SURUSTA JA HAURAUDESTA – VALKOINEN KIRJA

HAN KANG : VALKOINEN KIRJA 

111s. 

Gummerus 2021

Alkuteos: 흰 // 2016

Suomennos: Taru Salminen

Han Kang on eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotanto tasaisesti sekä hämmentää että vetää hämmentävän paljon puoleensa. Aiemmin suomennettu, vahvan omaleimainen Vegetaristi ja toisaalta myös Gwangun verisesti päättyneestä mielenilmauksesta kertova Ihmisen teot ovat kuuluneet niihin vahvoihin lukukokemuksiin, joista ei ole ihan tiennyt mitä on juuri lukenut, mutta joiden vaikutus on kestänyt vuosia ja satoja perään luettujakin kirjoja. Kun Kangin fragmentaarisen kaunis romaani (/runoteos/omaelämäkerrallinen kirja/jonkinlainen muistelma/ajatuskokoelma/jotain määrittelemätöntä) suomennettiin viimein, oli se lukuvuorossa käytännössä heti kun sen vain käsiini sain. Se tuli minulle kirjastosta, mutta kävin jo ensisivujen jälkeen ostamassa sen omaksi.

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan.

Kapalo

Vastasyntyneen vaate

Suola

Lumi

Jää

Kuu

Riisi

Aallot

Jademagnolia

Valkoinen lintu

Hymyillä kalpeaa hymyä

Valkoinen paperi

Valkoinen koira

Valkoiset hiukset

Käärinliina"

Han Kangin Valkoinen kirja on kirja pienistä hetkistä, ennen aikojaan syntyneestä isosiskosta ja perhettä seuraavasta traumasta kun pieni ja hento esikoinen ei elä muutamaa tuntia kauempaa. Siitä, että jos hän eläisi, kertojaa ei olisi, raunioista, joiden päälle rakennettiin sama kaupunki uudelleen. Nimettömäksi jäävä kertoja kulkee niin Itä-Euroopan kuin Soulinkin kaduilla, ja pienet hetket rakentuvat Kangin tekstissä aivan omaan luokkaansa, niin että jokainen rivi tekisi mieli alleviivata, painaa muistiin, kirjoittaa ylös. 

Kuten valkoinen väri, Valkoinen kirja on hauras ja kaunis, melankolinen ja silti niin tarkkanäköinen. Herkkä, mutta yksi kaikkein vahvimmista. Kangin tapa kuvata tekstinsä kautta ympäristöä, suuren sodan ja pienen henkilökohtaisen kokemuksen risteymiä on hieno, tavallaan aivan omanlaisensa ja toisaalta taas jotenkin yleisinhimillinen. Jokaisella rivillä, jokaisella sanalla on paino, ja tapa, jolla Kang kuljettaa tarinaansa eteenpäin, on yksinkertaisesti upea.

Edellisiin suomennettuihin teoksiinsa verraten Valkoisessa kirjassa Kang jättää rivien väliin niin paljon tilaa ja tulkintaa, että kirjasta kasvaa aivan valtava. Se ei hämmennä, kuten kaksi edellistä Kangilta lukemaani, vaan vangitsee, valloittaa ja hurmaa. Miten voikin muutamalla lauseella, havainnolla ja huomiolla kuvata kokonaisen maailman. Miten voi sanomatta jättämisellä kertoa kaikista eniten.

"Kun alkaa sataa lunta, ihmiset keskeyttävät työnsä ja katsovat hetken lumisadetta. Bussissa he nostavat katseensa ja katsovat pitkään ulos ikkunasta. Kun lunta tuiskuttaa aivan ääneti, vailla iloa tai surua ja kun lukemattomat lumihiutaleet pyyhkivät kadut hiljaa näkymättömiin, jotkut heistä kääntävät katseensa pois."

Rakastan värejä. Rakastan runsaita värikkäitä yksityiskohtia, tai kokonaan mustaan pukeutumista. Rakastan syventyä yksittäisiin asioihin, yhden värin sävyihin, sävyjen yhteensopivuuteen, väriharmoniaan ja joskus sen rikkomiseen. Ihmiset saavat mielessäni värejä, mutta toisaalta yksivärisimmät ihmiset ovat aina hieman karikatyyreja, aidosti kiinnostavimmissa on kaikki kerrallaan. He ovat sateenkaaria tai prismoja, valonsäteitä tai maaliroiskeita. Syviä värejä, joihin tarvitaan monen yhdistelmää, että niitä voi edes syntyä. Jos minä kirjoittaisin väristä, kirjoittaisin kirkuvasta oranssista, mustimmasta mustasta tai syvästä metsänvihreästä. Yksi lempikirjailijani Maggie Nelson kirjoitti Sinisestä, Goethe 1800-luvun alussa kaikista väreistä, Han Kang nyt Valkoisesta. Samaan jalat alta vieneiden kirjojen kategoriaan pääsee siis tämäkin, suoraan.

"Joihinkin muistoihin aika ei pysty. Eikä kärsimyksiinkään. Ei se kaikkea väritä ja turmele."

Helmet-haaste 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin 

LUOKKAMATKOILLA – LEIJONAPATSAILLA & EI ENÄÄ EDDY

AURA NURMI : LEIJONAPATSAILLA

86s.

Otava 2020

&

ÉDOUARD LOUIS : EI ENÄÄ EDDY

190s.

Tammi 2019

Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule // 2014

Suomennos: Lotta Toivanen

Luin heti tammikuun alkuun kaksi kirjaa perätysten, niin tyystin erilaista, että niistä tuntuu hassulta kirjoittaa yhdessä, ja silti toisiaan risteävää, että se on luontevampaa kuin kirjoittaa peräkkäin kaksi postausta toistaen samoja sanoja. Aura Nurmen Leijonapatsailla on kirkkaan kaunis proosarunoteos, kirjastolaina, odottanut vuoroaan ikuisuuden, tarttunut lukemistoon monien kehujen kautta. Édouard Louisin Ei enää Eddy taas on ollut jo kesäkuusta asti lainassa ystävältä, hautautunut hyllyyn muiden lukemattomien seuraksi, ennakko-oletuksena jonkinlainen kurjuusporno ja väkivaltamässäily. 

Kirjallisuuskeskustelun keskiluokkaisuus – ja välillä jopa tietynlainen elitismiin kallistuminen – on kiinnostava ilmiö. Tuntuu, että usein hegemonista kirjallisuusmielipidettä edustaa juuri se stereotypinen, korkeastikoulutettu, ehkäpä itsekin alalla oleva henkilö, joka arvottaa herkästi kaiken korkeaan ja matalaan, sitä kautta siis tietenkin oikeanlaiseen ja vääränlaiseen tapaan kuluttaa kulttuuria. Silloin tällöin kirjakeskustelu on täynnä arvokiistoja, kuplia ja arvottamista, kuten toki taide ja kulttuuri noin yleensäkin, ja sellaista ylevää arvokkuutta rakennetaan usein varsin tietoisesti tekemällä eroa massoihin (eli rahvaaseen, joka lukee väärin). Marginaalista tulee upeaa ja hienoa (ja oikeanlaista), suurta yleisöä miellyttää vain kevyt ja turmeleva. Sama diskurssi on pyörinyt aiheen ympärillä jo vuosikymmeniä, ellei jopa saa kaikuja jo aiemmilta vuosisadoiltakin, kun ylemmän luokan on täytynyt tehdä selkeää eroa alempiin, mutta vaikka se muuttaa muotoaan ja nyanssit sijoittuvat eri tavoin, siellä se on olemassa, pinnan alla, kulttuurihenkilöiden kolumneissa ja Suurten Kriitikoiden Arvioissa. Ja samalla sitten ollaan toki myös moralistisesti huolissaan, ettei nykynuoret tai alemmat yhteiskuntaluokat lue. 

Ja miten tämä nyt sitten taas näihin kahteen kirjaan liittyy? Kenties siten, että koska kirjoja kirjoittavat erityisesti kirjoja lukevat keskiluokkaiset ihmiset, on nykykirjallisuudenkin kentässä työväenluokkainen kirjallisuus selkeässä vähemmistössä, ainakin mitä kaikkein myydyinpään, saati arvostetuimpaan kirjallisuuteen tulee. Kun kirjallisuus on keskiluokkaista, se kertoo keskiluokasta. Köyhyydestä, perheväkivallasta, homofobiasta, toksisesta maskuliinisuudesta, hyväksikäytöstä ja kesäyönlämpöistä siideriä juovista teineistä kirjoitetaan kyllä, mutta yleensä erikseen luokkataustasta irroitettuna, ei kokonaisena luokkakokemuksena. Ei rakenteellisena tekijänä, joka leimaa kokonaisia elämiä. Tai kuten Louis romaaninsa aloittaa, "minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään."

Nurmen Leijonapatsailla sijoittuu 2000-luvun vaihteen Hankoon, pieneen yksiöön ja siellä asuvaan suureen sisarusparveen äiteineen. Louisin Ei enää Eddy on suurinpiirtein samoissa ajoissa pyörivä romaani Pohjois-Ranskan pieneen kylään, jossa tiet ovat asvaltoimattomia ja miehet perheen hallitsijoita. Nuoruus on erilaista Hangossa ja Ranskassa, mutta vain vivahteina. Köyhyys ja omille jaloille ilman suurta tukiverkostoa nouseminen taas varsin universaalia, mutta silti sellaista, jota yhtaikaa julkisessa keskustelussa kaikilta odotetaan lähtökohdista huolimatta. Työväenluokkaisuus piiloutuu, sillä sitä opetetaan häpeämään kulttuurissa, jossa jokainen on näennäisesti oman onnensa seppä, ja ihmistä arvostetaan vain tietyn rajan ylittävistä saavutuksista, ei siitä, millaisen henkilökohtaisen matkan hän itse on tehnyt. 

Tietyllä tapaa tähän sitten ne yhtäläisyydet loppuvatkin: Nurmi kun kuvaa kirkkaalla säkeellään nuoruutta, kasvamisen kipua, väkivaltaa ja toisten silmien alle alistumista rivien väleissä, hiljaa ja sinänsä alistumatta, Louis taas tuo kaiken Nurmen sanomatta jääneen mäiskien silmille, verta roiskuvine kissanpoikasmuovipusseineen ja isiään hakkaviine poikapuolineen. Olen itse ehkä enemmän Nurmen tyylin ystävä, se jättää hiljaisella voimallaan vahvemman jälkitunnelman, mutta Louisilla on ehdottomasti myös vahvuutensa: toteava ja peittelemätön kirjoitustyyli tekee todella räikeän näkyväksi sen, jonka on väitetty jääneen jo barbaariseen historiaamme aikapäiviä sitten. Mutta sitähän se ei ole, se vaan on piilossa, rakenteiden pahnan pohjimmaisena, siistitty pois salonkikelpoisen keskiluokkaisen representaation tieltä. Se on väärin elettyä elämää, josta yleisen tarinan mukaan kuka tahansa voi nousta kun vaan tarpeeksi yrittää. Ottaa itseään niskasta kiinni, niin sanotusti.

Vahvoja, voimakkaita ja iholle piirtyviä kirjoja nämä siis molemmat. Henkilökohtaisia olematta tirkisteleviä, ennemminkin vaivatta kokoaan suuremmiksi kasvavia. Nurmen tapa kirjoittaa on kaunis olematta päälleliimattu ja kikkaileva, ja sitä ihailen valtavasti. Louis, no, hän taas kirjoittaa suoraan, toteavasti ja iljettävimpiä yksityiskohtia kaihtamatta. Se on toisaalta omiaan typistämään hahmot päähenkilöä lukuunottamatta hieman paperinukkemaisiksi, mutta toimii tehokeinona. Ymmärrystä ja empatiaa ei Eddyn kasvumaailmassa ole, joten sitä ei sieltä myöskään ympärille valu. Ja toisaalta: Leijonapatsaat on turhan yksioikoista ja hieman ahdastakin tunkea vain tämän yhden tulkintakehyksen, köyhyyden ja luokkaerojen kapeaan laatikkoon, se on niin paljon enemmän, kokoaan suurempi, kirkas ja tarkka, pieni maailma säkeiden välissä. Ei enää Eddy taas käpertyy lähes ainoastaan siihen, ja se on yhtaikaa sen heikkous ja äärimmäinen vahvuus. Vain ulkopuolisuuden tunteesta saa kasaan tällaista tarkkanäköisyyttä, rakenteiden kuvailua siellä missä elämän ankeus on muille vain annettua arkea.

Helmet-haaste 2021:

Leijonapatsailla: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Ei Enää Eddy: 11. Kirja kertoo köyhyydestä

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

415s.

S&S 2020

Alkuteokset: Jane: A Murder 2005 & The Red Parts 2007

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Maggie Nelson on jonkinlainen yleisnero. Sellainen suuri ajattelija, joka osaa tiivistää pieniin lauseisiin kokonaisen elämän, yhteen kirjaan kannanoton alleviivaamatta sitä kertaakaan. Tavallinen kuolevainen ihminen, jonka käsissä teksti saa aivan uusia merkityksiä, ulottuvuuksia ja erityisesti kerronnanmuotoja, kerta toisensa jälkeen. Nelsonia ei kahlitse genrerajat, kirjoittamisen normatiiviset säädökset, aika eikä paikka. Tuntuu, että aina kun Nelsonia suomennetaan lisää, käsillä on se ehdottomasti paras teos. Kunnes tilalle tulee uusi.

Ja oi, kyllä. Lähes paatoksellinen, totaalisen kritiikitön ja puhtaan ihaileva tapa kirjoittaa Nelsonista on tullut jäädäkseen. Tätä tarkoittaa blogini esittelyteksti, jossa kerron että luen kriittisesti, jos ajatukset ei kohtaa, kritiikittä jos rakastan. Hullaannun ja hurmaannun, ja se on itseasiassa tunne, jota lukiessa tavoittelen. Ei repivä kriittisyys, ei ongelmakohtien osoittelu. Se on tämä lähes hurmionomainen tunne, joka ylöskirjoittaessa tuntuu jo vähintäänkin överiltä, mutta on silti niin totta. Pysäyttämätön innostus kirjasta, jolloin kirjoittaminen käpertyy tällaiseksi metahehkutukseksi. Että koettakaa kestää. Ei tällaisiä kirjoja sentään niin paljon ole, että tyyliin ehtisi kyllästyä.

Nelsonin teokset, Jane: A Murdet sekä The Red Parts ovat suomennettu tänä keväänä yhteisniteenä Jane / Punaiset osat. Alunperin kaksi täysin erillistä kirjaa kietoutuu lyhyesti sanottuna Nelsonin oman tädin vuonna 1969 tapahtuneen murhan ympärille, mutta sisältävät sen lisäksi myös kokonaisen maailman. Jane itsessään on oikeastaan runoteos, runomuotoinen kertomus Nelsonin tädistä Janesta ja hänen murhastaan, murhaan liittyvistä epäselvyyksistä. Ruumiista hautausmaalla, päiväkirjamerkinnöistä, sekä Nelsonin itsensä että ennen hänen syntymäänsä kuolleen Janen. Jo Jane itsessään on teoksena äärimmäisen koukuttava, sellainen yhdeltä istumalta luettu page turner, sivunkääntäjä, joka vie itse itseään eteenpäin. 

Jane julkaistaan vuonna 2005, ja samoihin aikoihin Nelsonille käy ilmi, että hänen tätinsä tapaus on avattu uudelleen aktiiviseen tutkintaan. On itseasiassa löytynyt johtolanka, kasa DNA:ta, jotka liittävät tapaukseen aivan uuden epäillyn. Punaiset osat onkin jonkinlainen kertomus, dokumentaatio tai romaani aiheesta tutkinnan aloittamisen jälkeen, ajasta Janen julkaisua seuraavilta vuosilta.

Nelsonin teospari – kuten hänen tuotanto tosin noin muutenkin – pakenee sen tarkempia määritelmiä, ja se on minusta ihanaa. Jostain syystä määrittelemätön on kuitenkin ihmisille vaikeaa, ja joillain sanoilla tätä silti pyritään kuvaamaan, mutta jo siihen pyrkimykseen löytyy Punaisten osien epilogista Nelsonin oma kommentti: "- - - Punaisista osista haaveissani vielä tulee: omalaatuinen, tiivis meditaatio ajan suhteesta väkivaltaan ja suruun kaikeksi onneksi irrallaan 'ajankohtaisuuden', 'true crimen' tai edes 'muistelmien' räikeistä otsikoista." Ja sitä siitä on tullut. Ja siksi kaikki määritelmät tämän kohdalla ovat turhia ja turhan väkivaltaisia. Sellaisiin laatikkoihin laittamista, joita ei todellisuudessa Nelsonin tuotannon kohdalla ole olemassakaan.

Näistä teoksista voi lukijasta riippuen myös löytää vaikka mitä, mutta itselleni Jane tuntuu kirjalta, joka avaa suvun mysteereitä, kun taas Punaiset osat on siitä tyypillistä Nelsonia, että se on kaikkea yhtaikaa. Se on surukirja, erokirja, murhakirja, perhesuhdekirja, tarina menettämisestä, oikeudesta, eikä silti mitään noista. Se on terävä osoitus yhteiskuntamme tavasta fetissoida nuorena kuolleiden, mieluiten vielä murhattujen, nuorten naisten ruumiit, se on murhamieltä ja osoitus täysin vankkumatonta rakenteellista naisvihaa kohtaan. Punaiset osat voi olla kritiikki siitä, miten jatkuvasti (etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa) uhriin kohdistuva, tosiaan jopa kiihkoon taipuvainen kiinnostus vie huomion naisia murhaavilta miehiltä, psykologisoi murhaajat yksittäisiksi tekijöiksi, seksuaalista väkivaltaa sisältävät murhat järjettömästä yleisyydestään huolimatta viallisten mielten yksittäisiksi teoiksi. Julkisuus ja aiheiden käsittely kauniina kuolleiden uhrien ympärillä on tosiaan omiaan vahvistamaan tätä kuvaa. Ja tätähän meidän kulttuurimme on täynnä: rikosfantasioita, true crimeä, järkyttävien kohtaloiden ja silmittömän väkivallan viihteellistämistä. Ja niin kauan kun murha, oli keskiössä sitten sen selvittäminen tai tekeminen, tv-sarjasta tai elokuvasta riippuen, on meille täydellistä viihdettä, on se myös äärimmäisen romantisoitu teko, jota ei ihan niin vahvasti sitten kuitenkaan tuomita kuin sen lopullisuutensa kannalta kuvittelisi tehtävän. Järkytyksemme on suuri, kun murhia tapahtuu, muttei kuitenkaan niin suuri, että se aidosti siirtäisi huomion misogynistiseen kulttuuriin, jossa naisen murhaaminen todella on myös viihdettä. Mutta samalla kun Nelson selvitttää omaa elämäänsä, hän tarkastelee juuri näitä rakenteita taitavasti. Ja siinä hän onnistuu, ja siksi olisi väkivaltaista iskeä tälle kirjalle esimerksi true crime -leima. Se kun jatkaisi fetissoinnin linjalla, rohkaisisi urkkivaan lukemiseen. Jane / Punaiset osat ansaitsee paljon enemmän ja paljon syvemmin, vaikka kyllä, se on myös varmasti täydellinen murhamysteerikirja kuumaan kesäpäivään. 

Helmet-haaste 2020: 

Jane: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Punaiset osat: 39. Kirjassa lennetään

SOUAD AL-SABAH : ALUSSA OLI NAINEN

SOUAD AL-SABAH : ALUSSA OLI NAINEN

271 s.

Ammatour Press 2006

Alkuteos:فى البدء كانت الأنثى

(1988) 

Suomennos: Sari Kuustola

Tämä vuosihan on alkanut vastoin kaikkia suunnitelmia hyvin runollisesti. Viimeksi oli vuorossa Nelli Ruotsalaisen feministisiä runoja viime vuodelta, tällä kertaa Souad Al-Sabahin feministisiä runoja 1980-luvun lopulta. Kumpaankin törmäsin kirjablogosfäärin kautta, ja ne ovat olleet omaksi yllätykseksenikin ainoaa kirjallisuutta, mitä kirjatenttipakettien ja gradutuskan väliin olen saanut luettua. (Ja tässä täysin ohi aiheen tahtoisin huomattaa, että tästä gradutuskasta saatte kuulla vielä kauan. Todennäköisesti koko tämän vuoden. Olkaa hyvät vaan!)

"Euroopan kahviloissa

luen sanomalehteäni yksin

Arabialaisissa kahviloissa

kaikki lukevat sitä minun kanssani"

Souad Al-Sabah on vuonna 1942 syntynyt kuwaitilaisrunoilija. Hän on valmistunut taloustieteen maisteriksi Kairon yliopistosta ja myöhemmin väitellyt tohtoriksi Englannissa. Lisäksi Al-Sabah toimii aktiivisesti erilaisissa ihmisoikeusjärjestöissä. Alussa oli nainen on Sari Kuustolan suomentama sekä Faruk Abu-Chacran toimittama teos, joka avaa tämän arabimaailmassa merkittävän runoilijan tuotantoa myös suomenkieliselle lukijakunnalle. Toimii tämä nimenomainen laitos tosin myös arabiaa osaaville, sillä jokaisen suomennoksen rinnalla kulkee kauniisti arabiankielinen versio. Se antaa varmasti paljon kumpaakin kieltä taitavalle, ja visuaalisesti se tuo alkuteoksen lähemmäs myös meille, jotka eivät arabiaa valitettavasti osaa edes lukea.

"Kun arabitar matkustaa

Pariisiin, Lontooseen tai Roomaan

Hän ottaa välittömästi kyyhkysen muodon

räpyttelee patsaiden yllä

siemailee vettä suihkulähteistä

ruokkii hanhia kädestään

Paluumatkalla

kun lentokapteeni pyytää kiinnittämään

turvavyöt

ja olemaan tupakoimatta

unelma haihtuu

suihkulähteiden musiikki kuivuu pois

hanhien valkoiset sulat sirottuvat hujan hajan

ja hän palaa muiden kanojen kanssa

takaisin kennoonsa"

Al-Sabahin runoja voisi melko hyvällä omallatunnolla nimittää pääosin rakkausrunoiksi, mutta ei niistä politiikka ja naisen aseman pohdintakaan puutu. Näistä runoista kuultaa läpi vapauden kaipuu. Vapaus ei välttämättä ole edes sitä miksi etuoikeutettu länsimaalainen sen mieltää, vaan esimerkiksi vapautta rakastaa. Näiden runojen kanssa tuleekin olla tarkka omasta asemastaan: siinä, missä Al-Sabahin runot näyttäytyvät 2010-luvun lopun Suomessa hyvinkin konventionaalisilta sekä sukupuolieroja essentialisoivilta, ne tuskin sitä ovat julkaisuaikanaan olleet. Souad Al-Sabah näyttääkin naisen aseman eurooppalaista ja arabialaista kulttuuria vertaillen, mutta silti hyvin suurella, roihuavalla rakkaudella omaansa kunnioittaen. Eurooppa ei ole mikään automaattinen paratiisi, jossa kaikki on paremmin, mutta vapaus rakastaa on jotain, minkä kautta koko feministinen näkökulma tähän runoteokseen rakentuu.

"Ei ole demokratiaa se

että mies sanoo mielipiteensä politiikasta

ilman että kukaan häntä vastustaa

Demokratiaa on se että nainen sanoo

mielipiteensä rakkaudesta

ilman että kukaan tappaa häntä!"

Toin vuosi sitten blogiini jo jonkin aikaa keräilemäni maailmanvalloitushaasteen, ja täytyy myöntää, että yksi suurin syy tähän runokokoelmaan tarttumisessa oli saada valloitettua uusi maa. Kuwaitista en mitään ollut ennen lukenut, mutta tämä teos antoi juuri sitä, mitä kyseiseltä lukuhaasteelta haenkin: uusia kokemuksia, naisten aseman historiaa ja ikkunaa kulttuuriin, johon en muuten kovin autenttisesti pääse tutustumaan. Kirjallisuuden ja runouden kautta maailmasta tulee yhtaikaa sekä pienempi että suurempi, ja sitä tämä runoteos teki mitä mainioimmin. Nämä runot olivat helppoja myös kaltaiselleni aloittelijalle, ja voin suurella lämmöllä suositella niitä myös eteenpäin. Tämä tuntuu monella tapaa myös sisarteokselta kotimaiselle klassikolle, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinalle. Toisessa paikassa, toisesta näkökulmasta kirjoitettuna vain.

Muissa kirjablogeissa: Sivutiellä, Kirjarikas elämäni & Kosminen K
Lue koko maailma -haaste: Kuwait

TILA HALTUUN – NELLI RUOTSALAINEN : TÄÄLLÄ EN PYYDÄ ENÄÄ ANTEEKSI

NELLI RUOTSALAINEN : TÄÄLLÄ EN PYYDÄ ENÄÄ ANTEEKSI

79s.

Pesä 2018

Nelli Ruotsalaisen esikoisrunoteos puhutti kirjablogeissa jo syksyllä, ja pitkään sitä kirjastojonossa sain itselleni odotellakin. Feministinen, anteeksipyytelemätön pienkustantamon julkaisu on paperilla juuri sitä mitä rakastan: rajua, anteeksipyytelemätöntä ja juuri tämän päivän yhteiskunnassa kiinni pysyvää. Ruotsalainen on myös lavarunoilija, ja siltä tämä teos todella kuulostaakin.

Taide on sitä kun

otan jonkun arkisen tapahtuman

ja teen siitä samaistuttavan

Jostain määrittelemättömästä syystä runoteos tuntuu alkuun vieraannuttavalta, ja joudun hieman pinnistelemään saadakseni itseni jatkamaan tätä. Mutta se pinnistely kannattaa. Se epämukavuusalueelle työntyminen, se palkitsee ja antaa hurjasti. Sillä Ruotsalainen itse antaa hurjasti, itsestään, runoillaan, tematiikastaan, kirjoituksellaan. Se sanallistaa, antaa nimiä ajatuksille, joita omassa päässänikin on. Häpeää, noloilee, mutta tarjoilee silti. Ottaa tilan haltuun, ensin hieman uhmakkaasti, mutta pian sen oikeasti omistaen. En ole koskaan kuullut, miltä Ruotsalaisen ääni kuulostaa, mutta jostain syystä tiedän sen silti. Se kuuluu jopa tästä kirjoitetusta tekstistä läpi. 

but I'm too afraid to embarrass Pasi

to claim my expertise, my degrees

with polite self-restraint I muster not to utter

dude HAVE YOU NOT HEARD 

OF JUDITH BUTLER?

Ruotsalainen yhdistelee hienosti sekä englannin- että suomenkielistä runoutta, ja vaikka kieli vaihtuu, sanoma ja omaäänisyys säilyy. Nämä runot ovat yhtaikaa säälimättömän teräviä ja silti herkkiä, ne avaavat häpeäkokemukset railakkuuden takaa ja oman tilan haltuun oton vaikeuden aikana, jolloin se ei ensisijaisesti naisoletetulle ihmiselle ole kuulunut. Runoilijan tausta sukupuolen tutkimuksen maisterina kuultaa läpi, ja se jos mikä saa nyökyttelemään innosta. 

sukupuoli-itsestäänselvyys

sukupuoli: itsestään [selvyys]?

suku puoli itsestään selvyys

puoli itsestään

puoliselvyys

selvyys

milloin?

Tämän runoteoksen yhteiskuntakriittisyys on terävää ja kipuilevaa. Se loistaa hohdokkaasti esimerkiksi runossa Työminä, joka kilpistää sukupuolisuuden ja työidentiteettien roolipelin uskomattoman hienosti sisäänsä. Se antaa itsestään käsitellessään Muiden huolia, ja viimeistään se saa rakastamaan itseään viimeisen runon, Iltahäpeän kohdalla. Tämä henkilökohtaisuus todella on poliittista, mutta toisaalta poliittisuuskin on juuri tätä, henkilökohtaista. Ruotsalaisen alleviivaamattomuus ihastuttaa, ja se saa toivomaan, että tämä runoteos olisi kestänyt pidempäänkin. Mitä pidemmälle tätä luin, sen enemmän näitä runoja rakastin. Valitettavasti laina-aika päättyi, enkä ehtinyt lukea teosta kuin kerran, mutta uskoisin toisen tuovan tälle jo ihan uuden ulottuvuuden. Tässä teoksessa tila on tosiaan hallussa, ja se on kerrankin äänellä, jota syystä tai toisesta aiemmin on pidetty tarpeettomana kuunnella. Mutta ei pidetä enää. Ja kuten Ruotsalainen itsekin sanoo, sitä täällä ei enää tosiaan anteeksi pyydellä.

Näistä runoista muissa kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Kirjailua, Lukuvika & Bookishteaparty 

VUODEN VIIMEISET LYHYKÄISET: LUCIA BERLIN, KATJA KETTU, BEN BROOKS, SAIMA HARMAJA & SYLVIA PLATH

LUCIA BERLIN : SIIVOOJAN KÄSIKIRJA 2 - TANSSIA RUUSUILLA JA MUITA KERTOMUKSIA 

291s. 

Aula & Co 2018 
Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories
Suomennos: Kristiina Drews

Arvostelukappale 

Luettu joulukuussa 2018

Voi Lucia.

Kun luin viime vuonna ensimmäisen osan tästä novellikokoelmasta, rakastuin, mutta hieman viiveellä. Parhaat kirjat ovat sellaisia: eivät päästä lukiessa helpolla, mutta eivät myöskään unohdu, vaan nimenomaan vahvistuvat vain ajan kuluessa.

"Sanoin etten kadu – mutta se ei ole totta, vaikka silloin aikanaan en katunut tippaakaan. Se oli vain yksi minun elämäni monista vääristä ratkaisuista – että lähdin sillä tavalla."

Nyt vuosi myöhemmin luin viimein toisen osan, ja onnistuin käyttämään kaksi kuukautta koko novellikokoelman kanssa nautiskeluun. Toteutin siis omaa ohjettani olla kiirehtimättä, ja nauttia jokaisesta paikallaan olevasta sanasta sen ansaitsemalla tavalla. Sillä hienohan tämä taas oli.  Imin näiden novellien hienouden jo vielä mitään lukematta, ja siksi itse lukeminen oli täydellisen ihanaa koko ajan. Sellaista lempikirjailijaihanaa, jossa tietää saavansa hyvää ja luottaa, ettei mitään pettymyksen aiheuttavaa edes voi olla edessä.

Siivoojan käsikirja on alunperin ilmestynyt englanniksi yhtenä paksukaisena teoksena, jonka suomalainen kustantamo on päättänyt julkaista kahdessa osassa. Osittain siksikin tästä toisesta osasta on vaikea kirjoittaa: se ei tuo mitään uutta ensimmäiseen, ja silti se on sitä potenssiin tuhat. Se on samaa, tarkkaa ja oivaltavaa Lucia Berliniä alusta loppuun, rajua realismia syöpineen ja alkoholismineen. On mieletöntä, miten Berlin kirjoittaa aiheista, johon ihan jokainen ei tartu, ja silti saa sen kaiken kuulostamaan kauniin kielensä avulla kuin elettäisiin jotain suurempaakin kertomusta. Tuntuu karulta sanoa kuolemasta ja alkoholismista kertovia tarinoita kauniiksi, mutta sitä ne olivat. Berlinille kauneutta on sielläkin, missä harva muu sitä näkee, ja se taito on aivan mieletön. Kunpa sellaista olisi useammallakin tässä maailmassa, ehkä jonkinlainen empatiakin olisi taas suurempaa niin.

Tämä on mieletön kirja, ja soisin sille suurta näkyvyyttä myös blogimaailmassa. Näin taidokkaita novellisteja harvoin tulee vastaan. Ihmisiä, jotka näkyvät kirjallisuudessa kokonaisina, eivät vain kiiltokuvina siitä, mitä kuvittelemme toistemme olevan. 

"Minä liioittelen paljon ja sekoitan usein kuvitelmat ja todellisuuden, mutta en koskaan oikeasti valehtele."

Tanssia ruusuilla muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Kirjamies, Kirjaluotsi & Reader, why did I marry him?

SYLVIA PLATH : SANANTUOJAT

82s.

Otava 1987

Alkuteos: Collected Poems // 1981

Suomennos: Marja-Leena Mikkola
Kirjastosta

Luettu lokakuussa 2018

Plathin tuotanto on ollut minulle tähän asti tuttua vain muiden keskusteluiden kautta, ja vaikka ehkä enemmän olen kalleellaan romaanien puolelle, tulin aloittaneeksi Plathin tuotantoon tutustumisen runojen kautta. 

Nämä runot olivat syviä, kipeitä ja moniulotteisia, välillä ehkä etäännyttävänkin merkitseviä. Tämä ei missään nimessä ole Plathin ongelma, vaan minun, mutta huomaan tuskastuvani runoudessa välillä siihen, miten jok'ikisellä sanalla ja pilkun paikalla on merkittyksensä, ja Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseen tapaan lähinnä ahdistun siitä merkityspaljoudesta, jonka ääressä täytyisi kaikki osata jotenkin kerralla oivaltaa ja imeä itseensä. Näidenkin kanssa sen hienouden näin, osittain se vain oli ehkä vähän liikaa siihen nimenomaiseen lukuhetkeen. En osannut ottaa tätä sellaisena kuin se olisi ansainnut tulla luetuksi.

Hieno teos tämä nyt kuitenkin oli, tunnistan sen kyllä. Seuraavaksi Plathilta haluan ehdottomasti lukea jotain romaanimuotoista.

"En edes erityisemmin kaipaa lahjaa tänä vuonna.

Loppujen lopksi olen elossa vain sattumalta."

Osallistun teoksella sekä Runo18- että Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteisiin

x

SAIMA HARMAJA : HUHTIKUU

71s.

WSOY 1932
Kirjastosta

Luettu marraskuussa 2018

Harmajan esikoisrunokokoelma on myös ensikosketukseni kotimaisen, nuorena kuolleen runoilijan tuotantoon. Jollain tapaa naiivinkin kauniit runot sykähdyttävät ja tuovat mieleen sen hehkun ja lopullisuuden tunteen, jonka maailma alle 20-vuotiaan mieleen maalaa. Etenkin kuolemaa ja sairautta käsittelevät runot koskettivat, osin myös siksi, että niiden avulla pystyin jotenkin samaistumaan oman läheisen sairauteen. Kaunis ja herkkä teos on myös helpohko kokoelma aloittaa ylipäätään runouteen syventyminen, nämä eivät kovin vaikeita ja monimutkaisia runoja olleet, mutta sitäkin haikean kauniimpia.

"Oi Jumala, siipeni murtuneet

ota käsiini ihmeellisiin!

Olen lentänyt liian kauas,

olen lentänyt eksyksiin,

Olen lentänyt siivin voitollisin

läpi ilmojen häikäiseväin.

Tuhat aurinkokuntaa kiersin,

joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan

ja rajalla kuoleman maan

minä vapisen enää hiljaa

ja rukoilen, rukoilen vaan."

Osallistun teoksella sekä Runo18- että Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteisiin

KATJA KETTU : SURUJENKERÄÄJÄ

265s.

WSOY 2005
Omasta hyllystä
Luettu elokuussa 2018

Ketun esikoinen oli odotellut hyllyssäni lukemista vajaan vuoden, ja tulin tarttuneeksi siihen elokuussa kun muistin häneltä tulevan syksyllä myös uutta kirjallisuutta. Kettu on ollut pitkään yksi suurimmistani kotimaisen kirjallisuuden suosikeista, eikä vähiten siksi, että hänen tyylinsä on niin rujon vimmainen, vahva ja rouhea. Omaleimainen, vaikka aika samat asiat kirjasta toiseen teemojaan kantavatkin.

"Siihen aikaan, kun olin lapsi, isoäidin kotitalon pihassa oli koivuja, mutta ne kaikki lahosivat ja ne piti kaataa, ennen kuin ne ehtisivät ensin ja kaataisivat alleen jonkin viattoman mummon, ehkäpä omani."

Kettu aloittaa jo ensimmäisessä kirjassaan hurjan voimakkaasti, käsittelee mielenvinoutta, alkoholismia ja kehnoja kotioloja tavalla, jota harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa tulee vastaan. Pidinkin tästä alkuun hurjasti, koska hurjaa Ketun tykitys parhaimmillaan on. Sekapäistä, syntymästä säikähtänyttä ja täynnä omanlaisiaan, omaan käyttöön herkästi jääviä sanoja aina nuttuskehvelistä alkaen. Valitettavasti itse tarina ei oikein kantanut loppuun saakka, se lässähti ja jäi yllättävänkin heikoksi, joten kirjan loppuun saattaminen oli lähinnä tuskan takana. Huono se ei varsinaisesti ollut, hieman epätasalaatuinen lähinnä. Onneksi laatu on tästä kuitenkin tasaisesti uudempaa tuotantoa kohti vain kasvanut, joten voin jatkossa kuitenkin odottaa edelleen Katja Ketulta paljon. Täysin perustellusti.

x

BEN BROOKS : ROHKEIDEN POIKIEN KIRJA - TOSITARINOITA HÄMMÄSTYTTÄVISTÄ POJISTA, JOTKA MUUTTIVAT MAAILMAA

207s.

Readme.fi 2018

Suomennos: Mika Oksanen

Alkuteos: Stories for Boys Who Dare to Be Different
Kirjastosta

Luettu syyskuussa 2018

Syksyllä oli sankarikirjabuumi, ja luin siihen itsekin kaikki kolme kotimaista versiota (arviot löytyvät täältä & täältä). Siihen lähes samaan syssyyn tuli luettua tämä "poikaversiokin", mutta koska kaikki aiheesta oli hetkellisesti muka jo sanottu, jäi postaaminen kokonaan väliin.

Mutta jos nyt muutama sananen täsäkin. Ensinnäkin, tämän kirjan suomenkielinen nimi on yksi epäonnistuneimmista, mitä tiedän. Rohkeat pojat, kiltit tytöt, tämä narratiivi alkaa olla jo aika nähty. Olkoonkin, että kirjassa itsessään rohkeus kulminoituu rohkeudeksi olla erilainen, uhmata myrkyllisen maskuliinisuuden normeja ja seistä pienten puolella, on ärsyttävää, että tämä suomennettiin näin. Etenkin kun alkuperäinen nimi on vapaalla käännöksellä Tarinoita pojista, jotka uskalsivat olla erilaisia. Se kuvaa kirjaa huomattavasti paremmin.

Toisekseen, olen lukenut nyt neljä erilaista sankarityttökirjaa, enkä tiedä riittääkö tästä viidennestä vastaavasta enää mitään sanottavaa. Samaa kaavaa, mutta nyt humaaneja ja inhimillisiä poikia. Täytyy myöntää, että ennakkoasenteeni oli vielä vastahankaisempi, sillä ihan kuin hämmästyttävistä pojista/miehistä ei olisi jo kirjoitettu maailman sivu. Onneksi tässä oli yllättävänkin moninainen ja feministinen lähtöasetelma, joten sain kuitenkin yllättyä positiivisesti. Vaikka no, en tiedä miten hämmästyttävää/erilaista lopulta on, että monet tässäkin esitellyt tiedemiehet ovat alansa uran uurtajia tai Lionel Messi on suursankari. Se uraauurtavuus kun nyt miehelle ei ihan samanlainen saavutus ole ollut kuin sukupuolelle, joka on ollut vuosisatoja lähinnä kotiin suljettua. 

En tiedä. Tavallaan idea ihan ok, ja sanoma myös, mutta nyt todella alkaisin jo kaivata lastenkirjallisuutta, joka lähtisi uskaliaasti jo huomattavasti kauemmas sekä heteronormatiivisen kaksinapaisesta sukupuolikäsityksestä että nyky-yhteiskunnalle niin kovin tyypillisestä yksilökeskeisestä sankaripalvonnasta. En usko, että nämä palvelevat ihan sitä tarkoitusta, mitä tällaiselta kirjallisuudelta voisi hakea. Keskustelu aiheiden ympäriltä on toki tärkeää, ja lasten kasvattaminen sukupuolisensitiivisempään ja -moninaisempaan tulevaisuuteen tietenkin avainasemassa, mutta sen moninaisuuden kuuluu heijastua myös muista yhteiskunnan normeista kuin näiden sankarikirjojen henkilögallerioista. En tuomitse näitä, mutta askel jo eteen päin tästä, kiitos. 

ANYWAY, HEMINGWAY, AURINKO MYÖS LASKEE – PAPERI T : POST-ALFA

PAPERI T : POST-ALFA
96s.
Kosmos 2016


löydän ensin paperi t:n kaikki on hyvin -levyn
josta muistan että runokirjakin oli

kaksi vuotta myöhemmin kuin muut
ja silti ihan ajassa

luen sukat jalassa
peiton alla
päiväunet välissä

aloitan alusta ennen kuin edes
pääsen loppuun

mä niin tiiän
miltä susta
tuntuu,
paperi t

"menestys on vain menetys ylimääräisellä ässällä"

hesari väittää viivästyneen teini-iän tutkielmaksi
unohtaa positionsa ei-millenaalien äänitorvena

olen juuri sitä ikäpolvea kuin
paperi t
tiedän päälle kaatuvat facebook-seinät
somehiljaisuudet joita kukaan ei huomaa
klikkausäänen kun olen maybe attending
menetyksen
ja menestyksen

"kaikki pettää
sisuskalut 
sisu ja kalu"

ja minunkin maailmassani kaikki pettää
tietenkin eri tavalla
silti samaistuttavalla

toisaalta ainainen samaistuminen
siihen vaatiminen
ryydyttää
huomaan että yksi lempisanoistani on ymmärtää
oikeasti edes en, luulen vain
ei muiden kuin itsensä tunteita kai lopulta edes voi

"suhteemme viimeisinä päivinä takerruin asioihin
kuten sohvankulmaan
ja eteisen karmeihin"

siksi samaistumista
ymmärtämistä
paremmin
ajattelen että joku sanoittaa minua
tekee minun sisällä myllertävistä lihansyöjäkasveista
sanoillaan oikeita

"kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään
yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote
voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua"

lopulta
saa minut jollain tapaa
tuntemaan itseni hyväksytyksi

"nää on rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin"

ja hyväksyttävyys kai on tunne
jota jokainen kaikkein eniten
janoaa vaikkei sitä
myönnäkään ääneen

(postauksen otsikko paperi t:n paniikki-kappaleesta.
post-alfasta muualla: sivutiellä, kujerruksia, kirjojen keskellä, poikakin lukee & amman lukuhetki)

LYHYITÄ EDITH SÖDERGRANISTA TOVE JANSSONIIN

Lyhykäiset ovat taas täällä. Pohdiskelin hetki sitten, että ehkä kaikesta lukemastaan ei tarvitse kirjoittaa, ehkä kaikki eivät edes ole herättäneet niin paljon tunteita, että niistä saisi jonkinlaisia ajatuksenpoikasia loogisesti riviväleihin järjestettyä. Aion edelleen kallistua jatkossa tähän rennompaan tapaan suhtautua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta silti nämä pienet, mutta sisällöltään sitäkin suuremmat kirjat ovat sellaisia, jotka tänne halusin. Lyhyesti, ei ehkä ytimekkäästi, mutta mukaan kuitenkin.

EDITH SÖDERGRAN : LEVOTTOMIA UNIA

131s.

Tulenkantajain osakeyhtiö 1929

Levottomat unet olivat minulle ensimmäinen tutustuminen Södergranin runoihin. Ne aukesivat kauniina, mutta sitäkin surumielisempinä, omaäänisinä, mutta maailmaan ja kipuun hukkumaisillaan olevina. Ne ovat kauniita ja henkilökohtaisia, avautuvia, mutta silti sellaisia, jotka pitää kokea itse, joista ei osaa toiselle kertoa. Kirjoitin muutamia säkeitä itsellenikin ylös, mutta pisimmäksi aikaa pysähdyin tämän kohdalle:

"Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: / yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. / Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä."

Levottomia unia on kokoelma runoja Södergranin teoksista Runoja, Syyskuun lyyra, Ruusualttari, Tulevaisuuden varjo sekä Maa jota ei ole. Seuraavaksi haluan sukeltaa jonkun kokonaisen kokoelman pariin, lukea runot niiden keskellä, mihin ne alunperin on julkaistu kuulumaan.

Helmet-haaste 2018: 24. Surullinen kirja

x x x

MÄRTA TIKKANEN : VUOSISADAN RAKKAUSTARINA

171s.

Tammi 1978

Alkuteos: Århundradets kärlekssaga

Suomentaja: Eila Pennanen

On vaikea kuvata tunnetta, joka syntyy kun luulee kirjaa aloittaessaan sen muuttavan maailmansa, mutta huomaakin, että maailma on ehtinyt muuttua hieman liikaa tässä välissä. Ja silti pidin tästä. Pidin, koska näen, miksi se on feministinenkin klassikko. Mikä sen paikka on ollut maailman muuttumisessa. Siinä, joka on muuttunut liikaa, mutta silti aivan liian vähän, kuten tämänkin kirjoituksen runolainan ajankohtaisuudesta edelleen huomaa.

Tikkanen kirjoittaa avointa ja selkeää, kerrankin tuntuu että osaan hylätä kokonaan ongelmani ja taipumukseni ylitulkintaan ja vain lukea. Tietenkin se on tämän kanssa helppoa, sillä tämä on helppoa.  Aiheena rankempaa ja niin selvästi julkaisuajankohtanaan vavahduttanutta. Sellaisen esiin nostamista, jota naiselta ei ole ollut tapana kuulla. Tikkasen tyyli on voimakas ja vahva, häpeilemätön, vaikka häpeä meihin onkin sisäänrakennettu, meihin naisiin erityisesti.

Onhan näistä klassikoista jo kaikki sanottu, ja saa ollakin. Silti niitä lukiessa omienkin ajatusten piiri lähtee päässä pyörimään, ja se tekee mieli jollain tapaa tallentaa. Vaikka lainauksin, sillä ne kertovat tässä tapauksessa enemmän kuin itse koskaan osaisi. Enemmän kuin kaikki muut tämän lukeneet ovat jo osanneet jossain ajatella, sanoa tai kertoa.

"Nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme

tämä yhteiskunta

elää

huonon omantuntomme turvin

Niiden ei tarvitse ollenkaan

vaivautua

sortamaan meitä

niin kauan kun me

tunnontarkasti

sorramme itse itsemämme

Nyt se saa riittää

nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme"

Helmet-haaste 2018: 09. Kirjan kansi on yksivärinen

Vuosisadan rakkaustarinasta muualla: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Kirjainten virrassa & Yöpöydän kirjat 

x x x

EBBA WITT-BRATTSTRÖM : VUOSISADAN RAKKAUSSOTA

173s.

Into 2018

Alkuteos:Århundradets kärlekskrig

Suomentaja: Jaana Nikula

Ja koska satuin lukemaan Tikkasta juuri kun sen 40 vuotta myöhemmin julkaistu sisarteos Witt-Brattströmiltä ilmestyi, en osannut olla lukematta tätä tähän päivään sijoittuvaa lähes heti perään. Ja se oli ehkäpä juuri suurin virhe, minkä tämän parissa tein.

Siinä missä Tikkasen suora tyyli tuntuu omaleimaiselta, tässä se sama tuntuu jollain tapaa liikaa yrittävältä. Se ei ollut paras mahdollinen kunnianosoitus, sillä sen tarkoituksellisuus tuntui ainakin minulle paistavan liian vahvasti läpi. Se oli myös niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että toisin kuin Rakkaustarinassa, sen läpi ei nähnyt minkäänlaisin inhimillisin silmin rakkautta taustalla, sitä joka nämä ihmiset joskus on yhteen saanut. En toki ole ehkä se henkilö, jonka on tarkoituskaan tätä kirjoittajaltaan vaatia, mutta se on se syy, miksi teoksen runot jäivät minulle hyvin etäisiksi ja ilman minkäänlaista samaistumispintaa. Ehkä vain en ole kohderyhmää, mutta tällä kertaa olin tyytyväinen ettei näin ollut.

Helmet-haaste 2018: 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Rakkaussodasta muualla: Reader, why did I marry him?, Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa & Kirjasta kirjaan

TOVE JANSSON : BULEVARDI JA MUITA KIRJOITUKSIA 

288s.

Tammi 2017

Suomentaja & jälkikirjoitus: Sirke Happonen

Voi Tove. ♥ Kun luin tämän kokoelman ilmestymisestä, olin varma, että hotkin sen saman tien. Ja lopulta se oli minulla lähes vuoden päivät, ennen kuin sen loppuun todella sain. Iski paitsi tyypillinen tovejanssonrimakauhu, myös suuren suuri alkukankeus, sillä kronologisesti ennen kansien välissä julkaisemattomat tekstit alkoivat loogisestikin varhaistuotannosta, eikä se ehkä ollut aivan siitä helpoimmasta päästä. Onneksi jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä paras oli vielä tulossa. Ehkä loppuun sijoitettu Happosen kirjoittama jälkikirjoitus olisi voinut toimia myös tekstien väleissä, antaa syvyyttä jo aiemmin, liittää elämää tarinoihin niiden oikeilla paikoilla. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja onhan se ihanaa saada "uutta" Janssonia lukemistoon, vaikka kaikki muka olikin jo julkaistu.

Helmet-haaste 2018: 25. Novellikokoelma
Bulevardista muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie & Kirjaluotsi

x x x

TOVE JANSSON : KUVANVEISTÄJÄN TYTÄR

117s.

WSOY 2014

Alkuteos: Bildhuggarens dotter (1968)

Suomennos: Kristiini Kivivuori

Luin toukokuussa Kesäkirjan, ja voisin oikeastaan kirjoittaa sanasta sanaan saman rakkaustarinan myös Kuvanveistäjän tyttärelle, mitä saaristoelämästä kertovalle sisarkirjalleenkin. Sisarkirjalta se nimittäin tuntuu, sillä maagisen kauniit hetkikuvaukset, lapsen yksioikoinen maailma ja viimeiseen asti hiotut, mutta silti itsestään tipahtelevat yksityiskohdat ovat aivan samoilla paikoilla niin näissä kuin hieman myöhemmin ilmestyneessä Kesäkirjassakin. Jos Kesäkirjan löytäminen tuntui yhdeltä kesän ihanimmista asioista, vahvistaa tämä sitä tunnetta entisestään. 

Ihana, ihana, ihana. Tässä herää Helsinkikin henkiin, tämän jälkeen tuntui varsin taianomaiselta kulkea Luotsikatu neljän ohi ja seistä hetki sen oikean talon edessä, jossa Tovekin on lapsuuttaan viettänyt.

"kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin."

Ja yhtä kaikki: rakastan myös erityisesti näitä Kristiina Kivivuoren Jansson-suomennoksia. Yli kaiken.

Helmet-haaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kuvanveistäjän tyttärestä muualla: Lumiomena, Kannesta kanteen, Luettua elämää & Oksan hyllyltä

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

TUTKIELMA TYHJYYDESTÄ HYLLYJEN TAKANA

111s.

2018

Susinukke Kosolan uusinta teosta, Varistoa, ei voi ostaa. Se täytyy lunastaa. Lunastus tapahtuu yhtä anonyymisti jätettyä tunnustusta vastaan, sellaista, jonka syvyyden saa itse määritellä, sellaisen, jonka painavuutta vastaan on valmis ajatuksensa Varistoon vaihtamaan. Lisää tietoa keinoista saada tämä omaksi löytyy Variston omilta nettisivulta. Tuota linkkiä siis painamalla, esimerkiksi.

Kuten aiemminkin, Susinukke Kosolan teksteissä on jotain maagisen häiritsevän hienoa. Ensinnäkin hän kirjoittaa kirjallisuutta, jota minun ei kaiken (oman) järkeni mukaan kuuluisi ymmärtää sanaakaan, koska olen taipuvainen ylitulkitsemaan kaikkea lukemaani ja tulkitsen ne niin puhki, etten pysy enää itsekään perässä. Kosola saa kuitenkin unohtamaan täysin mitä ja miten luen, ja minä vain luen ja luen ja ah. Ostan, hyväksyn ja otan vastaan kaiken, minkä Susinukke muotoilee. Sellaisenaan. Mitä tahansa hän kirjoittaisi, kuvittelisin samaistuvani ja ajattelevani näiden sanojen olevan osa omaa elämääni. Se on varsin suuri taito.

Taito nimittäin sanoittaa sellaisia asioita, joiden olen tiennyt olevan totta ja jotka ovat häirinneet, piinanneet tai pohdituttaneet äärettömästi myös minua, mutten koskaan ole oikein saanut laitettua niille reunoja, raamitettua mitä ne ovat. Kosola tekee sen niin viiltävän itsestäänselvästi, mutta silti ilman minkäänlaista itsetarkoituksellisuutta, että tunnen kieltämättä olevan näiden tekstien rinnalla hieman, no, yksinkertainen. Mutta ei se mitään, onneksi tämä 1990-luvun sukupolven ääni on se, joka näkee selvemmin ja voi käsitteellistää minunkin puolestani. Otan sen vastaan erityisen mielelläni. (No ok tässä voidaan toki ehkä myös muistuttaa itseään, että Susinukkea vain vajaat neljä vuotta vanhempana kai kuulun samaan sukupolveen itsekin, mutta se ei kuulosta yhtä dramaattiselta kuin puhua eri vuosikymmenenä syntyineistä, hah.)

Susinukke Kosolan Varisto on siis mahtava. Hieno, upea, terävä, taitava ja tietenkin tärkeä. Se on tutkielma tyhjyydestä, mutta myös vallasta, ihmisyydestä ja sen nurinkurisista puolista. Se on sitä tuttua Kosolaa, jota olen palavasti rakastanut tähänkin asti, ja silti se on jotain vielä syvempää, sillä tällä kertaa, omin käsin kirjoitetussa teoksessa, viimeisissä osissa, päiväkirjamaisissa merkinnöissä Kosola päästää lähelle, syvemmälle, pidemmälle kuin missään aiemmissa teoksissaan. Se, onko otteet  kirjoittajan omasta sisimmästä, tuntuu yhdentekevältä, sillä ne ovat niin paljaan hauraita ajatuksia, että ne vetävät jo valmiiksi korkealla olleet odotukset sellaisiin sfääreihin, että omat sanat jo tahtovat loppua. Samalla se luo jonkinlaista haikeaa surumielisyyttä, sillä ei maailmaa näe näin täydellisesti olematta jollain tapaa totaalisen ulkopuolinen.

Tunnustus on tästä teoksesta lopulta pieni, mutta sitäkin sopivampi hinta. Palan itseään paljastamalla saa jotain niin laadukasta ja silti paljasta, että tekisi mieli lähettää perään vielä rakkauskirjekin. Mutta ehkä en kehtaa. Tunnustelen rakkauttani vain täällä, html-koodin ja persoonattoman internet-identiteettini takana.

SUSINUKKE KOSOLA : .TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

SUSINUKKE KOSOLA :

.TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

88s.

Kolera-kollektiivi 2014

Tätä runokokoelmaa varten tarvitset 

hetken istua alas

empatiakykyä

aikaa tuntea

QR-koodilukijan.

"Viihde- ja sensaatiolehdistön aikakaudella

pienikin ynähdys vaatii verta ja sirpaleita."

On olemassa kahdenlaista ulkopuolisuudentunnetta, mitä kirjallisuuteen tulee: sitä, jossa ei vain saa lainkaan kiinni siitä, mitä kirjailija yrittää jakaa ja sitä, jossa saa kiinni, mutta katsoo asiaa niin erilaisesta positiosta, valtavirrasta, etuoikeutettuna, naisena, naisoletettuna, hyvinvoivana tai minä tahansa, ettei täysin pysty samaistumaan tunteeseen. Ensimmäinen lähinnä saa hylkäämään lukukokemuksen huonona, toinen mykistää, koska se pakottaa itsensä lukijana välillä marginaaliin. Siihen, josta itse tarinaakin saatetaan kirjoittaa.

"SIELUNPIIRTEITÄ

XI jalo taito olla haalistumatta läpikuultavaksi, jos ei hetkeen ole saanut varmistusta omalle peilikuvalleen.

--

VI jonkin puuttumisen tunne. Epävarmuus siitä, onko sitä jonkia ollut olemassa, ja miten olematon asia voi puuttua olemisesta.

--

IV olemisen sietämätön mikä vaan on parempi kuin täysin yhdentekevä epävarmuus."

Kosolan kanssa kävi jälleen niin. Siis sillä jälkimmäisellä tavalla, olin lähellä, mutten sisällä, en itse siellä marginaalissa, ja osittain se sai minut tuntemaan itseni vähän kuin sortajaksi. Ja sitten toisaalta: onko vähän ylimielistä alleviivata tässä nyt näin, että minäpä en olekaan siellä marginaalissa, minä olen valtavirtaa. Se tuntuu paradoksilta: jättämällä itseni ulkopuolelle, pidän itseäni kai jollain tapaa askelta korkeammalla istuvana, mutta silti tuntuu, ettei minulla ole asiaa sinne sisälle ilman, että olen tunkeileva ensimmäisenmaailmanparantaja, joka niin kauheesti haluu kokee ja tuntee ja samaistuu. Mistä positiosta tätä saa tai pitää tai tulee katsoa, ja kenen reviirillä olen, jos samaistun omien ulkopuolisuuden tunteideni kautta? Tai koen näiden kautta itselleni jonkun uuden tunteen? Vain onko se kuitenkin juurikin se asia, joka lopulta on meille kaikille yhteistä, vaikka suurin osa käyttääkin sen kieltämiseen järjettömän määrän energiaa? Olisiko se avain johonkin utopistiseen yhteishyvinvointiin?

No, niin tai näin, marginaalista kuitenkin saa täydellisesti kiinni, sillä Kosola osaa sanoittaa runojensa tunteet ja ajatukset, kokemukset ja poliittisetkin taistelut riveillensä ja niiden väliin erityisen taitavasti. Koin katsovani näiden runojen avulla jälleen uudella tapaa maailmaa, tai oikeastaan maatamme, jossa on kovin kapea säännöstö saada olla olemassa. Suomea, kapeaa suomalaisuutta, marginaaleja, koneiden surinaa, binäärikoodeja. Niistähän meidät lopulta on rakennettu.

Se, että todella ymmärtäisimme olevamme keskenään lopulta hyvin samanlaisia kaikkine pelkoinemme ja ulkopuolisuuden tunteinemme, on hyvin todennäköisesti kaunista utopiaa. Utopiaa siksi, että siitä seuraisi väistämättä jonkinlainen empatiakyky, tarve ymmärtää toisia ja nähdä heidät sellaisina kuin he ovat, eikä vain yhteiskunnan heijastelemina potentiaalisina sankareina, joista vain vahvimpia ihaillaan. Ja suomalainen sankari on tottahan toki suomalainen siinä ärsyttävän vanhentuneessa käsityksessä: valkoinen, sinisilmäinen, kauhean pidättyväinen, mutta silti muita parempi tuon jalon fyysisen ulkonäkönsä perusteella. Kunhan on siis toki myös kolme polvea taaksepäin puhdas suomalainen. Oikeassa yhteiskuntaluokassa. Sopivalla sosioekonomisella taustalla. Ilman vammaa, oppimisvaikeuksia tai puhevikaa. Mieluiten miehenä. 

.tik. on hyvä muistutus siitä, minkä  (toki ehkä aiheellisestikin kritisoitu) amerikkalaistutkimuskin osoitti: suomalaiset ovat yksi maailman epäempaattisimmista kansoista. Se ei minulle kovin suurena yllätyksenä tullut.

"homo sapiens janoaa naurua, haluaa

täristä naurusta kuin kissavideon nähnyt mannerlaatta"

.tik. muodostaa hienon kokonaisuuden Susinuken seuraavan, Avaruuskissojen leikkikalu -runokokoelman kanssa. Saatoin lukea nämä teokset niin sanotusti väärässä järjestyksessä, mutta minulle se oli oikea, sillä kun ensin sain kokea, että Kosola kirjoittaa runoja, jotka voivat olla myös minulle, pääsin lähemmäs niitä, jotka olivat itsestäni kauempana. Ja samalla eivät edes olleet, sillä tunnistin hurjan tunnekavalkadin näistä, tunsin itse samoin, tai olen ainakin joskus tuntenut.

Kosola on ainakin minun mittapuuni mukaan taitava ja silti sopivan tajuttavissa oleva , takakantta lainaten, anarkistilyyrikko ja punk-runoilija, jotain sellaista, josta tällainen runojen kanssa epämukavuusalueellaankin oleva saa kiinni. Näistä on miellyttävä aloittaa, sillä uskon vakaasti, että tässäkin puuhassa, runojen lukemisessa siis, kehittyy, kun sitä vain tekee tarpeeksi. Kun pääsee tarpeeksi kauas siitä kouluaikojen pakotetusta runojen (yli-)tulkinnasta, ja saa ihan vain lukea ja tuntea tai olla tuntematta etsimättä väkisin jotain analysoitavaa.

Susinukke saa minutkin hereille runoillaan, eniten rakastin tässä kokoelmassa runoja Palava lapsi sekä Kiäli, jos toisen tuskan kautta kerrottua tarinaa nyt ulkopuolinen rakastaa saa. Niin ja se, mikä piilosta löytyi, vaikka oikeastaan oli eniten näkyvillä jatkuvasti. Mukaan tarvittiin vain QR-koodilukija.

"olin oppinut tunnistamaan hyvät runot jo kaukaa

vaikken niitä ikinä oppinutkaan ymmärtämään"

.tik. löytyy heikosti muiden blogeista, joten korjatkaa tilanne ja lukekaa se! Tässä kuitenkin muutama muu postaus, jotka kaivellen vastaan tulivat: Ihmettelijä & Bookishteaparty (tiesin, että Katriin voi luottaa aina, mitä Susinukke Kosolaan tulee!)
Helmet-haaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

- TUTKIELMA IHMISYYDEN VALTAVIRRASTA

80s.

Sammakko 2016

Olenko jokaisen runokokoelman kohdalla kertonut, että ne eivät ole ennakkoon minun juttuni? Ovat jotain, joita on pitänyt tulkita aina yläasteen äidinkielentunneilta, mutteivat koskaan, niin kuin ikinä milloinkaan, ole auenneet minulle? Ja että minusta on ihan ok, jos niistä ei niin pidä.

Todennäköisesti olen. 

Entä oletko sinä joskus, ainakin salaa, syyllistynyt siihen uniikki lumihiutale -syndroomaan, jossa kuvittelet koko valtavan maailmankaikkeuden sisällä olevasi ihan vähän erilainen kuin kukaan muu, joka ainakaan parasta aikaa kanssani elää? Sellainen, jota ymmärtää vain harvat ja valitut, näkee aidosti vain muita hieman paremmat tyypit, kokee ihmisyydenkin jotenkin aivan toisella tavalla sisällään kuin kukaan muu ympärilläsi?

Todennäköisesti olet. Sillä kukapa ei olisi.

Ja eivätkö sinustakaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta liittyneet toisiinsa? Ei se mitään. Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu sitoo ne yhteen.

Tai on sitomatta.

Ihan miten sinusta parhaalta tuntuu.

"olet heräillyt öisin 

mutta et enempää kuin yöt ovat heräilleet meissä"

x

"kulkevat ympyrää koska

neliön kulkeminen vaatii tietoisia käännöksiä"

Sitoi joku jotain tai vaikka jonkun, näihin runoihin ja säkeisiin minä ihastuin täysin, löysin näistä itseni ja ennen kaikkea sen paradoksin, että niin oli tarkoituskin, koska olemme koko kokoelma, avaruuskissojenkin näkökulmasta lopulta vain valtavaa massaa, jossa jokainen kuvittelee olevansa hippusen enemmän, parempi, älykkäämpi, kauniimpi ja keskimääräistä kivempi kuin toinen, mutta paradoksaalisesti on vain sitä täysin samaa valtavirtaa kuin kuka tahansa muukin. Ja sitä mantraa saamme kuulla jatkuvasti myös ympäriltämme, kulttuuristamme, mutta silti se tulee suurimmalle osalle yllätyksenä.

"yö nostaa 

kuolleita muistoja silmien korkeudelle

maito murot kulhon reunalle"

x

"omiin hermoratoihin ei 

kannata eksyä etsimään

mitään itseään suurempaa"

Kokoelma jakautui eri osiin, ja vaikkei näennäisesti niiden parissa kuljettukaan minnekään, osoittautui tämäkin oletus loppua kohden varsin vääräksi. Runot välissä olivat kauniita, sana kerrallaan kudottuja kielellisiä taideteoksia kaikessa arkisuudessaan, murokulhoineen ja sylissä olevine kissoineen, listat välissä taas muistutus siitä, miten nämä olivat juuri minulle, joka on niin persoonaton, että minä voisin olla kuka tahansa. Runotkin ovat ihan vain runoja hetkellisesti, niiden kauneuden yksittäisestä ihailusta jää kiinni, kun Kosola kirjoittaa kokoelman viimeisessä osassa:

 "Sinä tiesit näin käyvän. Kerroin siitä jo ensimmäisellä sivulla. Mutta sinä jatkoit eteenpäin sana kerrallaan. Sinä halusit toisen lopun. Oman loppusi. Ja sinä saat sen - kukaan muu ei tule ymmärtämään kuin sinä."

Vaikka tällaisessa kokoelmassa on ehkä vaara, että niiden takana olevasta kertojasta tulee hieman ylimielinen, toisen valtavirrasta erottumisen osoitteleva kaikkitietävä ylihahmo, joka niin kuin oikeasti on se, joka on vähän enemmän, parempi, älykkäämpi ja kauniimpi, ei tästä sitä tunnetta kuitenkaan tullut. Nämä on kirjoitettu jollain tapaa lempeästi, ihmisestä on tehty hellästikin avaruuskissojen leikkikalu, massa, johon kuuluminen on lopulta lohdullisempaa kuin siitä poispyristely. 

"aamuisin olen katsonut kanssanne ikkunasta miten

aurinko kattaa päivää

meille kiittämättömille

lohduttomille ja 

vähän noloille

                                             osille tätä kattausta"

En väitä toki yhtäkkiä alkaneeni runoutta nyt kovin syvällisesti ymmärtää, mutta tästä jäi silti selkeä, kaunis ja viimeistelty tunne. Ja minä pidin siitä, näistä runoista, yksittäisistä riveistä, rappioromantiikasta paljon, mutta pidin siitä myös kokonaisuutena. Ehkä nyt jokin portti runouden maailmaan aukesi, kun ymmärsin, ettei kaikki olekaan sitä einoleinomaista, minulle etäistä loppusointuilua, se voi olla muutakin. Ja koska en vielä tiedä, mistä muualta kuin Kosolan parista sitä lähtisin etsimään, taidan seuraavaksi lukea hänen esikoisensa. Siinä välissä saa sitten vinkkailla myös muuta runoutta tämän bloginkin kautta minulle.

Tammikuussa 2018 minusta tuli noin viikoksi runotyttö.

"hätätapauksessa 

riko pääsi"

Avaruuskissoista on kirjoittanut myös ihana Bookishteaparty-Katri, jolle ylipäätään menee suuri kiitos ja kunnia siitä, että tämä runoilija on minulle jollain tapaa tutuksi käynyt, runoista kirjoittamisen esikuvani Reader, why did I marry him?, sekä muuten mainiot postaukset blogeissa Kirja vieköön!, Rinkka ja nojatuoli, Kaikkea kirjasta & Kirjavarkaan tunnustuksia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 02. Kotimainen runokirja

Avaruuskissoilla korkkaan myös #runo18 -haasteen osaltani käyntiin. (juupajuu, "en juurikaan osallistu lukuhaasteisiin". Se on jo varsin nähty.)

RUPI KAUR : MAITOA JA HUNAJAA

RUPI KAUR : MAITOA JA HUNAJAA

208s.

Sammakko 2017

Alkuteos: Milk and Honey (2014)

Suomennos: Riikka Majanen

Arvostelukappale

Rupi Kaurin ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten alunperin omakustanteena ilmestynyt Milk and Honey -runokirja ei varmaan kenellekään bookstagramia, eli ulkomaisia kirjainstagram-tilejä seuranneelle ole täysin tuntematon. Jo sen kannet ovat niin kuvaukselliset, että siitä pyöri jossain vaiheessa feedissäni jatkuvasti kuvia, ja onhan itse sisältökin varsinaiseksi someilmiöksi onnistunut nousemaan. Punjabilaislähtöisen, Kanadassa varttuneen 25-vuotiaan Kaurin esikoisteosta on tullut itsekin hypisteltyä tasaisin välein, niin oslolaisessa kirjakaupassa lähes ostaen kuin lokakuisilla kirjamessuillakin. Pieni aavistus minulla on ollut, etten ehkä ihan täysin tämän kohderyhmää ole, joten se on aina sitten kuitenkin jäänyt, kunnes sitä nyt hetki sitten minulle arvostelukappaleena tarjottiin. Kiinnostus voitti, vaikka omaa blogiani nyt ei aivan ehkä runoarvioinneistaan tunnetakaan.

"haluan pyytää anteeksi kaikilta naisilta

joita olen kutsunut kauniiksi

ennen kuin olen kutsunut heitä älykkäiksi tai rohkeiksi

olen pahoillani että olen antanut ymmärtää

että jokin niin yksinkertainen kuin se mitä olet saanut

syntyessäsi olisi sinun suurin ylpeydenaiheesi vaikka

sielusi on murskannut vuoria"

Kaurin runokokoelma on jaettu neljään osaan, satuttamiseen, rakastamiseen, hajoamiseen sekä paranemiseen. Vaikka ylläoleva lainaus on osa hieman pidemmästä runosta, suurin osa Maidon ja hunajan runoista ovat muutaman rivin, jopa muutaman sanan mittaisia. Runoissa on rikkinäinen olo, ne kuvaavat niin hajottavaa suhdetta kuin misogynian aiheuttamaa haavaa läheltä ja tarkasti. Yleensä en runoja lukiessani edes tiedä mistä luen, saati uskaltaisi ikinä missään koskaan kenellekään milloinkaan sanoa ääneen edes ajattelevani niiden kertovan jostain, mutta Kaurin kokoelman kohdalla tällaista tunnetta ei ole: nämä ovat helppoja, suoria ajatuksia, jotka eivät jätä arvailun varaan. Kun Kaur kirjoittaa, hän kirjoittaa asioista ja tunteista, jotka lähes jokainen meistä on kokenut, hän kirjoittaa auki sellaisenkin, jonka huomaa kokeneensa vasta siitä luettuaan. Runokokoelman ensimmäiset kaksi osaa, satuttaminen ja rakastuminen, tuntuivat vahvoilta minustakin, vaikka paikoin jo niissäkin tunsin itseni ihan vain vanhaksi luuskaksi. Mutta kyllä, olisin r a k a s t a n u t  näitä alkuosan runoja kuuhun ja takaisin, jos olisin tämän kokoelman käsiini saanut vaikkapa vuonna 2008. Tai 2011. Kun olin itse samanikäinen kuin runoilija kirjoittaessaan tai vaikkapa teosta julkaistessaan. Kun elämäntilanteeni olisi ollut hieman eri.

Koska kaksi seuraavaa osaa taas eivät osuneet, tulleet lähelle, saaneet oikein mitään aikaiseksi, jäin miettimään samaistumisen tärkeyttä noin ylipäätään, mitä kaikenlaiseen kirjallisuuteen tulee. Huomaan heti tekstin syystä tai toisesta tökkiessä kiinnittäväni aivan epäolennaisiin asioihin huomiota. Milloin jumitun yksittäiseen asiavirheeseen, ja koen, että se pilaa koko tarinan uskottavuuden, vaikka hyvän kirjan kohdalla ohitan moisen olankohauksella, milloin en pääse yli naisen väsyneestä, yksipuolisesta kuvaamisesta aina miehen kautta (no ok, siitä nyt en halua päästä yli hyvänkään kirjan kohdalla), ja milloin taas tämän kokoelman tapaan pysähdyn pohtimaan sitä, miten latteaa ja itsestäänselvää kaikki oikeastaan onkaan, jos lukee ilman tunnetta. Kauniitkin ajatukset ja lauseet, sellaiset, joista toisessa hetkessä riemuitsisi ylimpäään taivaaseen tuntuvat vain coelhomaiselta kliseeltä, tasapaksuudelta ja sanoilta, jotka on kuultu tuossa järjestyksessä tuhansia ja tuhansia kertoja ennenkin. Ja siinä missä nämä runot ovat jo valmiiksi helppoja, Kaur syyllistyy vielä harmittavan usein selittävällä nimeämisellä tai alaviitteellä pureskelemaan ne niin valmiiksi, ettei lukijan edes tarvitse yrittää itse. Silloin runoista tulee itsestäänselvyysautomaatteja, jotka eivät enää palvele sitä, joka ei koe samaa, mutta haluaa silti edes yrittää ymmärtää toista. 

Se, kenen vastuulla tunteen luominen ja samaistuminen on, lukijan vai itse kirjailijanko, on sitten taas eri keskustelu, enkä kai varmaan voi sanoa lähes miljoona kappaletta myynyttä runokokoelmaa ihan suoriltaan huonoksi vain siksi, etten minä saanut tästä alun jälkeen enää mitään irti. Ehkä vain olen jo liian vanha, liian kauan sitten näitä samoja tunteita kokenut. Saatan olla myös liian valkoinen ja etuoikeutettu saadakseni tästä sitä kaikkea irti, mitä joku muu Kaurin tapaan samanlaisessa toiseudessa toisinaan elävä on saanut. Olen myös todennäköisesti feminismissäni erilaisten asioiden ääressä kuin siinä kasvattaako vai sheivata säärikarvojaan. Mutta eihän se toki tee tästä muiden kohdalta edelleenkään huonoa tai latteaa kuin itseni. Vaikka tämä jätti pääosin hyvin etäälle, ymmärrän miksi tämä on ilmiö, ymmärrän miten tämä on voimaannuttanut. Ja se jos mikä on tänä nykypäivänä aivan hurjan huikea suoritus runokirjalta. 

Muita ajatuksia Kaurin runoista: Lukuisa & Ruskeat Tytöt / Koko Hubara

LYHYTARVIOITA MINNA CANTHISTA PEKKA KYTÖMÄKEEN

Vaikka lähtökohtaisesti minulla onkin yleensä aika paljon asiaa kirjasta kuin kirjasta, ihan jokaisesta ei sentään kokonaista postausta  synny. Joskus kirja ei itse ole sen arvoinen, joskus taas siitä on jo kaikki sanottu, ja tuntuu, ettei omani siihen päälle enää oikein lisää mitään. Mutta koska kunnianhimoisesti tahdon kuitenkin blogata kaikista lukemistani kirjoista, en halua esimerkiksi että blogistani tulee perusteettoman hehkutuksen tyyssija, tuon mielelläni ilmi myös ei-niin-mairittelevia ajatuksia, jos se tuntuu jollain tapaa perustellulta. Tästä toki voi montaakin mieltä olla, mutta itselleni tämä on se tapa, josta pidän ja jonka haluan jatkossakin säilyttää. Joten nyt, etenkin kun Helmet-haaste alkaa muutenkin olla jo loppusuorallaan, kokosin yhteen postaukseen tässä vuoden mittaan kertyneitä kirjoja, joista ei omaa postaustaan ole syntynyt, syystä tai toisesta. 

TUOMO K. SILASTE : WARKAUS 1918

164s.

Mediapinta 2012
Luettu toukokuussa 2017

Helmet-haasteen kotipaikkaan liittyvä kirja herätti hurjan mielenkiinnon, ja käännyinkin Varkauden kaupunginkirjaston puoleen löytääkseni jotain luettavaa aiheeseen liittyen. Pidin vielä tärkeänä lukea nimenomaan varkautelaisten kirjailijoiden kirjoja, kun sellaisia kerran löytyi, mutta hyvin pieneksi jäi valikoima silti. Aloitin tähän itseasiassa ensin aivan toisen teoksen, mutta se oli niin, no, kehno, etten saanut sitä kovin pitkälle edes väkisin. Tämä Silasteen kirja oli jo hieman lupaavampi, ja koska sisällissota liittyy todella vahvasti oman paikkakuntani historiaan, oli luonnollista siihen aiheeseen myös tässä tarttua. Kirja itsessään oli aika harrastelijatasoista tekstiä, ja se paikoin tuntui siksikin varsin haasteelliselta lukea, mutta tarina oli silti kiinnostava. Jos henkilöhahmot ja tapahtumat olisivat olleet hieman moniulotteisempia, olisin saattanut jollekin tätä vaikkapa suositellakin. Ihan mielenkiintoinen teos, kunpa tuosta kotikaupungista joku kirjoittaisi oikeasti laadukastakin kaunokirjallisuutta, lukisin sitä takuulla!

Helmet-haaste 2017: 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

PEKKA KYTÖMÄKI : VALO PILKKOO PIMEÄÄ

76s.

Sanasto 2016
Luettu marraskuussa

"Kirjassa esiintyvien

eläinten mielipiteet

ovat niiden omia

eivätkä välttämättä

edusta lajin

virallista

kantaa"

Joensuun pääkirjaston suositushyllystä napattu pieni mainio runoteos oli hauska välipala! Ja koko blogihistoriani ehkä toinen runokokoelma, jonka ylipäätään luen. Yksi vuodessa, tämänhän määrän voisi vaikka ensi vuonna yrittää tuplata! Sympaattinen ja helpohko kokoelma eläinmaailmasta ja sen vierestä, paikoin kovinkin oivaltava. Ehkä jäin kaipaamaan hieman enemmän sitä oivaltavuutta, mutta sainkin jo Goodreadsissa vinkin Kytömäen aiemman kokoelman sitä olevan enemmän, täytyy etsiä sekin käsiin! Tämä on sellainen, jonka voisin ostaa joululahjaksi vaikka miten monelle eri ystävälle. Sopii erityisen hyvin marraskuun pimeiden hetkien ilahdutukseksi. 

Helmet-haaste 2017: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

MINNA CANTH : KÖYHÄÄ KANSAA

133s.

Julkaisuvuosi:1886

Äänikirja Yle Areenasta
Kuunneltu marraskuussa

Olen kantanut tässä vuoden mittaan ties kuinka monta suomalaista klassikkokirjaa kirjastosta kotiin ja sinne lukemattomina takaisin. Eilen kun en mihinkään muuhun osannut tarttua, laitoin Areenan podcastin taustalle soimaan ja kuuntelin itseasiassa koko pienoisromaanin yhdeltä istumalta. Ja huh. Tässä kohti ehkä pitäisi vähän nolostella, kun myöntää, ettei ennen ole Canthia lukenut tai kuunnellut, mutta koska sellaisiin en suostu, sanon vain, että olipa vahva tutustuminen yhteen maamme tärkeimmistä kirjailijoista.

Kaikessa kurjuudessaan ja realistisuudessaan tämä yli 130 vuotta sitten kirjoitettu teos olisi voinut käytännössä kuvailla tätä päivää, ja se tuntui ehkä kaikkein raa'immalta. Ehkä meillä ei ihan näin yksin kerjuulla tänä päivänä tarvitse käydä (vaikka tosin tässä kohti voi toki pohtia muun muassa leipäjonoja), mutta tunnistan tuon herrasluokan ajatusmaailman köyhyydestä edelleen pelottavan hyvin. Että niskasta itseään vain kiinni, ei rahalla terveyttä ja hyvinvointia saa. Paitsi että milläpä ne sitten saisi, jos ei rahalla? Kuten Canth jo vuosisata sitten sanoi, haepa siinä työtä ja ole yhteiskuntakelpoinen ahkera pieni muurahainen, kun jokainen ajatuksesi on selviämisessä ja ruoanhankkimisessa. Tämä oli niin vahva kuvaus köyhyydestä, kurjuudesta, hyvinvointieroista ja mielenterveydestä, että voisi väittää kuuluvan perusyleissivistykseen  jokaisen tämä lukea. Vaikka kai se sitä jo onkin, vaikka itse olen onnistunut jostain syystä 30 vuotta tätä kiertelemään liian kaukaa. Jotain huonoa näemmä on siinäkin, ettei yläasteellani ja lukiossani harrastettu pakkoluettuja kirjoja.

Helmet-haaste 2017: 03. Suomalainen klassikkokirja

TOVE JANSSON : VIESTI

325s.

WSOY 1998

Alkuteos: Meddelande
Luettu kesäkuusta marraskuuhun

"Minusta on niin kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikea olla onnellinen"

Viestin nappasin luettavakseni kesäkuisessa lukumaratonissa, ja sain sen loppuun vasta eilen. Janssonista nyt saisi helpostikin omankin postauksensa, mutta koska Viestissä on lähinnä jo muissa kokoelmissa julkaistuja novelleja yhteen koottuna, koen, että luen ja "arvostelen" (eli hehkutan kritiikittä tässä tapauksessa) ne mielummin alkuperäisissä konteksteissaan. Esimerkiksi Reilua peliä on jo omana itsenään niin upea ja tärkeä, etten ihan täysin edes hyväksy sen pätkiä tällä tavalla irralleen otettavan.

Ehdottoman onnellinen ja vilpittömän rakastunut olen kuitenkin tämän kokoelman ennen muualla julkaisemattomiin novelleihin, jotka tätä varten ovat suomennetutkin. Nämä vuonna 1998 julkaistut novellit sijoittuivat tässä kokoelmassa aivan alkuun ja vielä muutama loppuunkin, ja etenkin Päättäjäispäivä, josta yllä oleva lainauskin on, nousi ehkä elämäni tärkeimmäksi novelliksi. Tietenkin. Ja siis tätä tarkoittaa kritiikitön hehkutus, mutta mitään varsinaisesti rakentavaa en tästä osaa sanoa. Enkä nyt haluakaan. Jotain kun vain tahtoo rakastaa sen kummemmin sitä paloiksi pistämättä, ja sekin lienee ainakin välillä sallittua.

Helmet-haaste 2017: 13. Kirja "kertoo sinusta"