VUODEN VIIMEISET LYHYKÄISET: LUCIA BERLIN, KATJA KETTU, BEN BROOKS, SAIMA HARMAJA & SYLVIA PLATH

LUCIA BERLIN : SIIVOOJAN KÄSIKIRJA 2 - TANSSIA RUUSUILLA JA MUITA KERTOMUKSIA 

291s. 

Aula & Co 2018 
Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories
Suomennos: Kristiina Drews

Arvostelukappale 

Luettu joulukuussa 2018

Voi Lucia.

Kun luin viime vuonna ensimmäisen osan tästä novellikokoelmasta, rakastuin, mutta hieman viiveellä. Parhaat kirjat ovat sellaisia: eivät päästä lukiessa helpolla, mutta eivät myöskään unohdu, vaan nimenomaan vahvistuvat vain ajan kuluessa.

"Sanoin etten kadu – mutta se ei ole totta, vaikka silloin aikanaan en katunut tippaakaan. Se oli vain yksi minun elämäni monista vääristä ratkaisuista – että lähdin sillä tavalla."

Nyt vuosi myöhemmin luin viimein toisen osan, ja onnistuin käyttämään kaksi kuukautta koko novellikokoelman kanssa nautiskeluun. Toteutin siis omaa ohjettani olla kiirehtimättä, ja nauttia jokaisesta paikallaan olevasta sanasta sen ansaitsemalla tavalla. Sillä hienohan tämä taas oli.  Imin näiden novellien hienouden jo vielä mitään lukematta, ja siksi itse lukeminen oli täydellisen ihanaa koko ajan. Sellaista lempikirjailijaihanaa, jossa tietää saavansa hyvää ja luottaa, ettei mitään pettymyksen aiheuttavaa edes voi olla edessä.

Siivoojan käsikirja on alunperin ilmestynyt englanniksi yhtenä paksukaisena teoksena, jonka suomalainen kustantamo on päättänyt julkaista kahdessa osassa. Osittain siksikin tästä toisesta osasta on vaikea kirjoittaa: se ei tuo mitään uutta ensimmäiseen, ja silti se on sitä potenssiin tuhat. Se on samaa, tarkkaa ja oivaltavaa Lucia Berliniä alusta loppuun, rajua realismia syöpineen ja alkoholismineen. On mieletöntä, miten Berlin kirjoittaa aiheista, johon ihan jokainen ei tartu, ja silti saa sen kaiken kuulostamaan kauniin kielensä avulla kuin elettäisiin jotain suurempaakin kertomusta. Tuntuu karulta sanoa kuolemasta ja alkoholismista kertovia tarinoita kauniiksi, mutta sitä ne olivat. Berlinille kauneutta on sielläkin, missä harva muu sitä näkee, ja se taito on aivan mieletön. Kunpa sellaista olisi useammallakin tässä maailmassa, ehkä jonkinlainen empatiakin olisi taas suurempaa niin.

Tämä on mieletön kirja, ja soisin sille suurta näkyvyyttä myös blogimaailmassa. Näin taidokkaita novellisteja harvoin tulee vastaan. Ihmisiä, jotka näkyvät kirjallisuudessa kokonaisina, eivät vain kiiltokuvina siitä, mitä kuvittelemme toistemme olevan. 

"Minä liioittelen paljon ja sekoitan usein kuvitelmat ja todellisuuden, mutta en koskaan oikeasti valehtele."

Tanssia ruusuilla muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Kirjamies, Kirjaluotsi & Reader, why did I marry him?

SYLVIA PLATH : SANANTUOJAT

82s.

Otava 1987

Alkuteos: Collected Poems // 1981

Suomennos: Marja-Leena Mikkola
Kirjastosta

Luettu lokakuussa 2018

Plathin tuotanto on ollut minulle tähän asti tuttua vain muiden keskusteluiden kautta, ja vaikka ehkä enemmän olen kalleellaan romaanien puolelle, tulin aloittaneeksi Plathin tuotantoon tutustumisen runojen kautta. 

Nämä runot olivat syviä, kipeitä ja moniulotteisia, välillä ehkä etäännyttävänkin merkitseviä. Tämä ei missään nimessä ole Plathin ongelma, vaan minun, mutta huomaan tuskastuvani runoudessa välillä siihen, miten jok'ikisellä sanalla ja pilkun paikalla on merkittyksensä, ja Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseen tapaan lähinnä ahdistun siitä merkityspaljoudesta, jonka ääressä täytyisi kaikki osata jotenkin kerralla oivaltaa ja imeä itseensä. Näidenkin kanssa sen hienouden näin, osittain se vain oli ehkä vähän liikaa siihen nimenomaiseen lukuhetkeen. En osannut ottaa tätä sellaisena kuin se olisi ansainnut tulla luetuksi.

Hieno teos tämä nyt kuitenkin oli, tunnistan sen kyllä. Seuraavaksi Plathilta haluan ehdottomasti lukea jotain romaanimuotoista.

"En edes erityisemmin kaipaa lahjaa tänä vuonna.

Loppujen lopksi olen elossa vain sattumalta."

Osallistun teoksella sekä Runo18- että Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteisiin

x

SAIMA HARMAJA : HUHTIKUU

71s.

WSOY 1932
Kirjastosta

Luettu marraskuussa 2018

Harmajan esikoisrunokokoelma on myös ensikosketukseni kotimaisen, nuorena kuolleen runoilijan tuotantoon. Jollain tapaa naiivinkin kauniit runot sykähdyttävät ja tuovat mieleen sen hehkun ja lopullisuuden tunteen, jonka maailma alle 20-vuotiaan mieleen maalaa. Etenkin kuolemaa ja sairautta käsittelevät runot koskettivat, osin myös siksi, että niiden avulla pystyin jotenkin samaistumaan oman läheisen sairauteen. Kaunis ja herkkä teos on myös helpohko kokoelma aloittaa ylipäätään runouteen syventyminen, nämä eivät kovin vaikeita ja monimutkaisia runoja olleet, mutta sitäkin haikean kauniimpia.

"Oi Jumala, siipeni murtuneet

ota käsiini ihmeellisiin!

Olen lentänyt liian kauas,

olen lentänyt eksyksiin,

Olen lentänyt siivin voitollisin

läpi ilmojen häikäiseväin.

Tuhat aurinkokuntaa kiersin,

joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan

ja rajalla kuoleman maan

minä vapisen enää hiljaa

ja rukoilen, rukoilen vaan."

Osallistun teoksella sekä Runo18- että Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteisiin

KATJA KETTU : SURUJENKERÄÄJÄ

265s.

WSOY 2005
Omasta hyllystä
Luettu elokuussa 2018

Ketun esikoinen oli odotellut hyllyssäni lukemista vajaan vuoden, ja tulin tarttuneeksi siihen elokuussa kun muistin häneltä tulevan syksyllä myös uutta kirjallisuutta. Kettu on ollut pitkään yksi suurimmistani kotimaisen kirjallisuuden suosikeista, eikä vähiten siksi, että hänen tyylinsä on niin rujon vimmainen, vahva ja rouhea. Omaleimainen, vaikka aika samat asiat kirjasta toiseen teemojaan kantavatkin.

"Siihen aikaan, kun olin lapsi, isoäidin kotitalon pihassa oli koivuja, mutta ne kaikki lahosivat ja ne piti kaataa, ennen kuin ne ehtisivät ensin ja kaataisivat alleen jonkin viattoman mummon, ehkäpä omani."

Kettu aloittaa jo ensimmäisessä kirjassaan hurjan voimakkaasti, käsittelee mielenvinoutta, alkoholismia ja kehnoja kotioloja tavalla, jota harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa tulee vastaan. Pidinkin tästä alkuun hurjasti, koska hurjaa Ketun tykitys parhaimmillaan on. Sekapäistä, syntymästä säikähtänyttä ja täynnä omanlaisiaan, omaan käyttöön herkästi jääviä sanoja aina nuttuskehvelistä alkaen. Valitettavasti itse tarina ei oikein kantanut loppuun saakka, se lässähti ja jäi yllättävänkin heikoksi, joten kirjan loppuun saattaminen oli lähinnä tuskan takana. Huono se ei varsinaisesti ollut, hieman epätasalaatuinen lähinnä. Onneksi laatu on tästä kuitenkin tasaisesti uudempaa tuotantoa kohti vain kasvanut, joten voin jatkossa kuitenkin odottaa edelleen Katja Ketulta paljon. Täysin perustellusti.

x

BEN BROOKS : ROHKEIDEN POIKIEN KIRJA - TOSITARINOITA HÄMMÄSTYTTÄVISTÄ POJISTA, JOTKA MUUTTIVAT MAAILMAA

207s.

Readme.fi 2018

Suomennos: Mika Oksanen

Alkuteos: Stories for Boys Who Dare to Be Different
Kirjastosta

Luettu syyskuussa 2018

Syksyllä oli sankarikirjabuumi, ja luin siihen itsekin kaikki kolme kotimaista versiota (arviot löytyvät täältä & täältä). Siihen lähes samaan syssyyn tuli luettua tämä "poikaversiokin", mutta koska kaikki aiheesta oli hetkellisesti muka jo sanottu, jäi postaaminen kokonaan väliin.

Mutta jos nyt muutama sananen täsäkin. Ensinnäkin, tämän kirjan suomenkielinen nimi on yksi epäonnistuneimmista, mitä tiedän. Rohkeat pojat, kiltit tytöt, tämä narratiivi alkaa olla jo aika nähty. Olkoonkin, että kirjassa itsessään rohkeus kulminoituu rohkeudeksi olla erilainen, uhmata myrkyllisen maskuliinisuuden normeja ja seistä pienten puolella, on ärsyttävää, että tämä suomennettiin näin. Etenkin kun alkuperäinen nimi on vapaalla käännöksellä Tarinoita pojista, jotka uskalsivat olla erilaisia. Se kuvaa kirjaa huomattavasti paremmin.

Toisekseen, olen lukenut nyt neljä erilaista sankarityttökirjaa, enkä tiedä riittääkö tästä viidennestä vastaavasta enää mitään sanottavaa. Samaa kaavaa, mutta nyt humaaneja ja inhimillisiä poikia. Täytyy myöntää, että ennakkoasenteeni oli vielä vastahankaisempi, sillä ihan kuin hämmästyttävistä pojista/miehistä ei olisi jo kirjoitettu maailman sivu. Onneksi tässä oli yllättävänkin moninainen ja feministinen lähtöasetelma, joten sain kuitenkin yllättyä positiivisesti. Vaikka no, en tiedä miten hämmästyttävää/erilaista lopulta on, että monet tässäkin esitellyt tiedemiehet ovat alansa uran uurtajia tai Lionel Messi on suursankari. Se uraauurtavuus kun nyt miehelle ei ihan samanlainen saavutus ole ollut kuin sukupuolelle, joka on ollut vuosisatoja lähinnä kotiin suljettua. 

En tiedä. Tavallaan idea ihan ok, ja sanoma myös, mutta nyt todella alkaisin jo kaivata lastenkirjallisuutta, joka lähtisi uskaliaasti jo huomattavasti kauemmas sekä heteronormatiivisen kaksinapaisesta sukupuolikäsityksestä että nyky-yhteiskunnalle niin kovin tyypillisestä yksilökeskeisestä sankaripalvonnasta. En usko, että nämä palvelevat ihan sitä tarkoitusta, mitä tällaiselta kirjallisuudelta voisi hakea. Keskustelu aiheiden ympäriltä on toki tärkeää, ja lasten kasvattaminen sukupuolisensitiivisempään ja -moninaisempaan tulevaisuuteen tietenkin avainasemassa, mutta sen moninaisuuden kuuluu heijastua myös muista yhteiskunnan normeista kuin näiden sankarikirjojen henkilögallerioista. En tuomitse näitä, mutta askel jo eteen päin tästä, kiitos. 

KATJA KETTU : HITSAAJA

KATJA KETTU : HITSAAJA

♥ ♥ ♥

349s.

WSOY 2008

Jos on lukenut blogiani tarkkaan, olen viimeksi alkuvuodesta maininnut Katja Ketun olevan yksi suosikkinykykirjailijoistani, mitä etenkin kotimaiseen kirjallisuuden kenttään tulee. Kätilö ja Yöperhonen on tullut luettua jo aiemmin, novellikokoelma Piippuhylly tammikuussa. Nämä kaksi ensimmäistä ovat vielä odotelleet vuoroaan, tämä Ketun toinen romaani osui käteen kirjastoretkellä, mutta saattaa myös odotella virtuaalisen alennuskirjashoppailun tuloksena eräässä postissa kahden muun Kettu-pokkarin kanssa. Ihan jo siksikin, että näissä Bon-pokkaripainoksissa on vain niin mielettömän upeat kannet. Surunkerääjässä etenkin.

"Kun Rovaniemen pojjat ehti paikalle 10.15 aamulla, oli suurin osa kauheudesta jo ohi. Net saivat pintaetsinnän johtajalta ohjeeksi ettiä ruumiita ja mahdollisia henkiinjääneitä, vaikka kyllä sen kaikki siinä vaiheessa tiesivät, ettei sieltä enää ketään hyövää kahtella. Siellä oli meri täynnä laivoja, siellä kelluivat kuin korkit meressä. Oli täyslasti- ja matkustajalauttaa, ro-ro-lauttaa, ulkovartiolaivoja, miinalaivoja, kuivalastialusta ja joku puolalainen konttilaiva. Kaikki joutuivat vierestä kahtomaan sitä kuolemaa. Siinä sai immeinen nöyrtyä."

M/S Estonia uppoaa myrskyisenä syyskuun yönä vuonna 1994, ja käynnistää tuhansissa kodeissa ja perheissä painajaisen, josta on mahdoton herätä. Etelässä Niila Kamsu kohtaa tulevan EU:n direktiivit, säädökset ja paineet telakallaan, pohjoisessa Mirka Autti ymmärtää veljensä kadonneen lopullisesti, ja tietää jonkun olevan siitä vastuussa. Alkaa vimmainen retki kohti alkua, tulevaisuudessa sijaitsevaa menneisyyttä, yhtymäkohtaa, jossa kaikki on venähtänyt raiteiltaan.

Katja Ketun tyyli on omaleimainen, vahva ja rujo. Niin sanotusti väärässä järjestyksessä, julkaisuvuosissa taakse päin näitä teoksia lukiessa huomaa, ettei se vire tässä toisessa ole vielä niin vahva kuin myöhemmissä, mutta silti se on jo olemassa, kytee kuin pieni piru, täysin roihahtamatta, mutta silti niin vimmaisesti, että jo pelkkä se kyteminen polttaa tarpeeksi. Hitsaaja koukuttaa melko alusta asti, ja vaikka Estonia onkin lopulta vain taustakäry, kietoutuu sen ympärille Kettumaiseen tapaan useita näkökulmia, kohtaloita ja kuvakulmia. Romaani kulkeekin kovin monessa eri tasossa, näkökulmia vuorotellen, eri asioita toisen silmin avaten. Se toimii varsin näppärästi, ja saa koukuttumaan, ihan kuin kannen Hesarin lainaus lupaileekin. Itse tarina on jotain häiritsevän ja häiriintyneen välimaastosta, kieleltään vahva ja kiivas, mutta ei ihan yltä siihen lopulliseen huikaistumiseen kuin myöhemmin kirjoitetut. 

Eniten pidin romaanissa juurikin Ketun omaleimaisesta kielestä, murteista, henkilöhahmojen vinksahtaneisuudesta, selittelemättömyydestä ja tietystä rohkeasta empaattisuuden ja säälin puutteesta hahmojaan kohtaan, juuri siihen, joka juuri lopulta oli se, mikä vaikeimpiinkin hahmoihin sai kiintymään ja suhtautumaan surumielisellä lempeydellä. Sekä Mirkan että äitinsä Auran kohtalot olivat tuttua, vimmaista Kettua, villisilmäisiä ja löyhkääviä naishahmoja, jotka surevat menetettyä tai ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Etelään karannut, epäonnistunut runoilijasielu Niila Kamsu toimi myös, mutta hieman häiritsi kirjan vähän väsyneeksi jäänyt, pakollinen tusinanaishahmo Kaisu, Niilan etelänvaimo, viiniä silmät punaisena juova, miestään väistelevä ja kaiken anteeksiantava. Kaisu hahmona toki toi Estonian lähemmäs, koska hänen siskonsa kadotti meren pauhuun niin miehensä kuin poikansakin, mutta ehkä se juuri häiritsikin - Estonia oli yhtäaikaa läsnä mutta silti hieman päälleliimattu, sellainen, johon olisi halunnut syventyä enemmänkin, mutta oli silti vain viimeinen nyrjäytys Niila Kamsun mielessä. Miehen, joka on rakentanut laivoja vuosikymmeniä, vaikkei EU-direktiivien määräämää pätevyyttä löydykään. Siihen olisi saatu paneutua enemmän, nyt yksi perhetragedia tuntui vain täytetekstiltä muun vimmaisuuden keskellä. Vaikka toisaalta, säästyttiinpä ainakin alleviivaavuuden syytteiltä, kuten Katja Ketun romaaneissa noin yleensäkin.

Häiritsevää tai häiriintynyttä, oli tämä kumpaa tahansa, kyllä tämä pauloissaan piti. En nyt ehkä meneväksi kesäkirjaksi tätä nimittelisi, sopisi ennemminkin pimeneviin syysiltoihin kun haluaa astua yhdessä siihen tummaan, hyiseen veteen, johon tämä tarina pohjan kautta lukijansa vetää. Tekee se sen kuitenkin varsin taitavasti, että vaikkei tämä nyt omiin suosikkeihin noussutkaan, oli se sen verran väkevä kokemus, että saattaa sen pariin vaikka joskus vielä palatakin.

Helmet-haaste 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis 

KATJA KETTU : PIIPPUHYLLY

 

KATJA KETTU : PIIPPUHYLLY 

♥ ♥ ♥ ♥

236s.

WSOY 2013

"Muistelen mitä valkokaulainen äitisi kerran minulle sanoi. Että rakkaudella ihmisen mielen voi silittää eheäksi. Se ajatus minulla on ollut tätä kirjoittaessani sinulle, tyttäreni. Että rakastetun ihmisen sielu on karhea kuin kivi, jonka valtameri on vaatonut linnunmunaiseksi, ja se ajatus on lohdullinen pidellä ja katsoa."

Kuten jo edellisessä postauksessani mainitsin, Kettu on yksi suosikkejani nykykirjailijoista, vaikka häneltä vasta kaksi kirjaa aiemmin olenkin lukenut. Kätilö kuuluu elämäni kirjoihin, Yöperhonen hurmasi vuosi sitten täysin. Nyt olikin hauska siirtyä noiden kahden romaanin väliin, takaisin Kuolleen Miehen vuonolle, hipaista jo Kätilöstä tuttujen hahmojen käsivartta, tunnistaa yksi tuttu Yöperhosestakin.

Piippuhylly lähtee liikkeelle esipuheesta, Pietarin kirjeestä tyttärelleen, saatteesta miksi hän on tarinansa hänelle kirjoittanut. Vaikka kyseessä onkin novellikokoelma, käy jo varsin pian ilmi, että tarinat nivoutuvat säikeistään yhteen, ja niitä pitää kasassa myös kevyesti koko ajan läsnä pyörivä kehyskertomus. Pietari kerää piippuja hyllylleen, muistaa niihin tarttuessaan tarinat esineiden takaa, syöksyy suoraan niin Berliinin kristalliyöhön, Brasilian faveloihin, Afrikkaan kuin tsaarinaikaiseen Pietarin kaupunkiinkin. Vaikka tarinat ovat irrallisia, vierailevat henkilöhahmot ristiin, kysymysmerkeistä tulee selityksiä, seurauksista syitä.

Ja vimmaisesti Kettu taas kirjoittaakin. Hänen tekstinsä on juuri sitä Kätilöstä tuttua riettaan rujoa, inhorealismilla ilakoivaa ja kaikessa paatoksellisuudessaan viehättävääkin. Tarinoiden yhteenkietoutuminen on varsin pakotonta, ja se miellyttää, vaikka novelleissa on jo paljon aineksia yksinkin. Kehyskertomuksen lisäksi niitä yhdistää rakkauden raju pakkomielteisyys tai kaipuu, naksahdus, joka saa sisällä nukkuneen pedon heräämään, hirveä työntö, jossa pysähtyneisyys on vain kaukainen toive. Rakastin kovasti muutamaakin novellia, muun muassa avausnovelli Kristalliyö juutalaisen Ibrahimin kalusteliikkeen avajaisista vei täysin mennessään, ja siinä maailmassa olisin elänyt vielä tarinan jos toisenkin. Se ehkä olikin kokoelman rauhallisin aiheestaan huolimatta, kieli pysyi aisoissa, eikä jatkuva vulvan tai miehisemmän sukupuolielimen kuvailu vienyt vielä puolta novellille varatuista sivuista. Lapinkoira oli kaikessa rujoudessa ja inhorealismissaan myös vaikuttava, Mulukukka Kätilö-viittauksineen niin ikään hieno.

Ihan täydellinen Piippuhylly ei minulle silti ole, se meinaa jäädä paikoitellen oman pauhunsa alle, saada sen kaulasta purren tapetun kyyhkysen veren maistumaan hieman liiankin kammottavalta omassakin suussa. Välillä tekee mieli pysähtyä silittämään, että rauhoitu nyt edes hetkeksi, pysähdy ja kuuntele, anna sanoman tuoda paino, älä tee sitä liikaa päälle. Mutta sitten taas ajatteleekin, ettei se Kettua ehkä olisi ilman viimaansa. Vaikkei tämä kahden aiemman lukemani rinnalla ehkä niin suureksi nousekaan, pidin siitä kuitenkin. Ja jos joku muu on pitänyt Kätilöstä, suosittelen tätä aivan varauksetta. Se sama puhuri jatkuu taitavasti myös näihin novelleihin, joka Kuolleen Miehen vuonolle jo edellisen kirjan huumassa sinne nousi.

Helmet-haaste 2017: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö 

5 + 3 KIRJAA NAISTENVIIKON KUNNIAKSI

Naistenviikko vetelee viimeisiään, ja ajattelin sen kunniaksi palata taas blogin äärelle kirjalistan parissa. Kirjoittelinkin jo jokin aika sitten puolen vuoden kirjat yhteen nivovassa postauksessa lukeneeni varsin paljon naisten kirjoittamia kirjoja, ja olevani siitä varsin ilahtunut. En ole tosiaan juurikaan asiaan huomiota kiinnittänyt, napannut kiinnostavia teoksia enemmän kuin kiinnostavien kirjailijoiden teoksia. Sattumalta niistä enemmistö näyttää olevan tällä hetkellä oman sukupuoleni edustajien kirjoittamia, eikä todella kukaan heistä ole minkäänlaisessa altavastaajan asemassa. Joten tässä viisi + kolme naisten kirjoittamaa kirjaa, ei naiskirjailijan kirjaa. Se kun on niitä arkikielen kummia sanamuotoja, jotka olettavat että se varsinainen kirjailija ilman etuliitettä on mies. Joten höpöhöpö sille ajatukselle, ja nämä kirjamaailman superleidit vahvoine naispäähenkilöineen nyt jälleen jalustalle ja kunniaan.

Katja Kettu : Kätilö

Jos yhtään tarkemmin tätä blogia on lukenut, tietää, että rakastan Ketun Kätilöä. Luin sen kaksi vuotta sitten mökkilaiturilla, jähmetyin paikoilleni pääsemättä mihinkään ennen kuin viimeinenkin sivu oli loppuun asti luettu. Vaikka kirjaa on kritisoitu turhan kikkailevasta ja haastavasta rakenteesta sekä liian vaikeasta murteesta, eivät ne minulle tällä kertaa minkäänlaisia vaikeuksia luoneet, päinvastoin. Toivat rosoa, rouheutta ja säröä, sellaista, jota jäin kaipaamaan kirjan loputtua. Vahva ja omilla jaloillaan seisova teos, tätä suosittelen ehdottomasti. Älkää antako hämmentävän ja ruman kannen hämätä, tämä on hyvä. (Älkääkä herranjestas katsoko sitä elokuvaa tästä, se ei anna minkäänlaista kunniaa kirjalle. Se on napannut teoksesta vain ne helpoimmat osat ja jättänyt kokonaan pois sen, mikä tästä tekee vahvan. Ilman kirjaa leffa saattaa toimia, mutta kirja voittaa sen kevyesti mennen tullen.)

Lisa Genova : Edelleen Alice

Genovan Edelleen Alice on kipeä, mutta silti lämmin tarina Alicesta, joka sairastuu varhaisiällä alzheimerin tautiin. Tarina kulkee Alicen näkökulmasta, tarjoaa kurkistuksen muistisairaan mieleen niin vahvasti, että tämän lukeminen tuntui jopa rankalta kun samalla oma hyvin läheinen ihminen sairastaa tätä samaa kamalaa tautia. Ja silti kaikessa taudinkuvan kurjuudessaan kerronta on armollista ja lempeää, se auttaa ymmärtämään paremmin miltä siitä omastakin läheisestä saattaa ehkä tuntua, se on kurkistus sellaiseen mieleen, jota ei itse katsomalla ymmärrä. Tärkeä ja kaunis teos, omalla hienolla tavallaan kirjoitettuna.

 

Riikka Pulkkinen : Totta

Toiset vihaavat, toiset rakastavat. Jos rakkauteni Kätilöön on mennyt ohi, sitä todennäköisemmin ei ole tapahtunut Totta-teoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen Pulkkiseni, ja hyvin varauksellisesti kirjaan tartuttuani sain kovinkin nopeasti huomata olevani aivan turhaan ennakkoluuloinen. Jos rakastaa pieniä suuria tarinoita, arkea ja sukupolvitarinoita, ihmissuhteita ja niiden koukeroista selviämistä hyvin, joidenkin mielestä liiankin, kauniilla kielellä höystettynä, tämä voi olla juuri sinun kirjasi.

Chimamanda Ngozi Adichie : Kotiinpalaajat

Kotiinpalaajien päähenkilö Ifemelu on nuori vihainen nainen, tyttö, joka kerran lähti Nigeriasta Yhdysvaltoihin etsimään kotimaasta puuttuvaa tulevaisuuttaan. Ifemelu etsii paikkaansa uudessa elämässään, kirjoittaa suosittua rotuaiheista blogia ja tasapainoilee amerikkalaisen ja afrikkalaisen identiteetin välillä. Kirja on aiheiltaan suuri, ja sen parhainta antia on ehdottomasti se, että se on rohkeasti kirjoitettu ei vain pelkästään jonkun yhteiskuntamme "ulkopuolisen" näkökulmasta vaan myös ehkä vielä enemmän jollekin muulle kuin sille keskiluokkaiselle valkoiselle lukijalle, jolle kaunokirjallisuus länsimaissa on ehkä eniten tapana suunnata. Se, että kirja jätti jollain tapaa jopa ulkopuolisen tunteen lukijana, oli raikasta ja erilaista, rohkeaa ennenkaikkea. Rakastan Adichien tuotantoa ylipäätään hyvin paljon, mutta tähän naistenviikkoteemaan Kotiinpalaajat on ehdottomasti se vahvin teos.

Kathryn Stockett : Piiat

Piiat oli iso romaani ilmestyttyään, itsekin olen sen jo kolmisen vuotta sitten lukenut. Mutta jos se vielä joltain on lukematta, suosittelen ehdottomasti. Vaikka kirjassa on ehkä hieman viihteellinen häivähdys, on mustien asema 1960-luvun Yhdysvaltain etelävaltioissa sen verran tärkeä aihe, että lähestymistapa saa pienoista keveyttään tarinan edetessä anteeksi. Tarina muodostuu kolmen naisen näkökulmista, se limittää tarinat toisiinsa ja yhtä lukiessa jo kaipaa niitä kahta muuta tärkeää kokonaisuutta. Hyvä kirja, jonka elokuvasovituskin on onnistunut vähintäänkin kohtuullisesti, ei silti kuitenkaan kirjaa voittaneesti. 

+ Laura Lindstedt : Oneiron

Blogiaikaan luettu Oneiron ei vakuuttanut lukemisen jälkeen, ja kirjoittelin hieman jopa ihmetelleeni sen hypeä. Nyt kuitenkin lähes puoli vuotta myöhemmin tarina on vahvistunut mielessä hurjasti, sen kokonaisuus on eheytynyt ja myönnän Finlandia-palkinnon menneen viime vuonna täysin oikeaan osoitteeseen. Jos Oneiron on lukematta, lue se. Ihan jo yleissivistyksen ja täysin erilaisen lukukokemuksen nimissä.

+ Toni Morrison : Luoja lasta auttakoon

Ensimmäinen Morrisonini oli vahva, ja kuten laadukas kirjallisuus yleensä, on se myös vain aikaa myöten vahvistunut ja vahvistunut omassa mielessäni. Ripaus lähes jo maagista realismia toi romaaniin raikkautta, ja äiti-lapsi-suhteen inhimillisyys löi vahvasti iholle. Hieno teos, eikä ilmeisestikään kovin vaikea yleisesti Morrisonin kirjallisuuteen verraten.

+ Terhi Rannela : Punaisten kyynelten talo

Suomalaiselta kirjailijalta aivan mieletön hyppäys täysin vieraaseen maailmaan, 1970-luvun Demokraattiseen Kamputseaan. Vahva, raju ja voimakas romaani vankileiristä, hävityksestä ja pienestä ihmisestä koko maan kattavan julmuuden keskellä. Vahvuutensa ansiosta myös tämä on voimistunut yhdeksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista. Hassua miten ajatus saattaakin muuttua jo sitten toukokouisen postauksen teon.

KATJA KETTU : YÖPERHONEN (JA VÄHÄN KÄTILÖSTÄKIN)

KATJA KETTU : YÖPERHONEN
♥ ♥ ♥ ♥ ♥

334s.

WSOY 2015

Katja Ketun Kätilö on yksi lempikirjoistani. Sen jälkimaku oli todella vahva, se ravisteli ja vaikka kieli siinä olikin vähän itsetarkoituksellisen huomiohakuista, oli se hyvinkin raikas tuulahdus lukemani kirjallisuuden keskelle. Lapin sota kun oli vielä aiheenakin itselleni huomattavasti muita Suomen sotia tuntemattomampi, niin kirja iski kuin aamulla jumppahetkellä lasten kanssa tekemäni kuperkeikka: hurjan kovaa ja kokonaisvaltaisesti. (Ok, no kuperkeikan jälkeen pää ei olekaan sitten kääntynyt, ja nytkin mietin itkenkö vai nauranko tätä tapaturma-alttiuttani, mutta kirja siis oli hyvä, se tulikin jo kai kaikille selväksi. Niin ja hei, mutta se leffa, Kätilöstä tehtynä! Ehkä se on sitten tämä kuperkeikan jälkeinen ihan kammottava jälkivihlaisu, joka tulee noin kolmen minuutin välein ja raastaa koko niskani ja yläselkäni, ja jossa ei olekaan jäljellä enää sitten mitään hyvää. Se kun näytti olevan elokuvaversionkin tarkoitus, jättää rainasta pois kaikki, mikä teki kirjasta erinomaisen. No mutta, ei siitä sitten sen enempää.) Ja näin ollen Yöperhonen olikin siis varsin kovien odotusten alla. Naputtelin itseni kirjaston varausjonoon marraskuussa, ja viime viikolla tämän käsiini sain. 

Yöperhonen alkaa, kun 1930-luvulla raskaana oleva teini-tyttö Irga Malinen loikkaa hiihtäen rajan yli neuvostoliittolaisen agiteeraajan Suenhampaan perässä. Ihan ei saavuteta neuvostounelmaa, vaan varsin pian puolet kielestään menettäneen mykän tytön tie viekin Vorkutan vankileirille Pohjois-Venäjälle poliittisen vangin leima selässään. Ja siinä sivussa kulkee tarina vuoden 2015 Venäjän Marinmaalta, jossa Verna tulee hakemaan isänsä Henrik Malisen ruumista harhaisen seikkailun jäljiltä kotiin.

Ja huh. Eipä kovin kauas jääty Kätilöstä, osiltaan mentiin jopa heittämällä ohi. Alku meinasi kangerrella, 2015 vuoden kuvaus tuntui tahmealta ja turhalta. 1930-luvun osiot imivät kuitenkin sen verran vahvasti mukaansa, että uudemmatkin jaksoi kahlata läpi, ja ennen kuin sitä kunnolla huomasikaan, koko tarina alkoi kaikessa voimakkuudessaan nivoutua yhteen niin, että kirjaa ei enää malttanut laskea käsistään. Tarina aukesi ja vahvistui sivu sivulta yhä enemmän, ja viimeisen sivun päälle käännetyn takakannen jälkeen olo oli kovinkin vaikuttunut. Ja vaikka tuo tarinan moderni osa ei yksin ehkä täydellisyyttä hiponutkaan, jäi kirjasta kokonaisuutena niin voimakas olo, että oli sille viisi tähteä annettava. Kuten vanhassa blogissani Kätilöstä aiemmin olen sanonut, hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen loputtua sitä jää ikävä. Ja tätä kyllä todella jäi. Katja Kettu kiipii hyvin vahvasti kohti suosikkikirjailijoideni seuraa.

Joko te olette Yöperhosen lukeneet, mitä piditte? Kätilö ainakin on tainnut jakaa aina mielipiteitä, hurjan mielelläni kuulisin teidän fiiliksistä tämän ja vaikkapa sen Kätilönkin suhteen!