MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO
207s.
Otava 1988
Alkuteos: La plaça del Diamant // 1962
Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä
Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteen ensimmäinen osa on tällä viikolla tulossa päätökseensä, mutta ei huolta, jatkoa on luvassa. Vielä yhden naisen kirjoittaman klassikon ehdin kuitenkin tähän ensimmäiseen osaan lukea, ja jälleen kerran, mielettömän vaikuttava teos oli kyseessä.
Yhteiskunnallisista levottomuuksista ja sodista on kirjoitettu kokonainen maailman sivu. Jo klassikkokaanonia tarkastellessa voidaan varsin hyvällä omallatunnolla todeta, että kirjallisuus on yksi keskeisiä ihmiskunnan keinoja käsitellä tällaisia kollektiivisia, ylisukupolvisia traumoja. Sota, ja monin paikoin erityisesti sisällissota tuhoaa jotain yhteisestä sielusta, ja sen käsittelemiseen tarvitaan taidetta. Suuria teoksia suurine tarinoineen. Mutta kuinka usein nämä kansakuntansa keskeisimmiksi klassikoiksi nousseet teokset ovat naisten kirjoittamia, naisten oloista ja elämästä sodan keskellä kertovia tarinoita? Varsin harvoin, väittäisin.
Yhteiskunnallisista levottomuuksista ja sodista on kirjoitettu kokonainen maailman sivu. Jo klassikkokaanonia tarkastellessa voidaan varsin hyvällä omallatunnolla todeta, että kirjallisuus on yksi keskeisiä ihmiskunnan keinoja käsitellä tällaisia kollektiivisia, ylisukupolvisia traumoja. Sota, ja monin paikoin erityisesti sisällissota tuhoaa jotain yhteisestä sielusta, ja sen käsittelemiseen tarvitaan taidetta. Suuria teoksia suurine tarinoineen. Mutta kuinka usein nämä kansakuntansa keskeisimmiksi klassikoiksi nousseet teokset ovat naisten kirjoittamia, naisten oloista ja elämästä sodan keskellä kertovia tarinoita? Varsin harvoin, väittäisin.
Katalonialaisen Mercè Rodoredan Timanttiaukio nousi kotimaisten kirjallisuusblogien lukemistoon Saara Turusen Imagessa viime kesänä julkaistun esseen myötä. Harvakseltaan sitä edelleen on luettu, mutta osuvaa sinänsä, että muiden postauksia löytyy lähinnä Turusen esseen julkaisun jälkeiseltä ajalta. Itseltäni essee oli mennyt ohi, mutta törmäsin teokseen silti samalla polulla, välillisesti Lukuvika-podcastin kautta. Timanttiaukio on katalonialaisessa kirjallisuudessa hyvin merkittävä teos, ja on hienoa, että se on löytänyt myös täällä Suomessa ainakin jonkin verran vuosikymmenten jälkeen uusia lukijoita. Tämä jos mikä romaani on todella sen ansainnut.
"Musikantit soittivat paitahihasillaan ja hikosivat. Äiti oli kuollut vuosia sitten, niin ettei hänestä ollut minua neuvomaan, ja isä oli uusissa naimisissa. Isä oli uusissa naimisissa ja minä ilman äitiä, joka ei eläissään muuta tehnyt kuin piti minusta huolta. Isällä oli uusi vaimo, ja minä tyttöparka yksin Timanttiaukiolla odottamassa että arvottaisiin kahvikannut. Ja Julieta huusi kovaa, jotta sen ääni kantautuisi musiikin yli, että 'älä istu, ettei puku rypisty!', ja kukilla verhottujen sähkölamppusilmien ja yhteenliisteröityjen paperiköynnösten katsellessa, ja kun kaikki olivat oikein iloisia, ja minä muissa maailmoissa, joku kuiskasi korvaani: 'saanko luvan?'"
Timanttiaukiolla nuori Natàlia tapaa nuoren miehen, joka laittaa koko hänen tulevaisuutensa uusiksi. Sulhanen vaihtuu nuoresta ja herkästä Perestä määrätietoiseen Quimetiin, joka jo ensitapaamisella ilmoittaa tekevänsä Natàliasta vaimonsa. Kiihkeä ja tulinen tuttavuus vaikuttaa koukeroiselta, Quimet omistavalta ja oikukkaalta, eikä Natália saa pitää edes nimeään, kun tuore sulhanen päättää ristiä hänet Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Vuodet vierivät, Colometa taipuu taipumistaan, ja yhtäkkiä huomaakin elävänsä keskellä Espanjan sisällissotaa, veristä ja levotonta.
Sodan keskellä maailma muuttuu valottomaksi, teräväksi, pöhöttyneiksi vatsoiksi ja absoluuttiseksi näläntunteeksi. Mitään ei ole enää jäljellä, ei ruokaa eikä halua elää. Rodoreda kuvaa ihmisyyden katoamista äärimmäisen tarkasti, mutta kurjuudella tai kauheuksilla mässäilemättä. Hän kuljettaa päähenkilönsä läpi monenlaisen arjen, niukkudesta täyteen köyhyyteen, valoisasta totaaliseen pimeään. Kuvaus on hieno ja monitasoinen, mutta ennen kaikkea se on tärkeä, sillä se antaa kerrankin äänen sodan keskellä, kotona tupajumin tapaan kituuttavalle naiselle ja tämän lapsille. Ei sotasankareille tai antisankareille, vaan niille tuhansille, sadoille tuhansille ja jopa miljoonille naisille, jotka elävät omaa kauhuaan päivästä toiseen. Kauhu ei ole kaunista, eikä selviytyminen itsestäänselvää. Pimeimmällä hetkellä mielikin pimenee, ja se alkaa etsiä keinolla millä hyvänsä vapautusta maallisesta kärsimyksestä.
Ja juuri tämän takia Rodoreda onnistuu siinä, mitä usein samaa toistavat sotaklassikot eivät näe: se kuvaa mielenjärkkymistä rehellisenä osana sodan traumaa, ja se tuo sen esiin inhmillisesti ja kauhistelematta. Ehkä tunteista puhuminen kuuluu naisten oikeuksiin paremmin kuin miesten, mutta on pysäyttävää miten näitä tapahtumia voidaan kuvailla näin vahvasti sisäisen maailman kautta, ei aina vain taistelukentillä sankareiden ja marttyyreiden veren keskellä. Barcelonan kaduilla itsekin kulkeneena kaupungin henki nousee eloon uudelleen tämän kirjan sivuilla, näyttää historiansa aivan uudesta näkökulmasta.
Ja juuri tämän takia Rodoreda onnistuu siinä, mitä usein samaa toistavat sotaklassikot eivät näe: se kuvaa mielenjärkkymistä rehellisenä osana sodan traumaa, ja se tuo sen esiin inhmillisesti ja kauhistelematta. Ehkä tunteista puhuminen kuuluu naisten oikeuksiin paremmin kuin miesten, mutta on pysäyttävää miten näitä tapahtumia voidaan kuvailla näin vahvasti sisäisen maailman kautta, ei aina vain taistelukentillä sankareiden ja marttyyreiden veren keskellä. Barcelonan kaduilla itsekin kulkeneena kaupungin henki nousee eloon uudelleen tämän kirjan sivuilla, näyttää historiansa aivan uudesta näkökulmasta.
Rodoredan romaania pidetään yhtenä katalonialaisen kirjallisuuden tärkeimpänä teoksena, enkä lainkaan ihmettele miksi. Sen suurentelematon arkisuus on taianomaisen hienovireistä, ja Timanttiaukio on yhtaikaa tarina Barcelonasta ja suuremmasta maailmasta. Se ei ole sankari- tai selviytymistarina, vaan se on tarina arjesta, jossa niin monet ihmiset ovat joutuneet elämään, toiset selviten ja toiset selviämättä. Se ei glorifioi sodan läpikäyneitä ja pimeästä tunnelista poispäässeitä, ja se on itselleni yksi hienoimpia asioita koko romaanissa. Rodoredan tarina on todella sellainen, että se tulisi myös Suomessa nostaa muiden sodasta kertovien teoksien rinnalle. Tätäkin näkökulmaa kun soisi useamman lukevan.
Timanttiaukiosta muualla kirjablogeissa: Kirjaluotsi, Hyönteisdokumentti & Tekstiluola. Ehdoton lukusuositus myös tälle Saara Turusen kirjaa käsittelevälle esseelle.
