Katoamiskertomus

Sanni Isometsä : Katoamiskertomus

205s.

S&S 2026

Saatu arvostelukappaleena

"Ikävä on halua palata sinne missä ei ole. Aivojen magneettikuvissa voi nähdä, kuinka surussa aktivoituvat samat aivoalueet kuin jotakin etsiessä. Läheisen kuollessa aivot pyrkivät edelleen paikantamaan, missä poissaoleva on. Aivokuvissa suru ja eksyminen näyttävät samalta. Silläkin tavalla suru on suunnaton."

Sen piti olla vain tavallinen flunssa, ehkä jopa miesflunssa, ajatteli kätilönä työskentelevä kumppani. Kotona sairastamista, terveyskeskuksen lepokehoituksia, teho-osasto M1, myöhemmin lääkärin soitto – ja flunssavirus oli jossain muualla kuin sen todella piti olla. Kaipaamaan jäivät.

Sanni Isometsän esikoisromaani Katoamiskertomus on haikea ja kaunis, pieni ja lyyrinen romaani surusta ja jäämisestä, menettämisestä aikuisena ja lapsena. Se on muistelmateos Isometsän omista kokemuksista, lapsena menetetystä isästä ja aikuisena menetetystä kumppanista sekä oman lapsen isästä. Sinä-muotoinen kertomus, jossa pahimman keskellä itseään tarkastelee aina jostain hieman ulkopuolelta, sivusta, sivullisena, katsoo sitä kuorta joka jotenkin vain toimii tekee selviytyy. Myöhemmin teos siirtyy minä-muotoon, keskiöön, yritykseen ymmärtää niin menehtyneen puolison elämää kokonaisuutena kuin lapsuudessa kuolleen isän elämää. Sinä selviydyt, minä jo elän.

Itsekin kätilönä toiminut valtiotieteen maisteri Isometsä käyttää kauniin, mutta kepeästi etenevän kielen toimivana vastapainona lääketieteellistä kieltä, lääkkeitä, kudoksia, ruskeaksi nesteeksi mätäneviä sisäelimiä – elämää sairaalassa ja sen ulkopuolella, jossa ruumiinnesteet pääsääntöisesti saa unohtaa. Hän käy teoksessaan läpi niin suhteen alkua, lapsen syntymistä, itse itselleen kertomaansa rakkaustarinaa, sillä kuolleen tarina on aina eloon jääneen oma. Valittu kontrasti toimii: se luo kuvan kahdesta maailmasta, pään sisäisestä, joka yrittää ymmärtää sekä fyysisestä kiertokulusta, joka ei pyydä ymmärtämään. Surut, menetykset, elossa pysyminen, kaikki liikkuu vuorotellen, kukaan ei ihan täysin ymmärrä, ja silti ihminen nimeää jokaisen pienen säikeen kehossa, lääkeaineen, sähkökäyrän, turvonneen kehon ja surun vaiheet ymmärtääkseen, päästäkseen pakoon pakokauhuaan. Isometsä ei kuitenkaan alleviivaa, vaan antaa erilaisten tyylien tulla, olla osa luontevaa ja pakottamatonta kerrontaa, jossa ollaan yhtaikaa kiinni menetyksen hetkessä että sen jälkeen pilkistävässä elämässä.

Katoamiskertomus on hurjan taitava, selvärajainen ja elämään kurkottava esikoinen. Se on hallitusti koottu kokonaisuus kaaoksesta yhden elämän ja kahden kuoleman välistä.

OUR WIVES UNDER THE SEA

JULIA ARMFIELD : 

OUR WIVES UNDER THE SEA

230s.

Picador 2022

Koska ihminen hahmottaa maailmaa ja ympäristöään parhaiten luokittelemalla, nimeämällä ja kategorisoimalla, voi myös valtameren hahmottaa eri kerrosten avulla: päällimmäinen, noin 200 metriin yltävä kerros on valoisa eli esipelaginen kerros, jonka valo läpäisee, jossa elää monet tuntemamme eläin-, levä- ja korallilajit. Valoisassa kerroksessa ihminenkin voi sukeltaa, laitteilla tai ilman, tutkia ympäristöään, havannoida ja tehdä laji- ja ympäristöluokituksiaan. Valoisan kerroksen me tunnemme, kuten miten kuten sen seuraavankin, noin kilometriin yltävän mesopelagisen eli iltahämärän kerroksenkin.  Kaikessa tutkijuudessaankin ihminen alkaa kuitenkin olla melko rajoittunut tiedoiltaan, mitä syvempiin kerroksiin tulee: neljään kilometriin yltävä keskiyön kerros eli batypelaginen kerros on jo valon ja yhteyttämisen ulottumattomissa, samoin kuin aivan syvimpiin kerroksiin yltävät abyssopelaginen sekä ainoastaan merenpohjan hautavajoamien pohjiin kurottava hadopelaginen kerros. Näiltä alueilta meri on meille tuntemattomampi kuin lähiavaruus, vaikka kilometreissä se ei yletykään 'kuin' noin 11 kilometrin syvyyteen. Vaikka matkana 11 kilometriä vastaa mummolareissua tai lentokoneen lentokorkeutta, syvän meren pohjassa vedenpaineen ansiosta se on kauempana kuin voisi ajatellakaan. 

Ja jonnekin sinne, näiden kerrosten allegorioiden kautta, kurottaa Julia Armfield lyyrisessä kauhuromaanissaan Our Wives Under the Sea.

“I used to think there was such a thing as emptiness, that there were places in the world one could go and be alone. This, I think, is still true, but the error in my reasoning was to assume that alone was somewhere you could go, rather than somewhere you had to be left.”

Miri ja Leah ovat aivan tavallinen, rakastava aviopari, jossa toisen rauhallisuus tasapainottaa toisen ahdistuneisuutta, toisen lempeys toisen äkkivääryyttä. Miri ja Leah tapasivat juhlissa, lähellä Mirin äidin kuolemaa, jo hieman kauempana mereen tyttärensä tutustuttaneen Leahin isän kuolemasta. Miri ja Leah ovat kaunis, toisiaan tukeva yksikkö, suurempia yhdessä kuin erikseen. Kunnes kerran meribiologina työskentelevä Leah lähtee tutkimusmatkalle sukellusveneellään, eikä palaakaan kolmen viikon jälkeen kuten olisi pitänyt. Ensin Miri ei ole huolissaan, onhan Leahin työnantaja, Keskus, häneen säännöllisesti yhteydessä, ilmoittaa vain lähes odotetusta viivästyksestä, ei sen kummemmasta. Kuukaudet kuluvat, ja Mirin ahdistus alkaa kasvaa, vaikka Keskus vakuutteleekin kaiken olevan normaalisti. Viiden kuukauden kohdalla Miri on varma, että Leah on kuollut, ja kun hänen vaimonsa viimein kuuden kuukauden jälkeen palaa, hän ei ole enää varma saiko hän lopulta kumppaniaan takaisin vai ei.

Our Wives Under the Sea on tarina kahdesta vaimosta, pinnalle jääneestä ja pinnan alle uponneesta. Our Wives on romaani rakkaudesta, pelosta, menetyksestä, kumppanuudesta, katoamisesta, palaamisesta, kauhusta ja mielen murtumisesta. Mutta ennen kaikkea Our Wives on tarina surusta, surun vääristämästä todellisuudesta ja irtipäästämisestä.

Our Wives Under the Sea on yksi kauneimpia kaunokirjallisia tarinoita, jonka olen pitkään aikaan lukenut.

“I think,” Juna says after a pause, “that the thing about losing someone isn’t the loss but the absence of afterwards. D’you know what I mean? The endlessness of that.” She looks sideways at me and sniffs. “My friends were sad, people who knew my sister were sad, but everyone moves on after a month. It’s all they can manage. It doesn’t mean they weren’t sad, just that things keep going or something, I don’t know.” She rolls her shoulder, shakes her head. “It’s hard when you look up and realise that everyone’s moved off and left you in that place by yourself. Like they’ve all gone on and you’re there still, holding on to this person you’re supposed to let go of.”

Julia Armfieldin romaani hidas, pienin vedoin aukeava mysteeri, joka vaatii ehkä alkuun hieman enemmän keskittymistä, mutta nappaa mukaansa jo varsin pian, eikä päästä otteestaan. Armfield kirjoittaa heleän kaunista ja syvää proosaa, elää ja hengittää yhtaikaa paitsi Mirin ja Leahin rakkaustarinaa, myös valtamerta, sen arvaamattomuutta ja itsepintaista omantunnonarvoa, joka ei nöyrry eikä kumarru ihmisen edessä. Meri on tässä romaanissa sama mitä se on ihmisille ylipäätään: kiehtova, valtava ja niin suuri, ettei meidän kykymme ja ymmärryksemme riitä sen selvittämiseen edes ensimmäisiä kerroksia pidemmälle. Katsomme mieluummin taivaisiin kuin syviin vesiin, ja sille on syynsä: vaikka olemme kirjaimellisesti merestä tulleita, merta ja sen muistoa edelleen sisällämme kantavia, emme kestä sen painetta, sen pimeyttä, sen loputonta täynnä oloa. Meri on antanut meille kaiken, ja kuten ilmastonmuutoksen aikaan huomaamme, se voi myös viedä meiltä kaiken. Se voi vallata elinympäristömme, se voi vyöryttää maan jalkojemme alta, se voi kääntää virtansa, emmekä voi sille mitään. Me samaan aikaan kunnioitamme merta että käännämme siltä katseemme, koska se on meille liikaa, liian täysi. Liian vaikea hallita, kesyttää ja kaapata omiin tarkoituksiimme.

Our Wives etenee seuraten kirjan vaimoja vuorotellen: Miriä pinnalla yrittäen ymmärtää, mitä Leahille on tapahtunut ja miksi tämä ei palattuaankaan enää ole läsnä ja Leahia pinnan alta muistikirjan kautta, avaten hiljalleen kaikkea, jota hän ja muut miehistön jäsenet, Matteo ja Jelka, joutuivat pinnan alla kuukausien aikana kokemaan. Vaikka romaani etenee kohti mysteerimäistä ja kauhuelementeinkin terästettyä loppuaan, se ei silti ole tyypillinen genre-kirja: se ei rakenna jännitettä jännitteen vuoksi vaan kasvaa pikkuhiljaa. Se ei typisty juoniromaaniksi, vaan yhdistää taiten mysteerin, kauhun, selittämättömän ja selvittämättömän elementtejä tarinaan surusta ja surun valtavasta, lähes Mariaanien haudan vedenpainetta vastaavan voiman vääristävä vaikutusta. Miten olla toista varten, kun ei oikein ymmärrä mitä toinen on kokenut, ja miten olla enää pinnalla, kun jotain jäi pysyvästi meren pohjalle?

Armfieldin taituruus romaanissa on paikoin hengensalpaavaa ihastusta, mykkää ihailua psykologisten ulottuvuuksien keskellä. Our Wives onkin oikeastaan kaksi tarinaa yhdessä: se on surukirja ja tutkielma surun psykologiasta sekä selviytymiskirja, sukellus kolmeen erilaiseen tapaan reagoida katastrofiin, mielen keinoihin rationalisoida kaikkein kauhein, kaikkein kauheimman jälkeisen pelastumisen ruumiillistuma.

“I used to think it was vital to know things, to feel safe in the learning and recounting of facts. I used to think it was possible to know enough to escape from the panic of not knowing, but I realise now that you can never learn enough to protect yourself, not really.”

Armfieldin tummavireinen mysteeri on niin kaunis, että se särkee lähes lukijansakin sydämen. En tiedä sekoittaako kauhugenren alle laittaminen sen lukijoiden mielet, kun tähän on suhtauduttu tympeämminkin, onko joku erehtynyt markkinoimaan sitä juoniromaanina ja kirjaimellisempana kuin itse sitä ainakaan koen. Our Wives ei kuitenkaan suostu typistymään yksittäisten avainsanojen tai kategorioiden alle, ne ovat yhtä keinotekoisia tapoja yrittää ymmärtää tätä romaania kuin ihmisen tapa asettaa meren eri kerroksille tarkkaviivaisia rajoja, nimetä syvyyksiä oman ymmärryksensä tueksi. Parhaimmillaan nimet antavat meille lisää ymmärrystä, mutta pahimmillaan ne suuntaavat katseen ilmeisimpään niin, että todelliset arvoitukset jäävät meiltä tutkimatta. 

Helmet-haaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

THE YEAR OF MAGICAL THINKING

JOAN DIDION : 

THE YEAR OF MAGICAL THINKING

227s.

Harper 2005

"Life changes fast. Life changes in the instant. 

You sit down to dinner and life as you know it ends."

Joan Didionin The Year of Magical Thinking (suomennettu 2007 nimellä Maagisen ajattelun aika, Like 2007, suom. Marja Haapio) on ollut valtavan pitkään lukulistallani. Olen lukenut Didionilta joitain vuosia sitten Iltojen sinessä -muistelmateoksen, mutta koska Didionin kieltä on aivan erityisesti kehuttu alkukielellä (ja koska tämä englanninkielinen painos on myös aivan äärettömän kaunis), tartuin Didionin teokseen pitkästä aikaa jollain muulla kuin omalla kotimaisellani.

The Year of Magical Thinking on vuonna 2021 kuolleen Joan Didionin muistelmamainen suruteos hänen miehensä John Dunnen kuolemasta. Se on myös muistelmamainen selviytymisteos Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairastumisesta. Se on luopumistyö ja vertaistuki, ja se on yksi ehdottomasti kauneimpia, taitavimpia ja syvimpiä kirjoja surusta, jonka koskaan olen lukenut. Se on kirja maagisesta ajattelusta, mielen defensseistä, kaappiin jätetyistä kengistä, joita John voi vielä tarvita, jos hän tuleekin takaisin. Se on upea hybridi tiedettä, tutkimuksia, tunteita, hajoamista, merkkien etsimistä, merkityksien etsimistä. The Year of Magical Thinking on kurotus kohti mahdotonta, yritys pitää John elossa, löytää alkupiste virheelle, joka johti kuolemaan.

Didionin tapa käsitellä suruaan äärimmäisen paljaasti, pala palalta sille antautuen antaa aivan omanlaisensa tavan nähdä ja tunnistaa niitä psykologisia haurauden hetkiä, joita ihminen joutuu käymään läpi menetettyään äkillisesti rakkaimpansa. Didionin teos on jonkinlainen surun tutkielma, intiimi ja alaston, ja juuri siksi yleisinhimillinen ja yhteinenkin. Didion näyttää, miten ihmismieli etsii aina ratkaisua ja vastausta, logiikkaa, kun ei osaa jäsentää jotain, selityksiä, kun jokin menee yli käsityskyvyn. Tietynasteisena se saakin jo maagisen ajattelun mittasuhteita, se löytää merkkejä merkityksettömyydestä ja merkityksettömyyttä merkeistä. Didion huomaa herkkänäköisyydellään, miten sama mieli, joka niin pakonomaisesti tahtoo tietää millä nimenomaisella hetkellä hänen miehensä on aavistanut kuoleman lähestyneen, mikä nimenomainen hetki olisi voinut kääntää lopun toisenlaiseksi, on sama mieli, joka on järjestäen kieltänyt kuulemasta saman miehen eläessä tuntemia lopun aavistuksia, "jos minulle käy jotain, niin..." -lauseita.

Englanninkielinen sana mourning kääntyy eri tavoin kuin sadness, mutta molemmat kai käännettäisiin  suomeksi suruksi. Surullisuus, suru, sureminen, ne kasvavat ja kietoutuvat yhteen, ja kun surusta tulee kaikista suurin, katoaa entinen, tuttu elämä lopullisesti tavoittamattomiin. Didionin luopumisteos on upea moderniklassikko, jota uskaltaisin suositella surevalle lohduksi. Vaikka suru on aina omanlaisensa, äärettömän intiimi ja henkilökohtainen, kohtaa se meidät jokaisen jollain tapaa vuorotellen. Tai kuten Didionin lainaama John Dunne sen ilmaisisi, "it all evens out in the end."

Helmet-haaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

HELMI KEKKONEN : TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

211s.

Siltala 2021

Saatu arvostelukappaleena

Miltä tuntuu elää, kun koko olemassaoloa kannattelee syyllisyys tehdyistä valinnoista? Miten elämä rakentuu, kun kaikki olisi voinut olla toisin, jos juuri sinä yhtenä päivänä olisi ollutkin siellä, mistä tapahtumat lähtivät vyörymään, paikoillaan, ajattelematta jälleen kerran itseään? Ja voiko niin edes ajatella? Onko omalla valinnalla oikeasti perhosvaikutus, kenen syyllisyyttä me lopulta edes kannamme?

Jotakuinkin näistä asetelmista lähtee liikkeelle Helmi Kekkosen tuore romaani, Tämän naisen elämä. Kekkosen uutuus on surullisen kaunis tutkielma surusta ja lapsuudesta, joka antaa kovin vinot lähtökohdat, syyllisyydestä, joka ohjaa koko tapaa hahmottaa omaa itseään. Tämän naisen elämä on kokonainen ja eheä tarina Helenasta, hauraasta ja etäisestä, maailmaa sivusta ja välillä kaapin sisältäkin tarkkailevasta. Tarina aukeaa pikkuhiljaa, kasvaa päähenkilönsä mukana, alun välähdykset tiivistyvät loppua kohden intensiiviseksi hetkeksi, kun paon on vain tavalla tai toisella loputtava.

"Osallistuin opintojen ohella muutamiin taideprojekteihin ja olin mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia, toisinaan innostuin ja nautinkin, mutta nyt ymmärrän sen täysin selvästi: minusta ei koskaan tulisi tuollaista, noin luovaa ja avointa. Olen liian kulmikas, liian terävä. Osaan sopeutua, en muotoutua. Minussa ei ole mitään sellaista mistä voisi tulla jotain suurempaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä haluan elämälläni tehdä, mutta olen pitänyt tiedon itselläni, vältellyt koko asiaa. Niin kuin olen aina tehnyt, kaiken suhteen. Ajatellut, että niin kauan kun mikään ei ole varmaa on kaikki mahdollista. En vain oikein usko siihen enää. Kaikkien mahdollisuuksien pitäminen avoinna ei lopulta tarkoita yhtään mitään."

Tämän naisen elämä on kekkosmaisesti äärimmäisen kaunis, herkkä ja kipeä, se tarkkailee tavallaan etäältä mutta tuo hahmonsa silti hyvin lähelle. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa, ja etenkin takaumissa on sellaista voimaa ja kirkkautta, että en hetkeen muista tällaista lukeneeni. Kekkonen kirjoittaa terävästi, monikerroksisesti, toisaalta aivan tavallisista naisen elämään ja kasvuun liittyvistä asioista, kivuista ja vähätellyksi tulemisesta, toisaalta taas suuresta ja pimeästä, joka vetää puoleensa juuri silloin kun hetken ehtii kuvitella kaiken olevan hyvin. Ja se kontrasti on hieno, virittynyt hiljalleen täyteen tehoonsa kirjan ja Helenan kasvun mukana, ja se osoittaa vahvasti, miten puhumattomuus muuttuu kivuksi, miten kipu kaiken lävistäväksi tavaksi hahmottaa maailmaa.

Kekkosen tekstissä paistaa läpi se herkkä ja tarkka psykologinen silmä, joka kirjailijalla on hahmoja kuvatessaan. Kipu on tummaa ja kaiken lävistävää, äidin hautajaisista liikkeelle lähtevä romaani on tarkka ja yhden naisen elämän kokoinen. Se rakentuu pienistä palasista, joista toiset liittyvät yhteen ja toiset eivät sitten millään, se ei ole lineaarista ja pakotettua, vaan tavallaan paloja sieltä täältä, sellaisesta elämästä, josta emme ole tottuneet lukemaan tarinoita. Se on suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttä ja siitä se juuri saa voimansa: siitä, että kaiken takana piilee aina jotain suurempaa, haavoittavaa ja terävääkin, niin onnessa kuin onnettomuudessa. Synkimpiä mielen liikkeitä Kekkonen kuvaa niin tarkasti, että meinaan tipahtaa niihin takaisin itsekin, ja sitten toisaalta aina on myös valoa. Valoa, joka pitää pinnalla, ainakin osan meistä.

Helmet-haaste 2021: 19. Kirjassa leikitään 

SURUSTA JA HAURAUDESTA – VALKOINEN KIRJA

HAN KANG : VALKOINEN KIRJA 

111s. 

Gummerus 2021

Alkuteos: 흰 // 2016

Suomennos: Taru Salminen

Han Kang on eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotanto tasaisesti sekä hämmentää että vetää hämmentävän paljon puoleensa. Aiemmin suomennettu, vahvan omaleimainen Vegetaristi ja toisaalta myös Gwangun verisesti päättyneestä mielenilmauksesta kertova Ihmisen teot ovat kuuluneet niihin vahvoihin lukukokemuksiin, joista ei ole ihan tiennyt mitä on juuri lukenut, mutta joiden vaikutus on kestänyt vuosia ja satoja perään luettujakin kirjoja. Kun Kangin fragmentaarisen kaunis romaani (/runoteos/omaelämäkerrallinen kirja/jonkinlainen muistelma/ajatuskokoelma/jotain määrittelemätöntä) suomennettiin viimein, oli se lukuvuorossa käytännössä heti kun sen vain käsiini sain. Se tuli minulle kirjastosta, mutta kävin jo ensisivujen jälkeen ostamassa sen omaksi.

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan.

Kapalo

Vastasyntyneen vaate

Suola

Lumi

Jää

Kuu

Riisi

Aallot

Jademagnolia

Valkoinen lintu

Hymyillä kalpeaa hymyä

Valkoinen paperi

Valkoinen koira

Valkoiset hiukset

Käärinliina"

Han Kangin Valkoinen kirja on kirja pienistä hetkistä, ennen aikojaan syntyneestä isosiskosta ja perhettä seuraavasta traumasta kun pieni ja hento esikoinen ei elä muutamaa tuntia kauempaa. Siitä, että jos hän eläisi, kertojaa ei olisi, raunioista, joiden päälle rakennettiin sama kaupunki uudelleen. Nimettömäksi jäävä kertoja kulkee niin Itä-Euroopan kuin Soulinkin kaduilla, ja pienet hetket rakentuvat Kangin tekstissä aivan omaan luokkaansa, niin että jokainen rivi tekisi mieli alleviivata, painaa muistiin, kirjoittaa ylös. 

Kuten valkoinen väri, Valkoinen kirja on hauras ja kaunis, melankolinen ja silti niin tarkkanäköinen. Herkkä, mutta yksi kaikkein vahvimmista. Kangin tapa kuvata tekstinsä kautta ympäristöä, suuren sodan ja pienen henkilökohtaisen kokemuksen risteymiä on hieno, tavallaan aivan omanlaisensa ja toisaalta taas jotenkin yleisinhimillinen. Jokaisella rivillä, jokaisella sanalla on paino, ja tapa, jolla Kang kuljettaa tarinaansa eteenpäin, on yksinkertaisesti upea.

Edellisiin suomennettuihin teoksiinsa verraten Valkoisessa kirjassa Kang jättää rivien väliin niin paljon tilaa ja tulkintaa, että kirjasta kasvaa aivan valtava. Se ei hämmennä, kuten kaksi edellistä Kangilta lukemaani, vaan vangitsee, valloittaa ja hurmaa. Miten voikin muutamalla lauseella, havainnolla ja huomiolla kuvata kokonaisen maailman. Miten voi sanomatta jättämisellä kertoa kaikista eniten.

"Kun alkaa sataa lunta, ihmiset keskeyttävät työnsä ja katsovat hetken lumisadetta. Bussissa he nostavat katseensa ja katsovat pitkään ulos ikkunasta. Kun lunta tuiskuttaa aivan ääneti, vailla iloa tai surua ja kun lukemattomat lumihiutaleet pyyhkivät kadut hiljaa näkymättömiin, jotkut heistä kääntävät katseensa pois."

Rakastan värejä. Rakastan runsaita värikkäitä yksityiskohtia, tai kokonaan mustaan pukeutumista. Rakastan syventyä yksittäisiin asioihin, yhden värin sävyihin, sävyjen yhteensopivuuteen, väriharmoniaan ja joskus sen rikkomiseen. Ihmiset saavat mielessäni värejä, mutta toisaalta yksivärisimmät ihmiset ovat aina hieman karikatyyreja, aidosti kiinnostavimmissa on kaikki kerrallaan. He ovat sateenkaaria tai prismoja, valonsäteitä tai maaliroiskeita. Syviä värejä, joihin tarvitaan monen yhdistelmää, että niitä voi edes syntyä. Jos minä kirjoittaisin väristä, kirjoittaisin kirkuvasta oranssista, mustimmasta mustasta tai syvästä metsänvihreästä. Yksi lempikirjailijani Maggie Nelson kirjoitti Sinisestä, Goethe 1800-luvun alussa kaikista väreistä, Han Kang nyt Valkoisesta. Samaan jalat alta vieneiden kirjojen kategoriaan pääsee siis tämäkin, suoraan.

"Joihinkin muistoihin aika ei pysty. Eikä kärsimyksiinkään. Ei se kaikkea väritä ja turmele."

Helmet-haaste 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin