torstai 15. maaliskuuta 2018

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ
431s.
WSOY 2018
Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)
Suomentaja: Sari Karhulahti

Lopetin tämän kirjan jo kerran kesken. Lopetin sen toisen luvun jälkeen, sillä koin sen perusteella voivan täysin pätevästi päätellä, miten koko kirjan juonikaarre päättyy. Luin kuitenkin jonkun kirja-arvostelun, jossa tätä kehuttiin ennen kaikkea sen ennalta-arvaamattomuudesta, ja päätin antaa toisen mahdollisuuden.

Turhaan.

Kirja päättyi tasan niin kuin sen ensimmäinen luku lopun jo tarjoili. Eikä se edes ole milläänlailla minun varsin etevän päättelykykyni ansiota.

"Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan haituvat."

Eleanor Oliphantille kuuluu täysin hyvää. Hän on 30-vuotias glasgow'lainen sinkku, työssään erittäin säntillinen ja tehokas, ja hän turhautuu jatkuvasti muiden ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen kommunikoida hyvien ja peribritannialaisten käytöstapojen mukaan. Eleanor menee töihin, palaa töistä, hakee noutopitsan ja rakastaa Tescoa. Hänen luonaan käy ainoastaan kahdesti vuodessa sosiaalityöntekijä ja hän puhuu viikottain äitinsä kanssa. Se riittää hänelle aivan täydellisesti. Mihin muita ihmisiä edes tarvitsisi?

Eleanor Oliphantin edesottamukset ovat vieneet koko kansanvälisen kirjainstagramin mukanaan, sillä en muista kovinkaan montaa seuraamaani tiliä, jossa tämä kirja ei olisi viimeisen puolen vuoden aikana vilahdellut. Ensin englanniksi, nyt viime aikoina myös suomeksi. Lähtökohtaisesti itse kiertelen hömppä-/viihde-/chick lit -kirjallisuuden kaukaa, vaikka toki tästäkin genrestä helmiä löytyy, mutta monien kehujen saattelemana ajattelin, että tässä voisi olla ihan hyvää vastapainoa 15 tieteellisen artikkelin analysoinnin rinnalle. Ja no, kyllähän tämä juuri ja juuri sen vaatimuksen täyttikin.

Mutta siihenpä se täyte sitten loppuikin. Kuten jo kirjan ensimmäisistä luvuista käy ilmi, Eleanor on paitsi sosiaalisesti "hieman" kömpelö, hän on myös työpaikkansa yleinen naurunaihe, se niin näkymättömän olemattoman outo, jolle voi nauraa vaikka itse kohde seisoisi vieressä. Erinäisten risteymien kautta Eleanor kuitenkin törmää teknisen tuen Raymondiin, ja tulee yhtäkkiä vedetyksi mukaan aivan uuteen ympäristöön: keskelle sosiaalista kanssakäymistä. Pikkuhiljaa hänen tiukkaakin tiukempi lankakerä alkaa myös viimein päästää pieniä säikeitä karkuun, ja lukijalle käy ilmi, että hieman sosiaalisilta taidoiltaan taitamaton sankarittaremme onkin eristänyt suojatakseen itseään! Että tällaisen juron käytöksen takana onkin JOTAIN ja se ei olekaan ilkeyttään sellainen kuin on! Että ihmiset on erilaisia ja erityisiä ja niitä pitäisi ymmärtää ja arvostaa sellaisina kuin he ovat, koska koskaan ei tiedä, mitä toinen on voinut elämässään kokea! Kuinka tämä ei tullutkaan aikaisemmin mieleen kenellekään!

Eleanor on niin pihalla ja raivostuttava, että on ok kirjoittaa hänen kiusaamisestaankin kuin se olisi normaalia. Hän on kokenut myös karmaisevan traumaattisen lapsuuden, mutta hei, mutkat suoriks vaan, kyl nyt ihan vähintään jokaiselle vastaavalle sattuu hyväsydäminen ja ymmärtävä kanssaihminen rinnalle, joka tulee ja pelastaa hopeisella ponilla ratsastaen ja traumat alkaa purkautua kun löytää heti ekalla kerralla just sopivan terapeutin. Kiusaaminenkin loppuu tietty kun hän alkaa käyttää ihan taikaiskusta sosiaalisen normiston mukaisia vaatteita, ja se on täysin OK!  Ja wohoo, sateenkaaria, tähtipölyä ja vaahtokarkkia sataa taivaalta, kun kapitalistisen yhteiskunnan lempitarina söpöstä lähimmäisen rakkaudesta, mutta ennen kaikkea supersankarimaisesta itsensä niskasta kiinni ottamisesta ja normaaliksi muuttumisesta ihan itte saa jälleen jatkoa! Hurraa hurraa ja se, kuka yllättyi, tarjoaa skumpat!

x

Joo. 

Tämä kirja siis rasitti minua. Raivostutti, ärsytti, koukutti tietenkin myös, mutta erityisesti rasitti. 

Honeymanin kerrotaan kirjan sivuliepeessä tahtoneen kertoa hieman erilaisen kaupunkisinkun tarinan. Mutta jos kertoo sadun stereotyyppisestä hylkiöstä, joka puhkeaa lopulta kukkaan, onko siinä todella mitään omaperäistä?

Mutta tarvitseeko aina omaperäistä ollakaan?

Ei, jos osaa tarjota aiheesta jotain uutta.

x

No, nää on näitä. Hyvänmielen kirjoja, joissa on näennäisen rankkoja aiheita, ja ne yllättää, koska käsittääkseni chick lit on lähinnä skumppaa ja miesseikkailuja. Että onhan tää silleen vähän erilainen, toki. Aihe pysyy näppärästi turvallisilla vesillä niin, ettei kenenkään tarvitse menettää yöuniaan, koska jos on näin hirveän pahaa tapahtunut, niin väkisinhän meidän nyky-yhteiskunnassa joku tulee ja pelastaa, ja siistein on se, joka tekee sen itse. Kaikki myös elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, joten kirjan voi sulkea hymyillen ja miettiä, että oih, olipa koskettavaa.

Paitsi jos miettii ihmisiä, lapsia ja yhteiskuntaa, jossa tällaisia asioita tapahtuu oikeasti, eikä mistään tulekaan pientä Breakin Bad -tv-sarjan t-paitaan pukeutunutta atk-tukihenkilöä, joka pelastaa sinut valtavien traumojen kuluttavista kynsistä silkkaa ystävällisyyttään.

Ja se kai tässä nyt eniten sitten rasittaakin. Kun tyydymme lukemaan aiheesta pinnallisen kevyttä hömppää, unohdamme, että asiat harvoin näin iloisesti menevät. Ja että on oikeastaan meidän harteilla, että tilanne on mikä on. Traumat ja erilaisuus, erityisyys, harvoin kun todellisuudessa on tällaista vaaleanpunahattaraista ihanuutta, josta eheydytään käden käänteessä, ja ne oudot tyypit, joita kammoksumme ja kiusaamme, saattavatkin esimerkiksi syrjäytyä tai päätyä käyttäytymään hieman syvällisesti ahdistuneemmin kuin kirjan pääsankaritar. He työntyvät pois yhteiskunnasta, eivät koe kuuluvansa joukkoon, eivät ole osallisia omaan elämäänsä koskevista päätöksistä. He ovat koko yhteiskunnan hylkiöitä, koska meidän normimme työntävät heidät siihen asemaan, eikä atk-tukihenkilöt mystisesti aisti heidän sisäistä upeuttaan ja vapauta sitä. Liian usein he jäävät yksin, ja yhteiskunnan rakenteiden luoma taakka arjen sankaruudesta ei kannattelekaan heitä, koska heillä ei välttämättä ole koskaan ollut edellytyksiä tulla itse itsensä kannateltaviksi. Ne tyypit on niitä, joita on täysin normaalia väistää sporassa tai paheksua asemahalleissa. He ajautuvat moniongelmaisuuden pariin, päätyvät kodittomiksi, osattomiksi, leipäjonoihin ja aktiivimallien hampaisiin. Ja se ei ole yhtään enempää heidän henkilökohtainen vikansa kuin on Oliphantin ansiota yksin nousta traumojen rattaista. Mutta koska heidän tarinoiden ympärillä ei ole hopeareunaisia pumpulipilviä, ei heistä ole hauska lukea. Koska eihän sellaisen jälkeen jää hyvä mieli.

x

No, myönnän, että olen kirjaa ja asiaa kohtaa ehkä hieman kohtuuton. Onhan hyvänmielen kirjallisuudellekin paikkansa ja aikansa, enkä toki kritisoi niitä, jotka tästä pitävät, vaan ilmiötä hieman yhteiskunnallisemmalla tasolla. Kun työskentelee ja tutkii tämän yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamia varjopuolia ja elää välillisesti niiden kanssa, ei ehkä ihan kovin herkästi lähde omat empatiavirrat liikkeelle enää hollywoodmaisten bestsellerien nenäliinatarinoiden äärellä. Ja kyllä, olisi siis vain kannattanut olla lukematta, kun aavisti tämän tulevan. Näinkin traumaattisten aiheiden käsitteleminen hyvänmielen hömppänä on vain mielestäni hurjan ongelmallista. Ja kuten ehkä huomata saattaa, mielestäni Honeyman ei siinä onnistunut. On hieman kyseenalaista tehdä toisen erityisyydestä viihdettä.

Helmet-haaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
#lukemattomatnaiset-haaste: naisen kirjoittama viihdekirja
Kirjasta muualla, huomattavasti lempeämmin muun muassa seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltäEi vain mustaa valkoisella & Kirjaluotsi

10 kommenttia :

  1. No tuota. En tainnut menettää mitään sillä, että palautin tän keskeneräisenä kirjastoon :DDD Mä kyllä tykkään viihdekirjallisuudesta ja chik litistä yleensä, mutta jos tää ei 200 sivun kohdalla napannut edelleenkään ja lukeminen vain inhotti niin... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu et.. :D Vähän taisteluksi meni mullakin tän loppuunsaattaminen, mikä "ehkä" saattaa olla varsin negatiivisten jälkifiilisten osasyy. Onneksi teksti oli sen verran simppeliä, että sen sai kuitenkin taisteltua parissa päivässä päätökseen, ja pääsen nyt taas muun kirjallisuuden pariin.

      Onpahan luettu, mutta et siis mielestäni menetä yhtään mitään, vaikket itse loppuun päässytkään. Jos loppuratkaisu jäi kaivertamaan, niin voin lohduuttaa, että yhdistä mielessäsi kaikki maailman kliseet niin olet jo päätellyt kuvion viimeisille sivuille saakka. :D

      Poista
  2. En ole lukenut kirjaa, (yritin, mutta ei ollut hermoja sen rasittavuuteen) ja tämän blogipostauksen alun jälkeen luulin päähenkilön olevan joko kummitus tai sitten tekevän itsemurhan... Eli pitäisikö minun tarjota se skumppa? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä edelleen säästäisin vielä jollekin hieman kauemmas arvanneelle kierroksen tarjoamisvuoron.. :D

      Poista
  3. Tämä(kin) kirja roikkuu minulla ehkä-listalla. Melkein jopa ostin sen kerran itselleni, kun oli suorastaan polkuhintaan tarjolla kaupan myymälässä (kirja on ollut tosi näyttävästi esillä täällä eli markkinoinnissa ei ole pihtailtu). En silti (onneksi) ostanut, koska tiesin että kirjan saa kirjastostamme, joten en viitsinyt hommata sitä tilaa viemään (olen ajoittain melko niuho kirjaostoissani, mutta sitten yhtäkkiä tulee "ahmimiskohtaus" ja ostankin hirveän läjän kerralla. Sitten taas yritän olla ostamatta jne.), kun tiesin etten sitä kuitenkaan heti lue.

    Ja herran jestas, kiitos tästä kirjoituksesta! Taas saan yhden ehkä-listalla roikkuvan romaanin heivattua ei-koriin (tämä on siis iloinen asia, koska en millään kuitenkaan ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja). Traumojen viihteellistäminen ei todellakaan innosta, ei sekään että kiusaaminen loppuu kun KIUSATTU muuttuu. Varmaan posahtaisi verisuoni tai ehkä koko pää, jos tämän lukisin. En viitsi tieten tahtoen ärsyttää itseäni, jos ei siihen liity jotain oivaltavaa aspektiakaan. Tämän kirjan kohdalla ei ilmeisesti liity. Ehkä kuitenkin kirjastossa luen kirjan alun ja lunttaan lopun ihan vain uteliaisuudesta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei liity ei. Ja tuo kiusaamiskuvio oli niin raivostuttavan kamala, että olen kyllä kieltämättä ollut omistakin verisuonistani hieman huolissani. Tuntui jotenkin käsittämättömältä, että siitä edelleen tällaista kuvausta tarjoillaan. Ja että se ei ole esim. kaikille kirjan lukeneille ongelma, hahah.

      Mutta eipä kestä, arvostan itsekin hyvin paljon sitä, että joku lukee niin sanotusti puolestani surkean kirjan, eikä itse tarvitse vaivautua! Ehkä tässä oli nyt hieman mukana siihen ärsytykseen koukuttumistakin, sillä en voi tosiaan väittää ettenkö olisi aavistanut tämän tulevan, mutta jos nyt positiivisesti ajattelee, niin säästin sinut ainakin tältä kokemukselta. :D Ensimmäisen ja viimeisen kappaleen perusteella tästä kirjasta saa kyllä takuuvarmasti kaiken "tarpeellisen" irti.

      Poista
  4. Aamen! Kiitos tästä viihdyttävästä arvostelusta ja toisten puolesta lukemisesta :) .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä, aina mukava jos onnistuu pelastamaan jonkun muun verisuonet räjähtämiseltä. :)

      Poista
  5. Ärsyttää ihan kamalasti, että nyt on semmoinen mikäsetraumaonkerromulle-olo. Vaikkei se ehkä ole tämän postauksen pointti. Hopeaponin kyllä haluisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se trauman selviäminen on tän kirjan "suuri juonikäänne", joten laita mulle yksityisviestiä jos haluat tietää oikeasti mikä(/miten huono) se oli. :-D

      Poista