YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

 

IRENE KAJO : 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

224s.

WSOY 2024

Kun googlettaa Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta -romaanin, törmää lähes poikkeuksetta arvioihin, jotka painottavat romaanin omakohtaisuutta, todenperäisyyttä, tottaolemista. Yksi arvio kertoo kirjan näyttävän, ettei #MeToo ole vieläkään ohi, toinen taas etsii koko tekstinsä ajan todisteita siitä, miksi on ihan ehdotonta, että tämä romaani on tositarina. Myös Goodreadsissa kirjaa luetaan faktana, kostotarinana, jota ainoastaan anonyymiys heikentää. Jos en olisi lukenut kirjasta juuri sattumalta muutamaa kuuakutta aiemmin Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teoksesta, olisin takuulla mennyt itsekin samaan lankaan. Niin monet ovat. Sekä lukijat että ihan ammattikriitikotkin tuntuneet päättäneen jo heti alkusivuista lähtien (osin kustantamon harhaanjohtavan markkinoinnin takiakin?) tämän olevan anonymisoitu tositarina, ja lukevan tätä muistelma- ja kostokirjana, tositapahtumiin perustuvana faktana tai korkeintaan autofiktiona. Kirjailija itse taas nimenomaan on haastatteluissaan painottanut Yhdellä meistän olevan fiktiivinen teos, romaani, epätotta, epätosiin asioihin perustuva kaunokirjallinen tutkielma seksuaalisesta väkivallasta. Miksi meillä on sitten niin valtava tarve haluta uskoa, että juuri tämä kirja on totta? Että jossain Teatterikorkeakoulussa on mies, H, joka tekee tällaista seksuaaliväkivaltaa muille opettajille ja oppilaille? Miksi totuus on juuri tässä teoksessa se ehdottomasti korostettavin osuus? 

Kenties siksi, että niin usein nämä ovat totta. Vielä todennäköisemmin siksi, että tunnumme tässä ajassa rakastavan true crimeä, mehukkaita paljastuksia ja oikeita rikoksia. Osin varmaan myös siksi, että kirjailija ja teos on nyt jostain syystä vain niin viehättävää lukea yksi yhteen, kertomuksena oikeista tarinoista, oikeista rajattomuuksista, oikeasta seksuaalisesta väkivallasta. Koska fiktio ei nyt vain juuri tällä hetkellä ole muka muodikasta, paitsi Suurten Kirjallisuusportinvartijoiden mielestä, tietenkin. Ylikankaan kirjakritiikin luettuani yhdyn kuitenkin hänen näkökulmaansa: tämä kirja antaa enemmän juuri siksi, että se on romaani, ei siksi, että se on yksi yksittäistapaus tai kostokirja. Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on taitava tutkielma vallasta, sen väärinkäytöstä sekä instituutioiden rakenteellisesta tavasta lakaista ikävät hyväksikäyttötapaukset pöytien alle vuoraten ne yhdenvertaisuus- ja suostumusjargoniin, ohjeistuksiin ja toimintaohjeisiin, pois silmistä ja pois jaloista. Sana sanaa vastaan -retoriikasta, joka toimii ainoastaan jo valmiiksi valtaa pitävien ja toisaalta kulttiasemaan päässeiden Suurten Henkilöiden eduksi, jossa ei lopulta ollakaan yhtään sana sanaa vastaan, vaan rakenteet yksittäisen ihmisen kokemaa hyväksikäyttöä vastaan.

"Näytän opiskelijoilleni Hertzogin Karhumies-dokumentin. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt katson sitä toisin. Dokumentti kertoo miehestä, joka eli karhujen läheisyydessä. Hän katsoi niiden pistäviin neulasilmiin ja tahtoi nähdä siinä kontaktin. Kuolemanvaara oli koko ajan läsnä. Hän kosketteli karhuja, meni lähemmäs, seurasi niitä, pakeni niitä naureskellen. Hän puhui karhuista kuin ystävistään. Hän katsoi iskuun kohoavaa tassua ja kätteli sitä. Hän iloitsi ja luuli olevansa karhujen ystävä. Hän katsoi tyhjää ja nälkäistä katsetta, makasi teltassa, keskellä suurta metsää, ystäviensä keskellä. Hän nukkui, kun karhu tunkeutu hänen telttaansa, raateli ja lopulta söi hänet."

Kajo kuvaa ansiokkaasti sitä todellisuutta, mikä yhtäältä ajaa suuret yhteisöt suojelemaan väärinkäytöksiin syyllistyineitä jäseniään että myös toisaalta saa yksittäisen ihmisen sokaistumaan vallan rajapinnoilla leikittelevien väärinkäyttäjien edessä – miten pelkkä valtaa pitävän itseensä kohdistuva katse tällaisessa hierarkisessa järjestyksessä altistaa väärinkäytöksille. Nähdyksi tulemista käsitteltiin myös hieman juuri tätä ennen lukemassani Helen Garnin kirjassa Vierashuone: Kajon keskittyessä seksuaaliseen väkivaltaan Garner taas näyttää katkeransuloisella tarinallaan miten helppoa palliatiivista hoitoa tarvitseva syöpäpotilaskin on saada täysin toimimattomien vaihtoehtohoitojen pariin ihan vain kuulemalla, kohtaamalla ja näkemällä ihminen sairauden tapaan. Sama psykologia vanginnee myös seksuaaliseen väkivaltaan pikkuhiljaa kaltevalla pinnalla valuvan uhrin – juuri sinä olet erityinen, kun tämä hoito/akti aiheuttaa sinussa juuri tällaisia tunteita, juuri sinun ahdistuksesi/kipusi/kärsimyksesi kertoo kaiken sen toimivan. Juuri sinussa on tämän kaiken salaisuus, kuiskaa puoskarilääkäri otsonisaunottaessaan kuolemansairasta syöpäpotilasta tai seksuaalinen vallankäyttäjä sitoessaan työparinsa taiteen nimissä ruoskattavaksi lattialle. H:n penis "elää omaa elämäänsä, siitä ei kannata välittää", Garnerin romaanin Nicolan lähes katatoniseen tilaan heittävät kivut C-vitamiinihoidon jälkeen itseasiassa kuuluvat asiaan vitamiinin pirstoessa syöpää palasiksi. 

Ihmismieli, etenkin nähdyksi ja kuulemattomaksi jäänyt sellainen, on siis helppo saada uskomaan asioita, kun sille sanoo asioita, joita me lajimme edustajina haluamme kaikista eniten kuulla – että juuri me merkitsemme, olemme merkityksellisiä ja olemme jotain, mitä muut eivät ymmärrä. Ja tätä hyväksikäyttää niin puoskarit kuin seksuaalisen väkivallan harjoittajat. Oli Kajon romaani sitten omakohtainen muiltakin kuin uraa koskevilta osilta, seksuaalista väkivaltaa joko muiden tai omien kokemusten avulla ammentava, on se romaanina joka tapauksessa hieno ja vimmainen näyte patriarkaatisen yhteiskunnan pimeistä puolista, jossa totuuden sana on aina valta-asemassa olevalla. Lukee tätä sitten kostoromaanina tai tietynlaisena pastissina tyylilajin kirjallisuudesta, on se voimakas, monikerroksinen ja onnistunut taideteos taiteen nimissä tehtävästä hyväksikäytöstä, kulttuurimaailman vinoista valtarakenteista ja yhteiskunnasta, joka suojelee vain omiaan.