torstai 31. tammikuuta 2019

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA // KLASSIKKOHAASTE x 2

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA
360s.
WSOY 1986
Alkuteos: The Color Purple (1982)
Suomennos: Kersti Juva

Oletko ajatellut, että Kathryn Stockettin Piiat ovat hyvä kuvaus rodullistettujen ihmisten historiasta Yhdysvalloissa? Jos olet, mutta et ole lukenut vielä Alice Walkeria tai Toni Morrisonia, tee se nyt. Valkoisin silmin kerrotut tarinat eivät näiden jälkeen tunnu enää miltään.

x

Häivähdys purppuraa kertoo nuoresta Celiasta. Celia on naitettu puoliväkisin vanhemmalle miehelle, mieli jo valmiiksi turtana seksuaalisesta hyväksikäytöstä, teini-iässä saatujen lapsiensa katoamisesta. Väkivallasta ja syrjinnästä, pahasta olosta ja turtumuksesta. Kirja on kirjemuodossa Jumalalle piirrettyä vuodatusta, puhekielistä, silmittömän suoraa ja vahvaa. Se on tarina siskoksista, mutta se on myös äärimmäisen vahva yhteiskunnallinen kannanotto sorrosta, syrjinnästä ja koloanilismista. Sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

"Rakas Jumala,

Äiti on kuollu. Kun se kuoli se kirosi ja huus. Se huus mulle. Se kirosi mua. Minä olen iso. Minä olen hidas. Kun minä tulen kaivolta vesi on lämmintä. Kun tarjotin on valmis ruoka on kylmää. Kun pennut on valmiit kouluun on jo ruoka aika. Äijä ei sano mitään. Se istu sängyn vieressä ja piti sitä kädestä ja poras ja sano että Älä jätä mua älä mene pois."

Alice Walkerin Häivähdys purppuraa on kirja, jonka kävin lainaamassa heti Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen aluksi. Aloitinkin sen jo syyskuussa, mutta ensimmäiset 130 sivua etenivät hitaasti, muutamia kymmeniä sivuja kuukaudessa, kunnes kirjaston uusimisvara alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan. Ja kuin maagisesta iskusta huomasin yhtäkkiä lukevani loput 230 sivua yhteen putkeen. Täysin haltioituneena.

Tai no. Haltioitunut kuulostaa jotenkin väärältä, siltä kuin istuisin ja ihastelisin jälkikäteen mustien historiaa ja rasismia kuin se olisi parastakin viihdettä. Sillä ei se ole. Tämänkaltaisen kirjallisuuden en toivoisi kenellekään toimivan viihdykkeenä. Toivoisin sen toimivan ikkunana elämään, jota itse ei koskaan ole kokenut, mutta jonka ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää, jotta ylipäätään pystyy ymmärtämään intersektionalismia. Syrjinnän kerroksittaisuutta, rasismin historiaa ja nykyhetkeä, rakenteellisuutta ja jälkikolonalismia. Kaikkea, minkä mennyt tässä päivässä lävistää.

Toisin kuin esimerkiksi alussa mainittu Stockettin Piiat, tämä ei ole mitään valkoisille suunnattua hyvänmielenkirjallisuutta. Sellaista, jossa musta nainen on typistetty stereotypiaksi, maagiseksi hyväksi, joka vain valkoisen katseen kautta nousee olemassa olevaksi, tai Piikojen tapauksessa, valkoisen pelastajan kohteeksi*. Walker sen sijaan asettelee sanomansa terävästi ja lukijaansa säästelemättä, ja se tässä kirjassa on hienointa. Hänen tematiikkansa on suurta, ja se sisältää kaikkea, mitä elämä karuimmillaan on: paitsi jo mainittua sortoa ja kolonalismia, myös rakkautta ihmiseen, jota ei koskaan saa omaksi. Se ei kaihda elämän kääntöpuolia, eikä kaunistele niistä mukavammin pureskeltavaa. Se tarjoaa sanomansa realistisesti, mustalla huumorilla maustettuna, puhekielisenä ja vahvana. Kuten tahtomattaan Isännälle naitettu Celia, se alistuu siihen, mihin alistua kuuluu. Sitähän ihmisiltä yhteiskunnassa on vaadittu. 

Alice Walker muistuttaa alleviivaamatta erityisen vahvasti sen, miksi omasta historiasta on tärkeä kuulla ääntä heiltä, jotka sen itse ovat kokeneet. Hän muistuttaa, että kertomuksella on aitoa voimaa vain, kun se ei tiivisty puhkikulutetuiksi narratiiveiksi ja stereotyyppisiksi kuvauksiksi ihmisistä, jotka toistavat rodullistettua olemustaan niin kuin heidät Toisina on totuttu näkemään. Hän muistuttaa, että nämä tarinat eivät ole tarkoitettu hyvän yön tarinoiksi. Kersti Juvan taidokas suomennos tuo myös kaiken tämän hyvin voimallisesti eteen, juuri mitään alkuperäisestä menettämättä. Käännös luo kirjalle kunniaa, vaikka tämä on sellainen teos, jonka joskus vielä haluan alkukielellä itsekin uudelleen lukea.

Kun naisten kirjoittamia klassikoita esiin nostava klassikkohaasteemme alkoi, toivoin itse juuri löytäväni tämänkaltaista kirjallisuutta. Suurta, suoraan omien kokemuksesta ammentaa, kenenkään omimatonta. Moninaista, ymmärtämään auttavaa, kokemuksia sanoittavaa. Mutta tässä vaiheessa täytyy muistaa, että Walkerin, kuten esimerkiksi Toni Morrisoninkin, kirjallisuuden kohdalla minun tunteideni ja muka-samaistumisieni täytyy todella siirtyä sivuun. Kun tätä ei ole kirjoitettu hyvän mielen viihdykkeeksi, täytyy myös muistaa, ettei tämä ole minun tarinani. Se, että sen saan lukea, on kunnia, mutta nöyrästi valkoisen lukijan täytyy osata myös siirtää itsensä sivuun. Oppia ehkä uutta, mutta muistaen aina millaisten kokemusten kustannuksella se on tapahtunut. Meidän tehtävämme on varmistaa, että maailmassa on tilaa myös niille äänille, joilla jonkinlaista etuoikeutusta sen kuuluvaksi saamiseen ei ole valmiiksi tarjolla. Vaikka se sitten tarkoittaisi oman itsemme sivuun siirtämistä.

(* Piioista vielä: Jos olet lukenut kyseisen teoksen, suosittelen ehdottomasti lukemaan myös Roxane Gayn esseen Kanan friteeraamisen lohdullisuudesta ja muita ihmeellisiä muistoja 1960-luvun Mississippistä: ajatuksia teoksesta Piiat teoksessa Bad Feminist. Se sai minutkin näkemään tuon viihderomaanin aivan uusin silmin, sanoittamaan taustahäiriön, josta en itse kirjaa lukiessani täysin saanut kiinni.)

Osallistun kirjalla sekä omaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseemme että bloggaajien puolivuosittaiseen klassikkohaasteeseen, jota ylläpitää tällä kertaa Tarukirja-blogi.

10 kommenttia :

  1. Olen lukenut tämän joskus aikoja sitten (vuonna 2008 tarkalleen ottaen), mutta oli niin vaikuttava lukukokemus että se on mielessä vieläkin – lähinnä siis tunnelmansa ja miljöönsä puolesta. Kirjan kieli (luin suomeksi) häiritsi minua aluksi, mutta siihenkin tietenkin tottui. Voisin kyllä lukea tämän myös alkukielellä, sillä muistelisin että suomennos tökki minulla kuitenkin todella pahasti. Kirjan pohjalta tehty elokuva on myös todella vaikuttava, ihan itku tuli lopussa, liikutuksen itku.

    Stockettin Help lojuu minulla lukemattomana edelleen hyllyssä. Ostin sen melko tuoreeltaan sen ilmestyttyä, mutta lukeminen aina vain siirtyi ja siirtyi, vaikka kirja kiinnosti ja kiinnostaa edelleen. Sittemmin aloin kyllä kuulla kritiikkiä siihen liittyen ja kirja fiilikseni kirjaan ovat jotenkin muuttuneet. Aion sen kyllä lukea, mutta mietin pitäisikö lukea tuo Gayn kirja (tai ainakin mainitsemasi essee) ensin vai vasta jälkeen, hmm.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, jännä miten toi suomennos jakaakin, mä tykkäsin siitä hurjasti! Erikseen kirjoitettuine yhdyssanoineen kaikkineen. :D Pitää itsekin tuo elokuva kyllä katsoa, tän tunnelma on jo kirjassa täysin omanlaisensa, joten mielenkiinnolla odotellen miten se on saatu talteen elokuvaversioon!

      Ja siis itsehän luin myös tuon Piiat joskus kuutisen vuotta sitten, ja muistaakseni siitä tuoreeltaan ihan pidinkin. Myöhemmin katsoin sen elokuvan (joka oli surkea), ja sit tosiaan pari vuotta sitten luin tuon Gayn esseen, enkä osaa enää kovin armollisesti vanhaan lukukokemukseen suhtautua. Mutta jos kirjan aiot kuitenkin lukea, ehkä se kannattaa ennen esseen lukemista tehdä, luulen, että Gayn osoittamat epäkohdat hyppisi muuten lukiessa ihan liikaa silmille?

      Poista
  2. Luin Piiat (enkuksi) aika pian sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt. Lukiessa ihmettelin, mikä siinä on vialla, mutta en keksinyt mistä oli kyse. Vasta kun luin Roxane Gayn Bad Feministin mulle selvisi, että Stockett onkin valkoinen.

    Hienoa, että valitsit tämän kirjan. Omasta lukemisestani on vuosia ja kuten kuvaat tämä on rankka teos. Alice Walker on ollut mulle yksi kaikkein rakkaimpia kirjailijoita. Teinhän gradunikin hänen romaanistaan Meridian, jota todella todella lämpimästi suosittelen. Siinä on mukana myös valkoinen nainen ja hänen myötään valkoinen lukija pääsee näkemään itsensä, toimintansa, hyvää tarkoittavuutensa, joka ehkä onkin jotain muuta. Ei kivutonta, mutta tärkeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy tutustua tuohon Meridianiinkin ehdottomasti, asetelma kuulostaa hurjan mielenkiintoiselta. Walkerin tapa tuoda tematiikkansa tähänkin kirjaan on jotenkin erityisen hieno, alleviivaamaton, mutta silti todella voimakas. Sitä lukisi mielellään lisääkin.

      Poista
  3. Kävipäs tämä kiinnostamaan kovasti!
    Ja mulla lojuu myös Piiat kirjahyllyssä pölyttymässä ja haluan sen kyllä edelleen lukea. Mutta olipa hyvä kun tulin lukemaan näitä kommentteja. Menee siis lukuun ennen Roxane Gayn kirjaa, joka sekin on lukulistallani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piioillakin on toki hetkensä, kunhan muistaa kuka sen on kirjoittanut, ja osaa suhtautua kriittisesti etenkin rodullistettujen ihmisten kuvaamiseen kyseisessä romaanissa. :)

      Poista
  4. (yritin lähettää tätä kommenttia jo aiemmin, mutta en tiedä tuliko läpi, koska ei antanut puhelimella kirjautua bloggerin tunnuksilla sisään - sinulle ei ilmeisesti voi muuten edes kommentoida?)

    En ole koskaan lukenut Alice Walkeria ja en tiedä, haluanko toisaalta lukeakaan viime vuoden lopun Walkerin antisemitismiin liittyvien uutisjuttujen jälkeen :/ Kirja on kirja (ja varmasti sellaisena todella hyvä!), ei persoona, mutta tuntuisi oudolta lukea rasismista, syrjinnästä, sorrosta ym. kertovaa kirjaa kirjailijalta, joka tuntuu ajattelevan samoin toisesta ihmisryhmästä. Vaikea juttu noin niin kuin muutenkin, että jos kirja on sairaan hyvä, mutta kirjailija on arvomaailmaltaan jotain ihan muuta kuin itse on tai peräti rasistinen, niin miten sen jälkeen voi suhtautua siihen kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhelin ja blogger on ollut mullakin kyllä hurjan raivostuttava yhdistelmä lähiaikoina, hahah. Ihana kun kuitenkin tulit kommentoimaan uudelleen, tämä on tärkeä näkökulma, kun keskustellaan Walkerin tuotannosta!

      Mullehan tää tosiaan oli myös uutta infoa, ja ehkä hyväkin, että tuli selville vasta lukukokemuksen jälkeen. Ymmärrän täysin ennakkokäsitykset, jos Walkerin antisemitismi on jo valmiiksi läsnä. Ehkä tää jollain tapaa vertautuu siihen Me too -ajan jälkeiseen keskusteluunkin siitä, katoaako taiteen merkitys, jos taiteilija siellä taustalla onkin itse rasisti/seksisti/pahimmillaan hävytön hyväksikäyttäjä. Siihen tuskin on olemassa mitään helppoa hyvikset vastaan pahikset -vastausta, ja itse ainakin olen lähinnä ollut tyytyväinen, että taiteilijoihin liitetty sankari-/yli-ihmismyytti purkaantuu, ja heidät voidaan nähdä myös erillisinä teoksistaan. Haluaisin tavallaan uskoa, että esimerkiksi tämän kirjan merkitys pysyy edelleen yllä, vaikka kirjailija taustalla ei olekaan ns. pyhä.

      Ja sitten taas toisaalta ymmärrän myös sen suuren ristiriidan, mikä syntyy kun kirjailijan oma aatemaailma ei koskekaan kaikkia ihmisryhmiä. Mitä nyt suhteellisen pikaisesti muutamia artikkeleita Walkerista luin, hänen antisemitismin kanssa flirttailu ei ole mikään uusi asia, ja luonnollisestikin se on jotain sellaista, jolle ei omaa tukeaan haluaisi antaa. Kuten sanoit itsekin, vaikea ja monitahoinen asia, johon ei ole mitään simppeliä vastausta. Jo luettuihin, upeaksi todettuihin on näemmä selvästi helpompi suhtautua edelleen - kirjailijasta irrotettuna ainakin - ihaillen, mutta en tiedä miltä tuntuisi tarttua jo lukemattomaan tämän tiedon valossa.

      Poista

  5. Luin tämän kirjan vuosia (tai jo pari vuosikymmentä - miten aika kuluukin!) sitten ja silloin romaani teki hurjan vaikutuksen. Ei ihan yhtä syvää kuin Toni Morrisonin kirjat, mutta vaikuttava, hurja, lähelle tuleva. Jatkoksi tekee mieli suositella Gloria Naylorin romaania "Mama Day". Siinä on maagisia elementtejä, mutta tärkeitä kysymyksiä.

    Stockettin Piiat on mielestäni silkka viihderomaani ja suhteellisen tuorekin, sille voisin suositella vastapariksi Margot Lee Shetterlyn kirjaa Hidden Figures, jossa on osin samaa kuin Piioissa (rasismia, naisten tarinoita), mutta tummaihoisen kirjailijan kirjoittamana. Hidden Figures on romaanimaisesti etenevä tietokirja NASA:ssa työskentelevistä naisista. Toimii erinomaisesti elokuvana (ihanat näyttelijät, mm. Janaelle Monae, Octavia Spencer, Mahersala Ali, mutta myös Kevin Costner ja Kirsten Dunst jne.). Ei sillä, etteikö Piioissakin olisi paljon hyvää, se voi avata joidenkin silmiä ja sen jälkeen voikin sitten syventyä asioihin vähän paremmin.

    T. Lumiomenan Katja

    P.S. Ikävä kuulla tuosta semitismistä, josta Laura kommentissaan kirjoittaa. Sellainen vaikuttaa lukukokemukseen, jos ennakkoon tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suosituksesta, täytyy ehdottomasti laittaa ylös! Ja Piioissa tosiaan on toki puolensa, toimihan se itsellenikin jollain tapaa juurikin silmien avaajana, vaikka sen aika karkeiden stereotypioiden kautta toki tekeekin. Mikä sitten taas toisaalta on tyypillistä viihteelliselle kirjallisuudelle noin yleensä, kuvattiin mitä ihmisryhmää tahansa.

      Ja nuo kirjailijan ulkokirjalliset ajatukset kieltämättä vaikuttavat yllättävänkin paljon, jos niistä tulee jo ennakkoon tietoiseksi. Osin myös näin jälkikäteen, sillä kuten Laurakin yllä mainitsee, tuntuu ristiriitaiselta lukea rasismista, jos kirjailija itse syyllistyy samaan toisen ihmisryhmän kanssa.

      Poista