Testonisti –farmakopornografisia tunnustuksia

Paul B. Preciado : 

Testonisti - farmakopornografisia tunnustuksia

342s.

Tutkijaliitto 2022

Alkuteos: Testo yonqi. Sexo, drogas y biopolítica 2008

Suomennos Anna Nurminen

Olet teknosukupuoli, teollisesti tuotettu, farmakologinen kokonaisuus oman kehosi hormoneja, välittäjäaineita, bakteereja yhdistettynä kemiallisiin valmisteisiin, kulttuurista sukupuoltasi affirmoiviin estrogeeneihin tai testosteronilisiin, masennus- tai ahdistuneisuuslääkkeisiin. Olet täynnä antibioottijäämiä, mikromuovia, olet ehkä osin itsekin muovia, rintojen sisältä, tekokiveksinä, pumpulilla täytetyn kondomin kuminen tekopenis, miesnaiscistransruumis, joka ei ole koskaan itsensä niin kauan kun se on yhteiskunnan kulttuurisen cisheterofarmakopornografisen hallintavallan alainen eli oikeastaan aina. Silotat otsaasi, teippaat yöksi nenääsi, nypit karvojasi, nostatat erektiotasi, tyydytät itseäsi visuaalisesti sekä peilin että vilkkuvan tv:n edessä pornon vuoksi, olet ottanut jokaisen ulkonäkö- ja seksuaali-ihanteesi valtavirtapornosta, heteropornosta, mies panee nainen alistuu, penis penetroi vagina alistuu, antautuu, ottaa vastaan, miehisyytesi tai naiseutesi tuotetaan jokaisella työnnöllä uudelleen, farmakopornografinen hallinta on vallannut subjektiviteettisi ja luulet haluavasi tätä, tekeväsi tätä itsellesi, itseäsi varten, eläväsi itsellesi. Mikään ei tyydytä sinua, olet ainainen potentiaalinen laukeaja, jonka hetkellinen mielihyvä ei täytä mitään vaan saa sinut haluamaan aina vain enemmän kovempaa parempaa, ja samalla täytät itsesi lääkkeillä silikoneilla botuliinilla että olisit itse enemmän kovempaa paremmin juuri se haluttavin versio itsestäsi, joka ei koskaan nuorru alistu antaudu vaan valloittaa kuvitteellisella falloksellaan koko maailman ympäriltään lauetakseen suuremmin kovemmin paremmin kuin kukaan muu koskaan yhtään missään maailmankaikkeuden historiassa ja tulevaisuudessa.

x

Farmakopornografia on tullut, ja ottanut nykyaikaisen ihmisen hallintaanta, jatkaa espanjalaissyntyinen filosofi, transfeministi ja ajattelija Paul B. Preciado. Hän jatkaa yhteiskuntakriittistä analyysiaan Foucalt'n jäljessä, mutta näyttää, miten suvereenivallan ja kurivallan kautta biovaltaan siirtynyt yhteiskuntamme tarvitsee tarkempia ja yksityiskohtaisempia käsitteitä. Tätä tarvetta varten hän hahmottelee farmakopornografian, koko (läntisen) yhteiskunnan lävistävän medikalisaation  ja pornoistumisen yhdisteen, joka hallitsee meitä subjektivikaation kautta – eli siis sisältä niin, että me oikeastaan uskomme itse haluavamme niitä asioita, joita yhteiskunta todellisuudessa ohjaa meitä haluamaan. Yksilön omaan itseen kietoutuva valta on järisyttävän tehokasta: se saa ihmisen pyörimään kirjaimellisesti oman napansa, pyllynsä, kullinsa ja mieliala-/keskittymislääkkeidensä ympärillä sen sijaan, että löytäisimme yhdessä jonkinlaista vastavoimaa arjen kurille ja kontrollille. Kun voi itse olla aina vähän enemmän kovemmin parempi, ei ole aikaa kiinnittää huomiota siihen, kenen kaikkien kustannuksella sitä jatkuvasti tekee.

Vahviten Preciado näyttää, miten farmakopornografinen hallinta on tullut ja niellyt sukupuolen ja seksuaalisuuden omien tavotteidensa keskiöön. Sukupuoli on, kuten Preciado osoittaa, paitsi butlerilaisesti ajateltu performanssi, myös lainsäädännöllä, medikalisaatiolla ja pornografialla paikalleen hakattu yhteiskunnallinen rakennelma, ja se on saanut alkunsa niinkin myöhään kuin 1800-luvulla. Sitä aiemmin kenellä tahansa saattoi kasvaa parta tai olla "naisellinen lantio" osana täysin tyypillistä sukupuolen moninaisuutta, mutta vasta heteroseksuaalisuuden legitimoiva vuosisata löi nykykäsityksellemme yhteiskunnallisen leiman. Kontrolloidakseen sekä ihmisen seksuaalisuutta että sukupuolisuutta olemme onnistuneet vinoutuneesti normalisoimaan erilaisia lääketieteellisiä käsityksiä muun maussa nais- ja mieshormoneista, tuottamaan erilaisia konstruoituja sukupuolia vahvistavia lääkkeitä kuten e-pillereitä ja Viagraa, luoneet lainsäädännön, joka vielä hetki sitten pakotti  (ja nykyäänkin monin paikoin pakottaa edelleen) transkehot sterilaatioon sekä intersukupuoliset tai pahimmillaan heidän vanhemanpsa jo synnytyslaitoksella "valitsemaan" jomman kumman binäärikäsityksen mukaisen sukupuolen. Pornografia taas on toiminut jo pitkään oikeanlaisen seksuaalisuuden (heterouden) ja sukupuolisuuden (cis) mallikuvina: mies on iso ja jämäkkämunainen ottaja, nainen märkäpilluinen antautuja, aina valmis, kaunis, isorintainen, uhkea ja alistuva. Ja kyllä, sekin toimii pääsääntöisesti farmakologisten saavutusten ansiosta: Viagra saa peniksen kuin peniksen jäykäksi, e-pillerit taas mahdollistavat täysin loputtoman pornokierteen. Kuinka monta porno-otosta netissä olisikaan, jos jokaisesta saattaisi potentiaalisesti syntyä lapsi?

"Ei ole olemassa kahta sukupuolta vaan geenien, hormonien, kromosomien ja seksuaalisten ja aistillisten sukuelinten muodostelmien moneus. Normatiivisten kulttuuristen fiktioiden kokonaisuuden ulkopuolella ei ole olemassa totuutta sukupuolesta, mieheydestä ja naiseudesta."

Tällaisen farmakopornografisen hallinnan tilalle Preciado tarjoaa sukupuolen haltuun ottoa: hän itse kieltäytyy institutinaalisesta valvonnasta, lääkärivallasta ja seurannasta, ja ostaa testosteroninsa pimeiltä markkinoilta, transitioituu kohti sellaista kehoa, jonka kautta hänellä on kaikki toimijuus, joka on aiemmin ollut piilossa feminisoidussa ruumiissa. (Päätös tulee hyvin ymmärrettäväksi ihan jo koto-Suomessakin, jossa transpolia johtaa tälläkin hetkellä hyvin trans-vastainen lääkäri, joka tuottaa paitsi propagandista tietoa Yhdysvaltain konservatiiveille suoltaa myös "tutkimusta", jonka asetelmat ovat niin perseellään, etteivät ne kestä edes maallikkotason tarkastelua.) Toisaalta Preciado kyseenalaistaa koko järjestelmän todenperäisyyden – ei ole sukupuolia, kromosomeja saati seksuaalisuutta, joka asettuisi ihmisen määrittelemiin ahtaisiin lokeroihin. Voima on irtaantumisessa, oman kehon politisoimisessa. Sillä kuten Preciado esittää: "normista poikkeavat ruumiit eivät ole lauhkeita vaan täynnä poliittista voimaa ja mahdollisuuksia toisenlaisten subjektivaation muotojen luomiseen."

Testonisti – farmakopornografisia tunnustuksia on voimakas, haastava, sinkoileva ja kiivas tajunnan sekä yhteiskunnan valheellisen normatiivisuuden räjäyttäjä, jonka soisi kuuluvan jokaisen ihmisten, nuorten, seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden kanssa toimivan ihmisen peruslukemistoon. Toki se vaatii jo jonkin verran perusymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta, avoimuutta nähdä ja ihmetellä maailmaa fakkiintuneiden käsitteiden ja kielen ulkopuolelta. Preciado tarjoaa kuitenkin oman kehonsa juuri sen poliittisen voiman keskiöön, jota hän peräänkuuluttaa, ja oman seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden autoteoreettinen avaaminen on voimakas esimerkki siitä, mitä kaikkea ihminen voi olla, kun hän ei anna totunnaisuuden itseään rajoittaa. 

"Minä tahdon vakuuttaa, että te olette niin kuin minä. Teitä houkuttelee sama kemiallinen väärinkäyttö. Se on teissä. Te luulette olevanne luonnollisia naisia, mutta te käytätte e-pillereitä. Te luulette olevanne luonnollisia miehiä, mutta te käytätte Viagraa. Te olette normaaleja, mutta syötte Prozacia tai Paxilia siinä toivossa, että jokin vapauttaisi teidät ongelmistanne tai väsymyksestänne. Te olette käyttäneet kortisonia, kokaiinia, alkoholia, Ritalinia, kodeiinia... Myös te olette se hirviö, jonka testosteroni herättää minussa."

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

 

IRENE KAJO : 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

224s.

WSOY 2024

Kun googlettaa Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta -romaanin, törmää lähes poikkeuksetta arvioihin, jotka painottavat romaanin omakohtaisuutta, todenperäisyyttä, tottaolemista. Yksi arvio kertoo kirjan näyttävän, ettei #MeToo ole vieläkään ohi, toinen taas etsii koko tekstinsä ajan todisteita siitä, miksi on ihan ehdotonta, että tämä romaani on tositarina. Myös Goodreadsissa kirjaa luetaan faktana, kostotarinana, jota ainoastaan anonyymiys heikentää. Jos en olisi lukenut kirjasta juuri sattumalta muutamaa kuuakutta aiemmin Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teoksesta, olisin takuulla mennyt itsekin samaan lankaan. Niin monet ovat. Sekä lukijat että ihan ammattikriitikotkin tuntuneet päättäneen jo heti alkusivuista lähtien (osin kustantamon harhaanjohtavan markkinoinnin takiakin?) tämän olevan anonymisoitu tositarina, ja lukevan tätä muistelma- ja kostokirjana, tositapahtumiin perustuvana faktana tai korkeintaan autofiktiona. Kirjailija itse taas nimenomaan on haastatteluissaan painottanut Yhdellä meistän olevan fiktiivinen teos, romaani, epätotta, epätosiin asioihin perustuva kaunokirjallinen tutkielma seksuaalisesta väkivallasta. Miksi meillä on sitten niin valtava tarve haluta uskoa, että juuri tämä kirja on totta? Että jossain Teatterikorkeakoulussa on mies, H, joka tekee tällaista seksuaaliväkivaltaa muille opettajille ja oppilaille? Miksi totuus on juuri tässä teoksessa se ehdottomasti korostettavin osuus? 

Kenties siksi, että niin usein nämä ovat totta. Vielä todennäköisemmin siksi, että tunnumme tässä ajassa rakastavan true crimeä, mehukkaita paljastuksia ja oikeita rikoksia. Osin varmaan myös siksi, että kirjailija ja teos on nyt jostain syystä vain niin viehättävää lukea yksi yhteen, kertomuksena oikeista tarinoista, oikeista rajattomuuksista, oikeasta seksuaalisesta väkivallasta. Koska fiktio ei nyt vain juuri tällä hetkellä ole muka muodikasta, paitsi Suurten Kirjallisuusportinvartijoiden mielestä, tietenkin. Ylikankaan kirjakritiikin luettuani yhdyn kuitenkin hänen näkökulmaansa: tämä kirja antaa enemmän juuri siksi, että se on romaani, ei siksi, että se on yksi yksittäistapaus tai kostokirja. Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on taitava tutkielma vallasta, sen väärinkäytöstä sekä instituutioiden rakenteellisesta tavasta lakaista ikävät hyväksikäyttötapaukset pöytien alle vuoraten ne yhdenvertaisuus- ja suostumusjargoniin, ohjeistuksiin ja toimintaohjeisiin, pois silmistä ja pois jaloista. Sana sanaa vastaan -retoriikasta, joka toimii ainoastaan jo valmiiksi valtaa pitävien ja toisaalta kulttiasemaan päässeiden Suurten Henkilöiden eduksi, jossa ei lopulta ollakaan yhtään sana sanaa vastaan, vaan rakenteet yksittäisen ihmisen kokemaa hyväksikäyttöä vastaan.

"Näytän opiskelijoilleni Hertzogin Karhumies-dokumentin. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt katson sitä toisin. Dokumentti kertoo miehestä, joka eli karhujen läheisyydessä. Hän katsoi niiden pistäviin neulasilmiin ja tahtoi nähdä siinä kontaktin. Kuolemanvaara oli koko ajan läsnä. Hän kosketteli karhuja, meni lähemmäs, seurasi niitä, pakeni niitä naureskellen. Hän puhui karhuista kuin ystävistään. Hän katsoi iskuun kohoavaa tassua ja kätteli sitä. Hän iloitsi ja luuli olevansa karhujen ystävä. Hän katsoi tyhjää ja nälkäistä katsetta, makasi teltassa, keskellä suurta metsää, ystäviensä keskellä. Hän nukkui, kun karhu tunkeutu hänen telttaansa, raateli ja lopulta söi hänet."

Kajo kuvaa ansiokkaasti sitä todellisuutta, mikä yhtäältä ajaa suuret yhteisöt suojelemaan väärinkäytöksiin syyllistyineitä jäseniään että myös toisaalta saa yksittäisen ihmisen sokaistumaan vallan rajapinnoilla leikittelevien väärinkäyttäjien edessä – miten pelkkä valtaa pitävän itseensä kohdistuva katse tällaisessa hierarkisessa järjestyksessä altistaa väärinkäytöksille. Nähdyksi tulemista käsitteltiin myös hieman juuri tätä ennen lukemassani Helen Garnin kirjassa Vierashuone: Kajon keskittyessä seksuaaliseen väkivaltaan Garner taas näyttää katkeransuloisella tarinallaan miten helppoa palliatiivista hoitoa tarvitseva syöpäpotilaskin on saada täysin toimimattomien vaihtoehtohoitojen pariin ihan vain kuulemalla, kohtaamalla ja näkemällä ihminen sairauden tapaan. Sama psykologia vanginnee myös seksuaaliseen väkivaltaan pikkuhiljaa kaltevalla pinnalla valuvan uhrin – juuri sinä olet erityinen, kun tämä hoito/akti aiheuttaa sinussa juuri tällaisia tunteita, juuri sinun ahdistuksesi/kipusi/kärsimyksesi kertoo kaiken sen toimivan. Juuri sinussa on tämän kaiken salaisuus, kuiskaa puoskarilääkäri otsonisaunottaessaan kuolemansairasta syöpäpotilasta tai seksuaalinen vallankäyttäjä sitoessaan työparinsa taiteen nimissä ruoskattavaksi lattialle. H:n penis "elää omaa elämäänsä, siitä ei kannata välittää", Garnerin romaanin Nicolan lähes katatoniseen tilaan heittävät kivut C-vitamiinihoidon jälkeen itseasiassa kuuluvat asiaan vitamiinin pirstoessa syöpää palasiksi. 

Ihmismieli, etenkin nähdyksi ja kuulemattomaksi jäänyt sellainen, on siis helppo saada uskomaan asioita, kun sille sanoo asioita, joita me lajimme edustajina haluamme kaikista eniten kuulla – että juuri me merkitsemme, olemme merkityksellisiä ja olemme jotain, mitä muut eivät ymmärrä. Ja tätä hyväksikäyttää niin puoskarit kuin seksuaalisen väkivallan harjoittajat. Oli Kajon romaani sitten omakohtainen muiltakin kuin uraa koskevilta osilta, seksuaalista väkivaltaa joko muiden tai omien kokemusten avulla ammentava, on se romaanina joka tapauksessa hieno ja vimmainen näyte patriarkaatisen yhteiskunnan pimeistä puolista, jossa totuuden sana on aina valta-asemassa olevalla. Lukee tätä sitten kostoromaanina tai tietynlaisena pastissina tyylilajin kirjallisuudesta, on se voimakas, monikerroksinen ja onnistunut taideteos taiteen nimissä tehtävästä hyväksikäytöstä, kulttuurimaailman vinoista valtarakenteista ja yhteiskunnasta, joka suojelee vain omiaan.