OSSI NYMAN : RÖYHKEYS189s.
Teos 2017
Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys on jonkin verran lehdistössä kohauttanut autofiktiivinen teos muutaman vuoden takaa. Ja ymmärtäähän sen: tässä maassa, tällaisessa yhteiskunnassa kun on jonkinlainen rikos ihmisyyttä vastaan olla työtön, vieläpä vapaaehtoinen sellainen. Mutta millainen romaani syntyy työssä käymättömän päähenkilön ympärille, kun yleisesti ottaen koetaan, että ihmisen arvoa voi mitata hänen taloudellisella tuottavuudellaan?
"Minä olin saanut työttömyyskorvausta, ja palkaksi yhdeksän euroa päivärahaa. Silloin kun en ollut lapiohommissa minä keitin heille kahvia ja juttelin heidän kanssaan. Olin ollut vanhuksille avuksi ja he olivat minua kehuneet ja yhdistys oli valinnut minut vuoden työntekijäksi. Se oli kuitenkin virallisesti ollut työharjoittelua ja siinä mielessä turhaa ja haitallista työtä, ettei se tuottanut voittoa eikä verorahoja, ja siksi työvoimatoimisto ei ollut antanut minun tehdä sitä pidempään."
Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö herää Turusta puolituttujen sohvalta, ja alkaa valmistautua Bruce Springsteenin konserttiin. Hän pyöräilee kaupunkiin, ostaa kolikoilla pitsaa, toivoo nousevansa oikeaan suuntaan menevään bussiin, jolla areenalle pääsee. Konserttijonossa, muiden tosifanien keskellä hän kuuluu jollain tapaa johonkin joukkoon, mutta ei kuitenkaan. Brucen aiheuttava konserttihurmos on päähenkilön omaa, ja omaa on koko hänen tarinansakin. Nyman kuvaa esikoisromaanissaan elämää päähenkilön sisäisen maailman kautta, peilaa ja näkee paloja muustakin, mutta yhden tietyn näkökulman värittämänä, kapean katseen alla.
Romaani jakautuu kolmeen osaan, maantieteellisesti Turkuun, Tampereelle ja muutamaa vuotta myöhemmin vielä Helsinkiin. Osat ovat temaattisesti hieman erilaisia, mutta saman katseen kautta kulkevia. Eikä Röyhkeys ole vain romaani työttömyydestä, siitä, millaista on olla pitkäaikaistyötön, vaan se on ennen kaikkea romaani ihmisyydestä. Millaista on olla ihminen 2010-luvun Suomessa, jossa työttömät ovat lähinnä poliitikkojen käyttämää tehostetta puheenvuoroissaan, ihmiset sielutonta massaa, joita voi ylhäältä päin patistaa paremmin muottiin sopiviksi.
Vaikka maailma tapahtuu lähinnä päähenkilön sisäisen pohdinnan kautta, on hänellä huomiota herättävän usein tarve kommentoida ympärillä olevia ihmisiä – ja usein se tapahtuu nimenomaan ulkonäköä ruotien. En osaa oikein sanoa piiloutuuko Nymanin tapaan kuvata muita ihmisiä jonkinlaista kritiikkiä tällaiseen kuvaamiseen ylipäätään. Toivoisin, että piiloutuu, sillä esimerkiksi lihavien ihmisten syömisen paheksunta paitsi on väsynyttä myös yksinkertaisesti äärimmäisen turhaa. Tavallaan Nyman kuitenkin jättää mahdollisuuden myös lukea tätä ilmiselvää tulkintaa vastaan, näyttää hieman Saara Turusen tapaan, että jo lakoninen toteaminen voi olla kritiikkiä sinänsä. Ja saattaapa tälle tulkinnalle löytyä tekstistä vihjekin, sillä päähenkilö itse toteaa teoksen toisessa osassa, että Brucen konserttihuumassa ihmisille jaksaa helpommin olla ystävällinen ja ajatella heistä hyvää, kun taas arkeen palattua sekin tuntui vaikeammalta. Päähenkilöstä muodostuu lukijalle varsin armoton kuva, mutta ennen kaikkea hän on sitä itselleen. Hänessä puhuu jonkinlainen sisäinen sortaja, yhteiskunnan ääni, jota hän ainakin osittain kuvittelee omakseen. Sitä tapahtuu toki meille jokaiselle, mutta kuinka moni osaa erottaa omat ajatuksensa itseensä istutetuista ajatuksista?
Röyhkeys liikkuu tosiaan varsin autofiktiivisissä tunnelmissa, ja käyttää oikeita henkilöitä etenin viimeisen osan kirjoituksen opettajakunnassa hyvinkin sujuvasti. Päähenkilö on paljon Nymanin kaltainen, mutta lopulta ainakaan itselleni ei synny tarvetta selvittää mistä omaelämäkerrallisuus alkaa ja mihin fiktio päättyy. Se ei ole oleellista, olennaisinta on lähinnä päähenkilön ajatukset ja havainnot, olivat ne sellaisinaan olleet joskus olemassa tai eivät. Viimeisessä osassa Nyman vie kuitenkin autofiktiivisyyden ja fiktion rajalla leikittelyn ihan uusille asteille, mikä osaltaan on varsin mielenkiintoinen ratkaisu, mutta toisaalta taas lähtee ehkä omaan makuuni kikkailemaan hieman enemmän kuin olisi lopulta edes tarpeen. Yritys on ehkä kirjallisesti kunnianhimoinen, mutta vähempikin olisi riittänyt alun vahvuuden tukemana.
"Ne, jotka kieltäytyivät harjoitteluista, joutuivat sosiaalitoimiston asiakkaiksi ja työvoimatoimiston ihmiset saivat sanoa virkamiehille, että taas on meidän toimiemme johdosta yksi työtön vähemmän, ja virkamiehet sanoivat sitten saman asian omille esimiehilleen, eli ministereille, jotka sanoivat sitten tv:ssä ihmisille, että hallitus on saanut työttömyyttä vähennetyksi."
Röyhkeys on röyhkeyttä elää omalla tavallaan yhteiskunnassa, jossa vain toisenlainen tapa on julkilausumattomasti oikeanlaiseksi sovittu. Romaani muistuttaa kuitenkin oivallisesti, että nämä ovat sopimuksenvaraisia asioita, ja toisinkin voitaisiin sopia. Tehdä miellekästä pelkän tuottavuuden sijaan, olla tekemättä mitään töitä ja saada silti ihmisarvo. Olla oikeus olla olemassa omanlaisenaan, ei vain tiettyyn muottiin puristettavana. Työstä kieltäytyjän arki on vielä julkisessa keskustelussa vähäistä, mutta se saattaa myös olla se pieni murroskohta, josta jonkinlainen yhteiskunnallinen muutos lähtee. Lopputulos jää nähtäväksi kymmenien vuosien päähän.
Romaani jakautuu kolmeen osaan, maantieteellisesti Turkuun, Tampereelle ja muutamaa vuotta myöhemmin vielä Helsinkiin. Osat ovat temaattisesti hieman erilaisia, mutta saman katseen kautta kulkevia. Eikä Röyhkeys ole vain romaani työttömyydestä, siitä, millaista on olla pitkäaikaistyötön, vaan se on ennen kaikkea romaani ihmisyydestä. Millaista on olla ihminen 2010-luvun Suomessa, jossa työttömät ovat lähinnä poliitikkojen käyttämää tehostetta puheenvuoroissaan, ihmiset sielutonta massaa, joita voi ylhäältä päin patistaa paremmin muottiin sopiviksi.
Vaikka maailma tapahtuu lähinnä päähenkilön sisäisen pohdinnan kautta, on hänellä huomiota herättävän usein tarve kommentoida ympärillä olevia ihmisiä – ja usein se tapahtuu nimenomaan ulkonäköä ruotien. En osaa oikein sanoa piiloutuuko Nymanin tapaan kuvata muita ihmisiä jonkinlaista kritiikkiä tällaiseen kuvaamiseen ylipäätään. Toivoisin, että piiloutuu, sillä esimerkiksi lihavien ihmisten syömisen paheksunta paitsi on väsynyttä myös yksinkertaisesti äärimmäisen turhaa. Tavallaan Nyman kuitenkin jättää mahdollisuuden myös lukea tätä ilmiselvää tulkintaa vastaan, näyttää hieman Saara Turusen tapaan, että jo lakoninen toteaminen voi olla kritiikkiä sinänsä. Ja saattaapa tälle tulkinnalle löytyä tekstistä vihjekin, sillä päähenkilö itse toteaa teoksen toisessa osassa, että Brucen konserttihuumassa ihmisille jaksaa helpommin olla ystävällinen ja ajatella heistä hyvää, kun taas arkeen palattua sekin tuntui vaikeammalta. Päähenkilöstä muodostuu lukijalle varsin armoton kuva, mutta ennen kaikkea hän on sitä itselleen. Hänessä puhuu jonkinlainen sisäinen sortaja, yhteiskunnan ääni, jota hän ainakin osittain kuvittelee omakseen. Sitä tapahtuu toki meille jokaiselle, mutta kuinka moni osaa erottaa omat ajatuksensa itseensä istutetuista ajatuksista?
x
Röyhkeys liikkuu tosiaan varsin autofiktiivisissä tunnelmissa, ja käyttää oikeita henkilöitä etenin viimeisen osan kirjoituksen opettajakunnassa hyvinkin sujuvasti. Päähenkilö on paljon Nymanin kaltainen, mutta lopulta ainakaan itselleni ei synny tarvetta selvittää mistä omaelämäkerrallisuus alkaa ja mihin fiktio päättyy. Se ei ole oleellista, olennaisinta on lähinnä päähenkilön ajatukset ja havainnot, olivat ne sellaisinaan olleet joskus olemassa tai eivät. Viimeisessä osassa Nyman vie kuitenkin autofiktiivisyyden ja fiktion rajalla leikittelyn ihan uusille asteille, mikä osaltaan on varsin mielenkiintoinen ratkaisu, mutta toisaalta taas lähtee ehkä omaan makuuni kikkailemaan hieman enemmän kuin olisi lopulta edes tarpeen. Yritys on ehkä kirjallisesti kunnianhimoinen, mutta vähempikin olisi riittänyt alun vahvuuden tukemana.
"Ne, jotka kieltäytyivät harjoitteluista, joutuivat sosiaalitoimiston asiakkaiksi ja työvoimatoimiston ihmiset saivat sanoa virkamiehille, että taas on meidän toimiemme johdosta yksi työtön vähemmän, ja virkamiehet sanoivat sitten saman asian omille esimiehilleen, eli ministereille, jotka sanoivat sitten tv:ssä ihmisille, että hallitus on saanut työttömyyttä vähennetyksi."
Röyhkeys on röyhkeyttä elää omalla tavallaan yhteiskunnassa, jossa vain toisenlainen tapa on julkilausumattomasti oikeanlaiseksi sovittu. Romaani muistuttaa kuitenkin oivallisesti, että nämä ovat sopimuksenvaraisia asioita, ja toisinkin voitaisiin sopia. Tehdä miellekästä pelkän tuottavuuden sijaan, olla tekemättä mitään töitä ja saada silti ihmisarvo. Olla oikeus olla olemassa omanlaisenaan, ei vain tiettyyn muottiin puristettavana. Työstä kieltäytyjän arki on vielä julkisessa keskustelussa vähäistä, mutta se saattaa myös olla se pieni murroskohta, josta jonkinlainen yhteiskunnallinen muutos lähtee. Lopputulos jää nähtäväksi kymmenien vuosien päähän.
Röyhkeyttä muualla: Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Opus vei & Eniten minua kiinnostaa tie
