HAASTEIDEN KOONTIA: #RUNO18 & HELMET 2018

Vuosi lähestyy loppuaan, ja on aika laittaa pakettiin myös tämän vuoden lukuhaasteet! Olen lukenut niin Helmet-haasteen kirjoja kuin runojakin, sekä toki tässä välissä ehtinyt olla mukana niin Katrin ihanassa Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa kuin perustaa oman Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteenkin yhdessä Miran kanssa. Jälkimmäinen jatkuu vielä ensi vuodellekin, mutta vaikka se toki oma lempihaasteeni onkin, siirrytään hetkeksi näiden vuodenvaiheessa päättyvien pariin.

R U N O 1 8

Runohaasteet ovat ihanan Ompun peruja, ja vaikka väitin osallistuvani aiemminkin hänen runohaasteeseensa, vasta tänä vuonna siinä oikeasti onnistuin. Opin kaksi asiaa: runoutta voi opetella lukemaan, vaikka se ei omalta tunnukaan, mutta kannattaa myös antaa olla, jos tuntuu, ettei siitä irti mitään saa. Jälkimmäinen olo minua haasteen aikana eniten vaivasi, ja ehkä olen vuoden loppuun mennessä saanut jonkinlaisen rauhan itselleni: kaikkien ei tarvitse lukea kaikkea. On myös ok olla hullaantumatta runoista. Ja se on ihan yhtä hyvä sekin.

Jotain kuitenkin myös omaan makuuni löysin, ja sekin tuntui virkistävältä. Virkisti ymmärtää ja olla turvallisen tiellä, löytää itselleen muutamakin henkilökohtaisesti tärkeä runo tai jopa runoilija. Ja yrityksen puutteesta ehkä ainakaan itseään ei voi soimata, sillä sain yhteensä luettua yhdeksän runokokoelmaa, joka on jo viisi enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Hyvä minä. 

Ja koska Omppu toivoi koosteeseen runoa kaikista luetuista runokokoelmien nimistä, täältä pesee. Nimien alla myös linkit postauksiin, Saima Harmajan Huhtikuusta ja Sylvia Plathin Sanantuojista tosin en moista ole saanut ainakaan vielä aikaiseksi kirjoitella. 

Huhtikuun metsä on pimeä,

näen levottomia unia

jotka kulkevat kuin sanantuojat

tik tik tik kuiskaa tikka,

onko monta varista varisto?

Olemme jatkuvassa post-alfa-tilassa

ja vuosisadan rakkaussota
on vuosisadan rakkaustarina

en ole enää muuta kuin avaruuskissojen leikkikalu

H E L M E T - L U K U H A A S T E

Osallistuin toista vuotta peräkkäin Helmet-lukuhaasteeseen, ja vaikka sain tänä vuonna luettua noin sata kirjaa, en saanut tätä haastetta niin sanotusti valmiiksi. 48/50 luettua kirjaa saa kuitenkin luvan riittää, enkä jaksa nähdä vaivaa lukea väkisin sellaista, joka ei haasteen ulkopuolella kiinnostaisi. Itseasiassa viimeisintä luettua lukuunottamatta olen saanut tämän haasteen "valmiiksi" jo heinäkuussa, mutta elättelin vielä syksyn toiveita, että saisin puuttuvatkin kohdat täyteen. Näin ei tosiaan kuitenkaan käynyt, joten näillä mennään tällä kertaa! Ja voipa Helmet-haasteen ansioksi laskea myös uuden innostukseni sarjakuvaromaaneja kohtaan, eli eiköhän suurin ilo löydy ennemminkin löydetystä sisällöstä kuin puhtaista lukumääristä.

01. Kirjassa muutetaan Elin Willows : Sisämaa

02. Kotimainen runokirja Susinukke Kosola : Avaruuskissojen leikkikalu

03. Kirja aloittaa sarjan Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla

04. Kirjan nimessä on jokin paikka Mauri Kunnas : Koiramäen Suomen historia

05. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit Han Kang : Ihmisen teot

06. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa Elena Ferrante : Hylkäämisen päivät

07. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan George Orwell : Vuonna 1984

08. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja Kätlin Kaldmaa : Islannissa ei ole perhosia

09. Kirjan kansi on yksivärinen Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja Jill Santopolo : Valo jonka kadotimme

 

11. Kirjassa käy hyvin Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää

12. Sarjakuvaromaani Ulla Donner : Spleenish

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa Ebba Witt-Brattström : Vuosisadan rakkaussota

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan Gaël Faye : Pienen pieni maa

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja Elena Ferrante : Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

16. Kirjassa luetaan kirjaa Haruki Murakami : 1Q84

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa Liv Strömquist : Nousu & tuho

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä Jäi lukematta. En kiinnostunut yhdestäkään tähän kohtaan suositelluista kirjoista tarpeeksi, enkä halua lukea mitään väkisin.

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta Elina Hirvonen : Kun aika loppuu

20. Taiteilijaelämäkerta Jani Toivola : Musta tulee isona valkoinen

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi Susinukke Kosola : .tik.

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin Liv Strömquist : Prinssi Charlesin tunne

 

23. Kirjassa on mukana meri Tove Jansson : Kesäkirja

24. Surullinen kirja Edith Södergran : Levottomia unia

25. Novellikokoelma Tove Jansson : Bulevardi ja muita kirjoituksia

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt Maija Salmi & Meeri Koutaniemi : Ilopangon vankilan naiset

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta Alison Bechdel : Hautuukoti - tragikoominen perheeni

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä Tove Jansson : Kuvanveistäjän tytär

29. Kirjassa on lohikäärme Nathan Hill : Nix

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan Mike Pohjola : Sinä vuonna 1918

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa Eka Kurniawan : Kauneus on kirous

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Elena Ferrante : Uuden nimen tarina

33. Selviytymistarina Alison Bechdel : Äideistä parhain - koominen draama

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Dan Brown : Alku

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja Tämän tyhjäksi jääminen harmittaa, mutta vain aavistuksen verran. Olisin halunnut löytää tähän naisen kirjoittaman kirjan, mutta aika ja kiinnostus loppui lopulta kesken. Jatkan kuitenkin edelleen hitaasti mutta varmasti kirjallista maailmanvalloitustani, joten palaan itäblokin maihin vielä ihan varmasti joskus toiste.

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Alejandro Zambra : Kotiinpaluun tapoja

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi Johanna Rojola (toim.) : Suffragettien city

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo Jane Austen : Ylpeys ja ennakkoluulo

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama Marjane Satrapi : Persepolis 2 - kotiinpaluu

40. Kirjassa on lemmikkieläin Laura Manninen : Kaikki anteeksi

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti Lena Huldén, Larry Huldén & Kari Heliövaara : Rutto

 

42. Kirjan nimessä on adjektiivi Liv Strömquist : Kielletty hedelmä

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle Johanna Sinisalo : Ennen päivänlaskua ei voi

44. Kirja liittyy johonkin peliin Piia Leino : Taivas

45. Palkittu tietokirja Mari Manninen : Yhden lapsen kansa

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana Ane Riel : Pihka

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta Marjane Satrapi : Persepolis - iranilainen lapsuuteni

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö Saara Turunen : Sivuhenkilö

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen : Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Hannele Mikaela Taivassalo & Catherina Anyango Grünewald : Scandorama

x

Ah, tulipahan siis luettua! Helmet-lukuhaaste 2019 on julkaistu jo nyt myös, ja onpa siinä inspiroivia kohteita! Erityisen ilahtunut olen kohdista, joissa luetaan rodullistetun kirjailijan kirjoittamaa kirjaa, teosta naisten asemasta yhteiskunnassa sekä trans-/muunsukupuolisesta ihmisestä kertovaa kirjaa! Mainio ja moninainen lista tänä vuonna, se tuntuu erityisen ilahduttavalta. Luulen silti, että vuoden 2019 rauhoitan ihan vain naisten kirjoittamien klassikoiden ja maailmankirjallisuuden lukemiselle, ja pidän ainakin hetken taukoa muista haasteista, Helmetistä nyt ainakin. Toki itseni tuntien mitäänhän ei vannoa kannata, sillä todennäköisesti olen jo helmikuussa viidessä muussakin haasteessa mukana, mutta antaa toki mennä jos silloin siltä tuntuu. Nyt haluan lukea keskittyneemmin, vähän vähemmän ja enemmän omalla mukavuusalueella, joten lähdetään siitä.

Miten teidän lukuhaasteidenne kävi tänä vuonna? Saitteko te Helmetin täyteen?

VUODEN VIIMEISET LYHYKÄISET: LUCIA BERLIN, KATJA KETTU, BEN BROOKS, SAIMA HARMAJA & SYLVIA PLATH

LUCIA BERLIN : SIIVOOJAN KÄSIKIRJA 2 - TANSSIA RUUSUILLA JA MUITA KERTOMUKSIA 

291s. 

Aula & Co 2018 
Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories
Suomennos: Kristiina Drews

Arvostelukappale 

Luettu joulukuussa 2018

Voi Lucia.

Kun luin viime vuonna ensimmäisen osan tästä novellikokoelmasta, rakastuin, mutta hieman viiveellä. Parhaat kirjat ovat sellaisia: eivät päästä lukiessa helpolla, mutta eivät myöskään unohdu, vaan nimenomaan vahvistuvat vain ajan kuluessa.

"Sanoin etten kadu – mutta se ei ole totta, vaikka silloin aikanaan en katunut tippaakaan. Se oli vain yksi minun elämäni monista vääristä ratkaisuista – että lähdin sillä tavalla."

Nyt vuosi myöhemmin luin viimein toisen osan, ja onnistuin käyttämään kaksi kuukautta koko novellikokoelman kanssa nautiskeluun. Toteutin siis omaa ohjettani olla kiirehtimättä, ja nauttia jokaisesta paikallaan olevasta sanasta sen ansaitsemalla tavalla. Sillä hienohan tämä taas oli.  Imin näiden novellien hienouden jo vielä mitään lukematta, ja siksi itse lukeminen oli täydellisen ihanaa koko ajan. Sellaista lempikirjailijaihanaa, jossa tietää saavansa hyvää ja luottaa, ettei mitään pettymyksen aiheuttavaa edes voi olla edessä.

Siivoojan käsikirja on alunperin ilmestynyt englanniksi yhtenä paksukaisena teoksena, jonka suomalainen kustantamo on päättänyt julkaista kahdessa osassa. Osittain siksikin tästä toisesta osasta on vaikea kirjoittaa: se ei tuo mitään uutta ensimmäiseen, ja silti se on sitä potenssiin tuhat. Se on samaa, tarkkaa ja oivaltavaa Lucia Berliniä alusta loppuun, rajua realismia syöpineen ja alkoholismineen. On mieletöntä, miten Berlin kirjoittaa aiheista, johon ihan jokainen ei tartu, ja silti saa sen kaiken kuulostamaan kauniin kielensä avulla kuin elettäisiin jotain suurempaakin kertomusta. Tuntuu karulta sanoa kuolemasta ja alkoholismista kertovia tarinoita kauniiksi, mutta sitä ne olivat. Berlinille kauneutta on sielläkin, missä harva muu sitä näkee, ja se taito on aivan mieletön. Kunpa sellaista olisi useammallakin tässä maailmassa, ehkä jonkinlainen empatiakin olisi taas suurempaa niin.

Tämä on mieletön kirja, ja soisin sille suurta näkyvyyttä myös blogimaailmassa. Näin taidokkaita novellisteja harvoin tulee vastaan. Ihmisiä, jotka näkyvät kirjallisuudessa kokonaisina, eivät vain kiiltokuvina siitä, mitä kuvittelemme toistemme olevan. 

"Minä liioittelen paljon ja sekoitan usein kuvitelmat ja todellisuuden, mutta en koskaan oikeasti valehtele."

Tanssia ruusuilla muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Kirjamies, Kirjaluotsi & Reader, why did I marry him?

SYLVIA PLATH : SANANTUOJAT

82s.

Otava 1987

Alkuteos: Collected Poems // 1981

Suomennos: Marja-Leena Mikkola
Kirjastosta

Luettu lokakuussa 2018

Plathin tuotanto on ollut minulle tähän asti tuttua vain muiden keskusteluiden kautta, ja vaikka ehkä enemmän olen kalleellaan romaanien puolelle, tulin aloittaneeksi Plathin tuotantoon tutustumisen runojen kautta. 

Nämä runot olivat syviä, kipeitä ja moniulotteisia, välillä ehkä etäännyttävänkin merkitseviä. Tämä ei missään nimessä ole Plathin ongelma, vaan minun, mutta huomaan tuskastuvani runoudessa välillä siihen, miten jok'ikisellä sanalla ja pilkun paikalla on merkittyksensä, ja Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseen tapaan lähinnä ahdistun siitä merkityspaljoudesta, jonka ääressä täytyisi kaikki osata jotenkin kerralla oivaltaa ja imeä itseensä. Näidenkin kanssa sen hienouden näin, osittain se vain oli ehkä vähän liikaa siihen nimenomaiseen lukuhetkeen. En osannut ottaa tätä sellaisena kuin se olisi ansainnut tulla luetuksi.

Hieno teos tämä nyt kuitenkin oli, tunnistan sen kyllä. Seuraavaksi Plathilta haluan ehdottomasti lukea jotain romaanimuotoista.

"En edes erityisemmin kaipaa lahjaa tänä vuonna.

Loppujen lopksi olen elossa vain sattumalta."

Osallistun teoksella sekä Runo18- että Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteisiin

x

SAIMA HARMAJA : HUHTIKUU

71s.

WSOY 1932
Kirjastosta

Luettu marraskuussa 2018

Harmajan esikoisrunokokoelma on myös ensikosketukseni kotimaisen, nuorena kuolleen runoilijan tuotantoon. Jollain tapaa naiivinkin kauniit runot sykähdyttävät ja tuovat mieleen sen hehkun ja lopullisuuden tunteen, jonka maailma alle 20-vuotiaan mieleen maalaa. Etenkin kuolemaa ja sairautta käsittelevät runot koskettivat, osin myös siksi, että niiden avulla pystyin jotenkin samaistumaan oman läheisen sairauteen. Kaunis ja herkkä teos on myös helpohko kokoelma aloittaa ylipäätään runouteen syventyminen, nämä eivät kovin vaikeita ja monimutkaisia runoja olleet, mutta sitäkin haikean kauniimpia.

"Oi Jumala, siipeni murtuneet

ota käsiini ihmeellisiin!

Olen lentänyt liian kauas,

olen lentänyt eksyksiin,

Olen lentänyt siivin voitollisin

läpi ilmojen häikäiseväin.

Tuhat aurinkokuntaa kiersin,

joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan

ja rajalla kuoleman maan

minä vapisen enää hiljaa

ja rukoilen, rukoilen vaan."

Osallistun teoksella sekä Runo18- että Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteisiin

KATJA KETTU : SURUJENKERÄÄJÄ

265s.

WSOY 2005
Omasta hyllystä
Luettu elokuussa 2018

Ketun esikoinen oli odotellut hyllyssäni lukemista vajaan vuoden, ja tulin tarttuneeksi siihen elokuussa kun muistin häneltä tulevan syksyllä myös uutta kirjallisuutta. Kettu on ollut pitkään yksi suurimmistani kotimaisen kirjallisuuden suosikeista, eikä vähiten siksi, että hänen tyylinsä on niin rujon vimmainen, vahva ja rouhea. Omaleimainen, vaikka aika samat asiat kirjasta toiseen teemojaan kantavatkin.

"Siihen aikaan, kun olin lapsi, isoäidin kotitalon pihassa oli koivuja, mutta ne kaikki lahosivat ja ne piti kaataa, ennen kuin ne ehtisivät ensin ja kaataisivat alleen jonkin viattoman mummon, ehkäpä omani."

Kettu aloittaa jo ensimmäisessä kirjassaan hurjan voimakkaasti, käsittelee mielenvinoutta, alkoholismia ja kehnoja kotioloja tavalla, jota harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa tulee vastaan. Pidinkin tästä alkuun hurjasti, koska hurjaa Ketun tykitys parhaimmillaan on. Sekapäistä, syntymästä säikähtänyttä ja täynnä omanlaisiaan, omaan käyttöön herkästi jääviä sanoja aina nuttuskehvelistä alkaen. Valitettavasti itse tarina ei oikein kantanut loppuun saakka, se lässähti ja jäi yllättävänkin heikoksi, joten kirjan loppuun saattaminen oli lähinnä tuskan takana. Huono se ei varsinaisesti ollut, hieman epätasalaatuinen lähinnä. Onneksi laatu on tästä kuitenkin tasaisesti uudempaa tuotantoa kohti vain kasvanut, joten voin jatkossa kuitenkin odottaa edelleen Katja Ketulta paljon. Täysin perustellusti.

x

BEN BROOKS : ROHKEIDEN POIKIEN KIRJA - TOSITARINOITA HÄMMÄSTYTTÄVISTÄ POJISTA, JOTKA MUUTTIVAT MAAILMAA

207s.

Readme.fi 2018

Suomennos: Mika Oksanen

Alkuteos: Stories for Boys Who Dare to Be Different
Kirjastosta

Luettu syyskuussa 2018

Syksyllä oli sankarikirjabuumi, ja luin siihen itsekin kaikki kolme kotimaista versiota (arviot löytyvät täältä & täältä). Siihen lähes samaan syssyyn tuli luettua tämä "poikaversiokin", mutta koska kaikki aiheesta oli hetkellisesti muka jo sanottu, jäi postaaminen kokonaan väliin.

Mutta jos nyt muutama sananen täsäkin. Ensinnäkin, tämän kirjan suomenkielinen nimi on yksi epäonnistuneimmista, mitä tiedän. Rohkeat pojat, kiltit tytöt, tämä narratiivi alkaa olla jo aika nähty. Olkoonkin, että kirjassa itsessään rohkeus kulminoituu rohkeudeksi olla erilainen, uhmata myrkyllisen maskuliinisuuden normeja ja seistä pienten puolella, on ärsyttävää, että tämä suomennettiin näin. Etenkin kun alkuperäinen nimi on vapaalla käännöksellä Tarinoita pojista, jotka uskalsivat olla erilaisia. Se kuvaa kirjaa huomattavasti paremmin.

Toisekseen, olen lukenut nyt neljä erilaista sankarityttökirjaa, enkä tiedä riittääkö tästä viidennestä vastaavasta enää mitään sanottavaa. Samaa kaavaa, mutta nyt humaaneja ja inhimillisiä poikia. Täytyy myöntää, että ennakkoasenteeni oli vielä vastahankaisempi, sillä ihan kuin hämmästyttävistä pojista/miehistä ei olisi jo kirjoitettu maailman sivu. Onneksi tässä oli yllättävänkin moninainen ja feministinen lähtöasetelma, joten sain kuitenkin yllättyä positiivisesti. Vaikka no, en tiedä miten hämmästyttävää/erilaista lopulta on, että monet tässäkin esitellyt tiedemiehet ovat alansa uran uurtajia tai Lionel Messi on suursankari. Se uraauurtavuus kun nyt miehelle ei ihan samanlainen saavutus ole ollut kuin sukupuolelle, joka on ollut vuosisatoja lähinnä kotiin suljettua. 

En tiedä. Tavallaan idea ihan ok, ja sanoma myös, mutta nyt todella alkaisin jo kaivata lastenkirjallisuutta, joka lähtisi uskaliaasti jo huomattavasti kauemmas sekä heteronormatiivisen kaksinapaisesta sukupuolikäsityksestä että nyky-yhteiskunnalle niin kovin tyypillisestä yksilökeskeisestä sankaripalvonnasta. En usko, että nämä palvelevat ihan sitä tarkoitusta, mitä tällaiselta kirjallisuudelta voisi hakea. Keskustelu aiheiden ympäriltä on toki tärkeää, ja lasten kasvattaminen sukupuolisensitiivisempään ja -moninaisempaan tulevaisuuteen tietenkin avainasemassa, mutta sen moninaisuuden kuuluu heijastua myös muista yhteiskunnan normeista kuin näiden sankarikirjojen henkilögallerioista. En tuomitse näitä, mutta askel jo eteen päin tästä, kiitos. 

ANYWAY, HEMINGWAY, AURINKO MYÖS LASKEE – PAPERI T : POST-ALFA

PAPERI T : POST-ALFA
96s.
Kosmos 2016


löydän ensin paperi t:n kaikki on hyvin -levyn
josta muistan että runokirjakin oli

kaksi vuotta myöhemmin kuin muut
ja silti ihan ajassa

luen sukat jalassa
peiton alla
päiväunet välissä

aloitan alusta ennen kuin edes
pääsen loppuun

mä niin tiiän
miltä susta
tuntuu,
paperi t

"menestys on vain menetys ylimääräisellä ässällä"

hesari väittää viivästyneen teini-iän tutkielmaksi
unohtaa positionsa ei-millenaalien äänitorvena

olen juuri sitä ikäpolvea kuin
paperi t
tiedän päälle kaatuvat facebook-seinät
somehiljaisuudet joita kukaan ei huomaa
klikkausäänen kun olen maybe attending
menetyksen
ja menestyksen

"kaikki pettää
sisuskalut 
sisu ja kalu"

ja minunkin maailmassani kaikki pettää
tietenkin eri tavalla
silti samaistuttavalla

toisaalta ainainen samaistuminen
siihen vaatiminen
ryydyttää
huomaan että yksi lempisanoistani on ymmärtää
oikeasti edes en, luulen vain
ei muiden kuin itsensä tunteita kai lopulta edes voi

"suhteemme viimeisinä päivinä takerruin asioihin
kuten sohvankulmaan
ja eteisen karmeihin"

siksi samaistumista
ymmärtämistä
paremmin
ajattelen että joku sanoittaa minua
tekee minun sisällä myllertävistä lihansyöjäkasveista
sanoillaan oikeita

"kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään
yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote
voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua"

lopulta
saa minut jollain tapaa
tuntemaan itseni hyväksytyksi

"nää on rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin"

ja hyväksyttävyys kai on tunne
jota jokainen kaikkein eniten
janoaa vaikkei sitä
myönnäkään ääneen

(postauksen otsikko paperi t:n paniikki-kappaleesta.
post-alfasta muualla: sivutiellä, kujerruksia, kirjojen keskellä, poikakin lukee & amman lukuhetki)

LYHYITÄ EDITH SÖDERGRANISTA TOVE JANSSONIIN

Lyhykäiset ovat taas täällä. Pohdiskelin hetki sitten, että ehkä kaikesta lukemastaan ei tarvitse kirjoittaa, ehkä kaikki eivät edes ole herättäneet niin paljon tunteita, että niistä saisi jonkinlaisia ajatuksenpoikasia loogisesti riviväleihin järjestettyä. Aion edelleen kallistua jatkossa tähän rennompaan tapaan suhtautua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta silti nämä pienet, mutta sisällöltään sitäkin suuremmat kirjat ovat sellaisia, jotka tänne halusin. Lyhyesti, ei ehkä ytimekkäästi, mutta mukaan kuitenkin.

EDITH SÖDERGRAN : LEVOTTOMIA UNIA

131s.

Tulenkantajain osakeyhtiö 1929

Levottomat unet olivat minulle ensimmäinen tutustuminen Södergranin runoihin. Ne aukesivat kauniina, mutta sitäkin surumielisempinä, omaäänisinä, mutta maailmaan ja kipuun hukkumaisillaan olevina. Ne ovat kauniita ja henkilökohtaisia, avautuvia, mutta silti sellaisia, jotka pitää kokea itse, joista ei osaa toiselle kertoa. Kirjoitin muutamia säkeitä itsellenikin ylös, mutta pisimmäksi aikaa pysähdyin tämän kohdalle:

"Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: / yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. / Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä."

Levottomia unia on kokoelma runoja Södergranin teoksista Runoja, Syyskuun lyyra, Ruusualttari, Tulevaisuuden varjo sekä Maa jota ei ole. Seuraavaksi haluan sukeltaa jonkun kokonaisen kokoelman pariin, lukea runot niiden keskellä, mihin ne alunperin on julkaistu kuulumaan.

Helmet-haaste 2018: 24. Surullinen kirja

x x x

MÄRTA TIKKANEN : VUOSISADAN RAKKAUSTARINA

171s.

Tammi 1978

Alkuteos: Århundradets kärlekssaga

Suomentaja: Eila Pennanen

On vaikea kuvata tunnetta, joka syntyy kun luulee kirjaa aloittaessaan sen muuttavan maailmansa, mutta huomaakin, että maailma on ehtinyt muuttua hieman liikaa tässä välissä. Ja silti pidin tästä. Pidin, koska näen, miksi se on feministinenkin klassikko. Mikä sen paikka on ollut maailman muuttumisessa. Siinä, joka on muuttunut liikaa, mutta silti aivan liian vähän, kuten tämänkin kirjoituksen runolainan ajankohtaisuudesta edelleen huomaa.

Tikkanen kirjoittaa avointa ja selkeää, kerrankin tuntuu että osaan hylätä kokonaan ongelmani ja taipumukseni ylitulkintaan ja vain lukea. Tietenkin se on tämän kanssa helppoa, sillä tämä on helppoa.  Aiheena rankempaa ja niin selvästi julkaisuajankohtanaan vavahduttanutta. Sellaisen esiin nostamista, jota naiselta ei ole ollut tapana kuulla. Tikkasen tyyli on voimakas ja vahva, häpeilemätön, vaikka häpeä meihin onkin sisäänrakennettu, meihin naisiin erityisesti.

Onhan näistä klassikoista jo kaikki sanottu, ja saa ollakin. Silti niitä lukiessa omienkin ajatusten piiri lähtee päässä pyörimään, ja se tekee mieli jollain tapaa tallentaa. Vaikka lainauksin, sillä ne kertovat tässä tapauksessa enemmän kuin itse koskaan osaisi. Enemmän kuin kaikki muut tämän lukeneet ovat jo osanneet jossain ajatella, sanoa tai kertoa.

"Nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme

tämä yhteiskunta

elää

huonon omantuntomme turvin

Niiden ei tarvitse ollenkaan

vaivautua

sortamaan meitä

niin kauan kun me

tunnontarkasti

sorramme itse itsemämme

Nyt se saa riittää

nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme"

Helmet-haaste 2018: 09. Kirjan kansi on yksivärinen

Vuosisadan rakkaustarinasta muualla: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Kirjainten virrassa & Yöpöydän kirjat 

x x x

EBBA WITT-BRATTSTRÖM : VUOSISADAN RAKKAUSSOTA

173s.

Into 2018

Alkuteos:Århundradets kärlekskrig

Suomentaja: Jaana Nikula

Ja koska satuin lukemaan Tikkasta juuri kun sen 40 vuotta myöhemmin julkaistu sisarteos Witt-Brattströmiltä ilmestyi, en osannut olla lukematta tätä tähän päivään sijoittuvaa lähes heti perään. Ja se oli ehkäpä juuri suurin virhe, minkä tämän parissa tein.

Siinä missä Tikkasen suora tyyli tuntuu omaleimaiselta, tässä se sama tuntuu jollain tapaa liikaa yrittävältä. Se ei ollut paras mahdollinen kunnianosoitus, sillä sen tarkoituksellisuus tuntui ainakin minulle paistavan liian vahvasti läpi. Se oli myös niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että toisin kuin Rakkaustarinassa, sen läpi ei nähnyt minkäänlaisin inhimillisin silmin rakkautta taustalla, sitä joka nämä ihmiset joskus on yhteen saanut. En toki ole ehkä se henkilö, jonka on tarkoituskaan tätä kirjoittajaltaan vaatia, mutta se on se syy, miksi teoksen runot jäivät minulle hyvin etäisiksi ja ilman minkäänlaista samaistumispintaa. Ehkä vain en ole kohderyhmää, mutta tällä kertaa olin tyytyväinen ettei näin ollut.

Helmet-haaste 2018: 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Rakkaussodasta muualla: Reader, why did I marry him?, Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa & Kirjasta kirjaan

TOVE JANSSON : BULEVARDI JA MUITA KIRJOITUKSIA 

288s.

Tammi 2017

Suomentaja & jälkikirjoitus: Sirke Happonen

Voi Tove. ♥ Kun luin tämän kokoelman ilmestymisestä, olin varma, että hotkin sen saman tien. Ja lopulta se oli minulla lähes vuoden päivät, ennen kuin sen loppuun todella sain. Iski paitsi tyypillinen tovejanssonrimakauhu, myös suuren suuri alkukankeus, sillä kronologisesti ennen kansien välissä julkaisemattomat tekstit alkoivat loogisestikin varhaistuotannosta, eikä se ehkä ollut aivan siitä helpoimmasta päästä. Onneksi jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä paras oli vielä tulossa. Ehkä loppuun sijoitettu Happosen kirjoittama jälkikirjoitus olisi voinut toimia myös tekstien väleissä, antaa syvyyttä jo aiemmin, liittää elämää tarinoihin niiden oikeilla paikoilla. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja onhan se ihanaa saada "uutta" Janssonia lukemistoon, vaikka kaikki muka olikin jo julkaistu.

Helmet-haaste 2018: 25. Novellikokoelma
Bulevardista muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie & Kirjaluotsi

x x x

TOVE JANSSON : KUVANVEISTÄJÄN TYTÄR

117s.

WSOY 2014

Alkuteos: Bildhuggarens dotter (1968)

Suomennos: Kristiini Kivivuori

Luin toukokuussa Kesäkirjan, ja voisin oikeastaan kirjoittaa sanasta sanaan saman rakkaustarinan myös Kuvanveistäjän tyttärelle, mitä saaristoelämästä kertovalle sisarkirjalleenkin. Sisarkirjalta se nimittäin tuntuu, sillä maagisen kauniit hetkikuvaukset, lapsen yksioikoinen maailma ja viimeiseen asti hiotut, mutta silti itsestään tipahtelevat yksityiskohdat ovat aivan samoilla paikoilla niin näissä kuin hieman myöhemmin ilmestyneessä Kesäkirjassakin. Jos Kesäkirjan löytäminen tuntui yhdeltä kesän ihanimmista asioista, vahvistaa tämä sitä tunnetta entisestään. 

Ihana, ihana, ihana. Tässä herää Helsinkikin henkiin, tämän jälkeen tuntui varsin taianomaiselta kulkea Luotsikatu neljän ohi ja seistä hetki sen oikean talon edessä, jossa Tovekin on lapsuuttaan viettänyt.

"kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin."

Ja yhtä kaikki: rakastan myös erityisesti näitä Kristiina Kivivuoren Jansson-suomennoksia. Yli kaiken.

Helmet-haaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kuvanveistäjän tyttärestä muualla: Lumiomena, Kannesta kanteen, Luettua elämää & Oksan hyllyltä

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

TUTKIELMA TYHJYYDESTÄ HYLLYJEN TAKANA

111s.

2018

Susinukke Kosolan uusinta teosta, Varistoa, ei voi ostaa. Se täytyy lunastaa. Lunastus tapahtuu yhtä anonyymisti jätettyä tunnustusta vastaan, sellaista, jonka syvyyden saa itse määritellä, sellaisen, jonka painavuutta vastaan on valmis ajatuksensa Varistoon vaihtamaan. Lisää tietoa keinoista saada tämä omaksi löytyy Variston omilta nettisivulta. Tuota linkkiä siis painamalla, esimerkiksi.

Kuten aiemminkin, Susinukke Kosolan teksteissä on jotain maagisen häiritsevän hienoa. Ensinnäkin hän kirjoittaa kirjallisuutta, jota minun ei kaiken (oman) järkeni mukaan kuuluisi ymmärtää sanaakaan, koska olen taipuvainen ylitulkitsemaan kaikkea lukemaani ja tulkitsen ne niin puhki, etten pysy enää itsekään perässä. Kosola saa kuitenkin unohtamaan täysin mitä ja miten luen, ja minä vain luen ja luen ja ah. Ostan, hyväksyn ja otan vastaan kaiken, minkä Susinukke muotoilee. Sellaisenaan. Mitä tahansa hän kirjoittaisi, kuvittelisin samaistuvani ja ajattelevani näiden sanojen olevan osa omaa elämääni. Se on varsin suuri taito.

Taito nimittäin sanoittaa sellaisia asioita, joiden olen tiennyt olevan totta ja jotka ovat häirinneet, piinanneet tai pohdituttaneet äärettömästi myös minua, mutten koskaan ole oikein saanut laitettua niille reunoja, raamitettua mitä ne ovat. Kosola tekee sen niin viiltävän itsestäänselvästi, mutta silti ilman minkäänlaista itsetarkoituksellisuutta, että tunnen kieltämättä olevan näiden tekstien rinnalla hieman, no, yksinkertainen. Mutta ei se mitään, onneksi tämä 1990-luvun sukupolven ääni on se, joka näkee selvemmin ja voi käsitteellistää minunkin puolestani. Otan sen vastaan erityisen mielelläni. (No ok tässä voidaan toki ehkä myös muistuttaa itseään, että Susinukkea vain vajaat neljä vuotta vanhempana kai kuulun samaan sukupolveen itsekin, mutta se ei kuulosta yhtä dramaattiselta kuin puhua eri vuosikymmenenä syntyineistä, hah.)

Susinukke Kosolan Varisto on siis mahtava. Hieno, upea, terävä, taitava ja tietenkin tärkeä. Se on tutkielma tyhjyydestä, mutta myös vallasta, ihmisyydestä ja sen nurinkurisista puolista. Se on sitä tuttua Kosolaa, jota olen palavasti rakastanut tähänkin asti, ja silti se on jotain vielä syvempää, sillä tällä kertaa, omin käsin kirjoitetussa teoksessa, viimeisissä osissa, päiväkirjamaisissa merkinnöissä Kosola päästää lähelle, syvemmälle, pidemmälle kuin missään aiemmissa teoksissaan. Se, onko otteet  kirjoittajan omasta sisimmästä, tuntuu yhdentekevältä, sillä ne ovat niin paljaan hauraita ajatuksia, että ne vetävät jo valmiiksi korkealla olleet odotukset sellaisiin sfääreihin, että omat sanat jo tahtovat loppua. Samalla se luo jonkinlaista haikeaa surumielisyyttä, sillä ei maailmaa näe näin täydellisesti olematta jollain tapaa totaalisen ulkopuolinen.

Tunnustus on tästä teoksesta lopulta pieni, mutta sitäkin sopivampi hinta. Palan itseään paljastamalla saa jotain niin laadukasta ja silti paljasta, että tekisi mieli lähettää perään vielä rakkauskirjekin. Mutta ehkä en kehtaa. Tunnustelen rakkauttani vain täällä, html-koodin ja persoonattoman internet-identiteettini takana.

SUSINUKKE KOSOLA : .TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

SUSINUKKE KOSOLA :

.TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

88s.

Kolera-kollektiivi 2014

Tätä runokokoelmaa varten tarvitset 

hetken istua alas

empatiakykyä

aikaa tuntea

QR-koodilukijan.

"Viihde- ja sensaatiolehdistön aikakaudella

pienikin ynähdys vaatii verta ja sirpaleita."

On olemassa kahdenlaista ulkopuolisuudentunnetta, mitä kirjallisuuteen tulee: sitä, jossa ei vain saa lainkaan kiinni siitä, mitä kirjailija yrittää jakaa ja sitä, jossa saa kiinni, mutta katsoo asiaa niin erilaisesta positiosta, valtavirrasta, etuoikeutettuna, naisena, naisoletettuna, hyvinvoivana tai minä tahansa, ettei täysin pysty samaistumaan tunteeseen. Ensimmäinen lähinnä saa hylkäämään lukukokemuksen huonona, toinen mykistää, koska se pakottaa itsensä lukijana välillä marginaaliin. Siihen, josta itse tarinaakin saatetaan kirjoittaa.

"SIELUNPIIRTEITÄ

XI jalo taito olla haalistumatta läpikuultavaksi, jos ei hetkeen ole saanut varmistusta omalle peilikuvalleen.

--

VI jonkin puuttumisen tunne. Epävarmuus siitä, onko sitä jonkia ollut olemassa, ja miten olematon asia voi puuttua olemisesta.

--

IV olemisen sietämätön mikä vaan on parempi kuin täysin yhdentekevä epävarmuus."

Kosolan kanssa kävi jälleen niin. Siis sillä jälkimmäisellä tavalla, olin lähellä, mutten sisällä, en itse siellä marginaalissa, ja osittain se sai minut tuntemaan itseni vähän kuin sortajaksi. Ja sitten toisaalta: onko vähän ylimielistä alleviivata tässä nyt näin, että minäpä en olekaan siellä marginaalissa, minä olen valtavirtaa. Se tuntuu paradoksilta: jättämällä itseni ulkopuolelle, pidän itseäni kai jollain tapaa askelta korkeammalla istuvana, mutta silti tuntuu, ettei minulla ole asiaa sinne sisälle ilman, että olen tunkeileva ensimmäisenmaailmanparantaja, joka niin kauheesti haluu kokee ja tuntee ja samaistuu. Mistä positiosta tätä saa tai pitää tai tulee katsoa, ja kenen reviirillä olen, jos samaistun omien ulkopuolisuuden tunteideni kautta? Tai koen näiden kautta itselleni jonkun uuden tunteen? Vain onko se kuitenkin juurikin se asia, joka lopulta on meille kaikille yhteistä, vaikka suurin osa käyttääkin sen kieltämiseen järjettömän määrän energiaa? Olisiko se avain johonkin utopistiseen yhteishyvinvointiin?

No, niin tai näin, marginaalista kuitenkin saa täydellisesti kiinni, sillä Kosola osaa sanoittaa runojensa tunteet ja ajatukset, kokemukset ja poliittisetkin taistelut riveillensä ja niiden väliin erityisen taitavasti. Koin katsovani näiden runojen avulla jälleen uudella tapaa maailmaa, tai oikeastaan maatamme, jossa on kovin kapea säännöstö saada olla olemassa. Suomea, kapeaa suomalaisuutta, marginaaleja, koneiden surinaa, binäärikoodeja. Niistähän meidät lopulta on rakennettu.

Se, että todella ymmärtäisimme olevamme keskenään lopulta hyvin samanlaisia kaikkine pelkoinemme ja ulkopuolisuuden tunteinemme, on hyvin todennäköisesti kaunista utopiaa. Utopiaa siksi, että siitä seuraisi väistämättä jonkinlainen empatiakyky, tarve ymmärtää toisia ja nähdä heidät sellaisina kuin he ovat, eikä vain yhteiskunnan heijastelemina potentiaalisina sankareina, joista vain vahvimpia ihaillaan. Ja suomalainen sankari on tottahan toki suomalainen siinä ärsyttävän vanhentuneessa käsityksessä: valkoinen, sinisilmäinen, kauhean pidättyväinen, mutta silti muita parempi tuon jalon fyysisen ulkonäkönsä perusteella. Kunhan on siis toki myös kolme polvea taaksepäin puhdas suomalainen. Oikeassa yhteiskuntaluokassa. Sopivalla sosioekonomisella taustalla. Ilman vammaa, oppimisvaikeuksia tai puhevikaa. Mieluiten miehenä. 

.tik. on hyvä muistutus siitä, minkä  (toki ehkä aiheellisestikin kritisoitu) amerikkalaistutkimuskin osoitti: suomalaiset ovat yksi maailman epäempaattisimmista kansoista. Se ei minulle kovin suurena yllätyksenä tullut.

"homo sapiens janoaa naurua, haluaa

täristä naurusta kuin kissavideon nähnyt mannerlaatta"

.tik. muodostaa hienon kokonaisuuden Susinuken seuraavan, Avaruuskissojen leikkikalu -runokokoelman kanssa. Saatoin lukea nämä teokset niin sanotusti väärässä järjestyksessä, mutta minulle se oli oikea, sillä kun ensin sain kokea, että Kosola kirjoittaa runoja, jotka voivat olla myös minulle, pääsin lähemmäs niitä, jotka olivat itsestäni kauempana. Ja samalla eivät edes olleet, sillä tunnistin hurjan tunnekavalkadin näistä, tunsin itse samoin, tai olen ainakin joskus tuntenut.

Kosola on ainakin minun mittapuuni mukaan taitava ja silti sopivan tajuttavissa oleva , takakantta lainaten, anarkistilyyrikko ja punk-runoilija, jotain sellaista, josta tällainen runojen kanssa epämukavuusalueellaankin oleva saa kiinni. Näistä on miellyttävä aloittaa, sillä uskon vakaasti, että tässäkin puuhassa, runojen lukemisessa siis, kehittyy, kun sitä vain tekee tarpeeksi. Kun pääsee tarpeeksi kauas siitä kouluaikojen pakotetusta runojen (yli-)tulkinnasta, ja saa ihan vain lukea ja tuntea tai olla tuntematta etsimättä väkisin jotain analysoitavaa.

Susinukke saa minutkin hereille runoillaan, eniten rakastin tässä kokoelmassa runoja Palava lapsi sekä Kiäli, jos toisen tuskan kautta kerrottua tarinaa nyt ulkopuolinen rakastaa saa. Niin ja se, mikä piilosta löytyi, vaikka oikeastaan oli eniten näkyvillä jatkuvasti. Mukaan tarvittiin vain QR-koodilukija.

"olin oppinut tunnistamaan hyvät runot jo kaukaa

vaikken niitä ikinä oppinutkaan ymmärtämään"

.tik. löytyy heikosti muiden blogeista, joten korjatkaa tilanne ja lukekaa se! Tässä kuitenkin muutama muu postaus, jotka kaivellen vastaan tulivat: Ihmettelijä & Bookishteaparty (tiesin, että Katriin voi luottaa aina, mitä Susinukke Kosolaan tulee!)
Helmet-haaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

- TUTKIELMA IHMISYYDEN VALTAVIRRASTA

80s.

Sammakko 2016

Olenko jokaisen runokokoelman kohdalla kertonut, että ne eivät ole ennakkoon minun juttuni? Ovat jotain, joita on pitänyt tulkita aina yläasteen äidinkielentunneilta, mutteivat koskaan, niin kuin ikinä milloinkaan, ole auenneet minulle? Ja että minusta on ihan ok, jos niistä ei niin pidä.

Todennäköisesti olen. 

Entä oletko sinä joskus, ainakin salaa, syyllistynyt siihen uniikki lumihiutale -syndroomaan, jossa kuvittelet koko valtavan maailmankaikkeuden sisällä olevasi ihan vähän erilainen kuin kukaan muu, joka ainakaan parasta aikaa kanssani elää? Sellainen, jota ymmärtää vain harvat ja valitut, näkee aidosti vain muita hieman paremmat tyypit, kokee ihmisyydenkin jotenkin aivan toisella tavalla sisällään kuin kukaan muu ympärilläsi?

Todennäköisesti olet. Sillä kukapa ei olisi.

Ja eivätkö sinustakaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta liittyneet toisiinsa? Ei se mitään. Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu sitoo ne yhteen.

Tai on sitomatta.

Ihan miten sinusta parhaalta tuntuu.

"olet heräillyt öisin 

mutta et enempää kuin yöt ovat heräilleet meissä"

x

"kulkevat ympyrää koska

neliön kulkeminen vaatii tietoisia käännöksiä"

Sitoi joku jotain tai vaikka jonkun, näihin runoihin ja säkeisiin minä ihastuin täysin, löysin näistä itseni ja ennen kaikkea sen paradoksin, että niin oli tarkoituskin, koska olemme koko kokoelma, avaruuskissojenkin näkökulmasta lopulta vain valtavaa massaa, jossa jokainen kuvittelee olevansa hippusen enemmän, parempi, älykkäämpi, kauniimpi ja keskimääräistä kivempi kuin toinen, mutta paradoksaalisesti on vain sitä täysin samaa valtavirtaa kuin kuka tahansa muukin. Ja sitä mantraa saamme kuulla jatkuvasti myös ympäriltämme, kulttuuristamme, mutta silti se tulee suurimmalle osalle yllätyksenä.

"yö nostaa 

kuolleita muistoja silmien korkeudelle

maito murot kulhon reunalle"

x

"omiin hermoratoihin ei 

kannata eksyä etsimään

mitään itseään suurempaa"

Kokoelma jakautui eri osiin, ja vaikkei näennäisesti niiden parissa kuljettukaan minnekään, osoittautui tämäkin oletus loppua kohden varsin vääräksi. Runot välissä olivat kauniita, sana kerrallaan kudottuja kielellisiä taideteoksia kaikessa arkisuudessaan, murokulhoineen ja sylissä olevine kissoineen, listat välissä taas muistutus siitä, miten nämä olivat juuri minulle, joka on niin persoonaton, että minä voisin olla kuka tahansa. Runotkin ovat ihan vain runoja hetkellisesti, niiden kauneuden yksittäisestä ihailusta jää kiinni, kun Kosola kirjoittaa kokoelman viimeisessä osassa:

 "Sinä tiesit näin käyvän. Kerroin siitä jo ensimmäisellä sivulla. Mutta sinä jatkoit eteenpäin sana kerrallaan. Sinä halusit toisen lopun. Oman loppusi. Ja sinä saat sen - kukaan muu ei tule ymmärtämään kuin sinä."

Vaikka tällaisessa kokoelmassa on ehkä vaara, että niiden takana olevasta kertojasta tulee hieman ylimielinen, toisen valtavirrasta erottumisen osoitteleva kaikkitietävä ylihahmo, joka niin kuin oikeasti on se, joka on vähän enemmän, parempi, älykkäämpi ja kauniimpi, ei tästä sitä tunnetta kuitenkaan tullut. Nämä on kirjoitettu jollain tapaa lempeästi, ihmisestä on tehty hellästikin avaruuskissojen leikkikalu, massa, johon kuuluminen on lopulta lohdullisempaa kuin siitä poispyristely. 

"aamuisin olen katsonut kanssanne ikkunasta miten

aurinko kattaa päivää

meille kiittämättömille

lohduttomille ja 

vähän noloille

                                             osille tätä kattausta"

En väitä toki yhtäkkiä alkaneeni runoutta nyt kovin syvällisesti ymmärtää, mutta tästä jäi silti selkeä, kaunis ja viimeistelty tunne. Ja minä pidin siitä, näistä runoista, yksittäisistä riveistä, rappioromantiikasta paljon, mutta pidin siitä myös kokonaisuutena. Ehkä nyt jokin portti runouden maailmaan aukesi, kun ymmärsin, ettei kaikki olekaan sitä einoleinomaista, minulle etäistä loppusointuilua, se voi olla muutakin. Ja koska en vielä tiedä, mistä muualta kuin Kosolan parista sitä lähtisin etsimään, taidan seuraavaksi lukea hänen esikoisensa. Siinä välissä saa sitten vinkkailla myös muuta runoutta tämän bloginkin kautta minulle.

Tammikuussa 2018 minusta tuli noin viikoksi runotyttö.

"hätätapauksessa 

riko pääsi"

Avaruuskissoista on kirjoittanut myös ihana Bookishteaparty-Katri, jolle ylipäätään menee suuri kiitos ja kunnia siitä, että tämä runoilija on minulle jollain tapaa tutuksi käynyt, runoista kirjoittamisen esikuvani Reader, why did I marry him?, sekä muuten mainiot postaukset blogeissa Kirja vieköön!, Rinkka ja nojatuoli, Kaikkea kirjasta & Kirjavarkaan tunnustuksia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 02. Kotimainen runokirja

Avaruuskissoilla korkkaan myös #runo18 -haasteen osaltani käyntiin. (juupajuu, "en juurikaan osallistu lukuhaasteisiin". Se on jo varsin nähty.)