Voita

ASAKO YUZUKI : VOITA

516s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Butter, 2017

Suomennos Kosti Vanninen

Miten nautinnollista onkaan juuri nyt, juuri tässä ajassa ja hetkessä, lukea jotain näin hidasta. Hitaasti aukeavaa, hitaasti etenevää, hitaasti hautuvaa. Syventyä tiiliskiveen, antaa japanilaissarjamurhaajan ja miestenlehden toimittajan oudon suhteen kuljettaa mukanaan paikkoihin, joissa ei kirjallisuuden kautta ennen ole tällä tasolla käynytkään.

Asaka Yuzukin Voita on todella ollut kansainvälinen menestysromaani, joka saatiin verraten pian englanninnoksen perään suomeksikin. Tarina lähtee käyntiin kun Rika, miestenlehdessä työskentelevä toimittaja pääsee kohutun sarjamurhaajan Kajiin vieraaksi vankilaan. Normaalisti perinteitä, ja voita, arvostava Kajii ei puhu toimittajille. Eikä etenkään toisille naisille. Naiset ovat hänelle vihollisia, ja onkin olemassa kaksi asiaa, joita hän ei voi sietää: feministejä ja margariinia. Kajiin uhrit ovat kuolleet kuka mitenkin, mutta itse hän on ollut heille hoivan, turvan ja lämmön tuoja – oikea perinteisen naiskuvan ilmentymä. Pikkuhiljaa Rikan suhde eriskummalliseen ja yhteiskunnan hylkimään, lihavanakin pidettyyn Kajiin muuttuu niin omalaatuiseksi, että läheisten on jo puututtava peliin.

Voita on tarkkaan valmistettu ja nautinnollinen romaani, joka sukeltaa näennäisesti toimittajan ja vangin suhteeseen ruokakulttuurissa pyörien, mutta käy syvemmällä tasolla läpi niin naisen asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa, keho- ja käytösnormien kapeutta, perhearvojen ristiriitaa muuntuvassa maailmassa sekä lopulta myös sitä syvää misogyniaa, joka tarttuu sukupolvelta ja sukupuolelta toiselle, kitkeränä armottoman yksilökeskeisen kilpailukulttuurin sivumakuna. Voita tutkii aihettaan enemmän: se katsoo syvälle normatiiviseen järjestykseen, joka palkitsee ainoastaan ne, jotka valmiiksi mukavimmin siihen mahtuvat – kehoiltaan, tavoiltaan, luokkataustaltaan, ulkonäöltään, vartalonmuodoiltaan ja sukupuoleltaan mahdollisimman Oikeanlaiset Ihmiset. Sellaiset, joita yhteiskunta väittää kenestä tahansa voivan tulla, kunhan kunnolla yrittää, mutta jotka lopulta ovat nykyajan suurin taruolento, myyttisin hahmo teollistuneissa maissa ympäri maapallon.

Yuzukin Voita on siis yhtaikaa tarkka ja runsas, hitaasti etenevä ja älykäs. Se ei ole perustrilleri tyyliin ahmittava, mutta otteessaan se pitää vahvasti heti ensimmäisestä luvusta saakka. Kielellisesti melko tavanomainen romaani löytää vahvuutensa kertojan katseesta, uskalluksesta kieputtaa myös lukija alkuun epärehellisyyteen eksyneen Rikan näkökulmaan mukaan. Ruoan käyttäminen tarinassa kymmenien, ellei lopulta jopa sadankin sivun verran ikään kuin täytteenä, toi kirjaan kiinnostavan lisän: se toimi täysin omintakeisena kuriositeettina, ja vaikken suurinta osaa teoksen ruuista haluaisikaan syödä, luo annosten, ainesosien ja makumaailmojen kuvaus niin vahvan kehollisen lisän, etten muista vastaavaa kaunokirjallisuuden parissa aiemmin kokeneeni. Ruoka ei ole kuitenkaan kirjassa mikään rekvisiitta tai vain kehollinen lisämauste, vaan koko romaanin metaforinen ydin: kyse ei ole ainoastaan siitä mitä syödään, vaan kuka ylipäätään saa syödä. Ruokaakin enemmän kyse on sen puutteesta, nälästä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät oikean kokoisina yhteiskunnan silmissä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät sopivan sivussa, sopivan kokoisina muutenkin kuin fyysisesti, pysyä pieninä, hiljaa, alttiina olemaan olemassa lähinnä miehen niin tarvitessa. Nälästä, joka meillä jokaisella on yhteisöissä, jossa kilpaillaan ja kiirehditään jakamisen ja hitaan kohtaamisen sijaan.

Lopulta Voita on mysteeriä ja sarhamurhaajia enemmän romaani kontrollista ja sen luopumisen mahdollisuuksista. Yuzuki kysyy, mitä maailmassa tapahtuisi, jos vain... olisimme? Etsisimme itsellemme sopivan, kohtuullisen, ehkäpä jopa niinkin radikaalisti kuin ystäviemme ja läheistemme tukemina. Nälästä, johon vastaisimme syömällä juuri sopivasti.

CLEAN

ALIA TRABUCCO ZERÁN : CLEAN

272s.

4th Estate 2024

Alkuteos: Limpia, 2022

Espanjasta englanniksi kääntänyt Sophie Hughes

Estela palkkautuu santiagolaiseen yläluokkaiseen perheeseen kodinhoitajaksi – ihan hetkeksi vain, saadakseen rahaa hänen ja äitinsä etelässä olevan talon sinkkikaton korjaamiseen. Hetkestä tulee kuitenkin ensin viikkoja, sitten kuukausia, lopulta vuosia. Ja yhtäkkiä perheeseen Estelan aloittamisen aikaan syntynyt lapsi, tyttö, niña, onkin jo seitsemän. Oli seitsemän. Kuollessaan.

"I've mentioned before that this story has several beginnings. It started the day I arrived at that house, but also everyday I didn't leave."

Chileläisen alia Trabucco Zeránin jännitys-/mysteeriromaani alkaa siitä mihin kirja myös päättyy, tytön, niñan, kuolemaan. Zerán paljastaa ’loppuratkaisun’ jo alkumetreillä, ja alkaa kuljettaa piinaavalla, kujeilevalla ja kiertoteitä kuljeskelevalla tavallaan lukijaa yhdessä Estelan kanssa kohti syitä ja seurauksia. Jos sellaisia maailmassa koskaan on. Zerán leikittelee taiten kerronnalla, joka ei ala – tai jolla on yhtä monta alkua, kuin tarinalla koskaan voi ollakaan. Mistä tarinat edes alkavat? Mikä on se kohta, missä olisi voinut valita toisin? Entä jos niitä kohtia on joka päivä, valtavasti peräjälkeen, onko silloin sellaista kohtaa siis oikeastaan olemassakaan?

Zeránin jännäri on siis kuin kattila, joka lämmittää hiljalleen siellä uiskentelevan sammakon vettä. Merkkejä on, jos niihin kiinnittää huomiota. Toisaalta: yksinään mikään ei ole merkki, merkit muodostuvat vasta kokonaisuuksista, joihin taas tarvitaan etäisyyttä. Estelan äiti on jo aiemmin varoittanut tytärtään kodinhoitajan työstä, sen vangitsevan ja jopa orjuuttavan emotionaalisesta mahdottomuudesta, lähtemisen vaikeudesta, kiintymisen välttämättömyydestä. Zerán paneutuukin taiten nykyajan orjuuteen – luokkaeroihin, orjamentaliteettiin, joka saa meidät kuvittelemaan, että teemme merkityksellistä työtä meitä riistävälle järjestelmälle, joka saa meidät ajattelemaan, että väkivallan teot ovat yksittäisiä sattumia niiden rakenteellisen johdonmukaisuuden sijaan. Estelanhan on vain yhden perheen yksi kodinhoitaja, eikä hänkään ole täydellinen. 

“This is just the way life goes: a drop, a drop, a drop, a drop, and then we ask ourselves, bewildered, how we’ve ended up soaked to the bone.”

Romaanin erronta on verkkaisaa ja kiusoittelevaa, taitavaa ja vangitsevaa. Zerán mahduttaakin jännitysromaaniinsa enemmän kuin genrekirjallisuuteen usein laitetaan: se on myös kommentaari (henkisestä) väkivallasta, luokasta, kotitöistä ja Chilen poliittisesta tilanteesta. Clean kurottaa moneen, ja pysyy hienosti kasassa, venyttää ja onnistuu luomaan piinavan tunnelman jo ensisivuilta asti. Clean näyttää tarkasti, miksi me jäämme paikkoihin, joissa meidän on paha olla, miksi tuttu helvetti on aina henkisesti helpompi kuin tuntematon paratiisi. Cleanin tunnelma on synkkä ja pimeä, se rätisee kuin sähköaita, hajottaa kuin blenderiin salaa laitetut kivet. Estela puhuu romaanissa jollekulle kaksisuuntaisen ikkunan takana, käy läpi jo tapahtunutta, alkua, alkuja, lopputulosten hiljaista ennustettavuutta. Kuin kodinhoitaja päivittäisissä askareissaan äänensä menettäneenä Zerán luo eristyneen maailman, joka rajoittuu kuitenkin yhden perheen sijaan laajemmaksi puheenvuoroksi yhteiskuntaluokkien välisestä räikeän hiljaisesta väkivallasta.

AAVEKAUPUNKI

KEVIN CHEN : AAVEKAUPUNKI

380s.

Aula & Co 2024

Alkuteos: 鬼地方, 2016

Suomennos: Rauno Sainio

Ch'en T'ien-hung on seitsenlapsisen perheen nuorin – häntä ennen on syntynyt viisi kirottua tyttöä peräkkäin, viimein yksi poika ja pahnan pohjimmaisena vielä toinen poika. Sitäkin epäonnistuneempi tosiaan, miehistä kiinnostunut haihattelija. Aikuistuttuaan hänet ajetaan pois kotikylästä, pois kotimaasta, kauas Eurooppaan, jossa Taiwania ei olla muistettu edes lisätä maailmankartalle. 10 vuotta myöhemmin hän palaa – istuttuaan vankilassa miehen taposta. Koska perheen ankara ja T'ien-hungn karkoittanut äitikin on jo kuollut, siskot ympäri Taiwanin kerääntyvät paikalle ottamaan vastaan hyljeksittyä pikkuveljeään.

Olin vuosi sitten kuuntelemassa Helsinki Litissä Kevin Chenin haastattelua. Ville Blåfieldin ja Chenin haastattelu avasi Litin lauantain, ja se oli varsinainen herkku: Chen oli lavalla valloittava, valovoimainen ja vangitseva. Hänen lavakarismansa syntyi inhimillisyydestä, puhtaasta ilosta miten moni häntä oli kuuntelemassa, villistä poukkoilevuudesta ja silti koherentista kokonaisuudesta – aivan kuin hänen viime vuonna suomennettu romaaninsa Aavekaupunkikin. Kirja on ollutkin viime keväästä asti lukulistalla, ja viimein oman Lue maailma vuodessa -lukuhaasteeni ansiosta sain tartuttua siihen. 

Aavekaupunki on upea, rönsyävä ja pohjavireeltään yhteiskuntakriittinen runsaudensarvi, joka käy läpi yhden kokonaisen perheen historian avulla läpi myös Taiwanin matkan Japanin vallan alta Kiinan sisällissotaan ja Manner-kiinan sekä Taiwanin eriytymiseen. Chen kuljettaa lukijan kapitalismin ja vanhoillisen patriarkaatisen yhteiskunnan nurjapuolille, ja näyttää millaisissa pienissä kylissä ihmiset edelleen työskentelevät globaalin pohjoisen sekä muutaman yksittäisen punaisilla rahakuorilla itselleen taloudellista mahtia haalineen paikallisen vaurastumisen keskellä – miten globalisaatio ei olekaan hyödyttänyt ihmisiä globaalissa etelässä ja miten lyhyessä ajassa se on tuhonnut vuosisatoja kestäneet elintavat. Keskushenkilönsä T'ien-hungin kautta Chen näyttää, että lopulta ihmisoikeudet ovat olemassa vain niille, jotka yhteiskunnan omistavat paksuimmat rahakuoret.

Aavekaupunki vei minulta lähes kokonaisen toukokuun. Aloitin sen ihan ensimmäisinä päivinä, ja sain loppuun vasta vajaa viikko ennen kuun vaihtumista kesäisemmäksi. Aavekaupunki vilisee henkilöhahmoja – ja tietenkin neljällä ensimmäisellä siskolla sekä kahdella viimeisellä pojalla on keskenään hyvinkin samanlaiset nimet, jotta lukijan pää varmasti pysyisi pyörällä. Yksi luku on aina yhden henkilöhahmon kertoma, ilman logiikkaa siitä kuka kertoo mitä ja mistäkin. Välillä ääneen pääsee myös itsemurhan tehnyt viides sisko sekä aiemmin kuollut perheen isä – aaveet, joiden varassa koko taiwanilainen uskomusjärjestelmä pitkälti pyörii. Aaveet ovat totta, he näkevät ja kuulevat kaiken, he jäävät paikkoihin, joista joutuivat lähtemään mitä brutaalein tavoin. He ovat läsnä kaikkialla ja kaikessa, ja vain korruptoituneimmat sielut pystyvät jättämään ne huomiotta. 

Chen puhuu aaveista myös Helsinki Litissä: entisten sukupolvien sielut ovat jokaisessa puussa, jonka ihminen ohittaa, eikä menneisyyttään näin koskaan voi päästä pakoon. Berliinissä nykyään asuva kirjailija näkee globaalin pohjoisen ja etelän eron, ja osaa käsitellä sen ristiriitoja taiten, näyttää meille edelliset sukupolvet jatkuvasti unohtaville ja historiattomuuteen tottuneille ihmisille, millaisten yhteisöjen keskellä olemme ennen eläneetkään. Ja miltä me edelleen suljemme silmämme – omien tekojemme seurauksilta, niiltä uhrauksilta, joita toistemme kustannuksilla olemme tehneet, niiltä selkärangoilta, joilta jatkuvasti viemme ja riistämme ylläpitääksemme nykyistä maailmaamme. Chen ei tee tätä mitään osoitellen tai ilkkuen, vaan kaikessa paljoudessaan hän antaa tarinansa puhua. Tarinan, jossa ehkä voi olla jopa jokunen rönsy liikaa hieman yksinkertaisemman ilmaisun ystäville, mutta ei tätä romaania ainakaan näkökulmien puutteesta voi syyttää. Hieno teos, jonka kanssa vietti hyvinkin mieluusti kolmisen viikkoa.

Lue maailma vuodessa: 5. Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

YELLOWFACE

REBECCA F. KUANG : YELLOWFACE

336s.

Teos 2024

Alkuteos: Yellowface 2023

Suom. Helene Bützow

Saatu arvostelukappaleena

Kansainvälistä instagramia jo toista vuotta puhuttanut ilmiö on täällä, suomeksi Helene Bütsowin taitavana käännöksenä: se on trillerimäinen mysteeri, kirja kirja-alasta, rodullistetun amerikankiinalaisen kirjailijan kirjoittama kirja valkoisesta naisesta, joka kirjoittaa rodullistetusta amerikankiinalaisesta kirjailijasta. Ja sen tapauksen nimi on Yellowface. 

Yellowface on ollut lukulistallani jo kauan, siitä asti kun se alkoi näkyä tiuhaan kansainvälisen kirjainstagramin puolella. En tiennyt siitä etukäteen paljoa, mutta ainahan ilmiöt kiinnostavat: jotain kirjassa on oltava, kun sitä lukee kaikki. Eikä vain siis määrällisesti kaikki, vaan kaikki joita itse seuraan, jotka lukevat muutenkin kanssani paljon samaa kirjallisuutta. Ja vaikka kirjan kirjoittamisesta kertovat kirjat ovatkin pahimmillaan/parhaimmillaankin usein kiinnostavia vain kirjoittajille itselleen, on tässä niin paljon nykyajan muutakin kommentointia, että Kuang onnistuu ylittämään kirjat kirjoista -raamit mennen tullen, nostamaan teoksensa kiinnostavaksi monelle muullekin.

Yellowface saa alkunsa kun Junie on viettämässä iltaa menestyneen amerikankiinalaisen Athena Liun kanssa. Liu on juuri saanut solmittua rahakkaan Netflix-sopimuksen eräästä kirjastaan, ja hän on muutenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Junie ja Athena ovat tunteneet toisensa jo pitkään, Yalen yliopiston kirjoittajaopinnoista saakka, tosin Junie epäilee Athenan olevan hänen ystävänsä lähinnä siksi, ettei hänestä ole tähdelle todellista uhkaa: siinä missä Liu kirjoittaa korkeakirjallista ja arvostettua kirjallisuutta kirja toisensa jälkeen, floppasi Junien oma ura jo esikoisen kohdalla. Ilta saa kuitenkin traagisen käännöksen, kun Athena kuolee tapaturmaisesti Junien silmien edessä. Tragedia – kuoleman näkeminen, ei Athenan kuolema sinänsä – seuraa Junieta, mutta toisaalta niin seuraa myös Athenan kirjoituspöydältä kuoliniltana laukkuun salaa napattu julkaisematon mestariteos Viimeinen rintama. 

"Kirja on parempi kuin mitä itse saisin koskaan aikaiseksi, ehkä koko elämäni aikana.

'Pidätkö?', Athena kysyy.

Häntä hermostuttaa. Silmät ovat selällään ja melkein pelokkaat; hän hypistelee kaulakoruaan katsoessaan minuun. Onko tuo hänen tavallinen esityksensä? Ja kuinka paljon hän saa sillä ylistystä osakseen?

Olen niin halpamainen, etten suo hänelle sitä iloa. Tuo peli menee täydestä kriitikoihin ja faneihin, mutta minuun se ei uppoa. 

'En osaa sanoa', vastaan sävyttömästi. 'En pysty lukemaan kännissä.'"

Mysteerin, trillerin, korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden rajapinnoilla leikittelevä, poukkoileva mutta silti hämmästyttävänkin eheä Yellowface kysyy suuria kysymyksiä: kuka omistaa taiteessa käsitellyt aiheet, niiden keksijä, alkuperäisen tilanteen kokija vai se, joka lopulta kirjoittaa tekstin kansien väliin? Mikä ero on varastamisella ja plagioinnilla? Onko toisen kirjan nimiinsä ottaminen kunnianosoitus vai törkeä ryöstö? Ja: kuka kelpaa kapitalistisen maailman tähdeksi kustannusalalla? Onko kirjoittajuudella, taidoilla tai edes idean omaperäisyydellä väliä, jos kirjailija on lopulta raadollisen markkinatalouden tuote? Kuang käsittelee etenkin ensimmäisen kolmanneksen ajan vahvasti kateutta, menestystä ja menestykseen tarvittavaa koneistoa – ihmillisiä tunteita, sankarikulttuurin kääntöpuolia sekä sitä, miten kapitalismi kääntää luovuuden ja taitavuuden sivuseikoiksi, jos kirjailijan brändi vain on tarpeeksi vahva.

Toisessa kolmanneksessa painopiste muuttuu – Junie, nyt uudelta kirjailijabrändiltään Juniper Song, alkaa kohdata kritiikkiä ja epäilyjä tarinoidensa alkuperästä. Junie on valkoinen nainen, Juniper Song tarkoituksellisen häivytetty tuote. Onko hänellä oikeutta kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan kiinalaissotilaista? Onko se ainoastaan kiinalaistaustaisten oikeus? Ja lopulta: kenen tarina tämä todella on, Athenan, Juniperin vai itseasiassa jonkun aivan muun? Teemat siirtyvät kustannusmaailmasta internetin laumailmiöihin: Twitter-kuohuntaan, julkiseen tuomioon, puolien valitsemiseen ja cancel-kulttuuriin. Kun saavuttaa kaiken mistä on haaveillut, miltä tuntuu menettää se raivoavan somelauman itseään toteuttavan tuomion seurauksena? Kuang siirtyy taiten käsittelemään sosiaalisen median hyökyaaltoja, yksilön voimattomuutta, tuomioistuimia ja cancelointia. Voiko kollektiivisesta ulossulkemisesta selvitä ja onko kollektiivinen ulossulkeminen edes koskaan keino muuttaa asioita, vaikuttaa kulttuuriin tai yhteiskuntaan? Yhdelle ihmisellehän se on pahin mahdollinen rangaistus, mutta onko sekään koskaan lopullista ajassa, joka elää kohusta ja canceloinnista toiseen, joka unohtaa edellisen ennen kuin on saanut nykyistäkään loppuun? 

"Useimmat Twitterin käyttäjät eivät ole lainkaan kartalla mitä on tekeillä, sillä kukaan ei tunne syvällisesti Kiinan historiaa eikä politiikkaa eikä ole lukenut Athenan tuotantoa niin tarkasti, että pystyisi arvioimaan sitä kriittisesti. Heidän havaintonsa ja päätelmänsä ovat simppeleitä: Athena Liu = Ongelma."

x

Välikuriositeettina pohdin myös kirjan suomennosratkaisuja: ajassa, jossa uudis- ja lainasanoja valuu Suomen kieleen loputtomana virtana, rakastin sitä, miten taiten Bützow otti finglismit mukaan tarinaan. Kun doomscrollaus on kirjassa ihan vain doomscrollausta eikä jotain keinotekoista "tuomioselailua", ollaan jotenkin raikkaalla tavalla kiinni ajassa ja ilmiöissä, joista kirjoissa nimenomaan puhutaan. Internet-kieli on meille kaikille monen kielen viehättävää sekoitusta, ja itse juuri tällaisen luonnollisen kielenkehityksen fanina pidin valtavasti Bützowin ratkaisuista. Jossain kohti cancel-kulttuurista puhuttiin juurikin cancel-kulttuurista, jossain toisaalla (verbinä) Bützow taas oli suomentanut sen mitätöinniksi. (Juniper Song on mitätöity vs. alkuperäisen kielen Juniper Song Is Canceled). Ehkä olisin itse jotenkin tässäkin kohti ottanut cancel-sanan mukaan, tai jopa käyttänyt muotoa "Juniper Song on canceled" – tai jotain, en ole ammattikääntäjä, enkä todella koe, että tämäkään käännös jäi mitään vaille. Cancel-sana on ärsyttävä ja kömpelö tuollaisenaan, ja sen kääntäminen eri kohdissa on haastavaa, mutta kuten sanottua, pidin Bützowin tavasta sekä ottaa se ilmiötasolla mukaan että lopulta siitäkin, ettei sitä alettu liikaa kömpelösti käyttämään lauseessa. Mitä uudempaa lainasanastoa on, sen hankalampi on varmasti vakiinnuttaa näinkin suoraan englannista tulevien sanojen lainoja omaan kieleemme.

x

Kirjaan itseensä palatakseni, ylläolevat teemat kiinnostavat, ja Kuang käsittelee niitä mielenkiintoisella tavalla. Rodullistettu kirjailija kirjoittaa valkoisesta joka kirjoittaa rodullistetuista -asetelma antaa Kuangille kiinnostavat raamit käsitellä asiaa monelta eri kannalta, asettaa paitsi "käänteisen rasismin" kaltaiset käsitteet tarkastelun keskiöön kuin pohtia sitä, miten valkoisuus kääntyy ylipäätään jollain tapaa tällaisen puheen seurauksena uhriudeksi. Kuang jättää kuitenkin moraalisoinnin lukijalle, ja antaa hän tuo taiten teemansa esiin niitä valmiiksi pureskelematta. Nautin tästä valtavasti, ja kun sen yhdistää sivuja kääntämään pakottavaan juonen kuljetukseen, tulee kirja ahmittua varsin pikaiseen tahtiin. 

Jos jotain kriittistä kirjasta vielä haluaisi sanoa, kertoisin, että varsinainen kertomus, siis taustalla kulkeva juoni ja etenkin lopun käänteet eivät ole ehkä taitavuudeltaan aivan samaa tasoa kuin kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kuangilla on teemojen puolesta erityinen taito sitoa samaan vyyhtiin hurjasti erilaisia elementtejä muuttamatta niitä sekavaksi kokonaisuudeksi, mutta itse juoni hieman puuroutuu kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Ei se huono ole, mutta olen yhtäältä sitä mieltä että vähempikin riittäisi ja toisaalta taas, että "jotain" jäi puuttumaan. Oletan, että se "jokin" on kahden ensimmäisen kolmanneksen yhteiskunnallinen taustavire, sillä kun se riisutaan, huomaa varsinaisen kertomuksen olevan himpun köykäisempi kuin aeimmin tajusikaan. Twistit ovat banaalimpia kuin ehti jo toivoa, kun vahvuutena pitämäni elementit eivät enää kannattele yksilöpsykologisia ja hieman yliampuvia juoniratkaisuja. Plussan puolelle tämän kanssa silti ehdottomasti jäädään, ja Kuangin romaani toimikin täydellisenä "välipalakirjana" Sally Rooneyn ja seuraavaksi lukuun ottamani Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-tiiliskiven välissä puhdistamaan ajatuksia laajemmista maailmoista. Näillekin kirjoille on ehdottomasti paikkansa, ja juuri siksi tätä omalla kepeällä tavalla rakastinkin lukea.

OUR WIVES UNDER THE SEA

JULIA ARMFIELD : 

OUR WIVES UNDER THE SEA

230s.

Picador 2022

Koska ihminen hahmottaa maailmaa ja ympäristöään parhaiten luokittelemalla, nimeämällä ja kategorisoimalla, voi myös valtameren hahmottaa eri kerrosten avulla: päällimmäinen, noin 200 metriin yltävä kerros on valoisa eli esipelaginen kerros, jonka valo läpäisee, jossa elää monet tuntemamme eläin-, levä- ja korallilajit. Valoisassa kerroksessa ihminenkin voi sukeltaa, laitteilla tai ilman, tutkia ympäristöään, havannoida ja tehdä laji- ja ympäristöluokituksiaan. Valoisan kerroksen me tunnemme, kuten miten kuten sen seuraavankin, noin kilometriin yltävän mesopelagisen eli iltahämärän kerroksenkin.  Kaikessa tutkijuudessaankin ihminen alkaa kuitenkin olla melko rajoittunut tiedoiltaan, mitä syvempiin kerroksiin tulee: neljään kilometriin yltävä keskiyön kerros eli batypelaginen kerros on jo valon ja yhteyttämisen ulottumattomissa, samoin kuin aivan syvimpiin kerroksiin yltävät abyssopelaginen sekä ainoastaan merenpohjan hautavajoamien pohjiin kurottava hadopelaginen kerros. Näiltä alueilta meri on meille tuntemattomampi kuin lähiavaruus, vaikka kilometreissä se ei yletykään 'kuin' noin 11 kilometrin syvyyteen. Vaikka matkana 11 kilometriä vastaa mummolareissua tai lentokoneen lentokorkeutta, syvän meren pohjassa vedenpaineen ansiosta se on kauempana kuin voisi ajatellakaan. 

Ja jonnekin sinne, näiden kerrosten allegorioiden kautta, kurottaa Julia Armfield lyyrisessä kauhuromaanissaan Our Wives Under the Sea.

“I used to think there was such a thing as emptiness, that there were places in the world one could go and be alone. This, I think, is still true, but the error in my reasoning was to assume that alone was somewhere you could go, rather than somewhere you had to be left.”

Miri ja Leah ovat aivan tavallinen, rakastava aviopari, jossa toisen rauhallisuus tasapainottaa toisen ahdistuneisuutta, toisen lempeys toisen äkkivääryyttä. Miri ja Leah tapasivat juhlissa, lähellä Mirin äidin kuolemaa, jo hieman kauempana mereen tyttärensä tutustuttaneen Leahin isän kuolemasta. Miri ja Leah ovat kaunis, toisiaan tukeva yksikkö, suurempia yhdessä kuin erikseen. Kunnes kerran meribiologina työskentelevä Leah lähtee tutkimusmatkalle sukellusveneellään, eikä palaakaan kolmen viikon jälkeen kuten olisi pitänyt. Ensin Miri ei ole huolissaan, onhan Leahin työnantaja, Keskus, häneen säännöllisesti yhteydessä, ilmoittaa vain lähes odotetusta viivästyksestä, ei sen kummemmasta. Kuukaudet kuluvat, ja Mirin ahdistus alkaa kasvaa, vaikka Keskus vakuutteleekin kaiken olevan normaalisti. Viiden kuukauden kohdalla Miri on varma, että Leah on kuollut, ja kun hänen vaimonsa viimein kuuden kuukauden jälkeen palaa, hän ei ole enää varma saiko hän lopulta kumppaniaan takaisin vai ei.

Our Wives Under the Sea on tarina kahdesta vaimosta, pinnalle jääneestä ja pinnan alle uponneesta. Our Wives on romaani rakkaudesta, pelosta, menetyksestä, kumppanuudesta, katoamisesta, palaamisesta, kauhusta ja mielen murtumisesta. Mutta ennen kaikkea Our Wives on tarina surusta, surun vääristämästä todellisuudesta ja irtipäästämisestä.

Our Wives Under the Sea on yksi kauneimpia kaunokirjallisia tarinoita, jonka olen pitkään aikaan lukenut.

“I think,” Juna says after a pause, “that the thing about losing someone isn’t the loss but the absence of afterwards. D’you know what I mean? The endlessness of that.” She looks sideways at me and sniffs. “My friends were sad, people who knew my sister were sad, but everyone moves on after a month. It’s all they can manage. It doesn’t mean they weren’t sad, just that things keep going or something, I don’t know.” She rolls her shoulder, shakes her head. “It’s hard when you look up and realise that everyone’s moved off and left you in that place by yourself. Like they’ve all gone on and you’re there still, holding on to this person you’re supposed to let go of.”

Julia Armfieldin romaani hidas, pienin vedoin aukeava mysteeri, joka vaatii ehkä alkuun hieman enemmän keskittymistä, mutta nappaa mukaansa jo varsin pian, eikä päästä otteestaan. Armfield kirjoittaa heleän kaunista ja syvää proosaa, elää ja hengittää yhtaikaa paitsi Mirin ja Leahin rakkaustarinaa, myös valtamerta, sen arvaamattomuutta ja itsepintaista omantunnonarvoa, joka ei nöyrry eikä kumarru ihmisen edessä. Meri on tässä romaanissa sama mitä se on ihmisille ylipäätään: kiehtova, valtava ja niin suuri, ettei meidän kykymme ja ymmärryksemme riitä sen selvittämiseen edes ensimmäisiä kerroksia pidemmälle. Katsomme mieluummin taivaisiin kuin syviin vesiin, ja sille on syynsä: vaikka olemme kirjaimellisesti merestä tulleita, merta ja sen muistoa edelleen sisällämme kantavia, emme kestä sen painetta, sen pimeyttä, sen loputonta täynnä oloa. Meri on antanut meille kaiken, ja kuten ilmastonmuutoksen aikaan huomaamme, se voi myös viedä meiltä kaiken. Se voi vallata elinympäristömme, se voi vyöryttää maan jalkojemme alta, se voi kääntää virtansa, emmekä voi sille mitään. Me samaan aikaan kunnioitamme merta että käännämme siltä katseemme, koska se on meille liikaa, liian täysi. Liian vaikea hallita, kesyttää ja kaapata omiin tarkoituksiimme.

Our Wives etenee seuraten kirjan vaimoja vuorotellen: Miriä pinnalla yrittäen ymmärtää, mitä Leahille on tapahtunut ja miksi tämä ei palattuaankaan enää ole läsnä ja Leahia pinnan alta muistikirjan kautta, avaten hiljalleen kaikkea, jota hän ja muut miehistön jäsenet, Matteo ja Jelka, joutuivat pinnan alla kuukausien aikana kokemaan. Vaikka romaani etenee kohti mysteerimäistä ja kauhuelementeinkin terästettyä loppuaan, se ei silti ole tyypillinen genre-kirja: se ei rakenna jännitettä jännitteen vuoksi vaan kasvaa pikkuhiljaa. Se ei typisty juoniromaaniksi, vaan yhdistää taiten mysteerin, kauhun, selittämättömän ja selvittämättömän elementtejä tarinaan surusta ja surun valtavasta, lähes Mariaanien haudan vedenpainetta vastaavan voiman vääristävä vaikutusta. Miten olla toista varten, kun ei oikein ymmärrä mitä toinen on kokenut, ja miten olla enää pinnalla, kun jotain jäi pysyvästi meren pohjalle?

Armfieldin taituruus romaanissa on paikoin hengensalpaavaa ihastusta, mykkää ihailua psykologisten ulottuvuuksien keskellä. Our Wives onkin oikeastaan kaksi tarinaa yhdessä: se on surukirja ja tutkielma surun psykologiasta sekä selviytymiskirja, sukellus kolmeen erilaiseen tapaan reagoida katastrofiin, mielen keinoihin rationalisoida kaikkein kauhein, kaikkein kauheimman jälkeisen pelastumisen ruumiillistuma.

“I used to think it was vital to know things, to feel safe in the learning and recounting of facts. I used to think it was possible to know enough to escape from the panic of not knowing, but I realise now that you can never learn enough to protect yourself, not really.”

Armfieldin tummavireinen mysteeri on niin kaunis, että se särkee lähes lukijansakin sydämen. En tiedä sekoittaako kauhugenren alle laittaminen sen lukijoiden mielet, kun tähän on suhtauduttu tympeämminkin, onko joku erehtynyt markkinoimaan sitä juoniromaanina ja kirjaimellisempana kuin itse sitä ainakaan koen. Our Wives ei kuitenkaan suostu typistymään yksittäisten avainsanojen tai kategorioiden alle, ne ovat yhtä keinotekoisia tapoja yrittää ymmärtää tätä romaania kuin ihmisen tapa asettaa meren eri kerroksille tarkkaviivaisia rajoja, nimetä syvyyksiä oman ymmärryksensä tueksi. Parhaimmillaan nimet antavat meille lisää ymmärrystä, mutta pahimmillaan ne suuntaavat katseen ilmeisimpään niin, että todelliset arvoitukset jäävät meiltä tutkimatta. 

Helmet-haaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

SHEHAN KARUNATILAKA : 

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

386s.

Sort of Books 2022

35-vuotias sotavalokuvaaja Maali Almeida herää kuolleena, jossain tietoisuuden ja todellisuuden tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ei olekaan paratiisi, vaan itseasiassa aivan tyypillinen srilankalainen verotoimisto. Julkisen viraston tapaan etenemään pääsee vasta kun on suorittanut byrokraattisen koneiston välivaiheet, eli puhdistanut korvansa ja listannut syntinsä. Maali Almeidalla on jäljellä seitsemän kuuta, ja vasta sitten hän voi siirtyä Valoon.

“Humans believe they make their own thoughts and possess their own will. This is yet another placebo that we swallow after birth. Thoughts are whispers that come from without as well as within. They can no more be controlled than the wind. Whispers will blow across your mind at all times and you will succumb to more of them than you think.”

Tunnustan: Shehan Karunatilakan The Seven Moons of Maali Almeida (myöhemmin tässä postauksessa Maali Almeidan Seitsemän kuuta) on ollut minulla yhteensä vuoden lainassa kirjastossa. Ensin se oli jo maksimiuusimismääränsä, eli puolisen vuotta, kunnes sen kerran jo fyysisesti palauttaen nappasin sen kirjaston englanninkielisestä hyllystä itselleni takaisin. Maali Almeidan seitsemän kuuta tuntuu tiiliskiveltä ja keskittymistä vaativalta lukuromaanilta, joka on parhaimmillaan mahdollisimman tiiviisti luettuna, joten oikeaa lukuhetkeä todella piti etsiä. Ja kuten yleensä, kesälomallahan se usein on.

Ennakkokäsityksistä huolimatta Maali Almeidan seitsemän kuuta ei kuitenkaan ole varsinaisesti tiiliskivi (onhan se alle 400-sivuinen) eikä myöskään erityistä keskittymistä vaativa, vaan se todella imaisee mukaansa. Keskittymistä se vaatii ainoastaan siinä mielessä, että sen maailmaan uppoutuminen vaatii hetkensä, kuten tällaisten runsaudensarvien kanssa noin yleensäkin. Seitsemän kuuta kun on yhtaikaa tarina paitsi Sri Lankan verisestä sisällissodasta ja sen osapuolista, politiikasta, korruptiosta ja terrorismin määritelmästä kuin ihmissuhteista, työstä, rakkaudesta, ystävyydestä ja homoudesta 1990-luvun saarivaltiossa. Kaikesta yltäkylläisyydestään huolimatta – ja pitkälti myös sen ansiosta – opus on kuitenkin erityisen koukuttava, houkutteleva ja vahva, se todella vie lukijansa miljööseensä ja rakentaa henkilöhahmonsa ihailtavalla huolellisuudella, oli kyse sitten päähenkilöstä tai hänen sivuhahmoistaan eri läheisyyden kehillä. 

“You know why the battle of good vs evil is so one-sided, Malin? Because evil is better organised, better equipped and better paid. It is not monsters or yakas or demons we should fear. Organised collectives of evil doers who think they are performing the work of the righteous. That is what should make us shudder.”

Shehan Karunatilakan englanti soljuu ja kuljettaa mukanaan, kerronta on lempeän kaikkitietävää, rakenteellisia ratkaisujaan taiten hyödyntävää sekä ihanan nokkelaa, mustalla huumorilla ja omilla syvyyksillään leikittelevä. Se ei kompastu aiheuden paljouteen, vaan onnistuu rakentumaan taitavaksi jännäriksi ja rikosmysteeriksi, jossa Maali Almeidan kuollutta hahmoa käytetään hänen oman potentiaalisen murhansa selvittämiseen. 

Karunatilakan runsas romaani jättää myös miettimään maagisen realismin ja fantasian käsitteitä sekä sitä, miten me valkoiset länsimaalaiset niihin suhtaudumme. Toukokuisessa Helsinki Lit -tapahtumassa käytiin nimittäin tätä sivuavaa keskustelua kun Silvia Hosseini haastatteli argentiinalaista Camila Sosa Villadaa hänen Yöeläimiä-romaaninsa tiimoilta, ja kysyi kirjailijalta mitä mieltä hän on meidän valkoisten länkkärien näkemyksestä tulkita kirjaa maagisen realismin käsitteen kautta. Sosa Villada naurahti, ja sanoi olevansa mieluummin köyhän naisen scifi-kirjailija, kirjoittavansa omasta kulttuuristaan sen omalla kielellä tieteisfiktion elementtejä käyttäen. Keskustelu lähti Litissä aika pian jo toiseen suuntaan, mutta jätti minut pohtimaan tämän srilankalaisen kirjan kohdallakin esiin nousseita ajatuksia: kuka ja mikä määrittää realismin, entä sen "maagisuuden" elementit? Miksi meidän kirjallisuutemme on totta ja realistista, mutta ei-länsimaisen tarinankerronnan aivan elementaarisetkin piirteet taas jotain ei-totta, maagista ja käsittämätöntä, joka täytyy jo käsitteiden tasolla erottaa tositodesta? Onhan kuoleman jälkeisen elämän kuvaaminen toki varmasti määritelmällisesti juurikin fantasiaa, mutta kuka tarkastelee sanojen välistä valta-asetelmaa, kun ei-valkoinen kerrontaperinne laitetaan ei-toden alle ja länsimainen kerrontaperinne taas saa puhdasverisen realismin viitan ylleen? Ja kun tästä tulee odotus, siis siitä, että ei-länsimaiset kertovat meille viehättäviä ja epärealistisia tarinoita, jotka paketoivat ruman totuuden sisäpolitiikasta viehkeään maagisuuteen, mitä muuta maaginen realismi on kuin yltäkylläinen tapa eksotisoida kaikki ei-lännestä tuleva?

No, palatakseni Maali Almeidan seitsemään kuuhun, Karunatilaka pyrkii kyllä välttämään viimeiseen asti itse omaa eksotisointiaan. Seitsemän kuun Sri Lanka on kirjassa nimenomaan realistisen monikerroksinen: se on täynnä hähmäisiä poliittisia verkostoja, sisällissodan tarkkarajaisia mutta yksilön kannalta epämääräisen fanaattisia osapuolia, verta, kyyneleitä ja syvää homofobiaa. Ja samalla se on rakkautta, kauneutta ja huolenpitoa, yhteisyyden ja ymmärryksen voimaa. Karunatilaka kietoo yhteen niin monta eri teemaa niin taitavasti, etten lainkaan ihmettele tämän kirjan Booker-palkinnon voittoa vuodelta 2022. Näin laadukasta lukukirjallisuutta paitsi lukee myös suosittelee erityisen mielellään ihan jokaisen lukupinoon.

“Do not be afraid of demons; it is the living we should fear. Human horrors trump anything that Hollywood or the afterlife can conjure. Always remember this when you encounter a wild animal or a stray spirit. They are not as dangerous as you.”

Lue koko maailma: Sri Lanka

Helmet-haaste 2024: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja

AUGUST BLUE

DEBORAH LEVY : AUGUST BLUE

256s.

Penguin 2023

Aloitin Levyn August Bluen heti lopetettuani hänen juuri suomennetun Kuuman maidon. En yleensä, koskaan oikeastaan, lue samaa kirjailijaa putkeen, en edes yleensä saman kuun aikana (pl. kirjasarjat), mutta nyt Levyn edellinen jätti niin taianomaisen, hämmentävän kauniin ja omituisen tunnelman, etten voinut tarttua kenenkään muun kirjaan. Halusin kellua Kuumassa maidossa kauemmin kuin itse kirja kesti, mutta sukelsinkin vielä johonkin syvempään, siniseen.

“There are vertical swimmers and horizontal swimmers, she said. I myself have sometimes thought I will become a vertical swimmer. No one says I have to do the third act of my life. It is always nasty. If I become ill in old age, I have not ruled it out.” 

Deborah Levyn tänä syksynä ilmestyneen uutuusteoksen August Bluen tunnelmalla ei ole mitään tekemistä Kuuman maidon kanssa. Sen sisällössä ei ole mitään samaa, ei teemoissa, ei miljöössä, ei tunnelmassa. Ja silti; jotain taianomaista on silti sanoissa, kun ne kulkevat Levyn sormien läpi, virtaavat romaaniksi painetun kirjan sivuille. Jotain sanoittamatonta ja tavoittamatonta herää eloon, nousee pintaan, muuttuu todeksi. Kuumassa maidossa se oli vino, surrealistinen tunnelma ja äiti-tytärsuhde, August Bluessa se on hajoamien ja löytämisen väliset kummat risteymät. 

Elsa M. Andersson on maailmankuulu pianisti, joka on kasvanut kuusivuotiaasta asti maailmankuulun pianistin Arthur Goldsteinin opissa. Wienissä hän soittaa konsertin, joka epäonnistuu niin, että Elsa poistuu kesken kaiken lavalta. Ateenassa jokin hetki myöhemmin, pandemian keskellä, hän kohtaa toisen nuoren naisen, kuin oman kaksoisolentonsa, joka ostaa Elsan nenän edestä kaksi viimeistä saatavilla olevaa mekaanista hevosta, jotka muistuttavat Elsaa jostain sellaisesta, mitä hän on aina kaivannut. Jossain Välimeren toisella reunalla Arthur elää vanhuuttaan, koska rakkaus on etelässä helpompaa. Elsa lähtee opettamaan nuoria pianisteja, Arthur ei lakkaa toivomasta Elsan palaavan klassisen musiikin pariin, ja outo Ateenassa kohdattu kaksoisolento tulee Elsaa vastaan ympäri Euroopan. Kuka Elsa M. Andersson on, ja miten pitkälle hän voi tuota kysymystään paeta?

“My words were smaller than my feelings at that moment. I had spent my life finding diplomatic words. Am I a diplomat then? Isn’t it hard enough to play Beethoven”

August Blue on pandemia-aikaan sijoittuva, mutta sitä korkeintaankin vain hipoen sivuava romaani ajasta, minuudesta, historiasta ja tulevaisuudesta. Millaista on kasvaa ihmisenä, jos on aina ollut lupaus jostakin? Taiteilijalupaus, muusikkolupaus, pianistilupaus? Kenen toiveita lupaus täyttää, ketä varten mestarin opissa kasvanut lapsi soittaa, onko hän itsensä vai koko yleisönsä oma? Musiikille elävän taiteilijan elämä saa särön vasta kun jokin epäonnistuu tai maailman yli puhaltava kulkutauti pysäyttää soiton. Jäljelle jää joko tyhjyys tai ne aina pinnan alla olleet kysymykset, jotka on painettu kosketin kerrallaan alas, piiloon, instrumentin soinnin alle, jotta ne eivät häiritse soittoa, elämää ja näiden molempien varassa olevaa lupausta. Levy tavoittaa jälleen jotain sanatonta, tuo sen hienovireisesti paperille, enemmään edelleen rivien väliin kuin itse riveille. Elsan perässä kulkee koko ajan jonkinlainen varjo tai kaiku, mutta kuinka pitkälle sitä voi päästä pakoon? Onko vasta kuolema viimeinen pysäyttäjä, ja onko epäonnistuminen kuolema vai uusi alku? 

Levy kirjoittaa niin heleän herkkää, ja silti täyttä proosaa, että välillä pysähdyn ihmettelemään, mistä nämä kaikki ajatukset ja havainnot ovat tulleet. Kuten Living Autobiography -trilogiassaan, myös kaunossa Levy tekee niin tarkkoja, psykologisesti osuvia havaintoja maailmasta ja sen ilmiöistä, että ne todella etsivät vertaistaan. Näiden kahden edellisen romaaninsa perusteella hän alkaa nousta yhdeksi lempikirjailijoistani, hän saapuu sinne tänä vuonna muiden löytämieni upeiden kirjoittajien, Sheila Hetin ja Olivia Laingin kanssa kuin yllättäen, hieman nurkan takaa. Aina nämä ovat olleet olemassa, kaikki he kirjoittaneet vasta vuosia, mutta viimein minun ja heidän tiensä ovat ristenneet. Ja se tuntuu etuoikeudelta. Deborah Levyn romaanien lukemminen tuntuu suurelta etuoikeudelta.

Helmet-haaste 2023: 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

MOHAMED MBOUGAR SARR : 

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

464s.

Gummerus 2022

Alkuteos: La Plus Secrète Mémoire des hommes, 2021

Suomennos Marja Luoma & Sampsa Peltonen

Mohamed Mbougar Sarr on 32-vuotias kirjailija, joka voitti kolmannella teoksellaan Miesten syvimmät salaisuudet maailman nuorimpana kirjailijana Worl Literature Prize -palkinnon sekä 50 vuoteen nuorimpana arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon. Kirjamessuilla Sarr aiheutti varsinaista ruuhkaa (itse en tosin ollut häntä tällä kertaa kuuntelemassa), Miesten syvimmät salaisuudet suurta kiinnostusta. Se on suuri romaani, yhtaikaa nykyaikainen ja ajaton. 

Miesten syvimmät salaisuudet on upea ja eheä runsaudensarvi, joka pitää sisällään kaikkea. Ensin se on mysteeri kadonneesta senegalilaiskirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi suurta huomiota saaneen Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksensa juuri toisen maailmansodan alla, aiheutti teoksellaan plagiointikohun ja katosi savuna ilmaan. Toiseksi se on tarina Pariisissa asuvasta nuoresta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, joka kuulee kyseisestä kirjasta nuorena koululaisena, ja saa siitä elämänmittaisen pakkomielteen alkaen selvittää kirjan ja kirjailijan piiloon jäänyttä tarinaa. Kolmanneksi se on kertomus paitsi kirjailijuudesta, kirjallisuuden voimasta, rasismista, kolonialismista, politiikasta kuin  sotahistoriastakin. 

Romaani liikuu useammassa aikakerroksessa, kertojasta ja kerronnan kohteesta riippuen. Se on saanut vaikutteensa tosielämästä, malilaisesta kirjailijasta Yambo Ouologuemista, joka julkaisi vuonna 1968 romaanin Le Devoir de Violence, tuli palkituksi, mutta katosi julkisuudesta plagiointikohun ja sen myötä myynnistä vedetyn romaaninsa jälkimainingeissa. Mohamed Mbougar Sarr on tutkinut Yambo Ouologuemia kesken jääneessä väitöskirjassaan, mutta siirtänyt osan häneen liittyvästä kohusta tuoreimman romaaninsa aiheeksi. Tämän kautta Sarr nostaakin kirjan suureksi kysymykseksi sen, kuka lopulta maailmassa on oikeutettu kirjallisiin lainauksiin, intertekstuaalisuuteen ja kenen käsissä sama taas on plagiointia? Kenelle kirjallisuus ja merkkiteokset lopulta kuuluvat, onko kirjallisuutta olemassa ilman muita kirjoja, ja mistä erityisesti on kyse, kun on kyse kirjallisuudesta? Tekstistä itsestään vai kirjoittajasta tekstin takana?

Sarr tutkii aihetta taiten, ja vaikka romaanin sisällä elävän romaanin Epäinhimillisyyden labyrintin kuvitteelliset aikalaisarviot  1930-luvun lopulta tuhoavat Elimanen joko typistäen hänet hämmentävän sivistyneeksi villiksi tai aitoja älykköjä kopioivaksi barbaariksi savikylistä, muistuttaa Sarr varsin suoraan, ettei ulkokirjallisista arvioista olla juurikaan edetty sen pidemmälle, vaikka elämme 2020-lukua: kirja tulee lähes aina nähdyksi ja arvioiduksi kirjoittajansa kautta, suhteessa siihen viitekehykseen, mistä kirjailija tulee, peilaten sitä niihin identiteetteihin, joita arvioija kiinnittää kirjoittajaan. Jos Elimanea tituleerataan Mustaksi Rimbaudiksi, onko hän enemmän vai vähemmän kuin Rimbaud? Hyvä mustaksi, hyvä mustuudestaan huolimatta? Entä ihan vain hyvä, onko se edes vaihtoehto?

Ja kuten suuret kirjat ja tarinat ylipäätään, Sarr saa romaaniinsa ylläolevien kysymysten lisään kokonaisen maailman. Miesten syvimmät salaisuudet laajenee paitsi kirjallisuutta käsittelevästä romaanista paitsi kirjailijamysteeriin myös suurempaan tarinaan kolonialismista, Ranskan suurvalta-ajan historiasta aina 2010-luvun poliittisiin levottumuuksiin Länsi-Afrikassa. Sarr luo vahvan ja tarinallisesti toimivan sillan 1800-luvun lopulta nykypäivään, muistuttaa ranskalaisten koulujen vallasta Länsi-Afrikassa, eurooppalaisen tiedon ja afrikkalaisen tiedon risteymistä ja vastakkaisuuksista, rasismista ja yhtäkkisestä kiinnostuksista suurvallan omiin pikkuveljiin, kun toisessa maailmansodassa tarvittiin eturintamille tykinruokaa. Ja silti Miesten syvimmät salaisuudet on myös rakkauskertomus, tai oikeastaan jopa kokoelma erilaisia rakkauskertomuksia, kasvukertomus, perhesuhteiden kuvaus ja poliittinen kannanotto.

"Kuultuaan runollisen loppulauseeni kääntäjä katseli minua hetken ja sanoi: Eihän tuo tarkoita mitään. Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki."

Miesten syvimmät salaisuudet on kaikessa runsaudessaan yksi tämän syksyn ehdottomia kirjatapauksia, joka toivottavasti saa kaiken ansaitsemansa huomion ja luennan. Sarrin kirjallinen taituruus pitää mukanaan kaikki runsaat 400 sivua siitäkin huolimatta, että kertojat vaihtuilevat, kielen rekisteri muuttuu ja väliin mahtuu kappale jos toinenkin, jossa virkkeet karkaavat sivujen mittaisiksi. Sarr pitää tämän kaiken paljoutensa niin taitavasti kasassa, että kokonaisuus nivoutuu yhteen lähes huomaamatta. Fokus ei karkaa, vaikka se kulkee ajoittain hyvinkin pitkillä sivupoluilla, risteilee aina holokaustista Etelä-Amerikkaan, nyky-Pariisista Kongon sisällissotaan. Sarr luo niin runsaan maailman, että sen vertauskuva voi olla totta ainoastaan todellisuudessa. Tosielämän monimutkaisuudessa ja monitahoisuudessa, jota kohtaan kaikki yksinkertaistaminen ja typistäminen voi olla parhaimmillaankin vain sen runsautta typertävä loukkaus.

Lue koko maailma: Senegal

Arviossa käytetty lähteenä Hesarin artikkelia: Ranskan kuuluisimman kirja­palkinnon voittajan mielestä kirjailijoiden pitäisi pystyä käyttämään toistensa teoksia kuin musiikkia, Pihla Hintikka 25.10.2022

JÄNNITYSTÄ OTAVAN KIRJASTOSTA

SADIE JONES : KÄÄRMEET

465s.

Otava 2020

Alkuteos: The Snakes // 2019

Suomennos: Sari Karhulahti

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, tällä kertaa jännäreiden parissa. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli Sadie Jonesin Käärmeet, Ranskan maaseudulle sijoittuva trilleri Beasta ja Danista, jotka hyppäävät hetkeksi oravanpyörästä, ja lähtevät autonrämällään Lontoosta kohti Keski-Eurooppaa. Aivan ensimmäisenä he suuntaavat syrjäiseen hotelliin, jota Bean enemmän tai vähemmän elämässä rimpuileva veli Alex pitää. Hotellille päästyään he huomaavat, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi, ja pian paikalla on myös Bean ja Alexin vanhemmat, joita Bea on viimeiseen asti koko aikuisikänsä vältellyt. 

Käärmeet on melko rauhallisesti etenevä jännityskirja, jossa sukelletaan niin luokkaeroihin kuin perheen sisäisiin traumoihinkin. Se on sinänsä genrelleen tyypillinen kirja, että juoni poukkoilee, henkilöhahmot ovat melko heppoisia ja mustavalkoisia, isotkin traumat ja tragediat jäävät aika köykäisesti käsitellyiksi, mutta kokonaisuutena huomasin viihtyväni tämän parissa paremmin kuin muiden jännäreiden kanssa aikoihin. Jones keskittyy pelkän tragedian selvittelyn ohella myös ihan mielenkiintoisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, raha- ja perhesuhteisiin, avioliiton salaisuuksiin sun muuhun. Onhan käsittely melko pinnallista, joo, hahmojen kehityksestä nyt puhumattakaan, mutta yllättävän näppärästi se kokonaisuutena toimi, kulki kepeänä lukusukkulana ja piti otteessaan myös keskivälin suvantovaiheen. Ja loppu, ai että. Pidin, erityisen paljon, ja se on paljon se kun tämän genren parissa ollaan!

Käärmeet on siis mainio viihdekirja jännäreiden ystäville, yllättäjä ainakin omasta mielestäni. Luen genreä vähän, ja sinänsä tätä on siis vaikea arvioida suhteessa muihin vastaaviin, mutta ainakin tällaiselle maallikolle se upposi mainiosti. Vastaavia kirjoja saa suositella, tämä oli kelvollista vastapainoa muuhun lukemistooni!

Helmet-haaste 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

MARGARET ATWOOD : TESTAMENTIT

489s.

Otava 2019

Alkuteos: The Testaments // 2019

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Margaret Atwoodin Testamentit ei nyt ole ehkä perinteisessä mielessä jännityskirja, mutta menee nyt tähän samaan postaukseen, sillä varsin viihteellinen ja spekulatiivisena fiktiona myös kaikenlaisine käänteineen ainakin tarpeeksi lähellä jännäriä myös. Testamentit on alunperin 1985 julkaistun Orjattaresi-klassikon itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu fundamentalistien hallitsemaan Gileadiin. Tuossa Yhdysvaltain seuraajavaltiossa miehet pitävät valtaa ja naiset on asetettu eri kasteihin aina synnytyskoneina pidetyistä orjattarista piiloista valtaa ylläpitäviin täteihin. Testamentit on tarina kolmesta eri tuon ajan naisesta, yhdestä kunnianarvoisesta tädistä, Lydiasta, Gileadin ulkopuolella syntyneestä Daisysta sekä nuoresta naimaikään tulleesta gileadilaisesta Agnes Jemimasta.

Testamentit jatkaa todella alkuperää kunnioittaen siitä, mihin Orjattaresi jää, ja toisin kuin voisi toivoa, se ei oikeastaan tarjoa kyseiseen maailmaan mitään uutta, ei näkökulmaa eikä käännettä. Kaikki kirjassa oleva on jo ollut olemassa 80-luvun klassikossa, nyt Atwood vaan sijoittaa tuohon maailmaan uuden tarinan. Ja se varmasti toimii heille, ketkä tuosta maailmasta ovat pitäneet, joku mainiosti Goodreadsissa tästä taisi sanoakin, että Testamentit on kuin Atwoodin itsensä kirjoittamaa fanifiktiota Gileadista. Löytyy eri näkökulmia, hirmutekoja, teloitusta ja kiitollisuusharjoituksia, ihmisten mielten murskaamista ja yhteiskunnallista kapinaa sieltä, mistä sitä ei arvaisi etsiä. 

Siihen nähden, etten koskaan oikein innostunut Orjattarestasi, oli tähän jännä tarttua, sillä paljon viihteellisempään muotoon kirjoitettuna jatko-osana tämä imi heti alusta asti loistavasti mukaansa. Imu ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkälle, kun huomasin tämän kaatuvan samoihin ongelmiin, mihin aikaa hieman kehnosti kestänyt edeltäjänsäkin mielestäni kaatui; näen varsin ongelmallisena lähtökohtana tällaisen tosielämästä lainaavan fundamentalismin käytön viihteenä, kun se keskittyy kauhistelemaan asiaa silloin kun keskiössä on valkoinen nainen. Kuten moni alkuperäisen kirjan puolustaja tässä kohti on minulle todennut, Atwoodin tarkoituskin on ollut kuvata maailmaa sellaisena kuin se jossain "hurjissa ja kamalissa" maissa on, mutta tavallaan tarkoitus ei pyhitä keinoja, kun esimerkiksi Talebanin naisten kohtalon tapainen tarina kauhistuttaa kansaa vasta kun keskiössä onkin itsensä näköinen, omalla ihonvärillä varustettu keskushahmo. Ymmärrän Atwoodin dystooppisen ajatuksen täällä taustalla, tämä tosiaan voisi tapahtua täällä meilläkin, ja voihan myös länsimaissa patriarkaatti paksusti ja hyvin. Mutta kun soppaan vielä yhdistetään melko kömpelö juoni ja aivan äärimmäisen epäuskottavat henkilöhahmot (en tiedä ehkä huonommin nuoruutta ja nuoren ihmisen ajatusmaailmaa kuvaavaa hahmoa kuin tämän kirjan Daisy?), ei kirja kovin pitkälle pötki. Etenkin loppu on kiirehdityn ja hätäisesti kasaan kootun oloinen, ja tuntuu että tämä on tehty HBO-sarjan rahakkaan jatkon vuoksi.

Mutta saipa tällä sentään kahteen eri lukuhaasteeseen lisäpisteitä, onhan sekin jo jotain.

Helmet-haaste 2022: 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

NOAH HAWLEY : ENNEN SYÖKSYÄ

490s.

Otava 2017

Alkuteos: Before the Fall // 2016

Suomennos: Markku Päkkilä

Kolmantena, ja vähän ehkä vähäisimpänä jännäriluvuissani on sitten taas oikein perinteinen jenkkijännäri, itselleni täysin uuden kirjailijan Noah Hawleyn Ennen syöksyä. Nautin tästä Otava-lukuhaasteesta erityisesti siksi, että olen sen myötä saanut itseäni lukemaan monipuolisemmin kuin yleensä – kun yhden kuukauden pyhittää erityisesti pelkästään lukemiselle, ja vielä kapeasta valikoimasta valituille kirjoille, tulee todella tartuttua sellaisiinkin romaaneihin, joihin ei yleensä muka ehdi. Nyt kun tarkoitus on ollut huhtikuun aikana lukea vain ja ainoastaan Otavan kirjastoa, tulee hassusti luettua enemmän ja erilaisempia kuin aikoihin. Ehkä tästä jotain jää siis vähän päällekin?

Ennen syöksyä on tosiaan amerikkalaisen Hawleyn lentokoneonnettomuusjännäri, jossa koneeseen nousee yksitoista ihmistä, mutta vain kaksi selviää hengissä. Miten ja miksi - selviää siis hengissä ja toisaalta taas kuolee - siihen koko kirja sitten keskittyykin. Lankoja riittää yhtä paljon kuin koneessa on ollut matkustajia, aina siis mediamoguleista perheineen, tuntemattomasta taidemaalarista henkivartijaan, koneen henkilökunnasta rahanpesusta epäiltyyn pankkijäbyliin. Ennen syöksyä kulkee kahdessa eri tasossa, onnettomuuden jälkeisessä ajassa selviytyjien ja onnettomuustutkijoiden näkökulmissa sekä onnettomuutta edeltäneessä ajassa, koneessa olleiden matkustajien näkökulmissa. Varsin pian selviää, ettei onnettomuus ole tosin ollut onnettomuus, vaan varsin tahallinen teko, mutta kuka haluaa pahaa ja kenelle?

Kirjoittelin Goodreadsiin tästä lyhyen ja ytimekkään arvostelun: "Perushyvä B-luokan jenkkijännäri." Ja sitä tämä tosiaan oli. Hahmot olivat äärimmäisen stereotypisiä amerikkalaisviihteen karikatyyrejä ilman suurempaa syvyyttä, mutta juoni kulki sen verran mainiossa tahdissa, että kirjaan jäi koukkuun varsin pian. Samalla tavalla kuin yllä esitelty Käärmeet, se tutkiskelee jollain tapaa rahaa ja valtaa, mutta aika eri näkökulmista, vähemmän yhteiskuntalähtöisesti ja enemmän sellaiseen perinteiseen Amerikka-tapaan, jossa raha on ennemminkin mahdollinen motiivi kuin kyseenalaistuksen aihe. B-luokkaisuus tulee taas siitä, että varsinaisesti tämä ei millään tapaa eroa genrensä kirjoista niin kirjallisesti kuin tarinallisestikaan, mutta se ei haittaa, jos ainoa tarkoitus on vain viihdyttää itseään menevällä jännärillä. 

Helmet-haaste 2022:16. Kirjan luvuilla on nimet 

ELÄIN

LISA TADDEO : ELÄIN

408s.

Gummerus 2021

Alkuteos: Animal // 2021

Suomennos: Marianna Kurtto

Eläin on aivan erilainen kirja, josta yleensä pidän. Se on kuin trilleri, mutta ei aivan. Se on murhamysteeri, muttei kuitenkaan. Se on yhteiskunnallinen, mutta aivan eri tavalla mihin olen tottunut. Se on lukuromaani olematta kevyt ja pintakerroksissa liikkuva. Se on ruma, rikkinäinen, eläimellisesti karjuva, hurja ja aivan äärimmäisen kaunis kirja. Omalla rujolla tavallaan korjaava, anteeksiantava, voimistava. Voimaannuttavakin, varmaan, jos tuota sanaa nyt haluaa käyttää. Se on suuri ja arvoituksellinen, ja silti jollain lihallisella tavalla niin kiinni tässä hetkessä, että yhtäkkiä sivuille lyödään jotain sellaista, mikä on ollut silmien edessä aina. Lisa Taddeon Eläin on kiihkeydessään kauhea, kauheudessaan upea. 

Joan on neljääkymmentä lähestyvä sekatyöläinen, joka lähtee New Yorkista Los Angelesiin pakoon omaa menneisyyttään. Menneisyys kulkee monella eri tasolla, mutta se ei jätä Joania rauhaan, vaan tulee esiin ja ampuu itsensä Joanin edessä. New Yorkiin jää työt ja rakastajat, satunnaiset panot ja suuri rakkaus. Menneisyyttä toki ei pakoon pääse paikkaa vaihtamalla, ja osittain Joan kuljettaakin sitä autossaan mukanaan Yhdysvaltain rannikolta toiselle. Hänen on löydettävä Alice, ainoa elossa oleva ihminen, joka on enää jäljellä. 

Taddeon esikoisromaani on vimmainen mysteeri, joka vangitsee jo ensisivuilta, ja toisaalta se on yksi moniulotteisimmista tutkielmista naisen raivosta, vihasta ja katkeruudesta, joita kaunokirjallisuuden puolella olen hetkeen nähnyt. Joan on oikeastaan Naiset yleensä, ja Los Angelesin kanjonilla kuukautisveren tuoksua vaanivat kojootit se saalistajalauma, joka piirittää verenhimoisena seurueena, menee Nainen mihin tahansa. Nainen ja hänen verensä on kojoottien/miehen omaa, siihen alistuvaa, siitä kilpailevaa. Mutta miksi Nainen kilpailee jatkuvasti jostain niin tappavasta, saavuttamattomasta, uhraa elämänsä ja itsensä sellaiselle, jonka mielenkiinto hupenee mitä helpommin Naisen voi saada?

Eläimessä naiset toimivat, muuttuvat saalistajista saalistettaviksi. Miehistä tulee taustastatisteja, ohuita ja kiilusilmäisiä kliseitä, joiden jokaisen sisällä asuu jonkintasoinen raiskaaja. Miehet ovat ehkä isiä, jotka suojelevat tyttäriään haulikoin, mutta mies, keneltä heidän jälkikasvuaan pitäisi suojella, ovatkin he itse. Miehet ovat aviomiehiä, kostonhimoisia ja verenhimoisia, raakoja kostajia, julmia henkisen väkivallan käyttäjiä, huomiotaan epäjohdonmukaisesti ripottelevia, koukuttavia ja viettiensä varassa kulkevia maailmannapoja. Elähtäneitä julkimoita, huoltoasemalla väkisin ottavia ohikulkijoita. Kuulostaako liioittelulta? Ehkä. Mutta samalla jos mietimme, mitä meitä on eniten opetettu pelkäämään (puskaraiskaajia ja tuntemattomia miehiä yössä), ehkä kyseessä ei olekaan liioittelu vaan hiljennetty totuus, jonka ääneen sanominen kavahduttaa aivan eri syistä kuin siksi, että se ei olisi totta.

Eläin näyttää, mitä naiselle tapahtuu kun häneltä riisutaan kaikki toimijuus, kun hänestä tulee aktiivisen sijaan passiivinen toiminnan kohde, kun hän riisuu toimijuuden itse itseltään maailmassa, jossa sitä odotetaan voidakseen tulla rakastetuksi. Eläimessä ei ole not all men -miehiä, Eläimessä on juurikin kyse kaikista miehistä. Siksi se onkin niin taitava, raadollinen ja kipakka, tarina jossa kaikki on ylösalaisin. Vai kuka muka muistaa niin sanotun perinteisen trillerin kohdalla viatonta naisruumista katsellessaan muistuttaa, että not all women?

Helmet-haaste 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

KUKA ON MAUD DIXON?

ALEXANDRA ANDREWS : KUKA ON MAUD DIXON?

368s.

Otava 2021

Alkuteos: Who Is Maud Dixon?

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kuten ehkä aiemminkin on huomattu, genrekirjallisuus ei varsinaisesti ole heiniäni. Nautin siitä kyllä pieninä annoksina silloin tällöin, ja rakastan ajatusta jännityskirjoista, jotka vievät mukanaan. Lähtökohtaisesti etsin jännitykseni kuitenkin nopeammassa muodossa, tv-sarjoina ja elokuvina, ja viihteellisempi kirjallisuus jää usein itselleni ominaisempien kirjojen varjoon. Kaikkea ei vain ehdi, joten helposti tulee jumituttua omalle lukemisen mukavuusalueelle. Nyt vastaan tuli kuitenkin kirjainstagramin kautta yhdysvaltalaisen Alexandra Andrewsin esikoinen Kuka on Maud Dixon?, joka suositusten perusteella tarttui minullekin kirjastosta käsiin. Olen taas ollut sairaana, joten mikä olisikaan parempaa kuumepotilaspuuhaa kuin upota tuntikausiksi viltin alle vetävän kirjan parissa.

Tavallaan me tiedämme, kuka Maud Dixon on. Hän on järjettömiä määriä myynyt esikoiskirjailija, josta koko New Yorkin kustannusala puhuu. Se, kuka Maud Dixon todella on, on taas koko alaa piinaava mysteeri. Florence Darrow taas on kustantamon assistentti, joka haaveilee kirjailijuudesta, suurista päivistä, maineesta ja kunniasta. Myös häntä piinaa enemmän tai vähemmän kysymys Maud Dixonista, ja eräiden sattumien kautta hän onkin pian juuri se, joka todella pääsee lähemmäs Maudia. Tai niinhän hän toki ainakin luulee.

Kuka on Maud Dixon? on kirjallisuusmaailmaan sijoittuva psykologinen jännäri, jossa kaksi erilaista henkilöä pyrkivät kohti omia unelmiaan. Toinen haluaa pysyä piilossa ja toinen tulla esiin. Ja jos jotain yhteistä hahmoilla on, on se tämä: nämä kaksi henkilöä, mysteerinen Maud Dixon sekä assistenttina toimiva Florence Darrow ovat muuten tähän astisen kokemukseni mukaan kirjallisuushistorian yksiä vastenmielisimpiä päähenkilöitä kumpainenkin. Ja sitä on etenkin Florence, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. En keksi ketään fiktiivistä hahmoa, jota olisin näin puhtaasti inhonnut koko kirjan ajan, mikä lie jonkinlainen saavutus sekin. Se tekee kirjan lukemisesta erikoisen kokemuksen. Tässä ei ole mitään samastuttavaa, ei mitään ihastuttavaa, ei mitään millä saisi sympatiat puolelleen. Ja tietyllä tapaa juuri se toimii. Florence Darrow on kuin se vihaseurattava some-tyyppi, jonka jokainen päivitys saa raivon partaalle, mutta häntä ei silti kykene olemaan seuraamatta ainakin salaa. Tämä toimii, sillä on ihana lukea kerrankin täysin vapaana mistään samastumisoletuksista.

Maud Dixonin arvoitus lähtee keriytymään auki varsin hitaasti, ja tämän kirjan alku onkin varsin tahmeaa kahlattavaa yllättävänkin pitkälle. Florencea en tosiaan voi sietää, joten hänen seuraamisensa aikaa ennen Maud Dixonia on lähinnä piinaa. Piinaa lisää toki myös se, että genrelleen uskollisesti nämä hahmot ovat myös äärimmäisen ohuita, karikatyyrisiä eikä millään tapaa oikeastaan edes uskottavia. Juonivetoisessa kirjassa tiedän sitä olla suuremmin odottamattakaan, mutta kieltämättä se aiheuttaa hieman haasteita päästä tarinaan sisään.

Mutta kun siihen pääsee, lähteekin se varsin vauhdilla liikenteeseen. Yhtäkkiä kömpelö kieli, turhauttavat hahmot sekä aivan tolkuttoman epäuskottavat käänteet eivät enää haittaa, sillä meno ja meininki vie mukanaan. Kirjan loppupuolisko on siis erityisen mainiota viihdettä, kun vain hetkeksi sulkee kaiken muun ulkopuolelle ja lukee vain menemään. Loppu on alkuun verraten jopa erityisen hyvä, mikä antaa kokonaisuudelle paljon: jos tänne asti pääsee, kirja tosiaan palkitsee. Ja kyllä, suosittelisin tätä eteenpäin, jos joku tällaista jännäriä elämäänsä kaipaa.

Noin niin kuin kirjallisesti tämä ei ole mitenkään erityisen tasokas teos, mutta sopii juuri tiettyyn viihtymistarkoitukseen. Pökkelö kieli ja tietyt käänteet ovat aika hiomattomia, enkä tiedä miten paljon tästä menee esikoisuuden piikkiin. Näen kuitenkin silmissäni jo tästä tehtävän elokuvan/minisarjan, liekö jo tekeilläkin, mene ja tiedä. Romaani on siis hyvin visuaalinen, sellainen, jonka voisi täysin mainiosti elokuvana katsoa ja jo seuraavana päivänä unohtaa. Täydellistä sairausvuodeviihdettä siis.

Helmet-haaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

VIVEK OJIN KUOLEMA

AKWAEKE EMEZI : VIVEK OJIN KUOLEMA

236s.

Kosmos 2021

Alkuteos: The Death of Vivek Oji

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Vivek Ojin kuolema alkaa hetkestä kun Vivek Oji kuolee. Se on siis trilleri, jännityskirja, mutta nurinkurin. Loppuratkaisun me tiedämme. Ruumis meillä on. Joku tietää, miten ja miksi Vivek Oji kuoli, ja päätyi kuolleena siihen mihin hän päätyi. Enää tarvitsee selvittää se myös lukijoille.

Kansainvälisesti suurta huomiota saanut, minun kanssani täysin samanikäinen nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija Akwaeke Emezi on saapunut varsin vikkelään myös suomenkielisille markkinoille Sari Karhulahden hienona käännöksenä. Vivek Ojin kuolema, se ensin käännetty, on itseasiassa Emezin toinen teos, ja joulukuussa suomeksi ilmestynyt Makeaa vettä esikoinen. Tulin nyt lukeneeksi nämä tässä suomalaisessa julkaisujärjestyksessä, ja tällä hetkellä tuntuu, että olen unohtanut kaiken muun, kun olen edelleen niin syvällä Emezin upean, polveilevan ja silti niin hallitusti kasassa pysyneen romaanin lumoissa, ettei muilla ole väliä. Ei ennen eikä jälkeen tulevilla, kun mieli tekee vain pysyä näiden kansien välissä, jatkaa tätä maailmaa, tätä tarinaa.

Vivek Ojin kuolema alkaa siis lopusta. Emezi kutoo yhteen laajan nigerialaisyhteisön, erityisesti sellaisen, jossa miehet ovat paikallisia, mutta vaimot muiden maiden kolkista eri mutkien kautta samaan paikkaan päätyneitä. Emezi zoomaa aluksi muutamaan yksittäiseen henkilöön ja perheeseen, pitää heidät tarinan keskiössä, mutta laajentaa yhteisöä sitä mukaa kun tarinan serkukset, Vivek ja Osita kasvavat, tuo heidät yhteen muiden yhteisön nuorten kanssa, risteää, kuljettaa ja törmäyttää taitavasti. Kerronnan keskiössä on jatkuvasti Vivek, mutta välillä etäämmältä, niiden elämien kautta, jota hänen kohtalonsa kosketti. 

Kielen rytmi on kaunista, etenevää, kuvailevaa, piilottelematonta, ja samalla ihanan queer-teemoja normalisoivaa: ne vain ovat, ilman että ihan kaikki on kipuilevaa tragediaa. Emezin tyylissä on taikansa, sillä tuntuu kuin olisin lukenut yli viisisataasivuisen lukuromaanin parisataa sivuisen (lähes pienois-)romaanin sijaan. Emezi onnistuu upottamaan hiottuun kerrontaansa niin paljon teemoja ja risteäviä lankoja, että lyhyestäkin kirjasta tulee äärimmäisen täyteläinen, hitaasti aukeava ja upottava. Se juuri sellainen, jota ei malta laskea käsistään, ei sitten millään ja toisaalta taas sitä haluaa säästellä mahdollisimman pitkään. Vivek Ojin kuolema onkin Suuri Tarina pienissä sivumäärissä, ja sellaisen kokonaisuuden luominen on kieltämättä erityisen taidokasta.

Tavallaan ainoa asia, mikä teoksessa häiritsee, on asia joka ei ehkä saisi häiritä, ilman että siinä on pieni elitistinen kaiku: kirja on niin viilatun hyvä, että siitä tietää kaikkien pitävän. Ei siinä varsinaisesti ole laskelmallisuuden saati suoraa kaupallisuuden makua, mutta melkein. Ja se melkein on se, miksi tämä on itselleni esimerkiksi neljän eikä viiden tähden kirja, mutta toisaalta se kertoo myös paljon minun maustani: tämä kun on puhtaammin genrekirjallisuutta, ja siihen kuuluu tämä tietty kaava. Ja kun sitä kaavaa taitavasti, ja silti omannäköisesti toistaa, voi olla hieman epäreiluakin arvottaa kirjaa siitä. Mutta jokin pieni särö, rajojen rikkominen, ennalta-arvaamattomuus, ylimääräinen koukero vähemmän olisi ehkä teroittanut tätä vielä lisää. Tehnyt pienellä hiomattomuudellaan, no, hiotumman, niin nurinkurista kuin se onkin.

Mutta Emezi on kansanvälisen tason kirjailija, ehdottomasti. Tämä taitava toisinkoinen on eheä, sivumääräänsä nähden runsas ja tietyllä tapaa ajattoman ajankohtainen teos, sellainen kulttuklassikon mainetta kenties tavoitteleva. Siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän siihen asemaan päästäkseen. Hieno, upea romaani. Suosittelen suurella lämmöllä ihan kaikille.

Helmet-haaste 2022: 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

OLGA TOKARCZUK : 

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

255s.

Otava 2020

Alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on roikkunut lukulistallani jo tovin, odottelin kirjaa pitkään kirjastojonossa, ja tartuin siihen nyt pienen lukutauon ja intensiivisen Keltainen kirjasto -lukuhaasteen jäljiltä. Odotin trilleriä, lukuromaania, jotain helppoa ja vetävää, ja sainkin paljon enemmän.

Tokarczukin tumma, nokkela ja herkullinen kirja lähtee liikkeelle kun Janinan, pienessä puolalaiskylän syrjässä asuvan astrologian kautta maailmaa hahmottavan hieman höpsähtäneenä pidetyn vanhemman rouvashenkilön naapuri Outolintu tulee hakemaan Janinaa katsomaan kolmannen naapurin, Isojalan ruumista. Janina on jossain maailman laidalla, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, sivullisena tarkkailijana mökissä rikkaiden kesähuviloiden talvivahtina Tsekin rajalla, yli-ikäisenä ja täysin ohitettuna hahmona pienessä patriarkaattisessa kyläyhteisössä. Tarina lähtee liikkeelle Isojalan kuolemasta, mutta pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Tokarczukin vahva romaani on viehättävä, erikoislaatuinen ja aivan omanlaisensa, eikä kirjailijan Nobel-palkintoa tarvitse lainkaan ihmetellä. Juonivetoisten trillerien ystäville tämä voi olla varsin outo pala, mutta tällaiselle jännärigenreä kiertelevälle se oli lähes tulkoon täydellinen kirja, korkeatasoinen sukellus ihmisen ja luonnon suhteeseen, valtaa, toislajisuuteen, ystävyyteen ja eläinten kostolta näyttäviin sarjamurhiin. 

Tokarczukin voisi helpostikin nähdä ottavan kantaa heikompien puolesta, nostavan tiettyjä moraalikysymyksiä tarkempaan tarkasteluun kirjallisuuden avulla. Mikä on oikein ja kenelle, kenen kuolema meitä kiinnostaa ja milloin tappaminen on sallittua. Kenellä on oikeus elää – ja toisaalta, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan? Tokarczuk on rakentanut henkilöhahmonsa, päähahmo-Janinan etenkin, niin taiten, että hienompaa kaunokirjallista hahmoa saa hetken hakea. Minä-kertojan avulla lukija pääsee mukaan Janinan ajatuksiin, logiikkaan, taitaviin huomioihin, maailmaan, jota keski-iän ylittäneet, höpsähtäneiksi leimatut naiset tuomitaan elämään, näkymättöminä, yhteiskuntien reunamilla. 

Tekopyhyys, yhteiskunnan normien kaksois-, kolmois- ja varmaan myös neloisstandardit saavat kyytiä, kun Tokarczuk pyörittelee tarinaansa eteenpäin. Tavallaan kirjasta haluaisi sanoa vaikka mitä, pohtia sen kerroksellisuutta, moraalia, ystävyyttä, luontosuhdetta, ties mitä, ja tavallaan vain tekisi mieli jättää sen arvoituksellisuus, eksentrinen maailma sellaiseksi, ja antaa jokaisen kokea se itse. Hieno, kummallisen kaunis teos, joka jättää jäljen.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Puola

Helmet-lukuhaaste: 31. Jännityskirja tai dekkari 

EVIE WYLD : ME OLEMME SUSIA

EVIE WYLD : ME OLEMME SUSIA

423s.

Tammi 2020

Alkuteos: The Bass Rock // 2020

Suomennos: Aleksi Milonoff

Kolme naista, sumuisen sateinen Skotlanti, rinnakkaisia, limittyviä ja lomittuvia tarinoita. Seksuaalista väkivaltaa, manipulointia, murhia. Sukupuolittunutta väkivaltaa rumimmillaan. Sitä, ja paljon muuta on tämän syksyn uusi suomennos Evie Wyldiltä, romaani Me olemme susia.

Wyldin edellinen suomennos, neljän vuoden takainen Kaikki laulavat linnut hurmasi aikoinaan – tai olin ainakin muistellut että hurmasi, vanha arvioni ei ollutkaan ihan niin suotuisa kuin olin muistellut – ja tuntui loogiselta napata jonkinlaiseksi välilukemiseksi myös hänen uusin teoksensa. Kaikissa laulavissa linnuissa hurmasi synkkä, outo tunnelma, ja sitä tässä uudemmassakin todella oli. Vaikka kirjaa oli lukenut jo satoja sivuja, ei vieläkään ihan tiennyt missä mennään, mistä kirja kertoo saati mitä vielä tulee tapahtumaan. Ja se oli kutkuttavaa: yleensä tarinat on jo valmiiksi niin hyvin paketoituja, että niiden seuraaminen on lineaarista perässä pysymistä, eikä arvoituksille juuri jää tilaa. Mutta tässä jäi, ja se tuntui jotenkin äärimmäisen virkistävältä. Että outoa ja synkkää voi kirjoittaa näinkin, poikkoillen. Ei aina jokin Suuri Teema edellä, vaan pienistä näkökulmista, asia kerrallaan avautuen. Siinä Wyld on taitava, ja siksi kirja koukutti heti alusta alkaen. Sitä vain luki ja luki, sillä missään vaiheessa minulla ei ollut mitään hajua, onko tämä nyt sitten lintu vai kala. Ja sen selvittäminen oli nyt parasta, mitä kirjallisesti hetkeen on tapahtunut.

Ja kaikenlaista rumaahan sieltä kirjan sisältä löytyi. Wyld kuvaa sukupuolittunutta väkivaltaa väkevästi, ja tuo esiin raikkaalla tavalla ne oikeutuskeinot, jolla naista on jo vuosisatoja hiljennetty: 1700-luvulla katala nainen oli noita, maailmansotien jälkeen hysteerinen hupakko, joka kaipaa parantolaa. 2000-luvulla ollaan tultu jo johonkin, mutta ei vielä perille, ei lähellekään. Väkivalta on pysyvä osa yhteiskuntaamme, ja sen juuret ovat syvällä patriarkaattisessa misogyniassa.

Aiheistaan huolimatta Me olemme susia oli kuitenkin hieman hämmentävälläkin tavalla vetävä kirja. Se on tavallaan myös vähän vaarallista, sillä tematiikan äärelle pysähtyminen vaatii juuri pysähtymistä. Naista alistava tarina on tarinana niin tuttu, että sitä ei meinaa edes huomata. Sortoa ei tajua, sillä se on juurtunut syvälle. Uhriksi joutuneen ääntä ei kuulla, sillä yksittäinen tapaus on aina, no, yksittäistapaus. Mutta siinäpä kirjan hienous piileekin: Wyld kirjoittaa taitavasti alleviivaamatta, tuo esiin aiheensa monin eri näkökulmin. Niin monin, ettei yksittäinen enää voi olla vain yksittäistä. Siitä muodostuu kaava, vahva ja voimakas, jota ei murra muu kuin hiljenemästä kieltäytyminen.

Helmet-lukuhaaste 2020: 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA

CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA

384s.

Gummerus 2019

Alkuteos: Little Fires Everywhere // 2017

Suomennos: Sari Karhulahti

Arvostelukappale

Hyvät seuraajani. Jos ette ole vielä lukeneet Celeste Ng'n Tulenarkoja asioita -romaania, mutta aiotte lukea sen, suosittelen skippaamaan tämän postauksen. Tai vähintäänkin siirtymään suoraan tästä postauksen viimeiseen kappaleeseen. Lisäksi varoittaisin, että jos olette jo lukeneet tämän kirjan, ja rakastitte sitä, suosittelen myös siinä tapauksessa skippaamaan tämän postauksen. Tästä seuraa nimittäin yksi varsin epäsuosittu kirjallisuusmielipide: Goodreadsin vuoden kirjaksi vuonna 2017 valittu romaani kun on mielestäni yksi epätasaisimpia teoksia, mitä aikoihin olen lukenut.

Anteeksi. Mutta en voi sille mitään. Vaikka toki välillä on mukava lukea kirjoja ihan vain kriittisesti, en kuitenkin nauti asioiden lyttäämisestä niin paljon, että käyttäisin epämiellyttävän kirjan lukemiseen vartavasten kaksi viikkoa vain päästäkseni haukkumaan sitä blogiini.

Minä todella yritin. Minä todella luulin, että tämä olisi voinut olla minun kirjani. Tätä kirjaa on suositellut muun muassa Roxane Gay. Mutta näemmä suurimmatkin ajattelijaidolit voivat olla väärässä. (Tai ainakin eri mieltä minun kanssani.) Odotin erityisesti tältä romaanilta mukavaa, helppolukuista ja mukaansatempaavaa lukuromaanikokemusta, joka ehkä parhaimmillaan kykenisi hieman puhuttelemaankin. Se mitä lopulta sain, oli kuitenkin suurin kliseekokoelma, mihin ihan hetkeen olen törmännyt. Ja seuraavan tekstin tarkoituksena on yrittää selvittää miksi se sitten häiritsee niin paljon.

x

Romaanin alkuasetelma menee jotakuinkin näin: Shaker Heights on kauniiden ja menestyvien amerikkalaisten esikaupunkialue, jossa jopa talot on sävytetty keskenään yhteensopiviksi. Idyllinen asuinympäristö pysyy koossa sosiaalisen säännöstön mukaan eletyn elämän kautta, mutta ensisijaisesti siksi, että siellä asuu vain etuoikeutettuja, rikkaita ja keskiluokkaisia ihmisiä. Lukiorakkautensa naineita keski-ikäisiä, hyveellisiä Täydellisiä Naisia. Mutta koska vain konfliktin kautta syntyy kiinnostava romaani, muuttaa alueelle, tai oikeastaan sen ulkoreunamille, boheemi ja säännöistä piittaamaton Mia Warren teini-ikäisen tyttärensä kanssa, eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Kun Kauniiden ja Ihanien Richardsonien talo palaa poroksi keskellä yötä, on aika hypätä kerronnassa noin vuosi taakse päin ja alkaa selvittää mysteeriä, joka kartanomaisen rakennuksen lopulta on maan tasalle polttanut.

Kuulostaako kliseeltä? Sitä se todella on.

Ng luo melko vetävällä alullaan lukijalle moninaisen maailman, jonka perhemysteeri vetää mukanaan jo romaanin alkusivuilta. Teosta on kehuttu erityisesti sen rohkean psykologisuuden, syvämietteisyyden ja viisauden ansiosta. Lisäksi kirjan on kerrottu pitävän sisällään ajankohtaista pohdintaa rodullistamisesta, sekä esimerkiksi monikerroksista näkökulmaa kansainväliseen adoptiokeskusteluun. Lupaavaa.

Mutta siihen se sitten jääkin. Ng'n palkittu romaani on parhaimmillaankin hyvin keskinkertaista viihdettä, ja sen ehdoton perisynti on olla amerikkalaisinta, mitä olen aikoihin lukenut. Jokainen, joka seuraa yhdysvaltalaisia perustv-sarjoja, katsoo Hollywood-filmejä ja tunnistaa periamerikkalaista stereotypiakuvastoa esimerkiksi mainonnan ja viihdekulttuurin maailmasta, tietänee jo valmiiksi miten ihmisiä yleensä kuvataan: kauniina, näennäisen moninaisina, mutta yksinkertaisina paperinukkeina, joilla on yksi, parhaimmissa tapauksissa kaksi piirrettä ja suureen tarinaan perustuva taustakertomus: milloin kyseessä on ryysyistä rikkauksiin -kerrontatapa ja milloin taas narratiivi huutosakkijohtajattaresta, joka päätyy naimisiin keskushyökkääjän kanssa ja saa neljä kaunista lasta. Ja uskokaa tai älkää, mutta tähän romaaniin oli saatu ympättyä molemmat.

Pahin ongelmallisuus ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut vain hahmojen kliseisyys, vaan romaanin aikaansaama naiskuva. Perinteinen madonna-huora-naisjako on jo niin nähty, ettei sitä enää tällaisessa mittakaavassa edes kuvittelisi tulevan vastaan, mutta pakko sanoa, että kun toinen, tarkoituksella hyvikseksi maalattu naispäähenkilöhahmo on SPOILER ALLERT, siinnyt neitseellisesti suurin piirtein pyhästä hengestä, tekee itse mieli lähinnä huutaa. Turhautumisesta. Että tätäkö edelleen, armon vuonna 2019? Neitsytäidin lisäksi huoran osaa sai esittää yritteliäästi "monitasoiseksi" rakennettu katala ämmä, (joka toki ei tietenkään epäsiveellisyyttä harrastanut, koska eihän se nyt populaarinarratiiviin kuulu), mikä on ihan vähintään yhtä loppuunkulutettu tarina siitä millaisia "naiset nyt vain ovat".

Yhdyn tällä kritiikillä osin myös siis siihen samaan kuoroon, josta kirjaa on aiemminkin kritisoitu: sen lisäksi, että Ng'n hahmot ovat äärimmäisiä karikatyyrejä ja kulttuurin pimeiden puolien kuvia,  kirjailijana hän tekee moraaliset valinnat lukijan puolesta jo romaaninsa sivuilla. Hän ohjailee häikäilemättä lukijaa pitämään tietyistä hahmoista ja vihaamaan toisia, mikä tuntuu lähinnä arveluttavalta. Lisäksi Ng on onnistunut tunkemaan vajaaseen neljään sataan sivuun niin valtavan määrän ajatuslankoja, poukkoilevia juoni- ja henkilökiemuroita sekä teemoja, että vähemmästäkin kokonaisuus alkaa hajota palasiksi. Se on harmi, sillä se ydinajatus, amerikkalaisperheen adoptoima kiinalaislapsi ja hänen kautta käsitelty oikeus omaan kulttuuri-identiteettiin kääritään niin syvälle ylimääräiseen rakennelmahöttöön, että kirjan ehdoton paras puoli, oikeudenkäynnin kuvaaminen ja sen kautta adoptiolapsen oikeuksien pohtiminen, katoaa eikä saa ansaitsemaansa huomiota. Käsitykseni mukaan Ng'n esikoisteos, Everything I Never Told You, saa vahvuutensa juuri tästä tematiikasta, amerikankiinalaisuudesta ja rodullisuuden ongelmallisuudesta, mutta valitettavasti tähän toiseen romaaniin teema ei enää jaksa kantaa, koska siihen ei yksinkertaisesti osata keskittyä. (Tai haluta. Sekin tietenkin kirjailijalle suotakoon. Se, että on kiinanamerikkalainen, eli jonkin määritelmän mukaan rodullistettu kirjailija, ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa vain rodullistettujen tarinoita, joita me valkoiset länsimaalaiset voisimme suurella suvaitsevaisuudellamme lukea. Ei, tämä kirja on tällainen, ja se on täysin ok. Sekin on ok, että minä jään tämän ulkopuolelle, koska kaiken ei myöskään tarvitse olla minulle kohdistettua. Sen huomaaminenkin tekee itselleen varsin hyvää.)

Niin. Sen lisäksi, että pohdituttaa oma asema valkoisena lukijana, olen myös miettinyt pitkään samaa, mitä eräässä Oman huoneen -podcast-jaksossakin pohdittiin: miksi kliseisyys ja äärimmäisen stereotyyppiset hahmot ärsyttävät kirjallisuudessa, mutta tv-sarjoissa ne nielee ilman minkäänlaista kakomista? Panostaako kirjaan jotain mielen sisäistä pääomaansa enemmän kuin toisella silmällä katsottavaan draamasarjaan? Vai kulutanko kirjallisuutta yksinkertaisesti vain eri tarpeeseen kuin tv-sarjoja? Todennäköisesti molempia, mutta ehkä hieman enemmän jälkimmäistä. Nautin nimittäin varsin paljon This Is Us -tyylisistä jenkkidraamoista, vaikka jo se yksin on moninkerroin ongelmallisempi ja stereotypioilla pelaavampi itketyssarja kuin tämä kirja koskaan voisi olla. Siksi suosittelen lämmöllä, että myös tähän postaukseeni suhtaudutaan varauksella: jos sinä haluat kevyttä ja ketterää ihmissuhdekiemurtelua myös kirjoilta, tämä on varsin mainio teos sellaiseen nälkään. Se jopa ajattelee ja valitsee sinun puolestasi, joten kirjan parissa ei todella tarvitse kuin olla mukana ja nauttia. Sellaiseen tämä kirja on jopa esimerkillinen, ja siksi onkin tärkeää, että näitäkin julkaistaan. Jokaiselle omaa viihdettään, enemmänhän tässä lopulta ongelmana on se, että en itse selvästikään osaa vielä valita itselleni sitä kaikkein sopivinta kevyttä kirjallisuutta.

Tai lukutapoja: mitä tälle tarinalle tapahtuisi, jos huora-madonna-kerronnan lukisikin tietoisesti vastakarvaan? Entä, jos ne on tehty tarkoituksella niin räikeiksi, että vähemmästäkin jo pistää silmään? Voiko klisee olla siis joskus myös kliseisyyden kritisoimista? Voisiko tästäkin romaanista siis löytää tason, joka ei olekaan itsestään selvästi se, mitä se sinänsä sanoo julki, vaan ennemminkin se, mitä kaikkea se jättää sanomatta? Mene ja tiedä. Mutta ainakin jään odottamaan tästä tekeillä olevaa lyhytsarjaa, sillä siitä tulen todennäköisesti pitämään. Olen suurten ristiriitaisuuksien ihminen, vihaan paperilla samoja asioita, joita ruudulla (salaa) rakastan. Mutta se on seuraava tarina se.

Lukemattomat naiset -haaste: Kirjavinkki sinua inspiroivalta naiselta/sukupuolivähemmistöön kuuluvalta henkilöltä

NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI

NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI

383s.

Gummerus 2019

Ennakkokappale kustantajalta

Tulossa myyntiin viikolla 9

Romanttista viihdekirjallisuutta syytetään usein aivoja hapertavaksi hömpäksi, joka (naisille suunnattuna) on turhanpäiväistä ja yksinkertaistavaa. Genrekirjallisuus ylipäätään tuppaa nojaamaan varsin totunnaisiin rakenteisiin ja karikatyyrisiin henkilöhahmoihin, ja tavallaan sitä kautta kritiikkiin on helpohko yhtyä myös oman lähiaikojen lukukokemusten valossa: nojaahan esimerkiksi monikin hittiromaani vahvaan heteronormatiivisuuteen ja Disney-henkiseen romantiikkakäsitykseen (kuten Jill Santapolon Valo jonka kadotimme) tai vähintäänkin jälkikapitalistiseen sankarikäsitykseen, jossa vakavista henkisistä traumoista pääsee yli vain sisäisen kasvun ja oman elämän sankaruuden kautta (Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää). Narratiivit tuppaavat olemaan kirjasta toiseen samanlaisia, ja ne toistavat lähinnä kaikkea sitä, mitä nyky-yhteiskunnassamme on eettisen tarkastelun näkökulmasta yksinkertaisesti hyvin pielessä.

Niina Mero on kuitenkin paitsi esikoiskirjailija, myös väitöskirjatutkija, joka tutkii nimenomaan romanttisen viihteen asemaa kirjallisuuden kentällä. Omilla nettisivuillaan hän huomauttaa aiheellisesti, että myös moni ennakko-oletus romanttisesta viihteestä on yksinkertaisesti väärää ja vanhanaikaista. Lukematta on helppo tuomita, mutta mitä käy, kun romanttiseen viihteeseen perehtynyt kirjallisuuden tutkija kirjoittaa itse romanttista viihdettä?

"Tammelantorilla puhalsi infernaalinen tuuli. Paiskauduin tuulikaappiin hiukset silmilläni, kaulahuivi kasvojeni edessä kuin pankkiryöstäjällä. Kun sain välioven auki, taikapähkinän ja musteen tuoksu tulvahti tuttavallisesti minua vastaan. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Tatuointikoneen tasainen surina pysähtyi hetkeksi, ja vinyyliltä soivan punk-levyn raita vaihtui. Asiakkaansa ylle kumartunut tatuoija nosti katseensa työstään.
- Olet ajoissa, Mikko sanoi ja pyyhkäisi verta tuolissa istuvan potilaansa pohkeesta.
Minä olin aina ajoissa."

Englantilaisen romanssin päähenkilö Nora on tamperelainen kirjallisuuden opiskelija, joka palvoo kaikkea englantiin liittyvää, ja on hylännyt journalistiikan englantilaisen filologian ja romantiikan ajan runoilijoiden tieltä. Tatuointistudiolla hän odottaa uuden kuvansa linjapiirroksia, kotona häntä varten ovat vain valtavat pinot kirjoja ja demonia muistuttava kissa. Kun kesken ihoon ikuistettavaa taidetta Nora saa sähköpostin siskoltaan, koko elämä saa yllättävän käänteen. Noran siskopuoli Heli on menossa naimisiin. Englannissa, vanhaan aristokraattisukuun kuuluvan tulevan lordin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun Nora on temmattu turvallisesta kammiostaan keskelle peri-englantilaista kartanomaisemaa, kadonneiden perijöiden, kirjallisuuden ja voimakkaiden käsivarsien lomaan.

Alkuun sanoisin, että jos romanttinen viihdekirja lähtee liikenteeseen tatuointistudiosta (kirjan alku lainattu yllä), ollaan jo aika lähellä omaa sielunmaisemaani. Kirja tuli kuin tilauksesta keskelle hyvin pahaa ja syvää lukujumia, ja silläpä se pääsikin lukuun oikeastaan uunituoreena, suoraan postilaatikosta löydettynä. En ole ehkä suurin viihteen ja romantiikan ystävä, mutta koska vuosia olen jo etsinyt sitä oikeaa viihdekirjaa, jonka parissa saisi laittaa aivot narikkaan joutumatta jatkuvasti pyörittelemään silmiään kuluneille kerrontatavoille, päätin antaa tälle mahdollisuuden. Ja erityisen hyvä niin.

Kirjan alusta, simppelistä, mutta silti nokkelasta kielestä tulee jollain tapaa mieleen viime vuoden puolella lukemani Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjat. Jotain samaa on näiden teosten päähenkilöissäkin, sillä sekä Nora että Reija ovat suorapuheisia, uteliaita ja omalle toiminnalleen niin sokeita, etteivät edes ymmärrä joutuneensa keskelle suuria mysteereitä ja dekkarimaisia rikosvyyhtejä. Vertaus on sinällään positiivinen, että Tarasovan viihderomaani oli verraten nautittava, ja vaikka stereotyyppejä rikkova vahva päähenkilö on jo itsessään hieman stereotyyppinen, ei se jaksanut kovin kauaa vaivata. Sopivassa suhteessa ennalta-arvattavuutta ja yllätyksiä, romantiikkaa ja cozy crimeä, tämän seurassahan huomaa viihtyvänsä tunteja putkeen.

Vahvan ja yllättävänkin moniulotteisen päähenkilön lisäksi Englantilaisen romanssin miljöö oli myös taidolla tehty. Englantilaisen sumun tunsi keskellä helmikuista Pohjois-Karjalaakin, ja satakielet tuntuivat laulavan tänne asti. Romaanin huumori oli ihanan kuivaa ja älykästä, itselleen nauravaa. Se ilahdutti, sillä usein petyn juuri hauskaksi tarkoitettuihin kohtauksiin: kenessä lie vika, kun alaspäin lyöminen ei ole minua jaksanut enää vuosiin naurattaa. Mero kuitenkin osaa kiertää genrelle tyypillisenä pitämäni sudenkuopat, ja tarjoilee verraten feminististä (joskin vallan heteronormatiivista) viihdettä, joka kestää lähemmänkin tarkastelun ja syvemmän analyysin ainakin omassa viitekehyksessään.

Englantilainen romanssi on siis älykästä viihdettä, kevyttä ja leppoisaa, muttei sellaista jonninjoutavaa ja tyhjänä kolisevaa, kuten moni muu genreen kuuluva teos on omalla kohdallani lähiaikoina ollut. Asetelmiin ja normatiivisuuteen on kiinnitetty huomiota joko tietoisesti tai sitten kirjailijan oma asennemaailma vain kohtaa omani kanssa niin hyvin, että se toistuu myös kirjan sivuilla kuin huomaamatta. Huutelin viime kesänä itsekin kestävämmän chick lit'n perään, ja ilokseni voin todeta, että Englantilainen romanssi yltää tähän miellyttävän hyvin. Se tarjoilee helppoa ja vaivatonta lukukokemusta polkematta eteenpäin kenenkään kustannuksella, ja vaikka se ei ehkä tarjoakaan mitään suurta oivallusta maailman tilasta, on tällainen viihde juuri sitä mitä olen kaivannut. Kestävää, jouhevaa ja muun maailman hetkeksi ympäriltä kadottavaa. Jos joskus lukisin jonkun romanttisen viihdekirjan uudelleen, se olisi hyvin todennäköisesti tämä.