KASVIEN ELÄMÄ – SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

EMANUELE COCCIA : KASVIEN ELÄMÄÄ –

 SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

153s.

Tutkijaliitto 2020

Alkuteos: La vie des plantes : Une métaphysique du mélange, 2016

Suomennos: Jussi Palmusaari

Emanuele Coccian Kasvien elämää – sekoittumisen metafysiikkaa oli hauska kuriositeetti Tutkijaliiton pöydällä parin viikon takaisilla Helsingin antikvaarisilla kirjapäivillä. Olin rahoissani ja halusin kirjoja, ja koska kaikki kumma ja filosofinen kiinnostaa, tartuin sekä John Bergerin Miksi katsoa eläimiä? -tekstikokoelmaan että Kasvien elämään. Olen jo viimevuotisesta sienihurahtamisesta asti (kiitos siitä Näkymättömälle valtakunnalle sekä Lopun aikojen sienelle) kaivannut jotain erityisen sykähdyttävää, mukaansatempaavaa, pökerryttävää. Jotain, joka selittäisi maailman samalla tapaa uusiksi kuin sienet tekevät. Jotain verkostojen, sienirihmastojen, vaihdon, huolenpidon ja koko ekosysteemisen symbioottisen hoivan tapaista pehmeää tietoa, joka auttaisi eteenpäin kurjassa ja kurittavassa maailmassa. Ja oi kyllä, sitä Coccian Kasvien elämää todella oli.

Italialaistaustainen, Ranskassa työskentelevä filosofi Emanuele Coccia on käynyt koulunsa maanviljelyyn erikoistuneessa lukiossa. Siinä missä hänen yliopiston opiskelijatoverinsa olivat kuka mistäkin korkeakulttuurisesta taiteesta ja muusta sofistikoituneesta suuntauksesta kiinnostuneita nuoria, oli Coccialla päässä hämmästyttävä tietomäärä kasveista, niiden taudeista ja tarpeista. Ja kuten tieteen (ja etenkin kaiken tieteen pohjana toimivan filosofian) parhaat ideat yleensä, syntyi Coccian oma tutkielma kahden täysin yllättävän näkökulman yhdistämiselle: kasvien ja olemassaolo-opin yhteensekoittumiselle.

Coccian pieni ja tiivis teos jakautuu kolmeen pääajatukseen: I teoriaan lehdistä maailman ilmakehänä, II teoriaan juuresta tähtien elämänä sekä III teoriaan kukasta (ja siemenstä) järjen muotona. Coccia haastaa, kirjaimellisesti: hän tuo kasvien elämän osaksi korkeaa tietoisuuden "luokittelua" hyläten kuitenkin sekä aiemmat että omat luokitelmansa. Sivumäärällisesti pienissä teorioissaan hän vuoropuhelee monen muun jo antiikin ajoiltakin lähtöisin olevien ajatusten kanssa, ja tuo universumin, koko kosmoksen yhdeksi ja samaksi. Coccia hahmottelee maailmaa siis täysin toisin kuin moderni tiede tarkkarajaisine tiedekuntineen ja koulukuntineen tuppaa tekemään: se tuo kaiken yhteen. Coccia ei kuitenkaan tyydy pelkkään vierekkäisyyteen tai läheisyyteen, hän esittää että itseasiassa olemassaolomme maailmassa on aivan kaiken lävistämää uppoamista. Että samaan tapaan kuin medusa vedessä on itseasiassa muodoltaan ja rakenteeltaan oman ympäristönsä koossa pitämä, itseasiassa mahdollistama ja kaikensuuntaisesti toistaan lävistämä, olemme me kaikki muutkin maanpäälliset elollisuuden muodot osa samaa uppoamista aineessa. Meidän happea ilmakehästä hengittävien uppoaminen tapahtuu vain kuivalla maalla, erillisyyttä kuvitellen.

Kun Sheldraken Näkymätön valtakunta haastoi sienien kautta ihmisen rajoittunutta käsitystä yksilöstä ja yksilajisuudesta – miten minä voin olla yksilö, kun minussakin asuu sieniä, mikrobeja, viruksia ja bakteereita, olen niin monen elollisen kasvualusta enkä siis vain yksi – Coccia haastaa yksilöllisyyden vielä syvemmin: en ole pelkästään monen kasvualusta vaan itseasiassa minä olen yhtaikaa paitsi kaikki kaikki on myös yhtaikaa minä. Ei ole minua, sinua, erillisyyttä, rajoja. On vain suuri kosminen ykseys, upottava kokonaisuus, jossa aine ottaa erilaisia muotoja, mutta aine on aina virtaavassa vuorovaikutuksessa kaiken muun aineen kanssa – ja se lävistää, kulkee minusta sinuun. Kuten me hengitämme kasvien tuottamaa happea ja kasvit meidän tuottamaamme hiilidioksidia, hengitämme me toisiamme, toistemme aikeita, ajatuksia, olemista. Oli kyseessä sitten toislajiset, samanlajiset tai mikä tahansa muu aineen muodon saava asia elinympäristössämme – eli kosmoksessa.

Monimutkaista? Ehkä. En väitä, että olisin yhdellä lukukerralla aivan täysin sisällä Coccian ajattelussa – tämä teksti heijastaa sitä, mitä sain siitä ensimmäisellä kerralla irti. Uppoamisen teoria, eli teoria lehdistä maailman ilmakehänä viehättää, vie mukanaan. Luulen, että seuraavalla lukukerralla se aukeaa aivan toisin. Kaksi seuraavaa teoriaa jäivätkin (sairastuneiden aivojen tahmaisen käsityskyvyn ansiosta?) vielä hieman kauemmas, odottamaan hetkeä kun oikeasti syvennyn ja saan kiinni. Ja silti, tiedän jo nyt, että tämä kirja hengittää minussa vielä valtavan kauan. Se käynnistää jotain uutta, ei, ei uutta. Se jatkaa kaikkea sitä, mitä olen aiemmin lukenut. Se itseasiassa virtaa sen läpi, virtaa kaiken kanssa, yhdessä, mukana. Me virtaamme, upotuksessa. 

Lopuksi kerron vielä tämän: rakastan jotenkin nurinkurisella tavalla sitä ajatusta, että tämä kirja eksyy jonkin taksonomiaa, tarkkarajaisuutta, luokittelua, lajittelua ja keinotekoista erontekoa tekevän henkilön lukulistalle. Rakastan ajatuksen tasolla sitä tuohtumusta, jonka kirja voi aiheuttaa, ja todennäköisesti aiheuttaakin, rakastan sitä vastustuksen määrää, joka kumpuaa vanhaan tottumisesta, aina on tehty näin -ajattelusta, kiivautta ja hermostumista. En siksi, että nauttisin jollain tapaa yhtään kenenkään epämukavuuden tunteista sinänsä, mutta nautin siitä, että Coccia tulee ja haastaa totuttua tavoilla, joka hermostuttaa sen, kuka on vanhalle tiedolle koko uskomusjärjestelmänsä rakentanut. Rakastan sitä siksi, että vain hermostuttamalla vanhan, fakkiintuneen tiedon valtiaat, tilalle voi ylipäätään tulla koskaan uutta. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu on ehkä hieman kulunut sanonta, mutta perin totta silti. Jos jostain käsityksestä täytyy pitää niin kynsin ja hampain kiinni, että se aiheuttaa henkilökohtaisen tunnemyllerryksen, olemme tärkeiden, suurien asioiden äärellä, menossa kohti jotain uutta, upeampaa ja ehdottomasti holistisempaa käsitystä maailmasta. Post-humanismia, post-antroposeenia, post-minäminä-maata.

KANNIBAALIKAPITALISMI

NANCY FRASER : KANNIBAALIKAPITALISMI

MITEN PÄÄSTÄ EROON JÄRJESTELMÄSTÄ, JOKA SYÖ DEMOKRATIAN, HYVINVOINNIN JA MAAPALLON

235s.

Vastapaino 2024

Alkuteos: Cannibal capitalism, 2022

Suom. Sauli Havu & Danika Harju

Nancy Fraserin Kannibaalikapitalismi on kirja, joka jokaisen paitsi poliitikon myös yhteiskunnallisesti aktviisen kansalaisen kannattaisi lukea. Pikimmiten.

"On kiistatonta, että olemme keskellä demokratian kriisiä. Yhtä yleisesti ei kuitenkaan tiedosteta, että tämä kriisi ei ole irrallinen eikä juonnu pelkästään poliittisen piiriin kuuluvista syistä. Toisin kuin tolkun ihmisen arkijärki väittää, tilannetta ei korjaa kohteliaisuuden kunnianpalautus, poliittisten kompromissien vaaliminen, klikkiytymisen vastustaminen tai totuuteen pyrkivän, faktoihin perustuvan keskustelun puolustaminen. Viimeaikaisen demokraattisen teorian väitteistä poiketen kriisi ei myöskään ratkea politiikan sfääriä uudistamalla – ei 'demokraattisen eetoksen' vahvistamisella, 'perustuslaillisen vallan' elvyttämisellä, 'agonismin' voiman valloilleen päästämisellä tai 'demokraattisten toistojen' edistämisellä. Kaikki tällaiset ehdotukset sortuvat virheeseen, jota kutsun 'politismiksi'. Ekonomismin kanssa analogisesti politistinen ajattelu jättää huomiotta politiikan ulkopuolisen yhteiskunnan kausaalisen vaikutuksen. Se pitää poliittista järjestelmää omalakisena eikä siksi kykene problematisoimaan laajempaa yhteiskunnallista todellisuutta, jonka maaperästä politiikan epämuodostumat versovat."

Fraser, yhdysvaltalainen professori ja filosofi, tuo kirjaansa upeasti neljä eri keskustelua, joita kyllä yleensä käydään kapitalismikriittisessä keskustelussa, mutta yleensä aina joko erillisinä tai markkinataloudesta irrallisina osina. Fraser näyttää selkeästi, miten kaikki tämä on kuitenkin yhtä, suurta vyyhtiintynyttä kokonaisuutta, jonka kaiken taustalla on kapitalismin eri vaiheiden valtamuodot ja rajakiistat. Miksi meillä on jakoja meihin ja heihin? Miksi hoiva on edelleen pääosin palkatonta työtä? Mitä eroa on riistolla ja pakkoluovutuksella? Kuka meitä oikein ohjaa, kun annamme kerta toisensa perään velkapuheen mennä läpi?

Fraser jakaa kapitalismikritiikkinsä neljään osaan: 1. rasismin elimelliseen osaan kapitalistisissa järjestelmissä, 2. hoivan, eli uusintavan työn ja tuottavan työn erotteluun, 3. kapitalismin ja ilmastotuhon yhteenkuuluvuuden näyttämiseen sekä 4. kapitalismin luonteeseen kuuluvan demokratian murentamiseen. Jokaisesta näistä voisin kirjoittaa tähän postaukseenkin. Fraser näyttää näiden kaikkien paitsi limittyvän täysin toisiinsa myös murentuvan kapitalistisen yhteiskunnan rattaissa. Mureneminen on ollut erilaista eri aikakausina, mutta yksiin kansiin tuotuna Fraser onnistuu rakentamaan muruista ja murjotuista lohkareista älykkään, akateemisen ja silti käsitteensä oivallisesti avaavan teoksen, josta syntyy selkeäpiirtoinen kokonaisuus. Toisin kuin yleisestä poliittisesta keskustelustamme, jossa talous on alistanut niin ihmisten etnisyyden, sukupuolierot, luonnon ja demokratian omien ehtojensa alle.

Kirjasta ja sen teemoista voi lukea lisää lukemalla ko. kirjan itse. Avaan kuitenkin yhtenä esimerkkinä seuraavaksi Fraserin näkemyksiä riiston ja pakkoluovutuksen käsitteistä rasismin näkökulmasta, onhan se yksi tällä hetkellä nousevan äärioikeiston ja siihen nivoutuvan perussuomalaisten sekä muun oikeistohallituksen keskeisimpiä teemoja. Kuten moni mustia feministejä Angela Davisista Audre Lordeen lukenut jo tietääkin, sekä rotuerottelu ja sukupuolierot ovat kapitalistisen yhteiskunnan aktiivisesti tuottamia eroja, ei asioita, jotka olisivat annettuina olemassa. Kapitalismi itseasiassa perustuu siihen, että ihmisiä voi jaotella, niin etnisen taustan kuin sukupuolen perusteellakin. Liberaalikapitalismi antaa laajempia vapauksia, koska isompi määrä ihmisiä tekee tietenkin enemmän työtä ja kasvattaa muutaman jo valmiiksi ylirikkaan ihmisen varallisuutta. Konservatiivinen siipi taas kurjistaa ja moraalivartijoi, yrittää omistaa rajojen vedon perusteet ja yhteiskunnan normiston kieltämällä muilta saamiaan etuja. Kumpikin ilmiö on kuitenkin yhtä ja samaa, eikä riistokapitalismi välitä, kumman puolella olet, jos olet kapitalismin puolella.

Rasismia ja sen tarpeellisuutta riistoa sekä etenkin pakkoluovutusta varten käsitellessään Fraser tuokin hyvin selkeästi esiin sen, miten elimellinen osa Toiset, osattomat, oikeudettomat ja alistetut kapitalistisessa taloudessa ja poliittisessa järjestelmässä ovatkaan. Tämä saa myös Suomen ihmisvihamielisen hallituksen toimet näyttämään hieman toiselta; ehkei olekaan niin, että Orpo on selkärangaton lapanen, joka leikkauksia vasten lehmänkauppana antaa perussuomalaisten mennä eikä meinata natsivitseineen vaan itseasiassa Orpo onkin juuri se kuka vie: hän hyväksikäyttää perussuomalaisten salonkikelpoistamaa rasismia häikäilemättä.

 

Yhtenä esimerkkinä tästä toimii liberaalioikeiston lemmikit, start up -yritykset ja etenkin juurikin pakkoluovutusta jatkuvasti hyväksikäyttävät alustatalouden yritykset, Wolt, Airbnb ja muut vastaavat etunenässä. Kun yhtaikaa perustyöläistä – valkoista duunaria, palkkatyötä tekevää systeemin ratasta – "vain riistetään" elämiseen lähes riittämättömällä palkalla, pakkoluovutus vie riiston pidemmälle: kun mustille, turvapaikkaa ja parempaa elintasoa etsiville, korkeastikin koulutuille rodullistetuille ei ole tarjolla kuin ne kaikkein matalapalkkaisimmat, ja Woltin tapaan jopa täysin ilman työntekijän oikeuksia jäävät työpaikat, hommat, joita täytyy tehdä vähintään kahta tai kolmeakin päällekkäin pystyäkseen elämään, limittyy Fraseria mukaillen mukaan myös Suomessa Wolt- ja Bolt-kuskeihin, siivoojiin ja pääkaupunkiseudulla jo moniin hoiva-alan ammattilaisiinkin riiston lisäksi pakkoluovutus. Pääoma ei maksa heille palkkojen muodossa täysiä "uusintamiskustannuksia", jolloin kapitalismi laittaa heidät pakkoluovuttamaan riiston lisäksi myös perus työntekijäoikeudet.  Täten rodullistetut työntekijät jäävät ilman "poliittista suojelua" työehtosopimusten muodossa, ja esimerkiksi terveydenhoitoon pääsy, koulutusta vastaavan työn epääminen ja muut vastaavat nöyryytykset tekevät heistä aktuaalisesti Toisia, toisen luokan kansalaisia. Näin heitä ei siis tosiaan riistetä vain alipalkattuina työntekijöinä vaan heiltä pakkolunastetaan sellaiset hyvinvointia lisäävät oikeudet, jotka ovat monelle muulle lain puolesta edelleen tarjolla. 

Kuten Fraser esittää, liberaalit eivät ehkä ole automaattisesti rasisteja, mutta uskovat pääoman nimissä harhaan, jonka mukaan tasaisen pakkoluovutuksen ja riiston edessä kaikki ovat tasavertaisia. On jopa perusteltua ajatella, että nykyinen työkulttuuri ja finanssikapitalismi häivyttää rotuerottelun, koska lopulta kaikki häviävät yhtä paljon. Fraserinkin mukaan tällainen liberaalioikeiston värisokeus johtanee kuitenkin entistä epävarmempiin oloihin, mikä taas uudistaa ja syventää ihmisten välisiä kuiluja. Myös rasismin ja äärioikeiston muodossa. Kun oma, itse valtaan äänestetty hallitus polkeekin myös äänestäjän itsensä oikeuksia, on epävarmuudesta aina helpompi syyttää muita kuin myöntää oma typeryytensä.

Ja olkoonkin, että tämä tausta-ajattelu kapitalismissa ja liberaalioikeistossa on aina enemmän tai vähemmän tiedostamaton, ennemminkin koko systeemiä ohjaava kuin valittu ajatus, hyötyy siis myös nykykokoomus perussuomalaisten jatkuvista kohuista, marsseista ja rasismin normalisoinnista. Likainen työ ja huomiotaloudelliset kohut on siirretty rasistista leimaa pelkäämättömien perussuomalaisten hommaksi, etäännytetty "liberalismista", sillä rasismi sinänsä ei lyö läpi edistysmielisen äänestäjäjoukon edessä eikä toisaalta arvokonservatismi toimi yhteen pöhisevän start up -skenen kanssa. Toimiakseen nämäkin alat tarvitsevat edelleen Toisia, joita paitsi pelkästään riistää (Aasiasta muuttavat kovapalkkaiset IT-ammattilaiset) sekä sen lisäksi joilta voi myös vaatia ihmisyyden pakkoluovutusta. Jos Orvon hallituksen toimia siis analysoisi tarkemmin Fraserin tarjoamien kehysten kautta, itseasiassa Orpo itse on se joka vie ja perussuomalaiset vikisee. He tekevät lehmänkaupat, kun myyvät riistettävien perusäänestäjiensä viimeisetkin edut ja oikeudet, jotta saisivat rasistisimmat fantasiansa läpi. Rahalla saa, ja hevosella voi vähän ratsastaa fasismia vastustavien mielenosoittajien päälle. Oikeisto, niin liberaali kuin konservatiivikin, tarvitsee eriarvoisuutta, eli myös rasismia toimiakseen. Siksi mikään ei muutu Orvon rasisminvastaisista papereista ja kampanjoista huolimatta. Kuten Frasier sen ilmaisee, kiistat rajanvedoista sallitun ja kestämättömän välillä vievät sopivasti huomiota siltä, että hallitus vie parhaillaan Suomessakin läpi meitä kaikkia absoluuttisesti yhä pahemmin ja pahemmin riistäviä lakeja ja poliittisia heikennyksiä. Talousluvut ja ikuinen velkapuhe on vain se sumuverho, jonka varjolla rasismin ja sorron annetaan tarkoituksella kukkia. 

x

Ja samaa logiikkaa voi soveltaa myös tosiaan sekä sukupuolittuneeseen hoivaan, ilmastoon sekä demokratiaan ylipäätään. Järjestelmä on mätä ja suuressa kaavassa muuttumaton, koska järjestelmä toimii tämän mädän ja muuttumattomuuden ehdoilla. Hoiva on jäänyt edelleen pääosin naisten tai rodullistettujen harteille, ja vaikka naisten oikeudet ovatkin kiistatta edistyneet sitten 1800-luvun, työssä käyvä nainen onkin lopulta vain "kahden palkan mallin" riistettävä, sillä naisten työskennellessä palkkaa voidaan jälleen maksaa vähemmän kun työttömiä on huomattavasti enemmän kuin vapaita työpaikkoja. Luonto tuhoutuu samojen erojen seurauksena; koska me näemme luonnon itsestämme irrallisina. Fraser kuljettaa lukijansa läpi lohduttoman ja rujon kapitalismihistorian ja laajentaa Karl Marxin kapitalismikritiikin tähän aikaan ja paikkaan paremmin sopivaksi.

Mitä enemmän luen vasemmistolaista, akateemista ja antikapitalistista kirjallisuutta, sen enemmän alkaa näyttää siltä, että systeemin korjaa enää sen totaalinen romahtaminen. Sitä ei voi korjata sisältä päin, sillä se kaappaa kaikki tällaiset korjausyritykset itselleen, myy hoivan vähiten maksavalle, siirtää luontoa tuhoavan tuotannon alueille, jonka omilla asukkailla ei ole valtaa vastustaa riistoa ja pakkoluovutusta, kääntää naisten oikeudet liberaaliksi boss lady -ajatteluksi, joka on lopulta vain samaa finanssikapitalismia vaaleanpunaisessa pakkauksessa. Sisäisillä rajanvedoilla ei tee mitään, kun kapitalismi on osoittautunut kestämättömäksi tavaksi elää, ihan jokaiselle. Niinpä romahdusta odotellessa on aika jälleen jatkaa omien laikkujen, yhteisöiden ja kollektiivien muodostamista. On aika rakentaa laajempia verkostoja, vähentää erontekoja, alkaa nähdä maailma yhtenä, toisistaan kasvavana kompleksisena kokonaisuuksina. Irtaantua keinotekoisista eroista ja kulkea kohti solidaarisempaa yhteiskuntamuotoa. Olla valmis huolto- ja huolenpitoketjuineen, kun romahdus tulee. Yksi teko, yksi yhteisö, yksi ihmiselämä kerrallaan. 

SIENISTÄ SEKAISIN – NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MERLIN SHELDRAKE : NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MITEN SIENET MUOKKAAVAT MAAILMAAMME, MIELIÄMME JA TULEVAISUUTTAMME

    354s.

Gummerus 2024

Alkuteos: Entangled Life: 

How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds & Shape Our Futures, 2021

Suom. Ulla Lempinen

Pyydetty arvostelukappaleena

”Jos sienet ja levät ovat ekologisesti yhteensopivia, toisin sanoen laulavat yhdessä ’aineenvaihduntalaulua’, johon kumpikaan ei pysty yksinään, ne luovat uusia symbioottisia suhteita. Tässä mielessä kasvien syntyyn johtanut sienten ja levien liittoutuminen on osa suurempa tarinaa, evolutiivista kertosäettä.”

Miljardeja vuosia sitten maapallo oli karu planeetta, jossa elämä kulki ainoastaan vedessä, syvänteissä, yksinkertaisimmissa muodoissaan. Aikaa kului, ja jonkinlaisia ensimmäisiä kasvikunnan eliöitä alkoi ilmestyä, muun muassa levien muodossa. Taas kului tähtitieteellinen tovi, ja levät alkoivat rantautua. Kasvisolut eivät kuitenkaan pärjänneet yksin ravintoa kerätessään, niiltä puuttui nimittäin juuret. Ne selvisivät kuitenkin, kivien raoissa ja rantakallioilla: ne olivat löytäneet kumppanin. Ne olivat löytäneet sienen. Merlin Sheldraken juuri suomennettu Näkymätön valtakunta - miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme on tarina juuri tästä – tai siis siitä, että miten kaikki sai alkunsa. Miten me saimme alkumme. Ja miten oleellinen osa sienet rihmastoineen ovat olleet aina tätä evolutionaarista tarinaa.

Mykologia eli sienitiede on ollut pitkään ihmisten tekemien luokitteluvirheiden vuoksi marginaalinen kasvitieteen alainen tutkimushaara, jossa ei oikein olla ymmärretty, miksei luonto taivu siihen täydelliseen taksonomiaan, jota ihminen niin kovin rakastaa. Mykologia haastaa, sillä se ei asetu kauniiseen, lineaariseen järjestykseen. Se poukkoilee, muodostaa verkkoja, suunnistaa labyrinteissa (kirjaimellisesti!), tekee rihmastoja, ylläpitää kaikkea elämää ja ennen kaikkea, se haastaa ihmisen kaavamaisen, lajitteluun taipuvan mielen, se muistuttaa universaalisesta luonnonlaista, joka on ristiriidassa luokitteluhalumme kanssa: se tekee ilmiselväksi, että luonnossa ei ole tarkkarajaisia lajeja, yksilöitä lainkaan. On vain enemmän tai vähemmän pieniä ekosysteemejä, symbiooseja, liittoja ja mikrouniversumeita, joista yksikään laji ei selviäisi ilman toista. On jäkäliä, jotka muodostuvat sienen ja kasvin liitosta. On metsän ekosysteemejä, jossa erilajiset puut yhdistyvät sienirihmastojen kautta, ja vaihtavat keskenään ravinteita. Ja olemme me ihmiset, jotka elämme tiiviisti paitsi muiden elämänmuotojen ansiosta ravinnonsaannin näkökulmasta, mutta olemme myös kirjaimellinen ravinto: olemme miljardien bakteerien, mikrobien sekä usein myös sienten kasvualusta. Nytkin, tällä hetkellä, ennen maaksi takaisin lahoamistamme. Me olemme - kuten kaikki tuntemamme elämä - elollisia yhteenliittymiä, symbioottisia kasvualustoja, pienoisuniversumeja, kirjaimellisesti yhtä ympäröimämme kanssa. Se ei sovi länsimaiseen tietokäsitykseen, monoteististen uskontojen perintöön, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Se vain korostaa omaa erehtyväisyyttämme entistä laajemmalla spektrillä.

x

Olen vaahdonnut viimeiset 10 päivää sienistä. Aloin lukea Merlin Sheldraken Näkymätöntä valtakuntaa puolisentoista viikkoa sitten, ja jokainen ystävä ja tuttava on saanut täysilaidallisen sieniluennointia, sienten kehityshistoriaa, psykedeelistä monimuotoisuutta ja ennen kaikkea sienirihmastojen merkityksellisyyden vilpitöntä ihailua. Ajatus koko maapallon kattavasta, valtavasta sienirihmastoverkostosta, sienien valtakunnasta on kutkuttava, se on kuin avaruustiedettä mutta sisäänpäin tarkennettuna. Sienten absoluuttinen liittolaisuus, yhteistyö, symbioottisuus ja lajirajat ylittävä avunanto on kuin jotain, mitä länsimainen yltiöyksilökeskeinen tiedekäsitys ei voisi koskaan tunnistaa, ja silti se on täällä. Se on täällä, rihmastoineen, toinen toistaan elossa pitäen, resurssejaan jakaen, vaikka kuinka kuvittelemme toisin. Vaikka kuinka kuvittelemme, että elämää ja maailmaa voi luokitella, lajitella, rajata, määritellä, valjastaa ja kilpailuttaa. Se on täällä, eikä se välitä meidän yrityksistämme paskan vertaa. Se vain on, ja jatkaa olemistaan, miljardeja vuosia ennen meitä ja miljardeja meidän jälkeemme, teimme me mitä tahansa. Sienet ja elämä maapallolla ei ole sinänsä tippaakaan kiinnostuneita meistä. Ne ovat, verkostoituvat, kasvavat ja kasvattavat. Ja vaikka me miten yritämme tutkia, miten sienet ovat meidän kaltaisiamme, ne vain ovat. 

"-- sienet ovat läheisempää sukua eläimille, vaikka niitä pidettiin pitkään kasveina. Se on hyvä esimerkki luokitteluvirheestä, jollaisia tutkijat usein tekevät yrittäessään ymmärtää sienten elämää. Molekyylitasolla sienet ja ihmiset ovat sen verran samankaltaisia, että pystymme hyötymään samoista biokemiallisista keksinnöistä. Kun käytämme sienten tuottamia lääkkeitä, omaksumme yleensä sienen kehittämän ratkaisun ja sovellamme sitä ihmiskehoon."

Silti kaltaisuus kiinnostaa – ilman sitä ihminen tuskin tutkisi sieniä. Sheldrake jakaa teoksensa kauniisiin, eheisiin lukuihin, ja käsittelee sieniä meissä ja maailmassamme monesta eri kulmasta. Hän tutkii sienten evoluutiohistoriaa, ja näyttää sen yhteneiväisyydet paitsi kasvien myös meidän eläinten kanssa. Sheldrake avaa vilpittömällä onnella ja innolla, sellaisella aihettaan täysin elävän ja hengittävän tutkijan riemulla, joka tarttuu kyynisempäänkin lukijaan. Sheldrake näyttää, miten paitsi me ihmiset, myös monet muut eläimet kasvattavat sieniä omiin tarpeisiinsa. Hän avaa sienten toimintalogiikkaa ja sen tenhovoimaa. 

Seuraavaksi Sheldrake siirtyy pohtimaan sienten kykyä suunnistaa ja tehdä erilaisia päätöksiä, vaikka siltä puuttuukin ihmismielelle niin tärkeä, rajattu päätöksentekoelin, eli aivot, joihin oman ymmärryksemme mukaan niin moni kognitiivinen kyky kytkeytyy. Ja aivoista Sheldrake pääseekin kiintoisille matkoille, kirjaimellisesti, kun hän sukeltaa psilosybiinisienten psykodeelisiin vaikutuksiin, ja pohtii lainaammeko me silloin sientä kokemustemme laajentamiseksi vai lainaako itseasiassa sieni meitä saadakseen jonkinlaisen ruumiillisen kokemuksen. Sheldraken teksti on laadukasta, innokasta ja vaikka hän popularisoi ja jopa romantisoi kauniilla kielellään aihetta aika reippaallakin kädellä, hän tekee sen pääsääntöisesti tieteen laadusta ja monimutkaisuudesta tinkimättä. Tällaiset luonnontiedekirjat ovat usein suosikkejani, ja tavallaan myös akateemisia esikuvia. Ei tiede pelkästään tutkijoita ja tieteentekijöitä varten ole, vaan ihan meitä kaikkia. Ja vastapainona äärioikeiston nousulle ja tiedevastaiselle propagandalle tarvitsemme juuri tätä: laadukkaampaa, mukaansatempaavampaa tiedettä, joka avaa asiaa maallikolle, antaa mahdollisuuksia ymmärtää ja ajatella toisin.

x

Sheldraken ehdoton vahvuus on yhdistää siis tietoa ja arkiymmärrystä, ja toisaalta muistuttaa, miten kapeasti me yleensä ympäristöä katsomme, vain ja ainoastaan itsemme ja oman ymmärryksemme kautta. Sheldrake avaa jokaisessa osassa melko taiten sitä, miten kapea tapa yrittää inhimillistää luontoa vaikuttaa siihen, miten huonosti me sitä lopulta ymmärrämme. Ja silti se on ainoa tapa, miten tietoa voi ihmisen rajallisella ymmärryksellä saada: kun kysymme, miten sieni on meidän kaltaisemme, voimme löytää jotain kiinnostavaa. 

Sheldrake viittaa esimerkiksi Readin, Simardin ym. vuonna 1997 tutkimukseen, joka osoitti viimein todeksi hypoteesin, jonka mukaan kasvit vaihtavat hiiltä juuriverkostonsa yhdistävän mykorritsasieniverkoston kautta. Read kirjoitti Naturessa, että jos kasvit tosiaan siirtävät resursseja toisilleen yli lajirajojen, tutkimusten painopiste kannattaisi siirtää keskinäisen kilpailun tarkastelusta siihen, miten kasvi- ja sieniyhdyskunnat jakavat resurssejaan. Toisaalta Sheldrake jatkaa tutkimustulosten perkaamista, ja toteaa, ettei kaikki lajit ja mykorritsasieniverkostot toimi samalla tavalla: kasvit ja sienet muodostavat yhdyskuntia paikallisten tarpeiden, lajitarpeiden ja muiden muuttujien mukaan, eivätkä siis pakottaudu ihmiselle tyypilliseen yhden vaihtoehdon kaavamaisuuteen. Samoin kuin ihmisyhteisöt aikoinaan, myös kasvit ja sienet muokkautuvat, kokeilevat erilaisia yhdyskuntamuotoja, eriytyvät, lähentyvät ja toimivat yhtäällä yhdellä tapaa ja toisaalla toisin. Mikään ei ole muuttumaton vakio, mikä muistuttaa meitä lähinnä siitä, miten luonnoton ihmisen luonnollisena pitämä, yhden ja oikean kulttuurievolutiivisen yhteiskuntamuodon malli lopulta onkaan. 

Sieniä on turha inhimillistää liikaa. Evoluutioteorian yksi perusajatuksista on nimittäin itsekkyys ja oman edun tavoittelu (tätähän toitottaa myös kulttuurievolutionistit, markkinatalouteen "ylimpänä" luottavat talousoikeistolaiset ynnä muut). Sheldrake pohtii, että sienet ja kasvit eivät vaihda tietoa ja ravinteita hyvää hyvyyttään, vaan koska kaikki hyötyvät yhteistoiminnasta jotenkin: terveet puut antavat sieniverkostolle enemmän ravinteita kuin sairaat, joten sienen kannalta on ainoastaan järkevää jakaa puuston resursseja tasaisemmin. Tässä biologinen evoluutio kuitenkin eroaa ihmisen hieman hupsusti käsittämästä kulttuurievoluutiosta: kun ihminen ajattelee, että luonto elää vahvimman ehdoilla, ja yleistää periaatteen omaan toimintaansa palkiten voittajat ja jättäen häviäjät oman onnensa nojaan, todellisuudessa evoluutio pitää huolen itsekkyydenkin kautta resurssien tasajaosta. Kun sienet varmistavat, että kaikilla puilla on ravinteita, voi sienet kasvaa paremmin. Kun ihminen varmistaisi, että kaikilla ihmisillä on elämään tarvittavat resurssit, myös ihmisyhteisö voisi paremmin. Aggressio, väkivalta ja riisto ovat stressireaktioita, ei luonnonvalintaa ja absoluuttinen ylhäältä annettu totuus, taipuu kirjan rivien välin tulkinta, näin oman tutkimuskohteeni ymmärryksen kautta ilmaistuna. Mutta tätäkin me tarvitsemme: luonnon ymmärtämisen sanoja, vaikka nekin asettavat sille aina jonkinlaisen, hieman liian kapean raamin.

x

Sheldraken tyyli ei ole kaikille. Se on tempoilevaa, jaarittelevaa, tarinoivaa ja välillä ihan turhiin yksityiskohtiin tarttuvaa: toki kuulen mielelläni lisää tryffelikoirien pehmeästä kouluttamisesta rankaisukouluttamisen sijaan, mutta ehkä jossain muualla – näissä kohden kun Sheldrake kompastuu omaan kritiikkiinsä, ja asettuu jonkinlaiseksi moraaliksi siellä, missä itse vaatii muiden pyrkivän siitä pois. Vaikka olen samaa mieltä ehdottomasti näistäkin kohdista kirjailijan kanssa, rönsyt saattavat puuduttaa ja viedä ydinsanomaa hieman väärään suuntaan, paikoin jopa unohtaa sen kokonaan. Lopussa Sheldrakelta unohtuu viimeinenkin tieteeseen kuuluva kriittisyydeen hiven, ja hän putoaa siihen läpi kirjan kuultaneeseen tunnekerronnan suohon, jossa oma lapsuus lehtikasassa välittävän isän kanssa menee sienien edelle. Paikkansa tällekin, mutta tässä se tahtoo hieman paljastaa kirjailijan puolueellisuuksia. 

Siitäkin huolimatta tämä kirja oli riemuisa, vallaton ja tekijänsä näköinen runsaudensarvi sienistä, rihmastoista ja mykologian uusimmista tuloksista. Tutkimusta tarvitaan, riemua tarvitaan, innostusta tarvitaan, jotta asioihin jaksaa syventyä. Joten ehkä oleellinen kysymys ei olekaan, ovatko sienet meidän kaltaisimme. Ehkä meidän pitäisikin kysyä tulisiko meidän olla enemmän sienten kaltaisia.

19. Suomi mainittu

POJASTA, ISÄSTÄ JA MAAILMAN ARVOITUKSELLISIMMASTA KALASTA - PATRIK SVENSSON : ANKERIAAN TESTAMENTTI

PATRIK SVENSSON : ANKERIAAN TESTAMENTTI

- POJASTA, ISÄSTÄ JA MAAILMAN ARVOITUKSELLISIMMASTA KALASTA

272s.

Tammi 2020

Alkuteos: Ålevangeliet // 2019

Suomennos: Maija Kauhanen

Rakastan tietokirjoja kapeista aiheista, etenkin jos niihin on lisätty ripaus sopivaa tarinallisuutta, omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan henkilökohtaista. Rakastan eläintiedettä, tarinoita yksittäisistä lajeista, niiden kummallisuuksista, tai oikeastaan ominaisuuksista, jotka ovat vain niiden, ei meidän ihmisten lainkaan, ja vain siksi niille pitää laittaa päälle epänormaaliuden leima, mikä loppujen lopuksi vasta kummallista onkin. Rakastan genrejen ylittämistä ja limittäytymistä, yhteensulautunutta muistelmaa, filosofiaa ja ilmastoaktivismia. Rakastan näitä kaikkia, joten siksi tuntui itsestäänselvältä tarttua ruotsalaisen Patrik Svenssonin Ankeriaan testamenttiin, joka on, no, tätä kaikkea.

Ankerias on aivan omanlaisensa kala. Pitkään kuviteltiin, ettei se ole kala laisinkaan, että se on oikeastaan epäkala. Se on epäilyttävä, outo ja kummallinen pimeän asukki, sellainen, joka on vähän kuin käärme, joka viihtyy pohjamudissa ja syö ihan varmasti ruumiitakin. Ja koska esimerkiksi sen lisääntymistapaa ei tunnettu, päätettiin, että se sikiää siis neitseellisesti. Tai vähintäänkin syntyy mudasta. Ankerias on kummallisuus maailman kummallisuuksien joukossa. Ja vasta kun siitä tuli liikakalastuksen, ilmastonmuutoksen ja merten saastumistenkin ansiosta harvinainen, siitä tuli herkullinen, haluttu luksustuote. Se muuttui ihmisen omaksi, ja sitä piti syödä, jotta sitä voi suojella. Jos sitä yritettiin suojella esimerkiksi kalastuskielloilla, jotta kanta saisi rauhassa elpyä, kieltoa vastustettiin vetoamalla siihen, että silloin kuolee myös perinteinen ankeriaankalastus, jolloin loogisestikin katoaisi myös kiinnostus ankeriaisiin, ja sitä kautta ankerias sitten jollain miehisellä päättelyketjulla myöskin katoaisi. Aivan.

"Ankeriaan ei koskaan anneta olla vain ankerias. Ankeriaan ei anneta olla olemassa vain itsensä vuoksi. Näin se symboloi myös mutkikasta suhdettamme kaikkeen siihen elämään, joka ympäröi meitä ja joka ei ole ihmisen omaisuutta."

Ankeriaan testamentti on siis kaunokirjallisin vivahtein kirjoitettu tietokirja paitsi ankeriaista myös Patrik Svenssonin isäsuhteesta. Se tuo riviensä väleihin - ja toki ylläolevan lainauksen tapaan myös niille varsinaisille riveille - paljon pohdintaa ihmisestä ja ihmisen luontosuhteesta, meidän kummallisesta tavastamme kuvitella, että olemme luonnon yläpuolella, emme osa sitä. Ja että on meidän käsissämme, katoaako erilaiset lajit vai odottaako niitä suopeudellamme asetettu pelastus. Ja siis toki: katoaminen se vasta meidän käsissämme onkin. Kuudes sukupuuttoaalto vyöryy hitaasti, mutta tuhoisasti eliökuntamme yli, ja se on seurausta teoistamme: teollistumisesta, saasteista, lämpenevästä ilmastosta ja merivesistä. Mutta sen sijaan, että tekisimme asialle jotain, siis niille omille teoillemme, keskitymme pelastamaan maahan kaatunutta maitoa, ottamaan haltuumme myös elämän, joka mahdollisesti rauhaan jätettynä saattaisi pystyä pelastamaan myös itse itseään.

Svensson tarjoilee siis kattavaa tietoa niin ankeriaasta kuin toisesta tarinan päälajista, ihmisestä. Ymmärrän täysin, miksi kirjainstagram iloitsi tästä teoksesta alkuvuodesta, ja miksi se on niin pidetty. Se on kieltämättä oivallinen, ja se piilottaa suurimman sanomansa mukavaan ja leppoisaan tarinallisuuteen, joten sen ihmiskuntaan kohdistuva kritiikki on myös pehmoista ottaa vastaan. Omaan makuuni tuo on kuitenkin aavistuksen hattaraista: pehmoista ja periksi antavaa, kun sitä tarkemmin alkaa tarkastella. Se ei oikein kestä. Kokonaisuutena. Ja se on hieman harmi.

Mutta nytpä tiedän paljon lisää ankeriaasta, ja se on minusta varsin mainiota. Tiedän myös Patrik Svenssonin isäsuhteesta, luokkataustasta ja nousukkuudesta. Sekin on ihan kiinnostavaa, mutta harmillisen irrallista, lopulta. Mutta tarvitseekos kaiken aina niin täydellisesti toimiakaan, eipä kai. Moni tästä kirjasta on pitänyt, ja oli se minustakin aivan ok. Olisi siis voinut huonomminkin käydä.

Helmet-haaste 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE

OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE

263s.

S&S 2018

Kuvitus: Mari Huhtanen

Tiesitkö, että keskivertosuomalainen tuottaa kaatopaikkajätettä lähes 500 kilogrammaa vuodessa? Että sinunkin kauttasi kulkee siis todennäköisesti melkein puoli tonnia roskaa kaappien ja jätepisteiden kautta kaatopaikalle? Jos jätteet menevät kaikki samaan syssyyn sekajäteastiaan, on tämä kaikki tuottamasi roska melko käyttökelvotonta, ja se on todennäköisesti tuhlannut valtavan määrän neitseellisiä luonnonvaroja. Ja kaikki tämä on pois maapallolta, jolla elämme.

Kulutusyhteiskunnassa jätettä syntyy kuin huomaamatta. Nappaan itse aamulla usein kahvin kotona mukaan luennolle, mutta vaikka luentojen välissä on mahdollista ostaa omaan kuppiin myös lisää tuota opiskelun mahdollistavaa elämän eliksiiriä, ostan usein seuraksi muoviin pakatun sämpylän tai kertakäyttökipossa olevan tuorepuuron. Jos on kiire, se tulee syötyä myös kertakäyttöisellä lusikalla. Jatkan matkaa isoon säläkauppaan, josta ostan uuden pyöränlampun. Edellinen meni rikki -  elektroniikkajätettä - ja uusi on pakattu kartonkiin, muoviin ja vielä yhteen muovitettuun metallikiinnikkeeseen. Lisää roskaa. Kassa tarjoaa muovipussia (joka sentään on nykyään maksullinen ja minulla mukana onneksi iso kangaskassi), kuitti taas menee sekajätteisiin suoraan kotona. Kotona ovella odottaa iso paperikassillinen pahviroskia, sillä addiktioni tuoremehuihin näkyy hetkessä täyttyvinä kierrätysastioina.

Olen jo pitkään pyrkinyt kierrättämään kaiken mikä kierrätettävissä on, jotta kierrossa olevasta materiaalista saataisiin tehtyä uutta, eikä kaikkea hankkimaani varten tarvitsisi tuhlata koskemattomia luonnonvaroja. Valitsen aina kierrätyspakkauksen kun se on mahdollista ja lisäksi ostan vaatteeni periaatteella, että käytän ne itse loppuun saakka, ja mielummin korjaan kuin vaihdan kokonaan uuteen. Pienemmällä vaatekaapilla myös niin sanotut asukriisit ovat historiaa, kun erilaisiin tilanteisiin on vain muutama vaihtoehto. Itseään voi ilmaista myös pienellä vaatemäärällä, ja tahtoisin ainakin itse tulla enemmän tunnetuksi ajatuksistani kuin siitä, mitä minulla on milloinkin päällä. Ajattelin myös pitkään, että tämä riittää. Että vähennän vähän ja kierrätän kaiken. Kunnes Otso Sillanaukeen tapaan tajusin, että kuuden eri roska-astian ulosvieminen on turhauttavaa, ja se on turhauttavaa siksi, että se todella konkretisoi sen järjettömän pakkausjätemäärän, joka minunkin kauttani kuukausittain kulkee. Pelkästään siitä tulee vuosittain satoja kiloja, väittäisin. Ja niin väittää Sillanaukeekin, ja päättää kirjoittaa aiheesta kirjan.

Zero Waste- eli nollahukka-ajattelu tähtää tilanteeseen, jossa kierrätettävää jätettä olisi mahdollisimman vähän. Sillanaukee pureutuu kirjassaan tähän tematiikkaan, ja hän on saanut aikaan varsin näppärän ohjeopuksen siihen, mitä jokaisessa kodissa voi tehdä hieman paremmin oman jätemääränsä vähentämisen eteen. Oletko koskaan esim. kiinnittänyt roskia läpikäymällä huomiota mistä jätteesi pääsääntöisesti koostuu? Kannattaisi, vinkkaa Sillanaukee, sillä niin omia roskiaan on myös jatkossa helpompi vähentää.

Alkuun Sillanaukee avaa ylipäätään nollahukka-ajatuksen taustoja sekä omia kulutustottumuksiaan ennen ja jälkeen nollahukkailun. Hän erittelee mainiosti oman elämänsä valinnat huoneittan, aina eteisestä parvekkeelle. Sillanaukee käy läpi jätteenvähentämismahdollisuudet ja tarjoaa myös huone kerrallaan pieniä käytännön vinkkejä helppoihin, keskivaikeisiin kuin edistyneisiinkin uusiin valintoihin. Hän muistuttaa, miten tärkeä on kieltäytyä esimerkiksi pilleistä ja kuinka konkreettisesti omat jätteensä läpikäymällä voi oppia ymmärtämään missä ja miten roskaa maailmaan eniten tuottaa. Jäähyväiset jätteille -kirjan ehdoton vahvuus onkin sen arkisuudessa ja siinä, että se nimenomaan syyllistämisen sijaan jatkuvasti kannustaa kohti parempia valintoja, askel askeleelta. Sillanaukee käy esimerkit läpi itsensä kautta, mikä lisää tietynlaista armollisuuden tunnetta. Välillä se ehkä lipsahtaa hieman liiankin lepsuun meininkiin, mutta tällaisella syyllistämisaikakaudella luulen sen kuitenkin olevan pidemmän päälle enemmän hyve kuin pahe.

Suurin osa Sillanaukeen esittelemistä vinkeistä on yllättävänkin helppoja, sellaisia, joiden toteuttaminen ei vaadi juuri mitään ylimääräistä, mutta säästää pitkällä tähtäimellä valtavan paljon. Kirja puhuu vahvasti etenkin kertakäyttöisyyttä vastaan, mikä on erityisen oivallista, ja toisaalta puolustaa jo kadonnutta kansanperinnettä, eli esimerkiksi ruokasoodaa puhdistusaineena tai etikkaa pyykkien raikastajana. Hieman ne tosin tulee esiin "omina ideoina", zero wasten kautta keksittyinä, vaikka kysehän on paluusta sinne, mistä ennen megalomaanista pesuainearsenaalia on ihan suomalaisissakin kotitalouksissa lähdetty. Ja toisaalta hänen ajatusmaailmassaan törmää myös ristiriitaan, ihan omastakin elämästä hyvinkin tuttuun: ajattelin myös Sillanaukeen tapaan ennen, että jos siirryn ostamaan kaikki vaatteeni kirpputoreilta tai sosiaalisen median erilaisista merkkivaatekierrätysryhmistä, teen aukottoman ympäristöteon. Toki hiilijalanjälki vähenee, jos kaikkea ei osta uutena, mutta pysähdyin hetkeksi kun jäin miettimään kenelle tuo jalanjälki kuuluu käytetyn (tai usein lähes käyttämättömän) vaatteen ostamisesta? Sille kuka sen osti uutena vai sille, joka jatkuvalla kierrätetyn tavaran kuluttamisella mahdollistaa, että uusia vaatteita voi ostaa vähän harkitsemattomastikin, kun ne kuitenkin kirppiksellä saa suht vaivatta myytyä eteenpäin? Onneksi niin minä kuin Sillanaukeekin kuitenkin jossain vaiheessa ymmärrämme, että vähemmän on enemmän, ja luopumisen idea on siinä, että päästää menemään vain sellaiset tavarat, joita ei itselleen myöhemmin uudelleen hanki. Ja kirpputoriostoksissakin täytyy pitää järki päässä, lopulta vain sellaisia vaatteita kannattaa ostaa, joihin pystyy sitoutumaan. Jotka voi luvata itselleen käyttää hamaan loppuun saakka, ja korjata ennemminkin kuin heittää pois.

Yksi asia, joka minua tässä nyt kuitenkin erityisesti pienen ristiriitaisuudenkin jälkeen häiritsi, oli Sillanaukeen koko kirjan läpäisevä ekojuppeilu. Ok, tämä ei tokikaan ole antikapitalistinen teos uusliberalistisen maailman tuottamasta ilmastokatastofista, vaan lähinnä ympäristötekoihin kannustamista vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän sisällä. Mutta. Kun kyseisen kirjan kirjailija kertoo kiinnostuneensa zero waste -ajattelusta erään amerikkalaisperheen esimerkistä tajutessaan, että ympäristöä suojeleva ihminen voi olla tyylikäs ja hyvännäköinen eikä, suora lainaus, tunkkaiselta näyttävä ituhippi, on pakko pyöräyttää silmiä. Ja aika suuresti. Seuraa tietoinen kärjistys, sori siitä, mutta jos Sillanaukee oikeasti ihailee kapitalistisen yhteiskunnan ihannekuvastoon kuuluvaa ihmiskäsitystä ja samalla haluaa muuttaa elämänsä nollahukkaiseksi, en oikein enää tiedä millä pallilla kyseinen janari istuu kutsuessaan ihmisiä, jotka ovat olleet ympäristötietoisia jo ennen kuin siitä tuli muotia, tunkkaisiksi ituhipeiksi.

Juppeilu näkyy kyllä muuallakin. Sillanaukeella on hienoa itsevarmuutta heitellä ilmastofaktoja ilman lähteitä pitkin kirjan. Harmi, sillä kovinkin moni kirjan fakta on aivan varmasti paikkaansa pitävä, mutta tutkijat ja ilmastoaktivistit eivät pääse oikeuksiinsa, kun heidän tuloksiaan esitellään kuin musta tuntuu -juttuja. Tiedostan kyllä, että tämä on enemmän self help -kirja jätteen vähentämisestä kuin tieteellinen tutkielma, mutta kunnia silti niille, kenelle se oikeasti kuuluu. Lisäksi kirja on alun tieto-osion jälkeen lähinnä Sillanaukeen oman elintavan esittelyä, ja jää yllättävänkin heppoiseksi, eikä anna kovinkaan konkreettisia, uusia vinkkejä, vaan lähinnä heittelee ideoita syventymättä niihin. Voisi esimerkiksi olla ihan paikallaan nimittäin pohtia onko elämyslahja aina ekologisempi kuin konkreettinen esine (harvojen elämyksiä tarjoavien paikkojen ylläpitokaan kun aivan hiilineutraalia on) tai miten yksilön toimet suhteutuvat esimerkiksi suuryritysten tekemään ilmastotuhoon. Ihan pelkästään kun ei taida riittää kuitittomuus tai käyntikorttien vastaanottamattomuus viestiksi siitä, että haluaa maailman jätteettömämmäksi. Yksilön valinnoilla on tietenkin merkitystä, mutta kun elämme yhteiskuntajärjestyksessä, joka perustuu tolkuttomaan kuluttamiseen, olisi ihan aiheellista kysyä myös mikä rakenteissamme mättää ja miksemme ole valmiita puuttumaan myös niihin.

x

Todennäköisesti kirja itse toimii kuitenkin erityisen hyvin niille, joille zero waste -ajattelu on täysin uutta. Niille, jotka jo ymmärtävät lajitella jätteensä, mutta jotka eivät ole tulleet edes ajatelleeksi, että jotain muutakin voisi tehdä. Heille se ehkä avaa jotain uutta, ja näyttää, että jos tällainen perus kauppisjäbä Helsingistä pystyy tähän, pystyn minäkin. Enemmän ja syvempää kaipaavalle on todennäköisesti omat oppaansa, jossa vinkit ottavat paremmin huomioon myös monimuotoisemmin perheet ja vaikkapa muualla kuin (suomalaisittain) suurten kaupunkien keskustoissa asuvat etuoikeutetut nuoret opiskelijat. Lopulta Sillanaukeen ekologinen juppeilu kun kuitenkin kääntyy enemmän sympaattiseksi kuin haitalliseksi malliksi, ja on tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten näinkin kulutushysteerisessä maailmassa voi kääntyä jätteettömäksi vain jos haluaa. Monille tällainen yhden ihmisen innostunut esimerkki toimii siihen puuhaan aivan takuulla, joten suosittelen tähän kyllä tutustumaan. Ei tekisi meille kenellekän pahitteeksi kiinnittää huomiota siihen jätemäärään, jota päivittäin ympäristöömme suollamme. Ehkä nollahukka-elämä ei siis olekaan mikään aivan tuhoontuomittu muoti-ilmiö, kunhan siitä tulee pysyvä toimintamalli, ei vain yhden hetken villitys. Sillä ihan jokaisen meistä tulisi pyrkiä minimoimaan jätteen määrä omassa elämässään. Aina tästä hetkestä hamaaseen tulevaisuuteen. Jotta sitä tulevaisuutta ylipäätään siis olisi.

Loistavan kriittinen ja ajattelemaan herättelevä arvio kirjasta myös täällä: Sivutiellä