sunnuntai 25. lokakuuta 2020

ANTTI HOLMA : KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI)

 ANTTI HOLMA : KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI)

304s. 

Otava 2020 

Kuunneltu äänikirjana, lukijana Antti Holma

Kursori on vilkkunut tyhjällä postausalustalla ties miten kauan. Välillä aloitan postauksen kertomalla mitä Antti Holma on minulle, mitä Auta Antti -podcast merkitsee, toisena hetkenä taas aloitan kertomalla, mitä Antti Holma on omien sanojensa mukaan. Mistä hänet tunnetaan, miksi hänestä on tullut sellainen kulttihahmoa lähentelevä henkilö, joka voi tehdä vähän mitä vain, ja hänen (omien sanojensa mukaan hyvin naisoletettupainotteinen) yleisönsä valuu huumaantuneena palvomaan mestarinsa uusinta työtä. 

Kolmannella yrityksellä aloitan taas kuvailemalla sitä, miten mahdotonta lempikirjoista on kirjoittaa: miten kaikkein tärkeimpiä lukukokemuksia pilkkoessa tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään, jotain paljon henkilökohtaisempaa kuin etäältä kriittisin silmin tarkastellessa edes haluaisi. Ja neljännellä kerralla aloitan tämän metatekstin, vähän kuin Holma aloittaa romaaninsa sillä, miten vaikea on kirjoittaa romaania. Se on oikeastaan vahinko – siis minun valintani kirjoittaa tämä postaus näin – ja vaikka nyt aukikirjoitettuna sekin tekee mieli pyyhkiä pois, jätän sen tähän, sillä en osaa aloittaa muustakaan.

Palaan kuitenkin nyt vielä hetkeksi siihen, miten minulla tosiaan on tapana piilottaa tärkeimmät kokemukset, pitää ne ikään kuin itselläni. Teen sitä nimittäin jatkuvasti: tunnustan lempikirjakseni mieluummin yleisesti hyväksyttyjä Hienoja Kirjallisia Teoksia kuin niitä, joilla on minulle kaikkein suurin henkilökohtainen merkitys. Teen samaa musiikin kanssa, ja huomaan jopa vitsailevani herkemmin kaikkein kaameimmilla lempikappaleillani kuin kertomalla, mikä kappale minut saa oikeasti itkemään. Ja toki: sisintään suojelee, koska oman lempiteoksen tai kappaleen arvostelu tuntuu myös oman herkimmän alueen arvostelulta. Sen olen huomannut itsekin: tulenkatkuisimmat kommentit kirjapostauksiin tulee aina silloin, jos kritisoi jollekin henkilökohtaisesti tärkeää teosta. Se on täysin ymmärrettävää, mutta kertoo enemmän meistä itsestämme, ja tavastamme siirtää myös omista kokemuksista jotain toisten teoksiin, peilata aina vain itseämme muiden tekemän taiteen kautta, ei niinkään siitä taiteesta itse. Ja no, se kai pitkälti on yksi taiteen suurimpia merkityksiä, mutta jostain syystä senkin ympärille on kuitenkin kerääntynyt suuri, hieman elitismiin taipuvainen tulkintakehys. Ja Ne Suuret Ja Oikeat Teokset Joista Aidon Kulttuuri-ihmisen Kuuluu Pitää. 

Ja Antti Holmaan tämä liittyy paitsi sen kautta, että tämä uusin romaani siis todella on minulle juuri sillä henkilökohtaisella tasolla tärkeä, etten oikein edes jaksa purkaa kirjaa myös siksi, että koska Holma on viihdepuolelta tunnetuksi tullut henkilö, luetaan häntä herkästi aivan muutoin kuin Hienoja Kirjallisia Teoksia kirjoittavana henkilönä. Huumorimiehenä, joka osaa kirjoittaa vain alapääjuttuja, hahmona, jolla on vain se yksi tarina, joka on suomalaisen lehdistön viihdesivuilta jo monen monta kertaa saatu lukea.

x

Jos Holman autofiktiivisestä romaanista haluaa lukea vähän tarkemmin, kannattaa käydä kurkistamassa tämä Helmi Kekkosen Sivulauseita-blogin teksti, joka oikeastaan sanoittaa kaiken, mitä itsekin tästä kirjasta olisin osannut haluta sanoa, mutta Helmi teki sen paremmin. Kuten Kekkonen kirjoittaa, Holma on todella yksi tarkkanäköisimpiä suomalaiskirjailijoita, ja hänen uskomaton kyky havainnoida sekä kuvata ihmisten käyttäytymisen monimutkaisuutta yksinkertaisilla mutta silti yksinkertaistamattomilla lauseilla on ihailtava, viiltävä ja hurjan raikas. Holma on myös kritiikissään äärimmäisen taitava: hän tarjoilee lukijalleen (ja toisaalta myös Auta Antti -podcastissa kuuntelijalleen) itsensä niin paljaan oloisena, häpeälaulujen ja alastomuuden kuorruttamana, että kaikki mitä hän sanoo muista, annetaan anteeksi, koska tarkkanäköisyys ja tietynlainen armottomuus ihmisyyttä kohtaan ei ole ulkoapäin kaatuvaa kritiikkiä, vaan ennemminkin itsekritiikkiä, reflektointia ja osuvia havaintoja. Ja se on yksi niistä monista syistä, miksi minä rakastan Holman tapaa kuvata ihmisyyttä. Se on rehellistä ja raakaa, mutta niin omaäänisellä tavalla, että jollain nurinkurisella järjestelmällä siitä tulee monitasoista ja inhimillistä. 

Kaikki elämästä(ni) on siis pitkälti sitä, mitä Auta Antti -podcast on, vähemmän lempeästi ja silti jotenkin vielä vahvemmin ihmisyyttä vihasuhteen kautta rakastaen. Holma kuvaa maailmaa itsensä kautta sellaisella lämmöllä, johon kykenee vain ihminen, joka on tottunut tarkkailemaan asioita ulkopuolelta. Ja kaikessa ihmisvihaisessa kriittisyydessään se saa meidät kaikki näyttämään enemmän tai vähemmän keskeneräisiltä reppanoilta, jotka yrittävät tarpoa elämäänsä läpi tekemättä sen suurempia virheitä. Häpeä on keskeinen osa Holman tapaa hahmottaa ja kuvata maailmaa, ja se on niin osuvaa, että sen jälkeen itseänikin hävettää ihan vähän vähemmän.

Ja se on uskomaton taito, ja se Holmalla todella on hyppysissään. Ymmärrän, miksi tämä teos on jakanut paljon mielipiteitä, näen, miten Holman huumori ja kritiikki ei ole kaikkea kaikille. Ja hyvä ettei olekaan. Se kun on jollain tapaa taidetta paljaimmillaan, tehdä sitä omilla ehdoilla, ei miellyttääkseen ketään. Minulle tämä oli hieno kuuntelukokemus, niin hieno, että ostin vielä fyysisen kirjankin, johon palata myöhemmin. Kuunneltuna tämä oli kuin jatkumoa Holman podcastille, etenkin kun tämä on hänen itse lukemansa. Se toi siihen lisää inhimillisyyttä, herkkyyttä, etenkin loppua kohden kun Holma kirjoittaa rakkaudesta. Sen hän tekee tavalla, johon harvoin törmää. Ja joka sai oikeastaan pitkästä aikaa itsenikin itkemään. Kiitos siis siitä, Antti Holma. Tämä romaani teki minulle todella hyvää.

Helmet-haaste 2020: 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla (juu, lavea tulkinta tälle haastekohdalle, mutta saa luvan kelvata. Omapa on haasteeni. :-))

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti