HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO
252s.
Bazar 2018
Arvostelukappale
Julkaistaan 7.8.2018
Kirjosieppo oli tämän kesän ehdoton villi kortti, kirja, joka putosi yllätyksenä postilaatikosta, ja olisi ilman kauniita kansiaan ja järjettömän tylsiä sairauslomapäiviä jäänyt minulta takuulla lukematta. Olen takuulla kertonut, että viihdekirjallisuus, etenkään niin sanotusti "naisille suunnattu" chick lit ei ole minun heiniäni. Välillä on silti hyvä poistua mukavuusalueelta, lukea myös sellaisia kirjoja, joihin ei normaalisti tartu. Joillekin se kai on ajantuhlausta, etenkin sen perusteella, mitä jo aiemmin kesken jätettävistä kirjoista keskustelimme - olin nimittäin aika tosissani vielä puolivälissä asti hylkäämässä tätä kokonaan - mutta minulla uteliaisuus voittaa lopulta, tahdon tietää loppuun asti mihin tämä tie minut vie. Niin käy usein, ja vaikka itse lukukokemus ei nyt mikään riemuvoitto ollutkaan, ei minun aikani lukemisen kanssa hukkaan koskaan mene. Ne turhat puuhat on sitten aivan jotain muuta hommaa ne.
"'Otatko ranskalaisia ja tomaattikeittoa? Make kysyi.
Ennen kuin Anna ehti ihmetellä päivän erikoista, Make pyysi Annaa istumaan keittokomeron ainoalle tuolille, Annan mummolan navetasta pelastetulle lypsyjakkaralle.
'Mä muutan tästä pois', Make sanoi."
Mutta niin. On parisuhde, lapsipuoli, yhteinen vauva, koira ja uusi asunto Lauttasaaressa. Ja toisaalta: on joogaretriitille karannut mies, ranskalaisia, tomaattikeittoa ja ero. Viikonloppuvanhemmuus, paskoja tunteita ja YT-neuvottelut. Ruhjoutunut sydän, eikä minkäänlaisia varasuunnitelmia, sanoo kirjan takakansi. Miten lähteä rakentamaan yllätyseron jälkeen uutta, kun vanhakin tuntui eläessä täysin hyvältä?
Ja miten lähteä arvioimaan viihdekirjaa ollessani hurjan kaukana siitä, mitä kirjallisuudelta odotan, ja mieli tekee tarttua vain epäolennaisiin yksityiskohtiin?
Yritän nyt olla tarttumatta. Sen sijaan totean, että Kirjosieppo oli erinomainen sairauslomakirja. Se oli yllättävän vetävä, lyhyet luvut takasivat totaalisen aivojennollausfiiliksen, ja lukiessa saavutti saman tunteen kuin perus TV-hömppää katsoessa: aivot lepäävät, kun osaa tietoisesti ignoorata ongelmalliset kohdat ylistereotypisessa kerronnassa. Päähenkilö Anna Mennan matkassa jaksoi kevyesti olla sen muutaman sata sivua, ja jossain vaiheessa alkoi jopa kiinnostaa, miten hänelle lopulta käy. No, hyvin tietenkin. Onhan tämä genrelleen erityisen uskollinen kirja.
Paikoin se toki oli liiankin uskollinen: kaikki kuvattu oli niin stereotyyppista ja yhteiskuntanormistoa vahvistavaa, että tasavertaisuutta kannattavaa ihmistä kauhistuttaa. Jäin miettimään, miten mielenkiintoinen tämä olisi ollut, jos kirjailija olisi vaikka keksinyt kääntää muutaman äärityyppiesimerkkihahmonsa päälaelleen. Jos avioliitossa olevan kanssa salasuhteillut hahmo olisikin ollut mies. Jos naisesimies olisi ollutkin jotain muuta kuin karmea bitch ja hieman reppana päähenkilö-Anna olisi voimaantunut joskus jonkin muunkin asian kautta kuin aina suhteessa uuteen mieheen tai hieman kiusaannuttavasti Jeesuksen näköiseen yhden illan juttuun. Ei, tämä teos ei tosiaan läpäissyt minkään valtakunnan feministitestejä, mutta tiedän, se tuskin oli sen tarkoituskaan. Ja jos tarkoitus oli vain viihdyttää ilman järjen häivää, siinä tehtävässä kirja kyllä onnistui. Yllätyksiä tai uutta ajateltavaa se ei tarjonnut, mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä en sitä kaivannutkaan. (Ja tämä olikin koko pienehkön elinhistoriani aikana ehkä toinen kerta kun näin on. Oli tähdet ja varmaan horoskooppimerkitkin nyt tän teoksen kanssa kerrankin kohdillaan. Ennustajista puhumattakaan, nekin, tietenkin, kun mainittiin tässä kirjassa.)
Olen siis lopulta erityisen tyytyväinen, etten aikeistani huolimatta jättänyt tätä kesken. Joku oli myös aiemminkin mainitussa kesken jätettyjen kirjojen postauksessa sitä mieltä, että huonojen/itselleen sopimattomien kirjojen loppuun asti tarpominen on vain ajantuhlausta, hyvät kirjat erottaa kyllä ilman vertauspohjaakin. Itse edustan tän näkemyksen kanssa täysin vastakkaista laitaa: toki hyvä kirja on hyvä, vaikkei huonompia väliin lukisikaan, mutta ehkä laajemmin katsottuna olen vain niin äärimmäisen utelias, että itse koen lähinnä avartavaksi lukea sellaistakin kirjallisuutta, joka ei oikeastaan milläänlailla ole minulle. En toki aina ja joka välissä, mutta silloin tällöin se tekee hyvää. Muutenhan sitä kuplautuu omaan ajatusmaailmaansa, eikä huomaa kuinka edelleen kirjallisuudessakin tietyt yhteiskunta- ja sukupuolistereotypiat jylläävät kuin niitä ei kukaan koskaan olisi kyseenalaistanutkaan. Jos en lukisi näitä, erehtyisin kuvittelemaan niin sanotun oman kirjallisuuteni edustavan kaikkea kirjallisuutta. Ja niinhän ei tietenkään koskaan ole, ei kirjallisuus- eikä ihmissuhdekuplissakaan.
Mutta ehkä vielä joskus Suomessakin kirjoitetaan (ja julkaistaan) niin sanottua kestävää chick litiä. Sellaista, jossa oletusarvoisesti virolaisnaiset eivät ole jalkavaimoja, mustalaiset vie lapsia, kehitysvammaiset eivät ole häiden ainoita verrokkisinkkuja ja paskat eksät ovat sentään joskus muutakin kuin narsisteja. Sitä odotellessa.
"Mutta ehkä vielä joskus Suomessakin kirjoitetaan (ja julkaistaan) niin sanottua kestävää chick litiä. Sellaista, jossa oletusarvoisesti virolaisnaiset eivät ole jalkavaimoja, mustalaiset vie lapsia, kehitysvammaiset eivät ole häiden ainoita verrokkisinkkuja ja paskat eksät ovat sentään joskus muutakin kuin narsisteja. Sitä odotellessa."
VastaaPoistaTai sitten ihmiselle, joka ei lue viihdekirjallisuutta, sellaista ei ole tullut vastaan, koska sitä ei... öö, lue.
Jos minuun viittaat, toki luen keskivertoa vähemmän viihdekirjallisuutta ainakin suhteutettuna muihin luettuihin kirjoihini. Se, etteivät ne ole olleet heiniäni, ei tosin yrityksen puutteesta ole valitettavasti johtunut, vaan ennemminkin siitä, etten vain ole löytänyt kriteereilleni sopivia genreen kuuluvia kirjoja. Niitä toki otan vinkkeinä mielelläni vastaan, kuten toki rakentavaa keskusteluakin viihdekirjallisuudesta ylipäätään. :)
Poista