MARYAN ABDULKARIM & EVELIINA TALVITIE :
NOIN 10 MYYTTIÄ FEMINISMISTÄ
NOIN 10 MYYTTIÄ FEMINISMISTÄ
160s.
SKS 2018
Arvostelukappale
Lähtökohtaisesti feminismin vastaista retoriikkaa pitävät yllä ne, joille feminismi on kaikkein vierain asia. Tietenkin. Ihmisillä on pöhkö taipumus vastustaa kaikkea itselleen tuntematonta. Tai sellaista, joka uhkaa heidän ajatustaan siitä minkälainen maailma on ja minkä päällä se lepäilee menemään.
Mutta tiedättekö mikä ihmisyydessä on ehkä kaikkein paras juttu?
Sitä voi kehittää loputtomasti ja siinä voi todella mennä eteenpäin. Tulla paremmaksi. Tunnistaa syitä omien reaktioidensa takana. Opetella tulemaan niiden kanssa toimeen. Ja heivata ne haitalliset lopulta suohon, koska kuka nyt lähtökohtaisesti tarvitsee tuntemattoman pelkoa asiassa, jossa kyse on inhimillisyydestä ja kaikille paremmasta yhteiskunnasta?
"Kuinka moni feministejä vastustava sanoisi, että kannattaa lähisuhdeväkivaltaa, vammaisten oikeuksien polkemista tai sitä, että ihmisille maksetaan huonompaa palkkaa sukupuolen tai kehitysvamman vuoksi?"
Tällä kertaa patriarkaatin kaatotalkoisiin lähdetään myytinmurtaja-asenteella. Murtajina toimivat mahtavat Maryan Abdulkarim sekä Eveliina Talvitie, jotka jo esipuheessaan kertovat hulvattomasti järjestävänsä myyttikestit eli myyttärit. Myyttäreissä edetään myytti kerrallaan keskustellen ja näkemyksiä vaihdellen. Rakenne on minulle tuttu jo Meriläisen & Särmän Anna mennä -oppaasta, josta on sattuneesta syystä muodostunut itselleni tässä aikojen mittaan eräänlainen henkikirja. Kansien väliin muotonsa saanut toteemieläin. Tai jotain. Joka tapauksessa, Anna mennälle Myyttärit eivät siis kalpene, ne ovat sen ihanan taitavasti ja paikoin jopa terävämminkin keskusteleva pikkusisko. Kuin podcast kansien välissä. Sellainen, jonne tekisi mieli päästä huutelemaan väliin, että "hei mäkin oon huomannut, mäkin oon tota mieltä! Tai ihan eri mieltä, mutta se ei haittaa, jutellaan lisää!"
Onneksi on blogi.
Noin 10 myyttiin mahtuu paljon. Abdulkarim & Talvitie käsittelevät aiheita aina oletetusta miesvihasta siihen, ettei feministi tahdo hänelle avattavan ovia. Keskustelut ovat oivallisia, ja paikoin hurjankin samaistuttavia, ja etenkin "feminismi tappaa ilon elämästä" -osuus oli hulvaton. Ei ehkä ihan Meriläinen & Särmä -hulvaton, mutta niin osuvaa tosikkoilua, ettei tiedä kuuluiko nauraa vai ei. Ja se jos mikä aina välillä naurattaa. Tuo osuus oli ehkä mielestäni teoksen paras, mutta tärkein ja osuvin ehkä oli myytti numero 10, "mies ei voi olla feministi eikä nainen seksisti". Siinä keskustelu oli terävää ja esimerkit selkeitä ja tätä päivää. Lähes kirjaimellisesti, kirjaan kun on ehtinyt mukaan niin loppuvuoden #metoo-heitot kuin Aamulehden esiin nostama keskustelu kielilinjauksesta kaikkine kyseenalaisine noitavainoheittoineen. Kenen puolella oikeasti olet, jos vastustat kiivaasti tasavertaisuutta lisääviä tekoja? Et toimittajaihmisenä tunnista kielen valtaa?
Myyttärit etenee jouheasti ja sen lukee lähes yhdeltä istumalta. Väliin nostetut lainaukset aina Södergranin runoista Minna Canthin lausahduksiin laittavat keskustelut oivalliseen mittasuhteeseen: miksi esimerkiksi kotimaisen feminismin pioneeri Canth on joutunut tuskailemaan 1800-luvulla samojen asioiden kanssa, joiden kanssa feministit edelleen taistelevat? Mitkä ovat olleet feminismin aaltojen vaikutukset aatteen kehitykseen, ja mitä tarkoittaa toisen aallon feminismi? Mitä on intersektionaalinen feminismi ja miksi kulttuurin omiminen ei ole ok? Monissa kappaleissa historiallinen tausta avaa oikeasti yllättävänkin paljon uusia keloja itsellenikin, ja toisaalta taas paikkansa on myös tilastoilla sekä termien avaamisella. Abdulkarim & Talvitie edustavat myös keskenään hieman erilaista feminismiä - tietenkin, onhan feminismi aina kantajansa näköistä, kuten kaikki muutkin aatteet koko maailmassa. Heidän vuoropuhelunsa on virkistävää, toisiaan täydentävää ja uusiakin ajatuksia esiin nostavia. Talvitie oli itselleni entuudesta hieman tutumpi nimenä, mutta Abdulkarimia olin kuunnellut vain muutaman haastattelun verran, ja täytyy sanoa, että tässä on kyllä tämän päivän kotimaisen feminismin yksi upeimmista äänistä. Myös siis kirjan sivuilla.
Onneksi on blogi.
Noin 10 myyttiin mahtuu paljon. Abdulkarim & Talvitie käsittelevät aiheita aina oletetusta miesvihasta siihen, ettei feministi tahdo hänelle avattavan ovia. Keskustelut ovat oivallisia, ja paikoin hurjankin samaistuttavia, ja etenkin "feminismi tappaa ilon elämästä" -osuus oli hulvaton. Ei ehkä ihan Meriläinen & Särmä -hulvaton, mutta niin osuvaa tosikkoilua, ettei tiedä kuuluiko nauraa vai ei. Ja se jos mikä aina välillä naurattaa. Tuo osuus oli ehkä mielestäni teoksen paras, mutta tärkein ja osuvin ehkä oli myytti numero 10, "mies ei voi olla feministi eikä nainen seksisti". Siinä keskustelu oli terävää ja esimerkit selkeitä ja tätä päivää. Lähes kirjaimellisesti, kirjaan kun on ehtinyt mukaan niin loppuvuoden #metoo-heitot kuin Aamulehden esiin nostama keskustelu kielilinjauksesta kaikkine kyseenalaisine noitavainoheittoineen. Kenen puolella oikeasti olet, jos vastustat kiivaasti tasavertaisuutta lisääviä tekoja? Et toimittajaihmisenä tunnista kielen valtaa?
Myyttärit etenee jouheasti ja sen lukee lähes yhdeltä istumalta. Väliin nostetut lainaukset aina Södergranin runoista Minna Canthin lausahduksiin laittavat keskustelut oivalliseen mittasuhteeseen: miksi esimerkiksi kotimaisen feminismin pioneeri Canth on joutunut tuskailemaan 1800-luvulla samojen asioiden kanssa, joiden kanssa feministit edelleen taistelevat? Mitkä ovat olleet feminismin aaltojen vaikutukset aatteen kehitykseen, ja mitä tarkoittaa toisen aallon feminismi? Mitä on intersektionaalinen feminismi ja miksi kulttuurin omiminen ei ole ok? Monissa kappaleissa historiallinen tausta avaa oikeasti yllättävänkin paljon uusia keloja itsellenikin, ja toisaalta taas paikkansa on myös tilastoilla sekä termien avaamisella. Abdulkarim & Talvitie edustavat myös keskenään hieman erilaista feminismiä - tietenkin, onhan feminismi aina kantajansa näköistä, kuten kaikki muutkin aatteet koko maailmassa. Heidän vuoropuhelunsa on virkistävää, toisiaan täydentävää ja uusiakin ajatuksia esiin nostavia. Talvitie oli itselleni entuudesta hieman tutumpi nimenä, mutta Abdulkarimia olin kuunnellut vain muutaman haastattelun verran, ja täytyy sanoa, että tässä on kyllä tämän päivän kotimaisen feminismin yksi upeimmista äänistä. Myös siis kirjan sivuilla.
"Naista vihaava mies löytää aina vihalleen syyn naisesta, uskontoa vihaava löytää samalla tavalla uskonnosta syyn vihalleen. Välillä ihmisille tekisi hyvää miettiä omaa suhdetta toisiin ja maailmaan eri näkökulmista. Miksi asia, joka ei vaikuta omassa elämässäni, herättää minussa näin vahvan reaktion?"
Ainoan selkeähkön pettymyksen kirjassa aiheutti "Feminististä ei ole puolisoksi" -myytin purkaminen. Tai siis se, että se jäi minun mittapuullani purkamatta. Kappale jäi ensinnäkin hyvin pintapuoliseksi ja ohueksi, mutta ei myöskään syventynyt siihen, mikä ylipäätään patriarkaalisessa normistossa parisuhteesta on tehnyt niin suuren ja pyhän, että sen tavoitteleminen tuntuu olevan meille yksi yhteiskuntamme tärkeimpiä asioita. Mikä naisen asema tässä kuviossa on? Miten tietynlaisen ydinparisuhdemallin ajatus voi olla uhka moninaisuudelle? Miten patriarkaatti näkyy esimerkiksi avioliiton paksuissa rakenteissa? Kun historia ja taustoitus toimii muissa osastoissa niin mainiosti, sen puuttuminen tässä nimenomaisessa on jotenkin niin suuri huutomerkki, että jään jopa ihmettelemään koko myytin mukaan ottamista. Välillä keskustelua viedään myös hitusen hämmentävillekin vesille ensinnäkin niputtaessaan kaikki feministit yhdeksi massaksi, tietyllä tapaa parisuhteessa käyttäytyviksi ja näyttäytyviksi, ja toisekseen lähtiessään tässä keskustelussa varsin vahvasta olettamuksesta, että feministi "menee" automaattisesti parisuhteeseen ei-feministin kanssa, eli toisintaa tavallaan siis itsekin myyttiä siitä, että mies ei voi olla feministi. Ongelmaa ei kuulemma ole kahden samaa sukupuolta olevien parisuhteessa, mutta onkohan nyt ihan näinkään?
Pientä terävyyttä olisin kaivannut myös lisää esimerkiksi uhriutumiskeskusteluun. Siinä missä Abdulkarimilla & Talvitiellä oli (jälleen tosin harmillisen lyhyeksi jääneessä luvussa) tarve puolustaa tietynlaisen uhriuden lähtökohtia, olisi mielestäni ollut ihan aiheellista nostaa myös tuo ulkoa tuleva uhriksi leimaaminen näkyvämmin vallankäytön välineeksi, minkä esimerkiksi Omppukin tuo esiin mitä mainioimmassa postauksessaan tästä kirjasta. Koska mitä muuta se uhriksi syyttäminen on kuin vastustajan puolelta tapahtuvaa mitätöintiä, valittajaksi leimaamista ja ylipäätään pienentämistä pönkittäen valmiiksi omaa suurenmoisuuttaan, kun omaa valta-asemaa käyttäen typistetään jonkun taistelu tasavertaisuudesta uhriutumiseksi? Olen siis kirjan kanssa hieman eri mieltä siinä, kannattaako uhrius ottaa haltuun, sillä se ei vielä poista sitä rakennetta, joka tällaisen ajatus- ja toimintamallin mahdollistaa. Ennemminkin olisin kaivannut laajempaa pohdintaa ylipäätään mitätöintikulttuurista, joka myös herruustekniikoihin liittyy. Niistä toki saa tietää lisää muun muassa tässä Saara Särmän terävässä kolumnissa sekä tammikuisesta Omaa luokkaa -podcast-jaksosta, mutta erityisen hyvää näiden käsittely olisi tehnyt myös kirjassa esiintyvälle keskustelulle.
Pientä terävyyttä olisin kaivannut myös lisää esimerkiksi uhriutumiskeskusteluun. Siinä missä Abdulkarimilla & Talvitiellä oli (jälleen tosin harmillisen lyhyeksi jääneessä luvussa) tarve puolustaa tietynlaisen uhriuden lähtökohtia, olisi mielestäni ollut ihan aiheellista nostaa myös tuo ulkoa tuleva uhriksi leimaaminen näkyvämmin vallankäytön välineeksi, minkä esimerkiksi Omppukin tuo esiin mitä mainioimmassa postauksessaan tästä kirjasta. Koska mitä muuta se uhriksi syyttäminen on kuin vastustajan puolelta tapahtuvaa mitätöintiä, valittajaksi leimaamista ja ylipäätään pienentämistä pönkittäen valmiiksi omaa suurenmoisuuttaan, kun omaa valta-asemaa käyttäen typistetään jonkun taistelu tasavertaisuudesta uhriutumiseksi? Olen siis kirjan kanssa hieman eri mieltä siinä, kannattaako uhrius ottaa haltuun, sillä se ei vielä poista sitä rakennetta, joka tällaisen ajatus- ja toimintamallin mahdollistaa. Ennemminkin olisin kaivannut laajempaa pohdintaa ylipäätään mitätöintikulttuurista, joka myös herruustekniikoihin liittyy. Niistä toki saa tietää lisää muun muassa tässä Saara Särmän terävässä kolumnissa sekä tammikuisesta Omaa luokkaa -podcast-jaksosta, mutta erityisen hyvää näiden käsittely olisi tehnyt myös kirjassa esiintyvälle keskustelulle.
"Feminismi ei tavoittele matriarkaattista yhteiskuntaa. Miesten alistaminen olisi työlästä ja vaatisi jatkuvaa rakenteiden ylläpitoa ja toistoa. Haluamme kaikille vapauden sellaisesta."
Mutta niin, pakollisesta kriittisestä osiostani huolimatta onhan tämä nyt joka tapauksessa loistava ja etenkin loistavan kattava perusteos feminismistä. Mahtavia myyttejä, mahtavaa myytinmurtamista. Kirjan rakenne tekee siitä varsin kevyen lukea, ja vaikka tämä vähän nyt on sellainen samanmielisiltä toisille samanmielisille -kirja (koska mikäpä nyt lopulta ei olisi), tällä on silti potentiaalia avata feminismin käsitettä sellaisille, jotka ovat sen määreitä kuulla lähinnä loanheittomielessä aiemmin. Ja ehkäpä joku tämän myötä vaikka rohkaistuu itseään vahvemmin kutsumaan feministiksi, olemaan rohkeasti ja ääneen yhteisen hyvän puolella.
Ja koska aihe on niin herkullinen, haluaisin murtaa lisäksi vielä kaksi muuta myyttiä. En muista tiedä, mutta nämä ovat olleet aikoinaan minulle ne, joiden vuoksi koko feminismi on hieman epäilyttänyt.
12. Feministit vaativat yhdestä (/patriarkaalisesta) normijärjestelmästä toiseen normijärjestelmään siirtymistä. Tällä voidaan tarkoittaa toki sitä perus "feministit ei käytä rintsikoita/ajele säärikarvoja/meikkaa/ota hiustenpidennyksiä" -höpötystä (ja okei, tätä sivuttiin toki myös kirjan myytissä 6. Feministillä ei voi olla huivia eikä pitkiä hiuksia & toki myös kohdassa 9. Feminismi tavoittelee naisten ylivaltaa), mutta omalla kohdallani törmäsin siihen hieman erilaisena mennessäni naimisiin vajaa neljä vuotta sitten. Keskustelin aiheesta siitä näkökulmasta, että nautin hurjasti vapaudestani valita itselleni uuden sukunimen: ottaa siis jos mieli tekee, mutta jättää vanha, jos siihen päädyn. Päädyin ottamaan puolisoni nimen monistakin eri syistä, mutta ehkäpä päällimmäinen oli vanhan nimen painolastista luopuminen: olin muutenkin häiden aikaan niin vahvassa murroksessa itseni kanssa, että uusi nimi alleviivasi sen muutoksen parempaan ihanan voimaannuttavalla tavalla. Olkoonkin, että se on samalla myös puolisoni nimi.
Silti, oli syyni mikä tahansa, vierastan hurjasti sitä keskustelusävyä, joka tästä mielipiteen julkituomisesta nousi. Oli hämmentävää, että feminismin varjolla minua pidettiin vääränlaisena, koska alistun tällaiselle patriarkaaliselle ja rakenteelliselle syrjinnälle. Että syön muiden kuormasta, jos en pidä omaa nimeäni. Että pilaan vähän koko naisasian nyt, jos annan itseni alistua tämän nimikuorman alle.
Kyllä, olen itsekin miettinyt tätä asiaa paljon. Ja kyllä, jos nyt neljä vuotta myöhemmin tekisin ratkaisun uudelleen, ottaisin ehkä todennäköisemmin samassa paikassa esimerkiksi äitini tyttönimen käyttöön. Normit pitää tunnistaa, etenkin patriarkaaliset. Ja kun ne on tunnistanut, ne pitää kyseenalaistaa. Ja kyllä, tiettyjen rakenteiden toisintaminen ylläpitää niiden olemassa oloa. Mutta se, että joku tulee feminismin varjolla minulle sanomaan, että oma vapaaehtoinen ratkaisuni on väärä, ei istu minun käsitykseeni feminismistä. Ylipäätään syyllistäminen ei istu minun käsitykseeni feminismistä. Sillä jos me vain siirrymme noudattamaan uutta pakollista koodistoa vanhan alta, olemmeko me silloin vapautuneet lopulta yhtään mistään? Kannattaako se valta oikeasti käyttää siihen samaan asiaan, eli toisen tilan kaventamiseen, mihin se tähänkin asti on käytetty? Onko se silloin aitoa, niin sanotun puhdasta feminismiä, jos se johtaa vain yhdestä ainoasta totuudesta toiseen ainoaan totuuteen?
"A huge part of a being a feminist is giving other women the freedom to make choices you might not necessarily make yourself." -Lena Dunham
Niin, ja se viimeinen myytti, jonka haluaisin murtaa:
13. Voit olla feministi vasta kun olet valmis ja täydellinen ja osaat kaikki termit ja et koskaan mokaa. Ihan vain kysyisin, montako valmista ja täydellistä ihmistä sinä olet elämäsi aikana kohdannut? Itselleni tähän on parasta lääkettä ollut sekä aiemmin mainittu Meriläisen & Särmän Anna mennä -opas sekä Roxane Gayn Bad Feminist. Muita saa vinkata kommenttiboksiin.
Minkä feministisen myytin sinä haluaisit purkaa?
Olen tuosta syyllistämisestä samaa mieltä kanssasi. Itselleni tulee mieleen se kerta, kun Emma Watsonia syytettiin huonoksi feministiksi sen vuoksi, että hän esiintyi jossakin hieman paljastavammassa asussa muotikuvissa. Se tuntui silloin ja nyt edelleen tosi epäreilulta: eikö ihminen saa itse päättää mitä kehonosiaan näyttää ja kenelle? Itse olen herännyt feminismiin aikoinaan juuri sen kautta, etten enää jaksanut niitä sääntöjä ja odotuksia, joita (nuoriin) naisiin kohdistuu koko ajan. Väsähdin ja upposin syyllisyyden syövereihin, kun koko ajan piti miettiä miltä näyttää ja miten käyttäytyy. Turhauttavaa, voimia vievää ja täysin turhaa.
VastaaPoistaJa pieni sivuaminen feministien karvoitukseen: itse sheivaan kainalot, koska hikeni haisee aika pahalle omaan nenääni, ja karvoitus tuntuu pahentavan hajua. Sääriä en sheivaa (varsinkaan talvisin) kuin toisinaan, koska säärikarvoista ei ole minulle mitään ns. haittaa. Keskityn ennemmin joihinkin mielestäni tärkeämpiin asioihin. Siksi onkin täysin hullua kuulla ja lukea, että jotkut naiset saavat tappouhkauksia sheivaamattomien säärten vuoksi. Kertakaikkisen hullua.
Toi on kyllä niin kertakaikkisen hullua, että ei mitään rajaa. Ja se muistuttaa myös sen, miten iso poliittinen teko yhdet säärikarvat voikaan tässä yhteiskunnassa olla, ja miten tärkeää myös sitä aktivismia on tukea, jotta nekin normit muuttuu.
PoistaMutta ulospäin minusta tämäkin voima kannattaa suunnata, eikä siihen sisäiseen riitelyyn ja syyllistämiseen, onko ihminen oikeanlainen feministi karvoilla tai ilman, paljastavissa asuissa tai ilman. Ne erimielisyydet on kuitenkin lopulta voitto vain antifeministeille, koska kaikki se energia on pois tärkeämpiin asioihin ja niihin patriarkaalisiin rakenteisiin puuttumisesta.
Wuhuu, loistava, viisas postaus! Odotan jo, että kirjasto toimittaa varaukseni tästä kirjasta. Hyviä feministisiä myyttejä olet nostanut itse keskusteluun. Kohdan 13 osalta tärkeää lienee anteeksi pyytäminen ja antaminen - feministiksi kasvaminen vaatii väistämättä mokia mutta myös vastuun kantamista. Mutta feminismissä onkin mielestäni hienointa juuri se, että se kasvattaa ja muuttaa ihmistä - on pakko opetella tuntemaan itsensä ja toiset paremmin. Feministisistä myyteistä minä haluaisin purkaa sen, jossa fyysinen tai henkinen väkivalta tai alistava parisuhde nähdään uhrin syynä ("mitäs pukeuduit niin", "olisit jättänyt sen tyypin ajoissa" jne.). Pistää vihaksi, kun tätä puhetapaa toisinnetaan jatkuvasti!
VastaaPoistaNiitä nimenomaan, valmis ei ole koskaan, mutta omat virheensä näkemällä ja niistä oppimalla pääsee jo pidemmälle. Ja ehkäpä armollisuus niin itseään kuin muitakin kohtaan saisi välillä näkyä ainakin omassa feminismissäni vieläkin enemmän. :)
PoistaJa kyllä, tuo uhrikulttuuri on todella sellainen, joka pitäisi yleisemminkin räjäyttää kappaleiksi. Sitä näkee ihan valtavasti, ja sen keskustelun haastaminen on ollut ainakin toistaikseksi varsin pienilukuisen joukon harteilla.
Tuosta parisuhteesta. Itse tosiaan tunnistin (kuten omassa tekstissäni tästä kirjasta kirjoitinkin) siinä jotain todenperäistä liittyen siihen aikaan, kun feministinen heräämiseni tapahtui. Tämän kirjan jälkeen olen lukenut Strömquistin Prinssi Charlesin tunne ja siinä on kiinnostavasti tuotu esiin parisuhteen ja uskonnon välinen yhteneväisyys eli mm. se, että kumpaankin sisältyy ajatus onnesta ja autuudesta. Tältä pohjalta feministin voisi näkeä olevan huono parisuhdekumppani, koska tuo onni ja autuus (ainakin useimmiten) löytyy jo feminismistä itsestään. Edellinen toki on relevanttia vain silloin, jos feministin puoliso on ei-feministi. Hieman jäikin tämän kirjan kohdalla harmittamaan, että aika pitkälti kuitenkin liikuttiin heteronarratiivin sisällä.
VastaaPoistaMielenkiintoinen ajatus, en pohtinutkaan sitä siitä näkökulmasta! Ja toisaalta, jos Strömquistin samaista teosta, mutta eri kohtaa, vertaisi tähän, ja laittaisi parisuhteen siihen mittakaavaan, mitä sen lopulta voisikin olettaa olevan: eli yhdeksi ihmissuhteeksi muiden joukossa, niin voisiko sitä sit samalla pokkana väittää, että feminististä ei ole ystäväksi?
PoistaTää on mua mietityttänyt paljon, koska sellaisena mä oman puolisoni eniten koen: parhaana ystävänäni. Toki tähän suhteeseen kuuluu aspekteja, jotka ei muihin ystävyyssuhteisiini kuulu, ja on taas eri keskustelu lähteä pohtimaan sitä, miten ne parisuhteen rajatkin nojaa taas omanlaisiinsa, juurikin noihin uskontoihin verrattaviin normeihin, mutta jos lähtökohtana on ajatus, että olemme kumpikin suhteessa, joissa koemme pystyvämme määrittelemään ne rajat itse, ja viihdymme niiden sisällä, onko sillä mitään tekemistä lopulta sen kanssa onko puolisoni feministi tai ei? Eikö feministi voisi olla esimerkiksi ystävä ei-feministille? Onko ei-feministi automaattisesti sovinisti/käppäukkosetämies? Toki etenkin puolisolta nyt odottaa aika samanlaista maailmankatsomusta ihan jo kummankin hyvinvoinnin ja viihtyvyyden kannalta, mutta ehkä juuri tästäkin näkökulmasta olisin myös Abdulkarimilta & Talvitieltä odottanut hieman syvempää keskustelua. Nyt se jäi tosiaan pinnalliseksi, ja vielä varsin heteronormeja noudattelevaksi, mikä on harmi tässä ajassa kun potentiaalia olisi ollut enempäänkin!
Hieno hieno kirjoitus, kiitos! Ja jo alussa ajattelin että kaipaisin tästä podcast-juttua (koska uusi elämäni) mutta sitten sulla olikin tuo linkkaus. Kirjakin pitää kyllä saada heti käsiin.
VastaaPoistaJa, mä huomaan syyllistyväni aika usein tuohon syyllistämiseen, siihen että hermostun varsinkin niille naisille jotka sanovat etteivät ole feministejä. Jotenkin se osuu mussa arkaan kohtaan, tuntuu että toinen vie tahallaan pohjaa siltä mitä itse yrittää edes jollain tapaa arjessa puolustaa ja ajaa. Etten itsekään tosiaan ole täydellinen mutta ainakin yritän. Mutta yritän myös parantaa tapojani tässä. Koska juuri se vapaus.
Kiitos jälleen Helmi! :) Ja suosittelen tätä kyllä! Ei tää nyt ehkä mitään feminististä maailmankatsomustani mullistanut, mutta syvensi ja antoi taas ehkä lisää argumentteja sen varalle, että taas joskus kohtaan tilanteita, joissa näitäkin myyttejä joutuu itsekin murtamaan.
PoistaJa syyllistämiseen syyllistyy lienee aika ajoin kaikki, ihan allekirjoittanutkin, mutta sen olen siitä huomannut omasta kokemuksestani, että se harvoin toimii. Syylistetylle tulee niin luonnostaan vahva puolustusreaktio päälle, että harvoin sen avulla päästään oikeasti edes muuttamaan ajatuksia tai saamaan se oma asia näyttäytymään kovin hehkeässä valossa. Ja silti kyllä huomaan tekeväni sitä tosiaan itsekin, esimerkiksi suhteessa juuri noihin mediatilaa käyttäviin "antifeministi"-naisiin ja heidän puheenvuoroihinsa. Mutta kai niin kai se lopulta menee, että maailmassa ei voi täysin muuttaa ketään muuta kuin itseään, joten ehkä siitäkin on ihan hyvä lähteä!
En ole vielä ehtinyt lukea tätä, mutta toivottavasti pian. Kirjaa enemmän kyllä melkein kiinnostaakin keskustelut, joita se herättää. Mutta ehkä niiden pohjalle pitää lukea tämä haha!
VastaaPoistaFeminismissä kaikista vaikeinta ja toisaalta helpointa on itsensä ja omien valintojensa kyseenalaistaminen. Esimerkiksi olen itsekin ollut pitkässä monogaamisessa suhteessa ja jos joskus vielä seurustelen, niin todennäköisesti kaipaan samaa silloin. Mutta miksi? Etenkin Strömquistin sarjakuvat ovat saaneet kyseenalaistamaan tätä. Tietenkin kaikki ihmiset kaipaavat eri juttuja, eikä ole väärin haluta vaikka sitä monogaamista suhdetta, mutta toisaalta sellaisia asioita on joskus tosi vaikea perustella itselleen. Tuntuu jotenkin ilkeältä tehdä itselleen niin. Toisaalta on jotenkin helppoa kyseenalaistaa itseään kun on hyväksynyt sen, että tekee monia asioita opittujen normien sanelemana edelleen. Tietää, että siitä voi kehittyä, eikä tule niin vihaiseksi. Joskus kun taas tuntuu toisten ihmisten kanssa, että he haluavat väkisin pitää kiinni jostain, eivätkä edes halua kehittyä! Miten tylsää!
No joo. En ole koskaan ajatellut mennä naimisiin, mutta mietin joskus tuota nimiasiaa, koska jostain syystä jo lapsena ajattelin, että pidän oman sukunimeni. Ehkä se liittyi siihen, että jos minä ja sisareni vaihtaisimme sukunimemme tai/ja emme tekisi lapsia, joille se siirtyy, niin se tyssäisi meihin, koska muita jatkajia ei meidän lisäksi ole. Toisaalta - mitä väliä? Enää en ajattele niin. Jos jostain syystä menisin naimisiin ja puolisolla olisi kiva sukunimi, ottaisin sen, koska omani on tylsä. Siinä olisi tämä vahva ja vankkumaton mielipiteeni ja perusteluni asiaan :D
Ja minun on todella vaikea ajatella olevani suhteessa, jossa toinenkin ei olisi feministi. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta samoja arvoja kaipaan kyllä.
En nyt tiedä liittyykö tämä kommentti mitenkään mihinkään, mutta tuli vain mieleeni tämä tekstisi ja kommenttien jälkeen.
Ei kun mahtava kommentti, liittyy täysin asiaan ja vaikkei liittyisikään, niin en välittäisi, kaikki keskustelu on enemmän kuin tervetullutta!
PoistaJa joo, kyllähän tää yhteiskunta on niin syvästi normittunut, ettei sen vaikutusta itseensä kaikessa edes yksinkertaisesti pysty huomaamaan. Esimerkiksi juurikin parisuhteiden moninaisuus on lopulta aika tuore puheenaihe, ja jos on lähiaikoihin asti pitänyt sitä monogamisuutta täydellisen normaalina ja kyseenalaistamattomana asiana, menee siinä omatkin ajatuksen hieman solmuun kun pitää pyristellä pois niistä opituista ajatusmalleista. Ja nimenomaan tunnistaa, mitä sen jälkeen itse haluaa eikä ole koodattu haluamaan.
Ja aivan mahdottoman hyvä ja vankkumaton perustelu, mitäpä sitä kummempia kaipaakaan! :D Mulla on lapsesta asti ollut itsestäänselvää se nimi vaihtaa, mutta jos syy on se, että haluan vanhasta eroon, sillä ei liene mitään tekemistä myöskään alistumisen kanssa, hah.
Ja joo, vaikea itsekään olisi kuvitella olevansa sellaisen antifeministin kanssa pidemmässä suhteessa. Ja silti (onneksi) ei-feminismiinkin kuuluu varsin paljon, saattaisin hyväksyä kumppaniltani sen, ettei hän koe syystä tai toisesta haluavansa nimetä itseään miksikään, kunhan ne arvot henkivät samaa kuin omani. Tän kirjan kannalta ehkä häiritsevin lähtökohta aiheeseen oli juurikin se, että oletuksena oli parisuhde, jossa toinen käyttää jatkuvasti omaa valta-asemaansa toisen yli. Tai keskustelu lopulta jäi niin kovin suppeaksi, että siitä pystyi vetämään vähän tällaisiäkin johtopäätöksiä, kun aiheeseen ei syvennetty "tarpeeksi". Onneksi täällä kommenteissa sekin menee eteenpäin, eipähän ainakaan itse jää tästä keskustelusta paitsi! <3