2 x VÄLIPALAKIRJA – MAAILMA KÄDEN ULOTTUVILLA & JÄLKEEN

MAYLIS DE KERANGAL : MAAILMA KÄDEN ULOTTUVILLA

255s.

Siltala 2019

Alkuteos: Un monde à portée de main, 2018

Suomentajat: Anu Partanen & Ville Keynäs

Pariisilainen Paula hakee paikkaansa elämässä. Opinnot vievät sinne ja tuonne, kunnes jostain tulee vastaan belgialainen koristemaalauskoulu, jäljennöskoulu, kopiointikoulu, taidekoulu, jossa kaikista tulee mestarillisia illuusioiden luojia. Betonista tulee marmoriseinä, paperin pinnalle ilmestyy täydellinen tammikuvio. Koulu meinaa tuntua jo alun jälkeen liialta, mutta vastoin aiempaa, Paula jää. Jää, uppoaa, uppoutuu, ystävystyy, maalaa. Maalaa, maalaa ja maalaa.

Maylis de Kerangalin Maailma käden ulottuvilla on heleä ja kaunis kasvukertomus, kiehtova tarina, vähän karkaileva ja hapuilevakin. Kerangal kirjoittaa aivan järkyttävän kauniisti, valjastaa kielen eri rekisterit äärimmäisen taitavasti käyttöönsä, luo hengästyttäviä kolmen sivun lauseita, jotka jatkuvat ja jatkuvat, mutta eivät katkea, eivät kadota otettaan, luovat maailmaa ja ihmisyyttä aivan kuin koristemaalaaja luo marmoria ja puunsyitä sinne missä todellisuudessa on vain paperia, mustetta ja öljymaalia. Joku kriitikko on sanonut ranskassa kielen olevan "esteettistä hattaraa", ja onhan se, mutta lempeän kauniilla, pehmeän upottavalla tavalla, ei sellaisella höttöisellä ja tyhjäpäisellä, kuten kai määritelmän alkuperäinen sanoja oli sen tarkoittanut.

Maailmassa käden ulottuvilla upotaan ja uppoudutaan maailmaan, josta ei etukäteen tiennyt mitään, ja josta yhtäkkiä kirjan myötä tahtoo tietää kaiken. Kerangalin hahmot ovat elämänkokoisella tavalla hieman hukassa ja ulottumattomissa, mutta tietyllä tapaa etäisyys käy tarinaan, luo tunnelmaa ja nuoruudenkuvaa iästä, jolloin yhtaikaa kaiken pitäisi olla mahdollista mutta silti juuri oman itsensä saavuttamattomissa. Kun koulutovereista osa nousee maineeseen, osa palaa portsarin hommiin, on Paula itse keskellä, hieman suuntaa vailla, kuten niin moni meistä. Samastuttava, kiehtova ja polveileva välipalakirja, jota suosittelen erityisesti upeaa kieltä arvostaville lukijoille.

Helmet-haaste 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

SEIDI SAIKKONEN : JÄLKEEN

208s.

Kosmos 2022

Saatu arvostelukappaleena

Seidi Saikkosen Jälkeen on vuoden 2022 uunituore teos, tiheätunnelmaninen dystopia maailmasta, jossa eletään ikuisessa yössä. Ihmiskunta on muuttunut primitiiviseksi selviytyjälaumaksi kun auringonvalosta on tullut tappavaa, ja kaiken keskellä Leo ja Siru yrittävät etsiä suojaa, tarvikkeita sekä syitä elää. Kirja tuntuu kysyvän onko pelkkä olemassa olo elämistä ja voiko synkimmistäkin paikoista löytää syitä pysyä hengissä, ja se todella imaisee sisäänsä jo ensisivuilta lähtien.

Jos yllä arvioitu Kerangalin romaani saa voimansa kielestä, on Saikkosen vahvuus ehdottomasti pelkistetyn, mutta intensiivisen tunnelman luomisessa. Leon ja Sirun matka pohjoisen mökiltä pohjanmaalaiseen kaupunkiin vie mukanaan, ja tapaumat ennen ajasta valottavat kokonaisuutta, joka tässä jälkeen ajassa vallitsee. Kun kaikki mitä on jäljellä, on pimeys, on kiinnostavaa tutkia jääkö jatkuvan vaaran keskellä tilaa enää toivolle.

Vaikka kirja vetääkin alusta saakka puoleensa, vaivaa tätä kokonaisuutena silti (kustantamonsa Kosmoksen kirjoille aiemminkin tyypillinen) keskeneräisyys. Idea kirjasta on hieno, ja Saikkonen jättää rohkeasti selittämättä, alleviivaamatta ja keskittyy vain ja ainoastaan tiiviiseen tunnelmaan. Se ei kokonaiseen romaaniin kuitenkaan riitä, ja tuntuu että jälleen kerran muutama editointi- ja täydennyskierros olisi tehnyt tälle kokonaisuudelle valtavan hyvää. Nyt se on jollain tapaa jopa keskeneräisen oloinen, dialogi ei vedä, hahmot ovat lupaavia, mutta eivät silti tarpeeksi kiinnostavia saati psykologisesti uskottavia kuten takakansi antaa ymmärtää. Vahvemmalla työstöllä tästä olisi saanut kovinkin paljon paremman dystopian, ja nyt jopa harmittaa miten hiomattomana se on päädytty kansiin painamaan. 

Suosittelen dystopioiden ystäville, etenkin jos oma mieli innostuu aukkoisen kirjan täyttämisestä omilla laajennuksilla.

Helmet-haaste 2022: 04. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana

4 X KELTAINEN // MATALA MAA, NIIN RASKAS ON RAKKAUS, MIEHIÄ ILMAN NAISIA & PÄIVIEN LOPPU

Kirjainstagramissa on menossa marraskuinen #syksynkeltaisetlehdet-lukuhaaste, jossa hurjan moni kirjagrammaaja lukee kilpaa Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Seurailin alkukuun sivusta, kun osan lukutahti ylitti jo viikoissa oman vuosittaisen tahtini, mutta viimein kuun puolivälin paikkeilla hyppäsin itsekin mukaan, jokin aika sitten täälläkin arvioidulla Väkivallan historialla. Haaste veikin täysin mukanaan ja puhkaisi kohdallani jonkin lukujumintapaisen varsin tehokkaasti. Puolen kuun jälkeen kun lukuvuoroon mahtui neljä muutakin Keltaista, sellaisia, joita en ihan takuulla olisi ilman tätä haastetta aivan ensimmäisenä lukenut. Kovin suuria ajatuksia nyt varsinaisesti näistä mikään ei tosin herättänyt sinänsä, mutta ajattelin ne tänne blogiinkin nyt tällaisina lyhytarvioina nostaa kuitenkin mukaan.

HERTA MÜLLER : MATALA MAA

137s.

Tammi 2009

Alkuteos: Niederungen, 1982

Suom. Raija Jänicke

Kirjastosta

Herta Müllerin Matala maa on roikkunut lukulistoillani aina Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteesta asti, ja olinpa sen jo kesällä käynyt kirjastosta kotiin lainaamassakin. Ilman instagramin lukuhaastetta se tosiaan olisi saattanut jäädä lukematta, ja toisaalta yhden lukukerran perusteella sanoisin, että tämä klassikko täytyisi kenties lukea vielä toistamiseenkin, jotta se aukeaisi kunnolla.

Müller kirjoittaa pienestä romaniansaksalaisesta yhteisöstä, svaabilaisuudesta, vähemmistöistä ja sulkeutuneista kylistä ytimekästä, haastavaa ja syvää proosaa. Matalan maan novellit kiertyvät nimikkotarinan ympärille, ja kuvaavat lyhyillä, terävillä lauseilla kokonaista maailmaa välillä absurdeinkin keinoin. Müllerin tyyliin pääsee sisään hieman pinnistelemällä, mutta pääosin tarinat palkitsevat, ja musta huumorikin pilkahtelee esimerksiki Kyläkronikassa erityisen taitavana. Teksti hakkaa eteenpäin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, se ei turhia koristele tai kuvaa. Matala maa on hieno, mutta tosiaan varsin haastava, mutta jätti jälkeensä halun tutustua Müllerin tuotantoon laajemminkin. Suosittelen klassisen kirjallisuuden, tummien sävyjen ja kipakoiden novellien ystäville.

Helmet-haaste: 14. Kirja on osa kirjasarjaa

x x x 

SARA STRIDSBERG : NIIN RASKAS ON RAKKAUS

365s.

Tammi 2026

Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj, 2014

Suom. Outi Menna

Oman hyllyn kirja

Stridsbergin Niin raskas on rakkaus taas on oman hyllyn nosto, kirjamessulöytö kirjailijalta, jota olen jo pitkään halunnut lukea, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kirjan keskiöön nousee osin autofiktiivisyyteen pohjaava tarina isä-lapsi-suhteesta, mielenterveydestä, teini-iästä mielisairaalassa sekä rakkaudenkaipuusta, joka ylittää kaiken, jopa oman elämän. Romaani yhdistelee niin henkilökohtaista ja poliittista kuin yksityistä ja tietoakin, ja sen ruotsinkielinen nimi ohjaakin lukukokemusta aivan eri suuntaan kuin hieman hämmentävästi valittu suomennos.

Niin raskas on rakkaus on todella oodi perheelle, tarina Ruotsin valtavasta mielisairaalakompleksista, mielenterveyden poliittisesta puolesta sekä heistä, kelle ei juuri etuoikeuksia olla suotu. Pirstaleinen tarina kuroutuu hienoksi, sydäntäsärkevän kauniiksi kokonaisuudeksi, ja se on varsin runsas mittaansa nähden. Kudelma kantaa loppuun saakka, ja vaikkei tämä ehkä ihan ensimmäiseksi omaan suosikkisarjaani pääsekään, jättää se niinikään halun lukea Stridsbergiä lisää. Onneksi hänen kaksi muutakin suomennettua romaaniansa löytyvätkin jo valmiiksi hyllystäni.

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

x x x

HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA

276s.

Tammi 2016

Alkuteos: 女のいない男たち, 2014

Suom. Juha Mylläri

Oman hyllyn kirja

Voihan Muris! Kyseinen japanilaiskirjailija oli pitkään yksi suosikeistani, mutta sitten luin 1Q84:n ja jollain tapaa traumatisoiduin. Kolmeen vuoteen en kyseisen kirjailijan teoksiin ole tarttunut, mutta nyt haasteen myötä nappasin jo kertaalleen luetun novellikokoelman uusintakierrokselle nähdäkseni oliko entisessä maussani jotain vikaa vai iskisivätkö nämä tarinat vielä tänäkin päivänä. Ja kyllä, iskiväthän ne.

Murakami on kirjailijana siitä haastava, että kun on edes hieman perehtynyt feministiseen teoriaan ja ylipäätään näkee yhteiskunnan syrjivät rakenteet, ei tämän japanilaisherran misogynialta enää kykene sulkemaan silmiään. Ja niinhän tämänkin kanssa kävi: miehet ovat moniulotteisia, tuntevia, haavoittuneita ja häröileviä yksilöitä, ja naiset nöpöttävine nänneineen ei-kauniine kasvoineen vain pantavia statisteja oudon tunnelmallisessa maailmassa. Toki Murakamia voi lukea hieman toisinkin: hänen miehensä ovat niin reppanoita, että siinä on toki jotain tuoretta, ja katse tosiaan on miehissä kerrankin aika sukupuolittuneesti. Mies katsoo miestä miehenä, ei neutrina, ja se tuo välillä pilkahduksia siitä, että Murakami tietää mitä tekee. 

Melankolinen, symbolinen ja melko realistinenkin novellikokoelma on siis tosiaan nimensä mukaisesti kokoelma miehistä, jotka syystä tai toisesta ovat ilman naisia, joko kokonaan tai erinäisten menetysten muodossa. Näkökulmat ovat kiinnostavia sinänsä, ja osaahan Muris kieltämättä vangitsevan miljöön kirjoihinsa luoda. Suurin osa tarinoista oli tässä viiden vuoden aikana unohtunut, mutta esimerkiksi Kino-novellin baari oli kissoineen ja tunnelmineen yllättävänkin vahvasti mielessä. Kokonaisuutena tämä kokoelma on siis edelleen hieno, ja pidin näistä tarinoista. Tällä kertaa tosin ihan eri tarinoista kuin ensimmäisellä kerralla, vaikkain kummankin kerran lemppari oli nimikkonovelli Miehiä ilman naisia. Se, sietääkö heidän ilman naisia ollakin, on sitten jokaisen lukijan itse tulkittavissa.

Helmet-haaste: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

x x x 

JENNY ERPENBECK : PÄIVIEN LOPPU

314s.

Tammi 2020

Alkuteos: Aller Tage Abend, 2012

Suom. Jukka-Pekka Pajunen

Kirjastosta

Päivien loppu taas tarttui mukaan kirjastosta, ja ihan puhtaasti siksi, että sillä sai pokattua sekä yhden keltaisen kirjaston haasteekirjan mukaan että myös täytettyä historiallisen romaanin kohdan Helmet-haasteesta. Genre on minulle nykyään vaikea, sillä luin joskus historiallisen romaanin jos toisenkin ihan kyllästymiseen asti, eikä nämä oikeastaan koskaan enää jaksa tarjota mitään uutta.

Uutta Päivien lopussa oli kuitenkin rakenne: vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyy tyttö, joka elää katsontakannasta riippuen viisi elämää. Hän kuolee yhtä monesti, mutta tarinoiden välissä intermezzoissa hän herää uudelleen henkiin, kirjailija laittaa lukijansa leikittelemään pienillä muutoksilla tarinoissa, jotka olisivat voineet kuoleman välttää. Niinpä päähahmo ehtii kuolla 8-kuisena vauvana, nuorena teininä, Neuvostoliitossa, Itä-Berliinissä kuin vanhainkodissakin. Kaikki voisi olla täysin toisin pienen pienellä muutoksella, ja tällä ajatuksella filosofisesti leikkiminen on kieltämättä varsin kiinnostavaa.

Itse romaanissa idea on kuitenkin parempi kuin toteutus; se meinaa nimittäin kääntyä jo puolivälin kohdalla itseään vastaan. Toisteisuus kyllästyttää, pakittaminen oli alussa hienoa ja lopussa jo aika päälleliimattua. Henkilöhahmot jäävät myös äärimmäisen litteiksi, ohuiksi kuin paperinuket, eikä heihin varsinaisesti kiinny, heidän kuolemaansa/kuolemattomuuteensa suhtautuu välinpitämättömästi. Toki kokonaisuudessa tärkein hahmo lienee Euroopan 1900-luvun pitkä historia, mutta sekään ei herää näillä sivuilla parhaalla mahdollisella tavalla henkiin. Suosittelisin kirjaa kuitenkin raskaista aiheista keveällä tavalla kirjoitettujen lukuromaanien ystäville, sillä oli tässä hetkensä. 

Helmet-haaste: 3. Historiallinen romaani

4 x TÄMÄN VUODEN UUTUUSKIRJAA – ROONEY, OMAHEIMO,SOLNIT & STATOVCI

SALLY ROONEY : NORMAL PEOPLE

269s.

Faber & Faber 2019

"It was culture as class performance, literature fetishised for its ability to take educated people on false emotional journeys, so that they might afterwards feel superior to the uneducated people whose emotional journeys they like to read about."

Sally Rooneyn keväällä suomennettu esikoinen, Keskusteluja ystävien kesken, oli viehättävä ihmissuhderomaani 2010-luvun lopun tematiikan keskellä. Muistan lukiessani tosin hieman tuskailleeni suomennoksen toimimattomuutta: ei sellaista, että siinä nyt varsinaisesti mitään vikaa olisi ollut, mutta koska lukukokemusta vaivasi jatkuvasti tunne, että lakonisen toteava kirjoitustyyli toimisi todennäköisesti alkukielellä huomattavasti paremmin, päätin tämän ensi vuonna käsitykseni mukaan käännettävän Normal Peoplen lukea jo nyt alkukielellään. Ja se päätös oli varsin toimiva, sillä aavistukseni osui oikeaan. Kieli pääsee todella paljon enemmän oikeuksiinsa Rooneyn oman kerronnan ansiosta. 

Normal People on 2010-luvun lopun David Nichollssin Sinä päivänä. Vertaus on sinänsä itseltäni jännittävä, että kuulun siihen kirjamaailman vähemmistöön, joka ei Nichollssin modernille klassikolle lämpeä, mutta oletan löytäneeni tästä Rooneyn teoksesta jotain, mikä tuossa vertauskirjassa minulta jäi saavuttamatta. Kummatkin teokset kun kulkevat kahden ihmisen ja yhden ihmissuhteen välillä, mutta Rooney osaa jollain raikkaalla tavalla tuoda tarinaansa silti uutta ja kaunista.

Rooneyn romaanin keskiössä ovat Marianne ja Connellin, kaksi pieneltä länsi-irlantilaispaikkakunnalta olevaa lukiolaista, joiden suhdetta ja sen kiemuroita kirja keskittyy seuraamaan lukiosta yliopistoon. Connell on suosittu, työläistaustaisen yksinhuoltajaäidin ainoa poika, Marianne taas taustaltaan ylemmästä keskiluokasta, statukseltaan outo ja syrjitty. Heidän suhteensa alkaa salassa, mutta lukion vaihduttua yliopistoon roolit vaihtavatkin (hetkellisesti) paikkaansa.

Rooney kuvaa ihmissuhteiden lisäksi luokkaa, lähisuhdeväkivaltaa, nykyvasemmistohenkistä nuoruutta ja erilaisuutta raikkaalla ja omaäänisellä tavalla. Vaikka kirjassa koko ajan jokin pieni edelleen alkukielisyydestä huolimatta tökkii vastaan, huomasin nauttivani tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Tarina kiemurtelee ja tekee teräviä huomioita, kirjoittaa sisään kommunismia ja yhteiskuntakritiikkiä, mutta pysyy melko hyvin silti kasassa, särppimisestä ja sohimisestaan huolimatta. Hieman tämä taipuu samaan kiemurteluun kuin Rooneyn ensimmäinen – jahkaa yhden eipäs-juupas-kuvion ympärillä ehkä jopa muutamankin kierroksen liian kauan, mutta onnistuu lopulta kuitenkin pitämään minut lukijana otteessaan. 

Jotain hieman keksittyä ja päälleliimattua tässäkin tarinassa kyllä oli, mutta raikkaus ja omaäänisyys antaa sen suurimmaksi osaksi anteeksi. Olisin pitänyt tästä varmasti enemmän, jos olisin itsekin hieman nuorempi ja yhtä hukassa kuin kirjan päähenkilöt, mutta tällaisenaan, nyt juuri luettuna se oli silti ihana kurkistus nuoruuteen, epävarmuuteen ja niihin yhteiskunnallisiin normituksiin, jotka saavat ihmiset käyttäytymään hyvinkin myrkyllisesti. Kun kaikki, mitä ihminen tarvitsee, on toisten hyväksyntä, johtaa se välillä varsin absurdeihinkin tekoihin.

RAISA OMAHEIMO : SYDÄN

186s.
S&S 2019

Arvostelukappale

"Ylimmästä kerroksesta näin paljon mustaa taivasta, näin bulevardin lehmusten latvat, muutamissa oli vielä kiinni sitkeä keltainen lehti. Sydämeni oli käsissäni. Se oli lämmin, pehmeä ja liukas. Se tykytti vielä sormiani vasten, puristin sitä varovasti, ihan vähän.

Omaheimon Sydän on ollut yksi syksyn odotetuimmista kotimaisista uutuuksista, ja sen onnekkaasti sainkin ennakkokappaleena jo elokuussa lukea. Vaikka lukukokemuksesta on jo kulunut reilu kuukausi, on tämän tumma ja omaääninen tunnelma edelleen mielessä hurjan vahvana.

Romaani lähtee liikkeelle, kun nainen kaivaa rinnastaan sydämen ja heittää sen tarpeettomana kadulle. Tarinana Sydän on surrealistinen kertomus niin erosta kuin tietynlaisesta toipumisestakin, ilman sellaista yhteiskunnallisesti tyypillistä (ja ärsyttävää) voimauttavan selviytymisen narratiivia. Sydän on kertomus sydämestä, hetkistä, jolloin sitä tarvitsi, ja tilanteista, joihin tarvitsevuus johti.

Pidin kirjassa erityisesti sen kehollisuudesta sekä selittelemättömyydestä. Erot ja niitä edeltäneet ihmissuhteet olivat lähinnä raami jollekin henkilökohtaisemmalle, tummalle ja kummalle, mutta silti monin paikoin hurjan ymmärrettävälle. Ehkä esittelyn ja surrealistiseksi takakannessa kutsumisen ansiosta odotin tosin vielä jotain kummempaa ja absurdimpaa tältä, ja jopa yllätyin romaanin helppolukuisuudesta, viehätyin Omaheimon tyylistä silti huomattavan paljon.

Eniten romaanin luettuani pohditutti kuitenkin samastumisen merkitys lukukokemuksissa: itsehän en ole koskaan oikeastaan eronnut saati joutunut luovuttamaan palaa sydämestäni pois vastaavien tilanteiden myötä. Usein kuulee kuitenkin kerrottavan, että kirjan arvo kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän lukija saa siitä itse – ja juurikin niin, että mitä samastuttavampi päähenkilö on, sen paremmalta myös kirja tuntuu. Itse haluaisin hieman kapinoida tätä vastaan, sillä tuntuu, että samastuminen on osittain jopa liiankin helppoa, eniten ymmärrystä ja itsensä avaamista vaatii lukea sellaisesta, jota ei koskaan ole henkilökohtaisesti kokenut. Ja juuri siksi tästä romaanista pidin, siksi, että vaikka se oli lähellä ja käsinkosketeltavissa, se oli myös jotain, joka oli itselleni vierasta. Se antoi äänen, jonka olen ennen kyllä kuullut, mutten ehkä koskaan pysähtynyt kuuntelemaan. 

REBECCA SOLNIT : 

MIEHET SELITTÄVÄT MINULLE ASIOITA

191s.

S&S 2019

Alkuteos: Men Explain Things To Me (2014)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Solnitin kulttiasemaan noussut esseeteos on viimein suomennettu! Miesselittämisestä, eli manspleinauksestakin tuttu kokoelma on yksi tämän vuosikymmenen tunnetuimpia feministisiä teoksia, ja se on varmasti kaikki kehunsa ansainnnut.

Olen itse vuoden sisään opiskellut jonkin verran sukupuolentutkimusta, sekä ihan muuten vain lukenut niin feministisiä esseitä kuin tieteellisiä artikkeleitakin aiheesta. Sinänsä tämä teos ei siis juuri mitään uutta minulle kyennyt tarjoamaan, mutten sitä siltä varsinaisesti odottanutkaan: luin sen mielenkiinnosta nimikkoesseetä kohtaan, ja tahdoin tietää, mistä näkökulmista Solnit ylipäätään feministiesseitään kirjoittaa. 

Aiheena miesselittäminen, naisen asema ja sukupuolittunut väkivalta ovat hurjan tärkeitä, mutta ihan himpun verran tuntuu siltä, että tämä teos on suomennettu askeleen liian myöhään. Toki on ehdottomasti totta, että kirjan tematiikkaa ei todellakaan käsitellä vieläkään tarpeeksi valtamediassa, ja esimerkiksi juuri aiemmin mainitun sukupuolittuneen väkivallan käsite tuntuu olevan tietylle porukalle edelleen vahvasti kieltämisen arvoinen ilmiö. Silti tässä lähivuosina on saanut lukea niin paljon hyviä ja niin paljon syvempiä esseitä aiheesta, että Solnit ehkä ihan aavistuksen verran kalpenee muiden tekijöiden rinnalla. Ainakin näin 2010-luvun loppumetreillä, jolloin asioissa jo ainakin toivoisi oltavan pidemmällä. Lisäksi teosta vaivasi ajoittainen toisto sekä hassultakin kuulostava itsereflektion puute, kun Solnit pokkana kertoo Strauss-Kahn-keissiä käsitellessään olevansa ylpeä, ettei hän "elä maassa, jonka mielestä vaikutusvaltaisen miehen ura tai kansainvälisen instituution kohtalo painaa enemmän kuin yhden naisen oikeudet ja hyvinvointi." Juupa juu, ja jonoon vain Trumpit, Epsteinin ja Weinsteinit, puhumattakaan niistä, jotka eivät vielä ole valtavan ryhmäpaineen alla jääneet kiinni.

Mutta niin. Kuten jo Instagramissakin teoksen kohdalla sanoin, on tää ehdottomasti teos, jota suosittelen, jos joku on kiinnostunut feminismistä hieman pintaa syvemmältä, ja jos esimerkiksi se sukupuolittunut väkivalta on vielä vieras asia. Tässä on jo paljon uutta feminismiin tutustuvalle, ja julkiseen keskusteluun paljon sellaista, jota mediassa toivoisin pureskeltavan enemmänkin. Perushyvä aloitusteos, joka toivottavasti johdattaa myös laajempien ja syvempien tekstien äärelle. 

PAJTIM STATOVCI : BOLLA

240s.

Otava 2019

Pidempään blogiani seuranneet tietänevät, että Pajtim Statovci on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Siksi Bolla onkin ollut syksyn ehdottomasti kuumin uutuus, kirja, jonka julkaisua en ole meinannut malttaa odottaa.

Kuten jo aiemmissakin Statovcin teoksissa, liikutaan Bollassakin Balkaninniemimaalla, 1990-luvun puolivälissä, Kosovon sodan kynnyksellä. Pristinassa kirjallisuutta opiskelee albaani Arsim, lääketiedettä toisaalla serbi Milos. Kun he kohtaavat toisensa kaupungin kahvilan reunassa, syntyy riipivä ja raju rakkaustarina, joka kuljettaa nuo kaksi miestä ajan ja paikan läpi sotavuosista nykypäiviin.

Siinä missä Statovci on aiemmin kikkaillut kerroksilla, salaperäisyydellä ja tulkinnanvaraisuudella, on Bolla jopa lukuromaanimaisen suoraviivainen ja helposti haltuun otettavissa. Se on raju ja raaka, julma ja musta kertomus ihmismielestä sodassa ja rakkaudessa. Se on tarina lähtemisestä, toisen näkökulmasta pakenemisesta ja toisen taas hylkäämisestä. Se lyö kasvoille kuin Arsim vaimoaan, ja kylpee niin veressä, eritteissä kuin irtonaisissa raajoissakin. Se on ruma kuva sisällissodasta, sellaisena kuin ihminen ja sota pahimmillaan ovat.

Osin tämä siinä juuri minua tökkikin. Kauhdeuden kuvaaminen kääntyy nykykirjallisuudessa välillä jopa kurjuuspornoksi, ja siihen Statovcikin meinasi jo paikoin lipsua. Tuntuu, että kaikki se väkivalta on jo niin itsetarkoituksellista, että sen kritisoiminen osuu sodan ja kauheuden kritisoimiseen – jolla toki on paikkansa, mutta jota ei kirjallisuudessa juurikaan yleensä kyseenalaisteta, kurjuudella kun luodaan niin täydellinen kontrasti takkatulen äärellä turvassa luettuun teokseen, että tuntuu kuin sitä epämiellyttävänä pitäminen olisi toisen kokemuksen poisriistämistä. Minuun se ei kuitenkaan kamalasti uppoa, sillä sitä tietynlainen kirjallisuus on niin hurjan täynnä. Siihen turtuu, ja se tuntuu päälleliimatulta tavalta pyrkiä shokeeraamaan. Sitä sota on, ja toisaalta Balkanin sodat ovat ylipäätään Euroopan historiassa edelleen liian tuntemattomia sotia, albaanien kokemat vääryydet vieläkin aivan liian vaiettuja vääryyksiä. Sinänsä kirjalla ja sen esiintuomalla tarinalla on paikkansa, mutta koska tiedän mihin Statovci parhaimillaan pystyy, ei hän tässä sitä kaikkein terävintä kriittistä kärkeä minun makuuni saavuttanut.

Tuntuu ristiriitaiselta, kun lukee lempikirjailijaltaan kirjan, joka ei muodostukaan lempikirjaksi. Mutta sitä kai se on, ja uudenlainen kerrontatapa toki Statovcillekin suotakoon. Jatkan hänen matkassaan kuitenkin edelleen onnellisena ja odottavaisena, ehkäpä seuraavan kirjan kanssa minutkin taas palkitaan. 

9 x ALKUKESÄN LYHYET (JA VARSIN KESKINKERTAISET) LUETUT

Loppukevät ja alkukesä on hurahtanut ohi, ja luonnoksissa on miljoona (no yhdeksän) lyhyttä pätkää kirjoista, joista piti kirjoittaa kokonainen postaus, mutta aika ajoi jo niin sanotusti niistä ohi. Toki itse kirjat ovat edelleen mitä ajankohtaisempia, minulla ei vain niistä joko riitä sanottavaa tai mielenkiintoa työstää kokonaisia omia postauksiaan. Niinpä kokosin jälleen nuo enemmän tai vähemmän valmiit postausriepaleet yhteen, ja julkaisen ne tällaisena lyhytarviokimarana. Ei näitä poistaakaan raaski, kun muutamat sanat jo ylhäällä ovat parhaimmillaan toukokuusta asti olleet!

KIM THÚY : RU

♥ ♥ ♥   

144s.

Gummerus 2019

Alkuteos: Ru // 2009

Suomennos: Marja Luoma

"Kiintymyksenosoitus voidaan siis joskus tulkita loukkaukseksi, ehkä sen vuoksi, että rakkautta ei osoiteta kaikkialla samalla tavalla. Sekin on käännettävä kieleltä toiselle, sekin on opittava."

Ru tarkoittaa vietnamin kielessä kehtolaulua ja tuudittamista, kun taas ranskaksi se merkitsee pientä puroa tai kuvainnollista virtaamista. Kumpikin kieli liittyy olennaisesti Thúyhun, venepakolaisena Vietnamista vuosikymmeniä sitten ensin Malesiaan, ja myöhemmin Kanadaan päätyneeseen naiseen, jolta tämä teos alunperin kymmenen vuotta sitten ranskaksi julkaistiin. Se on hurmannut paitsi lukijansa myös kriitikot, eikä sen tiiviissä ilmaisussa ja virtaavassa rakenteessa paljon muuta voisi kuvitellakaan.

Ru on tarina paitsi pakolaisuudesta, myös identiteetistä kahden kulttuurin välillä. Se on kertomus tekohampaiden ienosasta tehdystä muovirannerenkaasta, jonka uumeniin perheen timattivarasto on piilotettu. Se on tarina tuoksuista, jotka herättävät koti-ikävän Hanoin kaduilla. Se on kuvaus kaukaisesta sodasta, ihmisistä sen reunamilla. Pienten hetkien verran se on myös äidin ja autistisen pojan välistä suhdetta, kaukaa ja kaiholla rakastaen. Sivumääriinsä nähden se tempoilee ja poukkaroi hurjan moneen suuntaan, mutta Thúylla on silti taito pitää itse tarina kasassa, puro niissä uomissa, joista siitä vielä tulee kokonainen ja eheä tarina.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita."

Pidin Run rakenteesta ja jollain tapaa taianomaisen tavanomaisesta kielestä. Jotain etäistä ja nopeasti unohtuvaa tässä pienoisromaanissa kuitenkin oli – kuukausi lukukokemuksen jälkeen en oikein enää osaa sanoittaa edes sitä, pidinkö tästä vai en. En tiedä jäikö kirjasta hieman laskelmoidun hittiromaanin keinotekoinen jälkimaku vai enkö vain tavoittanut sitä suurinta hienoutta, joka lukijat lähtökohtaisesti on hurmannut, mutta minulle tämä oli lähinnä kaunis, mutta kaukainen kirja. Näennäisen avoin, yksityiskohtia paljasteleva, mutta tunnetasonsa täysin itsellään pitävä. Romaanin pakolaisperhe oli hyvinkin etuoikeutettu aikansa Vietnamissa, ja toisaalta Kanadassa taas kaikkea muuta, mutta asia lähinnä todettiin, sitä ei herätetty henkiin. Se on harmi, sillä näissä tarinoissa olisi ainesta enempäänkin.

Ja kaikille, ketkä tästä piditte tai vähintäänkin kiinnostuitte, ja vietnamilaista kirjallisuutta kaipaatte lisää: lämmin suositus myös Viet Thanh Nguyenin The Refugees -novellikokoelmalle. Se tosin on vielä suomentamatta, mutta ehdottomasti teos, joka toimii toki paitsi englanniksi, olisi ihana myös käännettynä meidänkin markkinoillemme saada. 

MARIA OHISALO & ARNO KOTRO (TOIM.) : 

SINUA ON PETETTY – KIRJOITUKSIA SUKUPUOLTEN TASA-ARVOSTA
♥ ♥ ♥

204s.

Like 2019

Suomi on tasa-arvoinen maa. 

Tasa-arvo on siis valmis.

Kaikki, ketkä muuta puhuvat, tekevät ongelmia sinne, missä niitä ei ole. 

Tuttu ajatusketju, eikös? Kotimaista tasa-arvokeskustelua seuranneen ei kaiketi ole mahdollista olla tuota joskus kuulematta. Mutta kuten Ohisalo & Kotro sen jo kannessa kertovat: sinua on petetty. Tasa-arvo ei ole valmis, se ei ole lähelläkään, ja kaikkein vähiten se valmistuu, jos vain istuu alas ja odottaa. On toimittava, ja siksi tämä kirja on olemassa.

Ohisalon & Kotron toimittama teos sisältää kymmenen eri näkökulmasta kirjoitettua tekstiä/esseetä, joissa perustellaan mitä tasa-arvolle pitäisi tehdä, ja miksi se työ on niin tärkeää. Aiheutta käsitellään niin vammaisuuden, kiintiöiden, rodullistamisen kuin huumorinkin näkökulmasta, ja mukana on myös kaksikin oikein oivallista tekstiä maskuliinisuuden kapeudesta. Osa näistä oli minulle jo entuudestaan tuttuja: esimerkiksi Koko Hubaran teksti oli koottu hänen jo aiemmin julkaisemista kirjoituksistaan, ja toisaalta taas Saara Särmän huumorinäkökulma sekä herruustekniikat on jo läpi luettuja, mutta sitäkin tärkeämpiä henkilökohtaisesti.

Sinua on petetty on napakka ja asiallinen tasa-arvon perusteos, joka avaa tasa-arvoon liittyvät peruskäsitteet ja puheenaiheet asiokkaasti. Se ei kikkaile liikaa termeillä, vaan nimenomaan painottaa yleiskielisyyden tärkeyttä tasa-arvoasioista puhuttaessa. Kovin syvälle teksteissä ei mennä, mutta toisaalta kiinnostuneen on mahdollista etsiä itse tekstien kirjoittajien muita esseitä ja ajatuksia internetistä, ja tällä kirjalla onkin oiva mahdollisuus nousta jonkinlaiseksi porttiteorian oven avaajaksi. Kun lukee tämän, voisi kuvitella haluavan tietää ehdottomasti lisääkin.

Itselleni kiinnostavin teksti kirjassa oli kuitenkin se, jonka kanssa olin eniten eri mieltä: Katleena Kortesuon essee Me feministit emme osaa esiintyä mediassa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että liikkeeseen kuin liikkeeseen kuuluu myös sisäinen kritiikki, ilman sitä asiat sammaloituvat ja menettävät tehonsa. Jaan myös Kortesuon ajatuksen siitä, että liian usein asioista "keskustelu" ajautuu juupas-eipäs-jankkaamiseen, mikä ei tokikaan mihinkään johda. Ymmärrän myös hänen vahvan sanomansa siitä, että jotain asiaa vastustaessa ei itse yksinkertaisesti voi toimia samoin menettämättä uskottavuuttaan. Jos vastustaa syrjimistä, ei voi syrjiä itse ketään, ei edes toisin ajattelevia. Näkemykseroni maltillisena oikeistofeministinä itseään tituleeraavan Kortesuon kanssa kumpuaa kuitenkin juuri tästä: pelkkää maltillisuutta ja omaa esimerkillistä käytöstä tehokeinona pitävä uppoaa kovemmin huutavien jalkoihin, eikä mikään muutu muuttamatta. Kortesuon keinokavalkadi on kieltämättä inhimillinen ja helppo, hän kun kieltäytyy puheessaan sukupuolittamasta eikä itse osallistu syrjivään toimintaan. Mutta kaikessa tolkunihmisyydessään Kortesuo tuntuu unohtavan kokonaan, että syrjintä on rakenteellista, sorto todellista, eikä se katoa vain, jos kieltäytyy käyttämästä tiettyjä sanoja, ja toivoo oman esimerkin seurauksena lähimmäisten päätyvän samaan. Jos ärhäkkyyttä toppuutellaan, ettei vain tulisi alleviivanneeksi kuvaa aggressiivisesta feminismistä, jää tolkkua tolkuttava varsin pian kurkku suorana kailottavan varjoon, piipertämään yhtä ja pientä. Isot muutokset lähtevät isosta toiminnasta, eikä silloin kannata pienentää itseään paremmin normeihin sopivaksi, ettei vain ärsyttäisi ketään. Sitähän tässä on varottu jo viimeiset vuosisadat, eikä se ihan kauhean pitkälle ole selkeästikään johtanut. Kortesuo tuntuu unohtavan, että hänetkin on tähän asemaan tuonut nimenomaan vihaiset feministit. Siksi tällainen historiaton tapa käsitellä asioita näinkin tärkeässä teoksessa jopa harmittaa.

Toki Kortesuolla oli pointtinsa, ja eniten pidin hänen muistutuksestaan siitä, että hyökkäämällä henkilökohtaisesti saa toisen vain käpertymään siilipuolustukseen. Puolustusmekanismien päästessä valloilleen todennäköisesti myös aatteistaan pidetään vain enemmän kiinni, saahan tilanteessa vahvistusta sille, että on olemassa "toinen ääripää". Tuuleenkaan ei kannata huutaa, mutta Kortesuo unohtaa, että juuri ärhäkkäät ja isot ulostulot ovat ne, jotka asiat nostavat keskusteluun ja ylipäätään vievät asioita eteenpäin. Oikeanlaista habitusta ja viestintää vaativana hän tulee vain vahvistaneeksi sitä, mikä on jo olemassa: tietynlaisuuden normia, joka tässä maailmassa on valkoisen cis-heteromiehen normi. Voiko sen todella purkaa sitä itseään toistamalla? 

Lopulta paras vastine Kortesuolle tuli kuitenkin kirjan sisältä, ja Maria Ohisalon oma teksti sanoitti oikeastaan kaiken tarvittavan. Ohisalon, Kotron & Wallinheimo-Heimosen osuudet olivatkin kokonaisuuden kirkkaimpia helmiä. Paljon aiheesta lukeneelle tämä ei ehkä mitään kovin suurta ja mullistavaa keskusteluun tuo, mutta tällaisenaan se on loistava lukusuositus etenkin kaikille niille, jotka "kannattavat tasa-arvoa, mutta eivät ole feministejä". Raikas ote ja lyhyehköt tekstit tuovat perusasiat tarjolle tiiviisti, saarnaamatta tai valistamatta. Rakenteeltaan se onkin helppo, mutta ei missään nimessä kevyt. Mainio kaikin puolin, kirja jolle toivoo erityisesti lukijoita sen oletettavimman lukijakuntansa ulkopuolelta.

KAREN M. MCMANUS : YKSI MEISTÄ VALEHTELEE

♥ (  ♥ )

358s.

WSOY 2018

Alkuteos: One of Us Is Lying // 2017

Suomennos: Inka Parpola

McManusin nuorisotrilleri on yksi kevään graduvastapainokirjoista. Tällaisen kirjan valintakriteerinä on helppous, sivuja kääntelemään pakottava juonikuvio ja mielellään myös sellainen keveys, ettei kirjan tapahtumat juurikaan jää muuta arkea mieleen painamaan. Ja kun tällaista kirjallisuutta etsii, kaikkein varminta on suunnata amerikkalaisteosten pariin.

Yksi meistä valehtelee lähtee tarinana käyntiin, kun viisi nuorta astelee jälki-istuntoon, ja vain neljä heistä palaa sieltä elävänä takaisin. Nelikosta muodostuu nopeasti murhajengi, porukka, jossa jokainen on pääepäilty. 

Tarinana tämä on jotain Gossip Girlin ja Netflix-nuorisosarjan 13 Reasons Why'n välimaastossa kulkevaa jenkkitrilleriä, jossa jokaikinen nuorisoon liitetty klisee tulee ihan varmasti käytettyä. Teos sisältää huvittavan kömpelöä ja epäuskottavaa dialogia, vuorotellen vaihtuvaa pääepäiltyä, romansseja ja kiperiä tilanteita, eli kaikkea, mitä genreen uskollisesti kuuluukin. (Lisämiinus vielä tämän kirjan kohdalla oli myös sen harvinaisen kömpelö suomennos. En kylläkään tiedä, millaista kieltä kirja alunperin on sisältänyt, ja voi toki olla, että käännös on itseasiassa jopa alkuperäisversiota parempi, mene ja tiedä. Moni sana kuitenkin kääntyi hieman hassusti (vai olenko ainoa, jonka mielestä ignore kääntyisi sulavammin ignooraamiseksi eikä ignoroinniksi?), ja joukossa oli myös täysin suomeksi mitään tarkoittamia asioita, jotka oli vain sanasta sanaan englannista omalle kielelle oikaistuja. Kielen puutteet olivat harmillisia, sillä tällaisessa teoksessa sujuvuutta ja takeltelemattomuutta kaipaa aivan erityisen paljon.) Mutta jos tarkoitus on viihtyä, ja pikkuhiljaa saada selville, kuka Simonin oikein murhasi, täyttää tämä teos jo tehtävänsä. 

Joten jos teinidraama, jenkkilukioestetiikka ja murhamysteerit kiinnostavat, tässä kirja myös sinulle. Tälle onkin taidettu jo julkaista englanniksi myös jatko-osa, mutta itse ehkä palaan mielummin seuraavaksi Agatha Christien pariin, jos murhia elämääni taas kaipaan.

MARIA SEMPLE : MISSÄ OLET, BERNADETTE?

♥ ♥ ( ♥ )

322s.

Gummerus 2013

Alkuteos: Where'd You Go, Bernadette // 2012

Suomennos: Outi Järvinen

Toinen graduvastapainokirja onkin sitten Maria Semplen viihdemysteeri Missä olet, Bernadette? 

Been äiti, omaleimainen, entisessä elämässään arkkitehdin uraa aloitellut Bernadette, katoaa ja hänen tyttärensä alkaa koota aineistoa äitinsä löytämiseksi. Kirja rakentuu erilaisten dokumenttien, kirjeenvaihtojen, sähköpostien ja Been kommenttien varaan, ja se kutoo omalaatuisen henkilögalleriansa yhteen ilmeisesti monien mielestä varsin hulvattomallakin tavalla.

Bernadette on kirja huolettomille nautiskelijoille, kuten jo kannen Jonathan Franzenin lainauskin lupaa. Se ei kuitenkaan ole mistään ihan hömpimmästä päästä, ja juoni on genressään jopa kekseliäs. Keskiössä on kerrankin muuta kuin vain ihmissuhdekiemuroita, ja kirja sukeltaa astetta syvemmälle, kun yhtenä aiheena on neron luovuuden tukahduttaminen. Jos siis uskoisi ylipäätään nerouteen yhtä paljon kuin amerikkalaiset tuntuvat uskovan. Kirjassa on myös muutamia varsin oivaltavia kohtia, mutta suurimmaksi osaksi moiset jäävät laajemman kohelluksen alle.

Semple kirjoittaa tekstiään varsin viihdyttävästi, ja kaikessa eksentrisyydessään hahmot ovat keskivertoa mielenkiintoisempia. Minä en kuitenkaan tämän kirjan hulvattomuutta/viihdearvoa oikein löytänyt, mutta se on lähinnä henkilökohtainen ongelmani. Omaan makuuni kun kirjana tämä oli minusta lähinnä höperö, vähän ehkä jonninjoutavakin, mutta aika lempeällä tavalla. En suhtautunut tähänkään nyt kovin kriittisesti, eikä se jättänyt jälkeensä tarvetta analysoida tarinaa sen kummemmin, mikä sinänsä on välillä ihan vain hyvä. Tällaiselle ihmisten erilaisuuteen/joukosta poikkeavuuteen pohjautuvan huumorin ystävälle tämä varmasti olisi ihan mainio, ja kesälukemisena nyt oikein erityisesti, mutta tällä kertaa oma makuni ei aivan mennyt lukuvalintani kanssa yksiin. Kirjan lukeminen ei kuitenkaan harmita, sillä sen verran jouhevaa ja helppolukuista teksti oli, ja kylläpä sen kanssa pari hellepäivää saikin parvekkeella mainiosti kulumaan. Huumori on kirjallisuudessa epäilemättä yksi vaikeimmista lajeista, ja lähinnä olisinkin ollut yllättynyt, jos tämä oman huumorintajuni kanssa yhteen olisi osunut. Harva kun osuu, sen tässä kolmenkymmenen vuoden aikana varsin hyvin olen oppinut.

MARI MANNINEN : KIINALAINEN JUTTU

33 KIINA-MYYTTIÄ, JOTKA VAATIVAT KUMOAMISTA

♥ ♥ ♥

235s.

Atena 2018

Mari Manninen tuli tutuksi muutamia vuosia sitten, kun hänen Yhden lapsen kansa -kirjansa nousi Tieto-kategoriassa Finlandia-voittajaksi. Nyt Manninen jatkaa tutulla Kiina-tiellään, ja kokoaa teokseensa 33 myyttiä, jotka vaativat ehdottomasti kumoamista. Mukana on käsityksiä niin kiinalaisista koiria syövänä kansana kuin näkökulmia Kiinan nettisenruukiinkin, ja monipuolinen teos tarjoaakin varsin kattavan kuvan nyky-Kiinan tilanteeseen yhden toimittajan näkökulmasta.

Teoksena Kiinalainen juttu on oikein mukava ja varsin viihteellinen kevyttietokirja, joka suvereenisti yhdistää niin tutkittua tietoa kuin kokemusperäistä mutuiluakin. Toimittajamaisen värikäs kielenkäyttö tekee kirjasta viihdyttävän, eikä se pääsääntöisesti edes käänny niin pahasti karnevalisoinnin puolelle, kuin edellinen Mannisen Kiina-teos paikoin teki. Parhaimmillaan kirja tarjoaakin uusia näkökulmia myyttien tuuletuksineen, ja kyytiä saa niin käsitykset aina kiinanmuurin merkityksestä kiinatuotteiden huonolaatuisuuteenkin. 

Hieman itsetiedostavampaa otetta olisin kuitenkin tältä kirjalta paikoin toivonut, sillä nyt se pisti pokkana monia täysin yleisinhimillisiä tiedonrakennustapoja kiinalaisuuden piikkiin sen sijaan, että Manninen olisi osannut huomata samankaltaisiin narratiiveihin uskomisen olevan aivan yhtä yleistä myös Suomessa. Paikoin jonkinlaista yritystä tähän suuntaan sentään oli havaittavissa, mutta ei ehkä niin, että se aukeaisi tarpeeksi vahvana kansien välistä. Ihmisellä kun on kansakunnastaan huolimatta olemassa Suuret Kertomukset, joihin he uskovat, ja kiinalaisten kertomuksille hihittely nyt lähinnä tuntuu vähän hassulta, jos samalla ei kyetä osoittamaan omia vastaaviamme. Itsekriittisyys olisi todennäköisesti avannut myös kiinalaista inhimillisyyttä tätä versiota paremmin, mutta tällä kertaa näin, ja ehkäpä objektiivisempaa tietoa sitten saa tarttumalla johonkin Mannisen lukusuositukseen. Pienin varauksin kirjaan suhtautumalla tästä saa kuitenkin oivallisen lukukokemuksen, kunhan muistaa, että lopulta niin kiinalaisuus kuin suomalaisuuskin on vain meidän keskenämme sopima tarina, josta tarpeeksi monta kertaa toistettuna on sattumalta tullut totta.

SARAH CROSSAN : YKSI 

♥ ♥

439s. 

S&S 2018 

Alkuteos: One // 2015 

Suomennos: Kaisa Kattelus 

"Tavallisuus on Graalin malja

ja ainoastaa ne joilla ei sitä ole 

tajuavat sen arvon." 

Sarah Crossanin mainetta ja palkintoja niittänyt nuortenromaani on säemuotoon kirjoitettu tarina Gracesta ja Tippistä, nuoruudesta, erilaisuudesta ja kahdesta erilaisesta persoonasta toisiinsa kiinnitettyinä. Se herätti kiinnostukseni, kun sitä suositeltiin minulle Helmet-haasteen kaksosista kertovaan kohtaan, ja se olikin ihanan helppolukuinen teos tähän huumaavan ihanaan kesäputkeen, jossa kaiken täytyy nyt syystä tai toisesta lähinnä olla mahdollisimman vaivatonta, lukemisenkin. Helppoudestaan huolimatta kirja ei kuitenkaan ollut höttöinen, vaan yllättävänkin intensiivinen ja kauniista palasista koostuva tarina, joka imaisi varsin syvästi mukaansa, etenkin puolivälin jälkeen. Loppuosastaan se oli jopa erityisen kaunis, ja noilla kohden sen kerrontamuoto todella pääsi oikeuksiinsa: se herätti jotain sellaisia tunteita henkiin, jota ilman tätä valtavaa ilmavuutta tuskin olisi voinut saavuttaa. Alkua leimanneen tietyn pinnallisuuden ja problemaattisuudenkin pystyi antamaan anteeksi, kun antoi vain tarinan viedä, eikä vaivannut ulkokirjallisilla seikoillaan sen kummemmin päätään. Sellaisenaan se olikin varsin tunteikas lukukokemus, ja kaikessa elokuvallisuudessaankin se toimi yllättävänkin hyvin kansien välissä. Ainoa ohittamaton seikka kirjan kohdalla oli lähinnä sen asetelma: kehollisesti normaalina pidetyn kirjailijan kyky kuvata siamilaisen kaksosuuden herättämiä tunteita oli toki voimakas, mutta hieman kuitenkin näinkin selvästi tietoisesti myyntimenestysmäisen romaanin kohdalla jäi pohdituttamaan, oliko tämä kuitenkaan hänen tarinansa kertoa. 

”Kun siamilaiset kaksoset erotetaan, 

leikkaus katsotaan onnistuneeksi 

 jos toinen jää eloon. 

Vähäksi aikaa. 

Ja tämä 

on minusta 

kaikkein surullisinta 

siinä miten 

ihmiset meidät näkevät.” 

Mutta mikä hassuinta, kun kirjan lukemisesta oli kulunut pari viikkoa, en enää oikein muistanutkaan miksi siitä edes pidin. Mitä enemmän kirjaa ajatteli ja analysoi, sen huonommin sen taika enää kestä. Lopulta Yksi on ennen kaikkea sellaista hyvin tunteisiin vetoavaa kirjallisuutta, jonka tarkoitus on kaikin keinoin itkettää, mutta silti sopivan etäältä. Ehdottoman hyvä puoli on, että tämä kirja jos mikä on sitä varsin rehellisesti, eikä se sinänsä edes yritä ottaa kantaa sen suuremmin siamilaisen kaksosuuden ja kahden erillisen ihmisen laajempiin eettisiin ja moraalisiin keskusteluihin: se vain yksinkertaisesti on kevyehkö nuorten kirja erilaisuudesta, kaikessa sentimentaalisuudessaan. Eikä se automaattisesti mikään huono asia ole, pidinhän tästä tiettyyn pisteeseen asti itsekin. On kuitenkin kirjoja, jotka paranevat nimenomaan niitä tarkemmin analysoidessa, pureskellessa ja postausta kirjoittaessa. Ja sitten on kirjoja, joiden taika katoaa heti, kun sitä yrittää jäsentää ja laittaa jonkinlaisiin raameihin. Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen muottiin. Niinpä sanonkin enää vain, että kun kaipaatte tunteikasta ja helppoa luettavaa, tarttukaa tähän kirjaan. Syvällisempiin vesiin on olemassa aivan omat teoksensa.

ELIZABETH ACEVEDO : RUNOILIJA X 

♥ ♥ ♥

368s. 
Karisto 2019 

Alkuteos: The Poet X // 2018 

Suomennos: Leena Ojalatva 

Xiomara Batista on amerikkalainen nuori, runoja salaa muistivihkoonsa kirjoittava lukiolainen, joka taiteilee uskonnollisen äidin, nuoruuden ja kahden kulttuurin välillä. Mami vaatii Xiomaraa uskonnollisen vahvistusopetuksen pariin, mutta mitä tehdä kun oma veri vetää enemmän uuden äidinkielenopettajan vetämään lavarunokerhoon? 

Seurustelusta, vanhoillisesta perheestä ja tunteiden ristiriidasta niin ikään säemittaan kirjoitettu nuortenromaani tuntuu hieman Crossanin Yhden sisarteoksella. Erilaisuus on tässä erilaista, se on sisäisempää ja salaisempaa, sisäistettyä ja salattua, kun Crossanin romaanissa määrittely kumpuaa enemmän ulkoa päin. 

Dominikaanisista Yhdysvaltoihin muuttaneen siirtolaisperheen tytär Acevedo käsittelee nuortenromaanissaan uskonnon lisäksi seksismiä, siirtolaisuutta, rakastumista ja sateenkaarevuutta, ja hän tekee sen hurjan elävästi. Aiheiden runsaus ei ilmavassa runomittaan kirjoitetussa romaanissa tunnu liioittelulta, ennemminkin se tuntuu kuvaavan harvinaisen aidosti sitä nuoruuden monisyistä vyyhtiä, jonka keskellä kukin paikkaansa etsii. Kirjan sanoma onkin sisäänkirjoitetun feministinen, ja tarinan edetessä myös Xiomaran sisäinen voima saa lisää vauhtia. Vaikka itse olin lukenut ehkä liikaa vähän saman tapaista liian lyhyen ajan sisällä, tätä suosittelen lämmöllä kaikille. Helppoa, muttei höttöistä kirjallisuutta kesään.

AINO LOUHI : MIELIKUVITUSTYTTÖ 

♥ ♥ ♥

161s.

Suuri kurpitsa 2019

Aino Louhen tyttöydestä, ystävyydestä ja ihastumisesta kertova sarjakuvaromaani on viehättävän kaunis, herkkä ja samaistuttava.

Louhen piirrostyyli on kaunis, ja se aineellistaa sitä nuoruuden epävarmuutta, mitä lienee jokainen meistä jollain tapaa on kokenut. Toisille ulkopuolisuus on vahvempaa, ja Louhen tarinassa se sisäisen maailman ja ulkoisen maailman kohtaaminen näyttäytyy erityisen hauraana ja tarkkanäköisenä.

Sarjakuvaromaanina tämä on varsin mainio, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kokonaisuutena teos on vaikea vangita sanoiksi, mutta sitäkin raikkaampi ja hienompi lukea. Eli sen pidemmittä sanoitta: kokeilkaa itse. Se hyvin todennäköisesti on sen arvoista.

ALICE MUNRO : JUPITERIN KUUT 

♥ ♥ ♥ ♥ 

321s.

Tammi 2017

Alkuteos: The Moons of Jupiter // 1983

Suomennos: Kristiina Rikman

Munro on pitkäaikainen lempikirjailijani, jonka novellikokoelmia tulee luettua noin kerran vuodessa. Tätä Jupiterin kuita olinkin ehtinyt jo mukavasti puolisen vuotta kirjastolainana itselläni hautoa, mutta sainpa sentään luettua ennen kuin uusintakerrat kokonaan loppuivat! Munro on varma valinta, kun haluaa laadukasta, ja silti kaunista luettavaa.

Kokonaisuutena Jupiterin kuut eivät ehkä olleet aivan Munron parasta, ja ylipäätään näistä novelleista vain muutama jäi vahvemmin mieleen. Sijoittelun kannalta oli kuitenkin erityisen mainio valinta laittaa nimikkonovelli Jupiterin kuut kokoelman viimeiseksi, koska se ehdottomasti oli näistä vahvin ja paras. Toisaalta Munro on myös kirjailija, jolta lukee mielellään hieman keskinkertaistakin: harvalla kun on tällainen taito vangita ihmisyyttä pienten, ohikiitävien hetkien kautta. Lempikirjailijan pariin palaaminen tuntuu kotiinpaluulta, ja siihen tunteeseen Munron kanssa todella voi luottaa.

HUHTIKUUN LYHYITÄ – TYÖSTÄKIELTÄYMISTÄ, LAURA LINDSTEDTIÄ, EMMA PUIKKOSTA, RAINBOW ROWELLIA & AGATHA CHRISTIETÄ

Onpas vierähtänyt (omien mittapuideni mukaan) kauan edellisestä varsinaisesta kirja-arviopostauksesta! Gradupuuhat ja muut kouluhommat ovat kieltämättä vieneet tavallista enemmän aikaa näin huhtikuun ja päättyvän lukuvuoden kunniaksi, mutta olen minä silti ehtinyt lukea, ei vain ole luetuista huvittanut kirjoittaa. Ja mitä kauemmin lukukokemuksesta on, sitä vähemmän enää kirjasta on sanottavaa. Siitäkin huolimatta, vaikka järisyttävä, hieno ja ajatuksia herättävä lukukokemus takana olisikin. Niinpä palaan tähän jo aeimminkin hyväksi koettuun konseptiin, eli lyhytarvioihin, ja kirjoittelen hieman pienemmällä rimalla muutamia ajatuksia teoksista, jotka huhtikuun alulla olen lukenut. Tähän väliin on vielä näiden jälkeen pari muutakin teosta tosin mahtunut, mutta etenkin viimeksi loppuun saatetusta Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista -novellikokoelmasta sentään riitti kerrottavaa ihan omaankin postaukseen. Mutta hoidetaanpa nämä vanhemmat ensin pois alta, ja palataan Stroutiin hieman myöhemmin!

x

KANKILA, VIREN, SALMENNIEMI, MERILÄINEN, KILPI, EKHOLM, MAUNUKSELA, POSER, HAGLUND & PUROKURU : TYÖSTÄKIELTÄYTYJÄN KÄSIKIRJA

♥ ♥ ♥
  303s.

Into 2019

"Elämme vain kerran. Ruumiimme on ainutkertainen, ja myös toiset ihmiset ovat uhranneet varsin paljon aikaansa, jotta olemme ja säilymme olemassa. Mitä tällä kaikella teemme? Teemme työtä, jonka järjestämisen tapohin ja tavoitteisiin emme voi vaikuttaa. On kyse sitten älyttömien, ehkä jopa haitallisten sovellusten koodaamisesta, öljyn laskemisesta mereen tai potilaiden hoitamisesta huonommin kuin voitaisiin paremmilla resursseilla, työn tekemisen alistaminen vain ulkoiselle päämäärälle – eli pääoman arvonlisäykselle joko yrityksen tuottavuuden kasvattamisen tai julkisten menojen leikkaamisen kautta – tekee mahdottomaksi tehdä työtä sillä tavoin kuin haluaisimme."

Kevään eniten kiinnostanut tietojulkaisu on ehdottomasti ollut Työstäkieltäytyjän käsikirja. Työstäkieltäytyminen, vaihtoehto riistävälle palkkatyölle ja esimerkiksi vastikkeeton perustulo ovat kaikki asioita, jotka kiinnostavat, ja ne jollain utopian tapaisella voimalla palauttavan mielestäni työllisyyskeskustelun myös poliittisesti sille raiteelle, josta se on jo liian kauan sitten päässyt karkaamaan: rahakeskeisyydestä ihmisyyskeskeisyyteen.

Käsikirja esittelee varsin kattavasti niin työstäkieltäytymisen historiaa kuin sen nykyideologiaa ja teorioita, joille sen vahvuus perustuu. Ehdottomasti kiinnostavinta käsikirjassa oli kuitenkin sen murtumiksi nimetyt osuudet, ilmastonmuutos ja hoiva. Ilmastonmuutoksen alla käsiteltiin hyvin kiinnostavalla tavalla sitä, mitä uuden (ja turhan) tuottamiseen ajava työ tekee ympäristöllemme, sekä  kyseenalaistettiin Ossi Nymanin tapaan ajatus siitä, miksi on parempi olla täysin turhan muovikrääsäkaupan myyjä kuin ideologinen työtön. 

Hoivan näkökulma taas tässä kontekstissa on ensisijaisen tärkeä, ja on ihan mahtavaa, miten siitäkin on viimein alettu puhua muussakin kuin naistapaisessa kontekstissa. Nykyjärjestelmässä hoivaa ja uusintavaa työtä on lähes mahdotonta tehdä niin hyvin kuin esimerkiksi jo laki ja ihmisoikeussopimukset vaativat, sillä myös uusintava, eli joko tulevasta, olevasta tai menneestä työvoimasta huolta pitävä, työ on alistettu jo aikoja sitten voiton tavoittelulle tai vähintäänkin tehostamiselle ja älyttömille tavoitteille, jossa laadun sijaan tarkkaillaan säästyneitä euroja.

"Työstäkieltäytyminen merkitsee elämälle sitä, mitä runous merkitsee kielelle. Se paljastaa, että elämässä on mahdollisuuksia, joita emme ole osanneet kuvitella alistuessamme osaamme yhteiskunnassa. Se näyttää, että elämä on ainutkertainen ja siinä voitaisiin tehdä mitä vain."

Vaikka kirja oli vahva ja kiinnostava, kompastui se silti lopulta kokonaisuutena harmillisen paljon toisteisuuteen. Pieni viilaaminen olisi tehnyt varmasti muuten jo ihailtavan terävälle ja provosoivalle viestille hyvää, sillä tämä on tematiikaltaan kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan: sekä niiden, jotka työllisyydestä tai työttömyydestä huonoa omaatuntoa potevat sekä erityisesti niille, joiden mielestä muiden sitä pitäisi potea. Sillä mitä sitten tehdään jos ei työtä? Yleinen harhakäsitys on, että maataan laiskiaisina kotona. Kirjan tuottama ja selkeästi sanoittama näkemys on, että  riistävästä työstä vapautumalla säästetty energia suuntautuu automaattisesti hyödyllisempiin kohteisiin. Yhteiskunnan murrokseen ja muutokseen mahdollisuus on mahdollisuus vain, jos uskallamme rikkoa totuttua. Ja sitä tämä teos tekee, monin eri tavoin. Jonkun mielestä tosin ehkä vähän liiankin monin, mutta kuten teos sen itsekin kirjan päättävässä kollektiivinovellissaan sen sanoo: more is more ja bore is bore. 

x

LAURA LINDSTEDT : YSTÄVÄNI NATALIA

♥ ♥ ( ♥ ) 
220s.

Teos 2019

Arvostelukappale

Yksi blogini ensimmäisiä kirja-arvioita oli tehty Oneironista. Muistan tuon lukukokemuksen edelleen hyvin elävästi, muistan ne tunnelmat ja jälkimaut, jotka eivät vanhasta postauksestani tule ilmi. Muistan hahmot, välitilat ja kohtalot, ja ensimmäisen kosketukseni kulttuurinomimiskeskusteluun, kun Koko Hubara ansiokkaasti osoitti ongelmallisuuden tuoreesta Finlandia-voittajasta. Muistan myös valkoisen kirjallisuusmaailman täydellisen kyvyttömyyden reflektoida omaa toimintaansa, ja hämmentävän kieltäytymisen edes käsittelemään Hubaran esiin nostamaan problematiikkaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin Laura Lindstedtiltä on ilmestynyt uusi kirja, ja se ei liity Oneironiin mitenkään. Sitä yritin muistuttaa itselleni myös lukiessa, mutta tuntuu etten ihan täysin onnistunut. Olin liiankin tietoinen ennakkokäsityksistäni, ja uskoisin niiden tulleen hieman minun ja tämän kirjan väliinkin.

"Natalia" on ylitsevuotavan seksuaalisuutensa kanssa painiva päähenkilö, joka hakeutuu terapiaan kun seksi alkaa määritellä koko hänen elämäänsä. "Natalia" on "Natalia" heittomerkeissä, koska hän tulee kuvatuksi terapeuttinsa kautta, toisen silmin nähtynä ja tulkittuna, peitenimellä esiteltynä. Jo alusta alkaen kokeellista kerrostamisterapiaa asiakkaaseensa testaava tohtori huomaa, ettei "Natalia" suostu normaaliin asiakassuhteeseen, hän ei istu sinne, minne asiakkaan kuuluu istuvan, hän ei noudata ajanvarauskäytäntöjä eikä mukaudu passiiviseen autettavan rooliin.

Paitsi terapia, on myös Lindstedtin romaani kerroksellinen ja omalla tavallaan kokeilevakin. Se tempoilee suuntaan ja toiseen, etsii vastausta kysymyksiin kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Mitkä kokemukset ovat niitä, jotka minut ovat tällaiseksi muovanneet? Mitä etsin, kun etsin seuraavaa seksikumppania? Mitä haluan, kun haluan seksiä? Kysymykset on asetettu Natalian sisälle, Natalian hahmoon, jota sukupuolettomaksi ja nimettömäksi jäävä terapeutti oman katseensa kautta kuvaa. Alkuun ajattelin terapeutin pitkään naiseksi, loppua kohden mieheksi, mutta en tiedä onko sukupuolella sinänsä merkitystä tai tarkoitusta. Tärkeämpää on katse ja kertoja: kenen me oletamme katsovan seksuaalista naista? Ja siitä vielä tärkempämpi jatkokysymys: kenelle me oletamme naisen seksuaalisuuden olevan suunnattu? Jo se valinta muodostaa sinällään terapeutin oletetun sukupuolen, ja jos luemme sitä kulttuurisesti tyypillisimmillä tavalla, katsoja on aina mies. Onhan nainen pitkälti jo olemassa miehen katseesta. 

Miehen katseesta, oidipus-komplekseista ja varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksista Nataliakin saa voimansa ja vimmansa, niin kirjan hahmona kuin romaaninakin. Lindstedt luo upeasti intertekstuaalisuutta, viittaa niin klassikkoajattelijoihin kuin Liv Strömquistiinkin, maalaa tarinaa feministisenkin perusteorian kautta, ja tekee sen varsin taitavasti. Kirjasta riittäisi puhuttavaa ja tulkittavaa vaikka kuinka moneen postaukseen ja kirjallisuusesseeseen, ja se on yleiseltä tasoltaan sen luokan romaani, etten lainkaan ihmettelisi, jos Lindstedtille tipahtaisi sen myötä jo kolmas Finlandia-ehdokkuus. Se on varma ja hieno kirja.

Ja se varmuus on sen suurin heikkous. Se on niin varma, että se alkaa jo vaikuttaa kirjaeliitin makuun tarkoituksen mukaan tehdyltä: siitä tulevat pitämään niin feministisesti ajattelevat naiseksi oletetut lukijat kuin miehen katseeseen tottuneet mieheksi oletetut. Päälle vielä korkeaa koulutusta, älykkäitä viittautuksia muihin teoksiin ja itsetunnon hivelyä niille, jotka kerrosten välistä syvemmän sanoman irti saavat. Varsin hyvin kirjalta siis. Minulle se tosin oli jo liiankin varma, sillä olen usein sitä mieltä, että liian hiottu ja täydellinen on herkästi myös tylsä. Tämänkin kanssa jäin etäälle, kovinkin kauas, vaikka hienouden tunnistankin. Ehkä toisella lukukerralla tämäkin antaisi enemmän, olenhan samaa jo Oneironin kanssa haaveillut. Tai sitten minun ja Lindstedtin tekstin välissä on vain jokin muuri, jonka vuoksi ajatusmaailmamme ei ihan täysin kohtaa. Sekin on ihan ok tunnistaa.

Haasteet: Lukemattomat naiset II

x

EMMA PUIKKONEN : LUPAUS

♥ ♥ ( ♥ ) 
300s.

WSOY 2019

Emma Puikkonen on jäänyt mieleeni niin ikään edellisen teoksensa Eurooppalaisten unien myötä. Siinä missä edellisessä romaanissaan Puikkonen kuvasi ennen kaikkea eurooppalaista yhteisyyttä globaalien kriisien maailmassa, tipahdetaan tässä uusimmassa tarinassa lähitulevaisuuden Suomeen ilmastokriisin tulvinnassa.

"Ja samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, menevät lapset eri puolilla maailmaa nukkumaan. Seelan hengitys tasaantuu, pallo nitisee ja kääntyy, pimeä laskeutuu maanosien ylle ja tunti tunnin jälleen lapset joka puolella painavat päänsä sänkyihin, alustoille ja kaduille ja kääntävät kasvot kohti öistä valoa."

Lupaus lähtee hurjan vaikuttavasti liikkeelle. Se tiivistää tarinansa äidin ja tyttären suhteeseen, ja vaikuttaa jo ensi sivuilta lähtien kirjalta, joka on suuri ja koskettava. Rinna ja Seela ovat kahden, elävät aivan normaalia elämää lähitulevaisuudessa, jossa tietyt ilmastonmuutokset seuraavat vaiheet ovat jo ottaneet vallan, ja tehneet ilmastoahdistuksesta aidosti konkreettista ja jokapäivästä. Toisaalla Rinnan veli Robert on jäätiköillä tutkimassa ikijään sulamista, vettä, jonka ei pitäisi kulkea siellä, missä se kulkee. Tarinat kietoutuvat yhteen, ja luovat hyvin tunnistettavasti Puikkosen tyyliin rakennetun maailman, jossa aito huoli ja mielen paisuttelemat kauhut nivoutuvat yhdeksi, suureksi ja silti niin äärimmäisen hauraaksi kokonaisuudeksi, ettei vahvinkaan enää tahdo kestää.

Vaikka tarina lähtee vahvasti liikkeelle, se sortuu kuitenkin varsin pian särppimään teemaansa hieman liiankin kauas kaikkein vahvimmasta keskiöstä. Rinnan veljen tarina nyt vielä jaksaa Seelan lisäksi kiinnostaa, mutta kun mukana on kappaleita aina poliitikoista puolisojen vanhempiin, herpaantuu se kaikkein otollisin tarina ja hajoaa palasiksi, aivan kuin päähenkilönsä mielenterveys. Tavallaan siinä on jotain symbolistakin, siinä, ettei kirjankaan kanssa enää löydä mitään yhtä yhteneväistä lankaa, josta pitää kiinni, mutta enemmän se kuitenkin lähinnä turhauttaa, ja vie lukijana jotenkin hurjan etäälle.

Ilmastonmuutos on tärkeä asia, jota soisi nähtävän kaunokirjallisuudessakin enemmän. Toivoisin, että olisi vain jo se vaihe, jossa se ei aina olisi se dystooppinen, päälleliimattu paha, vähän niinkuin helppo pahis, joka ei varsinaisesti sellaisenaan sen suurempaa pureskelua kaipaa. Sen avulla on helppo maalata uhkaavaa tulevaisuutta, sotaa ja kärsimystä vastaan taistelevaa ihmisyyttä, mutta toisaalta tässä ajassa, ilmastokatastrofin mahdollisella kynnyksellä sen soisi olevan jo jotain muutakin. Jotain syvempää, konkreettisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Ehkä on vähän kohtuutontakin toivoa, että sillä enää voitaisiin yllättää, mutta tämän kirjan kanssa valitettavasti hieman tuntui siltä, että tämän tarinan olin jo ennenkin lukenut. Monen monta kertaa. 

x

RAINBOW ROWELL : ELEANOR & PARK

♥ ♥ ♥ ♥ 
  384s.

Viisas elämä 2016

Alkuteos: Eleanor & Park 2012

Suomennos: Terhi Kuusisto

Haeskelin jokin aika sitten IG-Storyssa ideoita hieman kevyempään kirjallisuuteen, ja muutamakin heitti suositukseksi nuortenkirjallisuuden. Rainbow Rowellin Eleanor & Park on ollut mielessäni toki jo kauemmin, olen siihen jo vuosia sitten tainnut kirjablogeissa törmätä. Ja koska kaikki tunteellinen ja helppolukuinen kiinnostaa, mutta yli-imelä ja helppo lähinnä kauhistuttaa, tartuin tähän hieman ristiriitaisin ennakkofiiliksi.

Eleanor & Park on nuortenromaani Parkista, puoliksi korealaisesta amerikkalaispojasta, jonka viereen koulubussissa tupsahtaa eräänä kaameana aamuna punatukkainen ja anteeksipyytelemätön Eleanor. Viikkokausia he istuvat vierekkäin hiljaa, kuljettavat tarinoita luvuissaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, kunnes viimein he saavat ensimmäiset sanansa vaihdettua. Ja sen jälkeen heidän tarinansa onkin aivan ihanasti historiaa.

Onneksi ennakkoluuloni ristiriita oli aivan turha: tämä oli yksi sympaattisimpia ja koskettavimpia kirjoja, joita pitkään aikaan olen lukenut. En näemmä muistanut ottaa tästä mitään lainausta ylös, mutta se osin menee sen kielen yksinkertaisuudenkin piikkiin. Mutta vaikka mitään kielellisesti mullistavaa tämä ei nyt tarjoillutkaan, se tarjosi ihan mielettömän ihanan todellisuuspaon, ja sellaisen rakkaustarinan, jonka tällainen vaativampikin lukija hyväksyy täysin mukisematta. 

Ja pakko myöntää, että ihaninta tässä teoksessa oli se vahva "ollapa jälleen nuori" -tunne, jonka kirja jätti jälkeensä.  Heti sen perään seuraava fiilis oli, että olisipa tämä ollut silloin kun itse olin nuori. Olisin rakastanut tätä kuuhun ja takaisin, mutta onneksi nytkin vähän voi. Ainakin sen oman teinituskaisen itsensä puolesta, se rikkinäinen ja epävarma Laura olisi juuri tätä kaivannut. Ihana ja sympaattinen kirja, jota voi lämmöllä suositella kaikille romantiikannälkäisille eteenpäin.

x

AGATHA CHRISTIE : EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT

♥ ♥ ♥

299s.

WSOY 2014

Alkuteos: And Then There Were None 1939

Suomennos: Helka Varho

Ja täytyyhän mukaan mahtua myös klassikoita! Kaikki lukuhaasteet on nyt tässä gradutuskassa lähinnä tuskastuttaneet lisää, ihan jo tuo omakin naisten klassikkohaaste, joka tuntuu kuumottelevan niskaan, että koita nyt sinäkin jotain vakavaa välissä lukea. Mutta kun lukee (ja yrittää kirjoittaa) vakavaa kaikki päivät pääksytysten, on kevyt ja helppo nyt kiinnostanut huomattavasti enemmän. Onneksi asia hieman helpottui, kun heräsin huomaamaan, että onhan sitä helppoa klassikoissakin. Eikä se tietynlainen yksinkertaisuus, genrekirjamaisuus lainkaan klassikkoutta kalpeammaksi tee. Ja hyvä niin.

Olen onnistunut luistelemaan koko kouluelämäni niin, etten ennen tätä huhtikuuta ole ainoatakaan Agatha Christien dekkaria lukenut. En usko, että varsinkaan tämä Eikä yksikään pelastunut nyt varmastikaan sen suurempia esittelyitä kaipaa, sen verran moni muu tämän tosiaan jo on sentään lukenut. Dekkarit, murhat ja kiperät tilanteet eivät yleensä omaan lukemistooni kuulu, mutta kuten tuo aiempikin nuortenromaani, tämä tuli kyllä niin täydellisesti sopivaan tilanteeseen, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Pääsiäiseni kuluikin siis hyvin onnellisesti paitsi litteroinnin myös klassikkodekkarin parissa.

Ja olihan tämä vetävä. Christien varsin vahvasti julki tarjoilema tematiikka moraalista sai jäädä itselleni täysin sivuun, nautin lähinnä siitä, miten helposti kirja eteni, ja miten se vei mukaan silloinkin, kun olin aivan uupunut tuntien ja tuntien koneen näppäimistön näpyttelystä. Kuten ehkä huomata saattaa, jos siis olet postauksen kokonaan tänne asti lukenut, mitä pidemmälle mennään, sen vähemmän minulla enää itse näistä tarinoista on sen syvällisempää kerrottavaa, mutta jos tästä nyt jotain vielä haluaa sanoa, niin ymmärrän täysin klassikkoaseman. Onhan tässä aivan omanlaisensa tunnelma, ja veikkaanpa, että se vuosia mielessä säilyykin. 

Vaikka en mikään suljettujen loppujen ja selitettyjen juonien suurin ystävä olekaan, tämä oli vallan mainio lukukokemus. Tekee itselle varsin hyvää muistaa, että klassikoita löytyy muualtakin kuin joidenkin arvottamasta vakavasta kirjallisuudesa, ja että sitä kevyempää on ihana itsekin välillä lukea. Saatanpa tässä vielä toistekin suunnata dekkariosastolle, sen verran kivuton ja aivoja nollaava tämäkin lukukokemus oli.

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste

VUODEN VIIMEISET LYHYKÄISET: LUCIA BERLIN, KATJA KETTU, BEN BROOKS, SAIMA HARMAJA & SYLVIA PLATH

LUCIA BERLIN : SIIVOOJAN KÄSIKIRJA 2 - TANSSIA RUUSUILLA JA MUITA KERTOMUKSIA 

291s. 

Aula & Co 2018 
Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories
Suomennos: Kristiina Drews

Arvostelukappale 

Luettu joulukuussa 2018

Voi Lucia.

Kun luin viime vuonna ensimmäisen osan tästä novellikokoelmasta, rakastuin, mutta hieman viiveellä. Parhaat kirjat ovat sellaisia: eivät päästä lukiessa helpolla, mutta eivät myöskään unohdu, vaan nimenomaan vahvistuvat vain ajan kuluessa.

"Sanoin etten kadu – mutta se ei ole totta, vaikka silloin aikanaan en katunut tippaakaan. Se oli vain yksi minun elämäni monista vääristä ratkaisuista – että lähdin sillä tavalla."

Nyt vuosi myöhemmin luin viimein toisen osan, ja onnistuin käyttämään kaksi kuukautta koko novellikokoelman kanssa nautiskeluun. Toteutin siis omaa ohjettani olla kiirehtimättä, ja nauttia jokaisesta paikallaan olevasta sanasta sen ansaitsemalla tavalla. Sillä hienohan tämä taas oli.  Imin näiden novellien hienouden jo vielä mitään lukematta, ja siksi itse lukeminen oli täydellisen ihanaa koko ajan. Sellaista lempikirjailijaihanaa, jossa tietää saavansa hyvää ja luottaa, ettei mitään pettymyksen aiheuttavaa edes voi olla edessä.

Siivoojan käsikirja on alunperin ilmestynyt englanniksi yhtenä paksukaisena teoksena, jonka suomalainen kustantamo on päättänyt julkaista kahdessa osassa. Osittain siksikin tästä toisesta osasta on vaikea kirjoittaa: se ei tuo mitään uutta ensimmäiseen, ja silti se on sitä potenssiin tuhat. Se on samaa, tarkkaa ja oivaltavaa Lucia Berliniä alusta loppuun, rajua realismia syöpineen ja alkoholismineen. On mieletöntä, miten Berlin kirjoittaa aiheista, johon ihan jokainen ei tartu, ja silti saa sen kaiken kuulostamaan kauniin kielensä avulla kuin elettäisiin jotain suurempaakin kertomusta. Tuntuu karulta sanoa kuolemasta ja alkoholismista kertovia tarinoita kauniiksi, mutta sitä ne olivat. Berlinille kauneutta on sielläkin, missä harva muu sitä näkee, ja se taito on aivan mieletön. Kunpa sellaista olisi useammallakin tässä maailmassa, ehkä jonkinlainen empatiakin olisi taas suurempaa niin.

Tämä on mieletön kirja, ja soisin sille suurta näkyvyyttä myös blogimaailmassa. Näin taidokkaita novellisteja harvoin tulee vastaan. Ihmisiä, jotka näkyvät kirjallisuudessa kokonaisina, eivät vain kiiltokuvina siitä, mitä kuvittelemme toistemme olevan. 

"Minä liioittelen paljon ja sekoitan usein kuvitelmat ja todellisuuden, mutta en koskaan oikeasti valehtele."

Tanssia ruusuilla muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Kirjamies, Kirjaluotsi & Reader, why did I marry him?

SYLVIA PLATH : SANANTUOJAT

82s.

Otava 1987

Alkuteos: Collected Poems // 1981

Suomennos: Marja-Leena Mikkola
Kirjastosta

Luettu lokakuussa 2018

Plathin tuotanto on ollut minulle tähän asti tuttua vain muiden keskusteluiden kautta, ja vaikka ehkä enemmän olen kalleellaan romaanien puolelle, tulin aloittaneeksi Plathin tuotantoon tutustumisen runojen kautta. 

Nämä runot olivat syviä, kipeitä ja moniulotteisia, välillä ehkä etäännyttävänkin merkitseviä. Tämä ei missään nimessä ole Plathin ongelma, vaan minun, mutta huomaan tuskastuvani runoudessa välillä siihen, miten jok'ikisellä sanalla ja pilkun paikalla on merkittyksensä, ja Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseen tapaan lähinnä ahdistun siitä merkityspaljoudesta, jonka ääressä täytyisi kaikki osata jotenkin kerralla oivaltaa ja imeä itseensä. Näidenkin kanssa sen hienouden näin, osittain se vain oli ehkä vähän liikaa siihen nimenomaiseen lukuhetkeen. En osannut ottaa tätä sellaisena kuin se olisi ansainnut tulla luetuksi.

Hieno teos tämä nyt kuitenkin oli, tunnistan sen kyllä. Seuraavaksi Plathilta haluan ehdottomasti lukea jotain romaanimuotoista.

"En edes erityisemmin kaipaa lahjaa tänä vuonna.

Loppujen lopksi olen elossa vain sattumalta."

Osallistun teoksella sekä Runo18- että Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteisiin

x

SAIMA HARMAJA : HUHTIKUU

71s.

WSOY 1932
Kirjastosta

Luettu marraskuussa 2018

Harmajan esikoisrunokokoelma on myös ensikosketukseni kotimaisen, nuorena kuolleen runoilijan tuotantoon. Jollain tapaa naiivinkin kauniit runot sykähdyttävät ja tuovat mieleen sen hehkun ja lopullisuuden tunteen, jonka maailma alle 20-vuotiaan mieleen maalaa. Etenkin kuolemaa ja sairautta käsittelevät runot koskettivat, osin myös siksi, että niiden avulla pystyin jotenkin samaistumaan oman läheisen sairauteen. Kaunis ja herkkä teos on myös helpohko kokoelma aloittaa ylipäätään runouteen syventyminen, nämä eivät kovin vaikeita ja monimutkaisia runoja olleet, mutta sitäkin haikean kauniimpia.

"Oi Jumala, siipeni murtuneet

ota käsiini ihmeellisiin!

Olen lentänyt liian kauas,

olen lentänyt eksyksiin,

Olen lentänyt siivin voitollisin

läpi ilmojen häikäiseväin.

Tuhat aurinkokuntaa kiersin,

joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan

ja rajalla kuoleman maan

minä vapisen enää hiljaa

ja rukoilen, rukoilen vaan."

Osallistun teoksella sekä Runo18- että Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteisiin

KATJA KETTU : SURUJENKERÄÄJÄ

265s.

WSOY 2005
Omasta hyllystä
Luettu elokuussa 2018

Ketun esikoinen oli odotellut hyllyssäni lukemista vajaan vuoden, ja tulin tarttuneeksi siihen elokuussa kun muistin häneltä tulevan syksyllä myös uutta kirjallisuutta. Kettu on ollut pitkään yksi suurimmistani kotimaisen kirjallisuuden suosikeista, eikä vähiten siksi, että hänen tyylinsä on niin rujon vimmainen, vahva ja rouhea. Omaleimainen, vaikka aika samat asiat kirjasta toiseen teemojaan kantavatkin.

"Siihen aikaan, kun olin lapsi, isoäidin kotitalon pihassa oli koivuja, mutta ne kaikki lahosivat ja ne piti kaataa, ennen kuin ne ehtisivät ensin ja kaataisivat alleen jonkin viattoman mummon, ehkäpä omani."

Kettu aloittaa jo ensimmäisessä kirjassaan hurjan voimakkaasti, käsittelee mielenvinoutta, alkoholismia ja kehnoja kotioloja tavalla, jota harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa tulee vastaan. Pidinkin tästä alkuun hurjasti, koska hurjaa Ketun tykitys parhaimmillaan on. Sekapäistä, syntymästä säikähtänyttä ja täynnä omanlaisiaan, omaan käyttöön herkästi jääviä sanoja aina nuttuskehvelistä alkaen. Valitettavasti itse tarina ei oikein kantanut loppuun saakka, se lässähti ja jäi yllättävänkin heikoksi, joten kirjan loppuun saattaminen oli lähinnä tuskan takana. Huono se ei varsinaisesti ollut, hieman epätasalaatuinen lähinnä. Onneksi laatu on tästä kuitenkin tasaisesti uudempaa tuotantoa kohti vain kasvanut, joten voin jatkossa kuitenkin odottaa edelleen Katja Ketulta paljon. Täysin perustellusti.

x

BEN BROOKS : ROHKEIDEN POIKIEN KIRJA - TOSITARINOITA HÄMMÄSTYTTÄVISTÄ POJISTA, JOTKA MUUTTIVAT MAAILMAA

207s.

Readme.fi 2018

Suomennos: Mika Oksanen

Alkuteos: Stories for Boys Who Dare to Be Different
Kirjastosta

Luettu syyskuussa 2018

Syksyllä oli sankarikirjabuumi, ja luin siihen itsekin kaikki kolme kotimaista versiota (arviot löytyvät täältä & täältä). Siihen lähes samaan syssyyn tuli luettua tämä "poikaversiokin", mutta koska kaikki aiheesta oli hetkellisesti muka jo sanottu, jäi postaaminen kokonaan väliin.

Mutta jos nyt muutama sananen täsäkin. Ensinnäkin, tämän kirjan suomenkielinen nimi on yksi epäonnistuneimmista, mitä tiedän. Rohkeat pojat, kiltit tytöt, tämä narratiivi alkaa olla jo aika nähty. Olkoonkin, että kirjassa itsessään rohkeus kulminoituu rohkeudeksi olla erilainen, uhmata myrkyllisen maskuliinisuuden normeja ja seistä pienten puolella, on ärsyttävää, että tämä suomennettiin näin. Etenkin kun alkuperäinen nimi on vapaalla käännöksellä Tarinoita pojista, jotka uskalsivat olla erilaisia. Se kuvaa kirjaa huomattavasti paremmin.

Toisekseen, olen lukenut nyt neljä erilaista sankarityttökirjaa, enkä tiedä riittääkö tästä viidennestä vastaavasta enää mitään sanottavaa. Samaa kaavaa, mutta nyt humaaneja ja inhimillisiä poikia. Täytyy myöntää, että ennakkoasenteeni oli vielä vastahankaisempi, sillä ihan kuin hämmästyttävistä pojista/miehistä ei olisi jo kirjoitettu maailman sivu. Onneksi tässä oli yllättävänkin moninainen ja feministinen lähtöasetelma, joten sain kuitenkin yllättyä positiivisesti. Vaikka no, en tiedä miten hämmästyttävää/erilaista lopulta on, että monet tässäkin esitellyt tiedemiehet ovat alansa uran uurtajia tai Lionel Messi on suursankari. Se uraauurtavuus kun nyt miehelle ei ihan samanlainen saavutus ole ollut kuin sukupuolelle, joka on ollut vuosisatoja lähinnä kotiin suljettua. 

En tiedä. Tavallaan idea ihan ok, ja sanoma myös, mutta nyt todella alkaisin jo kaivata lastenkirjallisuutta, joka lähtisi uskaliaasti jo huomattavasti kauemmas sekä heteronormatiivisen kaksinapaisesta sukupuolikäsityksestä että nyky-yhteiskunnalle niin kovin tyypillisestä yksilökeskeisestä sankaripalvonnasta. En usko, että nämä palvelevat ihan sitä tarkoitusta, mitä tällaiselta kirjallisuudelta voisi hakea. Keskustelu aiheiden ympäriltä on toki tärkeää, ja lasten kasvattaminen sukupuolisensitiivisempään ja -moninaisempaan tulevaisuuteen tietenkin avainasemassa, mutta sen moninaisuuden kuuluu heijastua myös muista yhteiskunnan normeista kuin näiden sankarikirjojen henkilögallerioista. En tuomitse näitä, mutta askel jo eteen päin tästä, kiitos.