THE BOOK OF NON-BINARY JOY

BEN PECHEY : THE BOOK OF NON-BINARY JOY

224s.

Jessica Kingsley Publishers, 2022

Luin aiemmin tänä kesänä, juuri ennen lomaa Paul B. Preciadon Voiko hirviö puhua – selonteko psykoanalyytikkojen akatemialle (Tutkijaliitto 2023), joka jollain tapaa nyrjäytti paitsi aivoni myös käsitykseni omasta sukupuolestani. Nähdyksi, tunnustetuksi ja ihan ennen kaikkea p u o l u s t e t u k s i  tulemisen kokemus oli niin valtaisa, että kirjasta itsestään oli mahdotonta pientä Instagram-arviota pidemmin kirjoittaa – kun kokemus on niin kehollinen, ei siitä pysty sanoin puhumaan. 

Ja silti puhuin: puhuin kumppanille, puhuin ystäville, puhuin vähän perheellekin. Puhuin ja sanoitin itseäni, omaa kokemustani, jolle Preciado on viimein antanut ne sanat, jotka minulta on puuttunut. Ja koska olen puhunut tästä kesällä paljon, sain myös alkukuusta syntymäpäivälahjaksi kumppaniltani mitä ihanimman kirjan Preciadon akateemisen puheen jatkoksi: Ben Pecheyn The Book of Non-Binary Joyn (tästä eteenpäin ihan vain Non-Binary Joy).

Siinä missä Voiko hirviö puhua oli tosiaan akateeminen puhe akateemisille ihmisille, Non-Binary Joy taas on vertaistukikirja muunsukupuolisille/sukupuolibinäärin ulkopuolisille ihmisille sekä sukupuolen moninaisuutta paremmin ymmärtää haluaville. Se on lempeä, kansankielinen ja teoriaton, ja silti sekä Pecheyn että Preciadon kirjoja yhdistää yksi ja sama vire: suuri gender joy, transilo, valtaisa onni, kun itsetuntemus ja itsemääräämisoikeus ovat niin pitkällä, että oman sukupuolikokemuksensa kanssa on viimein tosiaan tunnistavia ja näkeviä sanoja ja yhteisöjä, muotoja ja tapoja, joilla ilmaista itseään tässä muuten niin kahteen fakkiintuneeseen sukupuoleen, mieheen ja naiseen hahmottavassa maailmassa edelleen pääsääntöisesti unohdutaan.  Sukupuoli- tai ihan vain transilo kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, kun on ensimmäistä kertaa melkein neljäänkymmeneen vuoteen kehonsa ja oman kokemuksensa kanssa sinut, samalla sivulla, paikassa, jossa entisellä oudolla ja piinaavalla ulkopuolisuudella on nimi – mikä se kenelläkin sitten sukupuolen moninaisuutensa kanssa binäärisessä maailmassa onkaan.

Ja vertaistuki- sekä transilon kirjana Non-Binary Joy onkin ehdottomasti vahvimmillaan. Vaikka Pechey käykin kirjan alussa läpi myös joitain yhteisiä negatiivisia kokemuksia aina rakenteellisesta sorrosta yhteisiin traumaattisiin kokemuksiin, keskittyy hän pääsääntöisestä oman sukupuolen, itsemääräytymisen ja ennen kaikkea sisäisen hyvinvoinnin vahvistamiseen sateenkaariyhteisön sisältä – meiltä meille. Hän neuvoo, kannustaa ja opastaa. Hän näyttää etuoikeuksia, vahvuuksia ja iloitsemisen arvoisia hetkiä. Hän muistuttaa The queer culture gapista, kuilusta joka syntyy sekä oman transilon ja sateenkaariyhteisön tuoman onnen, kuulumisen tunteen ja arvostuksen sekä laajemman yhteiskunnallisen asenneilmapiirin välille. Kirjan tyyli jakaa varmasti lukijoita: joita kuita Pecheyn Hey darlingit häiritsivät, minä pidin niitä sympaattisina hellyydenosoituksina, sellaisina, jota saamme tässä maailmassa ihan jokainen ihan liian vähän. Yleisesti ottaen se on kuitenkin hyvin helposti lähestyttävä, aloittelevallekin liittolaiselle hyvin käsitteitä avaava itseaputeos, jonka pohja on nimenomaan itsearvostuksen vahvistamisessa maailmassa, jossa sukupuolen moninaisuus ei vielä juuri ulkoista vahvuusprensentaatiota osakseen saa. 

Kriittisemmin luettuna kirja on toki varsin ohutta itseapukirjallisuutta, joka mainitsee rakenteet, mutta tarjoaa 99 %:sti vastaukseksi silti vain yksilökeskeisiä ratkaisuja. Heikoimmillaan se myös toistaa itse myöhemmin kritisoimiaan totuuksia – yhtenä esimerkkinä yhteiskunnan trauma- ja terapiakeskeisyyden Pecheyn mainitessa että on jokseenkin väistämätöntä, että jokaisella meistä kun olisi joku trauma – tällainen puhe on omiaan nimittäin paitsi luomaan hieman vinoa ja traumakeskeistä todellisuutta sukupuolenmoninaisuudesta myös typistää elämän normaalit vastoinkäymiset yksilön traumaksi, josta kukin täytyy terapoida irti¹. Ensimmäinen on jo yksi suuri syy sille, miksen aiemmin ole itse voinut ajatella kuuluvani sukupuolivähemmistöön, toinen taas yksi suuri syy sille, miksi jatkuvasti itseään möyhivä todellisuus pikemminkin tuottaa pahoin- kuin hyvinvointia, kuten Pechey itsekin myöhemmin samassa teoksessa oivallisesti muistuttaa.  Näinpä traumaosuus onkin hyvä esimerkki siitä, miten kirja olisi vertaistukiteoksenakin hyötynyt (kriittisestä) teoriataustasta menettämättä silti helppolukuisuuttaan. Vahvempi pohjustus oli myös ollut mitä mainioin ratkaisu monessa muussakin kohdassa, jossa ilon ja esimerkiksi mielihyvän käsitteiden ympärillä pyörittiin syventymättä kuitenkaan ihan suoraan sanottuihin totuuksiin. Jos jotain on vaikea sanoa itse, saa usein muiden kirjoittamasta teoriatiedosta jo hyvää vahvistusta, jolloin kaikenlaisesta ympäripyöreästä kiertelystä päästään mainiosti eteenpäin.

Tästäkin huolimatta Pecheyn teos on symbolisesti tärkeä sekä ei-fiktiivisen kirjallisuuden kentällä että henkilökohtaisena lukukokemuksena. Se vahvistaa, iloitsee ja vapauttaa siellä missä sukupuolibinääriin nojaava yhteiskunta vielä aivan liian usein heikentää, masentaa ja vangitsee. Pecheyn muistutukset ovat lempeitä ja pehmeitä, ja otan tästä erityisesti mukaan vahvistuksen sille, etten ole sukupuoleni kanssa kenenkään opettaja ja kouluttaja, ja että ilo ja onni kuuluu ihan jokaiselle, kehoon, sukupuoleen ja identiteettiin katsomatta. Ja kuten Pecheykin sanoo: kaikesta ei tarvitse tehdä identiteettiä. Sukupuoli on osa minua, mutta minun ei tarvitse olla yhtä kuin sukupuoleni. Meissä kaikissa kun on niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin se, mihin kohden sukupuolen moninaisuutta asetumme.

¹Tällaisesta traumakeskeisyydestä ja sen ongelmallisuudesta lisää nopeasti haltuunotettavalla otteella myös mm. Pontus Purokurun Traumasubjektin raunioilla -esseessä sekä Liv Strömquistin Pythia puhuu -sarjiskokoelmassa. 

KESKUSTELUJA RAKKAUDESTA

NATASHA LUNN : 

CONVERSATIONS ON LOVE

289s. 

Penguin 2021

Brittikirjailijan Natasha Lunnin Conversations on love -teos on tullut vastaan useita kertoja kansainvälisessä kirjasomessa, ja sieltä jostain se tarttui omallekin lukulistalleni. Lukuvuoroon otin sen "hauskasti" Maggie Nelsonin julmuus-teoksen jälkeen, en sinänsä vastapariksi, mutta tavallaan jonkinlaisen laajemman temaattisen yhteyden löytämisen toivossa. Olen pohtinut rakkautta ja sen luonnetta jo pitkään. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla kyseenalaistaa nyky-yhteiskuntamme äärimmäisen kapeaa ja normatiivista rakkauskäsitystä kuutisen vuotta sitten rakkaan Liv Strömquistini parissa, kun ruotsalainen sarjakuvataitelija toi eteeni vahvan heteronormatiivisuuden kritiikin Prinssi Charlesin tunne -sarjiskokoelman muodossa. Täytyy myöntää, että tuolloin hyvinkin heteronormatiivisessa parisuhteessa, itseasiassa avioliitossa, olleena moni Strömquistin esiin tuoma asia tökki, ja huolella tökkikin. Ja juuri siksi tuosta sarjakuva-albumista on tullut itselleni se tärkein, koska se vei kaikkein suurimmalla voimalla pois mukavuusalueelta, kohti uudenlaista tapaa ajatella parisuhteita ja rakkautta ylipäätään.

Sittemmin olen eronnut, ollut uudessa suhteessa ja jälleen eronnut, ja löytänyt itseni päälle 3-kymppisenä miettimästä, että mikähän tässä jutussa oikein mättää, koska vaikka kiirehdin jatkuvasti suhteesta kohti seuraavaa, en ole oikeastaan kertaakaan viihtynyt moisessa. En ole ajatusteni kanssa ollut yksin, mitä Lunnia ja hänen kokemuksiaan kuuntelee, vaikka tavallaan se on karua sinänsä, kun miettii, että on aikuiselämästään ollut yhteensä kolmisentoista vuotta jonkinlaisessa parisuhteen tapaisessa, mutta kyllä, heteronormatiivinen kulttuurimme ylläpitää niin valtavan voimakasta ideaalia pitkästä, vakaasta monogamisesta suhteesta, että meni tosiaan aika hurjan monta vuotta ennen kuin tajusin, että vika ei tosiaan ollutkaan minussa, etten minä vain osannut olla suhteessa oikein, vaan että ne suhteet olivat minulle totaalisen vääriä. Suhdemuodot, parisuhderoolit, ja ihmiset – vaikka en sinänsä usko oikeisiin ja vääriin ihmisiin, niin suhteessa oleminen suhteen vuoksi ei välttämättä aivan saa niin sanotusti valitsemaan sitä kaikkein sopivinta tyyppiä rinnalleen, se hakee ennemminkin turvaa ja pysyvyyttä vaikka todellisuudessa turvan ja pysyvyyden tunne puuttui minulta nimenomaan itseni sisältä, ei ulkoisista tekijöistä.

No, niin tai näin, nyt olen ollut reilut puolitoista vuotta ihan vain itsekseni, ensin tarkoituksenani selvittää haluanko edes suhdetta ja jos haluan, niin millaista ja kenen kanssa (tämä vaihe sisälsi aika tolkuttoman määrän lopulta aika hupaisiakin Tinder-tarinoita ja vallattomia kohtaamisia), josta tämän vuoden alussa siirryin seuraavaan vaiheeseen; entä jos olisinkin terveessä ja turvallisessa suhteessa ihan itseeni ennen kuin lähden sohimaan oman mistään mitään tietämättömän pääni kanssa muiden ihmisten elämiä. Tähän paneutuu myös jo kirjan alkuun Lunn haastatellessaan filosofi Alain de Bottomia. Bottom nimittäin toteaa heti haastattelunsa aluksi seuraavaa:

"[The tragedy of being alone] suggests that if the search for a partner didn't work out then it would be a tragedy, that your life would essentially have been wasted. That sets up a frantic, unhelpful backdrop to the search of love. Th best frame of mind to be in – for anything you want – is an ability to walk away from it, were it not to come right. Otherwise you put yourself at the mercy of chance and people abusing your desperation. So the capacity to say, 'I could be alone,' is strangely on of the most important guarantees of one fay being with somebody else in a happy way."

Eli siis tiivistettynä suomeksi: "vain" kyky olla itsensä kanssa saa meidät lähtemään vääränlaisista suhteista, mikä on ainoa keino antaa itselleen vapaus ja tie löytää niitä oikeanlaisia suhteita. Lunn & Bottom jatkavat tästä myös kohti kulunutta ajatusta siitä, että ihmisen täytyisi rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Bottom oikeastaan kumoaa tuon uskomuksen todeten, että liiallinen itsensä jalustalle nostaminen jopa estää sen, mitä rakkaus niin sanotusti "oikeasti" kaipaa; kykyä heittäytyä ja olla haavoittuvainen. Siihen jokaisen tulee enemmän tai vähemmän kyetä saadakseen rakkautta myös ulkopuolelta, antautua voidakseen ottaa vastaan. Kun kuitenkin elämme yhteiskunnassa, joka on niin kyllästetty sanomalla, että etenkin naiselle yksin jääminen on (kuoleman ohella) pahimpia mahdollisia tragedioita, ja että yksinäinen nainen on säälittävä nainen, kurja vanhapiika, kenellekään kelpaamaton, ei siis ihme, että psyykkeemme käsitys rakkaudesta vääristyy herkästi, nostamme suojakuoriamme niiden laskemisen sijaan, ja olemme mieluummin kompromissisuhteessa kuin itseksemme, ollaksemme edes jotenkin "oikein" tässä tiukan normatiivisessa ja pitkiä monogamisia suhteita ihannoivassa ympäristössämme. 

Yksinoleminen täytyy siis opetella ajattelemaan toisin, sanoo sekä Lunnin haastattelemat asiantuntija että Lunn itse. Yksinoleminen kun ei ole automaattisesti synonyymi yksinäisyydelle, mitä syksyllä julkaistu kotimainen Marika Riikosen Yksin, kiitos -teoskin reippaasti juuri julisti. Usein nimittäin ihmisen rakkaudenkaipuu onkin erityisesti yhteydenkaipuuta, toteaa Lunnin kirjassa Bottom, ja yhteys taas on asia, jota voi saada niin äärimmäisen monilla muillakin tavoilla kuin romanttisessa suhteessa, että myös se täytyisi oppia ajattelemaan toisin. Meillä on pitkään ollut, haitalliseksi osoittautunut käsitys nimittäin siitäkin, että (monogamisesta) parisuhteesta kuuluu saada kaikki: emotionaalinen, fyysinen, älyllinen ja romanttinen, jotta suhde on täysi. Ja oi että, onhan se ihanaa, kun kohtaa ihmisen, jonka kanssa nuo kaikki kohdat niin sanotusti täyttyvät. Mutta sitä niin sanotusti odotellessa, yksinoloa voikin alkaa harjoitella ihan tietoisesti täyttämällä omaa yhteydenkaipuutaan myös pala kerrallaan. Omasta viimevuotisesta Tinder-syksystäni elämääni jäi esimerkiksi yksi upeimpia ystävyyssuhteita, joita olen vuosiin saanut. Ja se suhde täyttää täysin emotionaalisen ja älyllisen puolen. Fyysinen läheisyys taas ei kuulu siihen suhteeseen, mutta joihinkin toisiin se kuuluu, ilman sitten sitä emotionaalista puolta. Ja niinpä Lunniakin lainaten olemme tilanteessa, jossa yksinolo ei tarkoita yksinäisyyttä ja tarpeiden täyttämättömyyttä, ne vain täyttyvät eri tavoin, eri paikoista. Ja niin kliseistä kuin se onkin, se jos mikä on omiaan luomaan elämään sellaista vapautta ja aika-avaruudellista tilaa, johon mahtuu myös vaikkapa sitten romanttinen suhde täysin sen suhteen omilla ehdoilla. Se tulee silloin ikäänkuin paikkaan, jossa sille on luonnostaan tilaa elää ja kasvaa, eikä paikkaan, jossa se pakotetaan täyttämään KAIKKI hinnalla millä hyvänsä. 

Lunn haastattelee kirjaansa lukemattomia muita kirjailijoita, kirjoittajia, terapeutteja, psykologeja ja rakkauden kanssa muuten ajatustyötä tehneitä ihmisiä. Kirja etenee Lunnin oman tarinan ja näiden haastatteluiden vuorottelulla, ja itselle eniten ehdottomasti antoivat eri asiantuntijoiden ajatukset, haastot, heitot ja syvennykset. Lunn jakaa teoksensa kolmeen osaan: rakkauden löytämiseen, rakkauden säilyttämiseen sekä ekämään rakkauden jälkeen (/uuden rakkauden löytämiseen eron jälkeen). Tavallaan tyyli ja kerrontatapa on raikas, mutta pidemmän päälle se myös hieman puuduttaa.

Eniten tässä tosin kuitenkin puudutti se, että vaikka Lunn lähtee kunnianhimoisesti haastamaan länsimaista nykykäsitystä rakkaudesta, se tulee laajan toiston ja tietynlaisen moraalisen asemoitumisen kannalta vain tarjoamaan valmiin, uuden käsityksen entisen tilalle. Ennen etsittiin rakkautta hinnalla millä hyvänsä, mutta nyt kirjan rivien väliin mahtuu viesti, niin liberalismille ja nykyiselle yksilökeskeiselle tyypillinen, että vähän jo hirvittää: nimittäin kun vain ymmärrät tämän uuden rakkauden luonteen, se tulee sinulle itsestään. Kun osaat olla yksin, voit saada yhteyden muihin. Kun osaat jakaa rakkauden useamman ihmisen kanssa, se löytyy kyllä. Kun vain teet vähän paremmin, saat vähän enemmän. Lunn siis kompastuu siihen, mitä pyrkii haastamaan: kapeaan ja toisteiseen rakkaustarinaan, jossa epäonnistumisten ja väärien suhteiden jälkeen oivalletaan, mitä rakkaus oikeasti onkaan, rakastutaan hitaasti/nopeasti, mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Ystäviä ja miesehdokkaita tulee ikkunoista ja ovista, on vain osattava valita! En ole lainkaan eri mieltä kirjan sanoman kanssa, mutta tällaiseen muotoon typistettynä se muuttuu enemmän taas uudenlaiseksi vaatimuslistaksi kuin todella vapauttaa meidät tarkastelemaan suhteita kokonaan uudestaan. Toki sitäkin tässä on, en sitä kiellä, mutta sitä olisi voinut olla enemmän, vahvemmin, kriittisemmin.

Kokonaisuutena kirja oli ihana, pumpulinen, puuduttava, hauska ja ihan mielenkiintoinen kokemus. Ihan vieläkään en löytänyt sellaista kirjaa rakkaudesta, jota olen enemmän tai vähemmän tietoisesti etsinyt, mutta jatkakaamme etsintöjä ihan rauhassa. Mikäli tämän kirjan filosofiaan uskoo, se saattaa tulla vastaan ihan vain lopettamalla etsimisen. :-)

KAIKKI MENEE PÄIN H*LVETTIÄ

MARK MANSON : KAIKKI MENEE PÄIN H*LVETTIÄ –

 NURINKURINEN KIRJA TOIVOSTA

338s.

Atena 2019

Alkuteos: Everything is F*cked

Suomennos: Aura Nurmi

Kuunneltu pääosin äänikirjana

Tämän vuoden self-help-buumini käynnistyi alkuvuoden puolella, kun kuuntelin äänikirjana Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -teoksen. En koskaan saanut kirjoiteltua siitä tänne kirjablogiin asti, instagramin puolellekin vain muutaman sanasen joitain kuukausia kuuntelukokemuksen jälkeen. Manson on ongelmallinen, eikä se todella kestä feminististä luentaa, sen tiedän kyllä. Ja kun samaan syssyyn lisää itseapukirjallisuuden ongelmallisuuden, sokeuden rakenteille ja keskiluokkaiselta keskiluokkaiselle huutelun siitä, miten itse ongelmansa valitsemalla voi niistä myös eheytyä, ollaan aika kaukaisilla vesillä siitä, mitä normaalisti luen ja erityisesti miksi.

Mutta jostain kummasta, tai sitten lähinnä erityisen henkilökohtaisesta syystä minä olen kuitenkin omalla tapaa pitänyt näistä Mansonin kirjoista. Joskus tekee ihan hyvää huomata, että oman etuoikeutetun elämänsä keskellä sitä unohtuu sellaisiin ajatussyövereihin, jotka oikeastaan vain ruokkivat omaa egoististista käsitystä siitä, että juuri minulla menee vähän keskivertoa kurjemmin. Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -kirjan oivallisin muistutus minulle olikin ehkä juuri se niin sanotusti "parempiin" ongelmiin ajatusten suuntaaminen, sekä muistutus siitä, että sekä ajatukset siitä, että on itse joko himpun muita parempi tai valtavasti kaikkia muita huonompi, on oikeastaan samaa kauraa: varsin paradoksaalista harhaa siitä, että juuri minun paremmuus/huonommuus on jotenkin koko lähipiirini elämän keskiössä. Pienisuuri ajatus, jonka keksimisen kunnia tuskin menee Mansonille, mutta varsin pätevänoloista lähteistöä hän kyllä kirjassaan käyttää.

Tässä H*lvetti-kirjassa sitten laajennetaan yksilön egosta hieman kauemmas, lähinnä tuntevien ja ajattelevien aivojen maailmaan sekä siihen Mansonin mukaan harhaiseen käsitykseen, jossa toivo paremmasta kuljettaa ihmistä eteenpäin. Lisäksi Manson pureutuu esimerkiksi vapauden käsitteen kompleksisuuteen, sekä painelee hyvinkin tarkoituksellisesti "internetissä loukkaantujien" provokaationappuloita pitkin koko kirjan muistuttaen, että on myös etuoikeus istua ja pahoittaa mielensä internetsissä.

Mansonin tyyli on tarkoituksellisen muka-ronski, kiroileva, räävitön ja todellakin provokatiivinen. Tavallaan se tekee kirjan vaikeaksi kritisoida: Manson kun nostaa jo valmiiksi itsensä esimerkiksi feministisen kritiikin yläpuolelle ärsyttämällä tällaisen luennan kautta lähestyvää lukijaa tahallaan, ja jos johonkin hänen sanomiseensa puuttuisi, hän olisi jo valmiiksi teoksessaan nauranut tämän huomion pois mielensäpahoittamisargumentin kautta. On toki totta, että ihan kaikkeen sitä ei nykyäänkään tarvitisisi niin hanakasti aina reagoida – ja usein reaktiivisuutemme hyvissäkin asioissa suuntautuu jollain tapaa sinne, missä se ei varsinaisesti yhteiskunnallisia rakenteita kehitä, mutta tämä kirjan asetelma tekee kieltämättä koko Mansonista edelleen vielä aiempaa teosta ongelmallisemman. Hän kun tavallaan sekä kutsuu suuttumaan että kritisoi muita siitä ilman minkäänlaista itsekritiikkiä, ja se on harmi. Ilman kykeneväisyyttä oman toiminnan tarkasteluun myös muihin kohdistuvasta piikittelystä tulee vain turhaa ja ärsyttävää. Ja siihen kuoppaan Manson kyllä itsensä viimeistään tässä H*lvetti-hommelissa kaivaa.

Mutta jos hetken nyt ummistaa tältä silmänsä, ja katsoo kirjailijan tyylin yli, löytyy teoksesta muutama ihan mielenkiintoinenkin ajatus. Toki taas myönnettäköön, että niistä parhaat ovat oikeastaan Newtonin, Nietzschen ja Immanuel Kantin ajatuksia nykykäytäntöön sovellettuina, mutta ihan hyvin esiteltyinä kuitenkin. Lisäksi haurauden ja anti-haurauden käsittely kiinnosti, olkoonkin että tähän voisi taas laittaa disclaimerin keskiluokkaisesta ja liberalistisesta yksilöpsykologia hutusta, joka jättää rakenteet huomiotta, mutta silti. Kivun ja kärsimyksen tukahduttaminen kun on ollut pitkään itseapuoppaiden trendi, ja sosiaalista mediaakin vaivaa hyvin toksinen pakkopositiivisuuden kierre, missä vaikeita asioita vältellään sen sijaan, että ne aidosti otettaisiin mukaan elämän monimuotoiseen kokemuskenttään. Ja sitähän Manson tällä(kin) teoksellaan erityisesti kritisoi, onnen tavoittelun ja positive vibez only -ajattelun leviämistä ja kehittymistä. Kaikki tosiaan menee päin helvettiä, ja sen systemaattinen kieltäminen vain pahentaa kaikkea. Nykymaailma on ulkokultainen ja ihmisen arvoa mitataan ulkoisilla asioilla, ja se on ongelma. En tosin muista, oliko tämä tämän kirjan vai P*skaakaan-teoksen sanoma, mutta anyways. Oikeanlaiset arvot johdattavat kohti oikeanlaista oloa, sanoo Manson kyllä näissä molemmissa. 

Mutta juuh. Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan oli minulle tärkeä kirja, ja se herätteli hetkellisesti hieman horroksesta. Tämä toinen taas vähän jo alkoi väsyttää, ja pakko myös myöntää, että sen parhaimmisto tosiaan oli muiden ajatusten tai tutkimusten esittelyä, ja etenkin loppuosan Mansonin omat ajatukset olivat lähinnä hoopoja. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen, siitäkin huolimatta, että itselläni meni sellaiset kuusi kuukautta saada tämä alusta loppuun. Goodreadsissa taisin antaa tälle kaksi tähteä, mutta on silläkin paikkansa tämän näemmä self helpin teemavuodeksi muodostuneen lukemistoni keskellä. Hyviä yksittäisiä ajatuksia ison ärsyttävän provosoivan meiningin keskellä. Ja pisteet siitä, että selvisin itse loppuun asti ilman suurempaa reaktiivisuutta. Joskus sentään näinkin päin.

"Kaikki mikä on mielen käsitteistettävissä on lähtökohtaisesti epätäydellistä ja rajallista ja siksi tuhoisaa, jos sitä palvotaan varauksetta. Älä toivo olevasi onnellisempi. Älä toivo vähempää kärsimystä. Älä toivo kasvavasi ihmisenä. Älä toivo pääseväsi vioistasi.

Toivo nykyisyyttä. Toivo loputtomia mahdollisuuksia ja pakottavia välttämättömyyksiä, joita jokainen hetki pitää sisällään. Toivo vapauden mukanaan tuomaa kipua. Toivo onnellisuuden synnyttämää kipua. Toivo tietämättömyydestä kumpuavaa viisautta. Toivo antautumisen synnyttämää voimaa. Ja sitten toimi, kaikista näistä asioista huolimatta."

MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU : 

MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

207s.

Kosmos 2020

Saatu arvostelukappaleena

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa? on yksi lempipodcasteistani. Se on terävä, omalla tavallaan hauska ja ajatuksia herättävä, ja vaikka se herättääkin ajoittain hieman erilaisia ajatuksia, miten itse asioita hahmotan, saa siitä paljon pohjaa niin yleiseen keskusteluun kuin omienkin näkemysten rakentamisen tueksi. Kun kaksikko nyt syksyllä julkaisi Mikä liberalismia vaivaa? -teoksensa, ryntäsin sen seuraan varsin suoriltaan. Hieman lukukokemus tosin venyi, luin sitä yhtaikaa esimerkiksi Martelan Suuntana merkityksellinen elämä -selfhelpin kanssa (mikä oli tavallaan hassua, sillä liberalismikritiikin rinnalla luettu liberalistinen "sen kuin löydät itse elämääsi merkityksellisyyttä, niin siitä tulee merkityksellistä" -tarina sai aika omia tasojaan tällä yhdistelmällä) sekä Morrisonin Toiseuden synnyn kanssa (paremmin toisiaan tukeva kombo), mikä teki tästä nimenomaisesta kirjasta joko vastaparin tai kaikukopan jo muulle luetulle. Lisäksi se osin sekoitti, limitti ja lomitti luetun ja toisaalta samaan aikaan myös podcasteja kuunnellun yhteen niin, etten enää ole ihan varma mikä on tästä kirjasta ja mikä jostain muusta, mutta toisaalta, sitä kai parhaat lukukokemukset ovat. Osa jotain suurempaa, osa omaa elämää. Ja ajatuksia, ennen kaikkea.

Olen itse töissä kasvatusalalla, erityisopettajana ajassa, jossa liberalismi on valunut hyvin vahvasti sisälle hyvinvointivaltion perusteisiin. Individualismi ja perheiden vapaus valita menee työnantajakunnassani oikeastaan kaiken edelle, ja mahdollisuuksien tasa-arvosta on tullut aivan riittävä tapa hahmottaa maailmaa. Ei sen niin väliä, ettei kaikilla ole samanlaista lähtökohtaa, onhan kaikilla teorian tasolla samanlainen tsäänssi nousta ylös koulutusportaita vaikkapa pöhiseväksi toimitusjohtajaksi! Tätä tarinaahan liberalismi rakastaa, köyhän yksinhuoltajaäidin (valkoista) poikaa lähiöstä, joka ihan itse omalla työllään nousee pois kurjuuden alhosta ja liittyy kokoomuksen kannattajiin. Oman onnensa seppiä jne. Ja samalla samaa vaaditaan muilta, kun itsekin pystyi. 

Oikein valistuneella hetkellä tolkullinen liberalisti kuitenkin muistaa välillä, että kaikilla ei ole hyvä olla. Silloin se (esimerkiksi presidentillisesti) huolestuu yhtäkkiä videopelejä pelaavista teineistä, jotka uhkaavat syrjäytyä (lue: muuttua tuottamattomiksi yhteiskunnan jäseniksi). Nyt heille suunnataan rahaa ja hankkeita, jotta heidät saadaan nostettua pois pois pois, takaisin kouluun, töihin, tuottamaan. Vastikkeeton raha kun tämän eetoksen mukaan tuottaa vain työtä vältteleviä lurjuksia, yhteiskunnassa, jossa tosiaan pätkätyöt ja alustatalous ovat uusi normi, eikä nuorilla enää tutkimustenkaan mukaan ole edes välttämättä mahdollisuuksia samaan tulotasoon kuin omilla vanhemmilla. Ennaltaehkäisy taas? No siitähän me leikkaamme, koska talouskuri ja lyhyen aikavälin voitot. Se on jo niin normittunut käytäntö, ettei se edes tule mieleen.

Ja niin, kuten Lahtinen & Purokurukin kirjassaan teorian avulla taustoittavat, tämä on juuri yksi niistä suurista asioista, joka sitä liberalismia vaivaa: näkymättömältä tuntuva yhteiskuntajärjestys kun tuottaa tarinaa, jossa jokaisen täytyy itse riipiä itsensä ylös samalla kun se tosiasiassa perustuu valtarakenteille, valtajärjestelmille ja taloudelle, jossa raha kirjaimellisesti menee rahan luo. Vaikka lukuisten tutkimusten mukaan juuri institutionalisoitunut ja politisoitunut valta tuottaa tilannetta, jossa ihmiset eivät syrjäydy vaan sysätään syrjään, koska he eivät mahdu liberaaliin normimuottiin, saadaan sekin, seuraus siis, näyttämään syyltä. Ja näin voidaan nostaa kädet pystyyn, tähän me ei kyetä, tuota me ei saada nostettua, oma moka. Ja ei kun vapautetulla, mutta kummasti kallistuneella taksilla seuraavaan yhtiökokoukseen.

"Liberalismi on toiminut kapitalismin käyttöliittymänä. Kun kapitalismi on päätynyt kriisiin, liberaalien maiden väestö on alkanut kyseenalaistaa liberalismia, ei kapitalismia." 

Liberalismin vaivoissa alkupuoli keskittyy historiakatsaukseen, varsin suppeasti, mutta juuri sellaisella tasolla, että siitä saanee oleellisen kiinni ja tarkemmin asiaan voi halutessaan syventyä itse. Loppupuoli taas oli osoitettu sekä nykytilan tarkastelulle että mahdollisille pienratkaisuehdotuksille; jälkimmäinen tosin vain jäi harmillisen ohueksi osuudeksi niin sivumäärältään kuin konkreettiselta sisällöltään. Niinhän maailma tosin menee, sitä on aina helpoin hahmottaa taaksepäin katsoen, nykytilan ymmärtäminen taas vaatii paljon enemmän tietoa ja kykyä ajatella jopa oman aikansa yli. Ja on sitäkin tässä, paikoin, ja esimerkiksi äärioikeiston nousua perustelevat osuudet ovat taiten taustoitetut. Ja muistuttavat erityisesti siitä, miten sekin on seuraus, ei syy. Kuten 99% muistakin liberalismin sisäisistä tai sitä uhkaavista ongelmista.

Ja taitavasta taustoituksesta ja teorian käytöstä huolimatta (vai juuri siksi?) lukukokemusta häiritsee hieman ylätasolle jumiutuminen: paikoin kirjoittajat toistavat itse itseään teoriatasolla sen sijaan, että esimerkiksi havainnollistaen avaisivat erilaisia liberalismin toimintamekanismeja yksittäisen ihmisen näkökulmasta, esimerkiksi valta-asetelmia purkaen. En toki täysin tiedä, onko se välttämättä tällaisen kirjan tehtävä, mutta toisaalta: jos mainostaa kirjaa eräänlaisena self helpinä, täytyisi kai päästä myös niihin käytännön rakenteisiin, jotka eroavat kuitenkin varsin merkittävästi filosofispoliittisesta pyörittelystä. Takakansi kun lupaa, että kirjan avulla "tunnistat liberalismin itsessäsi ja opit erottamaan liberalismin siellä, missä se piiloutuu neutraaliksi asianlaidoiksi". Osin kyllä juu, tätähän tässä on, ja sinänsä kirja toimii mainiona keskustelunavauksena etenkin niille, joille aihe on uusi. Mutta ehkä tässä kohtaa kysymys kuuluukin: tarttuuko tähän kirjaan ne, jotka eivät ole aiemmin liberalismin ongelmallisuutta huomanneetkaan vai ne, jotka jo valmiiksi nauravat instagramin libis-memeille?

Yleisesti ottaen paljon tässä oli "tuttua ja turvallista" Mikä meitä vaivaa -podcast-kuuntelijalle, mutta ei kai tätä voi liikaa painottaa. Liberalismin purkaminen kun lähtenee liikkeelle silmien avaamisesta, nykytilan havaitsemisesta siinä mielessä, ettei se ole mikään ikuinen ja luonnollinen asiantila, kuten siitä on totuttu puhumaan, vaan se tosiaan on se paljon puhuttu sosiaalinen konstruktio, rakennelma, jota ylläpidetään puheella, tarinoilla ja rakenteisiin uponneilla valta-asetelmilla. Vallankäyttöä jo sekin, että liberalismi paikantuu ainoaksi oikeaksi arvopohjaksi, kapitalismin luonnollistamisesta nyt puhumattakaan. Ja niin kauan kun liberalistiskapitalistisen yhteiskunnan vastaus ongelmiin todella on syihin puuttumattomuus ja seuraustulipaloihin pillillä puhaltaminen, ei tässä kovin valoisat tulevaisuuskuvat taida olla. Ainakaan jos Lahtista & Purokurua on uskominen. Onneksi loppua kohden kirjassa tarjotaan myös hieman lohtua vaihtoehtoisten yhteiskuntaa hahmottavien näkemysten avulla. Kaikki ei ole menetetty, mutta ensin meidän täytyisi yhdistää voimamme. Järjestäytyä liberalismia vastaan, eikä jäädä kiinni sen tarjoamaan kuplautuvaan keskustelukulttuuriin, jossa arvovasemmistokin muuttuu vain lähinnä keskinään nokitteleviksi moralisteiksi. Siis ainakin jos Lahtista & Purokurua ja lukuisia heidän lainaamiaan tutkijoita on uskominen. Mutta sekin on vain yksi tarina nykyvasemmistosta, jonka yli täytyy pystyä katsomaan. Josta täytyy irtaantua, jotta meillä olisi edes jollain tapaa realistisia vaihtoehtoja liberalismille. Sillä niitä jos jotain tässä kaivataan, todella kipeästi. Ennen kuin on myöhäistä.

Helmet-haaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi (tämä oli siis pyytämättä saatu arvostelukappale, hieman lavea haastekohdan tulkinta siis, mutta menkööt!)

SUUNTANA MERKITYKSELLINEN ELÄMÄ

FRANK MARTELA : 

ELÄMÄN TARKOITUS – SUUNTANA MERKITYKSELLINEN ELÄMÄ

192s.

Gummerus 2020

Kuunneltu äänikirjana

Lukija: Aarne Linden

Elämän merkityksellisyys sekä jonkinlainen meta-self-help-kirjallisuus on ehdottomasti ollut itselläni tämän vuoden jonkinlainen lukuteema. Lasken tähän niin tähtitieteestä kuin ihmiskunnan historiastakin kertovan kirjallisuuden, mutta myös anti-itseapukirjan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan sekä jo selvemmin genreen kuuluvan Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsyneen. Kun läheinen ystäväni kertoi kuuntelevansa Martelan uusinta elämän tarkoituksesta kertovaa kirjaa, nappasin sen kuulokkeisiin itsekin myyränharmaan marraskuun iloksi.

Kuulun ehdottomasti siihen kategoriaan, jolle elämän merkityksellisyys syntyy siitä kosmisesta merkityksettömyydestä ja ihmisen pienuudesta, tähtipölymeiningistä ja kaiken sattumanvaraisuudesta. Omaa elämääni helpottaa tietää, että mikään, siis kerta kaikkiaan yhtään mikään, ei ole pysyvää, lopullista eikä siten myöskään automaattisesti kohtalokasta, ja toisaalta mittakaava-ajattelu laittaa viimeistään oman pääni aisoihin muistuttaen miten ohikiitävää kaikki tämä oma räveltäminen täällä on. Tällä en missään nimessä tarkoita kuitenkaan sitä hedonistisliberalistista ajatusta, että koska kerranhan täällä vaan eletään, kaiken saa laittaa itsekeskeisesti niin sanotusti ranttaliksi muiden ihmisten kustannuksella. Ehei, se, että olemme täällä vain mitättömän pienen silmänräpäyksen vastuuttaa meitä myös omasta näkökulmastani käyttämään tuon ajan hyvin. Hyvin niin itselle mutta ennen kaikkea kaikille niille muille, joiden kanssa tämän kosmisen pikkuhetken jaamme. 

Ja oi kyllä. Kaikenlainen filosofinen pohdinta sekä elämän tarkoituksesta (eli tarkoituksettomuudesta) ja merkityksellisyydestä kiehtoo minua valtavasti. Niin henkilökohtaisella kuin rakenteellisemmalla tasolla. Mutta koska jälkimmäistä teen jollain tapaa työkseni, puhun siitä päivittäin ja yritän viimeiseen asti saada myös ihmiset ympärilläni huomaamaan oman toiminnan reflektoinnin merkityksen suhteessa esimerkiksi erityisinä pidettyihin lapsukaisiimme, keskityn nyt enemmän henkilökohtaiseen tasoon. Tai no, en tiedä vielä. Mutta tästä kirjasta minä kyllä pidin.

Martela hahmottelee kirjan alkupuoliskon verran erityisesti elämän tarkoituksen kysymystä historiallisfilosofisena ajatuksena, ja tässä kohti filosofiaa ja osittain psykologisiakin tutkimuksia on kansantajuistettu varsin ihailtavalla tavalla. Tietenkin tässä voitaisiin taas ottaa mukaan se näkökulma, että näistä tutkimustuloksista soisi välillä kuultaa hieman enemmän yksilöpsykologian lisäksi myös sosiaalipsykologisetkin näkökulmat läpi, mutta yksilökeskeisessä maailmassa ajattelu jopa elämän tarkoituksesta on toki yksilökeskeistä. Martelan tekstissä tiede kohtaa kuitenkin hienosti käytännön ajattelun, ja sinällään onnistuu self help -henkiseksi kirjaksi purkamaan varsin eksistentiaalisiakin kysymyksiä lopulta pieniksi menettämättä niiden merkityksellisyyttä. Tulos tai ulos -keskeisessä yhteiskunnassa kun tuntuu välillä jopa vallankumouksellisen raikkaalta, että joku kertoo ääneen, miten merkityksellisyyden tunne voi syntyä vaikkapa oman kodin siistiksi saamisesta.

Loppupuolella Martela taas paneutuu enemmän siihen, mihin lopputuloksiin hän on itse niin muun kirjallisuuden kuin oman tutkimuksensa perusteella tullut: merkityksellisyyden kokemukseen ja ennen kaikkea siihen, ettei täyttä merkityksellisyyttä koskaan koeta tyhjiössä, vaan aina osana suurempaa ihmisryhmää, omaa sosiaalista ympäristöä. Martelan perustarpeisiin mukaan nostama hyvän tekemisen tarve on myös raikas tuulahdus jatkuvaan individualistisempaan tapaan hahmottaa ihmiseläintä, ja siitä johdetut jatkoajatukset toivatkin ainakin itselleni varsin vahvasti, no, merkityksellisyyden tunnetta. Ihmisen minuus ei ole olemassa tyhjiössä, joten kaikenlainen itsensä kehittäminen ja elämän näkeminen henkilökohtaisena projektina ei sitä myöskään ole. Tätä näkökulmaa soisi enemmän myös käsiteltävän, sillä kaikenlainen voimauttaminen, autonomian yhteisöllinen vahvistaminen sekä muiden ihmisten merkityksellisyyden kokemisen mahdollistaminen se vasta avain johonkin suurempaan onkin. Se on sitä henkilökohtaisella tasolla altruismin kautta, mutta ennen kaikkea se on valta-asetelmien näkyväksi tekemistä tavoilla, joilla sitä ei ole tavattu hahmottaa. Omalla alallani varhaiskasvatuksessa toki puhutaan välillä kyllästymiseenkin asti osallistamisesta, mutta mitä sillä aidosti tarkoitetaan, jos lapsen oikeutta autonomiaan ei aidosti mahdollisteta jokapäiväisessä arjessa? 

Martela auttaa parhaimmillaan reflektoimaan omaa elämää ja siihen liittyviä arvoja niin, että tuo oma ajatusketju johtaa merkityksellisyyden huomaamiseen oman (keskiluokkaisenko?) elämäni sisällä. Jälleen kerran kyse on kuitenkin Kolun kirjan tapaan mielialakirjasta, teoksesta joka osuu, kun sen lukee/kuuntelee oikealla hetkellä. Minua auttoi ehdottomasti se, että luin tämän rinnalla koko ajan myös Veikka Lahtisen & Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -teosta, sillä siinä itseapu on kerrankin rakenteellisella tasolla. Hassua sinänsä, mutta koska näistä muodostuu minulle päässä jonkinlainen toisiaan lävistävä kokonaisuus, Martela saa ehkä osakseen vähän vähemmän kritiikkiä kuin jossain toisessa hetkessä. Kirja-arvion kannalta ehkä hieman ongelmallista juu, mutta subjektiivisen lukukokemuksen kanssa ei niinkään. Sillä niinhän elämä etenee, sitä tulee otettua paloja sieltä ja täältä ja soviteltua niitä parhaansa mukaan yhteen omien näkemystensä kanssa. Parhaassa tapauksessa se rikastuttaa, tuo lisää monimuotoisuutta ja muistuttaa, ettei maailma etene mustavalkoisuuksissa vaan erityisesti jonkinlaisissa sisäisissä ristiriitaisuuksissa, jotka ihmismieli on vain opetellut sovittamaan keskenään toimeen tuleviksi. Se, että yksilökeskeisen ja luokkatiedottomuuden ongelmat ovat olemassa, ei yksilötasolla tee oman hyvän olon vaalimisen tärkeydestä yhtään vähempää totta. (Syväliberalismia much?)

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu."

Helmet-haaste 2020: 2. Iloinen kirja

YKSI SYKSYN PUHUTUIMMISTA – EEVA KOLU : KORKEINTAAN VÄHÄN VÄSYNYT

EEVA KOLU : KORKEINTAAN VÄHÄN VÄSYNYT 

– ELI KUINKA OLLA TARPEEKSI MAAILMASSA JOSSA MIKÄÄN EI RIITÄ

384s.

Gummerus 2020

Saatu arvostelukappaleena

Kuuntelin keväällä ristiriitaisen ja mielipiteitä jakavan Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -antiselfhelp-kirjan, joka oli siis self help -kirja, vaikka sellaista mainosti kritisoivansa. Kyllä: se käänsi ympäri ajatuksen esimerkiksi yltiöpositiivisuuden voimasta, ja muistutti oivallisesti, että esimerkiksi negatiiviset tunteet kuuluvat elämään, ja myös ne täytyy käsitellä (mikä valtava yllätys!) Ja silti niin tärkeä muistutus nykyisen pakkopositiivisuuskulttuurin aikana). Manson on kieltämättä aika räävitön, päälleliimattu ja hieman seksistinenkin, mutta pidin kirjasta silti. Moni ei, edellä mainituista syistä. Parjasi ja kritisoi, että vaikka yhteiskuntaa pidetään syyllisenä, itsensä korjaaminen jää aina yksilön vastuulle. Sitä keskustelua silloin seuranneena mieleen hiipii kuitenkin pieni hymynpoikanen – sillä kun aivan samaa tarinaa toistaakin suomalainen, suosittu bloggaaja Eeva Kolu, lempeisiin ja kauniisiin lauseisiin käärittynä, täsmälleen sama yleisö onkin haltioissaan. Että tätä sitä on kaivattu, miten kukaan ei sanonut sitä aiemmin.

Kolun Korkeintaan vähän väsynyt alkaa olemaan ainakin sosiaalisessa mediassa suht kiistatta yksi syksyn puhutuimpia ei-kaunokirjallisia teoksia. Se osuu siihen ytimeen, jossa suurin osa milleniaaleista elää: epävarmaan arkeen, uupumukseen, ympäristön ristiriitaisiin odotuksiin ja yhteiskunnalliseen paineeseen olla aina vähän enemmän ja vähän tehokkaampi. Nauraa enemmän, olla välittämättä liikaa, tuottaa enemmän, tarjota enemmän. Naisena harteille kasautuu vielä miehiäkin vahvempi odotuslataus: me kun emme lähtökohtaisesti kelpaa omina itseinämme, vaan meidän täytyy vielä kaiken suorittamisen lisäksi vielä todistaa, että olemme kelpoja. Vähintään yhtä hyviä kuin binäärisen käsityksen mukaan miessukupuoli on.

Ja sitähän tässä ollaan omassakin kuplassa enemmän tai vähemmän kaikki, korkeintaan vähän väsyneitä. Ja jos väsymykseen kaipaa vertaistukea, Kolun kirja on erityisen paikallaa. Se on nimittäin täydellinen esimerkki mielialakirjasta: se on hyvä, kun sitä lukee oikealla hetkellä. Se, miten tuo oikea hetki määrittyy, on toki varsin mystistä, mutta juuri sen verran sopivan järkeenkäypää, ettei sitä sen kummemmin tarvitse alkaa selittelemään. Se vain on. (Kirjan alkuun ja vähän loppuunkin sain myös muistutuksen siitä, miltä tämä kirja tuntuu, jos ei ole oikea hetki: kliseiseltä, vähän höttöisen vaaleanpunaiselta ja ympäripyöreältä vaatimukselta olla itselleen armollinen sellaisella tavalla, josta on todella helppo saada taas vain yksi suorittamisen tapa lisää. Juuh.)

Parhaimmillaan Kolun kirjaa lukiessa tuntuu todella vahvasti kuitenkin siltä, kuin juttelisi ystävän kanssa. Alkuun se häiritsi: monet ajatukset kun tuntuvat kirjoitettuina niin ehdottomilta, että huomaan suhtautuvani lukemaani kuin absoluuttisiin faktoihin: jos Kolu kirjoittaa näin, hänhän jättää tämän ja tuon huomiotta! Mutta sitten huomaan, tai oikeastaan muistan, että ei. Eihän kenenkään ajatukset ole valmiita, lopullisia, ehdottomia. Että itseasiassa myös Kolu käyttää runsaasti sanaa ehkä. Jättää tilaa ja tulkinnanvaraa. Ja niinpä tästä seuraa jotain minulle täysin uutta: annan ensimmäisen kerran elämässäni itselleni luvan sotkea kirjaa. Tehdä merkintöjä, alleviivata, piirtää suuria huutomerkkejä ja nuolia osuvien kohtien kohdalle. Ja kun vauhtiin pääsen, kirjoittaa myös omia kommentteja. Kyseenalaistaa, vaatia lisäselityksiä. Miksi kirjoitat näin? Mihin tämä tieto perustuu? Voiko tällaista esittää todella faktana? Voiko tämän käsitteen heittää väliin, ja jättää silti selittämättä? Ja ennen kaikkea: ai, tätäkin mieltä voi olla. Mitä ajatuksia se minussa herättää? Mikä on oma jatkopäätelmäni? Tarkoititko tätä? Ja niinpä kirja on lähes jokaiselta aukeamalta omien merkintöjeni peitossa. Paikoin jopa niin henkilökohtaisten, etten tiedä, voinko lainata tätä kirjaa koskaan kenellekään. Ja niinpä siitä on tullut paitsi kuin keskustelu ystävän kanssa myös oma henkilökohtainen päiväkirjani. Tätä ajattelin tänään, ja tämä ajatusketju johti tähän. Niin puhdasta ja terapeuttista.

Kolun kirjan lukeminen vaatii oman päänsisäisen kriitikkoni täydellistä hiljentämistä. Minun kriitikkoni on oma kompensaattorini: se on se terävä, nokkela ja hereillä oleva tilanteissa, joissa pelkään, että minua pidetään vähän hitaana, hömelönä ja herttaisena. Sellaisina pehmeinä feminiinisinä adjektiiveina, jotka eivät tunnu minulta, mutta joiden liittäminen minuun tuntuu myös loukkaukselta, sillä ne pienentävät jo valmiiksi pientä. Ja kun huomaan, että Kolu kirjoittaa asioista, jotka tiedän kyllä ihan itse, ei tarvitse tulla neuvomaan, huomaan, että pelko siitä, että tämä kirja pitää minua hitaana, tyhmänä ja hömelönä, onkin se suurin loukkaus ikinä. Ja sen sijaan, että käsittelisin, mitä tunteita se  m i n u s s a  herättää, hyökkään tietenkin tunteen aiheuttajaa kohtaan. Huomaamatta, että lopultahan sekin aiheuttaja asuu nimenomaan minussa. Minun sisälläni. Kolun kirja vain peilaa sitä, yllättävilläkin tavoilla. 

Mutta vaikka kriitikko on miten hiljennetty, tämä täytyy kuitenkin sanoa: on melkein anteeksiantamatonta, että kirjasta puuttuu kunnon lähdeviitteet. Oi kyllä, itse esimerkiksi aggressiotutkimukseen hyvinkin vahvasti syventyneenä omaa akateemista toimintatapaani loukkaa se, että aggressiosta puhutaan ilman lähteitä, mutta on tässä muutakin. Nykyaikainen fake news - ja faktojenjälkeinen kulttuuri tarvitsee vastapainoksi selkeyttä siitä, mistä tieto on peräisin. Vaikkapa sitten suuntaa-antavalla lähdeluettelolla. Oli kirja miten omaelämäkerrallinen tahansa, tiede on tiedettä, ja sen tekijät ansaitsevat tulla paitsi kreditoiduksi, myös näkyviksi. Tieto rakentuu tiedon päälle, mutta ilman lähteitä se on vain sanoja peräkkäin. Kuka tahansa voi väittää mitä tahansa, jos ei kerro mistä hänen saamansa tieto on peräisin. Ja se on vaarallista, myös silloin kun ollaan täällä ns. tieteellisesti pätevillä vesillä. Se ei kuitenkaan saa jäädä lukijan arvioitavaksi pelkästään sen perusteella, että Kolu tuntuu luotettavalta. Moni muukin kun tuntuu siltä nykyään, omasta kuplasta riippuen. Siksi lähdeluettelo, kun viitataan muuhun kuin mutu-tietoon. Aina. (EDIT: sain muuten tiedon, että lähdeluettelo olisi jonkinlaisen vahingon vuoksi unohtunut kirjasta. Se löytyy nettiversiona täältä: uusimuusa.fi/kirja. Harmi, että näin on päässyt käymään, mutta no, sattuuhan näitä!)

Ja ehkä myös tämä: tämä on vertaistukea, ei ratkaisu. Ratkaisuhan on, tietysti, patriarkaattisen kapitalismijärjestelmän kaataminen, mutta siihen tästä kirjasta ei vinkkejä löydy. Korkeintaan vähän väsynyt on kirja kritisoimansa kulttuurin keskeltä kurottamatta sieltä ulos, mutta toki omassa viitekehyksessä se toimii yksilötasolla. Se, miten sieltä patriarkaattikapitalismisuosta sitten pääsisi ulos, on kriitikoiden jatkuvasti esittämä vaatimus, johon vielä hämmentävän harvalla on aitoa vastausta. Etsinnät siis jatkukoon.

Helmet-haaste 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja

OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE

OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE

263s.

S&S 2018

Kuvitus: Mari Huhtanen

Tiesitkö, että keskivertosuomalainen tuottaa kaatopaikkajätettä lähes 500 kilogrammaa vuodessa? Että sinunkin kauttasi kulkee siis todennäköisesti melkein puoli tonnia roskaa kaappien ja jätepisteiden kautta kaatopaikalle? Jos jätteet menevät kaikki samaan syssyyn sekajäteastiaan, on tämä kaikki tuottamasi roska melko käyttökelvotonta, ja se on todennäköisesti tuhlannut valtavan määrän neitseellisiä luonnonvaroja. Ja kaikki tämä on pois maapallolta, jolla elämme.

Kulutusyhteiskunnassa jätettä syntyy kuin huomaamatta. Nappaan itse aamulla usein kahvin kotona mukaan luennolle, mutta vaikka luentojen välissä on mahdollista ostaa omaan kuppiin myös lisää tuota opiskelun mahdollistavaa elämän eliksiiriä, ostan usein seuraksi muoviin pakatun sämpylän tai kertakäyttökipossa olevan tuorepuuron. Jos on kiire, se tulee syötyä myös kertakäyttöisellä lusikalla. Jatkan matkaa isoon säläkauppaan, josta ostan uuden pyöränlampun. Edellinen meni rikki -  elektroniikkajätettä - ja uusi on pakattu kartonkiin, muoviin ja vielä yhteen muovitettuun metallikiinnikkeeseen. Lisää roskaa. Kassa tarjoaa muovipussia (joka sentään on nykyään maksullinen ja minulla mukana onneksi iso kangaskassi), kuitti taas menee sekajätteisiin suoraan kotona. Kotona ovella odottaa iso paperikassillinen pahviroskia, sillä addiktioni tuoremehuihin näkyy hetkessä täyttyvinä kierrätysastioina.

Olen jo pitkään pyrkinyt kierrättämään kaiken mikä kierrätettävissä on, jotta kierrossa olevasta materiaalista saataisiin tehtyä uutta, eikä kaikkea hankkimaani varten tarvitsisi tuhlata koskemattomia luonnonvaroja. Valitsen aina kierrätyspakkauksen kun se on mahdollista ja lisäksi ostan vaatteeni periaatteella, että käytän ne itse loppuun saakka, ja mielummin korjaan kuin vaihdan kokonaan uuteen. Pienemmällä vaatekaapilla myös niin sanotut asukriisit ovat historiaa, kun erilaisiin tilanteisiin on vain muutama vaihtoehto. Itseään voi ilmaista myös pienellä vaatemäärällä, ja tahtoisin ainakin itse tulla enemmän tunnetuksi ajatuksistani kuin siitä, mitä minulla on milloinkin päällä. Ajattelin myös pitkään, että tämä riittää. Että vähennän vähän ja kierrätän kaiken. Kunnes Otso Sillanaukeen tapaan tajusin, että kuuden eri roska-astian ulosvieminen on turhauttavaa, ja se on turhauttavaa siksi, että se todella konkretisoi sen järjettömän pakkausjätemäärän, joka minunkin kauttani kuukausittain kulkee. Pelkästään siitä tulee vuosittain satoja kiloja, väittäisin. Ja niin väittää Sillanaukeekin, ja päättää kirjoittaa aiheesta kirjan.

Zero Waste- eli nollahukka-ajattelu tähtää tilanteeseen, jossa kierrätettävää jätettä olisi mahdollisimman vähän. Sillanaukee pureutuu kirjassaan tähän tematiikkaan, ja hän on saanut aikaan varsin näppärän ohjeopuksen siihen, mitä jokaisessa kodissa voi tehdä hieman paremmin oman jätemääränsä vähentämisen eteen. Oletko koskaan esim. kiinnittänyt roskia läpikäymällä huomiota mistä jätteesi pääsääntöisesti koostuu? Kannattaisi, vinkkaa Sillanaukee, sillä niin omia roskiaan on myös jatkossa helpompi vähentää.

Alkuun Sillanaukee avaa ylipäätään nollahukka-ajatuksen taustoja sekä omia kulutustottumuksiaan ennen ja jälkeen nollahukkailun. Hän erittelee mainiosti oman elämänsä valinnat huoneittan, aina eteisestä parvekkeelle. Sillanaukee käy läpi jätteenvähentämismahdollisuudet ja tarjoaa myös huone kerrallaan pieniä käytännön vinkkejä helppoihin, keskivaikeisiin kuin edistyneisiinkin uusiin valintoihin. Hän muistuttaa, miten tärkeä on kieltäytyä esimerkiksi pilleistä ja kuinka konkreettisesti omat jätteensä läpikäymällä voi oppia ymmärtämään missä ja miten roskaa maailmaan eniten tuottaa. Jäähyväiset jätteille -kirjan ehdoton vahvuus onkin sen arkisuudessa ja siinä, että se nimenomaan syyllistämisen sijaan jatkuvasti kannustaa kohti parempia valintoja, askel askeleelta. Sillanaukee käy esimerkit läpi itsensä kautta, mikä lisää tietynlaista armollisuuden tunnetta. Välillä se ehkä lipsahtaa hieman liiankin lepsuun meininkiin, mutta tällaisella syyllistämisaikakaudella luulen sen kuitenkin olevan pidemmän päälle enemmän hyve kuin pahe.

Suurin osa Sillanaukeen esittelemistä vinkeistä on yllättävänkin helppoja, sellaisia, joiden toteuttaminen ei vaadi juuri mitään ylimääräistä, mutta säästää pitkällä tähtäimellä valtavan paljon. Kirja puhuu vahvasti etenkin kertakäyttöisyyttä vastaan, mikä on erityisen oivallista, ja toisaalta puolustaa jo kadonnutta kansanperinnettä, eli esimerkiksi ruokasoodaa puhdistusaineena tai etikkaa pyykkien raikastajana. Hieman ne tosin tulee esiin "omina ideoina", zero wasten kautta keksittyinä, vaikka kysehän on paluusta sinne, mistä ennen megalomaanista pesuainearsenaalia on ihan suomalaisissakin kotitalouksissa lähdetty. Ja toisaalta hänen ajatusmaailmassaan törmää myös ristiriitaan, ihan omastakin elämästä hyvinkin tuttuun: ajattelin myös Sillanaukeen tapaan ennen, että jos siirryn ostamaan kaikki vaatteeni kirpputoreilta tai sosiaalisen median erilaisista merkkivaatekierrätysryhmistä, teen aukottoman ympäristöteon. Toki hiilijalanjälki vähenee, jos kaikkea ei osta uutena, mutta pysähdyin hetkeksi kun jäin miettimään kenelle tuo jalanjälki kuuluu käytetyn (tai usein lähes käyttämättömän) vaatteen ostamisesta? Sille kuka sen osti uutena vai sille, joka jatkuvalla kierrätetyn tavaran kuluttamisella mahdollistaa, että uusia vaatteita voi ostaa vähän harkitsemattomastikin, kun ne kuitenkin kirppiksellä saa suht vaivatta myytyä eteenpäin? Onneksi niin minä kuin Sillanaukeekin kuitenkin jossain vaiheessa ymmärrämme, että vähemmän on enemmän, ja luopumisen idea on siinä, että päästää menemään vain sellaiset tavarat, joita ei itselleen myöhemmin uudelleen hanki. Ja kirpputoriostoksissakin täytyy pitää järki päässä, lopulta vain sellaisia vaatteita kannattaa ostaa, joihin pystyy sitoutumaan. Jotka voi luvata itselleen käyttää hamaan loppuun saakka, ja korjata ennemminkin kuin heittää pois.

Yksi asia, joka minua tässä nyt kuitenkin erityisesti pienen ristiriitaisuudenkin jälkeen häiritsi, oli Sillanaukeen koko kirjan läpäisevä ekojuppeilu. Ok, tämä ei tokikaan ole antikapitalistinen teos uusliberalistisen maailman tuottamasta ilmastokatastofista, vaan lähinnä ympäristötekoihin kannustamista vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän sisällä. Mutta. Kun kyseisen kirjan kirjailija kertoo kiinnostuneensa zero waste -ajattelusta erään amerikkalaisperheen esimerkistä tajutessaan, että ympäristöä suojeleva ihminen voi olla tyylikäs ja hyvännäköinen eikä, suora lainaus, tunkkaiselta näyttävä ituhippi, on pakko pyöräyttää silmiä. Ja aika suuresti. Seuraa tietoinen kärjistys, sori siitä, mutta jos Sillanaukee oikeasti ihailee kapitalistisen yhteiskunnan ihannekuvastoon kuuluvaa ihmiskäsitystä ja samalla haluaa muuttaa elämänsä nollahukkaiseksi, en oikein enää tiedä millä pallilla kyseinen janari istuu kutsuessaan ihmisiä, jotka ovat olleet ympäristötietoisia jo ennen kuin siitä tuli muotia, tunkkaisiksi ituhipeiksi.

Juppeilu näkyy kyllä muuallakin. Sillanaukeella on hienoa itsevarmuutta heitellä ilmastofaktoja ilman lähteitä pitkin kirjan. Harmi, sillä kovinkin moni kirjan fakta on aivan varmasti paikkaansa pitävä, mutta tutkijat ja ilmastoaktivistit eivät pääse oikeuksiinsa, kun heidän tuloksiaan esitellään kuin musta tuntuu -juttuja. Tiedostan kyllä, että tämä on enemmän self help -kirja jätteen vähentämisestä kuin tieteellinen tutkielma, mutta kunnia silti niille, kenelle se oikeasti kuuluu. Lisäksi kirja on alun tieto-osion jälkeen lähinnä Sillanaukeen oman elintavan esittelyä, ja jää yllättävänkin heppoiseksi, eikä anna kovinkaan konkreettisia, uusia vinkkejä, vaan lähinnä heittelee ideoita syventymättä niihin. Voisi esimerkiksi olla ihan paikallaan nimittäin pohtia onko elämyslahja aina ekologisempi kuin konkreettinen esine (harvojen elämyksiä tarjoavien paikkojen ylläpitokaan kun aivan hiilineutraalia on) tai miten yksilön toimet suhteutuvat esimerkiksi suuryritysten tekemään ilmastotuhoon. Ihan pelkästään kun ei taida riittää kuitittomuus tai käyntikorttien vastaanottamattomuus viestiksi siitä, että haluaa maailman jätteettömämmäksi. Yksilön valinnoilla on tietenkin merkitystä, mutta kun elämme yhteiskuntajärjestyksessä, joka perustuu tolkuttomaan kuluttamiseen, olisi ihan aiheellista kysyä myös mikä rakenteissamme mättää ja miksemme ole valmiita puuttumaan myös niihin.

x

Todennäköisesti kirja itse toimii kuitenkin erityisen hyvin niille, joille zero waste -ajattelu on täysin uutta. Niille, jotka jo ymmärtävät lajitella jätteensä, mutta jotka eivät ole tulleet edes ajatelleeksi, että jotain muutakin voisi tehdä. Heille se ehkä avaa jotain uutta, ja näyttää, että jos tällainen perus kauppisjäbä Helsingistä pystyy tähän, pystyn minäkin. Enemmän ja syvempää kaipaavalle on todennäköisesti omat oppaansa, jossa vinkit ottavat paremmin huomioon myös monimuotoisemmin perheet ja vaikkapa muualla kuin (suomalaisittain) suurten kaupunkien keskustoissa asuvat etuoikeutetut nuoret opiskelijat. Lopulta Sillanaukeen ekologinen juppeilu kun kuitenkin kääntyy enemmän sympaattiseksi kuin haitalliseksi malliksi, ja on tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten näinkin kulutushysteerisessä maailmassa voi kääntyä jätteettömäksi vain jos haluaa. Monille tällainen yhden ihmisen innostunut esimerkki toimii siihen puuhaan aivan takuulla, joten suosittelen tähän kyllä tutustumaan. Ei tekisi meille kenellekän pahitteeksi kiinnittää huomiota siihen jätemäärään, jota päivittäin ympäristöömme suollamme. Ehkä nollahukka-elämä ei siis olekaan mikään aivan tuhoontuomittu muoti-ilmiö, kunhan siitä tulee pysyvä toimintamalli, ei vain yhden hetken villitys. Sillä ihan jokaisen meistä tulisi pyrkiä minimoimaan jätteen määrä omassa elämässään. Aina tästä hetkestä hamaaseen tulevaisuuteen. Jotta sitä tulevaisuutta ylipäätään siis olisi.

Loistavan kriittinen ja ajattelemaan herättelevä arvio kirjasta myös täällä: Sivutiellä

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥

392s.

Otava 2010

Alkuteos: Eat Pray Love (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ : ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN

 

ROSA MERILÄINEN & SAARA SÄRMÄ :

ANNA MENNÄ - OPAS HAUSKEMPAAN ELÄMÄÄN

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

364s.

S&S 2016

Asioita, jotka ovat minulle vakavia: Työ. Työkaverit, lapset töissä, suhde esimieheen, työtehtävät, hauskojen asioiden tekeminen töissä. Tulevaisuus. Opinnot. Suorittaminen. Sen tietäminen, mitä teen seuraavan vaiheen jälkeen. Raha. Säästäminen. Tuhlaaminen. Tämä hetki. Mennyt hetki. Tuleva hetki. Hetki joka ei tullutkaan. Syöminen. Se, että syön rennosti. Se, että syön juuri niin kuin kuuluu. Se, etten syö. Feminismi. Vaatteet. Tatuoinnit. Nekin, joita en ottanut. Kirjoittaminen. Toisten kirjoitusten lukeminen. Kielioppi. Kirjojen loppuunsaattaminen. Kirjan kesken jättäminen. Se, että kaikki sujuu kontrollissa. Se, että jos kontrolli pettää, on lähtöisin muista kuin minusta. Tuoreet kukat. Sosiaalinen media. Piilossa pysyminen. Seuraajien saaminen. Rentoutuminen. Nipottaminen. Parisuhde. Harrastukset. Erilaisuuden hyväksyminen. Tämän listan tekeminen.

Näin muutama mainitakseni. Ja ehkä ei varsinaisesti tarvitse enää erikseen kertoa, mutta mitä ahdistuneempi arjessa olen, mitä vähemmän asiat ovat minun kontrollissani, mitä vähemmän pystyn yhtaikaa hallitsemaan muun muassa kaiken, sen enemmän suuntaan vakavamielisyyteni pieniin asioihin. Siihen, että vaatteet sijoitetaan oikeille paikoilleen. Perjantaisin siivotaan, ettei lauantaiaamuna tarvitse nähdä koirankarvaakaan lattialla. Että juon kahvini kauramaidolla, vaikka kermakin on kyllä aika hyvää. Ettei likaisia veitsiä ole pöydällä. Jos en voi hallita kokonaisuutta, hyökkään raivolla yksityiskohtien kimppuun ja alistan edes ne valtani alle. Hah.

"Minkälaisia ystäviä kannattaa vältellä:

Syyllistäjät: Kuinka sä voit lentää / syödä lihaa / ajaa autoa / jäädä hoitovapaalle! Vastaus: Helposti.

Suorasuut: Ihmiset, jotka eivät tarvittaessa kykene valkoisiin valheisiin, ovat itsekkäitä. "

En ihan lähtenyt lukemaan Meriläisen & Särmän kirjaa minään self help -henkisenä hyvänolonoppaana, vaan ihan vain vähän kevyempänä kirjana feminismistä. Toki se ensisijaisesti kai tuota jälkimmäistä pitkälle onkin, mutta voi miten vapauttava tämä kirja tähän, kuten rivien välistä ehkä huomaa, pikku asioista nipottavaan kontrollifriikki-väliin olikaan. Kaksi rohkeaa julkifeministiä ovat kirjoittaneet hauskan ja rennon kirjan siitä, miten kaikki voi olla hauskaa ja rentoa, feminismikin. He käsittelevät elämän aika laajalta kaarelta, ja aiheena ovat niin ystävyys, yhteiskunta, ruumiillisuus, työ kuin kotikin. He käyvät niin keskenään kuin lukijoillekin suunnattuna riemastuttavan älyllistä keskustelua, ja kaikkein tärkeintä ei olekaan se "ole itsellesi armollinen" -mantra, vaan että relaa. Suhtaudu asioihin hieman kevyemmin, jotta painavakin saa pontta. Nosta näitä asioita esille, pidä ääntä, mutta älä häpeä. Sillä millään muulla häpeästä ei eroon pääse kuin hurtilla huumorilla ja aivan mahtavalla elämänasenteella, jota varmaan kaikkein guruimmatkin joutuvat päivittäin harjoittelemaan. Toivo ei ole siis menetetty.

Olen toki ihminen, joka hokee että mielialansa ja elämänasenteensa voi valita, mutta olen myös lähiaikoina ymmärtänyt, että helppohan niin on sanoa kun elämän perustasapaino on kunnossa, etkä ole muun muassa eroamassa, lapseton tai masentunut. Mutta kun jää vellomaan siihen ajatukseen, että elämässä on jotain perustavaa laatua pielessä, siitä sellaista myös tulee, ihan pieleenmennyttä. Sukeltaessani humoristisfeministiseen maailmaan ja itsensävoittamisen ympyröihin tajusin, että tässä etuoikeutetussa maailmassa on lopulta aika turha istua ja nyyhkyttää kun ei voi kontrolloida koko elämäänsä. Minun oma murheeni on toki tärkeä, mutta maailman mittakaavan kannalta suoraan sanottuna täysin mitätön. Ja jos edes osan siitä energiasta, jonka märehtimiseen ja epämääräisiin "kontrolloin nyt edes puolisoni sukkalaatikkoa kun elämää en voi" -räpellyksiin käytän, suuntaisinkin hieman enemmän löysäämiseen ja niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, olisi elämä aika paljonkin suunnitelmallisempaa. Puuttumatta siihen, miten paljon maailmassa ja yhteiskunnassa on kaikkea kontrollini ulkopuolella, voisi sinnekin välillä sukeltaa vähän korkeammalta uimahyppylaudalta. Ei ehkä pääedellä, mutta niin kuin itselle turvallisimmilta tuntuu.

Pidin tässä kirjassa erityisesti ystävyyden, yhteiskunnan sekä työn kappaleista. Meriläinen & Särmä suuntavat ihailtavalla vimmalla kohti norminpurkutalkoita, ja tekevät upeaa työtä jo sen tarpeen selittämisellä. Jos me kaikki toimimme aina "kuten tapana on", ja toteutamme järjettömän yksiviivaisia "mutta kun näin on aina tehty" toimintatapoja kykenemättä edes itse allekirjoittamaan niitä, myllerrämme keskellä sellaista sisäistä ristiriitaa, että eihän lopputuloksesta saa tolkkua enää kukaan. Meidät opetetaan pienestä pitäen häpeämään, nöyristelemään, olemaan hiljaa, piilossa ja näkymättömiä. Päiväkotien eteisissä saattajat tiuskivat lapsilleen, jotka ovat valinneet reiälliset housut, että johan sinulle nauraa koko päiväkoti. Tyttöjä kannustetaan olemaan hiljaa ja kuuliaisia, koska tuomalla itseäsi tykö olet vähintäänkin vastenmielinen tyrkky. Oli ripsesi tehty muovista tai olleet näkemättä ripsiväriä vuosiin, et ole oikea nainen.  Häpeä, häpeä, häpeä, olet vääränlainen, teet mitä tahansa. Että eläpä siinä sitten, pää pystyssä ja pyri samaan kuin muutkin. 

Häpeästä irrottautuminen on tärkeintä, kun haluaa saada asiansa nähdyksi ja kuulluksi. Mutta on se tärkeää myös arjessa, sillä jos etukäteen pelkää muiden reaktioita, ja jättää sanomatta tai tekemättä, ei ole kuin yksi pieni rikkahippunen, joka elää ikuisesti sisäisten ristiriitojensa vankina. Häpeästä irrottautuminen on myös feministinen teko, koska kun meitä enää ei painetakaan alas vain näennäisen sukupuolemme perusteella, voimme pistää vastaa. Vääntää kättä ja hypätä vierelle, sinne juuri, missä toiset ehkä luonnostaan osaavat ajatella vähemmän muiden ajatusten merkityksiä. Kuten ehkä Särmä  (tai sitten Meriläinen, mutta en nyt tarkasta, koska todistan etten ole kontrollifriikki, vaan niin rento, että voi esittää jopa faktan tällälailla epämääräisenä) sanoo, mitä sitten, jos joku paheksuu sinua ruutunsa takana tai työpaikan kahvihuoneessa, hänen ongelmansahan se on eikä sinun. Ja paheksumalla itse muita työnnät vain koko systeemiä tehokkaasti alaspäin, sillä vain olemalla rohkeasti paheksuttava, niistä normivankiloista voi luopua ja asioissa päästä eteenpäin. Ja se  tulee varsin tehokkaasti läpi tämän kirjan kansien välissäkin.

Ehkä ihan hieman objektiivisemmin arvioitaessa tämä kirja olisi ollut aika puhdas keskiverto kolmen tähden kirja, koska mitenkään kovin hurjasti se ei uutta tarjonnut eikä maailmaani muuttanut, ja sen viimeinen "ole se muutos, jonka maailmassa haluat nähdä" -henkinen kappale oli vähän päälleliimattu ja sen oloinen, että laitetaan nyt tää tähän kun täs kai kuuluu olla vähän tällainen. Mutta koska se tuli taas niin vakavaan väliin omaa elämääni, ja pitkästä aikaa nauroin ihan kunnolla ääneen, ja ainakin ehkä ihan vähän vapauduin jostain pakko pitää hävettää en kehtaa olla tekemättä kontrolli kontrolli kontrolli -tunnetiloistani, ja jätin IMUROIMATTA tämän kirjan innoittamana, koska kyllähän sitä nyt voi elää, vaikka pieniä karvatupsuja lattialla onkin, se ei vähennä minun asemaani hyvänä yhteiskunnan jäsenenä tai herranjestas, naisena, saa se nyt neljä. Tai ainakin melkein. Ja hei, opinpa nyt ainakin muutaman uuden asiankin, tai lähinnä kahden sanan poisjättämisen aktiivisesta sanavarastostani: guilty pleasuren, koska voi nyt elämä, ihanko tosiaan olen itsekin ollut aina mukana siinä, että en voi kuunnella JVG:ta tai Robinia tai katsoa televisiosta Made in Chelseaa, koska se ei ole tämän hetkisten sosiaalisten normien mukaista omassa punaviherkuplaisessa ikäluokassani Etu-Töölössä kauralatteparta ylähuulellani ja toisekseen naisellisuuden, etenkin kun sillä määritellään oikean- tai vääränlaista tapaa olla sitä, mitä sukupuolta ikinä edustaakaan, koska hei, kun olen nainen, kaikki mitä teen, on naisellista. Että kirja kainaloon, skumppa käteen ja norminpurkutalkoisiin ihmiset hyvät! Ei niitä rintaliivejäkään ole pakko polttaa, jos ei tahdo, mutta saa, tietysti. Sinustahan se kiinni on.

Helmet-haaste 2017: 04. Kirja lisää hyvinvointiasi