Lukuisa-blogin Laura julkaisi joulun alla hurjan mielenkiintoisen postauksen omista kirjojen suosikki- ja inhokkiasioistaan. Olen tuolta asti pyöritellyt vastaavaa postausta itsekin mielessäni, tutkaillut omia ajatuksiani, mistä lempijuttuni kirjallisuudessa koostuu, ja mistä taas en lainkaan innostu. Idea on siis kaimani Lauran, mutta koska se on aiheeltaan niin kutkuttava, ajattelin tuoda sen nyt tänne omaankin blogiini.
Luen nykyään huomattavan paljon, ja hyvin erilaista kuin ennen kirjablogia. Viittaan usein postauksissanikin epämääräiseen ajatelmaan, että "tästä olisin pitänyt viisi vuotta sitten", joka tarkoittaa usein sitä, että ennen sen suurempaa kriittisyyteen heräämistä kirja olisi varmasti ollut hyvä. Vuoteen 2016 asti kulutin enimmäkseen joko kauempaa maailmalta tulevaa kirjallisuutta tai kotimaista historiallista fiktiota, ja niissä ympyröissä myös vertailukohdat olivat hieman nykyistä kapeampia. Toisaalta luin monipuolisemmin ei-englanniksi alunperin julkaistua käännöskirjallisuutta, nykyään (valitettavasti) tuo on ottanut vähän liikaakin tilaa lukemistossani haltuunsa. Mutta. Koska on kiinnostavaa pohtia, millaisista asioista nykyään kirjallisuudessa pidän, tässäpä olisi listaus niistä. Aloitetaan suosikeista, jatketaan inhokkeihin ja käydään lopuksi vielä muutama ihan sama -kategoriaankin kuuluva asia läpi!
K I R J A L L I S E T S U O S I K K I A S I A N I
Vahvat henkilöhahmot ovat minulle erityisen tärkeitä. En ole kovinkaan juoniorientoitunut lukija, ja kehnommankin tapahtumakaaren saa anteeksi, jos hahmot tuntuvat eläviltä ja todenmukaisilta. Uskomattoman hienoja ja kokonaisvaltaisia henkilöhahmoja luovat esimerkiksi
Alice Munro,
John Williams sekä erityisesti
Elena Ferrante. Kokonaiset elämät, tiiviit hetket, ohikiitävät vaiheet kiinnostavat, ja ne jos mitkä saavat elinvoimansa nimenomaan romaanien henkilöiden kautta.
Omaäänisyys sekä vahva kertojaääni saavat minut jatkuvasti innostumaan. Pidän rajoja rikkovasta ja kokeilevasta kerronnasta ja kirjallisuudesta, sekä siitä, että kirjaa lukiessa tietää lukevansa juuri nimenomaisen kirjailijan teosta. Etenkin genrekirjallisuutta vaivaa yleensä niin tiukat kaavat, että mikä tahansa kirja voisi olla kenen tahansa kirjoittama, eikä se oikein herätä minussa mielenkiintoa. Eniten rakastan kirjailijoita, joiden tyylin tunnistaisi satunnaisen katkelmankin takaa. Saman otsikon alle lisäisin myös
yllätyksellisyyden, sillä rakastan yli kaiken löytää kirjallisuudesta jotain sellaista, mitä en ollut osannut edes odottaa voivani löytää. Tällaista minulle ovat tarjonneet muun muassa
Rachel Cusk,
Susinukke Kosola sekä ihan ehdottomasti suurrakkauteni
Maggie Nelson. Lisäksi
viehättävää nyrjähtäneisyyttä löytyy muun muassa
George Saundersin novelleista, ja vaikka hieman kyllästynyt jo
Murakamiin olenkin, on hänenkin tuotantonsa maaginen realismi parhaimmillaan parasta.
Tarkkanäköisyys jos mikä valloittaa. Rakastan pieniä yksityiskohtia, ja eniten rakastan sitä, että joku muukin rakastaa (sekä huomaa) niitä. Tällaisen kirjallisuuden parhaimmistoa ovat
Tove Jansson &
Helmi Kekkonen, heidän havaintojaan maailmasta voisin lukea vaikka miten kauan.
Kerroksellisuus & tilan jättäminen on noussut myös yhdeksi tärkeimmäksi kriteeriksi, mitä lempikirjallisuuteeni tulee. Pidän siitä, että monet asiat limittyvät toisiinsa, mutta ennen kaikkea niin, että lukijalle jää tilaa löytää yhteydet itse. Puhkiselittäminen pilaa kirjan kuin kirjan, ja vaikken myöskään liian tulkinnallisuuden ystävä ole, on hienovaraiset vihjeet ja painavat julkisanomattomat sanomat aina ihaninta löytää kirjoista itse. Tällaiseen kykeni esimerkiksi
Elizabeth Strout Lucy Bartonillaan, samoin
Elin Willows Sisämaassa.
Kriittisyys & yhteiskunnallisuus kiinnostaa myös, niin julkilausuttuna kuin -lausumattomanakin. Jos kirjassa maailma nähdään jotenkin
toisin kuin se Suurissa Kertomuksissa on totuttu näkemään, olen lähtökohtaisesti varsin myyty. Pidän yhteiskunnan rakenteiden paljastamisesta ja kyseenalaistamisesta, uusista näkökulmista ja tavoista tarkastella maailmaa. Toki mitä pidemmälle näitä lukee, sen yhtenäisempää kaavaa myös kriittisyys alkaa kulkemaan, mutta harmillisen vähän sitä silti edelleen valtakirjallisuudessa näkyy. Tämän taidon lähiaikojen taitavimpia kirjailijoita ovat ehdottomasti
Saara Turunen,
Liv Strömquist sekä
Pontus Purokuru Täysin automatisoidun avaruushomoluksuskommunismi -esseeteoksensa kanssa.
K I R J A L L I S E T I N H O K K I N I
Epärealistisuus taas vaivaa minua useimmiten kirjoissa. Ja tarkoitan tällä sekä selvästi "keksittyjä" tarinoita että henkilöhahmoja, en niinkään esimerkiksi sitä, voisiko joku asia oikeasti tapahtua. Fantasia ja maaginen realismikin on ihanaa, jos se on kuvattu uskottavasti. Erityisen allerginen olen kuitenkin huonoille ja yksiulotteisille henkilöhahmoille, keksitynoloisille tunteille ja tapahtumille, ja ololle, että "näin ei olisi oikeassa elämässä voinut käydä". Fiktion kirjoittaminen ei ole helppoa, mutta parhaillaan se on silloin, kun sitä ei vaivaa epäuskottavuus. Tällaiset asiat minua ovat vaivanneet muun muassa
Margaret Atwoodin &
Marianna Kurton Tristanian parissa.
Suuret kertomukset ja normatiivisuus, mikä tosin ehkä onkin kääntöpuoli tuolle rakastamalleni yllätyksellisyydelle ja kriittisyydelle. En kuitenkaan millään jaksa lukea tarinoita, jotka on sellaisinaan kirjoitettu jo tuhansia kertoja. Toki jos ihan tarkkoja ollaan, onhan kaikki ajatukset varmaan kertaalleen jo kierrätettyjä, ja jossain muodossaan nähtyjä, mutta nämä suuret rakkauskertomukset (tai erokertomukset), jotka eivät pysty tarjoamaan aiheisiinsa mitään uutta, lähinnä puuduttavat. Silloinkin kun kyseessä on vaikkapa satiiri (kuten Nina Lykken kevään uutuudessa Ei, ei ja vielä kerran ei'ssä) tai mukaan on yritetty ottaa jotain yhteiskunnallistakin näkökulmaa (kuten
Celeste Ng:n Tulenaroissa asioissa).
Kaunis kieli, jolla ei ole eteenpäin vievää voimaa, vaan se on kaunista kauneuden takia. Tällaista rakastin ennen yli kaiken, mutta ehkäpä yliannostuin?
Riikka Pulkkinen kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan, ja vaikka välillä hänen tuotantoaan rakastankin, välillä taas turhaudun liialliseen kikkailuun tuhottomasti. Ehkä hän siksi onkin ollut jo pari vuotta tauolla lukemistostani?
Liian moneen suuntaan särppiminen. Tähänkin voisi heittää esimerkiksi juuri mainitun Pulkkisen, mutta toisaalta täydellinen esimerkki on myös vuosi sitten luettu
Nathan Hillin Nix. Runsaus on parhaimmillaan mahtavaa, mutta sen täytyy olla eheä kokonaisuus toimiakseen. Jos yhdestäkin osasta tulee sellainen olo, ettei se ole kokonaisuuden kannalta merkityksellinen, menee minulla herkästi maku koko kirjaan. Miksi lukea jotain, millä ei lopulta ole edes väliä? En tarvitse automaattisesti tiivistä ilmaisua, mutta yhtenäistä kokonaisuutta kylläkin.
Jäbät. Hahah. Koko kirjallisuuden klassikkokaanon on varsinaista ukkelikirjallisuutta, ja olenpa sitä rakastanut aiemmin itsekin. Toki kyllä vieläkin, mutta vanha lempparini
Haruki Murakami on jo hieman liikaakin keikahtaneet setämieskategoriaan. Toki olen myös sitä mieltä, että kirjallisuutta tulee kuitenkin aina peilata ensisijaisesti siihen aikaan, jolloin se on kirjoitettu, eikä vaikkapa 1950-luvun kirjallisuudelta voi vaatia samaa kuin 2010-luvun vastaavalta, mutta ehkä tähän kategoriaan liitetty seksismi häiritseekin eniten nykykirjallisuudessa, siinä, että tietyt asenteet ja sokeudet omalle positiolle ovat todella jämähtäneet sinne 50-luvulle. Siksi luen mieluiten kirjallisuutta, joka ei henkisestikään siellä ole. (edit: tässä osiossa oli myös aiemmin maininta Kjell Westöstä, mutta muokkasin hänet pois. Pysyköön edelleen jokin vanha kirjallinen rakkaus kritiikittömänä.)
Urheilu. Olen aiheiden suhteen varsin kaikkiruokainen, mutta urheilukirjallisuuteen minulla on varsin suuren antipatiat. Urheilua kohtaan toki ylipäätään elämässä muutenkin, joten sieltä se kai tänne kirjojenkin sekaan ulottuu. Onneksi näitä on varsin yksinkertaista ihan vain olla lukematta.
A S I O I T A , J O I L L A E I O L E V Ä L I Ä
Aiheet. Kuten yllä juuri sanoin, en urheilua lukuunottamatta karsasta kirjaa aiheidensa perusteella. Toki tietyt asiat vetävät puoleensa enemmän, mutta periaatteessa voin lukea aiheesta kuin aiheesta, vaikka se ei itseäni koskettaisikaan. Se kirjallisuudessa minusta hienointa onkin, että parhaiden tarinoiden kautta voi elää sellaista, jota ei muuten koskaan kohtaisi. Lähden mielelläni
Naparetkelle hieman hurahtaneen tutkijan parissa, tai luen
länkkärielämästä John Williamsin parissa. Luen aiheesta kuin aiheesta, kunhan se täyttää edes jotain aiemmin mainituista lempikirjakriteereistäni!
Pituus. Jotkut ovat tiiviin ilmaisun ystäviä, itse rakastin ennen kirjaa vain, jos siinä oli vähintään 500 sivua. Blogin myötä olen löytänyt paremmin lyhyemmätkin kirjat, mutta edelleen mikä tahansa menee lyhyistä novelleista 1000-sivuisiin järkäleisiin, jos kirja vain on hyvä. Tästä ehkäpä hyvänä esimerkkinä nyt kesken olevat kirjani: rakastan yli kaiken sekä Zadie Smithin lähes 500-sivuista Swing Timeä että Maggie Nelsonin alle 100-sivuista Sinelmiä-kirjasta täysin samoista syistä. Ne vetävät kumpikin minut täysin mukanaan, aivan uuteen ja omanlaiseen maailmaansa, eikä se ole millään tavalla riippuvainen ilmaisun runsaudesta tai tiiviydestä. Kaikki käy, tässä suhteessa olen hyvin avoin joka suuntaan.
Julkaisuajankohta. Blogin kautta olen löytänyt myös paremmin klassikot, mutta erityisesti aivan tuoreen kirjallisuuden. Luen mielelläni milloin tahansa julkaistua kirjallisuutta, en ole kovinkaan vihkiytynyt mihinkään kategoriaan tässäkään luokassa. Klassikot ja uutuudet menevät toistensa väleihin sulassa sovussa, ja enemmän haluaisin lukea myös hieman vanhempaa, vähemmälle huomiolle jäänyttä kirjallisuutta, onhan kirjan elinkaari muuten varsin lyhyt.
Mutta uusi tai vanha, ei tällä minulle ole sen suurempaa väliä. En myöskään usko siihen, että tietty määrä klassikoita luettuna olisi suoraan yhteydessä jonkinlaiseen sivistyneisyyteen, moinen ajatus joutaa mielestäni suoraan romukoppaan. Kukin lukekoon mieltymystensä mukaan, kaikenlainen arvottaminen tuntuu kirjallisuuden suhteen ylipäätään varsin turhalta. Silläpä nämä kaikki mainitut kohdatkin ovat ihan vain puhtaasti henkilökohtaisia mielipiteitä ja mieltymyksiä, ei arvojärjestystä siitä, millainen kirjallisuus on hyvää jollain yleisemmällä tasolla. Kukin tavallaan, eikös niin.
Ja koska tässä on nyt itse tullut kirjoiteltua merkki jos toinenkin, olisi kiinnostavaa kuulla, millaisista asioista te kirjallisuudessa joko pidätte tai ette voi lainkaan sietää! Sana täysin vapaa! :)
