JULMUUDEN MUOTOKUVA – MAGGIE NELSON : THE ART OF CRUELTY

MAGGIE NELSON : 

THE ART OF CRUELTY – A RECKONING

304s.

2011 W.W. Norton & Company

Julmuus, aggressio, väkivalta ja ihmismielen muut niin sanotusti pimeät puolet ovat kiehtoneet minua jo pitkään (aika syvällisestikin, sillä tutkin niitä myös työkseni). Ihminen on monitasoinen, kompleksinen eläin, joka ei koskaan mahdu hyvän ja pahan väliin rakennettuun keinotekoiseen dikotomiaan, siihen kulttuuriseen käsitykseen, jossa jaottelemme ihmisen essentiaalisesti jompaan kumpaan kategoriaan kuuluvaksi. Meissä kaikissa asuu erilaisia puolia, ja sekä geneettinen perimämme, kasvuympäristömme että yhteiskunta ympärillämme saa ajasta ja paikasta riippuen meidät käyttäytymään hyvinkin monin eri tavoin. Julmuus, aggressio ja väkivalta ihan vain on, samoin kuin rakkaus, lempeys ja solidaarisuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, ole toistensa vastakohtia. Ja juuri siitä, miten me kuitenkin usein käsitämme ne poissulkevina ja äärimmäisinä, olen kiinnostunut. Olen kiinnostunut siitä, mitä merkityksiä julmuus ja väkivalta saa yhteiskunnassa. Miten ne käsitykset vaikuttavat toimintaamme ja arviointikykyymme. Minkälaisten totuuksien keskellä me elämme. Ja millaisia vaikutuksia sillä on yksittäiseen ihmiseen.

Kun syvään kiinnostukseeni näitä niin sanottuja pimeitä ihmismielen sopukoita vielä yhdistetään yhteen ehdottomista lempikirjailijoistani, ollaan jonkin varsin suuren lähellä. Niinpä myönnän jo tässä vaiheessa, että kriittistä näkemystä Maggie Nelsonin kirjasta The Art of Cruelty ei kannata tästä postauksesta lähteä etsimään. Nelson, kuten tämä kirjakin, on minulle ehtymätön aarreaitta, suuri inspiraation ja innoituksen lähde, lähes jonkinlainen idoli, jos ihmisiä isommin idolisoisin. 

x

The Art of Cruelty on Maggie Nelsonin yli kymmenen vuotta vanha, edelleen suomentamaton teos julmuudesta, ihmisyydestä ja näiden kahden limittymisestä taiteeseen. Nelson lähtee käsittelemään tietyllä tapaa helpoimmasta kohti haastavampaa, aloittaa niin sanotusti kiistämättömän julmuuden, kidutusten ja hyväksikäytön maailmasta, ja etenee sieltä kohti julmuuden hienovaraisempia muotoja, käsittelee sitä katharsiksena, vastakkainasetteluna, häiriötekijänä, eroina totuuden (fact) ja tosiasiana pidetyn (truth) välisinä erioina, hengellisyytenä, kieltämisenä, tukahduttamisena, valtana ja kontrollina. Nelson avaa, kokeilee, esittelee pohjattomalta tuntuvaa lukeneisuuttaan jatkuvasti vilisevien viittauksien ja lainausten muodossa, näyttää, kertoo, kyseenalaistaa ja ehdottaa. 

Teoksen alkupuolella Maggie Nelson käyttää Olivia Lainginkin teoksessa Funny Weather viitoittamaa Eve Kosofsky Sedgwickin teoriaa paranoidisesta lukemisesta, mutta tällä kertaa katseen kautta; Kuten Kosofsky Sedgwick esittää ja Nelson näyttää "toteen", pelkkä julmuuksien paljastaminen ei riitä, vaikka kovin moni aktivismi edelleen nojaa tähän ajatukseen. Kerta toisemme jälkeen me paljastamme, näytämme, shokeeraamme, vaadimme ja jopa pakotamme katsomaan suuntiin, jotka mieluummin unohtaisimme. Näytämme valtavan määrän kärsivien eläinten kuvia sikatiloilla, katsomme kuvia rantaan huuhtoutuneesta pienen pojan ruumiista Välimeren rannikolla. Elämme maailmassa, jossa ihmiset voivat kotoaan käsin livenä tarkastella oman maansa raja-aitaa ja ilmoittaa jokaisesta turvallisempaa tulevaisuutta etsijästä eteenpäin, ja olemme keskellä todellisuutta, jossa voi ampua tuollaisen pakolaisperheen omilla maillaan, ja se todetaan lailliseksi. (O say, can you see, by the dawn’s early light, what so proudly we hailed at the twilight’s last gleaming, whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, o’er the ramparts we watched, were so gallantly streaming?) 

Ja silti, Nelson muistuttaa, vaikka näemme, katsomme ja jopa vapaaehtoisesti seuraamme tätä kaikkea suorana lähetyksenä, käyttäytymisemme ei muutu. Me alamme jopa janota lisää. Nelson listaa erilaisia tositelevisiosarjoja, jotka perustuvat ihmisen nöyryyttämiselle, kiduttamiselle ja satuttamiselle. Me katsomme päivittäin kuvia Ukrainan sodasta, me katsoimme jopa kuvia Butšan silmittömästä verilöylystä ja me jatkamme omaa banaalia arkeamme, jossa eniten ärsyttää ihmiset kassajonoissa, myöhässä olevat bussit ja lapsen äänet julkisilla paikoilla. Toisinaan taide yrittää saada meidät katsomaan muualle, se tökkii meidän sokeuttamme, tuo Kaurismäen tavoin elokuvaansa Ukrainan sodan muistuttaakseen mitä täällä oikeasti on nyt menossa. Nelsonin analyysin mukaan tällainen taiteen vaatima katsominen on kuitenkin ulkokultaista, eikä saa meitä muuttamaan toimintaamme, ei saa meitä muuttamaan edes ajatustamme. Tällaisessa taiteessa, Nelson pohtii, on nimittäin se ongelma, että sen sijaan, että taiteilija houkuttelisi katsomaan jotain asiaa uudella tavalla, se itseasiassa asettuukin moraalin ääneksi, ja näyttää mihin pitää katsoa. Kritiikki siis ei ole katsojan tavassa katsoa, vaan ennemminkin muistutus siitä, ettei nyt olla katsotukaan oikein.

(Kun luen The Art of Cruelty, katson samoihin aikoihin uudestaan yhtä lempisarjaani, Game of Thronesia. Mystisen ajan kiihkeästä maskuliinisuudesta, sodista ja lohikäärmeistä voimansa saava fantasiasarja avautuu aivan uudella tavalla Nelsonin parina; se alkaa jo silmittömän väkivallan kuvauksista, vastenmielisten hahmojen vastenmielisistä teoista, murhista, teloituksista, ihmisten ja hevosten päiden miekalla katkaisemisesta, raiskauksista  henkiseen väkivaltaan nyt menemättäkään. Mitä pidemmälle se menee, sen enemmän se myös alkaa oikein nauttia kidutuspornostaan, tuo hyvinkin graafisesti esiin kuvitellun ajan kuvitellut kidutustavat. GoT, kuten myös vähän aikaa katsomani sarjan spin-off House of the Dragon, saa kuitenkin väkivaltafantasioivat voimansa vahvasta dualistisesta moralismistaan: molemmat sarjat valitsevat katsojan puolesta kumman osapuolen puolella niin sanotusti ollaan, jolloin sen silmittömästä väkivallasta tulee jopa palkitsevaa: kun täyden kusipään pää silvotaan tai myöhemmin kiduttaja murhataan, huomaan ilahtuvani väkivallasta, sen graafisuudesta ja raakuudesta (vai kuka muka ei olisi ollut edes vähän hyvillään, kun Daeneryksen lohikäärme kärventää iljettävän orjakauppiaan saati sillä hetkellä kun Kuningas Joffrey viimein heittää inhottavan pienen henkensä?). Joku sai oikeutensa mukaan, ja molemmat fantasiasarjat saavat jatkaa väkivaltapornografiaansa rauhassa, sillä "jokin" "alkukantainen" "kostofantasia" toteutuu kerta toisensa jälkeen. Ja tässä se on: Nelsonin osoittama moraalitutka, joka ei kritisoi jotain, mitä ehkä voisi kritisoida, vaan asettuu vain vahvistamaan jo aiemmin mainittua, haitallista hyvä-pahadikotomiaa.)

“Writing hasn’t changed a thing; when the writer puts down the pen, no matter how lucid or brutally honest his insights may have been, it is back to business as usual, which means, in this case, shooting up. This is depressing, but its honesty heartens me. It disallows the delusion that the act of writing necessarily connects us to humanity, that it will help us quit noxious substances, that it will restore us to love lost, or at least serve as a consolation. Literature is not, after all, self-help.” 

On kuitenkin olemassa myös toisenlaista taidetta; Nelson käyttää esimerkkinä avant-garde dramaturgi Richard Foremanin ajatusta siitä, että siinä missä kaikkein shokeeraavimmat kuvat jäävät ikuisesti mieleen (se pienen lapsen ruumis rannalla, Vietnamin sodan napalm-sadetta karkuun juokseva alasti kirkuva lapsi), mutta tavallaan taide, joka saa meidät todella toimimaan, on ennemminkin sellaista, vaikuttaa sinut hetkessä, mutta johon et aivan pysty taide-elämyksen jälkeen palaamaan, jota et osaa selittää, et muista tarkasti, et järkeistä palasiksi. Sellaisella taiteella, Nelson esittää, on suurempi eteenpäin vievä voima, koska se ei vain näytä, se avaa mahdollisuuden "kasvaa joksikin, jota et vielä ole". Ja tätä, tässä Nelson on parhaimmillaan, tästä Nelson oikeastaan vasta aloittaa. 

Nelsonin tapa käsitellä aihettaan on yhtaikaa analyyttinen ja silti jotenkin lyyrisen kaunis, lempeä ja ajaton. Nelson vaalii muussakin tuotannossaan tuttua ajatusta auktoriteettiasemien ja valmiiden moraalikantojen hylkäämisestä ja luo tilaa sinne, jossa ennen on ollut lähinnä rajoja ja aitoja. Nelsonin rauhallinen kyseenalaistaminen ja kysyminen jättää tilaa myös lukijalle, sillä hän ehdottaa ja epäilee, ei julista ja ratkaise. Se jos mikä tuntuu tässä nykymaailmassa raikkaalta, jopa rakkaalta ja tärkeältä. Joltain, mikä aidosti vie eteenpäin.

Kuten Maggie Nelsonin kanssa yleensäkin, en missään nimessä väitä ymmärtäneeni läheskään kaikkea lukemaani, varsinkaan kun luin häntä tällä kertaa englanniksi. Jo suomeksikin Nelsonin tekstiä saa kahlata toisinaan edes ja taakse, ja vasta kolmannella kerralla saattaa kuvitella tietävänsä, mitä hän ehkä tarkoitti. (Kunnes neljännellä lukukerralla kumoaa jälleen senkin.) Se on kuitenkin minulle vain positiivinen puoli, sillä Nelsonin kirjat ovat lahjoja, jotka jatkavat antamistaan kerta toisensa jälkeen. The Art of Cruelty on valtava, monitahoinen aarreaitta, johon jokainen uusi lukukerta tuonee täysin uuden kerroksen. Nelsonin tekstit kasvavat ajan ja lukukertojen myötä, ja juuri se on niissä erityisen taianomaista.

VAPAUDESTA

MAGGIE NELSON : VAPAUDESTA

NELJÄ LAULUA RAKKAUDESTA JA RAJOISTA

351s.

S&S 2022

Alkuteos: On Freedom // 2021

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Rakkauteni Maggie Nelsoniin sekä hänen kirjallisuutensa ei lie mennyt keneltäkään kirjablogiani enemmän lukeneelta ohi. Ihailen ja arvostan suuresti Nelsonin ajattelua, ajatusketjuja, sellaisia suurempia, muita ajatteliijoita nostavia tapoja yhdistää tietoa ja tunteita, verkottumista, huokoisuutta ja ilmavuutta, taitoa kertoa väittämättä, esittää ehdottaen, ehkä-sanan kanssa maailmassa, jossa lähtökohtaisesti asiat ovat aina joko-tai. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, Nelsonin tuorein Vapaudesta on taitava jälleen juuri tässä: se yhdistelee yllättäen, pohtii ja pyörittelee, tuo sävyjä mustavalkoisten binäärien väleihin.

Tällä kertaa Nelson ottaa käsittelyyn niinkin suuren ja paradoksaalisen käsitteen kuin vapauden, ja tutkii sitä niin taiteen, seksin, huumeiden kuin ilmastonmuutoksenkin kautta. Tapansa mukaan Nelson yhdistelee akateemista tutkimusta populaarikulttuurin tarjoamaan tietoon, omia ajatuksia muiden nostoihin ja tuo yhteen niin filosofiaa, feminismiä kuin loistavaa yhteiskuntakritiikkiäkin. Nelson pysyy kuitenkin taiten lukijansa rinnalla nostamatta itseään jonnekin nykyesseistiikalle tyypilliselle jalustalle, josta on helppo kritisoida asioita ylhäältä alas. Ennemminkin hän tuo kritiikkinsä esiin horisontaalisesti, ulottaa sen vasemmalta oikealle, tuo mukaan sisäistä kritiikkiä, joka on ainoa asia, joka varmistaa, ettei hyvätkään aatteet etene kohti ismeille kovin väistämättömän oloista tuhoaan. Ja kaiken tämän hän kehystää vapauteen, sen teemoihin, ilmentymiin ja sitä kuvaaviin narratiiveihin. Rikkoen kertomuksen, haastaen näkemään tarinallisuuden ja binäärien yli.

Taiteesta. Nelson aloittaa teoksensa upealla taiteen, vapauden ja hoivan rajapintoja tutkivalla osuudella. Nelson avaa hoidon estetiikkaa, vapauden voimauttavuutta ja taiteen tarvetta olla vapaa juuri hoivaamattomana, itseisarvona välineen sijaan. Maailmassa, jossa hoivaa tunnutaan kaipaavan jatkuvasti enemmän, tarve alkaa kuitenkin tuntua haastavalta, sillä taiteeseen limittyy kaikki se poliittisuus, epäarvoisuus, sorto ja identiteettipolitiikka, joka on noussut viime vuosikymmenellä suurempaan valtavirtakeskusteluun. Jos taide nähdään hoivana, esittää Nelson, ettei sillä ole enää tilaa olla oma itsensä, kun taitelija on ensisijaisesti yhtä oman seksuaalisuutensa, sukupuolensa ja rotunsa kanssa, jolloin teoksestakin tulee hänen oletetun identiteetin (ja traumatyönsä) jatke. Hoivaava ja taiteelta vaativa näkökulma itseasiassa kaventaa, ennakkosensuroi, jähmettää ja pakottaa sellaisiin kompromisseihin, joiden parissa taide ei enää ole vapaa, eikä sitä kautta myöskään voimauttava elementti.

Seksistä. Taiteen jälkeen Nelson siirtyy seksiin, #metoo:n jälkeiseen aikaan, vapauteen ja rajoihin. Mitä on vapaus queer-seksuaalisuudessa, mitä uutta suostumuksen käsittely on tuonut seksiin ja toisaalta kuka kontrolloi ja kenen vapautta, kun seksiä koskevaan puheeseen on pesiytynyt voimakas traumojen ja väkivallan diskurssi. 

Nelson käsittelee aihetta jälleen kieputtavan upeasti, niin, että sivujen marginaalit täyttyvät muistiinpanoista, omista jatkoajatuksista, ajatuksen selvennyksistä ja konkretisoinneista. Nelson yhdistää AIDS-puheen valjastamisen seksuaalisuuden rajoittamiseen oivaltavasti trauma-puheeseen, ja osoittaa niiden samankaltaisuuden: todellisen ja näkyvän, tiettyä ihmisryhmää kohtaavan aidon vaaran kun saa kovin näppärästi ohjailtua myös moralistisempien tarkoitusperien keppihevoseksi. Sekä Hi-virus että seksuaalisen väkivallan uhka toimivat sosiaalisen kontrolloinnin välineenä, eikä lie sattumaa, että nimenomaan uhrien syyllistämisen kautta. Mitä seksuaalinen vapaus siis on nykykeskustelun, trauman ja hyväksikäytön maailmassa, ja kenen vapautta yhteiskuntamme (edelleen) eniten rajoittaa?

Huumeista. Aineiden, vapauden ja riippuvuuden risteymiä käsittelevä osio ammentaa paitsi Nelsonin omista kokemuksista erityisesti myös riippuvuuskirjallisuudesta – miehisestä seikkalusta, jossa huumeet ovat jonkin jumaluuden etsimistä tai naisellisista säälittävistä retkahduksista, jossa aineet voittavat jopa hoivavietin – pick your weapon. Nelson pohtii monisyisesti aineiden tuomaa ja toisaalta myös viemää vapautta ja ihmisen inhimillistä halua kokea olevansa vapaa ensisijaisesti itsestään ja omasta jatkuvasta tietoisuudestaan. Nelson välttää ja jopa kritisoi oivallisesti päihdekeskustelua leimaavaa moralistista luonnetta, mutta tulee ehkä hieman yllättäenkin asettumaan jollekin puolelle, ehkä jo omien kokemustensa vuoksi.

Ilmastosta. Kun huomasin viimeisen osion käsittelevän ilmastonmuutosta, mietin mielessäni, että onko edes Maggie Nelsonin kaltaisella ajattelijalla tuoda näin kaluttuun aiheeseen mitään raikasta näkökulmaa. Ei sillä, etteikö aihetta sietäisi kaluta vieläkin enemmän, jatkuvasti ja joka puolella, mutta, no, kyllä te tiedätte. Vapaus lähtökohtana keskusteluun ei sinällään olekaan mitään uutta, mutta Nelson onnistuu kyllä syventämään keskustelua, jälleen kerran. Hän tuo keskusteluun myös loistavan kritiikin ajatusta kohtaan, että maailma täytyy pelastaa koska tulevaisuuden lapset (välinearvo) eikä maapallona per se (itseisarvo), mikä kieltämättä on hyvin tyypillinen, ihmisen itsekeskeinen lähestymistapa sen itse aiheuttaman katastrforin äärellä. Luku on oivallinen, joskin ei ehkä ihan sitä kaikkein terävintä Nelsonia, johon ollaan kenties muissa teoksissa totuttu.

x

Mitään keveää päiväluettavaa Nelson ei ehkä ole, hän kun ei juurikaan perustele, avaa tai väännä rautalangasta, vaan ennemminkin heittää ilmoille täkyjä, ajatussiemeniä, jotka joko kasvavat tai sitten eivät. Nelson saa kuitenkin tähän ihmisiä ja filosofeja historiallisen paljon kiinnostaneeseen vapauden teemaan hienoja, monisyisiä näkökulmia, ajatuksia ja risteymiä lisää, ja kokonaisuutena teos on hurjan onnistunut. Ei ehkä ihan kaikkein tasavahvin Nelsonin teoksista, mutta upea kerta kaikkiaan.

Vapaus on paradoksi, Tai kuten Nelson Massumia* suoraan siteeraten nostaa esiin:"Vapaus syntyy aina rajoituksista – se on luova muunnos, ei utopistinen pako rajoituksista." Kun ymmärrämme, että vapaus sisältää myös aina vastuun, olemme astetta lähempänä kestävää elämäntapaa. Oli kyse sitten seksistä tai maapallon muuttuvan ilmaston kanssa selviämisestä.

*Massumi, Brian: "Navigating Movements", haastattelijana Mary Zournazi teoksessa Hope: New Philospohies for Changes, Annandale, Aus.: Pluto Press, 2002.

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

MAGGIE NELSON : 

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

71s.

Fern Press 2025

Maggie Nelson on kiistatta yksi 2000-luvun merkittävimpiä kirjailijoita ja ajattelijoita. Tunnen itseni onnekkaaksi – olla nyt yhtaikaa samalla maapallolla jonkun tällaisen ajattelijan kanssa ja kyetä lukemaan hänen teoksiaan lähes reaaliajassa – siis sitä mukaan kun niitä julkaistaan. En edes yritä olla kriittinen tai objektiivinen – ei sillä, että se olisi edes mahdollista, kuten nyky-ymmärryksemme onneksi jo myöntää – Nelson on paitsi aikamme ihana yleisnero myös henkilökohtaisella tasolla minulle niin merkityksellinen kirjailija, että luen häntä aina jonkinlaisen yleismaagisen tunnelman läpi. Niin tälläkin kertaa, kun pääsin käsiksi keväällä julkaistuun Pathemataan - tai tarinaan Maggie Nelsonin suusta.

Pathemata mathemata on kreikkalainen sanonta, joka tarkoittaa oppimista joko kokemuksen tai kivun kautta. Nelsonin tapauksessa uskallan väittää, että kyse on nimenomaan jälkimmäisestä: Pathemata on pieni ja painava kirja kroonisesta leukakivusta, pandemiasta ja ystävän yllättävästä kuolemasta. Tuttuun tapaansa Nelson kirjoittaa yhteen teokseen useasta asiasta, yhdistää monenlaisen kivun ja sen ruumiillistumisen eheäksi tarinaksi, jossa monta monessa ja silti yhtä ja samaa – kipua, epätoivoa ja silti tunteesta kiinnipitämistä. Se kun on viimeinen asia, joka todistaa meidän olevan elossa.

Pathemata on yhtaikaa siis kipu-, suru- ja unipäiväkirja, jossa Nelson ei juurikaan vaivaudu kertomaan lukijalle, milloin kyse on todellisuudesta ja milloin jostain alitajuntaisen ylöskirjoittamisesta. Tämä vikuroiva yhdistelmä tekee kirjasta upean: se seikkailee toden ja alitajunnan rajamailla maailmassa, joka on suljettu pandemian vuoksi, joka saa vähemmänkin herkän ahdistumaan. Nelson ei tosin itse taida niihin vähemmän herkkiin kuulua, mutta näin muutamia vuosia tuon ajan jälkeen hän pystyy tarkastelemaan senaikaistakin maailmaa juuri sen oman herkkyytensä ansiosta niin äärettömän terävästi ja analyyttisesti. Tällä kertaa herkkyys ja analyysi kuitenkin kohdistuu ennen kaikkea kertojaan itseensä, sillä Pathemata tuntuu ehdottomasti henkilökohtaisimmalta teokselta koko Nelsonin tuotannossa. Se ei yhdistele teoriaa ja muita ajattelijoita, vaan se tutkii kroonistuneen kivun aiheuttamaa todellisuutta, epätoivoa ja jopa hyvinkin epärationaalisia haluja parantua, haparointeja gurujen ja muiden vaihtoehtohoitojen puolelta. Vaikka tästäkin olisi saanut irti vaikka miten upeaa yhteiskunnallistakin analyysia, Nelson jättää sen puolen lukijalle – tällä kertaa hän on itse ainoastaan dokumentoija, ja jokainen saa tehdä laajemmat tulkinnat oman mielensä mukaan.

Pathemata – Or, the story of my mouth on kaunis, herkkä, ilahduttava, hykerryttävä, pökerryttävän hieno. Ja kun sen viimeisen sivun sulkee, ymmärtää täysin myös miksi Nelson on valinnut juuri tuon kreikkalaissanonnan alkuosan kirjansa nimeksi.

"Sometimes I wonder what I would have thought about all these years, if I hadn't spent so much time thinking about the pain. Then I remember that I've thought a lot of other things as well.

Also, I'm not sure the goal of life is to think about as many things as possible."

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

208s.

S&S 2018

Alkuteos: The Argonauts (2015)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Arvostelukappale

Minulle yksi osa lukemisesta on löytöretkeily. Se on sitä melko kirjaimellisesti, etenkin silloin kun pääsen tutustumaan kirjansivujen kautta kulttuureihin, maihin ja ajatusmaailmoihin, joihin oma todellisuuteni ja mielukuvitukseni ei riitä. Se on sitä myös vertauskuvallisesti, se on matkaa kohti tuntematonta ja vielä valloittamattomia kirjallisia alueita, niitä jossa kieli kaikuu heleän kauniina ja teosten rakenteet ja taitavuus vie jalat alta ilman minkäänlaista tarvetta ylianalysoida ja etsiä kritisoitavaa. Mutta ennen kaikkea lukeminen on minulle löytöretkeilyä ajatuksena löytää jotain niin maagisen hyvää ja täydellistä, että pelkästään yksien kansien väliin pakatut sanat riittävät muuttamaan tapaani katsoa maailmaa. Muuttaa maailmaani.

Viime vuosina, tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan hieman reilun vuoden sisään löytöretkeilyni on suuntautunut feministisen kirjallisuuden maailmaan. Olen lukenut perusteoksia ja teoksia, joiden olen odottanutkin muuttavan maailmani. Olen löytänyt mielettömiä helmiä, uusia tapoja ajatella ja hahmottaa asioita ympärilläni. Olen kuitenkin huomannut, että lähikuukausina olen ollut hieman jumissa, tavallaan loukussa yhdessä ja samassa, eikä se enää anna minulle sitä samaa, minkä sain näistä kirjoista ensialkuun. Koska tietenkin, onhan nämä perusteosten ajatukset jo tavallaan ajateltu, ja vaikka jokaisesta uudesta kirjasta nautin, ei tuttu koskaan säväytä uuden lailla. Kunnes puolisattumalta pyysin arvostelukappaleeksi Maggie Nelsonin Argonautit ja rakastuin.

Argo on laiva, joka säilyttää nimensä, vaikka vuorotellen sen jokainen osa vaihdettaisiin uuteen.

Argonautit on kirja, joka päästää hajoamaan täydellisen pirstaleiksi kootakseen itsensä kasaan uudelleen.

Argonautit on asioiden pienentämistä niitä mitätöimättä.

Argonautit on minulle kirjana täydellinen.

Ja kuten itselle täydellisten kirjojen kanssa yleensä, omat sanat eivät riitä kertomaan oikein edes mistä kirja kertoo tai miksi sitä rakastaa. Se osuu ja uppoaa niin tärkeisiin ja henkilökohtaisiin kohtiin, että sen pilkkominen tuntuu lähinnä brutaalilta. Mutta joskus tärkeiden asioiden on hajottava, että niitä osaa ymmärtää myös kokonaisuutena.

Rakastin Argonauteissa sen muistelmanomaista omaelämäkerrallisuutta ja täydellistä rajattomuuutta. Tekstit olivat lyhyissä kappaleissa, mutta kaikki peräkkäin, ilman lukuja tai kronologista järjestystä, mutta silti täysin oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan. Ne ovat uskomattoman henkilökohtaisia tulematta kuitenkaan liian lähelle, ylittämättä tirkistelyrajaa ja olematta paljastuskirjamaisia kauhutarinoita jostain niin kovin traagisesta, mutta lopulta tavallisesta, koska tapahtuuhan elämä kaikkine puolineen kuitenkin jossain määrin meille kaikille. Nelson viittaa jatkuvasti myös itselleen tärkeisiin ajattelijoihin ja filosofeihin, joten tuntuu, kuin Argonauttien seurassa lukisi yhtä aikaa kymmeniä kirjoja. Kuulisi kymmeniä ääniä. Olisi yhtä kaiken sen ajatusmaailman kanssa, jonka Nelson on hämmentävän sulavasti onnistunut kansien väliin mahduttamaan. 

Nelson osaa kuvata suuria asioita maagisen arkisesti, todella tekemättä niistä sensaatiomaisia numeroita, mutta ajatellen ja kokien silti jollain tapaa kaiken, mitä asiaan tulee. Hän kritisoi transsukupuolisten puolisoita, joilla on pokkaa tehdä toisen muutoksesta heidän, cis-sukupuolisten tragedioita (miten tämä nyt kovasti muistuttaakin erästä vuodentakaista kotimaista romaania), mutta näkee silti, puolisonsa avulla, myös itsessään sen ajatusketjun, ymmärtää, mistä muutoksen pelko syntyy. Tavallaan se tekee tästä pelosta ihailtavan inhimillisen, mutta samalla se antaa sille kritiikille kirpeän terän, muistuttaa tragedian mittakaavoista lempeästi, mutta anteeksipyytelemättä. Ja samaan aikaan useampana kuin Kahtena oleminen, queer-suhde ja sukupuolten ääretön moninaisuus, on niin luonnollista heille, niin kauniisti kerrottua ja oman elämän kautta koettua, että hetkellisesti tuntuu käsittämättömältä, ettei se ole yhtä luonnollista näiden kansien ulkopuolella. Nelson viittaa kirjassaan hurjan monta kertaa ihailemiensa ajattelijoiden taitoon pienentää mitätöimättä, mutta lopulta hän itse on siinä tämän teoksen kanssa kaikkein taitavimmillaan.

Yhdyn siis täysin takakannessa lainattuun Saara Turuseen, ja totean hänen sanoin että "Argonautit on poikkeuksellinen, vikuroiva mestariteos. Sen maailma on moniääninen, älykäs, unohtumaton". Normaalisti laittaisin tähän postaukseen myös lainauksia, omia lempikohtiani kirjan sivuilta tai sen sisältöä parhaiten kuvaavia katkelmia. Tällä kertaa en tee sitä, sillä laskin, että 208-sivuisen kirjan väliin on tullut taitettua kymmeniä hiirenkorvia merkitsemään täydellisempiä hetkiä. Niitä on jo niin monta, että olisi lopulta lienee ollut helpompi merkitä sivut, jotka eivät olleet minulle tärkeitä. Ja on lopulta helpompi todeta, että lukekaa te ne sivut itse. Ne loistavat. Tässä mielettömän älykkäässä seurassa ja maailmassa olisin viihtynyt vielä satoja sivuja lisääkin. Onneksi tämä kirja ei kertaluvulla kesken lopu, uskoisin, että seuraavalla lukukerralla tästä aukeaa eteeni jälleen uusi maailma.

Ajatuksia Argonauteista muualla: Lumiomena & Reader, why did I marry him?

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

415s.

S&S 2020

Alkuteokset: Jane: A Murder 2005 & The Red Parts 2007

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Maggie Nelson on jonkinlainen yleisnero. Sellainen suuri ajattelija, joka osaa tiivistää pieniin lauseisiin kokonaisen elämän, yhteen kirjaan kannanoton alleviivaamatta sitä kertaakaan. Tavallinen kuolevainen ihminen, jonka käsissä teksti saa aivan uusia merkityksiä, ulottuvuuksia ja erityisesti kerronnanmuotoja, kerta toisensa jälkeen. Nelsonia ei kahlitse genrerajat, kirjoittamisen normatiiviset säädökset, aika eikä paikka. Tuntuu, että aina kun Nelsonia suomennetaan lisää, käsillä on se ehdottomasti paras teos. Kunnes tilalle tulee uusi.

Ja oi, kyllä. Lähes paatoksellinen, totaalisen kritiikitön ja puhtaan ihaileva tapa kirjoittaa Nelsonista on tullut jäädäkseen. Tätä tarkoittaa blogini esittelyteksti, jossa kerron että luen kriittisesti, jos ajatukset ei kohtaa, kritiikittä jos rakastan. Hullaannun ja hurmaannun, ja se on itseasiassa tunne, jota lukiessa tavoittelen. Ei repivä kriittisyys, ei ongelmakohtien osoittelu. Se on tämä lähes hurmionomainen tunne, joka ylöskirjoittaessa tuntuu jo vähintäänkin överiltä, mutta on silti niin totta. Pysäyttämätön innostus kirjasta, jolloin kirjoittaminen käpertyy tällaiseksi metahehkutukseksi. Että koettakaa kestää. Ei tällaisiä kirjoja sentään niin paljon ole, että tyyliin ehtisi kyllästyä.

Nelsonin teokset, Jane: A Murdet sekä The Red Parts ovat suomennettu tänä keväänä yhteisniteenä Jane / Punaiset osat. Alunperin kaksi täysin erillistä kirjaa kietoutuu lyhyesti sanottuna Nelsonin oman tädin vuonna 1969 tapahtuneen murhan ympärille, mutta sisältävät sen lisäksi myös kokonaisen maailman. Jane itsessään on oikeastaan runoteos, runomuotoinen kertomus Nelsonin tädistä Janesta ja hänen murhastaan, murhaan liittyvistä epäselvyyksistä. Ruumiista hautausmaalla, päiväkirjamerkinnöistä, sekä Nelsonin itsensä että ennen hänen syntymäänsä kuolleen Janen. Jo Jane itsessään on teoksena äärimmäisen koukuttava, sellainen yhdeltä istumalta luettu page turner, sivunkääntäjä, joka vie itse itseään eteenpäin. 

Jane julkaistaan vuonna 2005, ja samoihin aikoihin Nelsonille käy ilmi, että hänen tätinsä tapaus on avattu uudelleen aktiiviseen tutkintaan. On itseasiassa löytynyt johtolanka, kasa DNA:ta, jotka liittävät tapaukseen aivan uuden epäillyn. Punaiset osat onkin jonkinlainen kertomus, dokumentaatio tai romaani aiheesta tutkinnan aloittamisen jälkeen, ajasta Janen julkaisua seuraavilta vuosilta.

Nelsonin teospari – kuten hänen tuotanto tosin noin muutenkin – pakenee sen tarkempia määritelmiä, ja se on minusta ihanaa. Jostain syystä määrittelemätön on kuitenkin ihmisille vaikeaa, ja joillain sanoilla tätä silti pyritään kuvaamaan, mutta jo siihen pyrkimykseen löytyy Punaisten osien epilogista Nelsonin oma kommentti: "- - - Punaisista osista haaveissani vielä tulee: omalaatuinen, tiivis meditaatio ajan suhteesta väkivaltaan ja suruun kaikeksi onneksi irrallaan 'ajankohtaisuuden', 'true crimen' tai edes 'muistelmien' räikeistä otsikoista." Ja sitä siitä on tullut. Ja siksi kaikki määritelmät tämän kohdalla ovat turhia ja turhan väkivaltaisia. Sellaisiin laatikkoihin laittamista, joita ei todellisuudessa Nelsonin tuotannon kohdalla ole olemassakaan.

Näistä teoksista voi lukijasta riippuen myös löytää vaikka mitä, mutta itselleni Jane tuntuu kirjalta, joka avaa suvun mysteereitä, kun taas Punaiset osat on siitä tyypillistä Nelsonia, että se on kaikkea yhtaikaa. Se on surukirja, erokirja, murhakirja, perhesuhdekirja, tarina menettämisestä, oikeudesta, eikä silti mitään noista. Se on terävä osoitus yhteiskuntamme tavasta fetissoida nuorena kuolleiden, mieluiten vielä murhattujen, nuorten naisten ruumiit, se on murhamieltä ja osoitus täysin vankkumatonta rakenteellista naisvihaa kohtaan. Punaiset osat voi olla kritiikki siitä, miten jatkuvasti (etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa) uhriin kohdistuva, tosiaan jopa kiihkoon taipuvainen kiinnostus vie huomion naisia murhaavilta miehiltä, psykologisoi murhaajat yksittäisiksi tekijöiksi, seksuaalista väkivaltaa sisältävät murhat järjettömästä yleisyydestään huolimatta viallisten mielten yksittäisiksi teoiksi. Julkisuus ja aiheiden käsittely kauniina kuolleiden uhrien ympärillä on tosiaan omiaan vahvistamaan tätä kuvaa. Ja tätähän meidän kulttuurimme on täynnä: rikosfantasioita, true crimeä, järkyttävien kohtaloiden ja silmittömän väkivallan viihteellistämistä. Ja niin kauan kun murha, oli keskiössä sitten sen selvittäminen tai tekeminen, tv-sarjasta tai elokuvasta riippuen, on meille täydellistä viihdettä, on se myös äärimmäisen romantisoitu teko, jota ei ihan niin vahvasti sitten kuitenkaan tuomita kuin sen lopullisuutensa kannalta kuvittelisi tehtävän. Järkytyksemme on suuri, kun murhia tapahtuu, muttei kuitenkaan niin suuri, että se aidosti siirtäisi huomion misogynistiseen kulttuuriin, jossa naisen murhaaminen todella on myös viihdettä. Mutta samalla kun Nelson selvitttää omaa elämäänsä, hän tarkastelee juuri näitä rakenteita taitavasti. Ja siinä hän onnistuu, ja siksi olisi väkivaltaista iskeä tälle kirjalle esimerksi true crime -leima. Se kun jatkaisi fetissoinnin linjalla, rohkaisisi urkkivaan lukemiseen. Jane / Punaiset osat ansaitsee paljon enemmän ja paljon syvemmin, vaikka kyllä, se on myös varmasti täydellinen murhamysteerikirja kuumaan kesäpäivään. 

Helmet-haaste 2020: 

Jane: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Punaiset osat: 39. Kirjassa lennetään

MAGGIE NELSON : SINELMIÄ

MAGGIE NELSON : SINELMIÄ

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

96s.

S&S 2019

Alkuteos: Bluets 2009

Suomennos: Kaijamari Sivill

Arvostelukappale

Olen odottanut tätä suomennosta enemmän kuin mitään aikoihin. Vaikka tiedän, että tällaisten odotusten yhteenpakkaaminen voi olla hieman vaarallistakin lopputuloksen ja yliodottamisen näkökulmasta, en voinut olla lukematta Maggie Nelsonin Sinelmiä sillä samaisella hetkellä, kun sen kirjekuoresta esiin poimin. 

Nelsonin Argonautit vei täysin mennessään jo viime kesänä, ja kirjan jokaisella sivulla taitaa olla taitettuna hiirenkorva. Kirja on vain kasvattanut omaa merkityksellisyyttään mitä kauemmin se on ollut lukematta, ja jollain kiinnostavalla tavalla tämän kanssa käy jo lukiessa niin: rakastan jokaista riviä, mutta erityisesti rakastan jo menneitä. Tuntuu kuin saisin jollain tavalla upota näiden ajatusten syvään sinisyyteen, ja juuri se sinisyydestä tarttunut muisto tuntuu vieläkin todemmalta kuin käsillä oleva teksti. Nelson käsittelee osin tätä ajatusta itsekin, muistojen myötä kirjan loppupuolella, muistamisen ja muistojen kirjoitusten kautta.

Hän aloittaa: "Myös Goethe murehtii kirjoitetun kielen tuhoisia vaikutuksia. Hän murehtii erityisesti sitä, miten vaikeaa on 'nähdä [asian] olemus alati elävänä silmiensä edessä tappamatta sitä sanoilla'. Minun on myönnettävä, etten enää juuri murehdi sellaisesta. Minusta tuntuu, ettei kirjoittaminen muuta asioita paljoakaan, jos lainkaan, ei hyvässä eikä pahassa. Mielestäni se enimmäkseen jättää kaiken ennalleen."

Mutta jatkaa myöhemmin: "Asiaa pidemmin pohdittuani myönnän kuitenkin, että kirjoittaminen vaikuttaa muistiin – toisinaan se saattaa toimia niin kuin lapsuusaikainen valokuva-albumi, jossa jokainen kuva korvaa muiston, joka sen on tarkoitus säilyttää."

Sinelmien kohdalla kallistun kuitenkin jälkimmäiseen, sekä sen lukeminen että siitä kirjoittaminen pitää sen sellaisenaan. Upeana, maailmaani hitaasti muuttavana. Tai ehkä jotenkin ennemminkin sitä avaavana?

Sinelmissä minulle maagisinta on sen mahdollisuus moneksi: sen voi lukea suoraan siltään, tarinana erosta, sinisestä väristä, huomioista maailmasta sellaisena kuin se on. Väkisinkin etenkin sinisyys meinaa kasvaa kuitenkin omassa mielessä vertauskuvalliseksi, jonkin suuremman ja vielä syvemmän sinisen kuvaamiseksi. Se saa tehdä sitä, jos tahtoo, tässä voi nähdä tulkintakehyksen jos toisenkin. Uskoisin kuitenkin, että se tulkinta on erityisesti riippuvainen lukijasta. Siitä, miten elämän siniset osat kunkin sisällä kasvavat ja vievät tilaa, värjäävät tai katoavat väriä jättämättä. Tässä hetkessä minulle tämä kirja oli kasvattamattakin täydellinen, mutta uskoisin toisenlaisessa mielentilassa, hauraammassa ja enemmän esimerkiksi lohtua kaipaavassa saavani tästä taas jotain aivan muuta. Ehkä tämä osin siksi onkin jonkinlaiseksi kulttikirjaksi noussut, teokseksi, joka ostetaan eronneelle tai lohtua kaipaavalle ystävälle. Tai ihan vain ihmiselle, joka rakastaa sinisyyttä elämässä.

Nelson vetää puoleensa jollain aivan selittämättömällä tavalla, ja Sinelmien äärellä ei ole mitään väliä ymmärränkö mitään lukemastani, olenko liian väsynyt tai liian täynnä muita ajatuksia. Sinelmiä lukiessani olen syvällä sen sisällä, syvällä sinisessä, niin syvällä, että kun nostan katseeni kirjasta, hätkähdän itseäni ympäröivien värien kirkkautta. Että täällä onkin tämän väristä. Että nämä sävyt ovat oikeassakin elämässä näin syviä ja moninaisia. Ja vaikka minun värini ei ole sininen, se on ennemmänkin syvä metsänvihreä, alan etsiä sinistä itsekin ympäriltäni aivan eri tavalla. Tämän kirjan jälkeen oma lenkkipolkunikin näyttää toiselta, siniset talot sinisemmiltä.

Sinelmät ovat täysin määrittelemättömissä, ja sitä siinä rakastankin. Ei ole väliä, onko tämä esseetä, faktaa vai fiktiota, tapahtunutta vai kuviteltua. Se vain on, ja tämän kirjan kanssa se riittää. Jostain syystä ilahdun kuitenkin erityisesti, kun huomaan tämän saaneen Goodreadsissa eniten mainintoja runoutena. Tuntuu, että siitä tämä on kaikkein kauimpana, ja juuri siksi se on kaikkein sopivin määritelmä. Se tuntuu ihanalta.

PUOLIKAS VUODESTA 2020

Tähän asti tänä vuonna olen lukenut

24 kirjaa, joista 

9 on suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa

13 on naisen/naiseksi oletetun kirjailijan kirjoittamaa

12 on kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut

7 on keskenään eri maasta tulevan kirjailijan kirjoittamaa

13 on vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan

8 on tietokirjaa

1 on novellikokoelma

1 on autofiktio

1 on omaelämäkerrallinen teos

1 esseeteos

2 on oikeastaan yksi fyysinen kirja, sillä erillisenä alunperin julkaistut teokset

ovat päätyneet suomennetuksi yhteisniteenä

2:sta saan uuden maan Lue koko maailma -lukuhaasteeseeni

3 on luettu omasta hyllystä

6 on lainattu kirjastosta

9 on kuunneltu äänikirjana

6 on saatu arvostelukappaleena

2 on julkaistu alunperin ennen 2000-lukua

10 on julkaistu (suomeksi) vuonna 2020

3 on yli 400-sivuisia

6 on alle 200-sivuisia

285-sivuisia keskimäärin

1 on yhden tähden kirja

5 on viiden tähden kirjoja

2 on juuri nyt (melko) aktiivisesti kesken

ja parhaat ovat olleet

Maggie Nelson : Jane / Punaiset osat

Trevor Noahin Laiton lapsi

Helmi Kajaste : Rakenna, kärsi ja unhoita

Hararin tietokirjatuotanto kokonaisuutena

Puolet tästä kummallisesta vuodesta 2020 alkaa olla jo lähes takana, ja on aika jälleen kirjatilastoinnin, puolivuosikatsauksen, josta on blogissani vuosien varrella tullut jo tapa. Alkuvuosi oli outo - kaikin mahdollisin puolin ja aika tasaisesti kyllä enemmän tai vähemmän vähän jokaiselle - ja myös vähälukuinen. Tahti alkoi kiihtyä, palata kai normaalimmaksi, noin toukokuun kohdalla, eli vasta kaksi hyvää lukukuukautta tähän vuoteen on mahtunut. Mutta kirjoja silti reilut parikymmentä, se on vallan ok tahti. 

Tänä vuonna on mennyt äänikirjoja enemmän kuin monena aiempana vuonna yhteensä, pääosin huhti- ja kesäkuun välillä. Ne olivat hyvä tapa palata kirjallisuuden äärelle (ei sillä, että täysin kokonaan poissa olisin ollutkaan), opetella keskittymään uudelleen kun oma keskittymiskyky noin muuten muistutti lähinnä pikkuoravaa. Äänikirjasuosikkeja olivat tietokirjat, ja nyt kesän kunniaksi myös ihan fyysiset romaanit vievät taas mukanaan. Ehkäpä palaan äänikirjasovellusten pariin taas syksyllä, ne ovat mainiota työmatkaviihdettä, etenkin kun kulkuneuvoa pitää vaihtaa kahdesti suuntaansa. 

Loppuvuodelta en kirjallisesti oikein odota mitään, paitsi tietysti sykähdyttäviä lukukokemuksia ja uusia lempikirjoja. En aseta tavoitteita, toivo lukevani mitään tiettyä, haaveile uusista kirjoistakaan. Olen aika laiskasti katsastellut edes syksyn julkaisukatalogeja, tuntuu että kevät oli täynnä omia lempikirjailijoiden uutuuksia (Maggie Nelson! Rachel Cusk! Elizabeth Strout! Elena Ferrante!, että se oli jo varsin hellimistä. Jos jotain pitäisi painottaa, niin kirjailijoiden moninaisuutta: mutta sitä varten onneksi sainkin kerättyä vast'ikään instagramissani seuraajiltani lukuvinkkejä. Eniten kiinnostaa nyt sateenkaarikirjallisuus, ei-valkoisten kirjoittamana. Sitä löytyy harmillisen – ja jopa hävettävän – vähän suomeksi, mutta ehkä jokin äänikirjasovellus tulee ja pelastaa. Täytyy tutkiskella vaihtoehtoja, tai kokeilla vaikkapa jotain aivan uutta! Mutta sitä ennen, lomalle, nyt. Tai olen kyllä viikon jo ollut, mutta kotona ja täysin menossa. Ehkä illalla mökille päästyä viimein saisin hieman myös rauhoituttua. Kirjoilla tai ilman.

edellisvuosien 

puolivuosikatsaukset:

2019 x 2018 x 2017 x 2016

MISSÄ MENNÄÄN, HELMET-LUKUHAASTE 2020?

Helmet-kirjastojen lukuhaaste on muodostunut jo varsin perinteiseksi kirjabingoksi täällä blogissani. Alkuvuosina se pääsi ahdistamaan, suorittamiseen taipuvainen kuin olen, ja toi lopulta jopa vähemmän iloa lukea huonoja kirjoja haasteen takia kuin olla haasteessa ylipäätään mukana. Sitten ehkä jokin viimein naksahti päässäni paikoilleen, ja tajusin, ettei tästäkin tarvitse tehdä suoritusta. Asiaa, jossa voi joko voittaa tai hävitä. Niinpä aloin bingoilemaan - katsomaan, mitkä kaikki lukemani kirjat haasteeseen sattuvat sopimaan. Ja toisaalta: kun kohtia jäi tyhjäksi, tuntui kivaltakin yrittää löytää niihin jotain sopivaa. Kaikkia kohtia ei tarvitse täyteen edelleenkään saada, pääasia, että lukemisesta nauttii. Nyt nautin, joten katsotaanpa mitä tänä vuonna tähän haasteeseen jo olen lukenut!

L U E T U T   K O H D A T

1. Kirja on vanhempi kuin sinä Johann Wolfgang von Goethe : Värioppi

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti Jonathan Safran Foer : Me olemme ilmasto

4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä Ulla Donner : Sontaa

7. Kirjassa rikotaan lakia Colson Whitehead : Nickelin pojat

12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera Kjell Westö : Missä kuljimme kerran

14. Urheiluun liittyvä kirja Cristina Sandu : Vesileikit

15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö Anu Kaaja : Katie-Kate

17. Tutkijan kirjoittama kirja Yuval Noah Harari : 21 oppituntia maailman tilasta

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja Neil deGrasse Tyson : Tähtitiedettä kiireisille

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta Tove Jansson : Nukkekaappi ja muita kertomuksia

22. Kirjassa on epäluotettava kertoja Elena Ferrante : Tyttären varjo

25. Kirjassa ollaan saarella Anna-Kaari Hakkarainen : Purkaus

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani Maggie Nelson : Jane

28. Tulevaisuudesta kertova kirja Yuval Noah Harari : Homo Deus – Huomisen lyhyt historia

29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva Sayaka Murata : Lähikaupan nainen

30. Kirjassa pelastetaan ihminen Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana Kukka Ranta & Jaana Kanninen : Vastatuuleen

35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa Emmi-Liia Sjöholm : Paperilla toinen

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja Ann Patchett : The Dutch House

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa Trevor Noah : Laiton lapsi

38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu Elizabeth Strout : Olive Kitteridge

39. Kirjassa lennetään Maggie Nelson : Punaiset osat

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja Stephen Hawking : Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin

42. Kirjassa on isovanhempia Annastiina Storm : Kerro, kerro

45. Esikoiskirja Helmi Kajaste : Rakenna, kärsi ja unhoita

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja Kaisu Tervonen (toim.) : 13 katseluasentoa – miltä televisio tuntuu?

T Ä Y T T Ä M Ä T T Ö M Ä T   K O H D A T

2. Iloinen kirja // Tämä on joko hassua, tai lopulta kertoo paljon lukutottumuksistani: en koe, että olisin tänä vuonna lukenut yhtään iloista kirjaa. Suosituksia otetaan siis vastaan, varauksella tosin. Suhtaudun iloiseen kirjallisuuteen valtavalla ennakkoluuloisuudella.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella // Tämä on ollut myös yllättävän vaikea! Vielä ei ole tainnut tulla yhtään tällaista vastaan?

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa
11. Vaihtoehtohistoria // Vinkkejä vailla, tämä kohta ei varsinaisesti houkuttele, mutta jos joku aivan superkirja tulisi vastaan, voisin sen toki tähän lukea.

13. Kirjassa eksytään

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja // Tämä on kohta, jonka ansiosta puhtaasti minulla on parikin kirjaa kirjastojonossa tulossa. Toivottavasti ovat hyviä!

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö // Tämä lyö myös tyhjää, joten vinkkejä vailla! (Ei tosin sillä, että kamalasti kyseisen kohdan täyttämiseen vielä olisinkaan nähnyt vaivaa)

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

46. Kirjassa on sauna // Onko pakko lukea jotain suomalaista...? Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa saattaisi olla sauna, olisiko? Saisinkohan viimein luettua sen ensimmäisen osan loppuun, jonka huhtikuussa koronapäissäni aloitin?
47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet // Tähän on ajatuksena lukea Elif Shafakin Kunnia, sillä vasta loppuun saaduista löytyy myös upea Rachel Cuskin Kunnia -teos.
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Eli 30/50 kohtaa jo täynnä, yli puolivälin mennään! Mitenkäs teillä Helmet-haaste sujuu, tuottaako jokin kohta erityistä päänvaivaa?

20 KIRJAA VUODELTA 2020

5  x R I S T I R I I T A I S I M M A T

ELI JOISTA EN IHAN ITSEKÄÄN SAA KIINNI PIDINKÖ VAI EN

1 Sayaka Murata : Lähikaupan nainen

2 Anu Kaaja : Katie-Kate

3 Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti

4 Mark Manson : Kaikki menee päin h*lvettiä

5 Jonathan Safran Foer : Me olemme ilmasto

5 x V A I K U T T A V I M M A T    T I E T O K I R J A T

ELI NE, JOTKA MUUTTIVAT ENITEN OMAA AJATTELUANI

1 Neil deGrasse Tyson : Tähtitiedettä kiireisille

2 Toni Morrison : Toiseuden synty

3 Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia

4 Stephen Hawking : Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin

4 Frank Martela : Elämän tarkoitus

5 x S U U R I M M A T   Y L L Ä T T Ä J Ä T

ELI KIRJAT, JOILTA TOKI JOTAIN ODOTIN, MUTTEN NÄIN PALJOA AJATELLUT SAAVANI

1 Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys

2 Veikka Lahtinen & Pontus Purokuru : Mikä liberalismia vaivaa?

3 Trevor Noah : Laiton lapsi

4 Eeva Kolu : Korkeintaan vähän väsynyt

5 Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan

5 x  H E N K I L Ö K O H T A I S E S T I    T Ä R K E I M M Ä T

ELI KIRJAT, JOITA YKSINKERTAISESTI RAKASTIN

1 Maggie Nelson : Jane / Punaiset osat

2 Yaa Gyasi : Maa ja taivas

3 Antti Holma : Kaikki elämästä(ni)

4 Goethe : Värioppi

5 Rebecca Solnit : Eksymisen kenttäopas

+ e k s t r a n a:

5 x L E M P I S I T A A T T I

ELI PIENET YKSITYISKOHDAT, JOTKA HALUAISIN MUISTAA AINA

1 "Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu."

Frank Martela : Elämän tarkoitus

2 "28. Se, että silmäsairauksissa kuvat voivat säilyä verkkokalvolla neljästätoista seitsemääntoista minuuttia tai kauemminkin, merkitsee näköelimen äärimmäistä heikkoutta ja palautumiskyvyttömyyttä. Intohimoisen vihan tai rakkauden kohteen häilyminen silmien edessä taas viittaa aistien sijaan henkiselle puolelle."

Goethe : Värioppi

3 "Kaikki mikä on mielen käsitteistettävissä on lähtökohtaisesti epätäydellistä ja rajallista ja siksi tuhoisaa, jos sitä palvotaan varauksetta. Älä toivo olevasi onnellisempi. Älä toivo vähempää kärsimystä. Älä toivo kasvavasi ihmisenä. Älä toivo pääseväsi vioistasi.

Toivo nykyisyyttä. Toivo loputtomia mahdollisuuksia ja pakottavia välttämättömyyksiä, joita jokainen hetki pitää sisällään. Toivo vapauden mukanaan tuomaa kipua. Toivo onnellisuuden synnyttämää kipua. Toivo tietämättömyydestä kumpuavaa viisautta. Toivo antautumisen synnyttämää voimaa. Ja sitten toimi, kaikista näistä asioista huolimatta."

Mark Manson : Kaikki menee päin h*lvettiä

4 "Sanoin, että kysymys lähtemisestä ja jäämisestä on yleensä sellainen, jonka esitämme itsellemme vain yksityisesti jopa niin, että se melkeinpä muodostaa itsemääräämisoikeutemme sisimmän ytimen."

Rachel Cusk : Kunnia

5 "Aivan muuten vain Malcom mainitsi minulle Keski-Kalifornian pohjoisosassa asuvan Wintu-heimon, joka ei kuvaile kehonosia sanoilla vasen tai oikea vaan käyttää niiden sijaan pääilmansuuntia. Minua kiehtoi tämä kuvaus kielestä ja sen takaisesta kulttuurisesta kuvastosta, jossa oma minuus on olemassa vain suhteessa muuhun maailmaan ja jossa ihmistä ei ole ilman vuoria, aurinkoa tai taivasta."

Rebecca Solnit : Eksymisen kenttäopas

x

Voihan 2020. Kokonaisen vuoden summaaminen tuntuu aina oudolta, mutta tänä juuri päättyneenä se on erityisen vaikeaa, suhmuraista ja omituista. Kaikki on tavallaan yhtä suurta puuroa ja silti irrallista, enkä oikein ymmärrä, miten kaiken keskellä edes lopulta sain kuin sainkin 44 kirjaakin luettua. Vähemmän kuin aiempina vuosina, toki, mutta silti paljon, jatkuvasti ja hieman joka välissä kuitenkin jotain. Vaikeaa se paikoin oli, enkä muista kuin muutaman hassun kerran, kun olen todella kirjan imuun viime vuonna päässyt, mutta loppuun sain silti kovin monta, ja varsin hyvääkin vielä.

Lukukokemuksia kuitenkin leimaa sama outo, yhteenkasvanut tunnelma kuin koko vuotta. Onnistuin välttelemään yhden tähden kirjoja mallikkaasti, mutta toisaalta luin vain muutaman, joille viisikään rohkenisi antaa. Kaikki on vähän tasapaksua, ja moni kaikkein laadukkaimman oloinen kirja jäikin viime vuonna kesken, kun aika tuntui niin väärältä: en halua lukea huikean upeaa, kun pää on kykenemätön vastaanottamaan. Mutta jospa ne sellaiset aloitetut saisi vaikka sitten tänä vuonna loppuun, oikeammalla ja paremmalla lukuhetkellä. Sellaisia on tulossa (onhan?).

Kun normaali on romutettu jo aikaa sitten, ja kaikesta kummasta on tullut tavallista, en tiedä mitä sen kummempaa tältä juuri alkaneelta vuodelta edes odottaa. Toisaalta edellisestä nyt kuvittelisi ainoan suunnan olevan vain ylöspäin, mutta pitkän jumittavan vaiheen jälkeen tuntuu, että oma lukeminen on ylipäätään vähän kriisissä. Mutta lähtee, jos on lähteäkseen, jääköön jumiin, jos siltä tuntuu. En jaksa, enkä haluakaan pakottaa yhtään mitään, nyt tekee mieli hetki vain ajelehtia virran mukana ja odottaa että mukavat yllätykset vain tipahtelevat tielleni. Se, miten todennäköistä sellainen sitten on, on tulevaisuuden murhe, mutta koska kaikki lopulta menee ohi, menee ihan varmasti tämäkin. 

Edellisvuosien vuosikatsaukset

2019 x 2018 x 2017 x 2016

HELMET 2019 – MUKANA SITTENKIN

Hahah, vieläkö joku muistaa, kun alkuvuodesta vannoin, etten tänä vuonna lähde Helmet-haasteeseen mukaan? Juupa juu. Jo heti ensimmäisen vuoden kirjan sijoitin "leikkimielisesti" listalle, ja samalla leikkimielellä olenkin jo hieman yli puolivälissä koko haasteessa. Rentous toimii, ja ajattelin tänä vuonna mennäkin niin, että luen mitä luen, ja jos se sopii haasteeseen, hyvä niin. Muutamia erityisen mielenkiintoisia kohtia tässä haasteessa kuitenkin vielä täyttämättä on, ja niihin kaipaisinkin postauksen lopussa vinkkejä! Mutta ne luetut ensin, olkaapa hyvät. 

L U E T U T    K O H D A T 

01. Kirjan kannessa on ihmiskasvot Sally Rooney : Keskusteluja ystävien kesken 

02. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä Maria Semple : Missä olet, Bernadette?

03. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue Nina Lykke : Ei, ei ja vielä kerran ei 

05. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi Ulla-Lena Lundberg : Jää 
06. Rakkausromaani Niina Mero : Englantilainen romanssi 

07. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt Mercé Rodoreda : Timanttiaukio 

08. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen Maria Jotuni : Kun on tunteet 

09. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja Karen M. McManus : Yksi meistä valehtelee

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja Alice Walker : Häivähdys purppuraa 

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa Souad Al-Sabah : Alussa oli nainen 

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan Agatha Christie : Eikä yksikään pelastunut 

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.) : Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) 

14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi Helmi Kekkonen : Olipa kerran äiti 
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua Ossi Nyman : Röyhkeys 
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja Liv Strömquist : Einsteinin vaimo

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria Kim Thúy : Ru
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja Emma Puikkonen : Lupaus 

25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin Johannes Ekholm : Rakkaus niinku 

29. Kirjassa nähdään unia Aino Vähäpesola : Onnenkissa 

30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista 

31. Kirjassa kuljetaan metrolla Saara Turunen : Rakkaudenhirviö 

34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.) : Sinua on petetty

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä Anna Kankila ym. : Työstäkieltäytyjän käsikirja 

36. Kirjassa ollaan yksin Clarice Lispector : Passio 

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja Eva Meijer : Mistä valaat laulavat? 

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää Holly Bourne : Katsokaa miten onnellinen olen // kirja kertoo nykyhetkestä, jota myös mieluiten haluan elää. Naisena olisi aika ankea elää aiempinakaan aikakausina.

42. Kirjailijan nimi viehättää sinua Rainbow Rowell : Eleanor & Park 

43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi Zadie Smith : Swing Time

45. Kirjan nimessä on kieltosana Nelli Ruotsalainen : Täällä en enää pyydä anteeksi 

47. Kirjassa on alle 100 sivua Maggie Nelson : Sinelmiä 

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja Celeste Ng : Tulenarkoja asioita 

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Anne Swärd : Kesällä kerran

L U K E M A T T O M A T   K O H D A T 

04. Kirjailijan ainoa teos

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla // Tämän luulisi olevan helppo kohta, mutten vielä ole onnistunut sopivaa siihen löytämään. Tai no, Lispectorin Passio siihen varmasti olisi käynyt, mutta se täytti jo toisen kohdan. Uutta vastaavaa odotellessa!

17. Kirjassa on kaksoset // Tähän otetaan vinkkejä vastaan!

19. Et pidä kirjan nimestä // Luulin tämänkin olevan helppo, mutta ilmeisesti kirjan nimet eivät minua hirveästi ärsytä. Epäviehättäviä kansia sen sijaan olisi helpompi bongailla!

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja // Tähän olen kaavaillut Antti Holman Järjestäjää, se minulla olisikin jo valmiiksi kirjastosta lainassa.

23. Kirjan nimessä on jokin maa // Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!

24. Sokkona hyllystä valittu kirja // Ajattelin pistää oman hyllyn lukemattomat pinoon, ja napata sieltä sokkona jonkun lukuun! Tässä joskus...

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan // Hahah, tähän asti ainoa kirja, jonka olen jonkun tuntemattoman nähnyt lukevan, on räikköskimin elämäkerta. Se ei niin hirveästi houkuttele, ehkä lähden bongailemaan ihmisiä kirjastolle/kaupunkiin enemmän kiinnostavan kirjallisuuden perässä!

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja // Tähän minulla ei ole mitään mietittynä. Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toinen osa toki voisi olla, mutta kun en kamalasti sille ensimmäisellekään lämmennyt..

28. Kirjan kannessa on kuu // Olen juuri lukemassa Alice Munron Jupiterin kuita, sehän täy tähän aivan täydellisesti.

32. Kirjan nimessä on ammatti // Brontën Kotiopettajatteren romaania odotellessa..

33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan // Tää on vaikea, koska ensinnäkin katson aika vähän elokuvia, ja toisekseen olen aika tarkka, että luen ensin kirjan, ja katson vasta sen jälkeen elokuvasovituksen. Mutta ehkä voisin hieman joustaa tässä ehdottomuudessani, ja lukea esimerksi André Acimanin Kutsu minua nimelläsi -romaanin?

37. Pienkustantamon julkaisu

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

44. Kirja kertoo Berliinistä // Berliini-kirjavinkkejä otan vastaan mielelläni myös!

46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä // Tämänkin kohdalla lyö tyhjää. Kinnusen Lopotin olen jo lukenut, pitääpä ihan tietoisesti etsiä muitakin. 

Miten teidän Helmet-haasteen kanssa menee? Mitkä kohdat tuntuu vaikeimmilta, mitkä ovat olleet lemppareita?

BLOGISTANIA-ÄÄNENI 2020

Vuosittain kirjabloggaajat ja tänä vuonna myös kirjasomettajat valitsevat keskenään vuoden parhaat kirjat eri kategorioissa. Tänään äänestellään vuoden 2020 parhaita kirjoja, ja tässäpä omat ehdokkaani perusteluineen, olkaapa hyvät. Onnea ja menestystä kaikille.

F I N L A N D I A

3 pistettä : Aura Nurmi : Leijonapatsailla / Otava

Upea, henkilökohtainen proosarunoteos kasvamisesta, luokkaeroista, elämästä. Nurmi kuvaa elämää suoraan ja kaunistelematta, ja silti niin heleän kauniisti, että kirjan pariin tahtoo palata uudelleen ja uudelleen.

2 pistettä: Milja Sarkola : Pääomani / Teos

Sarkolan satiirinen kuvaus talousyhteiskunnasta, pääomasta niin rahan kuin kulttuurillisenkin näkökulman kautta. Tiivis, terävä ja suora teos puhuttelee ja osuu juuri tässä ajassa hurjan tärkeisiin teemoihin luokkanäkökulman kautta.

1 piste : Antti Holma : Kaikki elämästä(ni) / Otava

Henkilökohtainen tarina taitelijuudesta, ihmisyydestä ja ehkäpä myös rakkaudesta. Kaikki elämästä, ihmisvihasta ihmisrakkauteen, lempeän terävästi, kuten Holmalla ylipäätään on tapana. 

G L O B A L I A

3 pistettä : Maggie Nelson : Jane/Punaiset osat / S&S

Upea teospari ja tutkielma naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen kulttuurisesta ihannoinnista. Ensimmäinen osa on hieno ja jopa dekkarimaisesti etenevä proosarunoteos, jälkimmäinen enemmän dokumentaarinen kuvaus murhaoikeudenkäynnistä. Hieno, kokonaisvaltainen kirjapari, joka on hienosti suomennettu yhdessä

2 pistettä : Yaa Gyasi : Maa ja taivas / Otava

Gyasin romaani on upea tutkielma kahtena erillisenä pidettyjen asioiden rajapinnoilta: tieteestä ja uskosta, henkilökohtaisesta kokemuksesta ja rakenteiden vaikutuksesta, mielenterveydestä ja normaalina nähdystä maailmasta. Gyasi kuljettaa tarinansa läpi taidolla, ja tarkastelee maailmaa tarkalla lempeydellä.

1 piste : Evie Wyld : Me olemme susia / Tammi

Wyldin teos tarkastelee niin ikään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja kulttuurista fetissiä sitä kohtaan. Wyld kirjoittaa taitavasti alleviivaamatta, tuo esiin aiheensa monin eri näkökulmin. Niin monin, ettei yksittäinen enää voi olla vain yksittäistä. Siitä muodostuu kaava, vahva ja voimakas, jota ei murra muu kuin hiljenemästä kieltäytyminen.  

T I E T O

3 pistettä : Minna Salami : Aistien viisaus / S&S

Salamin feministinen esseeteos on uskomattoman tarkka, taitava ja hienosyinen teos kulttuuristamme mustan feminismin kautta nähtynä. Kirja on yhtaikaa ylätasolla että kiinni arjessa, teoreettinen että läsnä jokapäiväisessä elämässä. Se haastaa, monellakin eri tasolla, mutta lopulta palkitsee ja avartaa tavalla, johon mihinkään kirja ei hetkeen tällä tasolla ole omalla kohdallani yltänyt.

2 pistettä : Veikka Lahtinen & Pontus Purokuru : Mikä liberalismia vaivaa? / Kosmos

Lahtisen & Purokurun tietokirja liberalismista on nykypäivän self helppiä kaikille, jotka tavalla tai toisella ovat uupuneet yksilökeskeisen kulttuurimme sisällä. Se avaa taitavasti käsitteensä ja toisaalta myös näyttää, mitä haitallisia malleja me jokapäiväisessä liberalistiskapitalistisessa elämässämme toteutamme. Teoksen myötä silmät ovat vähän enemmän auki, ja maailma näyttää taas asteen enemmän rakennetulta kuin ihan vain valmiina annetulta. Sen huomaaminen tekee hyvää kaikille.

1 piste : Rebecca Solnit : Eksymisen kenttäopas / S&S

Hieno, monisyinen esseeteos eksymisestä, löytämisestä, kulttuurista ja pienistä huomioista. 

LUKUAJATUKSIA VUODELLE 2019

Olen aika impulsiivinen lukija. En tee varsinaisia lukupinoja, to be read -listoja saati tiedä edes kesken olevan kirjan aikana, mihin teokseen seuraavaksi tartun. Joskus luen hartaudella yhtä tai maksimissaan kahta kirjaa kerrallaan, joskus yhtaikaa kesken on lähes kymmenen. Luen omasta hyllystä jos siltä tuntuu, kirjastoonkin palautan lähes joka kerta lukemattomia, kun ne eivät olekaan enää jonkin aikaa lainassa oltuaan inspiroineet. Silti tai siitä huolimatta näin vuoden alkuun on aina kiva mahduttaa pientä lukuhajatelmaa tulevan varalle, pysähtyä pohtimaan että mitä tai miten sitä seuraavan vuoden aikana lukisikaan. 

Palailin aluksi näiden vuoden 2019 lukuajatusten merkeissä vuosi sitten tehtyyn vastaavaan postaukseen, ja huomasin, että siellä oli vallan hyviä kohtia, joita siirtää tällekin vuodelle. Kirjastokasaa tosin en saanut edellisen vuoden aikana kertaakaan kunnolla tyhjennettyä, mutta se nyt olikin vähän hassu tavoite. Tai no, sillä oli paikkansa, sillä en saanut luettua omasta hyllystä oikein mitään, kun lainasin koko ajan uutta ja kaiken ohittavaa kirjastosta, mutta tilanne on vähän itsekseenkin päässyt tässä vuoden mittaan balanssiin, joten tätä tavoitetta ei ehkä enää yksinkertaisesti vain tarvita.

Mutta pidemmittä puheitta, tässäpä niitä. Lukuajatuksia ja -tavoitteita kuluvalle vuodelle:

01 Lue rennommin

Tämä oli myös viimevuotinen aloituskohtani, ja se oli niin hyvä, että saa siirtyä tähänkin vuoteen. Tällä kertaa tähän kuitenkin on uudempi kulma: jätän esimerkiksi parin vuoden osallistumisen jälkeen Helmet-haasteen väliin, enkä aloita muuta vastaavaa, useamman kymmenen kohdan haastetta edes tilalle. Vaikka nämä toki ovat rentoja ja jopa bingomaisesti täytettäviä haasteita, huomaan että hieman suoritusorientoituneena ihmisenä olo voi välillä olla keveämpi, jos jokaista lukemaansa ei tarvitse sovittaa johonkin. 

02 Lue vähemmän

Tämä lienee yllättävin tavoite, mutta pakko myöntää, että vuonna 2018 harpotut 99 kirjaa olivat minulle hieman liikaa. Toki vuoteen mahtui useampikin hyvin väljä ja yksin vietetty kuukausi, joten lukeminen oli sinällään jo henkireikä näinä hetkinä, mutta ehkä sellaisen nopean kirjallisuuden keskellä voisin mielummin keskittyä pidempiin ja keskittymistä vaativimpiin teoksiin. Sarjakuvat olivat hieno löytö viime vuonna, mutta huomaan lukevani etenkin niitä sellaisella vauhdilla, ettei edes keskittyä ehdi. Haluaisinkin tänä vuonna palata vanhojen lemppareideni, eli pitkien romaanien pariin, lukea hartaammin ja keskittyneemmin yksittäisiä kirjoja, enkä jatkuvasti palloilla sinne tänne. Sekin voi joskus olla mukavaa, mutta huomaan sen seurauksena, etten edes malta tarttua johonkin hieman pidempään ja vanhempaan teokseen, kun ajattelen että pitäisi saada nopeaa ja uutta. 

03 Lue edelleen enemmän klassikoita ja kirjoja muista maista

Viime vuonna asetin itselleni tavoitteeksi lukea lukea vähintään neljä klassikkoa ja kirjoja ainakin kuudesta eri maasta. Tavoitteet toteutuivat, sillä klassikoksi laskettavia kirjoja mahtui vuoteen 12, kirjailijoita taas oli jopa 18 eri maasta. Maailmanvalloitushaasteeseenkin sain mukaan kahdeksan uutta maata. 

Samalla linjalla siis voitaisiin jatkaa myös tänä vuonna. Mitään varsinaisia lukumäärätavoitteita en aseta, mutta kumpikin mainittu kategoria kiinnostaa, ja voisinkin suunnata normaalin haasteisiin osallistumisintoni enemmän näihin kuin täysin uusiin juttuihin. Jos pääsen edes puoliksi samaan vähemmillä kirjoilla kuin viime vuonna lähes sadalla kirjalla, voin olla erityisen tyytyväinen.

04 Etsi enemmän moninaisuutta kirjallisuudesta

Tämä liittyy osin myös edelliseen kohtaan, mutta vaikka kuinka paljon omaa Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastettamme rakastankin, haluaisin, että lukuvalintani heijastaisivat entistä enemmän myös maailmaa, jota en ole jo omilla silmilläni tottunut näkemää. Ehkä haluaisinkin ottaa siis askeleen eteenpäin "pelkistä" naisten kirjoittamista klassikoista ja tuoda lisää myös Maailmanvalloitushaasteeseen aidosti jokaisen valtion alkuperäistä kirjallisuutta, ei vain sinne sijoittuvaa. Ihmisyyden moninaisuus kiinnostaa myös, joten sitä tahtoisin kirjoiltanikin tänä vuonna enemmän.

05 Viisi vuoden 2019 aikana toivottavasti luettavaa kirjaa ovat

Maggie Nelson : Sinelmiä

Rachel Cusk : Siirtymä

Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani

Virginia Woolf : Oma huone

Sylvia Plath : Lasikellon alla

Kuulostaa taas siis varsin saavutettavissa olevalta. Tai sitten tuttuun tapaan unohdan koko tavoitteeni, ja luen edelleen mitä ja miten sattuu, mutta toisaalta, onpahan sillä jo ainakin kohta yksi suoritettu. Pääasia, että lukemisesta nauttii. 

Mitä te haluaisitte lukea vuonna 2019?

PETER ASUI TALOSSA – DELFIINI PISTEESTÄ PISTEESEEN

PIPSA LONKA : PETER ASUI TALOSSA

DELFIINI PISTEESTÄ PISTEESEEN

71s.

Teatterin uusi alkukirjasto

Saatu arvostelukappaleena

Postauksen kuvat: Espoon teatteri

Tiedän että harva näitä jaksaa lukea, ja silti aloitan tällä: näin muutama yö sitten kummaa unta, jälleen. Oli räjähtäviä lähikauppoja ja tuleen sytytettyjä mummoloita, joiden ikkunasta näkyi todellisessa elämässä jo kuolleet isovanhempani onnellisina keskenään jutustellen. Mutta oli kummempaakin: oli toisesta ulottuvuudesta tullut Ihminen, jonka tehtävä oli jotenkin pelastaa meidät meiltä – meidän omalta tuhovoimaiselta keskinkertaisuudeltamme. Ihminen oli sivistyneemmästä, paremmasta maailmasta: tasaveroisesta, omaa elinympäristöään kunnioittavammasta (hyvä on, tämän ehkä keksin hereillä). Mutta erityisesti hänen sivistyneisyyttään kuvasi kielet – Ihminen osasi niitä kaikkia, pystyi koodaamaan minkä tahansa. Delfiinienkin naksutuksen, noin yhtenä esimerkkinä. Ja miten surullisen merkityksettöminä hän meitä pitikään, meitä, jotka kuvittelimme olevan erinomaisuutta opettaa delfiinille englantia sen sijaan, että oppisimme edes kerrankin jotain jostain muusta tavasta elää. Kunnioituksen ja vertaisuuden kautta (hyvä on, tämäkin ehkä lisäsin hereillä ollessani).

Unessa kenties sekottui hieman unen aikaan kesken ollut Pluribus-sarjan maailma ja Pipsa Longan Peter asui talossa -näytelmä, jonka sain luettua joululomalla. Peter on vimmainen, vihainenkin näytelmä eläinten puolesta ja ihmisen itsekkyyttä vastaan – se on kertomus todellisesta Peter-nimisestä delfiinistä, joka joutui 1960-luvulla keskelle ihmisen pöljimpiä kokeita, joka joutui opettelemaan englantia, joka lopulta teki ammeessa itsemurhan kaiken tuon "tutkimusotteen" nimissä. Tai kuten Laura Kytölä sen Helsingin sanomissa kirjoittaa: se on"[näytelmä, joka] tarkastelee eläinrakkauden paradoksia, ihmisen ´rakkaus´ kun voi tuhota eläimen." 

”(rakastan öisiä ukonilmoja, salamointia, jyrinää, kaatosadetta, jopa pelkoa johon herään

millaista on silloin valtameressä?)”

Lonka käsittelee näytelmässä niin näkemäänsä dokumenttia Peteristä, Peterin aikalaisihmisiä sen ympärillä, ihmisen kyltymätöntä halua saada kaikki luonnosta ja elämänmuodoista omien tapojensa ja kriteeriensä hallintaan. Peter on ollut osa koetta, jossa kokonainen talo on vuorattu vedellä, jossa se asui hoitajansa kanssa, jota sen sanottiin rakastaneen kuolettavuuteen asti. Näytelmätekstinä Peter taas on tuskanhuuto ihmisen julmuutta ja loputonta valloitushalua kohtaan, puheenvuoro muunlajisten oikeuksien ja tapojen puolesta. Mikä todella oikeuttaa vangitsemaan päivittäin satoja kilometreja vaeltavan nisäkkään pieneen taloon, mikä saa meidät ajattelemaan, että meidän kielemme on jotenkin opettamisen arvoista? 

Longan näytelmä on julkaistu ensin tekstinä, ja se saa teatteriensi-iltansa helmikuussa Espoon Teatterissa. Jo kirjan kansiin painettuna se on voimakas: teksti kulkee sivuilla, jotka ovat alhaalta siniset, polvenkorkuisesti vettä, se painottaa, kysyy, suuttuu, tuntee kaikkea sitä, mitä ihmisten olisi jo yli kuusikymmentä vuotta sitten pitänyt ymmärtää tuntea. Longan teksti kulkee vauhdilla, mutta pitää koko ajan upeasti pääsanomaansa, Peteriä ja sen kokemuksia keskiössä. Lonka yhdistää niin muita ajattelijoita, tutkimuksia, posthumanistista ajattelua ja tunnetta tavalla, joka viimein tekee oikeutta Peterille. Teatterisovituksen voi jo tämän perusteella uskoa vähintäänkin samaan.

”MUTTA

(ja tämä on se mitä piti sanoa aiemmin, se mikä katosi:)

ei kyse ole siitä, etteivät sanat riittäisi

SANAT RIITTÄVÄT KYLLÄ

- Maggie Nelson

vaan on myös se toinen kieli

LIHAN KIELI, siis elävän lihan, kehon, ruumiin ajatus, se missä kielellä ei ole mitään tekoa, minne se ei koskaan yllä, se ajattelu, kehon oma ajattelu”

Näytökset Espoon Teatterissa 9.2.-7.5.2026,

lisätietoa täällä