Täydellistä

VINCENZO LATRONICO : TÄYDELLISTÄ

160s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Le perfezioni / 2022

Suomennos Leena Rantanen

Pyydetty arvostelukappale

Anna ja Tom voisivat olla kotoisin mistä tahansa. He voisivat asua missä tahansa. He voisivat olla ketä tahansa. Italialaisen Vincenzo Latronicon Täydellistä-romaanissa he ovat kuitenkin kaksi ekspattia, Italiasta Berliiniin muuttaneita nuoria aikuisia, milleniaaleja, jotka ovat ensimmäinen maantieteellisesti täysin vapaa sukupolvi, sukupolvi, joka voi olla mistä tahansa, missä tahansa, keitä tahansa.

Tänä viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestareillakin vieraileva Latronico nousi omalle lukulistalleni jo vuosi sitten, kun hänen Täydellistä-teoksensa pääsi Booker Internationalin lyhytlistalle. Tiivis, tässä ajasta ja tästä ajassa lempeän satiirisesti elävien nuorten parien elämää valottava teos on kunnianosoitus Georges Perecin Tavarat-romaanille. En ole itse esikuvaa lukenut, mutta Carlos Leivosen kritiikissä Kiiltomadon sivuilla teoksen olevan "olevan eräänlainen faabeli, moraalikertomus, joka pyrkii sanomaan jotain kulutuksesta ja materialismista." Tähän on Täydellisenkin kanssa helppo yhtyä – tämä pieni kirjanen on sivujaan laajempi tutkielma nyky-yhteiskunnan ontosta ainutlaatuisuuden tavoittelusta tavalla, joka jokaisessa suuressa kaupungissa muuttaa omaleimaisuuden ja uniikkiuden globaaleiksi trendeiksi ja diginomadien identiteettityöksi. On sama, missä kauracappucinonsa nauttii, sillä sekä kahvilat että niitä mainostavat vaikuttajat ovat tismalleen samanlaisia, oli kyseessä sitten kahvila Berliinissä, Lissabonissa, Balilla tai Yhdysvailtain itärannikolla.

 

Vaikka kirjan satiirin ja tietynlaisen ironisen tavan kuvata milleniaalien elämän tyhjää kiertokulkua, ikuista kokemusten ja merkityksellisyyden metsästämistä tavoilla, jotka monille etenkin maidensa pääkaupungeissa ovat erityisen tuttuja, sisältää se paljon sellaisia inhimillisiäkin piirteitä, jotka muistuttavat, että tätä elämäntapaa, sen performatiivisuutta ja ikuista skenepiirien pyöritystä voi parhaiten kritisoida lähinnä sisältä päin. Tai ehkä juuri ja juuri sisä- ja ulkoreunan liepeiltä, mutta paikoista, jossa itsekin on elänyt peikonlehtien, ketamiinin ja juuri oikeanlaisen teknon viihdyttäessä iltaa.

Ulkopuolisuus kuvaa aikaa siinä missä identiteettityökin – ja siinä mielessäni kulkee yhtaikaa viime kuussa luettu Ayşegül Savaşin The Antropologists; herkkä ja Täydellistä  syvempi tutkielma yhteiskunnasta, jossa kotipaikkansa voi valita (siis jos on valkoinen ja etuoikeutettu). Kummankin romaanin päähenkilöinä on nuorehko paikkaansa etsivä pariskunta, mutta siinä missä Savaş keskittyy ulkopuolisuuteen totisemmin, Latronicolle sekin on osa aikamme keinotekoista minä-työskentelyä, mahdollisuutta yrittää olla jatkuvasti kaiken keskiössä.  Berliini sekä Latronicon romaanin että Euroopan keskuksena on miljöönä yhtaikaa täydellinen ja täysin saman tekevä – koko maailma on yhtä berliiniä, jotkin paikat sen kanssa suurin piirtein samaan tahtiin, jotkin taas joitain vuosia jäljessä. Ihminen kulkee, jäljittelee, luulee löytävänsä jotain omaa, mutta kun identiteetti rakentuu kuluttamisen sekä alemmasta yhteiskuntaluokasta erottautumisen varaan, on tosiaan aivan sama onko berliinissä vai Berliinissä.

Tylsyys ja mitäänsanomattomuus on koko milleniaalielämän ja Täydellisen polttoaine, mikä onkin nykyajankuvan suurin paradoksi. Mitä enemmän haluamme, kulutamme ja hankimme, sen väljähtäneemmältä kaikki tuntuu. Koskaan ei ole hyvä, sillä aina jossain on jotain enemmän, jotain kauniimpaa, kiiltävämpää, trendien edellä käyvää. Latronicon Täydellistä onkin melankolisessa aika-avaruudessa tarpovan milleniaalin pysäytyskuva, juuri se instagram-julkaisu, jonka jokainen haluaa ottaa, jonka jälkeen itsekin voi hetken taas uskoa elävänsä täydellistä elämää. Kuva voisi olla mistä tahansa, missä tahansa, kenen ottama tahansa. Riittää että se luo täydellisen illuusion täydellisestä elämästä.

Hurmos

EVELIN KASK : HURMOS

384s.

Otava 2026

Saatu arvostelukappaleena

Poesia – Itä-Euroopan alangoille valmistumassa oleva koko Euroopan uusi keskus, kaupunkien kaupunki, jonne tulevaisuudessa jonotetaan jo keskilattiasiistijän paikkoillekin. Poesia lupaa pidempää elämää, käyhän aika alangoilla juuri sen verran hitaammin, että suhteellisuusteoriaan nojaten voidaan luvata jokaisen paikalle muuttaneen saavan elää muualla asuvia kauemmin. Kirjan henkilöhahmoista hieman neuroottinen ja ulkoisiin asioihin vahvasti kiinnittynyt rakennusyhtiö TTC:n johtaja Herald Taiger vastaa Poesian suomalaissektorien rakennustöistä, vuosikymmeniä politiikassa marinoitunut meppi Virtanen (tai tutummin Foxman_66) on ahkera hankkeen puolestapuhuja Euroopan parlamentissa. Rautakaupasta lähes viiden vuoden harjoitteluajan päätteeksi yllätyspotkut saanut kolmekymppinen Sofia katsoo rakennushanketta vain kaukaa, mutta lähimpää sen näkee torakka, joka kulkee pitkin työmaaparakkien, muinaisena, pienenä, sitkeänä. Se on lajina nähnyt kaiken, dinosaurukset, jättiläisnisäkkäiden tuhon, nyt viimeisimpänä ihmisen ahneuden, vallanhimon sekä ikuisen kasvun aiheuttamat seuraukset.

"Kuinka suuri osa yleisöstä tuntee suhteellisuusteoriaa?" P. Ennis kysyi ja kääntyi yleisöön päin.

Kolmasosa käsistä nousi.

"Tai kysyn sittenkin näin: kuinka moni yleisöstä ymmärtää suhteellisuusteoriaa?"

Puolet käsistä nousi.

"Jaa..." P. Ennis näytti menevän hetkeksi hämilleen epäloogisesta ääntenjakaumasta.

"Hienoa! Silloin te tiedätte, että aika on suhteellista. Massa hidastaa aikaa. Mitä lähempänä maapallon massaa olemme, sitä hitaammin kello käy. Ja mitä tämä tarkoittaa käytännössä, te kysytte. Koska aika kulkee Poesiassa hitaammin, myös ihmiset vanhenevat hitaammin. Haa! Juuri niin. Kuulitte oikein. Ei ole sattumaa, että Poesia nousee juuri tähän kohtaan Eurooppaa. Juuri tässä kohtaa Eurooppaa, ei missään muualla, aika kulkee aivan erityisellä tavalla hitaammin. Miltäs kuulostaa, että vanhenemista on mahdollista lykätä ja näin ollen nauttia elämästä pidempään? Eikä mistä tahansa elämästä, onnellisesta elämästä, sillä Poesia tarjoaa tähän kaikki puitteet."

Evelin Kaskin esikoisromaani Hurmos on ilkikurinen satiiri nykyajasta, vallasta ja ihmisyydestä yhä kiihtyvämmän kilpailun ja yksilökeskeisyyden keskellä. Se näyttää kolmesta eri kulmasta ajankuvaamme, missä yhtäältä kellään ei ole valtaa ja samalla valta on vain yhä harvemmalla yksittäisellä henkilöllä. Kask sukeltaa niin ei köyhien vaan pienituloisten arkeen, pilvenpiirtäjiin ja Euroopan päätösvallan keskiöön, ja valottaa ihanan absurdilla tavalla juuri niitä todellisia kieroutumia, jotka elämiimme jatkuvasti nyky-yhteiskunnassa vaikuttavat. Kaskin vahvuus onkin ehdottomasti todellisuuden ja kuvitellun rajapinnoilla leikkiminen, hieman liian pitkälle vieminen olosuhteissa, jotka hieman toisin päätettynä voisivat olla tässäkin hetkessä täysin mahdolliset.

Hurmos onkin eräänlainen vaihtoehtotodellisuus. Se on Suomi, jonka pääministeri on Riikka Purra, jonka ilmasto- ja maatalousministeriöt kätevästi yhdistetään. Se on pöhisevä ja kilpailukykyinen start up -kiituri, joka onnistuu markkinoimaan kansalaisilleen Poesia-unelman keskellä sodan juuri päättänyttä Ukrainaa, jonne pelisuunnittelija Vesterbacka on viimein saanut aukaistua Helsingin tunnellilla muuhun Eurooppaan yhdistävän luotijunaratansa. Poesian työmailla kyllä hieman kompastellaan, kohtalokkaastikin, mutta mikään ei estä rikkaita siirtymästä omaan tekoälyllä ja puhetunnistimilla ohjailtuun paratiisiinsa, jossa verhot sulkeutuvat taputtamalla ja alustatalouden ruokakuskit kiidättävät aamiaisetkin pöytään vain Sirpa-sovellukselle annetun pyynnön avulla. Hurmos on kaikkea, mitä markkinatalouteen kiihkeästi uskova haluaa todeksi, se on todellisuus, jonka läpi näkevä haluaisi romuttaa palasiksi. 

Rakenteeltaan ja kieleltään Kaskin esikoinen on jopa hurmoksellisen hienoa maailmankirjallisuutta. Sen varmuus, tarkkarajaisuus ja eheä kokonaisuus vaikuttaa pidemmän uran tehneen kirjailijan pääteokselta, kauan odotetulta satiirilta, jota kaikki enemmän tai vähemmän performatiivisesti lukevat pitkin Kallion kulttuurikoloja. Kotimaisista teoksista tarkkanäköisyydellään se muistuttaa hieman Iida Sofia Hirvosen romaaneja, kääntäen tosin melankolisen synkkyyden mustaksi huumoriksi, kun taas tietynlaisen absurdiutensa ansiosta se tuo mieleen myös mainetta kylväneen Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Ihmettelenkin, jos Hurmos ei pääse tänä vuonna Hesarin esikoisten kärkeen, saati saavuta samanlaista käännösintoa Esterin kanssa, sen verran laadukas vientituote tämäkin todella on.

Hurmosta on myös älyttömän nautinnollista lukea – se imee mukanaan jo ensi sivuilta, kasvaa nopeasti täyteen kokoonsa ja palkitsee myös hallitulla lopullaan, joka ei anna lukijalleen katarsiksen tunnetta samaan tapaan kuin nyky-yhteiskuntakaan ei anna siitä kaikkein eniten hyötyvällekään. Ihminen jää haluamaan aina lisää, lukija jää haluamaan aina lisää, mutta täällä me vain haluamme haluamme haluamme kunnes katoamme omaan mahdottomuuteemme. Ja jäljelle jää vain kaikki mahtipontiset hankkeemme, rakennuksemme ja hiiltyneet jääntemme, samalla kun ikiaikaiset torakat jatkavat vaatimatonta, mutta päättymätöntä elämäänsä.

YELLOWFACE

REBECCA F. KUANG : YELLOWFACE

336s.

Teos 2024

Alkuteos: Yellowface 2023

Suom. Helene Bützow

Saatu arvostelukappaleena

Kansainvälistä instagramia jo toista vuotta puhuttanut ilmiö on täällä, suomeksi Helene Bütsowin taitavana käännöksenä: se on trillerimäinen mysteeri, kirja kirja-alasta, rodullistetun amerikankiinalaisen kirjailijan kirjoittama kirja valkoisesta naisesta, joka kirjoittaa rodullistetusta amerikankiinalaisesta kirjailijasta. Ja sen tapauksen nimi on Yellowface. 

Yellowface on ollut lukulistallani jo kauan, siitä asti kun se alkoi näkyä tiuhaan kansainvälisen kirjainstagramin puolella. En tiennyt siitä etukäteen paljoa, mutta ainahan ilmiöt kiinnostavat: jotain kirjassa on oltava, kun sitä lukee kaikki. Eikä vain siis määrällisesti kaikki, vaan kaikki joita itse seuraan, jotka lukevat muutenkin kanssani paljon samaa kirjallisuutta. Ja vaikka kirjan kirjoittamisesta kertovat kirjat ovatkin pahimmillaan/parhaimmillaankin usein kiinnostavia vain kirjoittajille itselleen, on tässä niin paljon nykyajan muutakin kommentointia, että Kuang onnistuu ylittämään kirjat kirjoista -raamit mennen tullen, nostamaan teoksensa kiinnostavaksi monelle muullekin.

Yellowface saa alkunsa kun Junie on viettämässä iltaa menestyneen amerikankiinalaisen Athena Liun kanssa. Liu on juuri saanut solmittua rahakkaan Netflix-sopimuksen eräästä kirjastaan, ja hän on muutenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Junie ja Athena ovat tunteneet toisensa jo pitkään, Yalen yliopiston kirjoittajaopinnoista saakka, tosin Junie epäilee Athenan olevan hänen ystävänsä lähinnä siksi, ettei hänestä ole tähdelle todellista uhkaa: siinä missä Liu kirjoittaa korkeakirjallista ja arvostettua kirjallisuutta kirja toisensa jälkeen, floppasi Junien oma ura jo esikoisen kohdalla. Ilta saa kuitenkin traagisen käännöksen, kun Athena kuolee tapaturmaisesti Junien silmien edessä. Tragedia – kuoleman näkeminen, ei Athenan kuolema sinänsä – seuraa Junieta, mutta toisaalta niin seuraa myös Athenan kirjoituspöydältä kuoliniltana laukkuun salaa napattu julkaisematon mestariteos Viimeinen rintama. 

"Kirja on parempi kuin mitä itse saisin koskaan aikaiseksi, ehkä koko elämäni aikana.

'Pidätkö?', Athena kysyy.

Häntä hermostuttaa. Silmät ovat selällään ja melkein pelokkaat; hän hypistelee kaulakoruaan katsoessaan minuun. Onko tuo hänen tavallinen esityksensä? Ja kuinka paljon hän saa sillä ylistystä osakseen?

Olen niin halpamainen, etten suo hänelle sitä iloa. Tuo peli menee täydestä kriitikoihin ja faneihin, mutta minuun se ei uppoa. 

'En osaa sanoa', vastaan sävyttömästi. 'En pysty lukemaan kännissä.'"

Mysteerin, trillerin, korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden rajapinnoilla leikittelevä, poukkoileva mutta silti hämmästyttävänkin eheä Yellowface kysyy suuria kysymyksiä: kuka omistaa taiteessa käsitellyt aiheet, niiden keksijä, alkuperäisen tilanteen kokija vai se, joka lopulta kirjoittaa tekstin kansien väliin? Mikä ero on varastamisella ja plagioinnilla? Onko toisen kirjan nimiinsä ottaminen kunnianosoitus vai törkeä ryöstö? Ja: kuka kelpaa kapitalistisen maailman tähdeksi kustannusalalla? Onko kirjoittajuudella, taidoilla tai edes idean omaperäisyydellä väliä, jos kirjailija on lopulta raadollisen markkinatalouden tuote? Kuang käsittelee etenkin ensimmäisen kolmanneksen ajan vahvasti kateutta, menestystä ja menestykseen tarvittavaa koneistoa – ihmillisiä tunteita, sankarikulttuurin kääntöpuolia sekä sitä, miten kapitalismi kääntää luovuuden ja taitavuuden sivuseikoiksi, jos kirjailijan brändi vain on tarpeeksi vahva.

Toisessa kolmanneksessa painopiste muuttuu – Junie, nyt uudelta kirjailijabrändiltään Juniper Song, alkaa kohdata kritiikkiä ja epäilyjä tarinoidensa alkuperästä. Junie on valkoinen nainen, Juniper Song tarkoituksellisen häivytetty tuote. Onko hänellä oikeutta kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan kiinalaissotilaista? Onko se ainoastaan kiinalaistaustaisten oikeus? Ja lopulta: kenen tarina tämä todella on, Athenan, Juniperin vai itseasiassa jonkun aivan muun? Teemat siirtyvät kustannusmaailmasta internetin laumailmiöihin: Twitter-kuohuntaan, julkiseen tuomioon, puolien valitsemiseen ja cancel-kulttuuriin. Kun saavuttaa kaiken mistä on haaveillut, miltä tuntuu menettää se raivoavan somelauman itseään toteuttavan tuomion seurauksena? Kuang siirtyy taiten käsittelemään sosiaalisen median hyökyaaltoja, yksilön voimattomuutta, tuomioistuimia ja cancelointia. Voiko kollektiivisesta ulossulkemisesta selvitä ja onko kollektiivinen ulossulkeminen edes koskaan keino muuttaa asioita, vaikuttaa kulttuuriin tai yhteiskuntaan? Yhdelle ihmisellehän se on pahin mahdollinen rangaistus, mutta onko sekään koskaan lopullista ajassa, joka elää kohusta ja canceloinnista toiseen, joka unohtaa edellisen ennen kuin on saanut nykyistäkään loppuun? 

"Useimmat Twitterin käyttäjät eivät ole lainkaan kartalla mitä on tekeillä, sillä kukaan ei tunne syvällisesti Kiinan historiaa eikä politiikkaa eikä ole lukenut Athenan tuotantoa niin tarkasti, että pystyisi arvioimaan sitä kriittisesti. Heidän havaintonsa ja päätelmänsä ovat simppeleitä: Athena Liu = Ongelma."

x

Välikuriositeettina pohdin myös kirjan suomennosratkaisuja: ajassa, jossa uudis- ja lainasanoja valuu Suomen kieleen loputtomana virtana, rakastin sitä, miten taiten Bützow otti finglismit mukaan tarinaan. Kun doomscrollaus on kirjassa ihan vain doomscrollausta eikä jotain keinotekoista "tuomioselailua", ollaan jotenkin raikkaalla tavalla kiinni ajassa ja ilmiöissä, joista kirjoissa nimenomaan puhutaan. Internet-kieli on meille kaikille monen kielen viehättävää sekoitusta, ja itse juuri tällaisen luonnollisen kielenkehityksen fanina pidin valtavasti Bützowin ratkaisuista. Jossain kohti cancel-kulttuurista puhuttiin juurikin cancel-kulttuurista, jossain toisaalla (verbinä) Bützow taas oli suomentanut sen mitätöinniksi. (Juniper Song on mitätöity vs. alkuperäisen kielen Juniper Song Is Canceled). Ehkä olisin itse jotenkin tässäkin kohti ottanut cancel-sanan mukaan, tai jopa käyttänyt muotoa "Juniper Song on canceled" – tai jotain, en ole ammattikääntäjä, enkä todella koe, että tämäkään käännös jäi mitään vaille. Cancel-sana on ärsyttävä ja kömpelö tuollaisenaan, ja sen kääntäminen eri kohdissa on haastavaa, mutta kuten sanottua, pidin Bützowin tavasta sekä ottaa se ilmiötasolla mukaan että lopulta siitäkin, ettei sitä alettu liikaa kömpelösti käyttämään lauseessa. Mitä uudempaa lainasanastoa on, sen hankalampi on varmasti vakiinnuttaa näinkin suoraan englannista tulevien sanojen lainoja omaan kieleemme.

x

Kirjaan itseensä palatakseni, ylläolevat teemat kiinnostavat, ja Kuang käsittelee niitä mielenkiintoisella tavalla. Rodullistettu kirjailija kirjoittaa valkoisesta joka kirjoittaa rodullistetuista -asetelma antaa Kuangille kiinnostavat raamit käsitellä asiaa monelta eri kannalta, asettaa paitsi "käänteisen rasismin" kaltaiset käsitteet tarkastelun keskiöön kuin pohtia sitä, miten valkoisuus kääntyy ylipäätään jollain tapaa tällaisen puheen seurauksena uhriudeksi. Kuang jättää kuitenkin moraalisoinnin lukijalle, ja antaa hän tuo taiten teemansa esiin niitä valmiiksi pureskelematta. Nautin tästä valtavasti, ja kun sen yhdistää sivuja kääntämään pakottavaan juonen kuljetukseen, tulee kirja ahmittua varsin pikaiseen tahtiin. 

Jos jotain kriittistä kirjasta vielä haluaisi sanoa, kertoisin, että varsinainen kertomus, siis taustalla kulkeva juoni ja etenkin lopun käänteet eivät ole ehkä taitavuudeltaan aivan samaa tasoa kuin kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kuangilla on teemojen puolesta erityinen taito sitoa samaan vyyhtiin hurjasti erilaisia elementtejä muuttamatta niitä sekavaksi kokonaisuudeksi, mutta itse juoni hieman puuroutuu kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Ei se huono ole, mutta olen yhtäältä sitä mieltä että vähempikin riittäisi ja toisaalta taas, että "jotain" jäi puuttumaan. Oletan, että se "jokin" on kahden ensimmäisen kolmanneksen yhteiskunnallinen taustavire, sillä kun se riisutaan, huomaa varsinaisen kertomuksen olevan himpun köykäisempi kuin aeimmin tajusikaan. Twistit ovat banaalimpia kuin ehti jo toivoa, kun vahvuutena pitämäni elementit eivät enää kannattele yksilöpsykologisia ja hieman yliampuvia juoniratkaisuja. Plussan puolelle tämän kanssa silti ehdottomasti jäädään, ja Kuangin romaani toimikin täydellisenä "välipalakirjana" Sally Rooneyn ja seuraavaksi lukuun ottamani Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-tiiliskiven välissä puhdistamaan ajatuksia laajemmista maailmoista. Näillekin kirjoille on ehdottomasti paikkansa, ja juuri siksi tätä omalla kepeällä tavalla rakastinkin lukea.

OLI KERRAN KELLO NOLLA

ALI SMITH : OLI KERRAN KELLO NOLLA

284s.

Otava 2013

Alkuteos: There But For The // 2011

Suomennos Kristiina Drews

Ah. Onnea on lukuhaasteet, joiden avulla löytää aivan uusille kirjallisille vesille. Juuri tänään on käynnistynyt nimittäin kirjainstagramin Kevät Otavan kirjastossa -lukuhaaste, jossa on tarkoitus koko huhtikuun ajan lukea mahdollisimman paljon Otavan kirjaston käännösteoksia. Ja vaikka itse haasteen kisaosuus jää minulta tälläkin kertaa välistä – viimesyksyisessä Keltaisen kirjaston -lukuhaasteessa kärki luki toista sataa kirjaa kuussa – hyppään tähän haasteeseen mukaan juurikin lukukokemusten monipuolistamisen näkökulmasta. Kirjan elinkaari kun tuntuu olevan harmillisen lyhyt, ellei se hyppää jonkinlaiseen klassikkokaanoniin jo pian syntyessään. Näiden haasteiden avulla taas tulee tartuttua kirjoihin, jotka muuten ehkä jäisivät välistä, ja tämä aloituskirja, brittiläisen Ali Smithin Oli kerran kello nolla on ehdottomasti sellainen, johon en aivan heti olisi ymmärtänyt ilman haasteita tarttua.

Ja se onni, kun huomasin jo ensisivuilla löytäneeni aivan uuden kirjallisen maailman, lempikirjan, tarinan, jonka ansiosta olisin toivonut työmatkojen vai jatkuvan ja jatkuvan, että olisi ehtinyt lukea enemmän. 

Smithin upea Oli kerran kello nolla on valloittavan nokkela satiiri brittiläisestä keskiluokasta, sellaisesta päällepäin kovin koreasta, yhteisiä kutsuja järjestävästä ulkokultaisesta paremmuudesta. Se saa alkunsa – ja oikeastaan koko tarinan kiepautuksensa eräistä illalliskutsuista, joiden aikana eräs vieras nousee pöydästä ja lukkiutuu vierashuoneeseen. Isäntäperheen piina kasvaa kun he ymmärtävät, ettei vieras ole lähdössä minnekään, ja tätä kummaa tapausta Smith alkaa pyörittää eri kertojien avulla enemmän tai vähemmän auki. Tavallaan kirja kertoo vieraan kautta kaikesta muusta kuin hänestä, vieraasta tulee vierauden tunne, jonka läsnäoloon jokainen kirjan henkilö suhtautuu täysin eri tavalla. Toinen tuntee tulleensa kotiin, toinen taas tekee siitä elämänsä tarkoituksen.

Oli kerran kello nolla jakautuu neljään erilaiseen osaan, neljään kertojaan, omanlaiseensa ja eri tavoin keskustarinan ympärille kiepahtavaan. Mukana on vierashuoneen vieraan nuoruuden tuttava,  illalliskutsujen 60-vuotias avec, iäkäs rouva pinkissä sairaalakaavussa, olevinaan kaikista nokkelin nokkela 9-vuotias. Smith kuvaa jokaisen hahmonsa kautta maailmaa heidän tavoillaan, niin taitavasti kieltä ja sen eri rekisterejä käyttäen, että välillä lukija unohtaa olevansa jonkin fiktiivisen tapahtuman keskellä. Smith taitaa erityisesti kielen, nokkelat sanaleikit, kerronnan metatasot, eri kertojien ajatuksen juoksun, havainnot, koko maailman sanojen avulla. Yhtaikaa vierashuoneeseen jumiutuva kutsumaton vieras on hahmoille täysin totta ja toisaalta myös jotain suurempaa, vertauskuva, häiriötekijä keskiluokkaisessa arjessa, särö, joka paljastaa identiteettien onttouden, kun ne rakentuvat esimerkiksi vähemmistöjen halveksinnalle. Miles – se vierashuoneeseen lukkiutunut vieras – on henkilö, jota pidetään itsestäänselvyytenä kenties, mutta joka muille herkille, syrjään jääneille, kuulematta tulleille on jotain huomattavasti suurempaa, jotain, jonka katse ja läsnäolo voi muuttaa kaiken. Niin monella eri tasolla. Symbolinen vieras ja vieraus kantaa koko romaanin läpi, ja Smith käsittelee sitä herkullisilla, oivaltavilla ja äärimmäisen tarkoilla tavoilla aina lempeydestä nokkelaan rosoisuuteen.

Tekisi mieli sanoa, että Smith on taitavin ihmismielen sisäisen puheen kuvauksessa, mutta toisaalta hän on ehdottomasti myös taitavin dialogeissa, ihmisten välisten suhteiden esiin tuomisessa, ajatusten paljastamisessa, oikeastaan näemmä allekirjoittaneen näkökulmasta hieman kaikessa mitä hän tekee. Täytyy myöntää, että näitä lukemiani viiden tähden kirjoja sekä niistä kirjoitettuja arvosteluja toki leimaa aina tämä tällainen vilpitön ihailu, mutta toisaalta, sehän on koko lukemisen tarkoitus, ainakin itselläni. löytää kirjoja, jotka vievät niin täysin mukanaan, että hetken on ihan jossain muualla. Oli kerran kello nolla on siis yksi vuoden ehdottomasti suurimpia lukuhelmiä, ja Smithin pariin täytyy päästä palaamaan pian uudelleen. 

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

VAIMONI – JA MUITA HENKILÖKOHTAISIA ASIOITA

ELINA VIINAMÄKI : 

VAIMONI – JA MUITA HENKILÖKOHTAISIA ASIOITA

173s. // 3h 32min

Atena 2021

Kuunneltu äänikirjana, lukija Pirjo Heikkilä

Huumori on yksi maailman vaikeimmista lajeista. Ihan jo esittävässäkin taiteessa, yleisön edessä, mutta aivan erityisesti kirjallisuudessa. Hiljaisessa paikassa, jossa olet vain sinä ja teksti, ilman muiden reaktioita, ilman vihjeitä siitä, onko tämä edes aina huumoria. Saako tälle edes nauraa. Mitä tällä ylipäätään yritetään sanoa. Siksi hauskojen kirjojen suosittelu onkin tuntunut minusta aina aivan täysin mahdottomalta tehtävältä. Se, mille minä nauran, on aivan eri asia, mille moni muu nauraa. Toki omat läheisimmät ystäväni usein nauravat kanssani suhteellisen samoille asioille, mutta siitäkin huolimatta hauska kirja ilman sosiaalisia tilannevihjeitä olisi ihan mahdoton tehtävä löytää, välttämättä edes kaikkein tutuimmalle. Mutta siitä huolimatta aion nyt sanoa näin: kuuntelin juuri novellikokoelman, joka oli hauskinta, mitä olen aikoihin kuunnellut. Kaikessa äärimmäisessä vakavuudessaan.

Elina Viinamäen esikoiskokoelma Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita on vähäeleinen kokoelma tekstejä ihmisistä, arjesta ja erityisesti ihmisten tunteista kaikkein tavallisimpien asioiden keskellä. Vaimossa vaimo ja aviomies taistelevat suhteessa siitä tilasta, kumman tunteilla ja kokemuksilla on eniten merkitystä. Lomassa äiti yrittää pitää sisällään sitä mitä kaikilla perhelomilla yritetään: tunteita ja riidanhaluisuutta. Omassa lempinovellissani, Puvussa, leski pohtii oliko miehen arkkuun puettu puku Boss vai Armani ja onkohan puku miehen päällä ylipäätään. Viinamäki kuvaa näennäisen tavallista, syvältä ja viiltävästi. Viinamäen tekstit eivät ota kantaa eivätkä anna lukijalle minkäänlaisia moraalisia ohjeita, mutta ne nostavat esiin sen, mikä on aina tavattu pitää syvällä piilossa. Mitä ei ole saanut sanoa, ajatella tai tuntea. Ja siksi kaikkein tavallisimmastakin tulee Viinamäen kynässä totaalisen absurdia.

Ja se absurdius, asioiden raaka paljaus on hersyvän upeaa. Se on mustinta mustaa huumoria, piikikästä ironiaa, todellisuuden paljastamista niin rumassa valossa, että sille ei auta kuin nauraa. Viinamäen huomiot ovat välillä jopa törkyisen osuvia, toisaalta mielettömän herkkiä. Yleisinhimillisiä, hieman sellaisia anttiholmamaisen ihmisvihamielisiä, joiden kautta nurinkurisesti päästään kuitenkin kaikkein suurimpaan lempeyteen ja rakkauteen viheliästä ja monitahoista ihmisyyttä kohtaan. Lakonia ja eleettömyys kasvavat niin suuriksi, että pieninkin tarina on kokonainen maailma.

Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita on myös kokonaisuutena jopa harvinaislaatuisen tasainen novellikokoelma, sellainen, jonka jokaisessa tekstissä oli paitsi oma tunnelmansa myös se tunnistettava ja laadukas tyyli, aivan alusta loppuun. Somessa jonkin verran kritiikkiä saanut loppupuolen Syyllinen on kieltämättä luettavissa myös hyvinkin ongelmallisena ja jopa transfobisena tekstinä, sitä en kiistä. Mutta monin paikoin Viinamäen tyyli on kuitenkin erityisesti paljastava: niin kipeän alaston, että esiin nostetut epäkorrektit ja poliittisesti hyvinkin kiistanalaiset ajatusketjut kertovat ennemminkin rakenteista ja yhteiskunnan ongelmista, kuin tekstien omista. Se on hieno taito, hieman saaraturusmainen: asiat ja teemat tuodaan esiin niin rujosti valaistuna, että se paljastaa suurempia rakenteellisia kipukohtia näennäisen yksityiskohdan sijaan. Ja se on upea taito kirjallisuudessa. 

En ole pitkään aikaan kuunnellut novelleja, mietin tässä juuri että olenko itseasiassa koskaan ennen edes äänikirjana näitä kuluttanutkaan. Nämä olisivat ihan varmasti olleet juuri yhtä hienoja ja hersyviä itse fyysisen kirjan sivuilta luettuina, mutta kun äänikirjaa lukee lakonian täydellinen mestari Pirjo Heikkilä, on tätä audioformaattia myös pakko suositella täydestä sydämestä. Heikkilän omintakeinen lukutapa on kirjalle kuin se viimeinen piste i:n päälle, ja se tekee tästä (lähes) viiden tähden luku-/kuuntelukokemuksen. 

Helmet-haaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS // KLASSIKKOHAASTE 9

GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS

♥ ♥ ♥ ♥ 
126s.

WSOY 1969/2015

Alkuteos: Animal Farm: A Fairy Story // 1945

Suomennos: Panu Pekkanen

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste on tainnut lisätä huimasti omaa klassisemman kirjallisuuden lukemistani, mutta ehkä täysin ymmärrettävästikin se on vinouttanut sukupuolijakaumaa niin, etten ole yli vuoteen tullut tarttuneeksi miehen kirjoittamaan klassikkoon. Toki ei-miesten kirjoittamiin painottuminen on ollut ihan tarkoituksellistakin, mutta äärimmäisyyksiin en tässäkään asiassa halua mennä. Siksi lukuvuoroon tarttui George Orwell, sama heppu, jolta edellisen miesklassikonkin olen tainnut reipas vuosi sitten lukea.

"KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA,

MUTTA TOISET ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET"

Eläinten vallankumous on lyhyt eläinsatu Eläinfarmista, jossa eläimet ottavat vallan omiin sorkkiinsa heitä kurjasti riistävältä isännältään Jonesilta. Unelmissa siintää oma kollektiivi, maatalousyhteisö, jossa jokainen tekee voimansa mukaan, vahvat puolustavat heikkoja, työviikko on kolmipäiväinen ja kaikki on yhteistä.  Kenenkään ei pidä nukkuvan talossa eikä etenkään tappavan toista ja kaikki eläimet ovat keskenään ehdottomattoman tasa-arvoisia. Vallankumouksen jälkeen auvoinen arki sujuukin alkuun hyvin, mutta ensin eläimiä jakaa kahden sian, Napoleonin ja Lumipallon, keskinäiset kiistat, ja myöhemmin hatara muistikuva siitä, että jokin yhteisöelämän toteutuksessa ei ihan muistutakaan sitä, mistä eläimet yhdessä alkuun olivat haaveilleet. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toisen eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Eläinten vallankumouksen sanotaan kumpuavan George Orwellin ideologisesta pettymyksestä toisen maailmansodan ja radikaalivasemmiston äärellä, ja kirja onkin ollut kielletty muun muassa Itä-Euroopassa. Kapitalismia, kommunismia ja sosialismia tunteville kirja onkin varsin "helppo": sen kritiikki on suoraa ja kaunistelematonta, eikä ihmisen vallanahneus väistä edes kauneimpien yhteiskuntautopioiden tieltä. Tätä kirjaa onkin nimitetty usein myös dystopiaksi, mutta koska maailmanhistoriaa tunteva tunnistanee tästä satiirista oikeitakin valtioita, pitäisin itse tätä ennemminkin nykypäivän pelottavan tarkkanäköisenä yhteiskuntakritiikkinä. Orwell kun kuvaa valtaa ja sen väärinkäyttöä niin tarkasti ja oivaltavasti, ettei siinä enää lopulta ole edes mitään dystooppista, se on vain ihmiskäytöstä rumimmillaan. Toki pelottavintahan tässä osin on se, että kirja on kirjoitettu 1940-luvulla, jolloin tämän maailman kaikkein totalitaarisimmat yhteiskunnat olivat vasta syntymässä, mutta kuten jo Vuonna 1984 -romaanin kohdalla kirjoitin, Orwellilla on ollut aina uskomaton kyky nähdä tulevaan. Kirjoittaa dystopiaa sellaisesta, joka tavalla tai toisella on jo toteutunut. Ehkä ihmismieli todella on niin ennustettava, ja ehkä pahimmat kyynikot vain näkevät sen selkeimmin. Ja ehkä ihminen vain on tällainen, paljaimmillaan ja ajasta toiseen, jos ympärillä oleva yhteiskuntajärjestys vain mahdollistaa korkeat hiearkkiat ihmisten välillä.

Orwell tosiaan siis yhteiskuntakritiikkinsä osaa. Vallan ja sen väärinkäytön kuvaamisen lisäksi vaikutuin myös tässä teoksessa Orwellin tavasta kuvata sitä, miten tarinoilla ja kollektiivisella muistilla myös ei-toivottuja asioita saadaan pyyhittyä pois mielistä, kunhan ne korvataan tarpeeksi johdonmukaisilla ja tilanteesta vain hieman vinoon menevillä versioilla. Samaa tarinaa voidaan toki myös venyttää uudelleen ja uudelleen, ja hienovaraisesti tehtynä sotasankarista tuleekin rikollinen. Tarinoilla ja kertomuksilla on uskomaton voima, ja kun niitä käyttää tarpeeksi järjestelmällisesti, korvaa yhteisenä pidetty totuus jopa itse koetun totuuden. Niinpä eläimet kallistuvat tarinassa uskomaan sitä, mitä parhaiten kerrotaan, ja sen kautta Orwell kuvaakin oivallisesti varsin moneenkin ismiin liittyvää yhdentotuuden ja propagandan problematiikkaa. Jälleen Orwell tuntuukin siis näkevän aina 2010-luvulle, totuuden jälkeiseen aikaan saakka, eikä hänen tarkkanäköisyyttään tässä ajassa voi kuin hämmästellä. 

Eläinten vallankumous on pieni ja kepeänoloinen klassikko, joka näennäisestä koostaan huolimatta kasvaa suureksi kritiikiksi ihmisyyden siivottomia puolia kohtaan. Se on helppo lukea, mutta kova pureskella, ja se juuri tekee siitä iättömän ja ajattoman. Orwell on jo lähes 80 vuotta sitten tarjonnut oppitunnin elämästä, eikä sitä toivottavasti ihan heti unohdeta. 

Osallistun kirjalla myös kirjabloggaajien puolivuosittaiseen Klassikkohaasteeseen.

#FIRSTWORLDPROBLEMS – NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI

NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI

♥ ♥

262s.

Gummerus 2019

Alkuteos: Nei og atter nei / 2016

Suomennos: Sanna Manninen
Saatu pyytämättä ennakkokappaleena kustantajalta

Ei, ei ja vielä kerran ei on kirja, jonka tunnistin jo alunalkaenkin jotenkin hieman vieraaksi. Satiiri keski-ikäisestä perheestä on jotain, mihin en ehkä itse ensimmäisenä tarttuisi, mutta kun pakkasin jostain syystä Helsinkiin aivan liian vähän luettavaa mukaan, ja kaikki lempikirjat olivat päälle 400 kilometrin päässä Joensuussa, valikoitui ennakkokappaleena saatu Nina Lykken kevään uutuus luettavaksi hieman itsestään. Helppoa, jos jotain tämän odotin ennakkoon olevan.

"Ingrid meni makuuhuoneeseen ja kävi pitkäkseen sijatulle sängylle. Hän sijasi sängyn joka päivä. Se oli keino päästä käyntiin, pitää järjestystä yllä. Se oli rikottujen ikkunoiden teoria: jos jätti huomioimatta pienet rikkeet, raivasi tietä suurille, ja jos antoi sotkun vallata alaa, lakkasi pian maksamasta laskuja, minkä jälkeen lakkasi peseytymästä, ja siksi sähköhammasharja oli pantava latautumaan heti käytön jälkeen, siksi sänky oli sijattava, ja likaiset lautaset laitettava tiskikoneeseen."

Ei, ei ja vielä kerran ei'ssä Ingrid on viisikymppinen oslolaisäiti, joka toimii lehtorina keskustakoulussa ja pesee työpäivien jälkeen parikymppisten, kotona asuvien poikiensa paskaisia boksereita ja harrastaa seksiä miehensä Janin kanssa kerran viikossa, koska niin kuuluu tehdä. Jan  taas on mies, joka ylennetään ministeriössä yksikkönsä johtajaksi, vaikka hän paikkaa hakiessa tahtoi lähinnä tietää monenneksiko hakijaksi hän sijoittuisi. Hanne taas on päälle kolmikymppinen ministeriön työntekijä, joka vaihtaa miehiä ja asuntoja pienimmänkin vian seurauksena, mutta tahtoisi viimein asettua aloilleen ja olla kuten kaikki muutkin. Vakaa ja perheellinen, ja siihen tarkoitukseen Jan putoaa kuin taikaiskusta.

Tästä lähtee liikkeelle oikein alleviivattu tarina keskiluokkaisesta, keski-ikäisestä ja täysin keskinkertaisesta kolmikosta, joiden elämän ongelmien voi täysin nähdä kuvaavan kaikkea sitä, mikä täällä ensimmäisessä maailmassa nyt vain voi pienen ihmisen elämässä, hyvinvaltiossa, hyvinvoivana olla pielessä. Jos siis hastag #firstworldproblems jaksaa edelleen naurattaa, tässä on varsin mainio kirja kesäksi. Piikikäs ja paikoin ihan osuvakin, jotenkin omaan silmään tyypillisen norjalainen hassuttelu, jossa hauskuus piilee lähinnä kuolemanvakavuudessa.

Lykke tarkastelee kirjassaan ensisijaisesti etuoikeutettua luokkaa, ihmisiä, joilla on jo kaikkea paitsi tyytyväisyyttä siihen, mitä heillä on. Lykken hahmot ovat karikatyyrejä, ja vaikka fokus on keski-ikäisissä päähenkilöissä, sivuaa Ingridin ja Janin lasten mukaan tuominen sitä "nykynuorisoa vaivaavaa vetelyyttä", joka tuntuu olevan tietyn iän ylittäneiden lempipuheenaihe, ajasta toiseen. Näille nuorille on tarjottu kaikki, joten he ovat tottuneet helppouteen ja vetelehtivät menemään. Romaani tuntuu kysyvän, onko se vanhempien siloittelun vai nuoruuden vika, mutta jollain julkilausumattomalla tavalla tarinasta silti aistii paheksunnan, jossa nuoret eivät vanhempiensa uhrauksia osaa arvostaa. Heilläkin on kaikki, mutta sekään ei riitä. 

Itse en ole tällaisen satirisen, keskiluokan ongelmia murehtivan tyylilajin suurin fani, ja ehkä siksi myös sitä kohtaan keskimääräistä kriittisempi. Tiedän, että tällaisessa teoksessa musta huumori kaipaa kärjistystä toimiakseen, mutta olisin silti kaivannut jotain uutta, jotain terävämpää. Vaikka kirja sivusi näennäisesti isompiakin aiheita, typistyi se jo miljoona kertaa kerrotuksi kolmiodraamaksi. Pilkahduksia paremmasta oli, mutta syystä tai toisesta ne jäivät toteutumatta, olivat lähinnä ohimeneviä vilahduksia moneen suuntaan tempoilevien säikeiden keskellä. Nyt tämä kaikessa satiirisuudessaan tuntui kuitenkin aika väsyneeltä toisinnolta, heteronormatiivisuuden pönkittämiseltä, ja sellaisille asioille nauramiselta, jotka olivat todennäköisesti hassunhauskoja 20 vuotta sitten kirjallisuudessa. Tässä päivässä, tänä aikana tämä ei oikein toiminut, ja sitä mielestäni tuoreelta kirjallisuudelta kuitenkin jo saa vaatia, ajassaan kiinni pysymistä.

Hahmot tässä sentään olivat ihan ok, toki tehokeinona kovinkin stereotypiset, mutta jopa siinä määrin ylilyödyt, että niin on ollut tarkoituskin. Alleviivattu karikatyyrimäisyys toimii, ja vähän yllättäenkin kaiken oman epämukavuusalueensa keskellä Ingrid, Jan & Hanne ovat kolmikko, jonka avulla romaanin ylipäätään saa edes luettua loppuun. Alkuun, itsekin aivan muista syistä valmiiksi ärtyneenä, valittava ja pahantuulinen Ingrid lähinnä raivostutti, mutta romaanin edetessä hänestä tuli kuitenkin se osuvin hahmo, jonka osuuksia odotti, ja edesottamuksia eninten tahtoi seurata. Hieman sekin taika tosin loppua kohden väsähti, tai sitten puuduttavat Jan-jaksot veivät tenhon mennessään, mutta oli tämä väsynyt, ja tietämättään uuden elämän partaalla oleva lehtorirouva parasta antia kirjassa kuitenkin, ihan ehdottomasti.

Lopulta kirja kuitenkin toisintaa jo niin monta kertaa toistettua, että jälkikäteen ajatellen koko romaani lähinnä saa mielen tyhjäksi ja tylsäksi. Tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia nostaa pohdintaan luokka ja sukupuoli, mutta kumpaakin käsiteltiin niin valtavan konventionaalisesti, että ajatusmaailma tuntui vuonna 2019 jopa vanhanaikaiselta. En usko, että se oli tarkoitus, sillä ajassaanhan tämä yritti olla kiinni, kai. Tällaisena välipalakirjana se kuitenkin oli ihan perussiedettävä, ja välillä sekin tosiaan riittää. Mitään vikaa tässä ei sinällään ollut, enkä pitänyt tätä millään tavalla huonona (jos sitä heteronormatiivisuutta ei laskettaisi. Ja tietystihän se lasketaan.)  En vain itse ollut tällaisen tarinan tai tällaisen huumorin kohderyhmää, joten todennäköisesti se taustalla oleva sanoma jäi siksikin löytämättä. Mutta jos kirja pitäisi tiivistää yhteen ainoaan sanaan kokonaisen postauksen sijaan, olisi se sana ehdottomasti blaah.

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

229s.

Teos 2018

Ajattelin ensin jäädä odottelemaan sitä hetkeä, jolloin minulle selviää oliko juuri loppuun saamani Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo lintu vai kala. Mutta huomaan, että minulle käy niin kuin minulle on nyt ollut tapana käydä tässä lähiaikoina muutenkin hurjan usein: mitä enemmän asiaa pohdin, sitä suurempaan solmuun pääni menee. Ei siis auta kuin yrittää jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla ne ylös. Raamittaa postaukseksi, yrittää saada jonkinlaiset kirjaimit vedetyt reunat koetulle. Kokeillaan.

"Vastenmieliset tytöt hyväksyivät kyselemättä tosiasian, että sukupuolet ovat toisilleen outoja eivätkä pidä toisistaan. Se oli myös kätevää, koska niin ei tarvinnut koko ajan kokea oman iljettävyytensä peilautuvan poikien katseista. He olivat niin kuin eivät olisikaan ja niin kuin poikia ei olisikaan. Ei tuntunut missään. He pitivät myös tyttöjen iltoja, mutta ne olivat toisenlaisia. Niissä syötiin ja katseltiin leffoja.

Opettaja ei koskaan puuttunut tähän tunnejakaumaan, vaan loi sen uudestaan joka liikuntatunnilla kun pojat menivät pelaamaan jääkiekkoa ja tytöt luistelivat kaunoluistimilla kenttää ympäri. Kaunoluistimilla oli tarkoitus olla kaunis."

Tellervo on kioskin myyjä, joka suorittaa kolmatta yliopistotutkintoaan ja odottaa sitä oikeaa. Hän oivaltaa, kuten nykyaikana niin usein ihmisillä tapana on, että rakkaus ei tule odottelemalla vaan se tulee opiskelemalla, ja niinpä hän perustaa rakkausopintopiirin, johon kutsuu mukaan ystävänsä Hennin. Henni täyttää ystävyyden kriteerit toki vain hatarasti, mutta koska Tellervosta on mukava, että jotakuta voi kutsua ystäväksi, kutsuu hän Henniä sellaiseksi. Koska kyllähän naisella nyt ystävä kuuluu olla. Yhdessä hauras ja sisäänpäin elävä Henni sekä suuri ja tilaa vievä Tellervo alkavat opiskella rakkautta yhdysvaltalaisen Rory Rayen - oikeastikin elävän ihmissuhdeopastajan - opein. Kuvioon astuu oikeanlaiset energiat ja tinderin pelaaminen, sekä tietenkin miehet ja suhteet, kuten hyvään chick lit'iin kuuluukin.

"Tellervo aloitti pitkän puheen siitä miten rehellisyys ja kirjaimellisuus olivat kaksi eri asiaa, ja että jos kuvat ilmentäisivät Hennin syvintä olemusta, ne olisivat lopulta enemmän totta kuin jotkut matkoilta otetut elämää esittävät selfiet. Tellervon puhe kesti niin kauan, että Henni myönsi Tellervon olevan oikeassa. Tellervo rohkaisi häntä, siispä Hennistä tuli rohkea."

Tellervo on aivan omanlaisensa tapaus. Noin henkilöhahmona toki myös, mutta nyt ensisijaisesti viihteellisenä romaanina. Se on hulvattoman vakava ja piikikkään terävä, jopa kiusallisen tarkkanäköinen, kuten kustantaja romaania sivuillaan kuvailee. Tavallaan se on siis ihan nerokas ja silti samalla en saa siitä oikein kiinni. Mutta en tiedä voisiko se olla jopa vähän tarkoituskin.

Omppu kertoo Tellervosta kirjoittaessaan, että runoilijanakin aiemmin tunnettu Tavi on kuvannut teostaan kirjamessuilla chick lit'in ruumiinavaukseksi, ja sellaiselta se erityisen hyvin tuntuukin. Se on jo lähes satiirinen kuvaus nykykirjallisuudesta, ja sellaisenaan se on aivan mahdottoman hieno. Silti sen kanssa huomaa kompastuvansa jatkuvasti omaan ylianalyysiinsa siitä, mitä tämä nyt on. Se on liian suoraviivaista, tarkkaa ja hienoa puhtaaksi chick lit'iksi ja silti siitä puuttuu se terävyys, joka tekisi siitä selvää parodiaa. Ainoastaan ruumiinavaus tuntuu tässä vaiheessa sopivalta, joten ehkä pitäydyn siinä. Jostain syystä kun minulle tuntuu tärkeältä määritellä tämä kirja joksikin, vaikka jos jokin kirja maailmassa saisi erityisesti olla vapaa määritelmiltä, olisi tämä yksi niistä. 

"Henni affirmoi ja affirmoi itseään läsnäolemaan tässä hetkessä ja kertoi itselleen, että onnen esittäminen sosiaalisessa mediassa oli hälyytysmerkki, ei todellista. Karheus sielussa ei kadonnut minnekään. Vaikka hän tietoisesti vastustikin moista performanssia, jokin hänestä halusi mukaan. Hän oli ollut vailla parisuhdestatusta koko elämänsä. Se oli liian kauan. Noina pohjimmaisina hetkinä Henni ehkä aavistuksen salaa kaipasi vain yhtä asiaa: olla osa tuota performanssia, saada julkaista itsestään hymyilevän kuvan yhdessä miehen kanssa."

Kuten ehkä on jo tiedossa, en ole se kaikkein helpoin viihdekirjallisuuden kuluttaja, sillä vaadin niiltäkin kestävyyttä ja korkeatasoisuutta. Siihen kriittiseen minuun tämä kirja upposi, sillä Tellervo käänsi kaikki kliseet niin räikeästi kivien alta esiin, ettei niihin enää voinut suhtautua kuin ihaillen. Miessuhteet, Tellervo-hahmon oivallukset, Hennin ja Tellervon vain miesten kautta koossa pysyvä ystävyys olivat niin räikeitä, että en usko enää vahinkoon nostaa ne kirjallisuuteen näin stereotypisessa valossa. Se ei voi olla muuta kuin taitavaa tarkkuutta, sisäelinten vuorottaista esittelyä ruumiinavaussalin katsojille. Tässä sydän nyt on, verisenä ja pumppaamattomana, katsokaa kaikki. Tellervo lainasi chick lit -kirjallisuudelta kaiken ja käytti niitä hyväkseen häikäilemättä aivan omalla tavallaan, omaksi edukseen. Varsin taidokasta haltuunottoa, sanoisin.

Yksityiskohdiltaan ja nykyajan havainnoinniltaan Tellervo oli myös mitä mainioin. Ehkäpä sen sijaan, että osaisin nyt selkeästi julistaa pidinkö tästä kokonaisuutena ja minkälaisena kirjana tätä luin voisinkin sanoa, että tämä on kirja, joka koostuu niin monesta pienestä, tarkkaan viritetystä palasta, että siitä tulee kokonaisuutenakin väkisinkin hieno. Tai ei edes niin. Se on ennemminkin mosaiikkia, upeita palasia, joissa yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä. Se on taitavan runoilijan yksittäisten havaintojen pullistuttama tarina, jossa voi aistia jokaisen yksittäisen oivalluksen lähteen, ja se mitä niiden väliin on kasvatettu, on ehkä jopa toissijaista. Eli kun kysytään, onko tämä kirja lintu vai kala, se todennäköisesti on. Molempia.

Näin ajassaan kiinni olevaa teosta riivaa yleensä monikin kestämättömyyden periaate, mutta tässä ne eivät häiritse. Tätä on tämä aika, paljaimmillaan ja rumimmillaan. Ja siksi siitä lukeminen on aivan valtavan vakavan hulvatonta. Suosittelen kokeilemaan. Viihdemielisiä sekä viihdevastaisia, tästä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Tellervosta muualla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Tekstiluola

NAISTENPÄIVÄ-KLASSIKKOHAASTEEN AVAUS – VIRGINIA WOOLF : ORLANDO

VIRGINIA WOOLF : ORLANDO

251s.

Tammi 2002

Alkuteos: Orlando: A Biography // 1928

Suomennos: Kirsti Simonsuuri

Ja viimein Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteessa ollaan otettu se ensimmäinen varsinainen askel: saatu kirja luettua. Orlando oli itseasiassa jo valmiiksi kirjastopinossani, lähtenyt mukaan jo ennen kuin Miran kanssa edes olimme mitään haastetta keksineet. Tammen painos on kaunis, ja no, Orlando oli ainoa Woolf, joka lähikirjastoni hyllystä löytyi. Nyt tämä kirja tosin jo löytyy omastakin hyllystä, samaisena painoksena, Oman huoneen vierestä, joten kenties Woolfia on vielä haasteen aikana lisääkin luvassa.

"Sillä tässä jälleen tulee vastaamme ongelma. Vaikka sukupuolet ovat erilaisia, ne ovat sekoittuneita. Jokaisessa ihmisolennossa tapahtuu heilahtelua toisesta sukupuolesta toiseen, ja usein vain vaatteet pitävät yllä miehen tai naisen kaltaisuutta, kun niiden alla sukupuoli on kokonaan vastakkainen. Täten johtuvasta monimutkaisuudesta ja sekaannuksesta jokaisella on ollut kokemuksia." 

Ja voihan Woolf.

Ensimmäisten sivujen jälkeen pohdin hetken, että mitähän taas olenkaan valinnut luettavakseni, tarina taas yhdestä miehestä historian saatossa? Sivulla 50 pohdin lähinnä, miksen ole koskaan aiemmin Woolfia lukenut ja sadannen sivun kohdalla olin täysin myyty. 

Orlandoa tuntemattomille sanottakoon, että lyhykäisyydessään tämä on kai tarina ajasta, yhteiskunnasta ja sukupuolisuudesta. Esimerkiksi. Se on myös fiktiivinen elämäkerta 1500-luvulla syntyneestä aatelismiehestä Orlandosta, hänen rakkaudestaan naisiin ja kirjallisuuteen, sekä ylipäätään hänen elämästään 36-vuotiaaksi asti, eli siis täysin normaalisti aina vuoteen 1928. Se on tarinana ilkikurinen ja hauska, ja silti haudan vakava ja hulvaton. Se on tahmainen ja hidas, koukuttava ja nopea, haastava olematta vaikea, monitasoinen kompastumatta omiin kerroksiinsa. Se on kenties Woolfia taitavimmillaan, mutta toisaalta, mistä minä sen tiedän, kun en ole muuta kyseiseltä kirjailijalta koskaan lukenut.

Mutta aion kyllä lukea, tämän jälkeen aivan ehdottomasti. Vaikka käsitykseni mukaan Orlando ei ole ehkä se kaikkein tyypillisin teos Woolfin tuotannossa, antaa se mitä mainioimman kuvan kyseisen kirjailijan kerronnallisesta lahjakkuudesta ja äärimmäisestä tarkkuudesta mitä tulee ajan kuvaamiseen, ajankuvaan ja aikakausia leimaaviin henkiin ja stereotypioihin. Woolf käyttää sekä huumoria että kliseitä mitä täydellisimpinä keinoina kuvata Orlandon elämäntarinaa, eikä se järjettömän suuresta aihekavalkadistaan huolimatta kompastu omaan monimutkaisuuteensa. Vaikka Woolf kirjoittaa runsaasti ja polveillen, on tarinaa helppo seurata sen äärimmäisen kiinnostavuuden vuoksi. Ja Woolfin omaleimaisen, voimakkaan kertojaäänen ansiosta, ennen kaikkea.

Tavallaan Orlandosta on vaikea kirjoittaa, koska siinä on niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaa, ja silti en nyt osaa lopettaakaan tätä postausta mihinkään puolilatteaan loppukaneettiin. Tuntuu nimittäin uskomattomalta, että lähes sata vuotta sitten kirjoitettu kaunokirjallinen teos, fiktiivinen elämäkerta osuu esimerkiksi sukupuolisuuden käsityksessään jotenkin huomattavasti paremmin myös tähän aikaan kuin moni tässä ajassa kirjoitettu teos. Yllättävä käänne päähenkilön sukupuolessa avaa mitä mainioimman tavan käsitellä mieheyttä ja naiseutta - ennen kaikkea yhteiskunnallisesti, sillä niinhän me olemme jo vuosisatoja tottuneet sukupuolikäsitystämme rakentamaan. Se kun ei niinkään rakennu minkään biologisen tai "luonnollisen" varaan niin kuin me olemme ajatelleet sen rakentuvan, vaan luo yhteiskunnalliset normit sellaisia käytössääntöjä, ettemme enää eroita mikä on sisäsyntyistä ja mikä aikamme kuvaa. Tätä Woolf kuvaa maagisen upeasti eri aikakausiin henkilöhahmonsa sijoittaen, asenteita ja valistuneisuutta armottoman tarkkapiirtoisesti kuvaten. Woolf kuitenkin erotti o sata vuotta sitten sosiaalisen sukupuolisuuden siitä näennäisesti määriteltävissä olevasta fyysisestä, ja vaikka käsitykset voisivat tällaisenaan istua hyvin tämänpäiväiseenkin keskusteluun, on jotenkin käsittämätöntä, ettei tässä välissä ole juuri mitään rooleille ehtinyt tapahtua.

Woolf käyttää taitavasti aikakausia kuvaamaan ihmismielen kehitystä, kulloisiakin arvoja ja rakenteita. Hän tekee se äärimmäisen taitavasti asettaen samalla kyseiset rakenteet vallan naurunalaisiksi nauramatta kuitenkaan niille. Tavallaan aihe on yhtaikaa piikikkään kertojankin silmissä vakava, ja siinä missä 1700-luvun valistusmielisyys antaa vapauksia niin sukupuolisuuden  kuin romanttisen rakkaudenkin edessä, kaappaa 1800-luvun taantumus ja tiukka kirkollisten normien herääminen esimerkiksi avioliiton muodossa tarinan päähenkilön aivan uudenlaisten vaatimusten pariin. Enkä enää itsekään tiedä kumpaa lopulta ihastelin tarinan keskellä enemmän, itse tarinaa vai Woolfin kekseliäisyyttä luoda se.

Tämän takia minä luen nyt ennen kaikkea naisten kirjoittamia klassikoita. Tämänkaltaista kirjallisuutta minä olen jo pitkään halunnut löytää. Tämän kirjan tapaisten romaanien vuoksi toivon, että mahdollisimman moni löytää sekä Woolfin että naisten kirjoittamat klassikot lähivuosisadoilta ja -kymmeniltä uudelleen tämän haasteen myötä. Woolf on sille toiveelle erityisen vahva alku.

Orlandosta muualla kotimaisissa kirjablogeissa: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä 

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

ALAIN MABANCKOU : PIKKU PIPPURI

191s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: Petit Piment

Suomentaja: Saana Rusi

Man Booker -ehdokkaiden pitkälle listalle mukaan päässyt Alain Mabanckoun Black Moses -englanninnos kiinnitti alkuvuodesta huomioni sen kekseliäällä ja kauniilla kannella. Englanninkielisen painoksen nimivalinta on sinänsä oma näkökulmavalintansa, koska suomennos  taas kääntyy suoraan alkuperäisestä ranskankielisestä nimestä, mutta tässä suomennoksessa minua taas hämää kansi. En edes alkuun huomannut näiden kirjojen olevan yksi ja sama, sillä tämän chilipaprikakannen kanssa odottaa lähinnä keskiluokkaista reseptiopusta, kun taas englanninkielisessä on sitä jotain romaanimaisuutta, ja se jopa viittaa aivan suoraan kirjan tarinaan, mitä toki hieman olisin peräänkuuluttanut kyllä tältä kotimaiseltakin versiolta enemmän. Vai mitä itse kansitaiteesta ajattelette? Sinänsähän tässä ei kantena varsinaisesti vikaa ole, mutta en silti ihan näin tarinastaan irrallisten ystävä itse vain ole.

"Kaikki alkoi siihen aikaan, kun minä teini-ikäisenä kummastelin Papa Mupelon, Loangon orpokodin pastorin minulle antamaa nimeä: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko. Pitkä patronyymi on lingalaa ja tarkoittaa 'Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille', ja niin lukee syntymätodistuksessani tänäkin päivänä."

Palkitun ranskankielisen kongolaiskirjailijan poliittinen satiiri sijoittuu 1970-luvun Kongoon, jossa Mooses, myöhemmin Pikku Pippuri, on viettänyt 13-vuotisen elämänsä orpokodissa aivan ensimmäisistä elinviikoistaan lähtien. Kun sosialistinen vallankumous ajaa läpi päiväntasaajan alueen Afrikan, kääntyy päälaelleen niin nuorten olot kuin vuosikymmeniä orpokotia hyvä veli -järjestelmällä johtaneen johtajankin elämä. Vaikka kirjassa on sivuja alle 200, mahtuu noiden rivien väliin lähes koko Pikku Pippurin elämä aina orpokodista satamakaupunkiin, ahtaajasta muistin kieputtaviin kadotuksiin. 

Jos minun pitäisi kuvata Pikku Pippuria yhdellä sanalla, olisi tuo sana hyvin todennäköisesti mainio. Sillä sitä tämä on, mainio pieni tarina. Se on veijarimainen kasvutarina, pilke silmäkulmassa kirjoitettu poliittinen satiiri, ja sen lukemisesta nauttii niin, että oli kyseessä lukumaraton tai ei, sen todennäköisesti olisi joka tapauksessa hotkaissut hyvin lyhyessä ajassa. Asiat etenivät joutuisaan, ja kuten jotenkin aiemminkin lukemissani afrikkalaisissa romaaneissa, kääntyy lupaavakin alku lopulta yksilön tuhoksi yhteiskunnan murskaavan askelluksen alla. 

Afrikkalainen kirjallisuus on oikeastaan vasta viime vuosina noin ylipäätään lisääntynyt omassa lukuvalikoimassani, ja se on ollut varsin tietoinen päätös. Ennen omat kokemukseni ovat keskittyneet lähinnä Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon, ja vaikka hän toki yksi tärkeimpiä kirjailijoitani onkin, on se silti jotain erilaista kun nämä lähiaikoina lukemani. Tästä tulee jollain etäisellä tavalla mieleen yksi viime vuoden lempikirjoistani, Chigozie Obioman Kalamiehet, ehkä löydän jotain samaa kerronnassa, ehkä sen hilpeässä poukkoilevuudessa, joka onnistuu hienosti laajentamaan jos sun kenen sivuhenkilön roolia ja henkilöhistoriaa. Ja noista yhtäläisyyksistä minä tässä pidin, erityisesti.

Hauska ja suositeltavakin lukukokemus tämä kyllä oli, vaikka tuntuukin, että siitä saisi huomattavasti enemmän irti, jos Kongon, tai siirtomaiden sosialististen vallankumouksien historia ylipäätään olisi hieman tutumpaa. Mutta ilman sitäkin se oli piikikäs ja terävä. Yhtäältä se on tarina ystävyydestä, tulevaisuudesta ja sen omiin käsiin ottamisesta, toisaalta siinä kummittelee vastakkain alkuperäisten oma ja valkoisten tuotu kulttuuri, puutarhatontut ja dinosaurukset, valtaeliitin kähmintä ja oman edun tavoittelu. Se on oikein näppärästi ja osuvasti kirjoitettu, ja vaikka siitä jääkin hieman epämääräisen ulkopuolinen olo, on se silti, no, mainio. Sillä sitä se todella ensisijaisesti on.

Helmet-lukuhaaste 2017: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

208s.

Siltala 2016

Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline 1996
Suomennos: Markku Päkkilä

Huh. 

Huhhuh.

Ihan en tiedä mitä menin juuri lukemaan, mutta varsin on vaikuttunut fiilis. Ihan en myöskään tiedä saanko lukemaani jäsenneltyä minkäänlaisiksi sanoiksi, lauseiksi, kokonaiseksi postaukseksi, mutta yritetään. Ei alkuun ainakaan ainoatakaan tarinaa siitä, miten kirjasta kiinnostuin. Mistä sen lukulistalleni hankin. Minkälaiset ennakko-odotukset minulla siitä oli. Se on nimittäin kaikki aivan liian arkista, liian tavallista, helppoa ja turvallista. Jotain sellaista, mitä tämä novellikokoelma ei todellakaan ole.

"Kuvitelkaa että tilaatte listalta yhden annoksen kaikkea eikä kukaan kiellä. Kuvitelkaa että istutte autossa tilauskaistan jonossa oman kullan kanssa ja laulatte radiosta kuuluvan musiikin mukana. Miten kaunis tämän maan on täytynyt olla joskus, kun saattoi hypätä autoon ja ostaa pussillisen hampurilaisia ja ajella missä huvitti, käydä välillä uimassa joessa tai ottaa nokoset puiden alla ilman pelkoa mutageeneistä tai siitä että pyssymiesjoukko tulee ja ja pidättää ja lähettää loppuiäksi Evergladesin rämeille."

Saundersin esikoisteos, seitsemän novellin kokoelma on dystopiahirviö. Se on viiltävä, terävä, ruma ja raskas, ja silti sen sivut kääntyilevät eteepäin kuin itsestään. Se on kuin Tarantinon elokuvien veriset loppukohtaukset, mutta ilman toivoa, valonpilkahdusta tai oikeuden voittamista. Se on niin jäätävä, että sen meinaa lopettaa kesken jo ensimmäisten novellien kohdalla, ei siksi, etteikö kirja olisi hyvä, vaan siksi, että sen lukemisesta tulee niin helvetin paha olo, ettei sellaista halua aiheuttaa itselleen.

Jos kielikuvia ja mielikuvia lähtee tulkitsemaan kirjaimellisesti, menettää yöunensä, näkee painajaisia, joissa yksikätiset ruumiit, aaltokoneella palasiksi murskatut pikkupojat ja rannekkein merkityt vialliset jahtaavat sinua sisällissotateemapuistossa, milloin kummituksina, milloin palasiksi muuten vain hajonneina. Kirjan sivuja on pakko liikuttaa ripeästi sukeltamatta liian syvälle, ajatella satiirina, mustaakin mustempana huumorina ja nauttia siitä kauhujen talosta, jonka Saunders lukijoilleen tarjoilee. Ottaa irtokäsi kainaloon ja antaa yhdessä raikuvat aplodit. Koska kaikessa jäätävyydessään ja kaameudessaan ajatukset taustalla ovat pelottavan tosia, mahdollisia, ja vaikka niiden mittakaavat ovatkin vääristelty näyttäviksi irvikuviksi, on tämä kokoelma ajankohtaisempi kuin koskaan, vaikka se on jo kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu. Saundersin dystopia viiltää, muistuttaa nykyisestä paikastamme kaikkivoipaisina kuninkaina ja valtiaina, joiden valintojen seuraukset voivat olla myös jotain muuta kuin mitä me nyt uskomme. Vaikka mihinpä sitä ihminen sairaalloisesta itsekkyydestään pääsisi, kohahtaa hetkeksi nähdessään kurkistuksen painajaisten tulevaisuudesta, siitä sellaisesta, jossa nälkäiset lapset huutavat kauhusta, jengit lahtaavat ihmisiä kaduilla, on nälkää, ruttoepidemoita ja pimeyttä, loputonta pimeyttä. Lopulta kuitenkin sitä ummistaa silmänsä, kohauttaa olkiaan ja jatkaa sitä, mitä oli juuri tekemässä, virkkaa isoäidin neliöitä tai kirjoittaa ilkeitä kommentteja toisen videoblogin alle. Siinähän me niin kovin hyviä tuppaamme porukalla olemaan, kulkemaan päivästä toiseen arkeamme suuret unimaskit silmillä.

Tämä kirja on täydellinen, jos tahtoo vastapainoa aikamme hyvänmielenkirjallisuudelle. Se on upea, jos on valmis kohtamaan tulevaisuuden kauhut, vahingossa murhatut pikkulapset, 200-kiloiset miehet, joiden jokainen pieni toivonripauskin tallataan niin syvälle maan rakoon, että se on lähellä tulla jo jossain toisella puolella maapalloa ulos. Se on vaikuttava, jos kaiken ahneuden, egoismin ja raakuuden yhteisvaikutuksia kestää katsoa.  Se on kuin kummitusjuna huvipuistossa, juuri niin hirveä, että siitä jo alkaa nauttia. Ja se kannattaa lukea, vaikkei tekisikään mieli. Sillä jotain se liikauttaa, ja vaikkei liikahtanutta osaa osaisikaan nimetä, on se silti jokin, joka ainakin hetkellisesti riisuu ne unimaskit silmiltämme. Ja se, jos mikä tekee välillä varsin hyvää.