TERHI RANNELA : FRAU

TERHI RANNELA : FRAU 

♥ ♥ ♥

323s.

Karisto 2016

Törmäsin Rannelaan ihan satunnaisesti, kirpputorilla kun kansien perusteella kiinnostavalta näyttänyt Punaisten kyynelten talo päätyi kassalle asti. Terhi Rannelan ensimmäisestä aikuisille suunnatusta romaanista pidin, ja sen myötä sain myös tämän blogeissa täysin ohittaneeni Fraun lukulistalle. Ilman Punaisten kyynelten taloa tämä olisi lukematta varmaan jäänytkin, niinkin järkisyistä kuin siitä, että tämän kansi vaikuttaa juuri siltä, ettei minua voisi kirjakaan vähempää kiinnostaa. En sitä kovin visuaalisesti viehättävänä pidä, ja lisäksi se antaa ymmärtää sisältävänsä jotain Remes-tyylistä dekkaria, eikä sellainen varsinaisesti omaan lukuvalikoimaani oikein kuulu. Onneksi kuitenkin osasin ohittaa tuon aika lopulta merkityksettömänkin ulkoisen puolen, sillä tämä romaani on lopulta paljon kansiaan enemmän. Luonnollisestikin.

"Reinhardin kasvojen alla samanmieliset miehet ja naiset olivat kokoontuneet sodan jälkeen puhumaan  ja muistelemaan menneitä aikoja. He olivat pitäneet kansallissosialismin liekkiä elossa, ja kun aika heistä jättäisi, he siirtäisivät soihdun tuleville sukupolville. 

Vihalla ja rakkaudella oli jotakin yhteistä, se oli sammumaton."

Kuten edellisessä romaanissaankin, Rannela hyppää rohkeasti pois kotimaan historiasta. Kun hän viimeksi antoi äänensä täällä Suomessa muuten niin vieraaksi jääneelle Demokraattisen Kamputsean kommunistiselle vallankumoukselle, ollaan tällä kertaa tutumman ääressä, toisessa maailmansodassa ja holokaustin ytimessä. Näkökulma on toki "raikkaan erilainen", niin kuin nykyhenkeen toista maailmansotaa käsitellessä kaunokirjallisuudessa tuntuu olevan, se kun hyppää natsipyöveli Reinhard Heydrichin vaimon Linan tarinaan, osuuteen raivoisana aatteen kannattajana sekä jyrkkään uskoon omaan asiaansa. Heydrichin salamurhan jälkeen SS-kenraalin leski kun seisoo miehensä rinnalla vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeenkin, ja on ainoita eloon jääneitä leskiä, joka ei piiloudu nöyryyden taakse tai naiivisti vetoa ymmärtämättömyyteensä holokaustin aikana. Hän tiesi mitä teki, ja uskoo edelleen toimineensa täysin oikein.

Itse teoksesta odotukset olivat puoli korkealla, ehkä eniten siksi, koska pidin edellisestäkin kirjasta. Tätä tosin sai lukea lähes kolme neljäsosaa odotellen, että se alkaisi tuntua hyvältä, siinä oli ehkä ihan vähän liikaa kaikkea mukana, liian monta kerää ja näkökulmaa, joiden yhteen kierittäminen lopussa vei vähän liikaa puhtia tarinalta. Toisaalta se oli myös tarinan rikkaus, se ei uponnut liikaa yhteen ja samaan, vaan se kieritti tarinaa koukuttavasti yhden ja saman tapahtuman ja siitä seuranneen tapahtumaketjun ympärille, mutta hieman vähemmälläkin sanoma olisi ehkä tullut selväksi. Loppua kohti kerronta sai kuitenkin skarpattua itsensä kunnolla kasaan, ja ratkaisun ollessa käsillä sitä ei enää malttanut käsistään päästää. Hienoa taustoitusta ja fiktion sekoitusta oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, ja vaikka tästä en henkilökohtaisesti ihan hirveästi uutta itse irti saanut, oli tarina silti hieno ja laadukas, tätä kirjaa suosittelisin kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Rannela osaa kyllä asiansa ja aiheensa, kun hän johonkin päättää mukaan sukeltaa.

Ja vaikka tarina itsessään ihan himpun verran minut jätti kylmäksi, on sen tematiikka silti pelottavankin ajatuksia herättävä sekä ajankohtainen. Lina Manninen, aiemmin Heydrich, on niin vahvasti aatteeseensa uskova nainen, periksiantamaton ja mielestään ollut jatkuvasti oikealla asialla, että tekee oikeasti pahaa törmätä edelleen nykymediassa vastaaviin hahmoihin. Vaikka rouva Heydrichin rooli toki maailmanhistoriassa on huomattavasti merkittävämpi kuin tavallisen rivikansanedustajan Suomessa, on kaiken kaikkiaan hyvin huolestuttavaa huomata, miten sokeasti ihminen voikin uskoa vihaan ja pahaan hamaan loppuunsa saakka, kuvitella toimivansa oikean asian puolesta unohtaen kaiken inhimillisyyden ympärillään. Ylentää itsensä tärkeimmäksi, tavoitella ainoastaan omaa etuaan pakolaisjoukkojen päällä hyppien.

Kirjassa tuli myös vahvasti iholle se tekopyhyys ja sokeus kaikelle muulle paitsi oman navan ympärillä tapahtuvalle, se kaiken kattava kostonhimo ja raakuus mikä saa vallan kun ihmiseltä viedään se tärkein, ja silti se täydellinen sokeus kaikelle sille ihmismäärälle, jolta on itse ilman minkäänlaisia omatunnontuskia vienyt rakkaita kymmenkertaisia määriä, yhdellä ainoalla määräyksellä. Ihminen on eläinlajina varsin pelottava, koska se ei tunnu koskaan oppivan virheistään. Tämä maailma kun tuntuu aika monellakin tapaa kiertävän varsin yksinäistä kehää ilman alku- tai loppupistettä. Se on varsin synkkä sanoma, ja vaikka tämä kirja ei siihen synkkyyteensä ehkä niin uppoakaan, herättää se silti ajattelemaan vahvasti myös nykypäivää. Ja ehkä ihan aiheestakin.

5 + 3 KIRJAA NAISTENVIIKON KUNNIAKSI

Naistenviikko vetelee viimeisiään, ja ajattelin sen kunniaksi palata taas blogin äärelle kirjalistan parissa. Kirjoittelinkin jo jokin aika sitten puolen vuoden kirjat yhteen nivovassa postauksessa lukeneeni varsin paljon naisten kirjoittamia kirjoja, ja olevani siitä varsin ilahtunut. En ole tosiaan juurikaan asiaan huomiota kiinnittänyt, napannut kiinnostavia teoksia enemmän kuin kiinnostavien kirjailijoiden teoksia. Sattumalta niistä enemmistö näyttää olevan tällä hetkellä oman sukupuoleni edustajien kirjoittamia, eikä todella kukaan heistä ole minkäänlaisessa altavastaajan asemassa. Joten tässä viisi + kolme naisten kirjoittamaa kirjaa, ei naiskirjailijan kirjaa. Se kun on niitä arkikielen kummia sanamuotoja, jotka olettavat että se varsinainen kirjailija ilman etuliitettä on mies. Joten höpöhöpö sille ajatukselle, ja nämä kirjamaailman superleidit vahvoine naispäähenkilöineen nyt jälleen jalustalle ja kunniaan.

Katja Kettu : Kätilö

Jos yhtään tarkemmin tätä blogia on lukenut, tietää, että rakastan Ketun Kätilöä. Luin sen kaksi vuotta sitten mökkilaiturilla, jähmetyin paikoilleni pääsemättä mihinkään ennen kuin viimeinenkin sivu oli loppuun asti luettu. Vaikka kirjaa on kritisoitu turhan kikkailevasta ja haastavasta rakenteesta sekä liian vaikeasta murteesta, eivät ne minulle tällä kertaa minkäänlaisia vaikeuksia luoneet, päinvastoin. Toivat rosoa, rouheutta ja säröä, sellaista, jota jäin kaipaamaan kirjan loputtua. Vahva ja omilla jaloillaan seisova teos, tätä suosittelen ehdottomasti. Älkää antako hämmentävän ja ruman kannen hämätä, tämä on hyvä. (Älkääkä herranjestas katsoko sitä elokuvaa tästä, se ei anna minkäänlaista kunniaa kirjalle. Se on napannut teoksesta vain ne helpoimmat osat ja jättänyt kokonaan pois sen, mikä tästä tekee vahvan. Ilman kirjaa leffa saattaa toimia, mutta kirja voittaa sen kevyesti mennen tullen.)

Lisa Genova : Edelleen Alice

Genovan Edelleen Alice on kipeä, mutta silti lämmin tarina Alicesta, joka sairastuu varhaisiällä alzheimerin tautiin. Tarina kulkee Alicen näkökulmasta, tarjoaa kurkistuksen muistisairaan mieleen niin vahvasti, että tämän lukeminen tuntui jopa rankalta kun samalla oma hyvin läheinen ihminen sairastaa tätä samaa kamalaa tautia. Ja silti kaikessa taudinkuvan kurjuudessaan kerronta on armollista ja lempeää, se auttaa ymmärtämään paremmin miltä siitä omastakin läheisestä saattaa ehkä tuntua, se on kurkistus sellaiseen mieleen, jota ei itse katsomalla ymmärrä. Tärkeä ja kaunis teos, omalla hienolla tavallaan kirjoitettuna.

 

Riikka Pulkkinen : Totta

Toiset vihaavat, toiset rakastavat. Jos rakkauteni Kätilöön on mennyt ohi, sitä todennäköisemmin ei ole tapahtunut Totta-teoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen Pulkkiseni, ja hyvin varauksellisesti kirjaan tartuttuani sain kovinkin nopeasti huomata olevani aivan turhaan ennakkoluuloinen. Jos rakastaa pieniä suuria tarinoita, arkea ja sukupolvitarinoita, ihmissuhteita ja niiden koukeroista selviämistä hyvin, joidenkin mielestä liiankin, kauniilla kielellä höystettynä, tämä voi olla juuri sinun kirjasi.

Chimamanda Ngozi Adichie : Kotiinpalaajat

Kotiinpalaajien päähenkilö Ifemelu on nuori vihainen nainen, tyttö, joka kerran lähti Nigeriasta Yhdysvaltoihin etsimään kotimaasta puuttuvaa tulevaisuuttaan. Ifemelu etsii paikkaansa uudessa elämässään, kirjoittaa suosittua rotuaiheista blogia ja tasapainoilee amerikkalaisen ja afrikkalaisen identiteetin välillä. Kirja on aiheiltaan suuri, ja sen parhainta antia on ehdottomasti se, että se on rohkeasti kirjoitettu ei vain pelkästään jonkun yhteiskuntamme "ulkopuolisen" näkökulmasta vaan myös ehkä vielä enemmän jollekin muulle kuin sille keskiluokkaiselle valkoiselle lukijalle, jolle kaunokirjallisuus länsimaissa on ehkä eniten tapana suunnata. Se, että kirja jätti jollain tapaa jopa ulkopuolisen tunteen lukijana, oli raikasta ja erilaista, rohkeaa ennenkaikkea. Rakastan Adichien tuotantoa ylipäätään hyvin paljon, mutta tähän naistenviikkoteemaan Kotiinpalaajat on ehdottomasti se vahvin teos.

Kathryn Stockett : Piiat

Piiat oli iso romaani ilmestyttyään, itsekin olen sen jo kolmisen vuotta sitten lukenut. Mutta jos se vielä joltain on lukematta, suosittelen ehdottomasti. Vaikka kirjassa on ehkä hieman viihteellinen häivähdys, on mustien asema 1960-luvun Yhdysvaltain etelävaltioissa sen verran tärkeä aihe, että lähestymistapa saa pienoista keveyttään tarinan edetessä anteeksi. Tarina muodostuu kolmen naisen näkökulmista, se limittää tarinat toisiinsa ja yhtä lukiessa jo kaipaa niitä kahta muuta tärkeää kokonaisuutta. Hyvä kirja, jonka elokuvasovituskin on onnistunut vähintäänkin kohtuullisesti, ei silti kuitenkaan kirjaa voittaneesti. 

+ Laura Lindstedt : Oneiron

Blogiaikaan luettu Oneiron ei vakuuttanut lukemisen jälkeen, ja kirjoittelin hieman jopa ihmetelleeni sen hypeä. Nyt kuitenkin lähes puoli vuotta myöhemmin tarina on vahvistunut mielessä hurjasti, sen kokonaisuus on eheytynyt ja myönnän Finlandia-palkinnon menneen viime vuonna täysin oikeaan osoitteeseen. Jos Oneiron on lukematta, lue se. Ihan jo yleissivistyksen ja täysin erilaisen lukukokemuksen nimissä.

+ Toni Morrison : Luoja lasta auttakoon

Ensimmäinen Morrisonini oli vahva, ja kuten laadukas kirjallisuus yleensä, on se myös vain aikaa myöten vahvistunut ja vahvistunut omassa mielessäni. Ripaus lähes jo maagista realismia toi romaaniin raikkautta, ja äiti-lapsi-suhteen inhimillisyys löi vahvasti iholle. Hieno teos, eikä ilmeisestikään kovin vaikea yleisesti Morrisonin kirjallisuuteen verraten.

+ Terhi Rannela : Punaisten kyynelten talo

Suomalaiselta kirjailijalta aivan mieletön hyppäys täysin vieraaseen maailmaan, 1970-luvun Demokraattiseen Kamputseaan. Vahva, raju ja voimakas romaani vankileiristä, hävityksestä ja pienestä ihmisestä koko maan kattavan julmuuden keskellä. Vahvuutensa ansiosta myös tämä on voimistunut yhdeksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista. Hassua miten ajatus saattaakin muuttua jo sitten toukokouisen postauksen teon.

TERHI RANNELA : PUNAISTEN KYYNELTEN TALO

 

TERHI RANNELA : PUNAISTEN KYYNELTEN TALO

♥ ♥ ♥ (♥)

257s.

Karisto 2013

Kiertelin viime viikolla työpaikkani läheistä kirpputoria bussia odotellessani. Olen vähän huono löytämään sieltä mitään esimerkiksi vaatepuolelta, mutta kirjojen kohdalla taas onnisti. Nappasin mukaani yhden Munron sekä Pulkkisen Totta -kirjan omaan hyllyyn, ja aivan satunnainen löytö oli myös Rannelan Punaisten kyynelten talo, se lähti muistaakseni kahdella eurolla mukaan kun olin kurkannut Goodreadsista onko kyseinen kirja mahdollisesti lukemisen arvoinen. Rannela on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kirjan aihe kiinnosti niin kovin, että tämä kiilasi suoraan lukujonoon seuraavaksi Stonerin perään. 

Kirja lähtee liikkelle vuoden 1978 Demokraattisesta Kamputseasta, jossa eletään kommunistisen vallankumouksen aikaa. Koulut, kaupungit ja vapaa raha on lakkautettu, ihmiset siirretty pakkoleireille maaseudulle palvelemaan sitä suurempaa johtajaansa. Myös Chey Chan uskoo vahvasti vallankumoukseen, ja toimii määrätietoisesti sen puolesta. Hänen yhdeksänvuotias tyttärensä Vanna työskentelee toisaalla saman aatteen puolesta, kunnes juuri ennen Vietnamin väliintuloa vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chey Chan kuljetetaan miehensä ja pienen vauvansa kanssa vankileirille, Vanna taas pakkotyöhön maissipellolle. Toisessa osassa romaani hyppää taas vuoteen 2005, Kambodžaan, jossa Vanna elää lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen, lähellä aikaa, jossa ensimmäiset punakhmerit ovat joutumassa oikeudelliseen vastuuseen vallankumouksen ajan hirmuteoistaan.

Suomalainen kirjailija lähtee kunnianhimoisesti kirjoittamaan aivan toisen maailman historiaa, kurottaen johonkin sellaiseen kulttuuriin, joka ei milläänlailla ole meidän. Ja hieman tätä lukiessa alkaa itse miettiä, kuka toisen historiaa saa kertoa?

Toki kyseessä on kaunokirjallinen teos, historiallinen fiktio, joka lainaa kirjailijalle kambodžalaisen vankileirin seinällä vastaantulleen naisen valokuvaa, mahdollista tarinaa sen takana. Jäin Oneironin aikana pitkäksi aikaa pohtimaan Koko Hubaran ihan oikeutettuakin älähdystä kulttuurin varastamisesta, kysymystä siitä, onko valkoisen kantaväestön, enemmistön oikeus hypätä jonkun vähemmistöryhmän, tai tässä Rannelan tapauksessa aivan toisen kansan, jalkoihin ja jakaa heidän kokemuksensa fiktiivisestä näkökulmasta. Pohdinta on mielenkiintoinen, enkä ihan täysin ole hypännyt kyytiin siinä suuntaan tai toiseen, ymmärrän näkemykset kummaltakin kannalta, ja yleisesti ottaen kannatan varsin paljon kirjailijan vapautta fiktiivisessä kirjallisuudessa, niin kauan kuin se ei ole osoittelevaa ja stereotypittelevaa (kuten esim. Snellmannin Parvekejumalissa, jonka somalikulttuurin mustavalkoinen osoittelu oli minusta jopa vastenmielistä). Mutta palatakseni tähän Rannelan teokseen, kirjan toiseen osaan siirryttäessä se hieman söi tarinan luotettavuutta ja uskottavuutta, se sai moneenkin kohtaan pohtimaan, että noinko Kambodžassa oikeasti ajateltaisiin, oltaisiin tai toimittaisiin.

Kirjan alku oli äärimmäisen vahva. Sen ensimmäinen osa oli niin raju ja todentuntuinen, että tätä teki pahaa lukea. Se vaikutti, toi kauheudet eteen ja  avasi silmät taas sellaiseen maailmaan, josta on tiennyt ihan liian vähän, vaikka oikeasti pitäisi tietää enemmän. Se oli rankka kuvaus vankileiristä, kiduttamisesta, pakottamisesta tunnustukseen maailmassa, jossa ei oltu osattu muuta tehdä kuin totella kuuliaisesti. Se oli myös näkökulma täysin mukaan pestystä naiivista pikkutytöstä, joka ei osannut kuvitellakaan Angkarin toimivan väärin omia vallankumouksellisiaan kohtaan.

Mutta se toinen osa. Kun tarina hyppäsi vuoteen 2005, Vannan aikuisuuteen, arkeen viiden lapsen äitinä ja yhden miehen vaimona, jotain tuosta realistisuudesta ja koukuttavastakin karmeudesta tipahti pois. Tarinaan tuli ihan liian monta säiettä, miehen salaperäinen tausta oli todella ennalta-arvattava, Vannan tyttären tie orpokodissa kokonaisuuden kannalta mitäänsanomaton ja turha. Toiseen osaan oli jotenkin todella tyypilliseen suomalaiseen tapaan taas ängetty ihan liian paljon kaikkea, ja se keskittymättömyys ydinasiaan kostautui painamalla koko tarinaa huomattavasti alkua alemmaksi. Toisenlaisella rakenteella tämänkin ehkä olisi voinut pelastaa, mutta nyt täytyy sanoa, että hieman pettynyt maku tästä silti jäi mieleen. Alku lupasi niin paljon suurempaa ja vahvempaa, että harmittaa jopa hieman, kun loppu ei sitä pystynyt lunastamaan, ja osittain siksi varmaan myös tuo kulttuurivarkauskin sai hieman liikaa huomiotani, tarina kun ei sitä enää pystynyt itsellään pitämään.

Mutta antaisin minä tälle silti melkein neljä sydäntä. Alku oli niin vahva ja väkevä, että se korjaa hieman myöhempää heikkoutta, se antaa anteeksi lipsumisen sivuteille. Kirjailijan ensimmäiseksi aikuisille suunnatuksi teokseksi tämä on vahva ja aiheeltaan äärimmäisen mielenkiintoinen, rohkea veto hypätä näinkin tuntemattomaan ja onnistua avaamaan sitä toisen kansa historiaa tänne Pohjolaankin asti, oli sitten mitä mieltä kulttuurin lainaamisesta tahansa. Kyllä minä tämän suosittelisin ehdottomasti lukemaan, ja ehkäpä itsekin seuraavaksi laitan kirjaston varauslistalle Rannelan uusimman teoksen, Fraun perään nimeni. Tämä sai haluamaan lukea lisää, ja se on aina varsin hyvä merkki.