotimaisessa kirjallisuudessa on kyllästymiseen asti saatu lukea stereotypistä hyvis-pahisasettelua suomalaisten ja venäläisten väliltä, ja se on äärimmäisen puuduttavaa ja tylsää yksinapaista  jo miljoonaan kertaan kerrotun uudelleen toisintamista. Tarasovan teoksesta tämä puuttuu kokonaan, ja kerrankin venäläinen kulttuuri kuvataan yhtenä kulttuurina muiden joukossa, ei jossain reunalla häilyvänä kaksipäisen paholaisena. Tuntuu, että Pietari herää tämän kirjan sivuilla aidosti henkiin, ja miljöön luomisessa Tarasova onkin taitava. Pieniä yksityiskohtia ja tarinoita olisi kaivannut taustalle jopa vieläkin enemmän, selitystä, miksi sillat nousevat ja laskevat öisin, miltä kaduilla tuoksuu ja kuulostaa. Näinkin se oli jo mainio, mutta jätti siis lähinnä vain hurjan kiinnostuksen tietää yhä enemmän ja enemmän.

Mitään kovin syvällistä sanottavaa tämän kirjan sisällöstä tai sen tematiikasta ei lopulta kuitenkaan löydy, mutta tämä onkin viihdekirja, joten se lienee tarkoituksellistakin. Hieman harmittaa se, että vielä yhdellä hiomis-, tiivistämis- ja editoimiskierroksella tästä olisi voinut saada jopa tätäkin mainiomman, nyt tietynlainen raa'aksi jäänyt jälkimaku pääsi paikoin häiritsemään. Lähinnä siis vähän kömpelösti tarinaan liitettyjen hahmojen, muutaman kokonaisuuden kannalta täysin ylimääräisen tyypin ja yllättävänkin epäloogisesti etenevien aikasiirtymien osalta. Ei mitään kovin vakavaa, lähinnä sellaista, joihin kompastuu, jos ei aivan haltioissaan tarinaa juuri sillä hetkellä satu lukemaan. Päivämäärät lukujen alussa olisivat tehneet paljon, samoin pakollisen alkuun esitetyn takauman parempi liimaaminen paikalleen. Nyt se vaikutti vain jälkikäteen satunnaisesti esiin nostetulta luvulta, joka oli unohtunut paitsi lukijalta myös kirjailijalta itseltään.

Vaikka täydellisen chick lit -kirjallisuuden etsinnät jatkuvat kohdallani edelleen, täytyy sanoa, että kyllä minä tämän parissa paikoin jopa viihdyin. Sillä oli vetonsa ja hetkensä, ja vaikka se ei lähtökohtaisesti ollutkaan missään vaiheessa oikein minun kuppini samovaarista valutettua teetä, se ei missään nimessä ollut kirjan vika, en vain ollut sitä kaikkein osuvinta kohderyhmää, tälläkään kertaa. Kirja tuli kuitenkin juuri oivalliseen hetkeen, sellaiseen, kun en mitään painavampaa kaivannut. Klassikoiden ja suurten kirjojen väliin se tuntui kirjamaailman inkivääriltä. Sellaiselta makuaistit nollaavalta välipalalta, jonka jälkeen voi tyhjin aivoin jatkaa mihin tahansa suuntaan. Oikeaan aikaan luettu kirja, jota voi vaivattomasti suositella eteenpäinkin. Ainakin sellaiselle, joka on kepeän ja vähän päättömänkin viihteen ystävä. 

Venäläisiä tilikirjoja lisää mm. seuraavissa kirjablogeissa: Kujerruksia, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Amman lukuhetki

HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO

HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO

252s.

Bazar 2018

Arvostelukappale

Julkaistaan 7.8.2018

Kirjosieppo oli tämän kesän ehdoton villi kortti, kirja, joka putosi yllätyksenä postilaatikosta, ja olisi ilman kauniita kansiaan ja järjettömän tylsiä sairauslomapäiviä jäänyt minulta takuulla lukematta. Olen takuulla kertonut, että viihdekirjallisuus, etenkään niin sanotusti "naisille suunnattu" chick lit ei ole minun heiniäni. Välillä on silti hyvä poistua mukavuusalueelta, lukea myös sellaisia kirjoja, joihin ei normaalisti tartu. Joillekin se kai on ajantuhlausta, etenkin sen perusteella, mitä jo aiemmin kesken jätettävistä kirjoista keskustelimme - olin nimittäin aika tosissani vielä puolivälissä asti hylkäämässä tätä kokonaan - mutta minulla uteliaisuus voittaa lopulta, tahdon tietää loppuun asti mihin tämä tie minut vie. Niin käy usein, ja vaikka itse lukukokemus ei nyt mikään riemuvoitto ollutkaan, ei minun aikani lukemisen kanssa hukkaan koskaan mene. Ne turhat puuhat on sitten aivan jotain muuta hommaa ne.

"'Otatko ranskalaisia ja tomaattikeittoa? Make kysyi.

Ennen kuin Anna ehti ihmetellä päivän erikoista, Make pyysi Annaa istumaan keittokomeron ainoalle tuolille, Annan mummolan navetasta pelastetulle lypsyjakkaralle.

'Mä muutan tästä pois', Make sanoi."

Mutta niin. On parisuhde, lapsipuoli, yhteinen vauva, koira ja uusi asunto Lauttasaaressa. Ja toisaalta: on joogaretriitille karannut mies, ranskalaisia, tomaattikeittoa ja ero. Viikonloppuvanhemmuus,  paskoja tunteita ja YT-neuvottelut. Ruhjoutunut sydän, eikä minkäänlaisia varasuunnitelmia, sanoo kirjan takakansi. Miten lähteä rakentamaan yllätyseron jälkeen uutta, kun vanhakin tuntui eläessä täysin hyvältä?

Ja miten lähteä arvioimaan viihdekirjaa ollessani hurjan kaukana siitä, mitä kirjallisuudelta odotan, ja mieli tekee tarttua vain epäolennaisiin yksityiskohtiin? 

Yritän nyt olla tarttumatta. Sen sijaan totean, että Kirjosieppo oli erinomainen sairauslomakirja. Se oli yllättävän vetävä, lyhyet luvut takasivat totaalisen aivojennollausfiiliksen, ja lukiessa saavutti saman tunteen kuin perus TV-hömppää katsoessa: aivot lepäävät, kun osaa tietoisesti ignoorata ongelmalliset kohdat ylistereotypisessa kerronnassa. Päähenkilö Anna Mennan matkassa jaksoi kevyesti olla sen muutaman sata sivua, ja jossain vaiheessa alkoi jopa kiinnostaa, miten hänelle lopulta käy. No, hyvin tietenkin. Onhan tämä genrelleen erityisen uskollinen kirja.

Paikoin se toki oli liiankin uskollinen: kaikki kuvattu oli niin stereotyyppista ja yhteiskuntanormistoa vahvistavaa, että tasavertaisuutta kannattavaa ihmistä kauhistuttaa. Jäin miettimään, miten mielenkiintoinen tämä olisi ollut, jos kirjailija olisi vaikka keksinyt kääntää muutaman äärityyppiesimerkkihahmonsa päälaelleen. Jos avioliitossa olevan kanssa salasuhteillut hahmo olisikin ollut mies. Jos naisesimies olisi ollutkin jotain muuta kuin karmea bitch ja hieman reppana päähenkilö-Anna olisi voimaantunut joskus jonkin muunkin asian kautta kuin aina suhteessa uuteen mieheen tai hieman kiusaannuttavasti Jeesuksen näköiseen yhden illan juttuun. Ei, tämä teos ei tosiaan läpäissyt minkään valtakunnan feministitestejä, mutta tiedän, se tuskin oli sen tarkoituskaan. Ja jos tarkoitus oli vain viihdyttää ilman järjen häivää, siinä tehtävässä kirja kyllä onnistui. Yllätyksiä tai uutta ajateltavaa se ei tarjonnut, mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä en sitä kaivannutkaan. (Ja tämä olikin koko pienehkön elinhistoriani aikana ehkä toinen kerta kun näin on. Oli tähdet ja varmaan horoskooppimerkitkin nyt tän teoksen kanssa kerrankin kohdillaan. Ennustajista puhumattakaan, nekin, tietenkin, kun mainittiin tässä kirjassa.)

Olen siis lopulta erityisen tyytyväinen, etten aikeistani huolimatta jättänyt tätä kesken. Joku oli myös aiemminkin mainitussa kesken jätettyjen kirjojen postauksessa sitä mieltä, että huonojen/itselleen sopimattomien kirjojen loppuun asti tarpominen on vain ajantuhlausta, hyvät kirjat erottaa kyllä ilman vertauspohjaakin. Itse edustan tän näkemyksen kanssa täysin vastakkaista laitaa: toki hyvä kirja on hyvä, vaikkei huonompia väliin lukisikaan, mutta ehkä laajemmin katsottuna olen vain niin äärimmäisen utelias, että itse koen lähinnä avartavaksi lukea sellaistakin kirjallisuutta, joka ei oikeastaan milläänlailla ole minulle. En toki aina ja joka välissä, mutta silloin tällöin se tekee hyvää. Muutenhan sitä kuplautuu omaan ajatusmaailmaansa, eikä huomaa kuinka edelleen kirjallisuudessakin tietyt yhteiskunta- ja sukupuolistereotypiat jylläävät kuin niitä ei kukaan koskaan olisi kyseenalaistanutkaan. Jos en lukisi näitä, erehtyisin kuvittelemaan niin sanotun oman kirjallisuuteni edustavan kaikkea kirjallisuutta. Ja niinhän ei tietenkään koskaan ole, ei kirjallisuus- eikä ihmissuhdekuplissakaan. 

Mutta ehkä vielä joskus Suomessakin kirjoitetaan (ja julkaistaan) niin sanottua kestävää chick litiä. Sellaista, jossa oletusarvoisesti virolaisnaiset eivät ole jalkavaimoja, mustalaiset vie lapsia, kehitysvammaiset eivät ole häiden ainoita verrokkisinkkuja ja paskat eksät ovat sentään joskus muutakin kuin narsisteja. Sitä odotellessa.

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

431s.

WSOY 2018

Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)

Suomentaja: Sari Karhulahti

Lopetin tämän kirjan jo kerran kesken. Lopetin sen toisen luvun jälkeen, sillä koin sen perusteella voivan täysin pätevästi päätellä, miten koko kirjan juonikaarre päättyy. Luin kuitenkin jonkun kirja-arvostelun, jossa tätä kehuttiin ennen kaikkea sen ennalta-arvaamattomuudesta, ja päätin antaa toisen mahdollisuuden.

Turhaan.

Kirja päättyi tasan niin kuin sen ensimmäinen luku lopun jo tarjoili. Eikä se edes ole milläänlailla minun varsin etevän päättelykykyni ansiota.

"Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan haituvat."

Eleanor Oliphantille kuuluu täysin hyvää. Hän on 30-vuotias glasgow'lainen sinkku, työssään erittäin säntillinen ja tehokas, ja hän turhautuu jatkuvasti muiden ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen kommunikoida hyvien ja peribritannialaisten käytöstapojen mukaan. Eleanor menee töihin, palaa töistä, hakee noutopitsan ja rakastaa Tescoa. Hänen luonaan käy ainoastaan kahdesti vuodessa sosiaalityöntekijä ja hän puhuu viikottain äitinsä kanssa. Se riittää hänelle aivan täydellisesti. Mihin muita ihmisiä edes tarvitsisi?

Eleanor Oliphantin edesottamukset ovat vieneet koko kansanvälisen kirjainstagramin mukanaan, sillä en muista kovinkaan montaa seuraamaani tiliä, jossa tämä kirja ei olisi viimeisen puolen vuoden aikana vilahdellut. Ensin englanniksi, nyt viime aikoina myös suomeksi. Lähtökohtaisesti itse kiertelen hömppä-/viihde-/chick lit -kirjallisuuden kaukaa, vaikka toki tästäkin genrestä helmiä löytyy, mutta monien kehujen saattelemana ajattelin, että tässä voisi olla ihan hyvää vastapainoa 15 tieteellisen artikkelin analysoinnin rinnalle. Ja no, kyllähän tämä juuri ja juuri sen vaatimuksen täyttikin.

Mutta siihenpä se täyte sitten loppuikin. Kuten jo kirjan ensimmäisistä luvuista käy ilmi, Eleanor on paitsi sosiaalisesti "hieman" kömpelö, hän on myös työpaikkansa yleinen naurunaihe, se niin näkymättömän olemattoman outo, jolle voi nauraa vaikka itse kohde seisoisi vieressä. Erinäisten risteymien kautta Eleanor kuitenkin törmää teknisen tuen Raymondiin, ja tulee yhtäkkiä vedetyksi mukaan aivan uuteen ympäristöön: keskelle sosiaalista kanssakäymistä. Pikkuhiljaa hänen tiukkaakin tiukempi lankakerä alkaa myös viimein päästää pieniä säikeitä karkuun, ja lukijalle käy ilmi, että hieman sosiaalisilta taidoiltaan taitamaton sankarittaremme onkin eristänyt suojatakseen itseään! Että tällaisen juron käytöksen takana onkin JOTAIN ja se ei olekaan ilkeyttään sellainen kuin on! Että ihmiset on erilaisia ja erityisiä ja niitä pitäisi ymmärtää ja arvostaa sellaisina kuin he ovat, koska koskaan ei tiedä, mitä toinen on voinut elämässään kokea! Kuinka tämä ei tullutkaan aikaisemmin mieleen kenellekään!

Eleanor on niin pihalla ja raivostuttava, että on ok kirjoittaa hänen kiusaamisestaankin kuin se olisi normaalia. Hän on kokenut myös karmaisevan traumaattisen lapsuuden, mutta hei, mutkat suoriks vaan, kyl nyt ihan vähintään jokaiselle vastaavalle sattuu hyväsydäminen ja ymmärtävä kanssaihminen rinnalle, joka tulee ja pelastaa hopeisella ponilla ratsastaen ja traumat alkaa purkautua kun löytää heti ekalla kerralla just sopivan terapeutin. Kiusaaminenkin loppuu tietty kun hän alkaa käyttää ihan taikaiskusta sosiaalisen normiston mukaisia vaatteita, ja se on täysin OK!  Ja wohoo, sateenkaaria, tähtipölyä ja vaahtokarkkia sataa taivaalta, kun kapitalistisen yhteiskunnan lempitarina söpöstä lähimmäisen rakkaudesta, mutta ennen kaikkea supersankarimaisesta itsensä niskasta kiinni ottamisesta ja normaaliksi muuttumisesta ihan itte saa jälleen jatkoa! Hurraa hurraa ja se, kuka yllättyi, tarjoaa skumpat!

x

Joo. 

Tämä kirja siis rasitti minua. Raivostutti, ärsytti, koukutti tietenkin myös, mutta erityisesti rasitti. 

Honeymanin kerrotaan kirjan sivuliepeessä tahtoneen kertoa hieman erilaisen kaupunkisinkun tarinan. Mutta jos kertoo sadun stereotyyppisestä hylkiöstä, joka puhkeaa lopulta kukkaan, onko siinä todella mitään omaperäistä?

Mutta tarvitseeko aina omaperäistä ollakaan?

Ei, jos osaa tarjota aiheesta jotain uutta.

x

No, nää on näitä. Hyvänmielen kirjoja, joissa on näennäisen rankkoja aiheita, ja ne yllättää, koska käsittääkseni chick lit on lähinnä skumppaa ja miesseikkailuja. Että onhan tää silleen vähän erilainen, toki. Aihe pysyy näppärästi turvallisilla vesillä niin, ettei kenenkään tarvitse menettää yöuniaan, koska jos on näin hirveän pahaa tapahtunut, niin väkisinhän meidän nyky-yhteiskunnassa joku tulee ja pelastaa, ja siistein on se, joka tekee sen itse. Kaikki myös elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, joten kirjan voi sulkea hymyillen ja miettiä, että oih, olipa koskettavaa.

Paitsi jos miettii ihmisiä, lapsia ja yhteiskuntaa, jossa tällaisia asioita tapahtuu oikeasti, eikä mistään tulekaan pientä Breakin Bad -tv-sarjan t-paitaan pukeutunutta atk-tukihenkilöä, joka pelastaa sinut valtavien traumojen kuluttavista kynsistä silkkaa ystävällisyyttään.

Ja se kai tässä nyt eniten sitten rasittaakin. Kun tyydymme lukemaan aiheesta pinnallisen kevyttä hömppää, unohdamme, että asiat harvoin näin iloisesti menevät. Ja että on oikeastaan meidän harteilla, että tilanne on mikä on. Traumat ja erilaisuus, erityisyys, harvoin kun todellisuudessa on tällaista vaaleanpunahattaraista ihanuutta, josta eheydytään käden käänteessä, ja ne oudot tyypit, joita kammoksumme ja kiusaamme, saattavatkin esimerkiksi syrjäytyä tai päätyä käyttäytymään hieman syvällisesti ahdistuneemmin kuin kirjan pääsankaritar. He työntyvät pois yhteiskunnasta, eivät koe kuuluvansa joukkoon, eivät ole osallisia omaan elämäänsä koskevista päätöksistä. He ovat koko yhteiskunnan hylkiöitä, koska meidän normimme työntävät heidät siihen asemaan, eikä atk-tukihenkilöt mystisesti aisti heidän sisäistä upeuttaan ja vapauta sitä. Liian usein he jäävät yksin, ja yhteiskunnan rakenteiden luoma taakka arjen sankaruudesta ei kannattelekaan heitä, koska heillä ei välttämättä ole koskaan ollut edellytyksiä tulla itse itsensä kannateltaviksi. Ne tyypit on niitä, joita on täysin normaalia väistää sporassa tai paheksua asemahalleissa. He ajautuvat moniongelmaisuuden pariin, päätyvät kodittomiksi, osattomiksi, leipäjonoihin ja aktiivimallien hampaisiin. Ja se ei ole yhtään enempää heidän henkilökohtainen vikansa kuin on Oliphantin ansiota yksin nousta traumojen rattaista. Mutta koska heidän tarinoiden ympärillä ei ole hopeareunaisia pumpulipilviä, ei heistä ole hauska lukea. Koska eihän sellaisen jälkeen jää hyvä mieli.

x

No, myönnän, että olen kirjaa ja asiaa kohtaa ehkä hieman kohtuuton. Onhan hyvänmielen kirjallisuudellekin paikkansa ja aikansa, enkä toki kritisoi niitä, jotka tästä pitävät, vaan ilmiötä hieman yhteiskunnallisemmalla tasolla. Kun työskentelee ja tutkii tämän yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamia varjopuolia ja elää välillisesti niiden kanssa, ei ehkä ihan kovin herkästi lähde omat empatiavirrat liikkeelle enää hollywoodmaisten bestsellerien nenäliinatarinoiden äärellä. Ja kyllä, olisi siis vain kannattanut olla lukematta, kun aavisti tämän tulevan. Näinkin traumaattisten aiheiden käsitteleminen hyvänmielen hömppänä on vain mielestäni hurjan ongelmallista. Ja kuten ehkä huomata saattaa, mielestäni Honeyman ei siinä onnistunut. On hieman kyseenalaista tehdä toisen erityisyydestä viihdettä.

Helmet-haaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
#lukemattomatnaiset-haaste: naisen kirjoittama viihdekirja
Kirjasta muualla, huomattavasti lempeämmin muun muassa seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Ei vain mustaa valkoisella & Kirjaluotsi

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥

392s.

Otava 2010

Alkuteos: Eat Pray Love (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole