PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

MAGGIE NELSON : 

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

71s.

Fern Press 2025

Maggie Nelson on kiistatta yksi 2000-luvun merkittävimpiä kirjailijoita ja ajattelijoita. Tunnen itseni onnekkaaksi – olla nyt yhtaikaa samalla maapallolla jonkun tällaisen ajattelijan kanssa ja kyetä lukemaan hänen teoksiaan lähes reaaliajassa – siis sitä mukaan kun niitä julkaistaan. En edes yritä olla kriittinen tai objektiivinen – ei sillä, että se olisi edes mahdollista, kuten nyky-ymmärryksemme onneksi jo myöntää – Nelson on paitsi aikamme ihana yleisnero myös henkilökohtaisella tasolla minulle niin merkityksellinen kirjailija, että luen häntä aina jonkinlaisen yleismaagisen tunnelman läpi. Niin tälläkin kertaa, kun pääsin käsiksi keväällä julkaistuun Pathemataan - tai tarinaan Maggie Nelsonin suusta.

Pathemata mathemata on kreikkalainen sanonta, joka tarkoittaa oppimista joko kokemuksen tai kivun kautta. Nelsonin tapauksessa uskallan väittää, että kyse on nimenomaan jälkimmäisestä: Pathemata on pieni ja painava kirja kroonisesta leukakivusta, pandemiasta ja ystävän yllättävästä kuolemasta. Tuttuun tapaansa Nelson kirjoittaa yhteen teokseen useasta asiasta, yhdistää monenlaisen kivun ja sen ruumiillistumisen eheäksi tarinaksi, jossa monta monessa ja silti yhtä ja samaa – kipua, epätoivoa ja silti tunteesta kiinnipitämistä. Se kun on viimeinen asia, joka todistaa meidän olevan elossa.

Pathemata on yhtaikaa siis kipu-, suru- ja unipäiväkirja, jossa Nelson ei juurikaan vaivaudu kertomaan lukijalle, milloin kyse on todellisuudesta ja milloin jostain alitajuntaisen ylöskirjoittamisesta. Tämä vikuroiva yhdistelmä tekee kirjasta upean: se seikkailee toden ja alitajunnan rajamailla maailmassa, joka on suljettu pandemian vuoksi, joka saa vähemmänkin herkän ahdistumaan. Nelson ei tosin itse taida niihin vähemmän herkkiin kuulua, mutta näin muutamia vuosia tuon ajan jälkeen hän pystyy tarkastelemaan senaikaistakin maailmaa juuri sen oman herkkyytensä ansiosta niin äärettömän terävästi ja analyyttisesti. Tällä kertaa herkkyys ja analyysi kuitenkin kohdistuu ennen kaikkea kertojaan itseensä, sillä Pathemata tuntuu ehdottomasti henkilökohtaisimmalta teokselta koko Nelsonin tuotannossa. Se ei yhdistele teoriaa ja muita ajattelijoita, vaan se tutkii kroonistuneen kivun aiheuttamaa todellisuutta, epätoivoa ja jopa hyvinkin epärationaalisia haluja parantua, haparointeja gurujen ja muiden vaihtoehtohoitojen puolelta. Vaikka tästäkin olisi saanut irti vaikka miten upeaa yhteiskunnallistakin analyysia, Nelson jättää sen puolen lukijalle – tällä kertaa hän on itse ainoastaan dokumentoija, ja jokainen saa tehdä laajemmat tulkinnat oman mielensä mukaan.

Pathemata – Or, the story of my mouth on kaunis, herkkä, ilahduttava, hykerryttävä, pökerryttävän hieno. Ja kun sen viimeisen sivun sulkee, ymmärtää täysin myös miksi Nelson on valinnut juuri tuon kreikkalaissanonnan alkuosan kirjansa nimeksi.

"Sometimes I wonder what I would have thought about all these years, if I hadn't spent so much time thinking about the pain. Then I remember that I've thought a lot of other things as well.

Also, I'm not sure the goal of life is to think about as many things as possible."

JULMUUDEN MUOTOKUVA – MAGGIE NELSON : THE ART OF CRUELTY

MAGGIE NELSON : 

THE ART OF CRUELTY – A RECKONING

304s.

2011 W.W. Norton & Company

Julmuus, aggressio, väkivalta ja ihmismielen muut niin sanotusti pimeät puolet ovat kiehtoneet minua jo pitkään (aika syvällisestikin, sillä tutkin niitä myös työkseni). Ihminen on monitasoinen, kompleksinen eläin, joka ei koskaan mahdu hyvän ja pahan väliin rakennettuun keinotekoiseen dikotomiaan, siihen kulttuuriseen käsitykseen, jossa jaottelemme ihmisen essentiaalisesti jompaan kumpaan kategoriaan kuuluvaksi. Meissä kaikissa asuu erilaisia puolia, ja sekä geneettinen perimämme, kasvuympäristömme että yhteiskunta ympärillämme saa ajasta ja paikasta riippuen meidät käyttäytymään hyvinkin monin eri tavoin. Julmuus, aggressio ja väkivalta ihan vain on, samoin kuin rakkaus, lempeys ja solidaarisuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, ole toistensa vastakohtia. Ja juuri siitä, miten me kuitenkin usein käsitämme ne poissulkevina ja äärimmäisinä, olen kiinnostunut. Olen kiinnostunut siitä, mitä merkityksiä julmuus ja väkivalta saa yhteiskunnassa. Miten ne käsitykset vaikuttavat toimintaamme ja arviointikykyymme. Minkälaisten totuuksien keskellä me elämme. Ja millaisia vaikutuksia sillä on yksittäiseen ihmiseen.

Kun syvään kiinnostukseeni näitä niin sanottuja pimeitä ihmismielen sopukoita vielä yhdistetään yhteen ehdottomista lempikirjailijoistani, ollaan jonkin varsin suuren lähellä. Niinpä myönnän jo tässä vaiheessa, että kriittistä näkemystä Maggie Nelsonin kirjasta The Art of Cruelty ei kannata tästä postauksesta lähteä etsimään. Nelson, kuten tämä kirjakin, on minulle ehtymätön aarreaitta, suuri inspiraation ja innoituksen lähde, lähes jonkinlainen idoli, jos ihmisiä isommin idolisoisin. 

x

The Art of Cruelty on Maggie Nelsonin yli kymmenen vuotta vanha, edelleen suomentamaton teos julmuudesta, ihmisyydestä ja näiden kahden limittymisestä taiteeseen. Nelson lähtee käsittelemään tietyllä tapaa helpoimmasta kohti haastavampaa, aloittaa niin sanotusti kiistämättömän julmuuden, kidutusten ja hyväksikäytön maailmasta, ja etenee sieltä kohti julmuuden hienovaraisempia muotoja, käsittelee sitä katharsiksena, vastakkainasetteluna, häiriötekijänä, eroina totuuden (fact) ja tosiasiana pidetyn (truth) välisinä erioina, hengellisyytenä, kieltämisenä, tukahduttamisena, valtana ja kontrollina. Nelson avaa, kokeilee, esittelee pohjattomalta tuntuvaa lukeneisuuttaan jatkuvasti vilisevien viittauksien ja lainausten muodossa, näyttää, kertoo, kyseenalaistaa ja ehdottaa. 

Teoksen alkupuolella Maggie Nelson käyttää Olivia Lainginkin teoksessa Funny Weather viitoittamaa Eve Kosofsky Sedgwickin teoriaa paranoidisesta lukemisesta, mutta tällä kertaa katseen kautta; Kuten Kosofsky Sedgwick esittää ja Nelson näyttää "toteen", pelkkä julmuuksien paljastaminen ei riitä, vaikka kovin moni aktivismi edelleen nojaa tähän ajatukseen. Kerta toisemme jälkeen me paljastamme, näytämme, shokeeraamme, vaadimme ja jopa pakotamme katsomaan suuntiin, jotka mieluummin unohtaisimme. Näytämme valtavan määrän kärsivien eläinten kuvia sikatiloilla, katsomme kuvia rantaan huuhtoutuneesta pienen pojan ruumiista Välimeren rannikolla. Elämme maailmassa, jossa ihmiset voivat kotoaan käsin livenä tarkastella oman maansa raja-aitaa ja ilmoittaa jokaisesta turvallisempaa tulevaisuutta etsijästä eteenpäin, ja olemme keskellä todellisuutta, jossa voi ampua tuollaisen pakolaisperheen omilla maillaan, ja se todetaan lailliseksi. (O say, can you see, by the dawn’s early light, what so proudly we hailed at the twilight’s last gleaming, whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, o’er the ramparts we watched, were so gallantly streaming?) 

Ja silti, Nelson muistuttaa, vaikka näemme, katsomme ja jopa vapaaehtoisesti seuraamme tätä kaikkea suorana lähetyksenä, käyttäytymisemme ei muutu. Me alamme jopa janota lisää. Nelson listaa erilaisia tositelevisiosarjoja, jotka perustuvat ihmisen nöyryyttämiselle, kiduttamiselle ja satuttamiselle. Me katsomme päivittäin kuvia Ukrainan sodasta, me katsoimme jopa kuvia Butšan silmittömästä verilöylystä ja me jatkamme omaa banaalia arkeamme, jossa eniten ärsyttää ihmiset kassajonoissa, myöhässä olevat bussit ja lapsen äänet julkisilla paikoilla. Toisinaan taide yrittää saada meidät katsomaan muualle, se tökkii meidän sokeuttamme, tuo Kaurismäen tavoin elokuvaansa Ukrainan sodan muistuttaakseen mitä täällä oikeasti on nyt menossa. Nelsonin analyysin mukaan tällainen taiteen vaatima katsominen on kuitenkin ulkokultaista, eikä saa meitä muuttamaan toimintaamme, ei saa meitä muuttamaan edes ajatustamme. Tällaisessa taiteessa, Nelson pohtii, on nimittäin se ongelma, että sen sijaan, että taiteilija houkuttelisi katsomaan jotain asiaa uudella tavalla, se itseasiassa asettuukin moraalin ääneksi, ja näyttää mihin pitää katsoa. Kritiikki siis ei ole katsojan tavassa katsoa, vaan ennemminkin muistutus siitä, ettei nyt olla katsotukaan oikein.

(Kun luen The Art of Cruelty, katson samoihin aikoihin uudestaan yhtä lempisarjaani, Game of Thronesia. Mystisen ajan kiihkeästä maskuliinisuudesta, sodista ja lohikäärmeistä voimansa saava fantasiasarja avautuu aivan uudella tavalla Nelsonin parina; se alkaa jo silmittömän väkivallan kuvauksista, vastenmielisten hahmojen vastenmielisistä teoista, murhista, teloituksista, ihmisten ja hevosten päiden miekalla katkaisemisesta, raiskauksista  henkiseen väkivaltaan nyt menemättäkään. Mitä pidemmälle se menee, sen enemmän se myös alkaa oikein nauttia kidutuspornostaan, tuo hyvinkin graafisesti esiin kuvitellun ajan kuvitellut kidutustavat. GoT, kuten myös vähän aikaa katsomani sarjan spin-off House of the Dragon, saa kuitenkin väkivaltafantasioivat voimansa vahvasta dualistisesta moralismistaan: molemmat sarjat valitsevat katsojan puolesta kumman osapuolen puolella niin sanotusti ollaan, jolloin sen silmittömästä väkivallasta tulee jopa palkitsevaa: kun täyden kusipään pää silvotaan tai myöhemmin kiduttaja murhataan, huomaan ilahtuvani väkivallasta, sen graafisuudesta ja raakuudesta (vai kuka muka ei olisi ollut edes vähän hyvillään, kun Daeneryksen lohikäärme kärventää iljettävän orjakauppiaan saati sillä hetkellä kun Kuningas Joffrey viimein heittää inhottavan pienen henkensä?). Joku sai oikeutensa mukaan, ja molemmat fantasiasarjat saavat jatkaa väkivaltapornografiaansa rauhassa, sillä "jokin" "alkukantainen" "kostofantasia" toteutuu kerta toisensa jälkeen. Ja tässä se on: Nelsonin osoittama moraalitutka, joka ei kritisoi jotain, mitä ehkä voisi kritisoida, vaan asettuu vain vahvistamaan jo aiemmin mainittua, haitallista hyvä-pahadikotomiaa.)

“Writing hasn’t changed a thing; when the writer puts down the pen, no matter how lucid or brutally honest his insights may have been, it is back to business as usual, which means, in this case, shooting up. This is depressing, but its honesty heartens me. It disallows the delusion that the act of writing necessarily connects us to humanity, that it will help us quit noxious substances, that it will restore us to love lost, or at least serve as a consolation. Literature is not, after all, self-help.” 

On kuitenkin olemassa myös toisenlaista taidetta; Nelson käyttää esimerkkinä avant-garde dramaturgi Richard Foremanin ajatusta siitä, että siinä missä kaikkein shokeeraavimmat kuvat jäävät ikuisesti mieleen (se pienen lapsen ruumis rannalla, Vietnamin sodan napalm-sadetta karkuun juokseva alasti kirkuva lapsi), mutta tavallaan taide, joka saa meidät todella toimimaan, on ennemminkin sellaista, vaikuttaa sinut hetkessä, mutta johon et aivan pysty taide-elämyksen jälkeen palaamaan, jota et osaa selittää, et muista tarkasti, et järkeistä palasiksi. Sellaisella taiteella, Nelson esittää, on suurempi eteenpäin vievä voima, koska se ei vain näytä, se avaa mahdollisuuden "kasvaa joksikin, jota et vielä ole". Ja tätä, tässä Nelson on parhaimmillaan, tästä Nelson oikeastaan vasta aloittaa. 

Nelsonin tapa käsitellä aihettaan on yhtaikaa analyyttinen ja silti jotenkin lyyrisen kaunis, lempeä ja ajaton. Nelson vaalii muussakin tuotannossaan tuttua ajatusta auktoriteettiasemien ja valmiiden moraalikantojen hylkäämisestä ja luo tilaa sinne, jossa ennen on ollut lähinnä rajoja ja aitoja. Nelsonin rauhallinen kyseenalaistaminen ja kysyminen jättää tilaa myös lukijalle, sillä hän ehdottaa ja epäilee, ei julista ja ratkaise. Se jos mikä tuntuu tässä nykymaailmassa raikkaalta, jopa rakkaalta ja tärkeältä. Joltain, mikä aidosti vie eteenpäin.

Kuten Maggie Nelsonin kanssa yleensäkin, en missään nimessä väitä ymmärtäneeni läheskään kaikkea lukemaani, varsinkaan kun luin häntä tällä kertaa englanniksi. Jo suomeksikin Nelsonin tekstiä saa kahlata toisinaan edes ja taakse, ja vasta kolmannella kerralla saattaa kuvitella tietävänsä, mitä hän ehkä tarkoitti. (Kunnes neljännellä lukukerralla kumoaa jälleen senkin.) Se on kuitenkin minulle vain positiivinen puoli, sillä Nelsonin kirjat ovat lahjoja, jotka jatkavat antamistaan kerta toisensa jälkeen. The Art of Cruelty on valtava, monitahoinen aarreaitta, johon jokainen uusi lukukerta tuonee täysin uuden kerroksen. Nelsonin tekstit kasvavat ajan ja lukukertojen myötä, ja juuri se on niissä erityisen taianomaista.

VAPAUDESTA

MAGGIE NELSON : VAPAUDESTA

NELJÄ LAULUA RAKKAUDESTA JA RAJOISTA

351s.

S&S 2022

Alkuteos: On Freedom // 2021

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Rakkauteni Maggie Nelsoniin sekä hänen kirjallisuutensa ei lie mennyt keneltäkään kirjablogiani enemmän lukeneelta ohi. Ihailen ja arvostan suuresti Nelsonin ajattelua, ajatusketjuja, sellaisia suurempia, muita ajatteliijoita nostavia tapoja yhdistää tietoa ja tunteita, verkottumista, huokoisuutta ja ilmavuutta, taitoa kertoa väittämättä, esittää ehdottaen, ehkä-sanan kanssa maailmassa, jossa lähtökohtaisesti asiat ovat aina joko-tai. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, Nelsonin tuorein Vapaudesta on taitava jälleen juuri tässä: se yhdistelee yllättäen, pohtii ja pyörittelee, tuo sävyjä mustavalkoisten binäärien väleihin.

Tällä kertaa Nelson ottaa käsittelyyn niinkin suuren ja paradoksaalisen käsitteen kuin vapauden, ja tutkii sitä niin taiteen, seksin, huumeiden kuin ilmastonmuutoksenkin kautta. Tapansa mukaan Nelson yhdistelee akateemista tutkimusta populaarikulttuurin tarjoamaan tietoon, omia ajatuksia muiden nostoihin ja tuo yhteen niin filosofiaa, feminismiä kuin loistavaa yhteiskuntakritiikkiäkin. Nelson pysyy kuitenkin taiten lukijansa rinnalla nostamatta itseään jonnekin nykyesseistiikalle tyypilliselle jalustalle, josta on helppo kritisoida asioita ylhäältä alas. Ennemminkin hän tuo kritiikkinsä esiin horisontaalisesti, ulottaa sen vasemmalta oikealle, tuo mukaan sisäistä kritiikkiä, joka on ainoa asia, joka varmistaa, ettei hyvätkään aatteet etene kohti ismeille kovin väistämättömän oloista tuhoaan. Ja kaiken tämän hän kehystää vapauteen, sen teemoihin, ilmentymiin ja sitä kuvaaviin narratiiveihin. Rikkoen kertomuksen, haastaen näkemään tarinallisuuden ja binäärien yli.

Taiteesta. Nelson aloittaa teoksensa upealla taiteen, vapauden ja hoivan rajapintoja tutkivalla osuudella. Nelson avaa hoidon estetiikkaa, vapauden voimauttavuutta ja taiteen tarvetta olla vapaa juuri hoivaamattomana, itseisarvona välineen sijaan. Maailmassa, jossa hoivaa tunnutaan kaipaavan jatkuvasti enemmän, tarve alkaa kuitenkin tuntua haastavalta, sillä taiteeseen limittyy kaikki se poliittisuus, epäarvoisuus, sorto ja identiteettipolitiikka, joka on noussut viime vuosikymmenellä suurempaan valtavirtakeskusteluun. Jos taide nähdään hoivana, esittää Nelson, ettei sillä ole enää tilaa olla oma itsensä, kun taitelija on ensisijaisesti yhtä oman seksuaalisuutensa, sukupuolensa ja rotunsa kanssa, jolloin teoksestakin tulee hänen oletetun identiteetin (ja traumatyönsä) jatke. Hoivaava ja taiteelta vaativa näkökulma itseasiassa kaventaa, ennakkosensuroi, jähmettää ja pakottaa sellaisiin kompromisseihin, joiden parissa taide ei enää ole vapaa, eikä sitä kautta myöskään voimauttava elementti.

Seksistä. Taiteen jälkeen Nelson siirtyy seksiin, #metoo:n jälkeiseen aikaan, vapauteen ja rajoihin. Mitä on vapaus queer-seksuaalisuudessa, mitä uutta suostumuksen käsittely on tuonut seksiin ja toisaalta kuka kontrolloi ja kenen vapautta, kun seksiä koskevaan puheeseen on pesiytynyt voimakas traumojen ja väkivallan diskurssi. 

Nelson käsittelee aihetta jälleen kieputtavan upeasti, niin, että sivujen marginaalit täyttyvät muistiinpanoista, omista jatkoajatuksista, ajatuksen selvennyksistä ja konkretisoinneista. Nelson yhdistää AIDS-puheen valjastamisen seksuaalisuuden rajoittamiseen oivaltavasti trauma-puheeseen, ja osoittaa niiden samankaltaisuuden: todellisen ja näkyvän, tiettyä ihmisryhmää kohtaavan aidon vaaran kun saa kovin näppärästi ohjailtua myös moralistisempien tarkoitusperien keppihevoseksi. Sekä Hi-virus että seksuaalisen väkivallan uhka toimivat sosiaalisen kontrolloinnin välineenä, eikä lie sattumaa, että nimenomaan uhrien syyllistämisen kautta. Mitä seksuaalinen vapaus siis on nykykeskustelun, trauman ja hyväksikäytön maailmassa, ja kenen vapautta yhteiskuntamme (edelleen) eniten rajoittaa?

Huumeista. Aineiden, vapauden ja riippuvuuden risteymiä käsittelevä osio ammentaa paitsi Nelsonin omista kokemuksista erityisesti myös riippuvuuskirjallisuudesta – miehisestä seikkalusta, jossa huumeet ovat jonkin jumaluuden etsimistä tai naisellisista säälittävistä retkahduksista, jossa aineet voittavat jopa hoivavietin – pick your weapon. Nelson pohtii monisyisesti aineiden tuomaa ja toisaalta myös viemää vapautta ja ihmisen inhimillistä halua kokea olevansa vapaa ensisijaisesti itsestään ja omasta jatkuvasta tietoisuudestaan. Nelson välttää ja jopa kritisoi oivallisesti päihdekeskustelua leimaavaa moralistista luonnetta, mutta tulee ehkä hieman yllättäenkin asettumaan jollekin puolelle, ehkä jo omien kokemustensa vuoksi.

Ilmastosta. Kun huomasin viimeisen osion käsittelevän ilmastonmuutosta, mietin mielessäni, että onko edes Maggie Nelsonin kaltaisella ajattelijalla tuoda näin kaluttuun aiheeseen mitään raikasta näkökulmaa. Ei sillä, etteikö aihetta sietäisi kaluta vieläkin enemmän, jatkuvasti ja joka puolella, mutta, no, kyllä te tiedätte. Vapaus lähtökohtana keskusteluun ei sinällään olekaan mitään uutta, mutta Nelson onnistuu kyllä syventämään keskustelua, jälleen kerran. Hän tuo keskusteluun myös loistavan kritiikin ajatusta kohtaan, että maailma täytyy pelastaa koska tulevaisuuden lapset (välinearvo) eikä maapallona per se (itseisarvo), mikä kieltämättä on hyvin tyypillinen, ihmisen itsekeskeinen lähestymistapa sen itse aiheuttaman katastrforin äärellä. Luku on oivallinen, joskin ei ehkä ihan sitä kaikkein terävintä Nelsonia, johon ollaan kenties muissa teoksissa totuttu.

x

Mitään keveää päiväluettavaa Nelson ei ehkä ole, hän kun ei juurikaan perustele, avaa tai väännä rautalangasta, vaan ennemminkin heittää ilmoille täkyjä, ajatussiemeniä, jotka joko kasvavat tai sitten eivät. Nelson saa kuitenkin tähän ihmisiä ja filosofeja historiallisen paljon kiinnostaneeseen vapauden teemaan hienoja, monisyisiä näkökulmia, ajatuksia ja risteymiä lisää, ja kokonaisuutena teos on hurjan onnistunut. Ei ehkä ihan kaikkein tasavahvin Nelsonin teoksista, mutta upea kerta kaikkiaan.

Vapaus on paradoksi, Tai kuten Nelson Massumia* suoraan siteeraten nostaa esiin:"Vapaus syntyy aina rajoituksista – se on luova muunnos, ei utopistinen pako rajoituksista." Kun ymmärrämme, että vapaus sisältää myös aina vastuun, olemme astetta lähempänä kestävää elämäntapaa. Oli kyse sitten seksistä tai maapallon muuttuvan ilmaston kanssa selviämisestä.

*Massumi, Brian: "Navigating Movements", haastattelijana Mary Zournazi teoksessa Hope: New Philospohies for Changes, Annandale, Aus.: Pluto Press, 2002.

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

415s.

S&S 2020

Alkuteokset: Jane: A Murder 2005 & The Red Parts 2007

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Maggie Nelson on jonkinlainen yleisnero. Sellainen suuri ajattelija, joka osaa tiivistää pieniin lauseisiin kokonaisen elämän, yhteen kirjaan kannanoton alleviivaamatta sitä kertaakaan. Tavallinen kuolevainen ihminen, jonka käsissä teksti saa aivan uusia merkityksiä, ulottuvuuksia ja erityisesti kerronnanmuotoja, kerta toisensa jälkeen. Nelsonia ei kahlitse genrerajat, kirjoittamisen normatiiviset säädökset, aika eikä paikka. Tuntuu, että aina kun Nelsonia suomennetaan lisää, käsillä on se ehdottomasti paras teos. Kunnes tilalle tulee uusi.

Ja oi, kyllä. Lähes paatoksellinen, totaalisen kritiikitön ja puhtaan ihaileva tapa kirjoittaa Nelsonista on tullut jäädäkseen. Tätä tarkoittaa blogini esittelyteksti, jossa kerron että luen kriittisesti, jos ajatukset ei kohtaa, kritiikittä jos rakastan. Hullaannun ja hurmaannun, ja se on itseasiassa tunne, jota lukiessa tavoittelen. Ei repivä kriittisyys, ei ongelmakohtien osoittelu. Se on tämä lähes hurmionomainen tunne, joka ylöskirjoittaessa tuntuu jo vähintäänkin överiltä, mutta on silti niin totta. Pysäyttämätön innostus kirjasta, jolloin kirjoittaminen käpertyy tällaiseksi metahehkutukseksi. Että koettakaa kestää. Ei tällaisiä kirjoja sentään niin paljon ole, että tyyliin ehtisi kyllästyä.

Nelsonin teokset, Jane: A Murdet sekä The Red Parts ovat suomennettu tänä keväänä yhteisniteenä Jane / Punaiset osat. Alunperin kaksi täysin erillistä kirjaa kietoutuu lyhyesti sanottuna Nelsonin oman tädin vuonna 1969 tapahtuneen murhan ympärille, mutta sisältävät sen lisäksi myös kokonaisen maailman. Jane itsessään on oikeastaan runoteos, runomuotoinen kertomus Nelsonin tädistä Janesta ja hänen murhastaan, murhaan liittyvistä epäselvyyksistä. Ruumiista hautausmaalla, päiväkirjamerkinnöistä, sekä Nelsonin itsensä että ennen hänen syntymäänsä kuolleen Janen. Jo Jane itsessään on teoksena äärimmäisen koukuttava, sellainen yhdeltä istumalta luettu page turner, sivunkääntäjä, joka vie itse itseään eteenpäin. 

Jane julkaistaan vuonna 2005, ja samoihin aikoihin Nelsonille käy ilmi, että hänen tätinsä tapaus on avattu uudelleen aktiiviseen tutkintaan. On itseasiassa löytynyt johtolanka, kasa DNA:ta, jotka liittävät tapaukseen aivan uuden epäillyn. Punaiset osat onkin jonkinlainen kertomus, dokumentaatio tai romaani aiheesta tutkinnan aloittamisen jälkeen, ajasta Janen julkaisua seuraavilta vuosilta.

Nelsonin teospari – kuten hänen tuotanto tosin noin muutenkin – pakenee sen tarkempia määritelmiä, ja se on minusta ihanaa. Jostain syystä määrittelemätön on kuitenkin ihmisille vaikeaa, ja joillain sanoilla tätä silti pyritään kuvaamaan, mutta jo siihen pyrkimykseen löytyy Punaisten osien epilogista Nelsonin oma kommentti: "- - - Punaisista osista haaveissani vielä tulee: omalaatuinen, tiivis meditaatio ajan suhteesta väkivaltaan ja suruun kaikeksi onneksi irrallaan 'ajankohtaisuuden', 'true crimen' tai edes 'muistelmien' räikeistä otsikoista." Ja sitä siitä on tullut. Ja siksi kaikki määritelmät tämän kohdalla ovat turhia ja turhan väkivaltaisia. Sellaisiin laatikkoihin laittamista, joita ei todellisuudessa Nelsonin tuotannon kohdalla ole olemassakaan.

Näistä teoksista voi lukijasta riippuen myös löytää vaikka mitä, mutta itselleni Jane tuntuu kirjalta, joka avaa suvun mysteereitä, kun taas Punaiset osat on siitä tyypillistä Nelsonia, että se on kaikkea yhtaikaa. Se on surukirja, erokirja, murhakirja, perhesuhdekirja, tarina menettämisestä, oikeudesta, eikä silti mitään noista. Se on terävä osoitus yhteiskuntamme tavasta fetissoida nuorena kuolleiden, mieluiten vielä murhattujen, nuorten naisten ruumiit, se on murhamieltä ja osoitus täysin vankkumatonta rakenteellista naisvihaa kohtaan. Punaiset osat voi olla kritiikki siitä, miten jatkuvasti (etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa) uhriin kohdistuva, tosiaan jopa kiihkoon taipuvainen kiinnostus vie huomion naisia murhaavilta miehiltä, psykologisoi murhaajat yksittäisiksi tekijöiksi, seksuaalista väkivaltaa sisältävät murhat järjettömästä yleisyydestään huolimatta viallisten mielten yksittäisiksi teoiksi. Julkisuus ja aiheiden käsittely kauniina kuolleiden uhrien ympärillä on tosiaan omiaan vahvistamaan tätä kuvaa. Ja tätähän meidän kulttuurimme on täynnä: rikosfantasioita, true crimeä, järkyttävien kohtaloiden ja silmittömän väkivallan viihteellistämistä. Ja niin kauan kun murha, oli keskiössä sitten sen selvittäminen tai tekeminen, tv-sarjasta tai elokuvasta riippuen, on meille täydellistä viihdettä, on se myös äärimmäisen romantisoitu teko, jota ei ihan niin vahvasti sitten kuitenkaan tuomita kuin sen lopullisuutensa kannalta kuvittelisi tehtävän. Järkytyksemme on suuri, kun murhia tapahtuu, muttei kuitenkaan niin suuri, että se aidosti siirtäisi huomion misogynistiseen kulttuuriin, jossa naisen murhaaminen todella on myös viihdettä. Mutta samalla kun Nelson selvitttää omaa elämäänsä, hän tarkastelee juuri näitä rakenteita taitavasti. Ja siinä hän onnistuu, ja siksi olisi väkivaltaista iskeä tälle kirjalle esimerksi true crime -leima. Se kun jatkaisi fetissoinnin linjalla, rohkaisisi urkkivaan lukemiseen. Jane / Punaiset osat ansaitsee paljon enemmän ja paljon syvemmin, vaikka kyllä, se on myös varmasti täydellinen murhamysteerikirja kuumaan kesäpäivään. 

Helmet-haaste 2020: 

Jane: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Punaiset osat: 39. Kirjassa lennetään

MAGGIE NELSON : SINELMIÄ

MAGGIE NELSON : SINELMIÄ

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

96s.

S&S 2019

Alkuteos: Bluets 2009

Suomennos: Kaijamari Sivill

Arvostelukappale

Olen odottanut tätä suomennosta enemmän kuin mitään aikoihin. Vaikka tiedän, että tällaisten odotusten yhteenpakkaaminen voi olla hieman vaarallistakin lopputuloksen ja yliodottamisen näkökulmasta, en voinut olla lukematta Maggie Nelsonin Sinelmiä sillä samaisella hetkellä, kun sen kirjekuoresta esiin poimin. 

Nelsonin Argonautit vei täysin mennessään jo viime kesänä, ja kirjan jokaisella sivulla taitaa olla taitettuna hiirenkorva. Kirja on vain kasvattanut omaa merkityksellisyyttään mitä kauemmin se on ollut lukematta, ja jollain kiinnostavalla tavalla tämän kanssa käy jo lukiessa niin: rakastan jokaista riviä, mutta erityisesti rakastan jo menneitä. Tuntuu kuin saisin jollain tavalla upota näiden ajatusten syvään sinisyyteen, ja juuri se sinisyydestä tarttunut muisto tuntuu vieläkin todemmalta kuin käsillä oleva teksti. Nelson käsittelee osin tätä ajatusta itsekin, muistojen myötä kirjan loppupuolella, muistamisen ja muistojen kirjoitusten kautta.

Hän aloittaa: "Myös Goethe murehtii kirjoitetun kielen tuhoisia vaikutuksia. Hän murehtii erityisesti sitä, miten vaikeaa on 'nähdä [asian] olemus alati elävänä silmiensä edessä tappamatta sitä sanoilla'. Minun on myönnettävä, etten enää juuri murehdi sellaisesta. Minusta tuntuu, ettei kirjoittaminen muuta asioita paljoakaan, jos lainkaan, ei hyvässä eikä pahassa. Mielestäni se enimmäkseen jättää kaiken ennalleen."

Mutta jatkaa myöhemmin: "Asiaa pidemmin pohdittuani myönnän kuitenkin, että kirjoittaminen vaikuttaa muistiin – toisinaan se saattaa toimia niin kuin lapsuusaikainen valokuva-albumi, jossa jokainen kuva korvaa muiston, joka sen on tarkoitus säilyttää."

Sinelmien kohdalla kallistun kuitenkin jälkimmäiseen, sekä sen lukeminen että siitä kirjoittaminen pitää sen sellaisenaan. Upeana, maailmaani hitaasti muuttavana. Tai ehkä jotenkin ennemminkin sitä avaavana?

Sinelmissä minulle maagisinta on sen mahdollisuus moneksi: sen voi lukea suoraan siltään, tarinana erosta, sinisestä väristä, huomioista maailmasta sellaisena kuin se on. Väkisinkin etenkin sinisyys meinaa kasvaa kuitenkin omassa mielessä vertauskuvalliseksi, jonkin suuremman ja vielä syvemmän sinisen kuvaamiseksi. Se saa tehdä sitä, jos tahtoo, tässä voi nähdä tulkintakehyksen jos toisenkin. Uskoisin kuitenkin, että se tulkinta on erityisesti riippuvainen lukijasta. Siitä, miten elämän siniset osat kunkin sisällä kasvavat ja vievät tilaa, värjäävät tai katoavat väriä jättämättä. Tässä hetkessä minulle tämä kirja oli kasvattamattakin täydellinen, mutta uskoisin toisenlaisessa mielentilassa, hauraammassa ja enemmän esimerkiksi lohtua kaipaavassa saavani tästä taas jotain aivan muuta. Ehkä tämä osin siksi onkin jonkinlaiseksi kulttikirjaksi noussut, teokseksi, joka ostetaan eronneelle tai lohtua kaipaavalle ystävälle. Tai ihan vain ihmiselle, joka rakastaa sinisyyttä elämässä.

Nelson vetää puoleensa jollain aivan selittämättömällä tavalla, ja Sinelmien äärellä ei ole mitään väliä ymmärränkö mitään lukemastani, olenko liian väsynyt tai liian täynnä muita ajatuksia. Sinelmiä lukiessani olen syvällä sen sisällä, syvällä sinisessä, niin syvällä, että kun nostan katseeni kirjasta, hätkähdän itseäni ympäröivien värien kirkkautta. Että täällä onkin tämän väristä. Että nämä sävyt ovat oikeassakin elämässä näin syviä ja moninaisia. Ja vaikka minun värini ei ole sininen, se on ennemmänkin syvä metsänvihreä, alan etsiä sinistä itsekin ympäriltäni aivan eri tavalla. Tämän kirjan jälkeen oma lenkkipolkunikin näyttää toiselta, siniset talot sinisemmiltä.

Sinelmät ovat täysin määrittelemättömissä, ja sitä siinä rakastankin. Ei ole väliä, onko tämä esseetä, faktaa vai fiktiota, tapahtunutta vai kuviteltua. Se vain on, ja tämän kirjan kanssa se riittää. Jostain syystä ilahdun kuitenkin erityisesti, kun huomaan tämän saaneen Goodreadsissa eniten mainintoja runoutena. Tuntuu, että siitä tämä on kaikkein kauimpana, ja juuri siksi se on kaikkein sopivin määritelmä. Se tuntuu ihanalta.

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

208s.

S&S 2018

Alkuteos: The Argonauts (2015)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Arvostelukappale

Minulle yksi osa lukemisesta on löytöretkeily. Se on sitä melko kirjaimellisesti, etenkin silloin kun pääsen tutustumaan kirjansivujen kautta kulttuureihin, maihin ja ajatusmaailmoihin, joihin oma todellisuuteni ja mielukuvitukseni ei riitä. Se on sitä myös vertauskuvallisesti, se on matkaa kohti tuntematonta ja vielä valloittamattomia kirjallisia alueita, niitä jossa kieli kaikuu heleän kauniina ja teosten rakenteet ja taitavuus vie jalat alta ilman minkäänlaista tarvetta ylianalysoida ja etsiä kritisoitavaa. Mutta ennen kaikkea lukeminen on minulle löytöretkeilyä ajatuksena löytää jotain niin maagisen hyvää ja täydellistä, että pelkästään yksien kansien väliin pakatut sanat riittävät muuttamaan tapaani katsoa maailmaa. Muuttaa maailmaani.

Viime vuosina, tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan hieman reilun vuoden sisään löytöretkeilyni on suuntautunut feministisen kirjallisuuden maailmaan. Olen lukenut perusteoksia ja teoksia, joiden olen odottanutkin muuttavan maailmani. Olen löytänyt mielettömiä helmiä, uusia tapoja ajatella ja hahmottaa asioita ympärilläni. Olen kuitenkin huomannut, että lähikuukausina olen ollut hieman jumissa, tavallaan loukussa yhdessä ja samassa, eikä se enää anna minulle sitä samaa, minkä sain näistä kirjoista ensialkuun. Koska tietenkin, onhan nämä perusteosten ajatukset jo tavallaan ajateltu, ja vaikka jokaisesta uudesta kirjasta nautin, ei tuttu koskaan säväytä uuden lailla. Kunnes puolisattumalta pyysin arvostelukappaleeksi Maggie Nelsonin Argonautit ja rakastuin.

Argo on laiva, joka säilyttää nimensä, vaikka vuorotellen sen jokainen osa vaihdettaisiin uuteen.

Argonautit on kirja, joka päästää hajoamaan täydellisen pirstaleiksi kootakseen itsensä kasaan uudelleen.

Argonautit on asioiden pienentämistä niitä mitätöimättä.

Argonautit on minulle kirjana täydellinen.

Ja kuten itselle täydellisten kirjojen kanssa yleensä, omat sanat eivät riitä kertomaan oikein edes mistä kirja kertoo tai miksi sitä rakastaa. Se osuu ja uppoaa niin tärkeisiin ja henkilökohtaisiin kohtiin, että sen pilkkominen tuntuu lähinnä brutaalilta. Mutta joskus tärkeiden asioiden on hajottava, että niitä osaa ymmärtää myös kokonaisuutena.

Rakastin Argonauteissa sen muistelmanomaista omaelämäkerrallisuutta ja täydellistä rajattomuuutta. Tekstit olivat lyhyissä kappaleissa, mutta kaikki peräkkäin, ilman lukuja tai kronologista järjestystä, mutta silti täysin oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan. Ne ovat uskomattoman henkilökohtaisia tulematta kuitenkaan liian lähelle, ylittämättä tirkistelyrajaa ja olematta paljastuskirjamaisia kauhutarinoita jostain niin kovin traagisesta, mutta lopulta tavallisesta, koska tapahtuuhan elämä kaikkine puolineen kuitenkin jossain määrin meille kaikille. Nelson viittaa jatkuvasti myös itselleen tärkeisiin ajattelijoihin ja filosofeihin, joten tuntuu, kuin Argonauttien seurassa lukisi yhtä aikaa kymmeniä kirjoja. Kuulisi kymmeniä ääniä. Olisi yhtä kaiken sen ajatusmaailman kanssa, jonka Nelson on hämmentävän sulavasti onnistunut kansien väliin mahduttamaan. 

Nelson osaa kuvata suuria asioita maagisen arkisesti, todella tekemättä niistä sensaatiomaisia numeroita, mutta ajatellen ja kokien silti jollain tapaa kaiken, mitä asiaan tulee. Hän kritisoi transsukupuolisten puolisoita, joilla on pokkaa tehdä toisen muutoksesta heidän, cis-sukupuolisten tragedioita (miten tämä nyt kovasti muistuttaakin erästä vuodentakaista kotimaista romaania), mutta näkee silti, puolisonsa avulla, myös itsessään sen ajatusketjun, ymmärtää, mistä muutoksen pelko syntyy. Tavallaan se tekee tästä pelosta ihailtavan inhimillisen, mutta samalla se antaa sille kritiikille kirpeän terän, muistuttaa tragedian mittakaavoista lempeästi, mutta anteeksipyytelemättä. Ja samaan aikaan useampana kuin Kahtena oleminen, queer-suhde ja sukupuolten ääretön moninaisuus, on niin luonnollista heille, niin kauniisti kerrottua ja oman elämän kautta koettua, että hetkellisesti tuntuu käsittämättömältä, ettei se ole yhtä luonnollista näiden kansien ulkopuolella. Nelson viittaa kirjassaan hurjan monta kertaa ihailemiensa ajattelijoiden taitoon pienentää mitätöimättä, mutta lopulta hän itse on siinä tämän teoksen kanssa kaikkein taitavimmillaan.

Yhdyn siis täysin takakannessa lainattuun Saara Turuseen, ja totean hänen sanoin että "Argonautit on poikkeuksellinen, vikuroiva mestariteos. Sen maailma on moniääninen, älykäs, unohtumaton". Normaalisti laittaisin tähän postaukseen myös lainauksia, omia lempikohtiani kirjan sivuilta tai sen sisältöä parhaiten kuvaavia katkelmia. Tällä kertaa en tee sitä, sillä laskin, että 208-sivuisen kirjan väliin on tullut taitettua kymmeniä hiirenkorvia merkitsemään täydellisempiä hetkiä. Niitä on jo niin monta, että olisi lopulta lienee ollut helpompi merkitä sivut, jotka eivät olleet minulle tärkeitä. Ja on lopulta helpompi todeta, että lukekaa te ne sivut itse. Ne loistavat. Tässä mielettömän älykkäässä seurassa ja maailmassa olisin viihtynyt vielä satoja sivuja lisääkin. Onneksi tämä kirja ei kertaluvulla kesken lopu, uskoisin, että seuraavalla lukukerralla tästä aukeaa eteeni jälleen uusi maailma.

Ajatuksia Argonauteista muualla: Lumiomena & Reader, why did I marry him?