lauantai 16. maaliskuuta 2019

OSSI NYMAN : RÖYHKEYS

OSSI NYMAN : RÖYHKEYS
189s.
Teos 2017

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys on jonkin verran lehdistössä kohauttanut autofiktiivinen teos muutaman vuoden takaa. Ja ymmärtäähän sen: tässä maassa, tällaisessa yhteiskunnassa kun on jonkinlainen rikos ihmisyyttä vastaan olla työtön, vieläpä vapaaehtoinen sellainen. Mutta millainen romaani syntyy työssä käymättömän päähenkilön ympärille, kun yleisesti ottaen koetaan, että ihmisen arvoa voi mitata hänen taloudellisella tuottavuudellaan? 

"Minä olin saanut työttömyyskorvausta, ja palkaksi yhdeksän euroa päivärahaa. Silloin kun en ollut lapiohommissa minä keitin heille kahvia ja juttelin heidän kanssaan. Olin ollut vanhuksille avuksi ja he olivat minua kehuneet ja yhdistys oli valinnut minut vuoden työntekijäksi. Se oli kuitenkin virallisesti ollut työharjoittelua ja siinä mielessä turhaa ja haitallista työtä, ettei se tuottanut voittoa eikä verorahoja, ja siksi työvoimatoimisto ei ollut antanut minun tehdä sitä pidempään."

Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö herää Turusta puolituttujen sohvalta, ja alkaa valmistautua Bruce Springsteenin konserttiin. Hän pyöräilee kaupunkiin, ostaa kolikoilla pitsaa, toivoo nousevansa oikeaan suuntaan menevään bussiin, jolla areenalle pääsee. Konserttijonossa, muiden tosifanien keskellä hän kuuluu jollain tapaa johonkin joukkoon, mutta ei kuitenkaan. Brucen aiheuttava konserttihurmos on päähenkilön omaa, ja omaa on koko hänen tarinansakin. Nyman kuvaa esikoisromaanissaan elämää päähenkilön sisäisen maailman kautta, peilaa ja näkee paloja muustakin, mutta yhden tietyn näkökulman värittämänä, kapean katseen alla.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, maantieteellisesti Turkuun, Tampereelle ja muutamaa vuotta myöhemmin vielä Helsinkiin. Osat ovat temaattisesti hieman erilaisia, mutta saman katseen kautta kulkevia. Eikä Röyhkeys ole vain romaani työttömyydestä, siitä, millaista on olla pitkäaikaistyötön, vaan se on ennen kaikkea romaani ihmisyydestä. Millaista on olla ihminen 2010-luvun Suomessa, jossa työttömät ovat lähinnä poliitikkojen käyttämää tehostetta puheenvuoroissaan, ihmiset sielutonta massaa, joita voi ylhäältä päin patistaa paremmin muottiin sopiviksi.

Vaikka maailma tapahtuu lähinnä päähenkilön sisäisen pohdinnan kautta, on hänellä huomiota herättävän usein tarve kommentoida ympärillä olevia ihmisiä – ja usein se tapahtuu nimenomaan ulkonäköä ruotien. En osaa oikein sanoa piiloutuuko Nymanin tapaan kuvata muita ihmisiä jonkinlaista kritiikkiä tällaiseen kuvaamiseen ylipäätään. Toivoisin, että piiloutuu, sillä esimerkiksi lihavien ihmisten syömisen paheksunta paitsi on väsynyttä myös yksinkertaisesti äärimmäisen turhaa. Tavallaan Nyman kuitenkin jättää mahdollisuuden myös lukea tätä ilmiselvää tulkintaa vastaan, näyttää hieman Saara Turusen tapaan, että jo lakoninen toteaminen voi olla kritiikkiä sinänsä. Ja saattaapa tälle tulkinnalle löytyä tekstistä vihjekin, sillä päähenkilö itse toteaa teoksen toisessa osassa, että Brucen konserttihuumassa ihmisille jaksaa helpommin olla ystävällinen ja ajatella heistä hyvää, kun taas arkeen palattua sekin tuntui vaikeammalta. Päähenkilöstä muodostuu lukijalle varsin armoton kuva, mutta ennen kaikkea hän on sitä itselleen. Hänessä puhuu jonkinlainen sisäinen sortaja, yhteiskunnan ääni, jota hän ainakin osittain kuvittelee omakseen. Sitä tapahtuu toki meille jokaiselle, mutta kuinka moni osaa erottaa omat ajatuksensa itseensä istutetuista ajatuksista?

x

Röyhkeys liikkuu tosiaan varsin autofiktiivisissä tunnelmissa, ja käyttää oikeita henkilöitä etenin viimeisen osan kirjoituksen opettajakunnassa hyvinkin sujuvasti. Päähenkilö on paljon Nymanin kaltainen, mutta lopulta ainakaan itselleni ei synny tarvetta selvittää mistä omaelämäkerrallisuus alkaa ja mihin fiktio päättyy. Se ei ole oleellista, olennaisinta on lähinnä päähenkilön ajatukset ja havainnot, olivat ne sellaisinaan olleet joskus olemassa tai eivät. Viimeisessä osassa Nyman vie  kuitenkin autofiktiivisyyden ja fiktion rajalla leikittelyn ihan uusille asteille, mikä osaltaan on varsin mielenkiintoinen ratkaisu, mutta toisaalta taas lähtee ehkä omaan makuuni kikkailemaan hieman enemmän kuin olisi lopulta edes tarpeen. Yritys on ehkä kirjallisesti kunnianhimoinen, mutta vähempikin olisi riittänyt alun vahvuuden tukemana.

"Ne, jotka kieltäytyivät harjoitteluista, joutuivat sosiaalitoimiston asiakkaiksi ja työvoimatoimiston ihmiset saivat sanoa virkamiehille, että taas on meidän toimiemme johdosta yksi työtön vähemmän, ja virkamiehet sanoivat sitten saman asian omille esimiehilleen, eli ministereille, jotka sanoivat sitten tv:ssä ihmisille, että hallitus on saanut työttömyyttä vähennetyksi."

Röyhkeys on röyhkeyttä elää omalla tavallaan yhteiskunnassa, jossa vain toisenlainen tapa on julkilausumattomasti oikeanlaiseksi sovittu. Romaani muistuttaa kuitenkin oivallisesti, että nämä ovat sopimuksenvaraisia asioita, ja toisinkin voitaisiin sopia. Tehdä miellekästä pelkän tuottavuuden sijaan, olla tekemättä mitään töitä ja saada silti ihmisarvo. Olla oikeus olla olemassa omanlaisenaan, ei vain tiettyyn muottiin puristettavana. Työstä kieltäytyjän arki on vielä julkisessa keskustelussa vähäistä, mutta se saattaa myös olla se pieni murroskohta, josta jonkinlainen yhteiskunnallinen muutos lähtee. Lopputulos jää nähtäväksi kymmenien vuosien päähän. 


4 kommenttia :

  1. Musta tää Röyhkeyden kertoja, Lahdenmäki, on niin hieno hahmo sen takia, ettei se typisty joksikin "työttömän" arkkityypiksi. Kertojan kieli on naivistista ja monesti aika lempeääkin, mut ei kyse ole silti mistään enkelistä tai uhrista. Nyman on muistaakseni itse jossain haastattelussa sanonut, että nuoret uusvasemmistolaiset innostaneen kirjan hahmoksi Lahdenmäkihän toimii aika "oikeistolaisesti" tai uusliberaalisti: hän vertailee ja arvottaa itseään muihin, varsinkin muihin samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluviin, ja tavallaan "kilpailee" heitä vastaan. Työttömyyden hän on itse valinnut toimiakseen omien halujensa ja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Siinä eivät vetoomukset "oman korren kantamisesta kekoon" yms. yhteisöllistämis- ja syyllistämispuhe paina mitään.

    Mitä tulee painon kommentoitiin, itse luin sen kommentaarina tästä "hyvä köyhä" -narratiivista. Nykyäänhän ollaan totuttu kuvastoon, jossa työttömät ja köyhät ovat lähtökohtaisesti hukanneet "elämänhallintansa", syövät epäterveellisesti, nukkuvat liian pitkään ja juovat yms. (ja tämän vuoksi heitä pitää hypyttää typerillä kursseilla). Ts. köyhän arkkityyppi nykyään on yhä enemmän roskaruokaa syövä ylipainoinen ja "hoitamaton" ihminen. Vastaavasti "ajokoirajohtajien" idealisoidussa kehonkuvassa laihuus ei enää viestikään puutteesta kuten aiemmin, päinvastoin, se on luokka- ja statussymboli. Röyhkeyden Lahdenmäkihän nimenomaan tuntee olevansa parempi, sillä on laihtunut, ja on tehnyt askeesistaan statussymbolin.

    Iida Sofia Hirvonen löysi esseessään todella hienosti Röyhkeydestä myös (aika harvinaisen) miehisen syömishäiriökertomuksen. Tää Nuoressa Voimassa julkaistu essee avaa tota kulmaa ja laajenee muutenkin tosi mielenkiintoiseksi kommentaariksi tästä nykyisestä ruoan estetisoimis- (vai -fetisointi-?)kulttuurista:

    https://nuorivoima.fi/lue/essee/anorexia-mirabilis-miksi-ruualta-odotetaan-ihmeita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah kiitti, sulta saa kyl aina parhaat jatkolukuvinkit! Pitää perehtyä tuohon, kuulostaa mielenkiintoiselta ja kirjan tuntien myös varsin aiheelliselta tulokulmalta.

      Kirjan muun retoriikan huomioon ottaen musta ois kanssa ehkä vähän liian helppoa lähteä lukemaan tuota lihavien syömisen paheksumista lihavien syömisen paheksumisena. Toi hyvä köyhä -tulokulma sanallistaa huomattavasti omaa yritystäni paremmin sen, mitä jollain tasolla itsekin tästä ajattelin. Kiitos siis siitäkin! Ja tosiaan Lahdenmäkihän se kertoja on, eikä nimetön. Luulen, että tää on todella niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea vähintään kahdesti. Toi loppu oli hyvä, mutta sillä hetkellä mulle vähän liikaa, luulen, että sekin saisi ihan uuden merkitystason, kun keskittyen lukisi koko tarinan toiseen kertaan. Pitää metsästellä joskus tämä kirja ihan omaksi asti!

      Poista
  2. Minua taas aktiivisena työttömänä ärsyttää tällaiset vapaaehtoisesti työttömät, joiden takia muutkin työttömät syyllistetään laiskoiksi p*skoiksi. Itse mielelläni menisin töihin, mutta pitkästä aikaa tuntuu siltä, etten kelpaa kenellekään... Olin juuri pari kuukautta työkokeilussa oikeusaputoimistossa, mutta sinnekin palkattiin sihteeriksi toinen, joka on ollut siellä aiemminkin. Tuli sen jälkeen melko hyväksikäytetty ja typerä olo.

    Voi olla, että tämän kirjan luettuani ymmärtäisin Nymaninkin näkökannan. Juuri nyt fiilikseni ei kuitenkaan ole sellainen, että haluaisin häntä ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurja kuulla, että sulla on tuollaisia kokemuksia. Musta tuntuu kuitenkin, että tän kirjan syvempi keskustelu on kuitenkin juuri siinä, että työn ei pitäisi olla kenellekään niin merkittävä osa yhteiskunnallista arvostettavuutta, että se puuttuminen saa ketään tuntemaan itseään yhteiskunnassa arvottomaksi tai kelpaamattomaksi. Tämä kirja ei pelaa tuolla syyllistämisellä, vaan ennemminkin antaa juuri vastalauseita sille. Ei työttömien, vapaaehtoistenkaan, vika ole, että heidät arvotetaan noin, vika on ennemminkin työtä yliarvostavassa kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa ihmiselle annetaan ihmisarvo vain työn kautta.

      Ymmärrän kyllä, että tää kirja voi omien henkilökohtaisten kokemusten vuoksi tulla liiankin lähelle, mutta armoton ketään kohtaan ei kannata tutustumatta olla. On kaikkien etu, että myös vapaaehtoinen työttömyys rikkoo työttömyyteen liittyviä tabuja ja ennakkoluuloja, ja esimerkiksi kirjan jonkinlainen sivuajatus perustulosta haastaa juurikin ajatusta siitä, että meidän täytyisi olla tuottavia yhteiskunnan jäseniä saadaksemme edes ihmisarvo.

      Poista