THE BOOK OF NON-BINARY JOY

BEN PECHEY : THE BOOK OF NON-BINARY JOY

224s.

Jessica Kingsley Publishers, 2022

Luin aiemmin tänä kesänä, juuri ennen lomaa Paul B. Preciadon Voiko hirviö puhua – selonteko psykoanalyytikkojen akatemialle (Tutkijaliitto 2023), joka jollain tapaa nyrjäytti paitsi aivoni myös käsitykseni omasta sukupuolestani. Nähdyksi, tunnustetuksi ja ihan ennen kaikkea p u o l u s t e t u k s i  tulemisen kokemus oli niin valtaisa, että kirjasta itsestään oli mahdotonta pientä Instagram-arviota pidemmin kirjoittaa – kun kokemus on niin kehollinen, ei siitä pysty sanoin puhumaan. 

Ja silti puhuin: puhuin kumppanille, puhuin ystäville, puhuin vähän perheellekin. Puhuin ja sanoitin itseäni, omaa kokemustani, jolle Preciado on viimein antanut ne sanat, jotka minulta on puuttunut. Ja koska olen puhunut tästä kesällä paljon, sain myös alkukuusta syntymäpäivälahjaksi kumppaniltani mitä ihanimman kirjan Preciadon akateemisen puheen jatkoksi: Ben Pecheyn The Book of Non-Binary Joyn (tästä eteenpäin ihan vain Non-Binary Joy).

Siinä missä Voiko hirviö puhua oli tosiaan akateeminen puhe akateemisille ihmisille, Non-Binary Joy taas on vertaistukikirja muunsukupuolisille/sukupuolibinäärin ulkopuolisille ihmisille sekä sukupuolen moninaisuutta paremmin ymmärtää haluaville. Se on lempeä, kansankielinen ja teoriaton, ja silti sekä Pecheyn että Preciadon kirjoja yhdistää yksi ja sama vire: suuri gender joy, transilo, valtaisa onni, kun itsetuntemus ja itsemääräämisoikeus ovat niin pitkällä, että oman sukupuolikokemuksensa kanssa on viimein tosiaan tunnistavia ja näkeviä sanoja ja yhteisöjä, muotoja ja tapoja, joilla ilmaista itseään tässä muuten niin kahteen fakkiintuneeseen sukupuoleen, mieheen ja naiseen hahmottavassa maailmassa edelleen pääsääntöisesti unohdutaan.  Sukupuoli- tai ihan vain transilo kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, kun on ensimmäistä kertaa melkein neljäänkymmeneen vuoteen kehonsa ja oman kokemuksensa kanssa sinut, samalla sivulla, paikassa, jossa entisellä oudolla ja piinaavalla ulkopuolisuudella on nimi – mikä se kenelläkin sitten sukupuolen moninaisuutensa kanssa binäärisessä maailmassa onkaan.

Ja vertaistuki- sekä transilon kirjana Non-Binary Joy onkin ehdottomasti vahvimmillaan. Vaikka Pechey käykin kirjan alussa läpi myös joitain yhteisiä negatiivisia kokemuksia aina rakenteellisesta sorrosta yhteisiin traumaattisiin kokemuksiin, keskittyy hän pääsääntöisestä oman sukupuolen, itsemääräytymisen ja ennen kaikkea sisäisen hyvinvoinnin vahvistamiseen sateenkaariyhteisön sisältä – meiltä meille. Hän neuvoo, kannustaa ja opastaa. Hän näyttää etuoikeuksia, vahvuuksia ja iloitsemisen arvoisia hetkiä. Hän muistuttaa The queer culture gapista, kuilusta joka syntyy sekä oman transilon ja sateenkaariyhteisön tuoman onnen, kuulumisen tunteen ja arvostuksen sekä laajemman yhteiskunnallisen asenneilmapiirin välille. Kirjan tyyli jakaa varmasti lukijoita: joita kuita Pecheyn Hey darlingit häiritsivät, minä pidin niitä sympaattisina hellyydenosoituksina, sellaisina, jota saamme tässä maailmassa ihan jokainen ihan liian vähän. Yleisesti ottaen se on kuitenkin hyvin helposti lähestyttävä, aloittelevallekin liittolaiselle hyvin käsitteitä avaava itseaputeos, jonka pohja on nimenomaan itsearvostuksen vahvistamisessa maailmassa, jossa sukupuolen moninaisuus ei vielä juuri ulkoista vahvuusprensentaatiota osakseen saa. 

Kriittisemmin luettuna kirja on toki varsin ohutta itseapukirjallisuutta, joka mainitsee rakenteet, mutta tarjoaa 99 %:sti vastaukseksi silti vain yksilökeskeisiä ratkaisuja. Heikoimmillaan se myös toistaa itse myöhemmin kritisoimiaan totuuksia – yhtenä esimerkkinä yhteiskunnan trauma- ja terapiakeskeisyyden Pecheyn mainitessa että on jokseenkin väistämätöntä, että jokaisella meistä kun olisi joku trauma – tällainen puhe on omiaan nimittäin paitsi luomaan hieman vinoa ja traumakeskeistä todellisuutta sukupuolenmoninaisuudesta myös typistää elämän normaalit vastoinkäymiset yksilön traumaksi, josta kukin täytyy terapoida irti¹. Ensimmäinen on jo yksi suuri syy sille, miksen aiemmin ole itse voinut ajatella kuuluvani sukupuolivähemmistöön, toinen taas yksi suuri syy sille, miksi jatkuvasti itseään möyhivä todellisuus pikemminkin tuottaa pahoin- kuin hyvinvointia, kuten Pechey itsekin myöhemmin samassa teoksessa oivallisesti muistuttaa.  Näinpä traumaosuus onkin hyvä esimerkki siitä, miten kirja olisi vertaistukiteoksenakin hyötynyt (kriittisestä) teoriataustasta menettämättä silti helppolukuisuuttaan. Vahvempi pohjustus oli myös ollut mitä mainioin ratkaisu monessa muussakin kohdassa, jossa ilon ja esimerkiksi mielihyvän käsitteiden ympärillä pyörittiin syventymättä kuitenkaan ihan suoraan sanottuihin totuuksiin. Jos jotain on vaikea sanoa itse, saa usein muiden kirjoittamasta teoriatiedosta jo hyvää vahvistusta, jolloin kaikenlaisesta ympäripyöreästä kiertelystä päästään mainiosti eteenpäin.

Tästäkin huolimatta Pecheyn teos on symbolisesti tärkeä sekä ei-fiktiivisen kirjallisuuden kentällä että henkilökohtaisena lukukokemuksena. Se vahvistaa, iloitsee ja vapauttaa siellä missä sukupuolibinääriin nojaava yhteiskunta vielä aivan liian usein heikentää, masentaa ja vangitsee. Pecheyn muistutukset ovat lempeitä ja pehmeitä, ja otan tästä erityisesti mukaan vahvistuksen sille, etten ole sukupuoleni kanssa kenenkään opettaja ja kouluttaja, ja että ilo ja onni kuuluu ihan jokaiselle, kehoon, sukupuoleen ja identiteettiin katsomatta. Ja kuten Pecheykin sanoo: kaikesta ei tarvitse tehdä identiteettiä. Sukupuoli on osa minua, mutta minun ei tarvitse olla yhtä kuin sukupuoleni. Meissä kaikissa kun on niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin se, mihin kohden sukupuolen moninaisuutta asetumme.

¹Tällaisesta traumakeskeisyydestä ja sen ongelmallisuudesta lisää nopeasti haltuunotettavalla otteella myös mm. Pontus Purokurun Traumasubjektin raunioilla -esseessä sekä Liv Strömquistin Pythia puhuu -sarjiskokoelmassa.