keskiviikko 28. marraskuuta 2018

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

 
JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME
335s.
Otava 2018
Alkuteos: The Light We Lost
Suomennos: Inka Parpola

Marraskuun viihdeputken kohokohta, Santopolon Valo jonka kadotimme, on täällä. Olen kärsinyt nyt reilun kuukauden ajan erinäisistä ylianalyyttisyyteen taipuvaisen pään sivuoireista, tieto- ja ajatusähkystä ja sen myötä myös varsin suuresta lukujumista. Mitä syvällisempää on tarjolla, sen huonommin pystyn ottamaan sitä vastaan, ja niinpä olen viettänyt viime ajat helppojen ja kepoisten kirjojen parissa. Luen toki mielelläni välillä myös juuri tällaista keveää ja vähän aivot narikkaan -henkistäkin kirjallisuutta, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla luen kirjoja, jotka ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat tärkeitä minulle. Tämä kirja on nimittäin laina omalta isoäidiltäni, tärkeältä ja rakkaalta, ja hänelle tärkeä kirja tuntuu myös itselle jo valmiiksi jollain tapaa merkitykselliseltä.

"Me kaikki juhlimme jälkeenpäin päihdyksissä adrenaliinista, jonka voitto oli saanut virtaamaan suonissamme. Me tanssimme ja joimme ja nauroimme, ja sinä rupattelit kollegoideni vaimojen ja poikaystävien ja kihlattujen kanssa. Mutta huomasin kyllä, ettet ollut paikalla, et oikeasti."

Santopolon rakkausromaani lähtee liikkeelle kun terroristit ohjaavat kaksi matkustajalentokonetta newyorkilaisiin pilvenpiirtäjiin, ja toisella puolella kaupunkia kaksi toisilleen vierasta ihmistä hakevat toivottomuuden hetkellä turvaa toisistaan. Kohtaaminen jää yksittäisemmäksi kuin kumpikaan olisi toivonut, mutta jonkin ajan kuluttua he tapaavat uudelleen - ja kummankin elämä on täysin toisen ympärille kiedottua tuosta ensihetkestä alkaen. Mutta koska ihmissuhteet, eihän suuri ja roihuava rakkaus koskaan pääty muuhun kuin sormien polttamiseen. Vai päättyykö?

9/11, toivoton hullaantumisrakkaus, epärealistiset ihmissuhteet, näennäisfeministinen ja omaa tietään kulkeva päähahmo, naimisiin toisen miehen kanssa, varsin ennalta-arvattava loppuratkaisu - yksi klisee vielä, ja tämä olisi kääntynyt parodian puolelle. Syystä tai toisesta, ehkäpä juuri siitä, miten alunperin tämän kirjan luettavakseni sain, olin kuitenkin yllättävänkin pitkämielinen tämän kanssa. Ilahduin, kun löysin kohtia, joista oletan kirjan antajan pitäneet, ja pohdin mistä kaikista voimme itsemme tästä löytääkin. Kieli ja erityisesti käännös olivat lähinnä keskinkertaista tasoa, mutta kuitenkin niin helppoa, että kirjaa harppoi eteenpäin pahoittamatta mieltään tai tuomitsematta tarinaa sen kummemmin. Hyvää viihdettä siis, ehdottomasti, ja näen kyllä miksi tämä on monelle hurjasti enemmänkin.

Mutta koska oma postaukseni ei olisi täysin omani ilman pientä kriittistä osiota, on minun ihan pakko hieman sörkkiä pintaa syvemmältä. Kyse on ehkä laajemmasta asiasta kuin vain tästä kirjasta. Jos tämä kirja olisikin ainokainen lajissaan, se saisi anteeksi hurjasti. Mutta jos puhutaan laajemmin siitä heteronormatiivisesta ja epärealistisesta rakkauskäsityksestä, joka tämänkaltaista kirjallisuutta leimaa, ollaan jopa hieman toksisilla vesillä. Sillä vaikka Lucyn ja Gaben tarina olikin toivottomuudessaan samaistuttava, se samaistutti lähinnä sillä Disney-prinssitasolla, koska olemme tottuneet samaistumaan toivottomiin Hollywood-tarinoihin jatkuvan viihteemme kautta. Ehkä joku muu samaistui muuhunkin - sitä en lainkaan epäile, sillä onhan jonkinlainen rakkauden anatominen fakta se, että suurimpia tarinoita ovat aina ne, jotka eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneetkaan. Eihän niiden ole tarvinnut kohdata arkea ja odotusten ristivetoa, joka väkisinkin oikeassa maailmassa vastaan tulee. Hullaantuminen jää sydämeen, kyllähän sen jo tietää. Mutta se, että se esitetään suurena rakkaustarinana, häiritsee minua vähän.

Jälleen kerran maailmassa on nimittäin kirja, jossa nainen on olemassa suhteessa vain miehiin. Ja toki nainen on petollinen, sillä hänhän on tavallaan kahden miehen välissä. Hän ei puhu ystäviensä kanssa mistään muusta kuin rakkaudesta tai miehistä, ja vaikka hän ei "raikkaasti" suostukaan uhraamaan uraansa tai myöhemmin perhettään miehen vuoksi, on hän lopulta kuitenkin uhrannut kaiken. Nainen kaikessa itsenäisyydessäänkin elää vain kokeakseen jotain, mitä ei ole olemassa. Ja sitä ei ole olemassa siksi, että tällaiset rakkaustarinat, täysin upeat ja virheettömät, kuuluvat vain satuihin. Ensin Disneyn prinsessasatuihin, myöhemmin Hollywood-filkkoihin, joissa nainen vain tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi. Miehet ovat upeita ja virheettömiä, tai heidän ainoa virheensä on olla liian prinssi. Sillä, SPOILER ALLERT - jättää nyt elämänsä nainen, koska haluaa valokuvata sota-alueita maailmaa parantaakseen? Ollakseen siis liiankin upea ollakseen totta? 

Ei tällaista tapahdu, ja siksi se on toksista. Se on toksista, koska se saa tarpeeksi usein toistettuna meidät uskomaan, että jossain on aina suurempaa, parempaa ja mahtavampaa, ja hyvä kannattaa aina pitää vähän sillä tavalla varalla, toinen jalka mukana ja toinen entistä maagisempaa etsien. En toki tarkoita, että kaikkien suhteiden pitää aina olla loppuelämän suhteita ja ettei hyvästä suhteesta saa lähteä, jos se ei tunnu omalta, en. Se ei ole tämä keskustelu, vaan tämä keskustelu piilee ennemminkin siinä, että se saa meidät odottamaan maailmalta jotain megalomaanisen upeaa, ja me luovumme parhaastakin hetkellisen huuman, epärealistisuuden ja lyhytaikaisten voittojen toivossa. Joskus sekin on kannattavaa, mutta sitä ei koskaan saa näin. Ei hopealautasella, ei ainoana konfliktina toisen menettäminen. Suuret nousut ja huiput tarvitsevat aina vastavoimansa, riitoja ja raastavuutta, mutta se on valitettavasti Santopololta unohtunut.

Olisin ehkä saattanut antaa vähän anteeksi tälle, jos kirja olisi sisältänyt edes pienen pienen vihjeen siitä, että sillä on kykyä itsereflektioon. Tai jos tuollainen riipivä suhde olisi esitetty niin kuin se niin sanotusti oikeasti menee: vikoineen päivineen. Mutta valitettavasti kummankin puuttuessa tilalle jäi vain yltiökiillotettu kuva jostain, mitä ei olisi voinut tapahtua. Ei näin, ei tällaisena. Ja se on niin ontto, että siitä on vaikea saada minkäänlaista otetta.

x

Huomaan taas kuulostavani varsin armottomalta. Tämä kirja on saanut valtavan hyvät arvostelut ympäri internetiä, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä kyllähän tällainen myy. Kulutan itsekin valtavan määrän vastaavia elokuvia ja TV-sarjoja, enkä siis siksi missään nimessä tuomitse niitä, jotka itse viihtyvät samaan sarjaan kuuluvan kirjallisuuden kanssa. Tästähän saa kaikkea, mitä viihdykettä janotessa usein haluaakin: suuria, arjesta kaukana olevia tunteita, mullistavia käänteitä ja hurjia loppuja. Todellisuuspakoa, parhaimmillaan. Ja ihan varmasti jonkinlaista samaistumistakin, sitäkään en epäile. Olen itsekin miettinyt, miksi ihmeessä sitä viihdekirjallisuutta kohtaan onkin näin tiukka, miksi siltä vaatii enemmän kuin elokuvalta? Onko se se sitoutuminen, jonka yhteen teokseen laittaa? Vai se, että yhtä huonoa yksityiskohtaa on oikeasti aikaa jäädä jankkaamaan vaikka miten pitkäksi aikaa, se ei vain vilahda äkkiä silmien ohi kuten elokuvissa? Vai enkö vain viihdy kirjoitetun kielen ääressä, odotanko siltä automaattisesti niin paljon, ettei hyväkään viihdekirja anna minulle lopulta mitään?

Niinpä ymmärrän kuitenkin sen, että se ei ollut tämä kirja, se olin jälleen kerran minä. Tässä ei sinällään ollut mitään vikaa (paitsi tietenkin toksinen rakkauskäsitys, mutta pääsinpähän sentään kirjan avulla ylipäätään sivuamaan vähän sitäkin), minä en vain osaa olla ja antaa mennä, mitä chick lit -kirjallisuuteen tulee.

Tai sitten kestävän chick litin etsinnät vain yksinkertaisesti jatkuvat edelleen. Sitä oikeaa odotellessa.

Kadotetusta valosta muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjoihin kadonnut 
Helmet-lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

4 kommenttia :

  1. Laina isoäidiltäsi vaikutti varmaan siihen, että luit kirjan loppuun? Itse en jaksanut alkusivuja pidemmälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti! Tosin kun vauhtiin pääsin, olisin lukenut takuulla muutenkin loppuun, joku näissä tällaisissa kirjoissa erityisesti koukuttaa!

      Poista
  2. Osuvaa kritiikkiä! Ja hyvä palautus todellisuuteen itselleni, kun lähes tuollaisessa tuhoontuomitun rakkauden huumassa parhaillaan kärvistelen :-D Itse luin tämän joskus kesällä ja piti muistaakseni silloin välillä irvistellä ällötyksestä. Viihdyttävähän tämä kyllä oli. Jotenkin rinnastan mielessäni David Nichollsin One dayhin, joka aikoinaan tuntui paljon paremmalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oisin halunnut tähänkin sitä kärvistelyä! Tuhoa! Niillä tää ois jo pässyt huomattavasti pidemmälle! Ja ah, hyvä rinnastus tuo One Day! Itsehän inhosin sitä yli kaiken, mutta oon aika varma, että lähinnä rakastin inhota sitä kun en löytänyt hienoutta, mutta muut vaan hehkutti. :D

      Poista