SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

SUSINUKKE KOSOLA : VARISTO

TUTKIELMA TYHJYYDESTÄ HYLLYJEN TAKANA

111s.

2018

Susinukke Kosolan uusinta teosta, Varistoa, ei voi ostaa. Se täytyy lunastaa. Lunastus tapahtuu yhtä anonyymisti jätettyä tunnustusta vastaan, sellaista, jonka syvyyden saa itse määritellä, sellaisen, jonka painavuutta vastaan on valmis ajatuksensa Varistoon vaihtamaan. Lisää tietoa keinoista saada tämä omaksi löytyy Variston omilta nettisivulta. Tuota linkkiä siis painamalla, esimerkiksi.

Kuten aiemminkin, Susinukke Kosolan teksteissä on jotain maagisen häiritsevän hienoa. Ensinnäkin hän kirjoittaa kirjallisuutta, jota minun ei kaiken (oman) järkeni mukaan kuuluisi ymmärtää sanaakaan, koska olen taipuvainen ylitulkitsemaan kaikkea lukemaani ja tulkitsen ne niin puhki, etten pysy enää itsekään perässä. Kosola saa kuitenkin unohtamaan täysin mitä ja miten luen, ja minä vain luen ja luen ja ah. Ostan, hyväksyn ja otan vastaan kaiken, minkä Susinukke muotoilee. Sellaisenaan. Mitä tahansa hän kirjoittaisi, kuvittelisin samaistuvani ja ajattelevani näiden sanojen olevan osa omaa elämääni. Se on varsin suuri taito.

Taito nimittäin sanoittaa sellaisia asioita, joiden olen tiennyt olevan totta ja jotka ovat häirinneet, piinanneet tai pohdituttaneet äärettömästi myös minua, mutten koskaan ole oikein saanut laitettua niille reunoja, raamitettua mitä ne ovat. Kosola tekee sen niin viiltävän itsestäänselvästi, mutta silti ilman minkäänlaista itsetarkoituksellisuutta, että tunnen kieltämättä olevan näiden tekstien rinnalla hieman, no, yksinkertainen. Mutta ei se mitään, onneksi tämä 1990-luvun sukupolven ääni on se, joka näkee selvemmin ja voi käsitteellistää minunkin puolestani. Otan sen vastaan erityisen mielelläni. (No ok tässä voidaan toki ehkä myös muistuttaa itseään, että Susinukkea vain vajaat neljä vuotta vanhempana kai kuulun samaan sukupolveen itsekin, mutta se ei kuulosta yhtä dramaattiselta kuin puhua eri vuosikymmenenä syntyineistä, hah.)

Susinukke Kosolan Varisto on siis mahtava. Hieno, upea, terävä, taitava ja tietenkin tärkeä. Se on tutkielma tyhjyydestä, mutta myös vallasta, ihmisyydestä ja sen nurinkurisista puolista. Se on sitä tuttua Kosolaa, jota olen palavasti rakastanut tähänkin asti, ja silti se on jotain vielä syvempää, sillä tällä kertaa, omin käsin kirjoitetussa teoksessa, viimeisissä osissa, päiväkirjamaisissa merkinnöissä Kosola päästää lähelle, syvemmälle, pidemmälle kuin missään aiemmissa teoksissaan. Se, onko otteet  kirjoittajan omasta sisimmästä, tuntuu yhdentekevältä, sillä ne ovat niin paljaan hauraita ajatuksia, että ne vetävät jo valmiiksi korkealla olleet odotukset sellaisiin sfääreihin, että omat sanat jo tahtovat loppua. Samalla se luo jonkinlaista haikeaa surumielisyyttä, sillä ei maailmaa näe näin täydellisesti olematta jollain tapaa totaalisen ulkopuolinen.

Tunnustus on tästä teoksesta lopulta pieni, mutta sitäkin sopivampi hinta. Palan itseään paljastamalla saa jotain niin laadukasta ja silti paljasta, että tekisi mieli lähettää perään vielä rakkauskirjekin. Mutta ehkä en kehtaa. Tunnustelen rakkauttani vain täällä, html-koodin ja persoonattoman internet-identiteettini takana.

SUSINUKKE KOSOLA : .TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

SUSINUKKE KOSOLA :

.TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

88s.

Kolera-kollektiivi 2014

Tätä runokokoelmaa varten tarvitset 

hetken istua alas

empatiakykyä

aikaa tuntea

QR-koodilukijan.

"Viihde- ja sensaatiolehdistön aikakaudella

pienikin ynähdys vaatii verta ja sirpaleita."

On olemassa kahdenlaista ulkopuolisuudentunnetta, mitä kirjallisuuteen tulee: sitä, jossa ei vain saa lainkaan kiinni siitä, mitä kirjailija yrittää jakaa ja sitä, jossa saa kiinni, mutta katsoo asiaa niin erilaisesta positiosta, valtavirrasta, etuoikeutettuna, naisena, naisoletettuna, hyvinvoivana tai minä tahansa, ettei täysin pysty samaistumaan tunteeseen. Ensimmäinen lähinnä saa hylkäämään lukukokemuksen huonona, toinen mykistää, koska se pakottaa itsensä lukijana välillä marginaaliin. Siihen, josta itse tarinaakin saatetaan kirjoittaa.

"SIELUNPIIRTEITÄ

XI jalo taito olla haalistumatta läpikuultavaksi, jos ei hetkeen ole saanut varmistusta omalle peilikuvalleen.

--

VI jonkin puuttumisen tunne. Epävarmuus siitä, onko sitä jonkia ollut olemassa, ja miten olematon asia voi puuttua olemisesta.

--

IV olemisen sietämätön mikä vaan on parempi kuin täysin yhdentekevä epävarmuus."

Kosolan kanssa kävi jälleen niin. Siis sillä jälkimmäisellä tavalla, olin lähellä, mutten sisällä, en itse siellä marginaalissa, ja osittain se sai minut tuntemaan itseni vähän kuin sortajaksi. Ja sitten toisaalta: onko vähän ylimielistä alleviivata tässä nyt näin, että minäpä en olekaan siellä marginaalissa, minä olen valtavirtaa. Se tuntuu paradoksilta: jättämällä itseni ulkopuolelle, pidän itseäni kai jollain tapaa askelta korkeammalla istuvana, mutta silti tuntuu, ettei minulla ole asiaa sinne sisälle ilman, että olen tunkeileva ensimmäisenmaailmanparantaja, joka niin kauheesti haluu kokee ja tuntee ja samaistuu. Mistä positiosta tätä saa tai pitää tai tulee katsoa, ja kenen reviirillä olen, jos samaistun omien ulkopuolisuuden tunteideni kautta? Tai koen näiden kautta itselleni jonkun uuden tunteen? Vain onko se kuitenkin juurikin se asia, joka lopulta on meille kaikille yhteistä, vaikka suurin osa käyttääkin sen kieltämiseen järjettömän määrän energiaa? Olisiko se avain johonkin utopistiseen yhteishyvinvointiin?

No, niin tai näin, marginaalista kuitenkin saa täydellisesti kiinni, sillä Kosola osaa sanoittaa runojensa tunteet ja ajatukset, kokemukset ja poliittisetkin taistelut riveillensä ja niiden väliin erityisen taitavasti. Koin katsovani näiden runojen avulla jälleen uudella tapaa maailmaa, tai oikeastaan maatamme, jossa on kovin kapea säännöstö saada olla olemassa. Suomea, kapeaa suomalaisuutta, marginaaleja, koneiden surinaa, binäärikoodeja. Niistähän meidät lopulta on rakennettu.

Se, että todella ymmärtäisimme olevamme keskenään lopulta hyvin samanlaisia kaikkine pelkoinemme ja ulkopuolisuuden tunteinemme, on hyvin todennäköisesti kaunista utopiaa. Utopiaa siksi, että siitä seuraisi väistämättä jonkinlainen empatiakyky, tarve ymmärtää toisia ja nähdä heidät sellaisina kuin he ovat, eikä vain yhteiskunnan heijastelemina potentiaalisina sankareina, joista vain vahvimpia ihaillaan. Ja suomalainen sankari on tottahan toki suomalainen siinä ärsyttävän vanhentuneessa käsityksessä: valkoinen, sinisilmäinen, kauhean pidättyväinen, mutta silti muita parempi tuon jalon fyysisen ulkonäkönsä perusteella. Kunhan on siis toki myös kolme polvea taaksepäin puhdas suomalainen. Oikeassa yhteiskuntaluokassa. Sopivalla sosioekonomisella taustalla. Ilman vammaa, oppimisvaikeuksia tai puhevikaa. Mieluiten miehenä. 

.tik. on hyvä muistutus siitä, minkä  (toki ehkä aiheellisestikin kritisoitu) amerikkalaistutkimuskin osoitti: suomalaiset ovat yksi maailman epäempaattisimmista kansoista. Se ei minulle kovin suurena yllätyksenä tullut.

"homo sapiens janoaa naurua, haluaa

täristä naurusta kuin kissavideon nähnyt mannerlaatta"

.tik. muodostaa hienon kokonaisuuden Susinuken seuraavan, Avaruuskissojen leikkikalu -runokokoelman kanssa. Saatoin lukea nämä teokset niin sanotusti väärässä järjestyksessä, mutta minulle se oli oikea, sillä kun ensin sain kokea, että Kosola kirjoittaa runoja, jotka voivat olla myös minulle, pääsin lähemmäs niitä, jotka olivat itsestäni kauempana. Ja samalla eivät edes olleet, sillä tunnistin hurjan tunnekavalkadin näistä, tunsin itse samoin, tai olen ainakin joskus tuntenut.

Kosola on ainakin minun mittapuuni mukaan taitava ja silti sopivan tajuttavissa oleva , takakantta lainaten, anarkistilyyrikko ja punk-runoilija, jotain sellaista, josta tällainen runojen kanssa epämukavuusalueellaankin oleva saa kiinni. Näistä on miellyttävä aloittaa, sillä uskon vakaasti, että tässäkin puuhassa, runojen lukemisessa siis, kehittyy, kun sitä vain tekee tarpeeksi. Kun pääsee tarpeeksi kauas siitä kouluaikojen pakotetusta runojen (yli-)tulkinnasta, ja saa ihan vain lukea ja tuntea tai olla tuntematta etsimättä väkisin jotain analysoitavaa.

Susinukke saa minutkin hereille runoillaan, eniten rakastin tässä kokoelmassa runoja Palava lapsi sekä Kiäli, jos toisen tuskan kautta kerrottua tarinaa nyt ulkopuolinen rakastaa saa. Niin ja se, mikä piilosta löytyi, vaikka oikeastaan oli eniten näkyvillä jatkuvasti. Mukaan tarvittiin vain QR-koodilukija.

"olin oppinut tunnistamaan hyvät runot jo kaukaa

vaikken niitä ikinä oppinutkaan ymmärtämään"

.tik. löytyy heikosti muiden blogeista, joten korjatkaa tilanne ja lukekaa se! Tässä kuitenkin muutama muu postaus, jotka kaivellen vastaan tulivat: Ihmettelijä & Bookishteaparty (tiesin, että Katriin voi luottaa aina, mitä Susinukke Kosolaan tulee!)
Helmet-haaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

- TUTKIELMA IHMISYYDEN VALTAVIRRASTA

80s.

Sammakko 2016

Olenko jokaisen runokokoelman kohdalla kertonut, että ne eivät ole ennakkoon minun juttuni? Ovat jotain, joita on pitänyt tulkita aina yläasteen äidinkielentunneilta, mutteivat koskaan, niin kuin ikinä milloinkaan, ole auenneet minulle? Ja että minusta on ihan ok, jos niistä ei niin pidä.

Todennäköisesti olen. 

Entä oletko sinä joskus, ainakin salaa, syyllistynyt siihen uniikki lumihiutale -syndroomaan, jossa kuvittelet koko valtavan maailmankaikkeuden sisällä olevasi ihan vähän erilainen kuin kukaan muu, joka ainakaan parasta aikaa kanssani elää? Sellainen, jota ymmärtää vain harvat ja valitut, näkee aidosti vain muita hieman paremmat tyypit, kokee ihmisyydenkin jotenkin aivan toisella tavalla sisällään kuin kukaan muu ympärilläsi?

Todennäköisesti olet. Sillä kukapa ei olisi.

Ja eivätkö sinustakaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta liittyneet toisiinsa? Ei se mitään. Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu sitoo ne yhteen.

Tai on sitomatta.

Ihan miten sinusta parhaalta tuntuu.

"olet heräillyt öisin 

mutta et enempää kuin yöt ovat heräilleet meissä"

x

"kulkevat ympyrää koska

neliön kulkeminen vaatii tietoisia käännöksiä"

Sitoi joku jotain tai vaikka jonkun, näihin runoihin ja säkeisiin minä ihastuin täysin, löysin näistä itseni ja ennen kaikkea sen paradoksin, että niin oli tarkoituskin, koska olemme koko kokoelma, avaruuskissojenkin näkökulmasta lopulta vain valtavaa massaa, jossa jokainen kuvittelee olevansa hippusen enemmän, parempi, älykkäämpi, kauniimpi ja keskimääräistä kivempi kuin toinen, mutta paradoksaalisesti on vain sitä täysin samaa valtavirtaa kuin kuka tahansa muukin. Ja sitä mantraa saamme kuulla jatkuvasti myös ympäriltämme, kulttuuristamme, mutta silti se tulee suurimmalle osalle yllätyksenä.

"yö nostaa 

kuolleita muistoja silmien korkeudelle

maito murot kulhon reunalle"

x

"omiin hermoratoihin ei 

kannata eksyä etsimään

mitään itseään suurempaa"

Kokoelma jakautui eri osiin, ja vaikkei näennäisesti niiden parissa kuljettukaan minnekään, osoittautui tämäkin oletus loppua kohden varsin vääräksi. Runot välissä olivat kauniita, sana kerrallaan kudottuja kielellisiä taideteoksia kaikessa arkisuudessaan, murokulhoineen ja sylissä olevine kissoineen, listat välissä taas muistutus siitä, miten nämä olivat juuri minulle, joka on niin persoonaton, että minä voisin olla kuka tahansa. Runotkin ovat ihan vain runoja hetkellisesti, niiden kauneuden yksittäisestä ihailusta jää kiinni, kun Kosola kirjoittaa kokoelman viimeisessä osassa:

 "Sinä tiesit näin käyvän. Kerroin siitä jo ensimmäisellä sivulla. Mutta sinä jatkoit eteenpäin sana kerrallaan. Sinä halusit toisen lopun. Oman loppusi. Ja sinä saat sen - kukaan muu ei tule ymmärtämään kuin sinä."

Vaikka tällaisessa kokoelmassa on ehkä vaara, että niiden takana olevasta kertojasta tulee hieman ylimielinen, toisen valtavirrasta erottumisen osoitteleva kaikkitietävä ylihahmo, joka niin kuin oikeasti on se, joka on vähän enemmän, parempi, älykkäämpi ja kauniimpi, ei tästä sitä tunnetta kuitenkaan tullut. Nämä on kirjoitettu jollain tapaa lempeästi, ihmisestä on tehty hellästikin avaruuskissojen leikkikalu, massa, johon kuuluminen on lopulta lohdullisempaa kuin siitä poispyristely. 

"aamuisin olen katsonut kanssanne ikkunasta miten

aurinko kattaa päivää

meille kiittämättömille

lohduttomille ja 

vähän noloille

                                             osille tätä kattausta"

En väitä toki yhtäkkiä alkaneeni runoutta nyt kovin syvällisesti ymmärtää, mutta tästä jäi silti selkeä, kaunis ja viimeistelty tunne. Ja minä pidin siitä, näistä runoista, yksittäisistä riveistä, rappioromantiikasta paljon, mutta pidin siitä myös kokonaisuutena. Ehkä nyt jokin portti runouden maailmaan aukesi, kun ymmärsin, ettei kaikki olekaan sitä einoleinomaista, minulle etäistä loppusointuilua, se voi olla muutakin. Ja koska en vielä tiedä, mistä muualta kuin Kosolan parista sitä lähtisin etsimään, taidan seuraavaksi lukea hänen esikoisensa. Siinä välissä saa sitten vinkkailla myös muuta runoutta tämän bloginkin kautta minulle.

Tammikuussa 2018 minusta tuli noin viikoksi runotyttö.

"hätätapauksessa 

riko pääsi"

Avaruuskissoista on kirjoittanut myös ihana Bookishteaparty-Katri, jolle ylipäätään menee suuri kiitos ja kunnia siitä, että tämä runoilija on minulle jollain tapaa tutuksi käynyt, runoista kirjoittamisen esikuvani Reader, why did I marry him?, sekä muuten mainiot postaukset blogeissa Kirja vieköön!, Rinkka ja nojatuoli, Kaikkea kirjasta & Kirjavarkaan tunnustuksia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 02. Kotimainen runokirja

Avaruuskissoilla korkkaan myös #runo18 -haasteen osaltani käyntiin. (juupajuu, "en juurikaan osallistu lukuhaasteisiin". Se on jo varsin nähty.)