Pieni vene

Vincent Delecroix : Small Boat

122s. / 3h31min

W.F. Howes Ltd, 2025

Alkuteos: Naufrage, 2023

Ranskasta englanniksi kääntänyt Helen Stevenson

Äänikirjan lukijat Rachel Atkins & Ethan Reid

Marraskuisena yönä syksyllä 2021 Englannin ja Ranskan välistä kanaalia lähtee ylittämään useampi vene, toiveena Englanti, parempi elämä, pelastuminen. Yksi pieni kumivene alkaa kuitenkin jo alkumatkasta temppuilla, salakuljettajan antama moottori ei toimi liian suuren matkustajamäärän alla. Yksi miehistä onnistuu soittamaan apua, monia, monia kertoja. Päivittämään sijaintinsa Ranskan rannikkovartiostolle. Puheluiden takana kuuluu hätä, vesi nousee jo pohkeisiin asti. "Stay calm, help is coming", toistaa sama, tunteeton, vakaa ääni puhelimen toisesta päästä. Mutta ketään ei tule. Apu ei saavu. Kaikki paitsi kaksi 29 matkustajasta hukkuvat hiljaisen, loputtoman pimeän meren keskellä.

Ranskalaisen filosofin Vincent Delecroix'n syvän traaginen ja toisaalta terävän ajankohtainen romaani nousi tietoisuuteeni kansainvälisen Booker-palkinnon lyhytlistalta, ja kuunteluun samaan aikaan kun tuhannet ja tuhannet ihmiset Pohjois-Afrikassa ylittivät yhtaikaa Marokon ja Espanjan erillisalueen Ceutan välisen rajan, aitojen yli kiiveten, aidat uimalla kiertäen. Ainakin 67 heistä kuoli. Ja silti – HS uutisoi aiheesta tunkeutumisena, ihmisaaltona. Sama dehumanisointi jatkui kommenttien puolella – sadat kommentit syyttivät ihmisiä itseään, mitäs läksivät. Samalla kun äärioikeisto Suomen hallitusta myöten vaatii koko Schengen-alueen rajojen sulkemista, ihmiset internetissä toiseuttavat, epäinhimillistävt, syyttivät, osa jopa naureskellen osoitti jälleen vasemmistoa. Tätäkö te haluatte, avoimia rajoja? Ihmistulvaa?

Itse en tiedä enää mitä haluan, mitä kiristyneen ilmapiirin, ksenofobian ja puhtaan rasismin keskellä uskaltaa toivoa. Humaaniutta? Inhimillisyyttä? Kykyä olla puhumatta ihmisistä samoilla sanoilla kuin luonnonkatastrofeista puhutaan? Solidaarisuutta, maailmaa, jossa kenenkään hukkumiselle ei ilkuttu?

Tässä hetkessä ja ajassa siis kuuntelin Delecroix'n Small Boatin, joka perustuu tositapahtumiin marraskuulta 2021. Pienempään mittakaavaan, ja silti venelastilliseen ruumiita. Siihen, ettei apu tullut, koska apua ei todellisuudessa lupauksista huolimatta koskaan lähetetty.

“Can you not see the difference between an irresponsible pleasure tripper and a dinghy full of migrants? It was not the most wellmeaning question, but actually it was quite easy to answer because my profession requires us to make no distinction, so that’s what I said, and that I should be congratulated for not making one: you rescue everyone without distinction. Should I be more intent on saving some more than others?”

Small Boat kulkee kolmessa osassa: ensimmäisessä, ja ainoassa, josta nyt kirjoitan kaikkien mahdollisen tulevan lukukokemuksen varjelemiseksi, se kuulustelee Ranskan rannikkovartioston nimettömäksi jäänyttä työntekijää poliisiasemalla, auttamisesta ja auttamatta jättämisestä. Puhelinnauhoite hätäpuheluista on tullut jo aiemmin julkiseksi, sen taustahumu jää romaanin ulkopuolelle, mutta vaikuttaa kuulustellun mielen perukoilla. Osa on kirjoitettu minä-muodossa, rannikkovartioston työntekijän näkökulmasta. Mikä on ollut hänen vastuunsa? Hänen, joka teki vain työtään? Hänen, joka vastaa jok'ikisessä yötyövuorossa kymmeniin vastaaviin puheluihin? Hänen, jonka työn tekemistä jatkuvat, toistuvat puhelut häiritsevät? 

Hänen, jonka empatia on jätettävä naulakkoon työvuoron alettua, jotta töihin voi ylipäätään tulla. Hän tekee vain mitä hänet on palkattu tekemään. Ei hän ole määrittänyt Ranskan ja Englannin aluevesien rajoja. Ei hän ole usuttanut ketään merelle. Ei hän ole tämän maailman sääntöjä päättänyt. Hän on vain töissä täällä. Miksi 27 hukkunutta siirtolaista olisivat hänen vastuullaan? Vastuun, moraalin ja toisaalta lakipykälien sekä sääntöjen yhteyttä niin sanottuun oikeaan ja väärään pohtiva pienoisromaani saa voimansa juuri hänestä. Hänestä, joka edustaa hiljaisella päättäväisyydellään jotain huomattavasti suurempaa – laajempaa yhteiskuntaa. Koko Euroopan moraalista nykytilaa.

Delecroix tekeekin erityisen kiinnostavan (ja kiitettävän) valinnan antaessaan äänen nimenomaan tälle fiktiiviselle henkilöhahmolle, jota empatiaan ja solidaarisuuteen, ihmisten tasavertaisuuteen uskovan on erityisen vaikea ja jopa epämiellyttävä kuunnella. Äänikirjana teos tulee vielä lähemmäs, Rachel Atkinsin ääni rannikkovartioston työntekijänä kummittelee päässäni myös silloin kun en kuuntele teosta. Delecroix ei kuitenkaan valitse puolia, alleviivaa tai esitä yksilöpsykologisia syy-seuraussuhteita, vaan antaa lukijan(/kuuntelijan) tehdä omat moraaliset asemointinsa itse. Niin toki on muun muassa keskushenkilöä kuulustellut poliisikin tehnyt, mutta kun tuokin katse, asenne tulee kuultavaksi syytetyn tulkintojen, ajatusten ja puolustuksen läpi. Mikä todella edes voi olla yksilön vastuu? Vastuu työssä, jossa oma empatia ei mahdu samaan veneeseen pelastettavien kanssa, jotta ylipäätään kykenee toimimaan? Maailmassa, joka poliitikoista alkaen jatkuvalla syötöllä dehumanisoi, vertaa aaltoihin ja tulviin, etsii aina syyllistä syyllistä syyllistä? Yhtä yksittäistä, jota voi rangaista? 

“Empathy, I said to the police inspector, is an idiotic luxury indulged in by people who do nothing, and who are moved by the spectacle of suffering.”

Kun ihminen on joutunut pakenemaan vainoa, sotaa, kansanmurhaa, tulevaisuudetonta yhteiskuntaa, työttömyyttä ja epätoivoa, ensin mantereiden halki ja lopulta pienen pienessä veneessä, kahdeksanasteisen meren heilutellessa hiljaa uppoavaa kumivenettä, pahinta ei jälleen Martin Luther Kingiä mukaillen ole pahojen pahuus, vaan hyvien hiljaisuus. Se jos mikä luo meille maailman, jossa on normaalia syyttää paennutta, jossa on tavallista nähdä oma eurooppalaisuutensa ikään kuin itse ansaittuna etuutena, jota ei voi kenellekään muulle myöntää. Se jos mikä luo yhteiskunnan, jossa toista ei auteta, koska hän ei ole juuri minun puolellani merta.

THE BOOK OF NON-BINARY JOY

BEN PECHEY : THE BOOK OF NON-BINARY JOY

224s.

Jessica Kingsley Publishers, 2022

Luin aiemmin tänä kesänä, juuri ennen lomaa Paul B. Preciadon Voiko hirviö puhua – selonteko psykoanalyytikkojen akatemialle (Tutkijaliitto 2023), joka jollain tapaa nyrjäytti paitsi aivoni myös käsitykseni omasta sukupuolestani. Nähdyksi, tunnustetuksi ja ihan ennen kaikkea p u o l u s t e t u k s i  tulemisen kokemus oli niin valtaisa, että kirjasta itsestään oli mahdotonta pientä Instagram-arviota pidemmin kirjoittaa – kun kokemus on niin kehollinen, ei siitä pysty sanoin puhumaan. 

Ja silti puhuin: puhuin kumppanille, puhuin ystäville, puhuin vähän perheellekin. Puhuin ja sanoitin itseäni, omaa kokemustani, jolle Preciado on viimein antanut ne sanat, jotka minulta on puuttunut. Ja koska olen puhunut tästä kesällä paljon, sain myös alkukuusta syntymäpäivälahjaksi kumppaniltani mitä ihanimman kirjan Preciadon akateemisen puheen jatkoksi: Ben Pecheyn The Book of Non-Binary Joyn (tästä eteenpäin ihan vain Non-Binary Joy).

Siinä missä Voiko hirviö puhua oli tosiaan akateeminen puhe akateemisille ihmisille, Non-Binary Joy taas on vertaistukikirja muunsukupuolisille/sukupuolibinäärin ulkopuolisille ihmisille sekä sukupuolen moninaisuutta paremmin ymmärtää haluaville. Se on lempeä, kansankielinen ja teoriaton, ja silti sekä Pecheyn että Preciadon kirjoja yhdistää yksi ja sama vire: suuri gender joy, transilo, valtaisa onni, kun itsetuntemus ja itsemääräämisoikeus ovat niin pitkällä, että oman sukupuolikokemuksensa kanssa on viimein tosiaan tunnistavia ja näkeviä sanoja ja yhteisöjä, muotoja ja tapoja, joilla ilmaista itseään tässä muuten niin kahteen fakkiintuneeseen sukupuoleen, mieheen ja naiseen hahmottavassa maailmassa edelleen pääsääntöisesti unohdutaan.  Sukupuoli- tai ihan vain transilo kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, kun on ensimmäistä kertaa melkein neljäänkymmeneen vuoteen kehonsa ja oman kokemuksensa kanssa sinut, samalla sivulla, paikassa, jossa entisellä oudolla ja piinaavalla ulkopuolisuudella on nimi – mikä se kenelläkin sitten sukupuolen moninaisuutensa kanssa binäärisessä maailmassa onkaan.

Ja vertaistuki- sekä transilon kirjana Non-Binary Joy onkin ehdottomasti vahvimmillaan. Vaikka Pechey käykin kirjan alussa läpi myös joitain yhteisiä negatiivisia kokemuksia aina rakenteellisesta sorrosta yhteisiin traumaattisiin kokemuksiin, keskittyy hän pääsääntöisestä oman sukupuolen, itsemääräytymisen ja ennen kaikkea sisäisen hyvinvoinnin vahvistamiseen sateenkaariyhteisön sisältä – meiltä meille. Hän neuvoo, kannustaa ja opastaa. Hän näyttää etuoikeuksia, vahvuuksia ja iloitsemisen arvoisia hetkiä. Hän muistuttaa The queer culture gapista, kuilusta joka syntyy sekä oman transilon ja sateenkaariyhteisön tuoman onnen, kuulumisen tunteen ja arvostuksen sekä laajemman yhteiskunnallisen asenneilmapiirin välille. Kirjan tyyli jakaa varmasti lukijoita: joita kuita Pecheyn Hey darlingit häiritsivät, minä pidin niitä sympaattisina hellyydenosoituksina, sellaisina, jota saamme tässä maailmassa ihan jokainen ihan liian vähän. Yleisesti ottaen se on kuitenkin hyvin helposti lähestyttävä, aloittelevallekin liittolaiselle hyvin käsitteitä avaava itseaputeos, jonka pohja on nimenomaan itsearvostuksen vahvistamisessa maailmassa, jossa sukupuolen moninaisuus ei vielä juuri ulkoista vahvuusprensentaatiota osakseen saa. 

Kriittisemmin luettuna kirja on toki varsin ohutta itseapukirjallisuutta, joka mainitsee rakenteet, mutta tarjoaa 99 %:sti vastaukseksi silti vain yksilökeskeisiä ratkaisuja. Heikoimmillaan se myös toistaa itse myöhemmin kritisoimiaan totuuksia – yhtenä esimerkkinä yhteiskunnan trauma- ja terapiakeskeisyyden Pecheyn mainitessa että on jokseenkin väistämätöntä, että jokaisella meistä kun olisi joku trauma – tällainen puhe on omiaan nimittäin paitsi luomaan hieman vinoa ja traumakeskeistä todellisuutta sukupuolenmoninaisuudesta myös typistää elämän normaalit vastoinkäymiset yksilön traumaksi, josta kukin täytyy terapoida irti¹. Ensimmäinen on jo yksi suuri syy sille, miksen aiemmin ole itse voinut ajatella kuuluvani sukupuolivähemmistöön, toinen taas yksi suuri syy sille, miksi jatkuvasti itseään möyhivä todellisuus pikemminkin tuottaa pahoin- kuin hyvinvointia, kuten Pechey itsekin myöhemmin samassa teoksessa oivallisesti muistuttaa.  Näinpä traumaosuus onkin hyvä esimerkki siitä, miten kirja olisi vertaistukiteoksenakin hyötynyt (kriittisestä) teoriataustasta menettämättä silti helppolukuisuuttaan. Vahvempi pohjustus oli myös ollut mitä mainioin ratkaisu monessa muussakin kohdassa, jossa ilon ja esimerkiksi mielihyvän käsitteiden ympärillä pyörittiin syventymättä kuitenkaan ihan suoraan sanottuihin totuuksiin. Jos jotain on vaikea sanoa itse, saa usein muiden kirjoittamasta teoriatiedosta jo hyvää vahvistusta, jolloin kaikenlaisesta ympäripyöreästä kiertelystä päästään mainiosti eteenpäin.

Tästäkin huolimatta Pecheyn teos on symbolisesti tärkeä sekä ei-fiktiivisen kirjallisuuden kentällä että henkilökohtaisena lukukokemuksena. Se vahvistaa, iloitsee ja vapauttaa siellä missä sukupuolibinääriin nojaava yhteiskunta vielä aivan liian usein heikentää, masentaa ja vangitsee. Pecheyn muistutukset ovat lempeitä ja pehmeitä, ja otan tästä erityisesti mukaan vahvistuksen sille, etten ole sukupuoleni kanssa kenenkään opettaja ja kouluttaja, ja että ilo ja onni kuuluu ihan jokaiselle, kehoon, sukupuoleen ja identiteettiin katsomatta. Ja kuten Pecheykin sanoo: kaikesta ei tarvitse tehdä identiteettiä. Sukupuoli on osa minua, mutta minun ei tarvitse olla yhtä kuin sukupuoleni. Meissä kaikissa kun on niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin se, mihin kohden sukupuolen moninaisuutta asetumme.

¹Tällaisesta traumakeskeisyydestä ja sen ongelmallisuudesta lisää nopeasti haltuunotettavalla otteella myös mm. Pontus Purokurun Traumasubjektin raunioilla -esseessä sekä Liv Strömquistin Pythia puhuu -sarjiskokoelmassa.