keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

HETKI AIKAA SYVENTYÄ – GOETHE : VÄRIOPPI

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE : 
VÄRIOPPI
324s.
Teos 2019
Alkuteos: Zur Farbenlehre, 1810
Suomennos: Pirkko Holmberg & Pajari Räsänen
Arvostelukappale


Olen yrittänyt lähiaikoina – jo ennen tätä koronakriisiä siis – haarukoida ja nimetä asioita, jotka tuovat elämääni iloa, jotka inspiroivat ja saavat minut nousemaan yleisestä ahdistuksen alhosta. Tuollaisten asioiden löytämisen kuvittelisi olevan helppoa: listata vain juttuja, joista tulee hyvä mieli, joiden parissa voi viettää aikaa vaikka millä mitalla. Mutta se on osoittautunut huomattavasti haastavammaksi kuin voisi tosiaan luulla. Osaan kertoa vaikka minkälaisen listan asioita, jotka ahdistavat ja pelottavat, mutta inspiroituminen onkin ollut lähikuukausina vaikeampaa kuin koskaan. Jos nyt auringonvaloa ei lasketa, se jostain syystä inspiroi ja piristää aina. Mutta kun senkään olemassa oloon ja ilmenemiseen ei ihan kamalasti ole voinut vaikuttaa.

Haparoiden yritin kuitenkin tuossa vajaa kuukausi sitten eräälle älykkäälle, minua tukemassa olevalle ihmiselle jäsentää sitä, mikä tässä maailmassa nyt sitten minua sitten innostaa. Sopertelin erinäisiä pieniä asioita, poukkoilin sinne ja tänne, kerroin että no gradu ja siitä puhuminen, mutta ei sekään niin, sen tekeminen kylläkin silloin, ja ajatus että tekisi ja syventyisi uudestaan, ja sitten vähän ne opinnot, tai kaipuu niihin, tentteihin ja esseisiin ja oivaltamiseen ja ja ja. Hetken horinoitani kuunneltuaan tuo henkilö sitten tiivisti, että niin. Sinua inspiroi siis syventyminen ja uuden oppiminen. Ja kaikessa yksinkertaisuudessaan se on juuri se, mitä olen tässä nyt yrittänyt hapuilla, jonka ääreen olen yrittänyt uudelleen päästä. Miten simppeliltä se kuulostaa noin sanottuna, ja miten vaikea se onkaan viime kuukausien aikaan ollut sanallistaa. Saada siitä kiinni, palata sen äärelle konkreettisesti. 

Eikä se ole helppoa, eikä oikein mahdollistakaan juuri nyt. Ei siinä suuressa mittakaavassa, ei siinä elämää muuttavassa, ja vaikka koko ammatillista uraa ohjaavassa. Mutta pienissä virroissa sentään vähän, jos nyt jossain. Sillä olin jo tuolloin pohdinnan alkuvaiheilla, helmikuun lopulla ehkäpä, törmännyt museokaupassa Värioppiin, huomannut Goethen klassikon tulleen suomennetuksi. Jokin tuossa kirjassa veti minua jopa intuitiivisesti puoleeni, ja siksipä päädyin sen pyytämään arvostelukappaleena omaksi asti. Siitä huolimatta, ettei värin fysiologiset, kemialliset saati kuvataiteelliset ulottuvuudet nyt varsinaisesti elämääni kosketakaan.

Mutta ei niiden tarvitsekaan koskettaa. Uuden oppiminen koskettaa. Ja siihen jos mihin Goethen klassikkotutkielma todella avaa valtaisat ovensa, kutsuu putoamaan 1800-lukulaisen tutkimuksen keskelle. Väreihin, väriin, sen ilmemeniseen, sameuteen, fysiikan ilmiöihin, prismoihin, värikokeisiin, kasveihin, väriharmoniaan, ihan mihin tahansa. Sillä jos jokin on nyt ilmiöpohjaisesti käsiteltävissä, se todella on värioppi.

Goethe on tehnyt väritutkimustaan 1700–1800-lukujen vaihteessa, ja nyt se tutkimus on tosiaan viimein saatu myös suomeksi. Suomennos on todella taiten tehty, ja siitä hurjan suuret pisteet Holmbergille & Räsäselle. Tokikaan en ole alkukielistä itse lukenut saati edes siihen kielitaidoltani kykeneväinen, mutta tässä käännöksessä on sellaista huolellisuutta ja samalla Goethen tietynlaista humoristisuuden säilyttämistä, että tuntuu kuin varsin alkukielistä tekstiä lukisi. Goethe on kirjoittanut alkuteoksensakin varsin kaunokirjallisella otteella, ja se onneksi näkyy. Värien fyysiset ominaisuudet kevenevät, kun väleissä on tällaisia huomioita (taustana: tässä puhutaan siis kuvien säilymisestä silmän verkkokalvolla):

"28
Se, että silmäsairauksissa kuvat voivat säilyä verkkokalvolla neljästätoista seitsemääntoista minuuttia tai kauemminkin, merkitsee näköelimen äärimmäistä heikkoutta ja palautumiskyvyttömyyttä. Intohimoisen vihan tai rakkauden kohteen häilyminen silmien edessä taas viittaa aistien sijaan henkiselle puolelle."

Ah. Voi Goethe. 

Goethe etenee väriopissaan silmän kautta fysiikkaan, kemiaan, luonnontieteeseen sekä lopulta maalaustaiteeseen ja sen tarpeeseen ymmärtää värien teoreettista taustaa. Suomentajan esipuhe antaa mukavasti perspektiiviä Goethen tutkimuksille, ja kiinnittää sen tiukemmin aikaan kuin alkuperäinen tekijä ehkä itse osaa tehdä. Goethen intohimo aihetta kohtaan kuitenkin on säilynyt kansien välissä tänne vuosisatojen päähänkin, ja hänen innostuksensa väriopin ilmiöihin vetää vähemmän aiheesta kiinnostuneen lukijansakin mukanaan. (Vaikkakin kannattaa pitää mukana myös pieni kriittisyys, eikä vain tieteellisten tulosten toistettavuuden kannalta, vaan ihan jo tuossa 1800-lukulaisessa ihmis- ja luontokäsityksessä. Toki Goethen ajatukset ihmisyyden ja etenkin aina niin vastenmielisen rotuopin kannattavuudesta ovat vain heijastumia omasta ajastaan, mutta tässä hetkessä ihmisen tai tietyn ihonvärin ylivertaisuuspohdinnat vain ja ainoastaan puistattavat. Eikä vähiten siksi, että näihin historiallisiin jämäajatuksiin pohjaa edelleen tiettyjen ihmisryhmien ahdasmieliset ajatuskulut.)

Mutta niin. Näinpä yhtäkkiä huomaan, että juuri tällainen juuri nyt kiinnostaa eniten: sellaisen tekstin lukeminen, jonka kirjoittaja todella suhtautuu aiheeseensa intohimoisesti. Teoksen tieteelliset ansiot ovat minulle nyt sivuseikka, minulle on pääasia, että saan syventyä uuteen. Oli ilmiö sitten mikä tahansa. Ja nyt tätä kirjaa lukiessani muistan, että juuri tällaiset kirjathan minua on viime vuosina muutenkin kiinnostaneet. Mieleenpainuneempina muun muassa rutosta kertova tietokirja, eläinten kielenkäytön tutkimiseen perustuva luonnontieteellisfilosofinen teos tai vaikkapa pakkomielteenomainen tutkielma epäonnistuneesta naparetkestä. Nämä kaikki ovat vetäneet puoleensa hyvin intuitiivisesti, ja kaikkien näiden lukemista olen rakastanut. Nippelitietoa, besserwisser-tason yksityiskohtien tuntemista, mutta sitäkin ihanampaa.

Että niin. Kiitos tästä kirjasta, sekä suomentajat että kustantaja vuonna 2020 sekä Goethe 210 vuoden takaa. Sillä pakko myös sanoa, että onhan kirjan kaiken muun merkittävyyden ohella myös varsin hilpeää ajatella kyseistä saksalaisukkelia painelemassa silmiään pimeässä huoneessa 1700-luvun lopulla ja kirjoittamassa näitä havaintojaan ylös meille tänne 2020-luvulle saakka. Siinä on jotain niin lohdullista, että nämä eristyksellisetkin päivät tuntuvat muutaman gramman keveämmiltä kantaa.

Helmet-haaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja

2 kommenttia :

  1. Kuulostaa ihanalta! Varsinkin tuo ajallinen säie 1700-luvulta tähän päivään, ah. Muutenkin kaunis teksti, rauhoittava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli juuri sitä, ihana, kaikessa omaleimaisuudessaan ja historiallisuudessaan. Ja kiitos. <3

      Poista